torstai 10. helmikuuta 2005

Holocaustrevisionistinen sielunmaisema ja muuta paskaa

Jonkin käsittämättömän masokismin vallassa, tai mahdollisesti Günter Grassin aiheesta kirjoittaman romaanin Im Krebsgang vaikutuksesta, olen viime aikoina haaskannut aikaani ns. holocaust-revisionistien mielenmaisemaan tutustumiseen. Netin siunaus on myös netin kirous, eli henkilöt, joiden mielestä "juutalaisten joukkotuhoa ei koskaan ollutkaan, joten se täytyy ottaa uusiksi", pääsevät tekemisiin toisten samanlaisten hörhöjen kanssa siinä missä me ylivertaista älyä ja nerollisuutta sekä jaloa ja korkeaa moraalia edustavat nietzscheläiset yli-ihmisetkin voimme tutustua toisiin kaltaisiimme, jos nyt Meidän Ylhäisyydellemme maan päältä vertaista löytyykään.


Sinänsähän holocaust-revisionistien nousu ei todellakaan ole erityisen ihmeteltävä ilmiö. Jotkut ihmiset nyt kerta kaikkiaan vain eivät kykene näkemään asioita muuten kuin mustavalkoisesti, eli nyt kun Neuvostoliitto romahti, sen pitäisi muka "osoittaa todeksi kaikki ne siilipuolustusasemat, joista käsin Neuvostoliittoa vastustettiin". Usein niihin asemiin juuttuneet henkilöt, kuten Kauko Kare tai vanha asevelisosialisti Ahti M. Salonen - hän oli jossain yhteydessä perustuslaillisten presidenttiehdokkaana Kekkosta vastaan, vaikka olikin sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen - näkivät kaikki suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset, sellaisetkin, jotka johtuivat pikemminkin läntisistä vaikutteista ja läntisen demokratian immanenteista kehitystaipumuksista, seurauksena kommunistisesta solutuksesta.


Niinpä nämä vanhat katkerat sedät päätyivät lopulta vihaamaan ja vastustamaan koko nykyaikaa, eivät ainoastaan Neuvostoliittoa. Ja kun Neuvostoliitto kaatui, he kenties ihan vakavissaan odottivat, että kansa nousee "kommunisteja" (siinä vaiheessa suomalaisten enemmistö oli jo näiden herrojen näkökulmasta de facto "kommunisteja") vastaan, ajaa nekrut maasta, palauttaa lakiin salavuoteuden kieltävän pykälän ja yleensä restauroi maan sellaiseksi kuin se oli 30-luvulla (tai pikemminkin: sellaiseksi kuin 30-luvun Suomi 50-luvun nostalgioissa kuviteltiin). Ehkä he jopa jollain tavalla, tai jossain mielessä, kuvittelivat, että heidät huudettaisiin torikokouksessa presidentin ja prinssieverstin virkojen haltijoiksi ja kannettaisiin kultatuolissa suoraan valtaistuimelle.


Kun näin ei käynyt, he liittyivät varsin nopeasti perivihollistensa Leninin ja Stalinin seuraan. Kauko Kareelle annettiin jokin lohdutuspalkinto, mutta hänen kellarifanzinen tasoinen solvauslehdykkänsä Nootti jäi kellarifanzineksi, vaikka Kare varmaankin oli odottanut sen muuttuvan luetuksi ja arvostetuksi laatulehdeksi nyt kun hänetkin oli rehabilitoitu. Eipä noussut.


Eivätkähän kaikki oikeistolaisukotkaan Kauko Kareen tasoa olleet. Ainakin Tuure Junnilan kirjat Neuvostoliitosta olivat oikeastikin merkittäviä. Junnila oli omana aikanaan tärkeäkin kokoomuspoliitikko, mutta Kekkosen kauden paitsiossa hän muuttui monessakin suhteessa samanlaiseksi vanhaksi patuksi kuin kaiken maailman kaukokareet. Mikseipä olisi muuttunut, kun oli jopa olemassa eräänlainen katkerien vanhojen äijien alakulttuuri, jonka edustajia joskus 90-luvun alussa täällä Turussa näki (täysin epäpoliittisissa) opiskelijakulttuuritapahtumissa häiriköimässä ja selittämässä, kuinka opiskeleva nuoriso on tuhonnut Suomen. (Vaikka noiden äijien läpeensä epähumaani ja rasistinen maailmankuva inhottikin minua - usein he syöksivät suu vaahdossa sen sortin alhaisia, raakoja ja viheliäisiä rasismiöyhötyksiä, että teki mieli hakata hennolta ukkelilta ilmat ja henki pihalle - jollain tasolla minun oli pakko ihailla heidän kamikazemaista kykyään panna itsensä likoon. Nyt joku varmaan arveleekin jo minun saaneen huonoja vaikutteita näiltä kääkiltä.) Tietenkin opiskeleva nuoriso olisi äijänkäppänöiden mielestä kuulunut panna "oikeisiin töihin", ts. ruumiilliseen raadantaan, jossa me akateemiset retkut olisimme oppineet ihmisten tavoille (herrojen mieleen ei koskaan juolahtanut, että tämä oli ideana jokseenkin maolainen).


Näillä äijillä oli kuitenkin nuoria seuraajia. Kareen (vai Junnilan?) ympärillä notkui hänen viimeisinä vuosinaan jokin Kansallisen Kulttuuririntaman nimeä totellut nuorten kollien kuppikunta. Kyse ei ollut skineistä, vaan kelpo kyltereistä. Kansallisesta kulttuurista pojilla ei kyllä ollut aavistustakaan, puheet ja puhetyyli olivat junttienglannin rasittamia latteuksia.