perjantai 11. helmikuuta 2005

Bring me my chariot of fire!

Muistaakseni se oli tuo Kasablogi - saisivat palata takaisin Pinserin kilpailulistalle, koska heidänkään juttujaan ei enää tule lukeneeksi säännöllisesti, kun eivät ole enää mukana - joka taannoisina aikoina kiinnitti huomiota Charles Hubert Parryn säveltämään englantilaispatrioottiseen lauluun Jerusalem. En ollut aiemmin kuullutkaan koko sävelmää, mutta netti on täynnä mp3- ja midi-tiedostoja, joista sen saa kuunneltavakseen. Vieraiden valtojen isänmaalliset laulut ovat jo pitkään olleet salattu ja syyllinen nautintoni, jos kohta harrastan kotimaistenkin sävelmien hoilaamista suihkussa - Oi kallis Suomenmaa, Suomen laulu ja Finlandia-hymni ovat suosikkeja, puhumattakaan Porilaisten marssista. Pitäisi varmaankin äänestyttää itsensä Suomen presidentiksi, että pääsisi kuuntelemaan näin hyviä piisejä työkseen.


Maamme-laulu ei ole Suomen isänmaallisista lauluista parhaasta päästä, mutta nyt sitä täytynee periaatteesta tukea, kun hurrivihaajasiat ovat ottaneet asiakseen ajaa Finlandia-hymniä kansallislauluksi - pääsyynä lienee se, että kappaleen on sanoittanut natsisympatioistaan kuuluisa Koskenniemi, sillä äänekkäimmin "isänmaalliseksi" julistautuva väki, kuten Suomalaisuuden liitto, pitää aina isänmaallisuuden korkeimpana muotona sitä, että oman maan etu uhrataan sen ulkovallan edulle, jonka kannattaminen kulloinkin on muotia oikeiston keskuudessa, olipa kyse sitten Saksasta tai Yhdysvalloista.


Aika monilla mailla on kyllä paremmat kansallislaulut. Irlantilaisten Amhrán na bhFiann on heikoimmasta päästä - melodia on toivoton, eikä kappale edes ole vanha kansansävelmä, saati iiriksi alun perin kirjoitettu. Mo Ghiolla Mear, alkujaan jakobiittien propagandakappale, olisi jo huomattavasti parempi. Itse asiassa se tuntuu olevan iirinkielisen Irlannin de facto -kansallislaulu jo nyt. Muistanpa kun kesällä 1998 An Cheathrú Ruassa eräs paikallinen iirinkielinen kaveri alkoi laulaa sitä hieman kännissä, ja kaikki läsnäolijat - niin syntyperäiset iirinkieliset kuin kaupunkilaiset kulttuurinationalistit - liittyivät mukaan. Tunnelma veti suorastaan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. En muuten ole tainnut vielä laulaa sitä Paremmalle Puoliskolle. Hän ei ainakaan tähän asti ole valittanut siitä, että laulan hänelle iiriksi - muille en sitten laulakaan. Joten kai minulla jonkinlainen lauluääni on, tai sitten hän on vieläkin kohteliaampi kuin aavistankaan.


Islantilaisten kansallislaulu on ylevä ja kaunis, tietenkin myös syvästi uskonnollinen, mikä ei toki kuulosta kovin islantilaiselta. Saksalaiset taas jatkavat holocaustinjälkeisen krapulansa potemista laulamalla edelleenkin sitä kamalaa renkutusta, mutta sentään ilman kahta pahinta säkeistöä. Sanoittaja, Christian Hoffmann von Fallersleben, ei sinänsä ollut mikään erityisen epämiellyttävä tyyppi, mutta kun Liittotasavallan symboliksi otettiin keisarivärien (punaisen, mustan ja valkoisen) sijasta demokraattisen vallankumouksellisuuden musta, punainen ja kulta, olisi kannattanut myös kansallishymnipuolella irrottautua vanhasta symboliikasta ja rätkäistä sen tilalle vaikkapa laulun Andreas Hoferista (Zu Mantua in Banden der treue Hofer war). Kommunistinen liike on tosin omaksunut tämän laulun itselleen, kuten niin suuren osan muutakin porvarillis-vallankumouksellista perinnettä: sen takia tämäkin melodia tunnettaneen Suomessa parhaiten Nuoren kaartin lauluna (Me oomme nuori kaarti työn orja-armeijan). Tämän kappaleen varsinainen vika lienee tosin muualla kuin kommunismileimassa: Hoferin laulu kertoo tirolilaisten sankarien taistelusta Napoleonin sortovaltaa vastaan, mutta koska kyseinen alue kuuluu Itävaltaan ja jossain määrin myös Italiaan, se ei oikein sovellu Saksan kansallislauluksi, vaikka lieneekin Befreiungskriege-ajan tunnetuin laulu.


Eräs maailman parhaista kansallislauluista muuten on, aivan oikeasti, Israelin HaTiqva, joka on taiteellisesti ja sanomallisesti äärimmäisen eheä kokonaisuus. Joudun vielä turvautumaan translitteraatioihin ja sanasanaisiin käännöksiin, kun heprean opinnot eivät ole edistyneet kyllin nopeasti, mutta silti olen sillä kannalla, että ei todellakaan tarvitse olla sionisti myöntääkseen HaTiqvan olevan kyseisen aatteen tehokkaimpia mainoksia. Haikea sävelmä on muovattu samasta kansanlaulusta, johon myös Smetanan Moldau perustuu, ja sanojen aiheena on tietysti kaipuu Pyhään maahan ja Jerusalemiin. Sitä kuunnellessa on pakko miettiä hyvien ja osuvien kansallisten symbolien merkitystä yhteiskunnan organisaation ylläpitämisessä. Itse asiassa tulee mieleen Jürgen Stroop, Varsovan geton pyöveli, joka sanoi vankilassa puolalaiselle sellikaverilleen, että liput ja symbolit ovat aseita siinä missä luodit ja kiväärit, mistä syystä hän uhrasi miehiään epäröimättä saadakseen getossa liehuvat Puolan ja Israelin liput (tuolloin Israelin valtiota ei toki vielä ollut olemassa, mutta Magen David -lippu oli) laskettua alas saloistaan. Liehuvat liput kun tarkoittivat ensinnäkin sitä, että saksalaiset eivät olleet niskan päällä, ja sen lisäksi vielä sitä, että juutalaiset ja katoliset puolalaiset vastarintamiehet olivat samalla puolella saksalaisia vastaan. (Myös Porilaisten marssissa lauletaan: Fram, fram vårt stolta, trotsiga standar, omkring dig än din trogna finska vakt du har.)


Puolan kansallislaulu tiedetäänkin jo: sen idea on lähinnä uhota, että ensi kerralla tullaan isommalla porukalla ja näytetään. Mitä tulee Venäjän nykyiseen hymniin, paskaan en koske pihdeilläkään.


Mutta palataan takaisin Jerusalemiin. Anglosaksisen maailman isänmaallisissa lauluissa on jotain samalla kiehtovaa ja kammottavaa. Monet niistä on tapana esittää niin, ettei niitä miellä sellaisiksi hengennostatuslauluiksi ja imperialistisiksi sotalauluiksi kuin millaisia ne oikeasti ovat. Jos nyt ajatellaan vaikka Land of Hope and Glorya, niin sehän on kaunis ja mukaansatempaava klassinen kuorokappale, jota kuuntelee ihan ilokseen, kunnes panee merkille sanat: Jumala, joka on Sinut mahtavaksi tehnyt, tehköön Sinut vielä mahtavammaksi. Hetkinen...siis: kun Brittiläisellä imperiumilla oli hallussaan puoli maapalloa, niin sekään ei vielä riittänyt, vaan piti kinuta vielä lisää. Ja sitä lisää kinuttiin tietysti Jumalalta, johon suhtauduttiin terveen (?) pohojalaasella "siin on kaksi kovaa vastakkain, meirän Jukka ja Jumala" -asenteella.


Jerusalem on William Blaken kirjoittama ja tuntuu liittyvän ideologisesti ns. brittiläisisraelismiin, englantilaisnationalistiseen teologiaan, joka esittää englantilaiset vanhatestamentillisen juutalaisheimon (!) jälkeläisinä. Ajatus kuulostaa täysin kamapäissä keksityltä, ja siinä haiskahtavat mielestäni Iolo Morgannwgin, walesilaisen visionäärin, ideat. Iolo, jonka oikea nimi oli muistaakseni jotain niinkin proosallista kuin Edward Williams (kaikki walesilaiset tuntuvat olevan nimeltään Williams, Jones, Jenkins tai Morris), oli ilmeisesti jollain aikakoneella 1960-luvulta 1700-luvulle eksynyt new age -hippi, joka tiettävästi veti monenkinlaista häppää uransa aikana ja onnistui vaikuttamaan merkittävästi sekä englantilaisen että walesinkielisen kulttuurin myöhempään kehitykseen psilopäissään keksimillään ja assosioimillaan myyteillä. Jutut olivat Ior Bock -tyyliä, mutta niinpä vain Iolo jätti lähtemättömän jäljen maailmaan. Iolo oli William Blaken aikalainen ja herrat olivat hyvin samankaltaisia persoonina ja taiteilijoina - veikkaanpa, että he myös tunsivat toisensa.


Sikäli kuin tiedän, walesilaiset eivät väittäneet olevansa israelilaisten jälkeläisiä (kuten brittiläisisraelistit tekivät) eivätkä esittäneet Jeesuksen käyneen Walesissa (kuten William Blake väittää Jerusalemissa Jeesus-lapsen vierailleen Englannissa). Mutta heillä oli kyllä megalomaaninen idea, jonka mukaan Walesin oli perustanut roomalainen aatelismies nimeltä Brutus - oletettavasti tähän myyttiin tutustuneet uskoivat silloin muinaisina aikoina, että kyseessä oli samainen Marcus Iunius Brutus, joka oli sekaantunut Caesarin salamurhaan (tai mahdollisesti niin läheinen sukulainen, että hänet voitiin jossain mielessä tai jollain metafyysisellä tasolla selittää samaksi kaveriksi). Britannia tarkoitti siis tämän myytin mukaan Brutuksen maata - asiaan kuuluu, että walesin kielessä u-kirjain äännetään i:nä (ja u-vokaali joudutaan kirjoittamaan w-kirjaimella, mikä sitten synnyttää sellaisia hassun näköisiä sanoja kuin siwgwr tai sgwrs). Ei kai ole mahdotonta, että Iolo olisi kamoissaan kehittänyt tältä pohjalta jotain omia kuvitelmia brittien heprealaisesta alkuperästä, jota hänen englantilaiset kirjailijakaverinsa sitten olisivat kehitelleet eteenpäin.



Joka tapauksessa Jerusalem on laulu, jossa uumoillaan Jeesuksen käyneen Englannissa, ja tähän vedoten esitetään, että englantilaisten velvollisuus on muuttaa maansa uudeksi Israeliksi ja rakentaa sinne uusi Jerusalem. Rakennustyötä kuvaillaan hyvin militaristisin metaforin:



Bring me my bow of burning gold:
Bring me my arrows of desire:
Bring me my spear: O clouds unfold!
Bring me my chariot of fire.

I will not cease from mental fight,
Nor shall my sword sleep in my hand
Till we have built Jerusalem
In England's green and pleasant land.



En tiedä, onko oma makuni luotettava, mutta minusta tuo viittaus taistelun henkisyyteen - mental fight - kuulostaa päälleliimatulta alibilta. Koko katkelma on siksi sotilaallinen ja aseellinen, että sana mental suorastaan riipii korvaa. Tosin myös rakennustyön tuominen mukaan jotenkin häiritsee. Näkisin, että runon ei pitäisi ruveta selittelemään eikä pyytelemään anteeksi tuollaista johdonmukaista kielikuvien ketjua. Tunnelma menee siitä heti pilalle, kun Blake alkaa selittää, että hänhän tarkoitti ikään kuin vain henkistä jihadia. Arvostaisin myös Land of Hope and Gloryn tyylistä rehellisyyttä: rakennustyön sijasta voisi kertoa suoraan ja tylysti, että koko maailmahan tässä on tarkoitus alistaa Englannin valtaan, ja kuvailla kulinaristisin sävyin verenvuodatuksesta nautiskellen niitä voittoisia, harmagedonisiin mittoihin yltäviä taisteluja, joilla lesser breeds without the Law alistetaan jalo[rotuisen hevosen naamanpiirteillä siunattu]jen englantilaisten valtaan. Tosin voihan sen tulkita niinkin, että koko maailman alistamalla englantilaiset saavat kaikki kansat palvomaan Lontoota kuin Jerusalemia ainakin ja muslimit ottamaan Big Benin rukoilusuunnakseen Mekan sijaan.