Lukupäiväkirjasta

Sain nyt sen Max Hastingsin kirjan toisen maailmansodan loppuvaiheista luettua, ja siitä sitten intouduin lukemaan toista samaan aihepiiriin kuuluvaa kirjaa, Niclas Sennertegin Historiska Media -pokkaria Stalins hämnd - Röda armén i Tyskland. Aiheena ovat tietysti venäläisten joukkojen julmuudet Saksan valtauksen aikana. Tunnetusti venäläiset joukot raiskasivat ja murhasivat myös lapsia saapuessaan Itä-Preussiin; tästähän on olemassa useita toisistaan riippumattomia todisteita Hans von Lehndorffin itäpreussilaisesta päiväkirjasta (se on julkaistu suomeksi nimellä Lopun jälkeen) Lev Kopelevin teokseen Хранить вечно (jonka ensin luin saksaksi 1980-luvun puolella kaksikymppisenä nuorukaisena, ehkä jopa nuorempana, nimellä Aufbewahren für alle Zeit). Oletan kuitenkin, että ainakin yksi tämän blogin suhteellisen vakioista lukijoista katsoo asiakseen pahentua siitä, että minä kehtaankin kolporteerata tällaista rasistista ryssänvihapropagandaa. Suurin osa Sennertegin kirjasta on tietysti melko tuttua tavaraa, eikä vähiten siksi, että olen lukenut merkittävän osan lähdeteoksista - ainakin Kopelevin kirjan sekä Marion Dönhoffin muistelmat - mutta onhan se hyvä, että kaikki aiheeseen liittyvä on nyt koottu kompaktisti yksiin kansiin kaikkien isänmaallisten kelpo suomalaisten lukemalla kielellä eli ruotsiksi.

Suomeksi kirjaa on turha odottaa. Ehkä suomalaiset, siis ne jotka eivät lue vieraita kieliä (lukuun ottamatta kökköenglantia, jolla tarjotun roskan ja desinformaation tulva hukuttaa vakavastiotettavat teokset sekaansa), eivät oikeasti ole kiinnostuneita toisesta maailmansodasta. Tämä on tietysti hyvin provosoiva heitto, ottaen huomioon, että maaninen sotainnostus on talvisodan alkamisjuhlinnasta saakka ollut varsinkin nuorten suomalaisten mieliharrastuksia. Kuitenkin se rajoittuu enimmäkseen Suomen omaan sotaan ja sen yhä jatkuvaan väärinkäyttöön poliittisena lyömäaseena. Oikeistolaisemmin tai pölhönationalistisemmin suuntautuneet kansalaisemme pänttäävät esoteerista tietoa joukko-osastoista ja arvomerkeistä samalla tavalla kuin Tom Sawyerin luokkatoverit raamatunlauseita, jonkinlaisen metafyysisen pelastuksen toivossa, tai ainakin kokeakseen olevansa edes jonkin asian suhteen "asiantuntevampia" kuin kaikenlaiset heitä itseään valitettavasti koulufiksummat ja älykkäämmät sivarit. Toisaalta taas vasemmistolaisen väen keskuudessa täysin neuvostotyyppiset propagandakertomukset elävät omaa elämäänsä. Itse asiassa minua, joka idealistisena nuorena vasemmistolaisena (minun nuoruudessani ei ollut paljoakaan idealistisia nuoria vasemmistolaisia, joten sain keksiä oman "vasemmistolaisuuteni" aika rauhassa ja omatoimisesti ilman kaikenlaisten gurujen tai politrukkien sekaantumista asiaan) kehittelin ajatusta postgulagiaanisesta vasemmistolaisuudesta, kenties jopa postgulagiaanisesta - Gulagin olemassaolon auliisti myöntäneestä ja siitä johtopäätöksensä tehneestä - kommunismista (silloinhan en vielä tiennyt, mitä kommunismi tarkoittaa, mutta olin alkanut antaa periksi kaikille niille, jotka haukkuivat minua Varkaudessa "kommariksi" omatekoisen sotkuisen vasemmistoliberaalianarkismini vuoksi), - minua siis nykyisessä nuoressa vasemmistossa ärsyttää äärimmäisen paljon se, miten vähän se tietää ja miten vähän sitä kiinnostaa tietää Neuvostoliiton pahuudesta. Luonnollisestikaan nykyiset nuoret vasemmistolaiset eivät missään mielessä ole vastuussa Gulagista, mutta voisivat he sentään suhtautua nykyiseen Venäjään jotenkin muuten kuin sillä ärsyttävällä kinuskisentimentaalisuudella, jolla aikoinaan kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon. Venäjää koskevien ennakkoluulojen hälventäminen, sikäli kuin ne nyt ennakkoluuloja ovat, on meidän ammatti-ihmisten tehtävä, ei minkään vasemmistolaisten.

Oikeistolaisilla ja vasemmistolaisilla inttäjillä on yksi yhteinen piirre, se, että kumpaakaan ei elähdytä aito ja vilpitön järkytys sodanaikaisten kärsimysten johdosta. Oikeistolais-isänmaallinen väki parkuu ja nyyhkii suomalaisten kärsimyksien johdosta ja pahimmassa tapauksessa vaatii itsekkäästi ja mielettömästi Karjalaa takaisin, koska Suomen kärsimä vääryys on muka niin kauhean paljon pahempi ja epiksempi vääryys kuin kaikkien muiden kansojen toisessa maailmansodassa kärsimät vääryydet. Vasemmistolaiset taas ovat lukeneet vintille unohtuneesta APN:n propagandavihkosesta jotain neuvostokansan kärsimyksistä, joista he sitten selittävät räkä rinnuksilla. Viime kädessä kummallekin osapuolelle niin suomalaiset kuin venäläisetkin vainajat ovat vain tykinruokaa verbaalisesti yhä uudelleen käytävässä vuoden 1918 sodassa. Eikä heitä oikeasti kiinnosta pohtia sodan kokonaiskuvaa, varsinkaan Itä-Euroopassa kahden tulen - Hitlerin ja Stalinin - väliin jääneiden maiden ja väestöryhmien kannalta.

Siksi Sennertegin kirjaa ei käännetä suomeksi, ei liioin Kopelevia eikä Dönhoffia. Kas, historiahan on oikeasti useimpien mielestä pötyä ja varsinkin niiden, jotka suurieleisesti retorisoiden väittävät oppineensa jotain historiasta (toisin kuin nuo toiset, nuo sivarikommarit/reserviupseerinatsit, yliviivaa väärä vaihtoehto). Maailma on mustavalkoinen, sun on oltava puolesta tai vastaan, sä oot joko tai, onko siinä jotain hauskaa vai? - lauloi punk-yhtye nimeltä Tinneri aikoinaan. Ihmiset haluavat hyviksiä, uljaita sotureita, joiden puolella olla, ja pahiksia, vihollisia, joita vihata. Toisen maailmansodan moraali, hyvikset ja pahikset olivat kuitenkin Itä-Euroopassa liian monitulkintaisia. Kukaan ei halua samastua ahdistuneeseen siviiliin, joka henkensä pitimiksi välttelee erilaisia aseistettuja rosvojoukkoja luottamatta sataprosenttisesti yhteenkään niistä. Sen takia suurin osa täkäläisistä, poliittisista etumerkeistä riippumatta, ei ymmärrä toista maailmansotaa eikä sen luonnetta nyt eikä vastakaan - ainoastaan oman provinssisotansa, joka pohjimmiltaan oli aika yksinkertainen ja mustavalkoinen Keski- ja Itä-Euroopan sekasortoon verrattuna.