Oman elämänsä sankari, meidän elämämme tallentaja

Kielimies Panu-Petterille kulttuurikonteksteja!

- Timo Saarniemen omistus Eurooppalaisen matkapäiväkirjansa kappaleessa numero 39


Mitäs Tamara Lundista, mutta aivan sattumalta sain tietää huomattavasti merkittävämmästä kuolemantapauksesta omassa tuttavapiirissäni: Timo Saarniemi on kuollut, ilmeisesti jo kesäkuun puolella. Asia olisi ilmennyt suomenkielisestä Wikipediastakin, mutta minut uutinen tavoitti vasta nyt.

Tapasin Timon viimeisen kerran viime keväänä Suomalaisen elokuvan festivaaleilla, joille menin Maria Kristiinan kanssa. Timo oli paikalla kuten aina, ja luonnollisestikin sai ottaa minusta ja Mariasta ensimmäisen yhteisen valokuvan. (Se lienee nyttemmin hänen kokoelmissaan.) Hän taisi jo olla kuoleman merkitsemä mies, koska puheet olivat epätavallisen synkkiä niin valoisalle ihmiselle.

Nuoren aikuisuuteni Turussa Timo Saarniemi oli todellakin aina paikalla, läsnä. Juuri sen takia on erittäin vaikeaa tottua siihen, ettei häntä ole enää. Timo tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat Timon, myös minunlaiseni synkkä ja yksinäinen mies. Tutustuin Timoon henkilökohtaisesti noin vuonna 1991, jolloin olin joutunut taas kerran yhden onnettoman rakkauden uhriksi, ja luultavasti kärsin myös oikeista psyykkisistä ongelmista (jotka ovat ihan oikeasti eri juttu kuin nykyinen nettitrollaamiseni ja tuntuvatkin erilaisilta, siitä voitte olla varmoja). Opettajana ja kasvattajana Timo, jolla oli epäilemättä ollut oppilaittensa joukossa runsaasti kaltaisiani vaikeita luonteita ja öyhöttäväisiä nuorukaisia, kykeni auttamaan läsnäolemisellaan minua ja kohentamaan itseluottamustani. Ja kuten sanottu Timo oli aina läsnä.

Olisi kamala klisee esittää Timo isähahmona. Mutta kai hänessä jotain sellaistakin oli. Myös esikuvaa. Rokkivaarina hilluminen on tietysti varsin helppo tapa leikkiä nuorta miestä loppuikänsä, mutta minusta Timoa on turha yrittää pelkistää rokkivaariksi. Rokkivaari on sellainen mies, jonka kulttuurinen asteikko ulottuu vain rokkiin ja joka ei osaa puhua muuta kieltä kuin teennäistä rokkarislangia, mikä onkin syy siihen, että hän jää diskojen ja rokin maailmaan loppuiäkseen. Timolle rokkarislangi oli vain yksi hänen hallitsemistaan (suomen) kielistä. Samalla tavalla rokki oli vain yksi niistä kulttuureista ja kulttuurimuodoista, joista hän oli kiinnostunut ja joista hän nautti. Timo osoitti, että ihmisen on mahdollista elää uteliaasti ja tarkkailla maailmaa myönteisellä, tiedonhaluisella kiinnostuksella varsin korkeaan ikään saakka. Uteliaisuutta ja tiedonhaluista maailman tarkkailua monet pitävät erityisesti lapsille ja nuorille ominaisena, mutta itse asiassa suurin osa lapsista ja nuorista on kiinnostuneita vain siitä, miten pääsisivät mukaan sukupolvensa konformismiin ja valmiiksi paketoituun kapinaan. Timo kulki varmasti oman ikäpolvensa mukana tässä asiassa, mutta siinä missä se valmispakettikapina on useimmille vain tapa keskinkertaistua, poroporvarillistua ja tavallistua sitä itse tajuamatta, Timo pystyi sen jälkeen heräämään uuteen, uteliaaseen nuoruuteen - itse asiassa sellaiseen nuoruuteen, joita useimmilla ei oikeasti ole eikä ainakaan silloin kun he ovat ikävuosien mukaan nuoria.

Timo oli äidinkielen opettaja. Hän näki ja kuuli äidinkielen kaikessa. Hän osasi rokkarien slangin yhtä hyvin kuin Turun seudun murteenkin. Hän seurasi rokkia, opiskelijaelämää ja kulttuurin marginaaleja siksi, että hän halusi hallita suomen kielen sellaisena kuin sitä puhutaan juuri nyt, kaikkialla. Hän ymmärsi, että se oli hänen ammatillinen velvollisuutensa äidinkielen opettajana, osaajana ja välittäjänä. Jos mietin, miten Timo on vaikuttanut omaan tutkimukseeni, niin veikkaanpa, että Timon aito ja arvostava suhde ns. poploreen on avannut minun silmäni esimerkiksi viihdekirjallisuudelle ja kansanperinteelle arvokkaana kielenoppimismateriaalina. Nuorempana olin tavattoman snobi kulttuuriasioissa, myös kirjalliselta maultani. Veikkaanpa, että ilman Timoa en olisi keksinyt ruveta opettelemaan iiriä kansanperinnekirjoja lukemalla, vaan olisin pitäytynyt korkeakirjallisuuden kapeassa kaanonissa, etten peräti sanoisi kanjonissa. Ja se olisi huono juttu, koska silloin olisin jäänyt vaille sitä, mikä mielestäni on nykyään parasta omassa iirinkielisyystyössäni: syntyperäisten kansankielen arvostaminen kulttuurikielen rakennusmateriaalina.

Så som Timo följde med all kultur, populär eller inte, på finska, så intresserad var han också av det finlandssvenska studentlivet. Det var relativt sällan jag besökte Kåren, men ibland ägde där även sådana evenemang rum som jag inte ville missa, och det ville aldrig han heller. Han fanns alltid där med kameran. Han försökte sig som skribent även på svenska, och oavsett hur bristfälligt han behärskade språket, använde han det utan att låta sig hindras av något mindervärdeskomplex. Han förhöll sig till svenska språket med en sund och hurtfrisk punkrockarattityd: var och en är berättigad att lära sig svenska i Finland - och var och en är berättigad att också tala på svenska, utan hänsyn till om han kan det eller inte. Hans svenska må ha lidit av vissa inadvertenser, men han kunde, ville och vågade prata på, vilket ju brukar bereda oss finnar sådana svårigheter på vilket språk som helst, modersmålet icke undantaget.

Timo valokuvasi ja dokumentoi kaiken. On oma taitonsa ja taiteensa osata kulkea kameran kanssa ja ottaa kuvia sitä mukaa kun elää. Olen itse maailmalla reissatessani osoittautunut surkeaksi valokuvaajaksi, nimenomaan siksi, etten osaa ottaa kuvia varastoon, materiaaliksi, josta valikoidaan kerma. Olen surkea valokuvaaja siksi, että en ole Timo Saarniemi. Jos olisin enemmän Timo Saarniemi, olisin parempi valokuvaaja.

Timo näkyi aina maisemissa, mutta aluksi en tiennyt, mitä hänestä pitäisi ajatella. Kirjakahvilan kanta-asiakkaina emme kuitenkaan voineet lopultakaan olla tutustumatta toisiimme. Asiaan liittyi muuan suhteellisen järkevänä ja rationaalisena pitämäni silloinen paikan kanta-asiakas, joka kuitenkin oli kovasti innoissaan Ior Bockista ja tämän mytologiasta. Timo oli kovasti hämmentynyt siitä, että Iorin höpinät saattoivat upota noin fiksuntuntuiseen mieheen, eikä se minustakaan aivan luonteenmukaiselta tuntunut. Asianomainen herrasmies, vanhojen nuorisokapinoiden eloonjääneitä, joka oli aikoinaan korpeentunut äärivasemmistolaisiin oltuaan näissä aikansa mukana - hän oivalsi nostaa kytkintä porukasta siinä vaiheessa kun näki että tilaisuuksiin tuodaan varta vasten vaseliinia, jotta kädet eivät kuluisi liiasta taputtamisesta - kertoi minulle mielellään juttuja oman vasemmistomenneisyytensä järjettömimmistä käänteistä; hän myös istutti minuun ensimmäisen epäilyn feminismiä kohtaan, mistä tulee olla ikuisesti kiitollinen. - Mutta tämä arvostettava antifeministi siis julisti kovaan ääneen innostuneisuuttaan Ior Bockin Lemminkäisen temppeli -projektista, jota hän piti hyvinkin vallankumouksellisena arkeologisena mahdollisuutena. Tai niin me Timon kanssa asian käsitimme. Tosin myöhemmin ilmeni, että kyseinen herra oli lähinnä huvittunut ja vaikuttunut Ior Bockin röyhkeydestä, tämä kun oli onnistunut huiputtamaan Lemminkäinen-yritykseltä rahat temppelinkaivamisprojektiin, joka osoittautui myöhemmin arvattavasti lähinnä hasiksenpolttajaisprojektiksi.


Timo teki tapahtumista ja ihmisistä - minustakin - valokuvaraportteja. Ilmeisesti hän on dokumentoinut turkulaisen kulttuuri- ja opiskelijaelämän koko siltä ajalta, jonka olen tässä kaupungissa ehtinyt asua: Kirjakahvilan yatzykisat vuonna 1993, joihin minäkin osallistuin niissä suuremmin menestymättä (idea syntyi Sam Silfveniuksen, Reino Koivulan, Kari Aartoman ja minun yatzypöydässä), onnenpelihän se loppujen lopuksi on; Vysotskin laulujen ruotsinkieliset esitykset Kårenilla; islantilais-suomenruotsalaisen Malbik-elokuvan esitys Kårenilla. Nuo tulevat ensimmäisinä mieleen. Muistan että jonotimme Timon kanssa pikkupurtavaa, vai limpparia/kaljaako oli, Malbikin esitykseen, ja edessämme oli joku pieni sievä mustatukkainen tyttö, jonka kanssa minä yritin (ruotsiksi) jonkinmoista säälittävää flirtintapaista (suomeksi se ei olisi onnistunut silloin, eikä nyt), mutta luovuin suosiolla kun tyttö osoittautui hankeiitiksi. Malbikin lämmittelyfilminä taisi tulla dokumenttielokuva tatuoiduista ahvenanmaalaisista, jossa esiintyi myös Nalle Virolainen, vaikkei ollutkaan ahvenanmaalainen eikä puhunut ruotsia - tatuointeja hänellä kyllä oli kuin ahvenanmaalaisella merimiehellä.

Timo antoi minulle luonnollisesti 50- ja 60-vuotisjuhlakirjansa Oman elämänsä sankari ja Eurooppalainen matkapäiväkirja. Jälkimmäisen kohdalla hiipi kyllä mieleen kysymys, mahdammeko enää nähdä 70-vuotisjuhlakirjaa. Ehkä perustetaan Timo Saarniemen Seura, johon minäkin sitten varmaan liityn ja joka julkaisee sellaisen kirjan. Jonkun ainakin on huolehdittava siitä, että Timon valokuvakokoelma ei joudu hukkaan. Siitä saisi varmasti kokoon kymmenen tiiliskiven paksuista kuvateosta aika rankastikin karsimalla.

Tänä viikonloppuna huipentuu DBTL-festivaali, jolla yleensä en ole vaivautunut käymään, vaikka moneenkin kertaan on kaduttanut jälkeenpäin, kun olisi ollut tarjolla kiintoisaa kansan- eli maailmanmusiikkia (erinäisten vuosien takaisen Klezmatics-konsertin missaaminen suututtaa vieläkin). Mutta Timo lienee dokumentoinut niistä jokaisen perusteellisesti ja tarkkaan. Tätä hän ei enää ole valokuvaamassa.