Mówi Polska

Olen sitten hyvää vauhtia palaamassa takaisin puolan kielen pariin. Tänään istuin puolitoista tuntia kaupunginkirjastossa lukemassa sitä Andrzej Braunin romaania ja keräämässä siitä uusia sanoja. Ei edennyt kovin nopeasti, mutta ainakin sanastomuistilaput tulivat täyteen pientä sihverrystä, puolan kielen sanastoprojektini karttui, ja luultavasti omakin aktiivinen sanavarasto. Nyt kai vielä pitäisi ruveta laulamaan puolalaisia taistelulauluja. Ikävä kyllä ne ovat selvästi vaikeampia kuin irlantilaiset vastineensa, minun äänelläni ei esimerkiksi luikauteta ensinkään Czerwone maki na Monte Cassinoa.

Olen Novinhalle yhä aika katkera siitä, että hän tuli aikoinaan - ja nyt siitäkin on jo kymmenen vuotta - pahasti turmelleeksi rakkauteni puolan kieleen. Ennen kuin hän tunki elämääni sotkemaan, puola ja Puola olivat se, mihin nuorten naisten fasistista pahuutta ja onnettomia rakkauksia pääsi pakoon. Sen jälkeen piti antautua uudelle pakokeinolle, iirille. Tulihan minusta yksi nykyiirin suurimpia asiantuntijoita koko maailman tasolla, mutta olisi silti ollut mukavaa, jos olisi sen ohessa voinut julkaista edes osan niistä Puolaan liittyvistä kirjoista, jotka tuossa vuoden 1994 tienoilla olin päättänyt ehdottomasti kirjoittaa. Ny Tidin lukijoita kyllä tuli kiusattua erilaisilla Puolaa käsitelleillä lehtijutuilla, ja juuri noina vuosina lehti tunnetusti sai suomenruotsalaisen journalismipalkinnon Itä-Eurooppaa käsitelleestä raportoinnistaan, jos kohta siihen osallistui monia minua paljon asiantuntevampiakin tahoja, Helena Chvojkovásta alkaen.

Kun ensimmäisen kerran rakastuin onnettomasti, kyseinen vasemmistolainen tyttö oli ensin kauhean innoissaan minusta, jolla oli siihen aikaan menossa ihanteellinen vasemmistolaisuusvaihe, mutta kun hän sai huomatakseen, että minun vasemmistolaisuuteni oli ihan oma henkilökohtainen viritykseni, eikä suinkaan merkinnyt, että olisin ollut hänen kanssaan samaa salaliittoa, kiinnostus lopahti siihen paikkaan. Nuorena luulin oikeasti, että nuoret päätyvät "vasemmistolaisiksi" samalla tavalla kuin minä, eli itsenäisen pohdiskelun kautta. Nykyään tiedän tietysti paremmin: vasemmistolaistaustaiset nuoret ja nuorehkot ihmiset ovat oma yhteiskuntaluokkansa tai ruusuristiläisten salaseuransa, ja siihen hermeettiseen joukkoon ei ulkopuolisen kannata tunkeutua. He ovat pikemminkin yläluokka kuin alaluokka, ainakin omasta mielestään: he pelaavat omaa peliään, ja katsomosta käsin ei saa maalia tehdä.

Sen ihastuksen jälkihoitoon kuului oleellisesti matka Puolaan, järjestyksessä toinen, jonka tein seuraavan vuoden elokuussa. Se oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin Polonicumin puolan kursseille Varsovassa. Ahdistus ja masennus - luulenpa, että minulle sen rakkausjutun jälkeen iski oikeasti päälle depressio - helpotti kun sain olla poissa Suomesta, asua maassa, jossa kaikki oli muuttumassa: ehkä minullakin olisi vielä mahdollisuus uuteen alkuun? Olihan sekin tietysti jotakin, että tapasin hyvin antikommunistisesti asennoituvia ihmisiä, jotka olivat päätyneet kyseisiin asenteisiinsa oikeiden kärsimysten ja oikean sorron vuoksi. Kun minä kärsin depressiosta kommunistitytön vuoksi, tulin varsin hyvin juttuun heidän kanssaan, olihan sortaja tavallaan sama. (Ehkä pitäisikin puhua nuoren naisen kommunistisesta pahuudesta, vaikka paska tietenkin on samaa paketin väristä riippumatta.) Muistan sen kuukauden loppupuolella istuneeni moneen otteeseen eräässä Mariensztadtin suunnalta löytämässäni katukahvilassa Varsovan elokuisessa paahteessa - Varsovassa oli todella hirveä helle elokuussa, ja joka puolella pörräsi ampiaisia: puolalaiset ampiaiset ovat niin kieroja otuksia, että olen siitä saakka pitänyt niitä älyllisenä elämänmuotona. Oli harvinaisen selvää, että Suomessa odotti vain masennuksen ahdistus, mutta olo oli Puolassa edes hieman parempi: kurssilla oli sentään paljon mukavia ihmisiä, jotka olivat minusta kiinnostuneita jollei nyt omana itsenäni, niin ainakin jännittävänä ulkomaalaisena. Olisin toivonut ajan pysähtyvän edes pariksi kuukaudeksi, elokuun jatkuvan siihen asti, että saisin aktini kasaan (siihen aikaan tosin tätä sanontaa ei taidettu vielä käyttää) ja voisin lähteä Suomeen sitten kun olisin toipunut.

Juuri silloin, siellä kahvilassa, luin Politykasta artikkelia, jossa kuvailtiin sitä, kuinka puolalainen pakolaiskirjallisuus oli palaamassa kotimaahansa, myös koulujen lukulistoille. Silloin muistin Solzhenitsyniä, joka oli jossain kirjassaan kirjoittanut siitä, että venäläinen pakolaiskirjallisuus ja kotimaan kirjallisuus, jotka oli rautaesiripulla erotettu toisistaan, palaavat vielä yhteen. Se oli vielä ollut sitä aikaa, kun buldogi-Brezhnev kökötti valtaistuimellaan Kremlissä ja vaikutti ikuiselta. Tuolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa, sille tuli loppu vasta seuraavana vuonna. Mutta Puola, tai ainakin puolalainen kirjallisuus, oli juuri päässyt vapaaksi. Ihme oli tapahtunut, ja minä luin siitä lehdestä.

Siinä kahvilassa sai syödä wuzetka-nimisiä leivonnaisia. Jostain kumman syystä leivonnainen oli saanut nimensä Varsovan itä-länsivaltatien (Trasa Wschód-Zachód, lyhennettynä Trasa W-Z; kirjaimet W ja Z äännetään puolaksi "wu" ja "zet") mukaan. Senkesäinen puolanopettajani Marek Karpiński oli selittänytkin, miksi leivoksella oli sellainen nimi, mutta en ollut ymmärtänyt selitystä, vaikka ymmärsinkin suurimman osan siitä, mitä hän sanoi. (Sinä kesänä todella aloin ymmärtää puhuttua puolaa. Se oli suurenmoinen, voitonriemuinen tunne.) Täältä löytyy wuzetkalle reseptikin. Vispataan ensin sekaisin kuuden munan keltuaiset, lisätään sitten 2 teelusikallista leivinjauhoja ja teelusikallinen etikkaa, jolloin saadaan heti keltainen vaahto. Niiden munien valkuaiset vispataan jähmeäksi vaahdoksi, minkä jälkeen lisätään 1,5 juomalasillista sokeria, 1 lasillinen tavallisia jauhoja - tarkoittanee vehnäjauhoja - ja puoli lasillista perunajauhoja. Seuraavaksi lisätään puoli lasillista öljyä, lisätään keltuaisvaahto ja puoli lasillista kaakaota (veikkaan, että sillä tarkoitetaan vanhan ajan kaakaojauhoa eli ns. aitokaakaota, ei mitään Oboy-tyyppisiä jalosteita). Näin valmistettu massa paistetaan 180 asteessa leivospohjakelpoiseksi huokoiseksi levyksi. Kiertoilmauunissa tähän pitäisi reseptin mukaan mennä noin 30 minuuttia. (Veikkaan, että "termoobieg" eli "termokierto" tarkoittaa kiertoilmaa.)

Suklaasössö valmistetaan 0,5 nopasta (napista?) voita ja kahdesta ruokalusikallisesta vettä. Tähän lisätään 2 ruokalusikallista kaakaota ja 4 ruokalusikallista sokeria. Kakkupohja halkaistaan jäähdyttyään puolestavälistä korkeuttaan ja alemman puoliskon leikkauspinnalle levitetään ohuelti herukkahilloa. Koska ollaan slaavilaisessa maassa, tämän päälle levitettävä kräämi valmistetaan vaahdottamalla smetanaa, siis hapankermaa, tavallisen kerman sijasta. (Hapankerma muuten on oikeasti aika hyvää.) Hapankermaa tarvitaan puoli litraa, ja se makeutetaan kahdella ruokalusikallisella sokeria. Ohje kehottaa lisäämään siihen jotain kermavaahdon lässähtämisen estoainetta, jota ei kuitenkaan liene meiltä saatavana. Joka tapauksessa smetanavaahto siis levitetään herukkahillon päälle ja kakkupohjan yläosa nostetaan sitten päälle. Sen päälle räimitään se suklaasössö, ja suklaasössöön ripotellaan kookoshiutaleita. Syntynyt kakku leikataan lopuksi leivoskokoisiin paloihin.

Siinä on wuzetka, tai jos niin haluatte, itä-länsileivos. Jos joku onnistuu sen tämän ohjeen mukaan valmistamaan, toivottavasti siitä tulee syömäkelpoista. Älkää minulle tarjotko, kun en nostalgiaa itkemättä kestä, mutta jos tunnette puolalaisen, kutsukaa hänet wuzetkalle. Hän osaa varmasti arvostaa elettä, vaikka leivos palaisikin pohjaan.

Ehdoton meemi!

Veli Junakohtaus haastoi minut tähän meemiin: millainen olisin tyttöystävänä? Tietenkin reilu, oikeudenmukainen ja hyvä, eli siis parempi kuin naisten valtaosa. Kuinka vakavasti sen porukan voi enää ottaa, nyt kun tiedän, että osaisin itse heidän hommansa paremmin?

Sait yhteensä 12 pistettä

Olet onnistunut sisäistämään tyttöystävän roolin syvimmän olemuksen. Suhtaudut kundiin samoilla periaatteilla kuin tyttökavereihisi – tämä ei saa mitään etuoikeutta hölmöilyyn vain siksi, että sattuu olemaan kaksilahkeinen. Otat hemmon näkemykset huomioon ja myönnät, että hänkin saattaa olla joskus oikeassa. Enimmäkseen teillä onkin hauskaa yhdessä, koska osaat antaa toiselle myös tilaa, etkä romahda pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Jos suhde ei pidemmän päälle toimi, pystyt tunnustamaan sen itsellesi ja siirtymään uusille apajille. Etkä katkeroidu yhden luuserin perusteella.

Muuten tässä ei sitten kummoisia uutisia olekaan. Olen ottanut asiakseni lukea joka ilta kaupunginkirjastossa puolalaisia kirjoja ja kirjoittaa niistä muistiin uusia sanoja, joten suomi-puola -sanakirjaprojektini netissä, joka oli pitkään hylättynä, on viime aikoina alkanut taas laajeta. Tällä hetkellä minulla on työn alla romaani nimeltä Królestwo konieczności, Välttämättömyyden valtakunta, jonka on kirjoittanut minulle tähän asti tuntemattomaksi jäänyt suuruus nimeltä Andrzej Braun. Kirja käsittelee australianpuolalaisten siirtolaisten kohtaloita toisen maailmansodan jälkeen, ja sen ytimessä tuntuisi olevan omalaatuinen sukurutsainen rakkaustarina: sodan lapsina erilleen heittämät ja Neuvostoliiton ja Kiinan läpi Australiaan päätyneet sisarukset tapaavat toisensa nuorina aikuisina ja menevät naimisiin tietämättä sukulaisuudestaan. Asetelma on hiukkasen groteski, mutta Braun vaikuttaa pätevältä tarinankertojalta ja hänellä on silmää australianpuolalaisen elämän yksityiskohdille.

Päivä Ian Paisleynä

Taidanpa ottaa esille pastori Ian Paisleyn lempitekstin 2. korinttolaiskirjeen 6. luvusta. Näin siis sanoo Herra:

Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: "Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani." Sentähden: "Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias."

Aiheen tähän merkintään antoi tietenkin Marian antautuminen hedelmättömään keskusteluun Beliarin apulaisten kanssa. Olen itse tullut pikkuhiljaa siihen tulokseen, että koska me olemme elävän Jumalan temppeli, meidän ei tulisi haaskata aikaamme yrityksiin saada kantojamme selitettyä sellaisille olioille, jotka eivät ole kiinnostuneita keskustelusta totuuden löytämiseksi, vaan jotka hoipparoivat harhateillä eksytyksen vallassa - tähän kohtaan pitää siteerata Koraania: johdata meidät oikealle tielle, ei niiden tielle, joiden päälle Sinun vihasi lankeaa ja jotka vaeltavat eksyksissä - ja keskittyvät lähinnä etsimään heikkoa kohtaa keskustelukumppanistaan voidakseen sitten iskeä korppikotkan kyntensä siihen, samalla riettaasti kahdeksatta käskyä rikkoen. Heidän kanssaan ei ole yhteistä arvopohjaa, jolta käsin voitaisiin keskustella: mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä, tai mitä yhteistä on valkeudella ja pimeydellä? Sen tähden olisi paras olla alentumatta edes oikaisemaan heidän virheitään ja valheitaan, sillä mitä muuta kuin virheitä ja valheita voi odottaa uskottomilta? Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko.

Luonnollisesti yllä olevaa ei tule ymmärtää naiivin kirjaimellisesti. Vaikka eräät nuoret naiset, joihin olen elämäni varrella törmännyt, ovat käyttäytyneet niin moraalittomasti, että sitä on ollut vaikeaa selittää muuten kuin pitämällä heitä ruumiillistuneen metafyysisen Pahan - siis Saatanan - lihaksitulemuksina, ketään ei tietenkään tule pitää saastaisena vain siksi että hän on ateisti (ja jopa satanistien joukossa on aitoon vanhurskauteen pyrkiviä ihmisiä, joiden satanismi on pikemminkin epätoivoinen mielenosoitus itseään kristittynä pitävien ulkokultaisuutta vastaan). Puuhan tunnetaan hedelmistään, ja Saatanan asialla ovat ennen kaikkea he, jotka ilkeyttään ja kateuttaan pyrkivät kylvämään eripuraa rehellisten ja vilpittömien ihmisten välille. Heidän tekonsa ja aikeensa ovat yksiselitteisesti Beliarin tekoja ja aikeita vapaamielisimmän ja kuvaannollisimmankin raamatuntulkinnan mukaan.

Saatanan palvelijat palatkoot herransa tykö mahdollisimman pian, mutta vanhurskaille on valmistettu toiset pidot: Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Lífsmark

Näkymättömän tytön taannoisesta merkinnästä innostuneena olen koettanut kirjoittaa isoäidistäni, mutta vaikka hänestä olisi yhtä ja toista kerrottavaa, teksti ei tunnu lähtevän käyntiin. Ehkä asia on vielä liian herkkä.

Olen työsyistä edelleenkin herätellyt puolan taitojani talviunilta. Vaikka olenkin taas yhä aktiivisemmin harrastanut kieltä viime aikoina, hämmästyttävän monet tärkeät sanat ovat päässeet passivoitumaan. On hyvin turhauttavaa nähdä sana, jota tietää joskus käyttäneensä aktiivisesti mutta jonka merkitys ei runsaasta kontekstistaankaan huolimatta tahdo juolahtaa mieleen. Erityisen paljon se ärsyttää sen takia, että minulla on aina ollut hyvin voimakas henkilökohtainen suhde puolan kieleen - miltei yhtä voimakas kuin iiriin. Neiti Novinha tosin aikoinaan sotki sen suhteen, niin että puola sai vuosikausiksi väistyä iirin tieltä. Minkä Dublin voitti, sen Varsova menetti. Se tuntuu kovin surulliselta, miten huono ote minulla esimerkiksi on Puolan nykyisestä poliittisesta tilanteesta. Tuntuu siltä, että nekin asiat olisivat päässeet riistäytymään käsistä, kun en ole aikoihin ollut paimentamassa.

Olen lueskellut Tadeusz Zenczykowskin kirjaa Polska lubelska, joka käsittelee sitä, kuinka Neuvostoliiton joukot sodan loppuvaiheessa murskasivat Itä-Puolan vastarintaliikkeen voidakseen panna omat miehensä johtamaan Puolaa. Valitettavasti kirja on kadonnut pari tuntia sitten, mutta korvaukseksi siitä kirjakasojani hallitsevat jumalat antoivat minun löytää kauan kateissa olleen Puolan saksalaisten historian, joka on melko tärkeä lähdeteoskin.

Voisi luulla, että Puolan historia toimisi tehokkaana varoituksena sekä oikeistolaisen että vasemmistolaisen totalitarismin pahuudesta. Nykyinen puolalainen äärioikeistolaisuus on odotetusti lähinnä katolista. Valitettavasti Puolassa on myös tyhmiä nuoria äärikommunisteja. Hieman omaksikin yllätyksekseni olen huomannut, että minulla on pahoja vaikeuksia osoittaa ymmärtämystä ketään nuorta puolalaista kohtaan, joka näinä aikoina rupeaa äärikommunistiksi. Käytän etuliitettä "ääri-" erotukseksi "kommunistista", joka voi olla joko marxilaisuutta sisäistämätön pikkuidealisti tai moraaliton ja aatteeton kommunistivaltion pikkuvirkailijanilkki. "Äärikommunistilla" tarkoitan oikeaa väärentämätöntä kolmikymmenluvun kaaderikommunistia, sellaista tappajaa johon verrattuna 70-luvun stalinistit ja heidän pilalle hemmotellut kakaransa ovat oikeasti pelkkiä suurilla sanoilla leikkiviä lapsia.

Fasismi, libertarismi ym. demokratianvastaiset oikeistoaatteet eivät sanottavasti hemaise minua, mutta tietenkin ymmärrän, miksi nuoret itäeurooppalaiset ajautuvat niitä kannattamaan. Minäkin olisin voinut ajautua, jos olisin itäeurooppalainen. Mutta se on minusta epämiellyttävää, että heikäläiset rupeavat juuri kommunisteiksi, kaiken lisäksi oikeiksi puoluekuria ja aukotonta ideologiaa kannattaviksi ja ylläpitäviksi kommunisteiksi. Ehkä se on jonkinlainen tapa kapinoida isien sukupolvea, toisinajattelijoiden sukupolvea vastaan. Nuoret puolalaiset kommunistit ovat kuitenkin yhtä keskustelukyvyttömiä robotteja kuin natsit ja libertaristit, eikä heitä voida pitää minään erityisen rakentavana yhteiskunnallisena voimana.

Minua oikeasti inhottaa myös keskinkertaisen puolalaisen nuorkommunistin typerä Venäjä-myönteisyys. Suomalaisten radikaalien Neukkula-nuoleskelun 70-luvulla tavallaan ymmärrän, vaikka se onkin jättänyt erittäin vahingollisen perinnön, nykyään kun meikäläisissä nuorissa vasemmistopiireissä esiintyy vieläkin jonkin verran täysin asiatonta ymmärtämystä ja myönteisyyttä fasistista Venäjää kohtaan. Olisi luullut, että vasemmisto ei enää kokisi Venäjän mielistelyä tai hyvittelyä asiakseen, nyt kun mitään ideologisia syitä ei enää moiseen ole, ja kaikki tietävät hyvin, että Venäjä on roiston johtama vastenmielisten hullujen kansoittama maa.

Puolalainen uskontotieteilijä paavista

Seuraava juttu osui netissä aivan vahingossa nähtäväkseni. Siinä antaa mielipiteensä Papa Ratzista puolalainen uskontotieteilijä Zbigniew Mikołejko, jota haastateltiin Życie Warszawy -lehteen viime heinäkuussa.

Z.M. ei kysyttäessä osaa mainita mitään, mikä häntä olisi Benediktus XVI:n virkakauden ensimmäisinä kolmena kuukautena yllättänyt: tämän paavin virkakausi vaikuttaa tuiki värittömältä. Ei tapahtunut mitään hänen luonnettaan erityisesti määrittävää. Edeltäjät olivat aivan eri luokkaa: Johannes XXIII tunnetusti pani alulle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ja Paavali VI jatkoi sitä. Johannes Paavali II:n virkakausi oli alusta loppuun suurta spektaakkelia. Nyt olemme saaneet niskoillemme ukon, joka vain kököttää Vatikaanissa.

Puuttuuko Benediktukselta paaviuden missio tai oma idea? Z.M. pitää uutta paavia älykkäänä ja lahjakkaana teologina, mutta samanaikaisesti pitää tätä tunne-elämältään epäkypsänä ja lapsellisena, minkä huomaa aina silloin kun paavi putoaa roolistaan kirkon päämiehenä. Huomatkaa, että massakulttuuri osaa panna merkille tuollaiset asiat ja tuottaa paavinalleja ja paavinukkeja.

Tuleeko Benediktuksesta siis välikauden paavi? Voi olla, sanoo Z.M. ja miettii, tuleeko nyt yli vuosikymmenen mittainen paavikausi, jonka aikana ei tapahdu mitään merkillepantavaa.

Haastattelija huomauttaa, että paavi ja kirkko saivat taannoin italialaiset boikotoimaan kansanäänestystä keinohedelmöityslain liberalisoimisesta. Eikö tämä merkitse, että kirkolla on vielä vaikutusvaltaa ja kykyä saada läntiset yhteiskunnat noudattamaan ankaraa moraalista kantaansa? Z.M. ei pidä kansanäänestystä minään menestyksenä kirkolle: eurooppalaiset kun ovat ylipäätään joka tapauksessa haluttomia äänestämään, lisäksi kyseisessä kansanäänestyksessä käsitelty kysymys oli sen tyyppinen moniselitteinen hienous - ei mikään selkeä kyllä vai ei -kysymys, kuten abortti- tai avioerokysymykset ovat - että harvat jaksavat vaivautua sen takia. Mitenkään hirveän innokkaita italialaiset eivät ole noudattamaan kirkon vetoomuksia, toteaa Z.M. - esimerkiksi kehotukset olla lukematta Da Vinci -koodia ainoastaan lisäsivät kirjan menekkiä.

Kuten jo tiedämmekin, Benediktus on selvästi ankarampi mies kuin Johannes Paavali. Tyypillisesti hän on esimerkiksi rikkonut sen vapaamielisten ja vanhoillisten välisen linnarauhan, johon hän konklaavin aikana lupautui. Saadakseen vapaamielisten kardinaalien äänet Ratzinger lupautui myönnytyksiin ankarimpien kantojensa suhteen, mutta jo nyt (heinäkuussa) hän on valinnut kirkon opin vartijaksi - siis ilmeisesti samaan virkaan, jossa hän itse oli ennen paavinvirkaansa - ennenkuulumattoman kovapäisen yhdysvaltalaisen arkkipiispa Levadan.

Vanhoillisuudesta todistaa mm. paavin kanta, joka kieltää ehtoollisen jakamisen eronneille. Milanon arkkipiispa Tettamanzi, yksi Ratzin tärkeimmistä kilpailijoista paavin virkaan, katsoi, että ainakin niiden eronneiden tulisi saada ehtoollinen, jotka ovat joutuneet puolisoittensa odottamatta jättämiksi. Benediktus ei kuitenkaan salli moista lepsuilua. Avioero on hirveä synti Jumalan sakramenttia vastaan, eikä mitään myönnytyksiä sallita.

Myös abortin laillistamisen hyväksyvät katoliset poliitikot ovat Benediktuksen silmätikkuja. Johannes Paavali ei uskaltanut julistaa pannaan tai sulkea ehtoollisyhteydestä tällaisia poliitikkoja, mutta on mahdollista, että Benediktus ryhtyy tässäkin toimintaan.

Ratzingerin kanta ekumeniaan on aikaisemmin ollut hyvin kielteinen, mutta nyt on alettu puhua rohkeista yhteistyökonsepteista ortodoksien kanssa. Uskontotieteilijämme ei kuitenkaan juurikaan usko Benediktuksen pääsevän mihinkään ekumeeniseen läpimurtoon Moskovan patriarkan kanssa. Venäläiset lupailevat itselleen kaikenlaista paavin saksalaisista syyllisyydentunteista Venäjää kohtaan, mutta itse asiassa Ratzinger on oikeassaolija, joka ei juurikaan syyllisyyksiä koe.

Viime aikoina äänekkäänä ja varsin rasistisenakin muslimivihaajana esiintynyt Oriana Fallaci on valittanut Benediktin innokkuudesta avata dialogi islamilaisten uskonnollisten johtajien suuntaan (ikään kuin ne moskeijan liehuparrat olisivat oikeasti missään kytkyissä Osaman nuorien susien kanssa). Uskontotieteilijä ei kuitenkaan pidä Fallacin huolta aiheellisena. Ratzinger pitää islamia taistelevana vihollisuskontona ja vastustaa Turkin jäsenyyttä EU:ssa juuri siksi, että kyseessä on muslimimaa. Silti muslimifundamentalistit ovat kovasti ihastuneet Papa Ratziin. Kyllähän yksi sittiäinen toinen tunnistaa, kuten irlantilainen sananlasku sanoo: onhan Penalla paljon yhteistä heidän abortti-, nais- ja homonäkemystensä kanssa.

Katolisen kirkon kannalta kohtalokkainta lienee kuitenkin se, että Ratzinger viis veisaa kolmannesta maailmasta: hän on eurosentrinen paavi, joka haaveilee arkkipelagikirkosta: kirkko on uskon ja henkisyyden saaristo jumalattomassa Homokondomiaborttivaltameressä. Latinalaisen Amerikan katoliset, jotka uskontotieteilijän mielestä ovat katolisen kirkon toivo hengissäpysymisestä, on jätetty lapsipuolen rooliin Papa Ratzin kirkossa. Benediktin edustama eurooppalaiskeskeinen teologinen perinne ei juurikaan ole sovitettavissa kehitysmaiden oloihin.

Mitään suuria henkilömuutoksia asiantuntija ei odota kirkossa tapahtuvan. Korkeimpien pallien miehitys jäänee ennalleen, joskin tietysti ratzingerilaiset konservatiivit vahvistavat kaikkialla asemiaan.

Luonnollisesti uusi paavi on juuri niin kova, armoton ja ankara mies kuin hänen jo tiedämmekin olevan. Tunnen kaikki tärkeimmät Uskonopin kongregaation asiakirjat. Ne ovat apodiktisia - ts. eivät anna sijaa epäilylle ja problematisoinnille - brutaaleja ja pelottavasti muotoiltuja.

Mitään varsinaisesti uuttahan tässä ei ollut, mutta alkujaan huomioni kiinnitti tuo, mitä Mikołejko sanoi paavin tunne-elämän epäkypsyydestä. Blogistanissa pohdittiin joskus sitä, miksi katoliset papit jäävät yhtä mittaa kiinni juuri homoseksuaalisesta pedofiliasta sen sijaan että hairahtuisivat sänkyyn esimerkiksi aikuisten naisten tai edes sukukypsyyden saavuttaneiden murrosikäisten neitosten kanssa, kuten ahdasmielisestä heteronormatiivisuusoletuksesta käsin voisi luulla heidän tekevän. Selitys on ehkä juuri siinä, että keskimääräisen katolisen hengenmiehen tunne-elämä on jäänyt esimurrosikäiselle tasolle. Joskus vuosia sitten Politykassa joku toimittaja kertoi siitä, kuinka hän oli kuunnellut kahden papin keskustelua paimennettavan laumansa keskuudessa viime vuosina solmituista avioliitoista, siitä, kuinka nuoret ovat rakastuneet toisiinsa jne. Toimittajasta pappien keskustelu tästä aiheesta, josta heillä ei selibaatin vuoksi voinut olla omakohtaista kokemusta, kuulosti esimurrosikäisten poikien intoilulta: rakkauteen ja seksuaalisuuteen suhtaudutaan kovin naiivisti, herttaisesti ja ihanteellisesti, ja samalla se on kovin kiehtova asia, josta juoruillaan miltei kouristuksenomaisesti.

Hyvä me!

Kävin katsomassa IMDB:stä, mitä siellä sanotaan Renny Harlinin kuuluisasta debyyttielokuvasta Jäätävä polte. Filmin nähneiden angloamerikkalaisten kommentit olivat varsin hauskoja:

You can see how the Finns used to view their Russian neighbors and also what an aspiring Finnish director thinks would appeal to American audiences.

Minusta on aina tuntunut siltä, että amerikkalaisten tyhmyyttä on loppujen lopuksi tapana suuresti liioitella. Kyllä he ainakin huomaavat, milloin heitä aliarvioidaan.

PS: Minähän olen aina inttänyt, että suomalaisten ryssänviha on luonteeltaan enemmän rasistista ja eliminatorista kuin amerikkalaisten kylmän sodan aikainen ryssänviha. Amerikkalaisten pysyvä rasismi suuntautuu heidän oman yhteiskuntansa sisäisiin ryhmiin, mutta muilta osin sitä ohjaa poliittinen ja sotilaallinen tarkoituksenmukaisuus. Siinä vaiheessa kun muslimit saavat aktinsa kasaan, lopettavat terrorismin tukemisen ja alkavat elää ihmisiksi - ja historian esimerkki osoittaa, että näin ennemmin tai myöhemmin kuitenkin käy, meidän ongelmamme on vain pysytellä hengissä siihen asti - amerikkalaisten muslimivastaisuus lopahtaa varsin nopeasti. Joka ei tätä usko, miettiköön tykönänsä jenkkien suhtautumista venäläisiin. Heti kun ydintuhon vaara ja poliittinen vastakkainasettelu väistyivät, yhdysvaltalaisten asenne Venäjää ja venäläisiä kohtaan muuttui suorastaan makeilevan ystävälliseksi: koska Putinia ei mielletä poliittiseksi viholliseksi, häntä suvaitaan enemmänkin kuin olisi sopivaa. (Meillä Suomessa kehitys on tunnetusti ollut päinvastainen. Neuvostoliitto oli sisäpoliittinen symboli ja lyömäase ja olisi ollut siinäkin tapauksessa, että se ei olisi yrittänyt vaikuttaa Suomen sisäisiin asioihin, koska se nyt kuitenkin oli kommunismi-nimisen uskonnon Mekka. Sen arvosteleminen oli siis poliittinen kannanotto, tai pyhäinhäväistys kommunismi-nimisen tunnustetun uskonnollisen yhteisön jumalia kohtaan. Nykyisin kyseiseen uskontoon tuskin enää kukaan uskoo, ja Venäjäkin on päättänyt ruveta normaaliksi valtioksi, edes jossain määrin; niinpä jokin Amnesty International voi arvostella täysin epäpoliittisesti Venäjän vankilaoloja.)

Kun Renny teki elokuvansa ja väänsi siitä mahdollisimman kieli poskessa ryssänvastaisen, hän itse asiassa tuli esitelleeksi suomalaisen ryssänvihan alitajuntaa. Sinänsä ymmärrettävistä historiallisista syistä suomalainen ryssänviha on ilotonta ja raakaa. Myös minun ryssänvihani: en yritäkään väittää olevani muuta kuin ryssää hysteerisesti pelkäävä ja vihaava rasisti. Juuri siksi, että tiedostan sen, se ei pääse häiritsevässä määrin sotkemaan loogisia prosessejani, ainakin niin toivon asian olevan. Kuten Orwell opettaa esseessään Notes on Nationalism -

It is a question first of all of discovering what one really is, what one's own feelings really are, and then of making allowance for the inevitable bias. If you hate and fear Russia, if you are jealous of the wealth and power of America, if you despise Jews, if you have a sentiment of inferiority towards the British ruling class, you cannot get rid of those feelings simply by taking thought. But you can at least recognize that you have them, and prevent them from contaminating your mental processes. The emotional urges which are inescapable, and are perhaps even necessary to political action, should be able to exist side by side with an acceptance of reality.

Ja edelleen esseessään Anti-Semitism in Britain -

Antisemitism is only one manifestation of nationalism, and not everyone will have the disease in that particular form. A Jew, for example, would not be antisemitic: but then many Zionist Jews seem to me to be merely antisemites turned upside-down, just as many Indians and Negroes display the normal colour prejudices in an inverted form. The point is that something, some psychological vitamin, is lacking in modern civilisation, and as a result we are all more or less subject to this lunacy of believing that whole races or nations are mysteriously good or mysteriously evil. I defy any modern intellectual to look closely and honestly into his own mind without coming upon nationalistic loyalties and hatreds of one kind or another. It is the fact that he can feel the emotional tug of such things, and yet see them dispassionately for what they are, that gives him his status as an intellectual. It will be seen, therefore, that the starting point for any investigation of antisemitism should not be “Why does this obviously irrational belief appeal to other people?” but “Why does antisemitism appeal to me? What is there about it that I feel to be true?” If one asks this question one at least discovers one's own rationalisations, and it may be possible to find out what lies beneath them. Antisemitism should be investigated — and I will not say by antisemites, but at any rate by people who know that they are not immune to that kind of emotion.

Rennyn elokuvassa kolme amerikkalaista tulee hätäännyksissään tai epähuomiossa teurastaneeksi lähellä Suomen rajaa sijaitsevan kylän. Vaikka venäläisten partisaanien hyökkäyksistä suomalaisiin rajakyliin on saanut puhua vasta Neuvostoliiton kaaduttua, ei kai ole ihan mahdotonta, että esim. perhepiirissä muistitietona kulkeneet kertomukset kyseisistä hyökkäyksistä innoittivat Rennyä ja Markus Seliniä kirjoittamaan elokuvaansa jonkinlaisena revanssina tällaisen kohtauksen. Amerikkalaisia moinen tietysti inhottaa, koska toisin kuin suomalaiset, he eivät olleet edes kylmän sodan aikana kansana ja rotuna tuhoamissodassa venäläisiä vastaan. Suomalaiseen ryssänvihaan sitä vastoin kuuluu juuri ajatus siitä, että synnymme sotiaksemme ryssiä vastaan - tietenkin myös naisia ja lapsia, sillä susinartut synnyttävät susia ja saivareista tulee lutikoita - että yksi suomalaisuuden määritelmällisistä attribuutista on ikuinen sota pirua ja/tai/eli ryssää vastaan.

Iirinkielinen testamentti

Muuan iiriä osaamaton henkilö lähetti sähköpostilistallemme tämän vanhan kirjan välistä löytämänsä asiapaperin siinä uskossa, että se olisi runo. Itse asiassa se on testamentti. Sitä on aika vaikea lukea, koska se on täynnä noda eli vanhoille iirinkielisille käsikirjoituksille ominaisia ligatuurilyhennyksiä, enkähän minä oikeasti mikään paleografi koskaan ole ollut. Mutta onhan se mukava pikku harjoitus. Katsotaan osaanko minä tulkata sitä.

Ylimmällä rivillä lukee Creideadh gach aon neach dá léighfidh, dá n-éistidh nó dá bhfaicidh, eli "Uskokoon jokainen, joka lukee, kuulee tai näkee" - "jokainen" on ilmaistu sanomalla gach aon neach, mikä nykykielessä tarkoittaa "joka ikinen olento". Nykyään olisi luontevampaa sanoa esim. gach aon duine, joka ikinen ihminen. No, ei tuo mitenkään käsittämätöntä ole; muokataan oikeinkirjoitusta vähän nykyaikaisemmaksi: Creideadh gach aon neach dá léifidh, dá n-éistfidh nó dá bhfeicfidh.

Seuraava rivi kuuluu gurab i seo tiomna euga Bhriain chéadfaidh - seuraavaa sanaa en osaa vielä tulkita, koska en ole rutinoitunut lukemaan nodeja - ceite. Ensimmäiset sanat ovat kuitenkin jotakuinkin selviä: gurab é seo tiomna éaga Bhriain chéadfaí, siis: ...että tämä on tajuissaan olevan Brianin testamentti, eli Brian on laatinut tämän testamentin täysissä sielun voimissa. (Tai no, tunnustaahan myös Ó Dónaillin sanakirja, että tiomna, testamentti, voi olla myös feminiini maskuliinin sijasta, joten siihen voidaan viitata myös feminiinisellä pronominilla: gurab í seo tiomna éaga Bhriain.) Testamentista käytetään hiukkasen yliselvää ilmausta tiomna éaga eli "kuoleman testamentti"; éag, joka on nykyään hiukkasen litterääri sana "kuolemalle" (yleisempi sana on bás) ja myös verbi "kuolla", kuuluu niihin sanoihin, joissa pitkä e ennen vanhaan kirjoitettiin eu nykyisen éan tai éin sijasta.

Seuraava rivi alkaa Mur atáim, mutta veikkaisin, että se tarkoittaa yksinkertaisesti Mar atáim. Mar atáim ag dul... tarkoittaa "Kun kerran olen menossa", mutta se, minne hän on menossa, ei ole aivan selvää. Tai siis, kyllähän se on melko selvää asiayhteydestä, että kuoleman valtakuntaanhan tässä ollaan menossa, mutta tuo sana, jolla siihen viitataan, on aika outo: andaghr[jokin nod]ng. Ensimmäinen a on selvästi prepositio i, joten se pitää kirjoittaa erilleen: i ndaghr...ng. Voisikohan kyseessä olla ulsterilainen sana doghrainn, joka tarkoittaa pahaa paikkaa, hätätilannetta? Kyllä voisi, sillä tuo outo nod näkyy tarkoittavan ui, ja daghruinn on aivan ilmiselvä doghrainn. Mar atáim ag dul i ndoghrainn...Loput rivistä on sen verran hämärää tavaraa, etten tähän hätään vielä kommentoi sitä, koska neljäs rivi on aivan selkeä: ...de réir cuimhne agus céille. Táim dá dhéanamh - tai dá déanamh, koska tässä asiakirjassa tosiaan tiomna on johdonmukaisesti feminiini (ensimmäinen kerta kyllä, kun minä olen sitä käytännössä nähnyt sellaisena kohdeltavan) - gan seachrán. Siis: ...de réir cuimhne agus céille. Táim dá déanamh gan seachrán. - muistin ja järjen mukaan. Olen tekemässä sen ilman harhautumista/eksymistä/hämminkiä, ts. Brian korostaa tässä taas sitä, kuinka järjissään hän on siitä vakavasta sairaudestaan, siitä doghrainnista, huolimatta.

(jatkuu)

Olkinuoran punonta*, ei kun kanan kynintä

*) Selitys: Yksi ensimmäisistä iirinkielisistä näytelmistä, jollei suorastaan ensimmäinen, oli Douglas Hyden kirjoittama Casadh an tSúgáin eli "Olkinuoran punonta".


Tuon Hesarin blogeista ja Hesarin hegemoniasta nousseen hämmingin yhteydessä tulin maininneeksi, että onhan minullakin yksi kana kynimättä kyseisen aikakautisen painokirjoituksen kanssa. Koska kyseessä olen minä, tämä liittyy tietenkin iirin kieleen, ja olenkin asian varmaan pariin otteeseen ottanutkin puheeksi, joskin vanhan Plökin puolella.

Syksyllä 1998, hieman ennen kuin lähdin Irlantiin vaihtariksi, Helsingin Sanomat julkaisi sarjan liitteitä, tai teemasivustoja, eri EU-maiden kulttuurista. Tietenkin myös Irlannin kulttuurista, mutta se vähä mitä iirin kielestä kirjoitettiin, oli idées reçues, kuten Kustaa Lööperi (Gustave Flaubert) asian ilmaisisi, siis valmiita ajatuksia.

Jukka Petäjä kirjoitti Irlannin kirjallisuudesta ja meni sanomaan jotain iirinkielistä kulttuuria tuntevan näkökulmasta niin absurdia kuin että Pádraic Ó Conaire vanhemman Deoraíocht ("Maanpako") olisi ollut iirinkielisen kirjallisuusperinteen viimeinen vihanta ja että koko perinne olisi ainakin merkittävältä osaltaan loppunut siihen. Tämä väite on tietenkin täysin järjetön, suurin piirtein yhtä älytön kuin että Aleksis Kivi nähtäisiin jonkinlaisena suomenkielisen kirjallisuuden viimeisenä vihantana. Itse asiassa Deoraíocht oli ensimmäinen varsinainen iirinkielinen nykyromaani: sitä ennen oli kyllä ilmestynyt pastori Peadar Ua Laoghairen Séadna, joka on yritys sitoa valtava määrä folkloren tarinamateriaalia kehyskertomukseksi.

Silloin kun Séadna ensimmäisen kerran alkoi ilmestyä iirinkielisyysliikkeen lehdessä, sitä ei mainostettu lukijoille romaanina, vaan esimerkkinä Munsterin murteen puhekielestä. Sen pääjuoni kertoo Séadnasta, räätälistä, joka tekee Faustin sopimuksen pirun kanssa, mutta käytännössä minäkään en sitä lukiessani jaksanut yrittääkään seurata pääjuonen etenemistä tai sen suhdetta kaikkiin niihin läkähdyttäviin sekoi...seikkailuihin. Deoraíocht sitä vastoin oli oikea romaani: se kertoo jokseenkin surkuhupaisan tarinan irlantilaisesta miehestä, joka jää auton alle Englannissa ja rampautuu. Hän saa kyllä rampuudestaan huiman kasan kultarahoja korvaukseksi, mutta juo rahat ja menee sitten jonkinmoiseksi elefanttimieheksi freakshowhun - iiriksi taispeántas na n-iontas is na n-uafás, "ihmeiden ja kauhistusten näyttely". Ihmeiden ja kauhistusten näyttelyn lihava nainen rakastuu rampaan, joka ei ole asiasta järin iloinen, mutta yrittää kuitenkin vetää rakastajan roolia jotenkuten. Lopussa hän joutuu lihavan naisen tyttärensä kunniaa puolustavan isän - näyttelyn tirehtöörin - ampumaksi. (Turhankin ilmiselvä ja typerä Kati Kovács -viittaus: jos isä haluaa varjella tyttärensä siveyttä, ei ole ehkä kaikkein viisainta pestata tyttöä miestennielijäksi sirkukseen.)

Deoraíocht on tarinana jokseenkin rujo, mutta itse asiassa se on aika hyvä kirja, ja edelleenkin yksi parhaita iiriksi kirjoitettuja. Oma kappaleeni on taas kadoksissa, mutta kun löydän sen, luen sen varmasti taas taiteellisen sisällön vuoksi, en uusia sanoja ja sanontoja oppiakseni. Eipä niitä paljoa opikaan Ó Conairen teoksista, jotka ovat sujuvaa, asiallista ja helppoa perusiiriä, eivät sellaista solmuun menneiden luonnonväärien leukojen ylilannoitettua sananrieskaa kun jollain Seán Bán Mac Meanmanilla, joka saa ilmeisesti sadistista nautintoa lukijan kiusaamisesta mahdollisimman hämärillä keskidonegalilaisilla murresanoilla. On varsin kuvaavaa, että Ó Conaire oli myös iirinkielisen journalismin alalla edelläkävijä.

Tätä kaikkea Petäjä ei tietenkään kertonut, hänelle riitti kun hän sai todeta sen, että Ó Conaire olisi ollut jossain mielessä "viimeinen aito" iirinkielinen kirjailija, tai jotain sinne päin. Tämä ei pidä paikkaansa edes kuvaannollisesti. Pikemminkin Ó Conaire oli iirinkielisen modernismin ensimmäinen airut, sillä hän kuvaili köyhien irlantilaisten siirtolaisten elämää hyvin omintakeisesti, tavalla, joka liittää mitä viheliäisimmällä surkeudella mässäilyyn hämmentävää romantiikkaa, esimerkiksi huumaantunutta maisemakuvausta. Syntyy mielikuva köyhästä ja surkeasta ihmisestä, joka kuitenkin kokee kiihkeästi nähdä runoutta ja kauneutta ympäristössään: se on erityisesti Ó Conairen kirjallinen maneeri ja antaa hänen kaikille kirjoilleen hyvin tunnistettavan ilmapiirin. Ó Conaire kuoli kai vähän alle viisikymppisenä vietettyään huomattavan osan elämästään tien päällä aaseineen: hänen rakastetuin teoksensa lienee monina koulupainoksina ilmestynyt M'Asal Beag Dubh, Pieni musta aasini, iirinkielisen kirjallisuuden Harmo ja minä. Samaan aikaan useimmat muut kirjailijat pitäytyivät isä Ua Laoghairen linjoilla, eli julkaisivat enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi novelleiksi naamioituja kansantarinoita, satuja ja anekdootteja. Ó Conairen tasoinen modernismi pääsi laajemmin vauhtiin vasta kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, nelikymmenluvulla ja erityisesti tietenkin 1900-luvun suurimman iirinkielisen kirjailijan Máirtín Ó Cadhainin ansiosta.

Nythän on tietysti niin, että Petäjää ei välttämättä voida pitää vastuullisena moisesta kömmähdyksestä. On enemmän kuin mahdollista, että vika oli hänen lähdeteoksessaan. Olen nähnyt aika monta Irlannin kirjallisuuden historiaa, joissa iirinkielinen kirjallisuus jollain läpinäkyvällä tempulla selitetään merkityksettömäksi, jotta päästään omistautumaan sille, minkä teoksen kirjoittaja oikeasti tuntee, eli Irlannin englanninkieliselle kirjallisuudelle.

Jos minussa henki ja tarmo pihisee, laadin vielä häijynilkisyyttäni Irlannin nykykirjallisuuden historian, jossa muutamalla yhtä tylyllä silmänkääntötempulla selitetään Irlannin englanninkielinen kirjallisuus jonninjoutavaksi roskaksi tai esitetään se Englannin kirjallisuuden haaraosastona, jolla ei ole oikeaa relevanssia Irlannin kannalta. Joycen voisi jättää sivuun kokonaan toteamalla hänet eräänlaiseksi Ikarokseksi, joka liiallisessa kunnianhimossaan poltti siipensä avantgardismin auringossa ja tikahtui viimeistään Finnegan's Wakessa omaan mahdottomuuteensa; sen sijaan Irlannin ainoiksi merkittäviksi englanninkielisiksi kirjailijoiksi voisi nostaa Flann O'Brienin, Brendan Behanin ja Liam O'Flahertyn, koska he ovat kirjoittaneet myös iiriksi, ja Seán Ó Faoláinin, koska...öööö, ehkä siksi, että hänellä on iirinkielinen nimi?

Tähän irvailuun on syynä se, että on todella olemassa sellaisia Irlannin nykykirjallisuuden historioita, jotka käsittelevät iirinkielistä kirjallisuutta tarkalleen näin typerästi. (Sen vielä ymmärtää, että Séamus Ó Grianna jätetään käsittelemättä, hän nyt kuitenkin on aika tavanomainen iirinkielinen maaseutukirjailija, mutta hänen veljensä Seosamh on minkä tahansa mittapuun mukaan huomattava tekijä; silti on Irlannin kirjallisuuden historioita, joissa noteerataan maaseutuelämäkertojen lisäksi Máirtín Ó Cadhain, Flann O'Brienin iirinkielinen työ ja ehkä myös sellaiset ei-syntyperäiset, mutta kirjallisuudenhistoriallisesti merkittävät tekijät kuin Eoghan Ó Tuairisc, Diarmuid Ó Súilleabháin ja se Néal Maidine agus Tine Oíchen kirjoittaja, mikäs hänen nimensä taas olikaan, Breandán Ó Doibhlin.) Olen nähnyt sellaisenkin, joka väitti kivenkovaan iirinkielisen runouden loppuneen 1600-luvulla eläneen Dáibhí Ó Bruadairin myötä. Tosin kyseinen teos otti armoihinsa myös Flann O'Brienin iirinkielistä maaseutumuistelmakirjallisuutta parodioineen romaanin An Béal Bocht, jonka minäkin olen erinäisiä kymmeniä kertoja äänekkäästi hihitellen lukenut - yhteen aikaan se oli minulla takin taskussa varmaan kuukausia yhtä soittoa, luin sitä linja-autossa ja ruokatunnilla, enkä vieläkään ole kyllästynyt siihen. Kirjallisuudenhistorioitsija ei kuitenkaan tuntunut arvostavan kirjaa sen erinomaisen kekseliään tyylin ansiosta - vaikka Flann O'Brien ei ollut syntyperäinen iirinpuhuja, hän kirjoitti loisteliasta ja rikassanaista iiriä osaten mm. jäljitellä mainiosti donegalilaista murretta siinä kohtaa kun hän siirtyi irvailemaan Donegalin suurimman maaseutukirjailijan, itsensä Séamus Ó Griannan teoksia - eikä liioin sen kirjallisten ansioiden: ennen kaikkea hänen mielestään tuntui ansiokasta olevan se, että kirja parodioi iirinkielistä maaseutukirjallisuutta ja osoitti sen arvottomuuden ja onttouden, joista historioitsijanplanttu oli suuressa ylhäisyydessään täysin vakuuttunut. Hänen mielestään iirinkielinen maaseutukirjallisuus oli ikuinen ja muuttumaton totuus iirinkielisestä kirjallisuudesta ja modernistit pelkkää pintakuohua. Ilmeisesti kyseinen kirjallisuustieteilijä ajatteli siltä kannalta, että jos olisi todellakin olemassa merkittävää iirinkielistä nykykirjallisuutta, hänen akateeminen prestiisinsä ja pallinsa olisi vaarassa. Hän oli laiminlyönyt iirinkieliseen kirjallisuuteen tutustumisen vakuuttuneena siitä, ettei siellä muuta ollut kuin eläkeikänsäkin sivuuttaneiden rantakylän junttien lehmänpaskanhajuisia horinoita; ja oli hänen oman etunsa mukaista ylläpitää tätä käsitystä edelleen, jotta kukaan ei saisi selville, että hän mukavuudenhalussaan oli jättänyt tutkimatta merkittävän osan Irlannin nykykirjallisuudesta, koska sitä varten olisi pitänyt opetella vaikeahko kieli.

Kyseinen kirjallisuudenhistoria taisi olla muuten juuri se, jossa iirinkielisten nimien lyhyt i kirjoitettiin ilman pistettä, siis esimerkiksi Séamus Ó Grıanna Séamus Ó Griannan sijasta. Tällaiseen ei tietenkään ole mitään muuta perustetta kuin se, että siinä unsiaalia muistuttavassa kirjasintyypissä (siis ei "fontissa", vaan kirjasintyypissä, te typografiasuomea osaamattomat moukat), jolla iiriä oli tapana painaa nelikymmenluvun lopun oikeinkirjoitusuudistukseen saakka, lyhyessä i:ssä ei tosiaankaan käytetty pistettä siitä yksinkertaisesta syystä, että se olisi saattanut siinä nimenomaisessa tyypissä sekaantua akuuttiin aksenttiin, jolla iirissä merkitään pitkiä tai historiallisesti pitkiä vokaaleja. Mutta esimerkiksi tässä minun mieluiten käyttämässäni Garamond-tyypissä i ja í erottuvat toisistaan erinomaisesti, joten nykyaikaisilla kirjasintyypeillä kirjoitetussa iirissä ei ole mitään asiallista tarvetta käyttää tuota pisteetöntä i:tä. Puheena oleva nimeltä mainitsematon Irlannin kirjallisuudenhistorian kirjoittaja siis käytti tätä täysin turhaa typografista temppua näyttääkseen iiriä osaamattomien silmissä asiantuntijalta; mutta iirinkieliseen nykykirjallisuuteen hän ei vaivautunut tutustumaan, toisti ainoastaan ne tavanomaiset kliseet muka kuolleesta kielestä. Oikean asiantuntemuksen hankkiminen olisikin kysynyt enemmän vaivaa kuin mokoma jonninjoutava keekoilu.

Palatakseni Petäjän mielikuviin iirinkielisestä kirjallisuudesta: kun ottaa huomioon, että arvovaltaisetkin Irlannin kirjallisuudenhistoriat, joihin hänenlaisensa kriitikko epäilemättä turvautuu hakuteoksina, pystyvät heittämään ilmoille kaikenlaisia täysin absurdeja ja asiantuntemattomia päättömyyksiä, Petäjä ei kai oikein voi muuta kuin ottaa päättömyydet hyvässä uskossa todesta. Hän ei siis itse missään mielessä ollut niihin syyllinen. Enemmän minua ärsytti se toinen päätön artikkeli, jossa mentiin haastattelemaan Sinn Féinin Dublinin paikallistoimiston hoitajaa iirin kielestä!

Kyseinen täti tietenkin omi kaikki silloiset iirin yhteiskunnallisessa statuksessa ilmenneet parannukset, kuten iirinkielisen televisiokanavan perustamisen, oman puljunsa ansioluetteloon. Milloinkahan Sinn Féin on tehnyt iirin hyväksi yhtään mitään konkreettista, paitsi tietysti hankkinut sille huonoa mainetta muka terroristien kielenä? Kaiken huippu oli se, kun Irlannin iirinkielisimmässä kaupungissa Galwayssa jaettiin täysin englanninkielistä Sinn Féinin vaalipropagandaa.

Hesarin toimittajat, jotka olivat ilmeisesti vaivautuneet Baile Átha Cliathiin (siis Dubliniin) asti haastattelemaan mokomaa tantaraa, eivät tietenkään ennen Aer Linguksen koneeseen loikkaamistaan ("Aer Lingus" on muuten tahallisesti väärin kirjoitettua iiriä: sen pitäisi olla "Aer-Loingeas", Ilmalaivasto) älynneet soittaa esimerkiksi Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitokselle, mistä olisi löytynyt todennäköisesti ainakin yksi iirinkielinen ihminen, Anders Ahlqvist. Häneltä olisi varmaankin saanut Conradh na Gaeilgen, sen kaikkein tärkeimmän iirinkielisyysjärjestön, osoitteenkin - Suomen suurlähetystö sijaitsee St. Stephen's Greenillä, iiriksi Faiche Stiabhnalla, ja koska Conradh na Gaeilge majailee Harcourt Streetillä (Sráid Fhearchair), St. Stephen's Greenin yhdestä kulmasta lähtevällä kadulla ja vieläpä sen alkupäässä, heidän ylhäisyytensä hesarilaiset olisivat voineet kulkea jalkapatikassa Conradh na Gaeilgen talolle. Sinn Féinin päämaja näkyy olevan, ja oli varmaan silloinkin, selvästi kauempana keskustasta - no, ainakin siitä, minkä minä miellän keskustaksi - Parnell Squarella, Liffeyn pohjoisrannalla ja osuvaa kyllä Mountjoyn vankilan suunnalla. Minä en ole itse asiassa tainnut koskaan jaksaa raahautua pääpostitoimistoa pohjoisemmaksi ainakaan omin jaloin, niinä parina kertana kun olen Irlannin pääkaupungissa tullut majailleeksi. Matkustajakodit, ne sängyt aamiaisen kera, tietenkin sijaitsevat aina jossain helkkarin kuusessa, yleensä kaupungin pohjoispuolella Droim Conrachin suunnalla - mitä hittoa se paikka oli nimeltään englanniksi? Drumcondra? En ole koskaan seisahtunut Drumcondraan, mutta olen mennyt siitä monta kertaa linja-autolla halki. Joskus pitäisi varmaan käydä sielläkin jaloittelemassa. Ehkä minun pitäisi muuttaa Dubliniin, mutta eihän sieltä saa töitä ilman työhaastattelua, eikä minua kyllä huvita asua Irlannissa työttömyyskorvauksella kolmea kuukautta pelkästään työhaastattelun toivossa.

Kyllähän minä ymmärrän, että tutkivallakaan asenteella varustetun journalistin ei ole helppoa kaivaa esille totuutta iirinkielisestä kirjallisuudesta ja kulttuurielämästä, kun kadun irlantilainen pystyy olemaan juuri niin tietämätön ja ennakkoluulojen varassa kuin pystyy. Eikä Googlellakaan tule hirveän hyviä tuloksia jos antaa hakusanoiksi "Irish language literature culture". Pelkällä "Irish language" -haulla ensimmäiseksi linkiksi saadaan Daltaí.com, joka on iiriä Yhdysvalloissa opettavien järjestö tai verkosto; valitettavasti Daltaín sivuilta ei näyttäisi löytyvän mitään iirinkielistä kirjallisuutta tai kulttuuria koskevaa materiaalia, ei edes linkkejä Conradh na Gaeilgen sivuille. Mutta jos todella mennään vieraaseen maahan eikä sitten pystytä sanomaan tästä sen kulttuurin kuitenkin yhä tärkeämmästä aspektista mitään muuta kuin populäärejä ennakkoluuloja, niin kyllä sen reportaasimatkan informaatioarvo on aika lähellä nollaa.

Plökin parhaat, osa III: Zombie metalin ykkösnimi konsertoi Helsingissä

(Alkujaan julkaistu 28. lokakuuta 2004. Sen jälkeen olen kuullut, että senniminen metallimusiikin suuntaus kuin zombie metal on oikeasti olemassa.)

Uuden, hevimmän hevisuuntauksen, Zombie Metalin ykkösnimi Satisfucktion Sam and the Coldhearted Cocks konsertoi viikonloppuna Helsingissä. Zombie Metal -suuntauksen perustaja ja bändin johtaja Sam Sheethedd sanoo haastattelussa taiteellisen näkemyksensä perustuvan ennakoivaan zombiuteen. Zombie Metalissa sun pitää niiku osata olla zombi jo eläessäsi. Zombi on niiku pystyynkuallu ihminen joka kulkee hei sillai niiku ropotti-rops eikä oo niiku missään kontsussa ("kontsu" tarkoittaa jo ensi viikolla slangissa yleisesti "kontaktia", toim. huom.) niiku todellisuuteen. Zombius on coolia. Zombit on niiku pelottavii ja ihmiset pelkää niitä. Ja kun nyt on toi halloweenikin tulossa niin zombius on niiku vittu ajankohtanen juttu.

Zombimaiseen tilaan - "kuolemaan jo eläessään" - Sam ja bändin pojat pyrkivät jopa rockmusiikin historiassa epätavallisen rankalla huumeidenkäytöllä. Huumeiden nauttimiseen välttämättömät injektioruiskut bändi kerää puistoista, katukäytäviltä ja koirienkakatuspaikoilta. Steriilien ruiskujen käyttämisestä Sam kieltäytyy periaatesyistä. Siis vittu eihän se ois saatana yhtään zombimaista! Zombiuteen kuuluu vittu että sun pitää olla vittu lähellä kualemaa, niin lähellä ku vaan voit. Kukaan ei siis niiku tän päivän maailmassa oo lähempänä kualemaa vittu ku aidspotilas! Mä vittu ihailen aidspotilaita! Vittu ne on ihan sikasiistin zombei jätkii! Aids-testeissä Sam ei kuitenkaan käy. Vittu mä oon jo ihan piiiikku-skidistä asti hei tiänny et mä delaan aidsiin. Vittu miiiks mun tarttis hei tsekata jollain testillä semmonen jutska mitä mä oon vittu aina niiku mun sisäsellä silmällä aistinu!


Satisfucktion Sam on majoittunut tällä hetkellä helsinkiläiseen Grand Hotel Pohjasakkaan, jota tuhannet bändiä ihailevat teinitytöt jo piirittävät, usein hyvinkin raa'asti toisiaan raastaen ja kynsien, sillä kukaan ei halua jäädä paitsi mahdollisuudesta päästä lähi-"kondeen" (vrt. yllä "kontsu", toim. huom.) idolien kanssa. Samin taiteelliseen visioon kuuluu, että vittu kertaakaan en nai saman naisen kanssa toista kertaa enkä ikinä kordarin kanssa saatana. Tällä tavalla tytöt saavat varmemmin aids-tartunnan, joka muuttaa heidät zombeiksi. Sillai vittu niiku nää mimmit pääsee mukaan meidän hei taiteelliseen visioon tietsä, julistaa Sam. Me ei niiku olla yksin taiteilijoita vaan jokainen näistä mimmeistä ketä kantaa meiltä saatua zombitartuntaa on niiku vittu osa meidän niiku öö tota poikkitaiteellista tilateosta! Tämä on Samin mielestä myös demokraattisesti kantaaottavaa. Nää mimmit hei niinku on kansa, ja vittu hei taide kuuluu kansalle, niiku.

Nuorten suomalaisten tyttöjen innostus päästä mukaan osaksi zombie metalin visiota on hämmästyttänyt kaiken kokeneen Saminkin. Siis vittu täähän on niin zombi maa että saatana! Me joudutaan jätkien kanssa painamaan duunia vuorotta että saadaan noi kaikki mimmit, ööö, silleenniiku taiteellisesti visioitua tiäksä. Hän arveleekin tuskin saavansa paljoa unta konserttien välillä, ja usko mua vittu että amfetamiinia, viagraa ja kokaa kuluu ihan saatanasti.

Mannerheimin Lastensuojeluliitolta, Elämäntapaliitolta ja Raittiusliitolta on tiedusteltu kantaa siihen, että maahan on tullut yhtye, jonka taiteeseen kuuluu oleellisena osana huumeidenkäyttö ja tappavien sukupuolitautien levittäminen nuoriin tyttöihin. Kaikki kolme järjestöä antavat saman lausunnon: Pashkanko väliä shillä enää on. Me pantiin koko pulju lihoikshi...hik!...ja jätettiin ne pikkuhuorat onnensha nojaan...hik!...Shaakoot shaatana mitä...hik!...kerjäävät. Anna mulle nyt shaatana shieltä she kolmash pullo shitä Koshanderia pherkele!

* * *

Kun tämä kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran, se kirvoitti lukijoilta seuraavanlaisia kommentteja:

"Tämähän postaus oli sitä fiktio-osastoa? Olihan? Olihan!!??"

"Fiktiota tai ei, niin pelottavan lähellä todellisuutta. Juuri tuollaisia aivottomia bändejä nykyisin on joka paikka pullollaan, typeristä asioista revitään leukoja ja musiikkikin on pelkkää kakofoniaa. Nautin tästä ivasta! Tätä lisää!"

"Niinpä. Nyt vielä parodiaa, mutta kuinka kauan? Enpä minäkään olisi uskonut vielä 1990-luvun lopussa, että suomalaisilla televisiokanavilla näytetään madonsyöntikilpailuja, joissa nopein syöjä voittaa lahjakortin Ikaalisten kylpylään. Ylipäätänsä tuntuu siltä, että kaikki puljut - Mannerheimin lastensuojeluliitto, Elämäntapaliitto jne. - jotka aikoinaan toimivat eräänlaisina lokavesipatoina ja estivät tyhmyyden hyökyaaltoja hukuttamasta alleen Suomea ja suomalaisia, ovat ajat sitten nostaneet kätensä pystyyn ja antautuneet.

1980-luvun alussa kaikkien suurten puolueiden nuorisojärjestöt esittivät moralistiseen sävyyn syvän paheksuntansa Sex Pistolsin suunniteltua Suomen-vierailua vastaan, ja lopulta poliitikot - kulttuuriministeri muistaakseni - estivätkin konsertin järjestämisen. Olen tuolle tapahtumalle aina naureskellut, mutta mitä enemmän nykymaailmanmenoa katselee, sitä enemmän alkaa tuntua, että voi kun vielä pääsisi takaisin sinne pysähtyneeseen ja umpioituneeseen juntti-Suomeen. En aiemmin tosiaan olisi uskonut, että kerran vielä nostalgisoisin niitä aikoja.

Totta kai öyhöttäjiä oli silloinkin, ja rokkistarat, päihteiden suurkuluttajat, koulukiusaajat, väkivaltarikolliset ja muut ytm:t epäilemättä hallitsivat haaremeitaan samaan tapaan kuin tänäänkin. Oleellisena erona meidän päiviimme oli kuitenkin se, että ääliömäinen käytös ei ollut virallisesti hyväksyttyä: televisiossa ei näytetty heiluvalla kameralla otettua kuvaa Ruotsin-laivan käytävillä toikkaroivista, älämölöä pitävistä ja humalaisista 25-vuotiaista teini-ikäisistä. Tiedotusvälineet eivät aktiivisesti olleet tekemässä öyhötyksestä salonkikelpoista.

Ja jos on tosiaan niin kuin vaikuttaa, että ei ole mahdollista saavuttaa mitään kohtuullista tasapainoa sen itäblokkimaisen jäykän 1980-luvun Suomen ja sivistymättömyyttä sekä tyhmyyttä ihannoivan 2000-luvun Suomen välillä, niin valitsisin näistä kahdesta vaihtoehdosta luultavasti ensimmäisen."

Les boys dans le hood

Ranskan slummiöyhöttäjät ovat öyhöttäneet kohta kaksi viikkoa, eikä loppua näy, vaikka rähinöiden alkupiste on kuulemma rauhoittunut ja oikeat turpakäräjät levinneet provinsseihin. Oletettavasti metakat hiljenevät siinä vaiheessa kun hiljenevät, koska öyhöttäjätkään eivät loputtomiin jaksa. Sinänsähän tätä olisi pitänyt osata odottaa jo aikoja sitten, koska on ollut tunnettua jo kymmenen vuoden ajan, että Ranskassa on lähiöitä, joihin ei poliisi uskalla mennä.

Muslimiterroristeja? No sehän tietysti voi olla, että kaikenlaiset muslimiveljet yrittävät käyttää hyväkseen metakointia. Yleisesti ottaen touhu näyttäisi kuitenkin olevan pikemminkin tyypillistä urbaanin alaluokan öykkäröintiä; tämä ei tietenkään sulje pois sitä mahdollisuutta, että joku pojanjulli huutaa iloisesti allah-akbaria polttopullon kyytipojaksi, koska tietää sen olevan tehokas tapa provosoida esivaltaa. Lara Marlowella on kiintoisa sisäpiiriraportti suoraan barrikadeilta Irish Timesissä, valitettavasti maksun ja salasanan takana - minä luen lehteä amerikanirlantilaisen tuttavani tunnuksin, joten se ei häiritse minua.

Marlowe juttelee aluksi kahden viisitoistavuotiaan pojan kanssa, jotka ovat mitä ilmeisimmin alaluokan viisitoistavuotiaita poikia: näyttävät paidankin riisuen toimittajalle muovikuula-aseen jättämiä kuhmuja ja muita taistelijasankarin arpiaan. Tämän jälkeen paikalle tulee kolmekymppinen "isoveli", joka komentaa pikkupojat matkoihinsa ja ottaa itse haastattelun haltuunsa. Hän on matkatavaraliukuhihnan hoitaja Orlyn lentokentällä ja jonkinlainen auktoriteetti kulmakunnan poikien keskuudessa.

"Isoveli" katsoo poliisin itse provosoineen mellakat. Paikallisen koulun polttivat hänen mukaansa toisesta naapurustosta tulleet reuhaajat, mutta sitä vastoin hän pitää poliisin niskaan heitettyjä polttopulloja ymmärrettävänä reaktiona poliisin väkivaltaan. Ensin vieraat pyromaanit polttivat koulun, sen jälkeen poliisi tuli paikalle ja alkoi kohdella paikallisia asukkaita koulun poltosta epäiltyinä, ja lopuksi kävi tietenkin niin, että poliisien ja väestön välille puhkesi väkivaltaisuuksia, joissa "isonveljen" mukaan poliisi käytti ylenmääräistä väkivaltaa mm. ampumalla kyynelkaasukranaatteja suoraan väkijoukkoon, siis ei sellaiseen paikkaan, josta kaasu olisi päässyt väkijoukon niskaan.

Tämä kaivannee selitystä vanhalta kemistiltä: kyynelkaasut, kuten klooriasetofenoni ja ortoklooribentsylideenimaloninitriili, ovat nähdäkseni periaatteessa asfyksiantteja eli limakalvoja ärsyttäviä aineita, joiden vaikutusmekanismi on samanlainen kuin ensimmäisen maailmansodan taistelukaasujen kloorin ja fosgeenin. Kyynelkaasut eivät kuitenkaan ole kaasuja, vaan nesteitä ja jopa kiinteitä aineita, vaikkakin herkästi haihtuvia. Ne levitetään aerosolimuodossa, mikä tarkoittaa, että niitä ei varsinaisesti hengitetä kuten kaasuja, vaan ne joutuvat elimistön ulkoisille limakalvoille niitä ärsyttäen. Mutta jos niitä ammutaan suoraan ihmisjoukkoon, ne voinevat aiheuttaa samanlaisen keuhkopöhön kuin kloori ja fosgeeni, jos niitä joutuu hyvin suurissa tiheyksissä keuhkoihin - ja tämä lienee mahdollista, jos kyynelkaasua tulee ihan naaman vieressä olevasta ammuksesta.

Islamiin nämä veikot suhtautuvat kyynisesti: liima ja hasa taitavat olla suositumpia ylimaallisen ekstaasin lähteitä kuin mikään uskonnollinen hurmio. Mellakoinnin tuominneille muslimijärjestöille heilutetaan keskisormea. Sitä vastoin ranskalaisen kulttuurin oma mystiikka on uponnut, sillä pojat puhuvat epämääräisesti haaveksien "Bastiljin valtaamisesta" ja Sarkozyn ajamisesta pois valtaistuimelta - ilmeisesti heillä on jonkinlainen rudimentäärinen mielikuva Ranskan vallankumouksen vaiheista. Kaikki sanovat ennen kaikkea olevansa ranskalaisia ja vaativat omaa osaansa hyvinvointikakusta. Kun Marlowe kysyy, mitä mellakoitsijat haluavat, vastaus on yksinkertaisesti: rahaa. Fyrkkaa.

Selvää on ainakin yksi asia: poliisiin ei luoteta pätkääkään. Talot ovat raunioitumassa pystyyn ja romahtamaisillaan. Herääkin kysymys, eikö näitäkin slummeja voisi erottaa omiksi kunnikseen, jotka voisivat valita omat kaupunginhallituksensa huolehtimaan alueiden kunnostamisesta ja poliisien sekä opettajien palkkaamisesta. Asia on nimittäin niin, että Marlowen haastattelemisilla ihmisillä tuntuu olevan voimakas paikallispatrioottinen tietoisuus: kolmekymppinen "isoveli" muistelee oman nuoruutensa mellakoita nostalgisin sävyin aikana, jolloin meidän kylän pojat näyttivät skoudeille. Osa ongelmaa lienee, että näitäkin kortteleita hallinnoidaan jostain muualta ja verorahat menevät joidenkin muiden paikkojen kunnossapitoon. Tosin öyhöttäjistö tietysti ylläpitänee itse ongelmaa sulkemalla kaupungin huoltomiehiltä tien kortteleihin.

Panuistinen loppukevennys: En tietenkään usko pillunpuutteen olevan syynä ranskalaisen alaluokan mellakointiin. Näin nimittäin Iltiksen lööpin: SUOMALAISTYTÖT PARIISIN MELLAKOISSA, josta voi päätellä, että pilluhuolto on pojilla turvattu.

Ceol, craic, comhluadar, cuideachta, airneán, pléaráca, ragairne, scoraíocht, spraoi, spórt

Hermoilin suotta. Irlannin suurlähettiläs osoittautui tavattoman mukavaksi kaveriksi. Puhuimme yksinomaan iiriä, ja tapaamme näissä merkeissä varmasti uudemmankin kerran, kun hänelle tulee asiaa Turkuun. Hän oli sen verran kiinnostunut minun iirinkielisyysharrastukseni taustoista, että sain olla äänessä enimmän aikaa. Hänen oma iirinsä on melko tyypillistä Dublinin iiriä, johon Munsterin murre on jättänyt jälkensä; luonnollisesti hänellä on aika vahva englannin aksentti, eikä hän itse ole tyytyväinen iirintaitoonsa. Huomasin kuitenkin, että sitä mukaa kun keskustelimme, hänen ääntämyksensä parani selvästi, ja ne vaikeat kurkkuäänteetkin alkoivat sujua. Hän on ilmeisesti aikaisemmin osannut iiriä paljon paremmin kuin nyt.

Nyt taas tulee mieleen se, kuinka Paul Newman elokuvassa Exodus muuttuu brittiupseerista israelilaiseksi sabraksi. Tuntui siltä kuin olisin nähnyt aavistuksen jostain samankaltaisesta. Se iirinkielisyysihminen on varsin monissa irlantilaisissa hyvin vähäisen raaputtamisen alla. Toisinaan tuntuu siltä, että jos ne ainakin miljoona Irlannin asukasta, jotka joskus ovat osanneet hyvin iiriä, mutta unohtaneet sen, - jos he oivaltaisivat, miten paljon heitä on, iiri alkaisi vakavasti uhata englannin valta-asemaa siinä maassa. Suurilla ihmislaumoilla on ainakin passiivisena olemassa tarvittava iirin taito. Se, mikä on vaikeaa, on iirin yhteiskunnallisen statuksen nostaminen niin korkealle, että nuo laumat alkavat puhua sitä ääneen toisilleen.

Suurlähettiläällä on sama sukunimi kuin Libanonin-kokemuksistaan iirinkielisen kirjan Clocha Ceangailte kirjoittaneella entisellä YK-sotilaalla, ja osoittautuikin, että kyseinen sankari on hänen kolme vuotta nuorempi veljensä.

Kyllähän se oli mukavaa, että sai keskustella ihmisen kanssa, joka ymmärtää kaikki iirinkieliseen kulttuuriin kuuluvat sisäpiirivitsit. Erityisen hauskaa meillä oli, kun hän kysyi, tunsinko Pádraig Ó Snodaighia, Coiscéim-kustantamon johtajaa. Minun täytyi kertoa, että olinhan minä Pádraigille tarjonnut iirinkielistä nuorisoromaaniani, mutta kirja oli toistaiseksi hylätty kahdesta syystä: liikaa seksiä ja liikaa vaikutteita Séamus Ó Griannan kielestä. Koska Séamus Ó Grianna on suunnilleen kouluesimerkki kiltistä, vaarattomasta ja epäseksuaalisesta vanhan ajan Irlannin iirinkielisestä kirjailijasta (vaikka totta puhuen journalistina Séamus edusti lähinnä Junakohtauksen taannoin kommenttiosastolla esiin nostaman asealan kirjoittaja P.T.Kekkosen koulukuntaa, jonka tuotantoon sittemmin olen neteitse tutustunut - ihminen voi totisesti olla kontroversielli myös muulla tavalla kuin kirjoittamalla seksistä), meidän molempien oli pakko nauraa tälle absurdille ajatukselle. Liikaa seksiä, hyvä on, siinä on legitiimi syy hylätä käsikirjoitus; liikaa Séamus Ó Griannaa - no, kyllä siinäkin, ottaen huomioon sen, miten epämuodikkaasti ja vanhahtavasti Ó Grianna nykynäkökulmasta katsoen kirjoitti - mutta "liikaa seksiä ja liikaa Séamus Ó Griannaa" on jo käsitteellinen mahdottomuus, oksymoroni.

Joviaalina irlantilaisena suurlähettiläs oli tietysti kiinnostunut perhesuhteistani, ja kun tuli puheeksi, että olen kuopus, käytin itsestäni Tomás Ó Criomhthainin An tOileánachista oppimaani ilmausta dríodar an chrúiscín ("juomaruukun sakat", tai mahdollisesti "mäskit"), - lisäsin perään "kuten Kerryssä sanotaan", koska Tomás an Oileáin oli toki kerryläinen, Blasket-saarelta syntyjään - ja itse etelämurteen ystävänä hän oli tietysti kovasti ilahtunut siitä, että käytin tällaista ilmausta. Hän ei tosin sanonut tunnistavansa sitä sellaisenaan, vaan tuntui kokevan sen miltei minun oman kielellisen kekseliäisyyteni tuotoksena - ettei vain olisi jäänyt An tOileánach lukematta? No, miten vain. Kyllä minä tuota iiriä taidan sentään osata aika hyvin.

Lukupäiväkirjasta, taas

Sain juuri luettua loppuun englannista ruotsinnetun pokkarin, Tom Hollandin Rubiconin. Kirja käsittelee tietenkin Roomaa ennen keisariaikaa, siis ns. tasavaltaa.

Seuraavana vuorossa Kjell Albin Abrahamssonin kirja Puolasta, Enkel biljett till Polen. Aiemmin olen lukenut hänen Valko-Venäjää käsittelevän kirjansa. Tulkkauskeikkaan valmistautuminen ei valitettavasti ole edennyt haluamassani tahdissa, jos kohta olenkin kaivanut esiin pari puolalaista kirjaa uudelleen luettavaksi, historiakirjat Pół wieku dziejów Polski ja Powstanie '44 - jälkimmäinen on tietenkin Norman Daviesin Rising'44:n puolannos. Luultavasti näiden innoittamana kirjoitan tänne taas lähiaikoina jotain Puolaa koskevaa.

Amos Ozin A Tale of Love and Darkness on yhä kesken.

Blogimiitti

Toivoakseni Veteraaniurheilija antaa luvan käyttää, öh, vinjettinä oheista otosta turkulaisten blogitapaamisesta. Kuvassa olemme MariaKristiina, minä ja Maalainen. Näytän näköjään huomattavasti vaarallisemmalta ja mielipuolisemmalta kuin aavistinkaan, ja minä kun yritin hymyillä kameralle. Tuo leukaparta pitää kyllä ajaa pois ennen kuin menen siihen diplomaattikohtaamiseen, ja tukka pestä ja harjata vielä uudestaan (parturiakin voisin harkita, mutta tähän hätään sitä ei kyllä taida järjestyä). Paikalla oli meidän ja kokoonkutsujamme lisäksi blogin Harmaa aavistus kirjoittaja, joka osoittautui suomalaisten naisten fasistisen pahuuden kahleista vapautuneeksi ja muutenkin mukavaksi mieheksi; Kirja-addikti; sekä Blogistanin laidasta laitaan Teräsmiehenä lentelevä supersankari Aika-Timo. Maalainen vaikutti huomattavasti reippaammalta ja fyysisesti säilyneemmältä kuin odotinkaan, ilmeisesti terve maalaiselämä oli pitänyt miehen nuorekkaana. Christer taas muistutti niin paljon erästä sivariaikojeni työkaveria Åbo Akademis Bibliotekista, jonka voisi kuvitella alkavan bloggaajaksikin, että aluksi miltei luulin hänen olevankin sama henkilö.

Mitenkään erityisen vakavaa keskustelua ei käyty, ja myös Christerin valmistelema muodollinen puheenvuorottelu sai väistyä vapaamuotoisemman keskustelun tieltä. Oleellisimmaksi aiheeksi nousi bloggaajayhdistysten perustaminen ja bloggaustoiminnan organisoituminen: jos yhdistyksiä perustetaan, niiden toiminnan tulisi painottua teknisten taitojen (alustoihin tutustuminen, tietokoneen peruskäyttötaidot, luova kirjoittaminen) välittämiseen. Eläkeläisissä olisi sekä Maalaisen että nöyrimmän palvelijanne mielestä paljonkin kirjoittaja- ja bloggaajapotentiaalia, mutta monet heistä suhtautunevat tietokoneeseen edelleenkin tarpeettoman pelokkaasti. Näihin nykyisiin helppoihin web- ja blogikäyttöliittymiin tutustuminen varmaan vapauttaisi heidät peloistaan. Kansalais- ja työväenopistot voisivat tarjota bloggaamiskursseja.

Myös bloggaamisen historiaa Suomessa sivuttiin mainitsemalla Harri Veijosen seurakuntauutiset, joissa omintakeisen huumorintajun katsottiin yhdistyvän reippaahkoon teologiseen katsomukseen; blogihistorian kannalta Veijosen seurakuntalehti on kuitenkin sikäli merkittävä ja merkillepantava, että Veijonen lienee keksinyt blogimuodon itsenäisesti jo ennen kuin varsinainen bloggaaminen oli saanut nimen ja tullut muotiin.

Varsinaisen miitin jälkeen siirryimme Pippurimyllyn alakertaan (kapakkaosastoon, jolla on jokin muu nimi kuin Pippurimylly, mutta ruokatarjoilun järjestäminen alakertaan ei ollut mikään ongelma): me Marian kanssa olimme vetelehtineet koko päivän ja unohtaneet syömisenkin, joten pippuripihvi (minä) ja kanapata (Maria) maistuivat erinomaisesti. Maalainen, Kirja-addikti ja Aika-Timo olivat siinä vaiheessa jo poistuneet, joten olimme ravintolassa neljästään. Päinvastaisista huhuista huolimatta Pippurimyllyssä ei ollut anonyymejä bloggaajia, jotka eivät olleet uskaltautuneet varsinaiseen miittiin - ainakaan kukaan ei uskaltautunut myöntämään. Tosin siinä vaiheessa kun me Marian kanssa olimme käyneet pöytään, ohitse kulki joku epämääräisesti tutulta vaikuttanut vaalea tyttö, joka katsoi minua pitkään aidon kauhistunut ilme kasvoillaan.

Kaikin puolin se oli väen harvalukuisuudesta huolimatta (vai sen takia?) varsin onnistunut blogitapaaminen. Kiitos järjestäjälle ja kaikille läsnäolleille.

Menevä mies edustaa

Veijo Meri kirjoitti joskus, että kun joku on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja häntä siitä huolimatta pelotellaan ja lyödään ja ajetaan takaa, se on huumoria, ja suluissa perässä hän ilmoitti, että edellinen viittasi Charlie Chaplinin kulkurihahmoon. Nyt minulle on tullut hyvin chaplinmainen olo, sillä vaikka olen ruma ja ujo ja huono pukeutumaan, joudun piakkoin bloggaajatapaamisen jälkeen edustamaan. Asia nähkääs on niin, että Irlannin suurlähettiläs haluaa tavata minut ja lounastaa, päivällistää tai illastaa (mikä verbi nyt sitten onkin sopivin) kanssani iiriksi. Yhteen aikaan minulla oli tapana irvailla iirinkielisellä sähköpostilistalla, että standardikielessä jokin juttu tehdään noin, mutta "in contemporary Turku Ulster Irish" se tehdään näin - se oli sitä aikaa, kun Niall Ó Dónaillin Séamus Ó Grianna -editioista ja Seán Bán Mac Meanmanin kootuista vaikutteita saaneena kirjoitin yksinomaan ulsterilaista iiriä, vaikken silloin puhunut, enkä edelleenkään puhu, iiriä ulsterilaisittain (itse asiassa olen aina käyttänyt pikemminkin connemaralaista aksenttia, jonka olen oppinut ensimmäisen oppikirjani, Mícheál Ó Siadhailin Learning Irishin, kielikaseteilta - silloin kun Dublinin Newstalk-radioasema haastatteli minua iiriksi mm. siitä, mitä mieltä professionaalina kielitieteilijänä olin iirin standardisaatiovaikeuksista ja murre-eroista, toimittajat totesivat minun puhuvan Connemaran murretta). No, nyt ilmeisesti vitsi on otettu vakavasti, ja kun Irlannissa on tullut voimaan se uusi kielilaki, suurlähettiläs on päättänyt tulla Turkuun oppimaan iiriä, jotta osaa sitä sitten kun palaa kotimaahansa.

No niin, leikki leikkinä. Irlannin nykyinen suurlähettiläs ei ole mikään turha kaveri, päin vastoin - hän puhuu iirin lisäksi sujuvaa arabiaa ja on äskettäin neuvotellut arabiaksi erään irlantilaisen toimittajan vapaaksi hänet kaapanneiden irakilaiskapinallisten kynsistä. Tämmöinen mies haluaa siis illastaa minun kanssani. Aikaisemmin olen ainoastaan juonut täysraittiusmiehen vakaumusteni vastaisesti (huomatkaa tervehenkiset preferenssini: iiri on raittiutta tärkeämpi) kaljaa iirinkielisyysliikkeen johtoväen kanssa, ja loppujen lopuksi iirinkielisyysliike on vain sisäänlämpiävä alakulttuuri, jossa noudatetaan ns. Olinin-Vileniuksen lakia (jag ser kompisen på gatan och jag säger moi, för alla känner alla och det är ju kauhee skoj) - mutta tässä meillä on arabiaa puhuva ja arabiterroristeja ylipuhuva diplomaatti, jolla on ilmeisesti henkilökohtaiset yhteydet erittäin korkealle tasolle Irlannin poliittisessa elämässä. Sen panttivankijupakan ansiosta hän saattaa jopa olla Irlannin seuraava presidentti, mistä sitä tietää.

Jollen olisi näin hermona, virnistäisin ja sanoisin "Haa!" Valitettavasti tämä tulee aika huonolla hetkellä, koska työhön liittyvistä syistä minun piti omistaa tämä viikonlopunseutu puolan kertaamiselle ja panna iiri siksi aikaa narikkaan.

No, miehen on tehtävä mitä isänmaa, oma tai toisen, vaatii.

Fram, fram vårt ädla, trotsiga standar,
omkring dig än din trogna finska vakt du har.

Runkaten ruista ranteeseen

Blogistania kohahduttaa nyt taas uusi mediatapahtuma, nimittäin se, että joku viiden pennin provokaattori on keksinyt panna nettilokinsa nimeksi Runkkublogi ja linkittää peukalonkynsikuvien kera joillekin äärimmäisen kilttejä nakuotoksia sisältäville nettisivuille. Kama tuntuu olevan lähinnä Domai-tyylistä, eli Anttilan alusvaatekuvastoa ilman alusvaatteita. Kun ottaa huomioon, että netti on täynnä huomattavasti ronskimpaa kamaa, joka ei välttämättä edes luuraa maksun ja salasanan takana, täytyy oikeasti ihmetellä, mikä teitä tarkkaan ottaen oikein vaivaa.

Minusta tuntuu, että se ahdistava asia on taas kerran alempitasoisen miehen seksuaalisuus. Kaikilla on varmasti mielikuva yksinäisestä miehestä, jonka on hankittava seksuaalinen tyydytyksensä ns. runkkaamalla ruista ranteeseen. Kaikki miehet pelkäävät ahdistuneesti runkkarin kohtaloa - ainakin heitä kauhistuttaa ajatuskin siitä, että he olisivat ehkä voineet jossain elämänsä tienhaarassa valita vahingossa väärin ja päätyä runkkareiksi - ja kaikki naiset pelkäävät hysteerisesti tutustuvansa kivantuntuiseen mieheen, joka sitten osoittautuukin inhaksi ATM:ksi. Molempien sukupuolten edustajat joutuvat toki hyväksymään, että kai niitä alempitasoisia miehiä jossain on ja että ne varmaankin tyydyttävät halunsa masturboimalla, mutta ajatus ATM:stä samanlaisena ihmisenä kuin he itse, samanlaisena Luojan luomana ja koskettamana olentona, on äärimmäisen tuskallinen ja hirveä. Siksi heidän täytyy säveltää puolustuksekseen valhekuvitelma, jossa ATM on vähämielinen, ihmisenä epämiellyttävä ja osansa ansaitseva kammotus ja ennen kaikkea kykenemätön ilmaisemaan itseään ja inhimillisyyttään esimerkiksi taiteen keinoin - kykenemätön puhuttelemaan ihmisenä ketään heidän kaltaistaan, ja siitä syystä ei oikeastaan ihminen.

Minä en synnytä sellaista raivoa, vihaa ja torjuntaa Blogistanissa siksi, että esiinnyn usein provosoivasti ja ilkeästi, vaan siksi, että on kerta kaikkiaan mahdotonta hyväksyä ajatusta alempitasoisesta runkkarista lukeneena ja sivistyneenä miehenä, joka puhuu kansanjoukoille Irlannin parlamentin edessä. Kuka tahansa voi olla alempitasoinen mies, myös naapurinne tai kaverinne, myös sellainen mies, jonka kanssa voitte kommunikoida ja keskustella mukavasti molempia kiinnostavista asioista. Naisen saanut mies, joka tähän asti on luullut alempitasoisten miesten olevan kohtalonsa ansainneita surkimuksia ja luusereita ja ollut vakuuttunut siitä, että hänellä nyt ei ainakaan voisi olla mitään yhteistä alempitasoisen miehen kanssa, joutuu kauhukseen toteamaan, että alempitasoinen mies on hänenlaisensa ihmisolento. Hänen on pakko myöntää alempitasoisen miehen nähdessään: minä itse ilman Jumalan armoa! Jumalan armo on tässä teknillinen termi, jolla viitataan ansaitsemattomaan armahdukseen ansaitusta rangaistuksesta. Toisin sanoen kurjuudelta pelastunut mies joutuu huomaamaan, että hän ei oikeasti ole rahtuakaan parempi, älykkäämpi, sivistyneempi, herkempi jne. kuin ATM:t. Hänellä on vain ollut hyvä tuuri.

Jos nainen olisi moraalinen olento, naista kauhistuttaisi, että hän itse on ATM-leimat jakavan tribunaalin jäsenenä saattanut antaa leiman miehelle, joka ei sitä ansaitse. Suurin osa naisista ei kuitenkaan ole moraalisia olentoja - heitä nyt vain ahdistaa se, että ATM kehtaakin käyttäytyä ikään kuin olisi täysivaltainen ihminen sen sijaan että tyytyisi kiltisti räytymään hengiltä omassa kurjuudessaan ketään häiritsemättä.

PS. Muuten pidän idioottimaisena sitä Blogistaniin levinnyttä tapaa, että blogien nimen eteen lisätään "HS" tai "HS.fi" lukijoiden harhauttamiseksi luulemaan, että kyseessä on Helsingin sanomien blogi. Hesariin suuntautuu monenlaista aiheellista ja aiheetonta katkeruutta, mutta tuollaiset ilmeiset yritykset savustaa heikäläisiä ulos Blogistanista eivät saa sympatiaani.

Uusnatsit muuten ovat omaksuneet idean (omilla aivoillaanhan ne eivät ikinä olisi sitä keksineet) ja perustaneet "Looking Back at Nürnberg" -nimisen blogin, jossa muka "Helsingin Sanomien toimittaja" katsoo "kriittisesti" Nürnbergin oikeudenkäyntiä. Jo venäjänkielisten nimien oikeinkirjoitus osoittaa, että blogin pitäjä on hakenut yleissivistyksensä englanniksi netistä, mikä tietysti on erityisen tyypillistä uusnatseille - he kun eivät lue kirjoja, jotka ovat jo määritelmällisesti kommunismia, vaan ainoastaan lajitoveriensa propagandasaitteja netistä. Myös turha englannin käyttäminen blogin otsikossa ("Looking back at...") paljastaa puolisivistyneen puoliapinan; ja kaiken kruunuksi blogisti ei luonnollisestikaan ole ollut tietoinen siitä, että Nürnberg on englanniksi Nuremberg (kuten München on Munich, Schwarzwald on Black Forest ja Braunschweig Brunswick, pari knoppia mainitakseni).

Vaadin Ilkka Kokkarista heti presidentiksi diktaattorin valtuuksin! Tai muuten...!

Viime aikoina olen lukenut ns. tupakoivien humanistien blogeista parikin niin syvältä istumalihasten välistä revittyä idioottimaisuutta, että alkaa tulla ihan kokkarinen olo. Ensin Fabulasta tämä:

Minä asun Kalliossa, sillä en tahdo tuntea naapureitani. Haluan asua kaupunginosassa, joka tuntuu kaupungilta. Haluan kuulla ratikan äänen asuntooni ja hyppiä ureanorojen yli palatessani baarista. Haluan, että naapurini järjestävät rempseitä jatkoja keskellä viikkoa koska niin minäkin haluan tehdä ilman kyttääjien valityksia. Haluan lukea töhryjä hissin seinistä ja vilkuilla yöllä takanani kulkevaa tyyppiä. Haluan kaupunginosan, joka on eloisa ja kesyttämätön.

Jo Fabulan omassa kommenttilaatikossa ironisoin tätä tähän tyyliin: "Haluan asua kaupungissa, joka tuntuu kaupungilta. Haluan skinijengit öyhöttämään pihalleni pesäpallomailoineen. Haluan somalijengit kostamaan skinijengien väkivallan minulle, lapsilleni ja kavereilleni. Haluan lasteni satuttavan kätensä hiekkalaatikon aidsisiin huumeruiskuihin. Haluan rasistisia töhryjä seiniini."

Tuolla Ranskanmaalla eräät lienevät näinä päivänä tuiki kiitollisia siitä, että saavat asua kaupungissa, joka totisesti tuntuu kaupungilta Fabulan tarkoittamassa mielessä.

Ja sitten Raparperiblogin kommenttiosastolta tämä vielä nerokkaampi heitto:

Näkisin tässä olevan mahdollisuuden sille, että puolustettaisiin peräänantamattomasti työväenluokan, narkkarien, rosvojen, huorien, muiden sorrettujen ja kirottujen elämäntavan oikeutusta. Huumeet, tatuoinnit, epämääräiset suhteet, alkoholi, tupakka ja muut ovat osa merkityksellistä elämäntapaa, eivät pelkästään keski- tai korkeamman luokan eliitin hienostuneisuutensa tai oman elämäntapansa johdosta vieraaksi kokemia ja siksi heidän moralisoivien kannanottojensa kohde. Miksi ylipäänsä lapsen pitäisi olla terve ja kasvaa yhteisön tuottamaksi terveeksi ja ongelmattomaksi lettipääksi?

Siihen aikaan kun minä noin kaksikymppisenä harrastin punaviheridealismia, harrastin sitä siksi, että minulla itselläni oli jonkinlainen selkeä ja idealistinen mielikuva hyvästä elämästä. Nimenomaan hyvästä elämästä, jossa ei tehtäisi töitä oravanpyörässä, vaan siksi että työnteko tuntuisi mielekkäältä ja kiinnostavalta; ja jossa intellektuaalinen harrastelu, sellainen, jota muuan ruumismista kieltäytyvä ja siksi anonyymiksi jäävä taho kuvasi blogissaan seuraavasti: Mikro-orjat tekivät töitä, kaveerasivat, asuivat yhdessä ja yrittivät pariutua kuten ikäisilleen on tyypillistä. Lisäksi he harrastivat Rushin musiikkia, [...] tai amerikkalaisen tienrakennuksen historiaa. Heidän maailmansa oli sektoroitu kolmeen osaan: työ, sosiaalinen elämä ja harrastukset. Nämä kolme sektoria elivät varsin riippumattomina toisistaan.
...jossa siis tämäntyyppinen intellektuaalinen harrastelu antaisi elämälle merkitystä ja näkemystä. - Toki minun käsitykseni intellektuaalisesta harrastelusta oli jo tuolloin hieman laajempi kuin johonkin tienrakennuksen historiaan monomanisoituminen, mutta omat harrasteeni ovat olleet omalla tavallaan juuri yhtä sekopäisiä kuin amerikkalaisen tienrakennuksen historiaan erikoistuminen, ja tiedän varsin hyvin, että se tienrakennuskin liittyy muihin asioihin ja vetää vähitellen ne mukanaan tienrakennushistoriaa harrastavan älylliseen maailmaan. Se, että näihin muihin asioihin tulee tutustuttua juuri tienrakennushistoriasta käsin ja sen näkökulmasta, voi johtaa uudenlaisiin älyllisiin oivalluksiin ja sillä tavalla tehdä moisten omituisuuksien parissa puuhastelevasta nörtistä omalla tavallaan erilaisen ja erityisen ihmisen, jolla on omanlaisiaan ajatuksia maailmasta ja joka sillä tavoin rikastuttaa muidenkin elämää.

Luonnollisesti hyvän elämän visiooni kuului myös raittius, koska alkoholin ja tajusteiden käyttö tunnetusti vahingoittaa aivoja, mikä tietenkin estää ihmistä kokemasta ylläkuvatunlaisia intellektuaalisia nautintoja, joita seuraa oppimisesta sen itsensä takia. Lisäksi alkoholin ja päihteiden käyttö sinänsä ei ole mitään uutta, jännää eikä mullistavaa. Kaikki se uusi, jännä ja mullistava syntyy niistä intellektuaalisista nautinnosta, oppimisen ja oivaltamisen ilosta.

Näiden ilojen tilalle "edelläkävijöinä" ja "älykköinä" itseään pitävät ihmiset haluavat tarjota itsetarkoituksellisen "rajua ja rosoista" kaupunkielämää ja öyhöttävän alaluokan "merkityksellistä" elämäntapaa. Luonnollisestikin kaikki muu, paitsi alaluokan räyhääminen, on heidän mielestään "keski- ja korkeamman luokan eliitin moralisointia" - ikään kuin hyvään ja kilttiin ja älyllisesti stimuloivaan elämään pyrkivä akateemisen köyhälistön edustaja olisi missään mielessä "eliittiä". Se keskiluokan edustaja haluaa asua kohtuuhintaisesti, mutta samalla viettää hyvää elämää, joka tarkoittaa sitä, että ei joudu harppomaan virtsapurojen yli. Ja se FAS-syndroomasta kärsivä lapsi ei ole kiehtovasti erilainen, vaan vammainen, siis sillä tavalla viallinen, ettei välttämättä koskaan pysty kokemaan niitä uuden oivaltamisen intellektuaalisia nautintoja. Se, joka on älyllisiltä kyvyiltään kunnossa, pystyy. Paitsi jos on jo tappanut aivonsa Fabula-linjan äärimmäisen yksiraiteisella "hanki elämä" -asenteella, joka pitää "elämää" ja öyhöttämistä synonyymeinä.

Ei helvetti. Ilkka Kokkarinen on oikeassa. Lukekaa Ilkan blogia, siellä asuu Jumalan Totuus ja Viisaus. Menkää Mississaugaan Ilkkaa kumartamaan.

No, onneksi Eufemia älähti ainakin sille narkkarielämän ihannoitsijalle ja näytti, että kaikki humanistit eivät suinkaan ole ugustelijoita.

Hesari

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen juttu on nyt sitten ilmestynyt. Kuten ehkä huomasitte, siinä ei mainittu tätä päiväkirjaa, enkä liioin tunkenut sen kommenttiosastoon tyrkyttämään omia totuuksiani, kuten eräätkin monomaaniset ideologit ja propagandistit. (En mainitse nimiä, mutta arvaatte kyllä mitä ideologiaa tarkoitan.) Hieman epäoikeudenmukaisena pidän kyllä sitä, että Anssi ei maininnut ainoatakaan ATM-blogia eikä liioin koko markkina-arvoteoriaa. Mutta ehkä teoria terminologioineen näyttää asioihin vihkiytymättömistä jo munkkilatinalla kirjoitetulta, seitsensinettiseltä kirjalta. Ottaen huomioon, millaiseen apinan raivoon allekirjoittanutkin onnistuu kiihtymään kaikista ATM-käsitteen naiiveista väärintulkinnoista, sen kirjan nimi taitaakin itse asiassa olla Necronomicon, ainakin markkina-arvokeskustelua ulkopuolelta tarkastelevien mielikuvissa.

Vaikka minullakin on valittamista Hesarista - olen tainnut jo kertoakin, mitä, mutta voinhan minä sen jossain välissä vielä kerrata, se kun liittyy asiaan, josta minäkin jotain tiedän, eli iirin kieleen - minua on hiukkasen tympinyt se asiaton kiusantekohenki, jolla Blogistanissa on suhtauduttu Anssi Miettiseen taholla jos toisellakin. Totta kai on valitettavaa, että suomenkielisessä Suomessa on vain yksi valtakunnallinen sanomalehti. (Se pa...ei kun riemuruotsi on teille annettu juuri siksi, että voisitte lukea myös Hufvudstadsbladetia ja Vasabladetia, sanoo Herra.) Totta kai Hesari kirjoittaa joskus asiantuntemattomasti, puutteellisesti, väärin, vääristellen, oleellisia asioita saksien. Mutta joku tolkku sentään: mieshän tekee vain työtään yhtenä Hesarin toimittajista, eikä häntä kannata julistaa joksikin pahan hesariuden lihaksitulemukseksi tai räyhähengeksi.

Muutamaa vierasta kieltä osaavana olen voinut vertailla Hesaria sen ulkomaisiin vastineisiin, eivätkä ne nyt niin hirveän ihmeellisiä ole.

Salaisuuksia ja valheita

Birdy: Tavallisen kansan keskuudessa on 50 hullua vaimon/lapsentappajaa vuosittain...

Päivi Reijonen Man-listalla: Radiosta juuri kuulin, että kotien väkivallan johdosta
on viimeisen kolmen vuoden aikana kuollut 16 miestä, 66 naista ja 22
lasta.

66 + 22 = 88

88 : 3 = 29 1/3

29 1/3 ei ole sama kuin 50.

Henkilö, joka sanoo, että 29 1/3 on sama kuin 50, esittää epätoden väittämän. Epätosia väittämiä on tapana kutsua teknillisellä termillä valhe.

Birdy: Ei feministijoukko tule saksien kanssa nipsaisemaan kenenkään pippeliä pois. Ei ole feministijoukkoa, joka suunnittelisi miesten massamurhaa tai joukkokuohintaa.

Miksi luottaisimme sinuun, Birdy, kun olet valehdellut ennenkin?


Valerie Solanas:

The elimination of any male is, therefore, a righteous and good act, an act highly beneficial to women as well as an act of mercy.

SCUM will kill all men who are not in the Men's Auxiliary of SCUM. Men in the Men's Auxiliary are those men who are working diligently to eliminate themselves, men who, regardless of their motives, do good, men who are playing pall with SCUM. A few examples of the men in the Men's Auxiliary are: men who kill men [...].

Being in the Men's Auxiliary is a necessary but not a sufficient condition for making SCUM's escape list; it's not enough to do good; to save their worthless asses men must also avoid evil. A few examples of the most obnoxious or harmful types are: [...] politicians and all who are in their service (campaigners, members of political parties, etc); lousy singers and musicians; [...] breadwinners; [...] scientists working on death and destruction programs or for private industry (practically all scientists); [...] men who intrude themselves in the slightest way on any strange female; [...] men who sit idly on the street and mar the landscape with their presence; [...] all men in the advertising industry [...]

Maria-Pia Boethius: SCUM Manifest av Valerie Solanas är den mest skimrande och lysande feministiska bok, som kommit ut på svenska i denna tid; trettiosex år efter att den skrevs. Sara Stridsbergs förord är en av de vackraste kärleksförklaringar jag läst.

Oíche Shamhna

Hyvää Oíche Shamhnaa nyt itse kullekin. Iirinkielisessä Irlannissa ei ollut niinkään tapana kummitella Oíche Shamhnana, vaan tehdä ns. geasróga eli naimisiinmenoon liittyviä taikoja, usein varsin samanlaisia kuin meillä juhannuksena.

Seán Bán Mac Meanman on kirjoittanut tästä muistaakseni novellin tai useampiakin. Minulla ei nyt satu olemaan hänen kirjojaan käden ulottuvilla, mutta Amach as Ucht na Sliabh-perinnekokoelmassa kerrotaan, että vanhat ihmiset panivat Oíche Shamhnan kunniaksi puuron tulelle vainajia varten ja jättivät puuropataan kauhan, jolla vainajat voisivat lusikoida. Aamulla kuulemma puuropata oli tyhjä.

Nuoret tytöt taas hakivat kaalimaasta kaalinkerän ja ripustivat sen ilmeisesti kurkihirrestä roikkumaan, ja ensimmäinen naimakelpoinen mies, joka tuli sisään, oli tytön tuleva aviomies. Oletettavasti juhlapäivänä kierrettiin kovasti kylillä talosta taloon, koko seutukunnan nuorukaisten voimin.

Norjalaisen uskontotieteilijän kanta Könskriget-jupakkaan

Lähde 1
Lähde 2

Lokakuun alussa löysin netistä ylläolevat norjalaiset nettisivut, joissa uskontotieteilijä Asbjørn Dyrendal ottaa kantaa Könskriget-jupakkaan. Dyrendalin mielestä salaliittoteoriat lapsia uhraavista satanisteista eivät sinänsä ole mitään uutta ääriryhmien keskuudessa, pikemminkin ne taitavat kuulua alan peruskauraan. Tunnetusti Eva Lundgren on herättänyt yleistä hämminkiä käsityksillään Ruotsin päättäviin piireihin asti ulottuvista lastenraiskaajasalaliitoista, mutta Dyrendalin asenne tuntuu olevan pikemminkin: "jaahah, taas näitä".

Kuten tunnettua, ROKSin ideologia perustuu sille käsitykselle, että naisiin suuntautuvat väkivallanteot eivät kieli väkivaltaan syyllistyneen miehen henkilökohtaisista ongelmista, rikollisuudesta tai tasapainottomuudesta, vaan ovat elimellinen, ehkä jopa geneettinen osa mieheyttä sinänsä (kuten Renée Frangeur sanoi, kyse on mustavalkoisen biologistisesta ajattelutavasta). Naisten hakkaaminen kuuluu normaalin mieheyden piiriin, ja yhteiskuntaa ohjaa saatananpalvojien salaliitto, joka suuressa mitassa uhraa lapsia jumalalleen ritualisoiduissa orgioissa.

Dyrendal toteaa, että Könskrigetissä kuvatut naiset ovat vallantäyteisiä ja arrogantteja, antautuvat villeille salaliittokuvitelmille, ovat vakuuttuneita siitä, että lopullinen totuus on heidän hallussaan ja uhkailevat rangaistuksilla ja ulossulkemisella sitä, joka esittää kiperiä kysymyksiä. Hänen mielestään tällaiset kuvitelmat ovat varsin tavallinen ilmiö hyvin tiiviissä liikkeissä, jotka kamppailevat mieltämänsä hyvän asian puolesta.

Dyrendal ei usko, että kaikki ärjyfeministitkään sinänsä näkisivät "sukupuolittuneen vallan järjestystä" tietoisesti ja suunnitellusti ylläpidettynä sortokoneistona. Mutta kaikki ryhmät, jotka katsovat olevansa sorrettujen asialla sortajia vastaan, ovat sinänsä taipuvaisia näkemään itsensä metafyysisinä hyviksinä, joita metafyysinen Paha vainoaa. Dyrendalin mielestä on vaikeampaa keksiä esimerkkejä sellaisista aktivistiryhmistä, jotka eivät pidä itseään vainottuina, kuin päinvastoin. Hän toteaa lisäksi, että Kjell Magne Bondevikin ja Torbjørn Jaglandin kaltaiset vaikutusvaltaiset norjalaiset poliitikotkin mielellään esiintyvät "vainottuina", joten uhrin osan näytteleminen on varsin keskeinen retorinen keino nykyaikaisessa politiikassa ihan kaikilla tasoilla.

Miten feministit tai vastaavanlaiset ääriryhmät (Norjassa maolaiset ovat tyypillinen vertailukohta - tässä yhteydessä muuten itse kunkin kannattaa lukea Dag Solstadin sisäpiiriromaani maolaisuudesta, sitä ei ole suomennettu, mutta kylläkin ruotsinnettu nimellä Gymnasielärare Pedersens redogörelse för den stora politiska väckelsen
som har hemsökt vårt land, ts. suunnilleen "Lehtori Pedersenin selonteko siitä suuresta poliittisesta herätysliikkeestä, joka on koetellut maatamme") sitten voivat seota näin täydellisesti? Kysymys on pitkälti siitä, miten ihmis- ja valtasuhteet ryhmän sisällä ovat kehittyäkseen ja missä määrin ryhmä on vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa: yksittäisen ideologisen miljöön sulkeutumiseen ja sisäsiittoistumiseen voi olla monia syitä, toteaa Dyrendal.

Perusero tietenkin kulkee niiden välillä, joiden mielestä yhteiskunnassa on jotain hyvää ja säilytettävää, ja niiden, joiden tunnuslauseena on "alas lyökää koko vanha maailma". Kun jälkimmäiset, vallankumoukselliset, sanoutuvat irti yhteiskuntajärjestyksestä, kyse on varsin tietoisesta päätöksestä, johon liittyy irrottautuminen maltillisemmasta emäliikkeestä. (Tässä kohdassa muuten on sanottava, että Dyrendalin analyysi ei omasta mielestäni oikein pidä vettä. Feminismin piirissä ei koskaan ole tapahtunut selvää irtiottoa eikä organisoitunutta välirikkoa maltillisten ja vallankumouksellisten välillä, vaan maltillisetkin pitävät velvollisuutenaan puolustella ja ymmärtää vallankumouksellisia. Äärifeminismi siis rehottaa maltillisten tuella, ja maltilliset ovat äärifeministeille rekrytointipohja, eivät varsinaisesti vihollinen, siinä mielessä kuin sosiaalidemokraatit ovat kommunisteille ja kokoomus perustuslaillisille sitä varsinaista poliittisen spektrin toisessa päässä olevaa vastustajaa pahempi vihollinen.)

Erottautuminen yhteiskunnasta on irtisanoutumista maailman rappeutuneisuudesta (sana "maailman" lienee tässä ymmärrettävä muodossa "maailmallisuuden", koska Dyrendal on uskonnollisten änkyrälahkojen tutkija): kun pysytään erossa maailman saastasta, voidaan säilyttää oma puhtaus. Mutta koska eriävät mielipiteet eivät koskaan näyttäydy omista lähtökohdista nousevina, vaan aina ainoastaan "maailman" viettelevinä vaikutteina, yksimielisyydestä tulee itsetarkoitus ja sitä voidaan ylläpitää hyvinkin raaoin keinoin. Eriävä mielipide on heikkoutta, hairahdus ja synti. Tällöin sekä todellisuuskuva että päätöstenteon perusta kapenevat ja köyhtyvät.

Dyrendal varoittaa kuvittelemasta, että tällaista ajatusten köyhtymistä voisi esiintyä yksinomaan tuomiopäivää odottavien lahkojen piirissä: käsite groupthink, jolla tällaisiin prosesseihin viitataan, syntyi itse asiassa analysoitaessa John F. Kennedyn esikunnan päätöstentekoa Sikojen lahden maihinnousuyrityksen aikana. Kyse on kriittiset analyysit ja epäilykset tukahduttavasta yksimielisyyspaineesta, joka syntyy suljetussa kommunikaatioverkostossa. Kun halutaan olla mukana porukassa, eikä kuunnella kenenkään ulkopuolisen järjenääntä, sensuroidaan omia ajatuksia. Luonnollisesti tällaista ilmenee pienissä määrin joka ikisessä ihmisryhmässä, jolla on minkään valtakunnan yhteenkuuluvuutta, ja sen patologisoituminen sekopäälahkotasolle on asteittainen prosessi.

Pienillä aatteellisilla ryhmillä on tarve yhteenkuuluvuuteen, ja kun se, mitä itse kannatetaan, on absoluuttinen Hyvä, kaikki muu on osa absoluuttista Pahaa. Tällöin toista mieltä oleminen ei koskaan voi merkitä legitiimiä erimielisyyttä, se on aina merkki Pahan, Saatanan, Miehen tai milloin minkäkin absoluuttisen vihollisen tunkeutumisesta yhteisöön: toisinajattelija on joko pirun vallassa, pirun naiivi lakeija tai itse piru.

Miten ääriryhmiin sitten pitäisi suhtautua? Dyrendalin mielestä niiden liiallinen leimaaminen ja eristäminen ei ole viisasta, koska se pahentaa ryhmän syrjäytymistä ja taipuvaisuutta äärimmäisyyksiin. (Tässä kohtaa minun täytyy kyllä ihmetellä erästä asiaa: eikö ryhmän liika ymmärtäminen ja paapominen ja nostaminen arvostelun yläpuolelle, jota on tapahtunut feministien kohdalla, aiheuta aivan samaa? Nythän meillä on ilmeisesti tilanne, jossa mielisairaiden kiihkoilijoiden aate pyörittää yhteiskuntaa mielensä mukaan juuri siksi, että aatteen naiset ovat saaneet Ruotsin yhteiskunnalta miljoonatuet, joilla tehdä vallankumousta.)

Kun haastattelija kysyy Dyrendalilta, miten aktivistiryhmän, puolueen, seurakunnan tai postimerkkikerhon jäsen itse voi tunnistaa, että nyt mennään päin helvettiä, Dyrendalkaan ei osaa antaa kauhean yksityiskohtaisia ja tarkkoja ohjeita. Yleisesti ottaen pitää varoa sellaista ajattelua, joka ei näe toista mieltä olevissa ihmisissä minkäänlaisia moraalisia hyveitä eikä mitään arvostettavaa ja joka esittää, että on välttämätöntä eristäytyä saastaisesta maailmasta omaan sisäiseen puhtauteen.

(Ja jos joku alkaa tässä vihjailla, että minä edustaisin moista separatismia, säästäköön keuhkojaan. Minä en kannata yhteiskunnasta eristäytymistä siksi, että feministit ovat saastuttaneet yhteiskunnan, vaan päinvastoin avointa ja rehellistä poliittista konfrontaatiota feministejä vastaan. Tietenkin feministit ovat pahoja ja hirveitä olentoja, joissa ei ole yhtään mitään hyvää, mutta suurin osa feministien ymmärtäjistä on hyviä ja reiluja ihmisiä, jotka on juuri tämän hyvyytensä ja reiluutensa vuoksi ollut mahdollista harhauttaa mukaan tukemaan roistoja. Jalon kansan parhaat voimat puoluekannasta riippumatta heräävät kyllä taisteluun feminismin pahuutta vastaan, kun se heille kärsivällisesti selitetään, ja kun lain ja oikeuden konekiväärit syöksevät lyijyä, tulta ja kuolemaa feministien niskaan, sekä vasemmistoliittolaista että kokoomuslaista, sekä Hietasta että Lahtista kaivataan kyllä komppaniaan mukaan.)

Dyrendal huomauttaa, että monet "satanistipedofiilien" julmuuksilla mässäilevät tarinat muistuttavat melkoisesti väkivaltapornoa ja että ne kertovat yhtä ja toista niihin uskovien ihmisten mielikuvituksesta. Minun täytyy kai tähän väliin siteerata Mark Rosenfelderin kiintoisaa kirjoitusta, jossa vertaillaan vasemmistoa (mm. feministejä) ja jenkkiläisiä fundiskristittyjä: Molemmat ovat taipuvaisia puritanismiin. Tämän ei luulisi koskevan vasemmistoa, mutta miettikääpä uskonnollisen fundamentalismin ja 70-luvun feministien pornonvastaista liittoumaa. Osa vasemmistosta nolostelee seksuaalisuutta tasan yhtä paljon kuin kuka tahansa uskovainen ja pyrkii aivan yhtä lailla näkemään naiset hauraina olentoina, jotka ovat avuttomina raatelevan mieheyden armoilla. Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että esimerkiksi feministien riitteihin kuuluu julistaa kovalla äänellä omaa seksuaalimyönteisyyttä, vaikka aate on nimenomaan samalla ahdistuneella tavalla seksuaalikielteinen (ainakin mitä tulee miehen seksuaalisuuteen) kuin kristillinen fundamentalismi. Kuten totesin aiemmin, juuri tällaisen systemaattisen valehtelun vuoksi en voi enää kannattaa feminismiä.

Fundamentalistikristittyjen ja feministien yhteiset piirteet askarruttavat myös Dyrendalia. Häntä ihmetytti aikaisemmin se, että feministit omaksuivat satanistipedofiilikuvitelmia kiihkokristilliseltä taholta, mutta nyttemmin hän on oppinut näkemään yhtäläisyydet kaikkien sulkeutuneiden oikeassaolijaryhmien välillä. Satanistikuvitelmia hyödynnetään eri näkökulmista erityyppisissä ryhmissä, tarinat kun voidaan aina tulkita eri näkökulmista. Siinä missä feministit hyödynsivät satanismitarinoita patriarkaatin demonisoimiseen, fundamentalistit pyrkivät esittämään niillä maallistuneen ja kaupallisen yhteiskunnan pahuuden. Usein molemmat muuten myös vastustivat tällä myytillä aivan samoja epäkohtia: molemmille porno, lasten pahoinpitelyt ja seksuaalirikokset olivat merkkejä samasta Saatanan/Patriarkan vallasta ja selitettävissä vain sillä, että jossain on lasten verta juova pedofiilisalaliitto, joka haluaa tätä kaikkea pahaa.

Näin siis Dyrendal (jota toki olen kovalla kädellä tulkinnut - norjaa ymmärtävät voivat tuosta linkistä katsoa alkuperäistekstin) haastateltuna. Omalla kädellä kirjoitetussa artikkelissa hän vielä kommentoi tarkemmin Eva Lundgrenin roolia tässä kaikessa. Dyrendalin mukaan Lundgrenin mielipiteet olivat tunnettuja jo kauan ennen kuin hänelle järjestettiin mittaräätälöity virka Uppsalan yliopistosta (jonka tunnuslause Tänka fritt är stort, men tänka rätt är större saa tässä yhteydessä hiukan hupaisan kaiun). - Toki tämä on selvää meille kaikille, jotka olemme lukeneet Jan Guilloun "historiareportaasin" Häxornas försvarare/Noitien asianajaja - omasta mielestäni muuten Guilloun laajan tuotannon ehdottomasti terävintä kärkeä.

Myytti satanistikannibaaleista lähti liikkeelle Yhdysvalloista kaksi vuosikymmentä sitten, toteaa Dyrendal, yli puolitoista vuosikymmentä sitten se ilmaantui norjalaisten sanomalehtien etusivuille. Ja 16 vuotta sitten tehtiin ensimmäinen tutkimus, jossa tarinat todettiin keksityiksi. Siitä alkaen satanistipedofiilikannibaalisalaliittoteoriat (olipas vaikuttava yhdyssana) on järkiään todistettu vääriksi, mutta tämä ei ole estänyt niitä nostamasta päätään yhä uudelleen erilaisten aktivistiryhmien ja yhteiskunnallisten liikkeiden keskuudessa, toteaa Dyrendal. Hyvä salaliittoteoria ei kuole, se vain kiertää suljettua kehää, kunnes yhteiskunta on kypsä ottamaan sen vastaan vielä kerran.

Dyrendal toteaa, että Lundgren on nyt joutunut hyökkäysten kohteeksi ja hänen toiminnastaan on järjestetty jonkinlainen tutkinta. Dyrendal ei erityisemmin sääli Lundgrenia, joka on vain saamassa sen mitä ansaitseekin, mutta hän pitää kohua hieman tekopyhänä juuri siksi, että Lundgrenin houreet ovat olleet yleisessä tiedossa, eikä hän juurikaan ole pyrkinyt peittelemään niitä. Ensimmäisen kerran Lundgren heitti saatanaa julkisesti mustepullolla vuonna 1991, kun hän väitti Dagbladetissa julkaistussa jutussa karanneensa henkensä kaupalla bergeniläisen satanistilahkon kokouksesta, johon oli soluttautunut. Dagens Nyheterin mukaan hän oli sittemmin kolmen ruotsalaisen tai norjalaisen satanistiryhmän toiminnassa "osallistuvana havainnoijana" ja väittää satanistien kertoneen riiteissään tapahtuneen raakoja raiskauksia ja vielä pahempaa". Mitään tutkimustuloksia satanismista Lundgren ei kuitenkaan ole julkaissut, eikä liioin kunnostautunut vakavastiotettavana saatananpalvonnan tutkijana tai asiantuntijana. Dyrendal toteaa Lundgrenin tosin julkaisseen teoksen La de små barn komme til meg... Barns erfaring med seksuelle og rituelle overgrep ("Antakaa lasten tulla minun luokseni. Lasten kokemuksia seksuaalisista ja rituaalisista väärinkäytöksistä") vuonna 1994. Kirja perustuu kuitenkin vain kirjallisiin lähteisiin ja väitettyihin väärinkäytöksiin, ei "osallistuvaan havainnointiin", eikä kirjoittaja tunnu tietävän paljoa itse satanismista. Lundgrenin lähteiden joukosta löytyy hyvin epäilyttävää tavaraa. Erästä ROKS-aktivistia siteeraten hän väittää, että "saatananpalvojien lapsiuhria" kuvaavan kirjan Michelle Remembers mainitsema Michelle Pazder pakotettiin synnyttämään lapsi saatananpalvojille uhrattavaksi; ongelma on vain, kuten uskontotieteilijä Geir Levi Nilsen totesi vuonna 1996 julkaistussa teoksessaan, että Michelle, joka "muisti" kärsimyksensä jälkeenpäin hypnoosissa, oli omienkin kertomustensa mukaan laskettuna nelivuotias joutuessaan saatananpalvojien kynsiin, - toteaa Dyrendal.

Tarinat kaapatuista naisista, jotka pakotetaan synnyttämään vauvoja kaappaajiensa raiskattaviksi ja silvottaviksi kannibaaliriiteissä, ovat ilmaantuneet osaksi mytologiaa vasta jälkeenpäin, ja ne voidaan jäljittää nimeltä mainittavaan teokseen, Laurel Wilsonin, tunnetun väärennettyjen "tositarinoiden" kirjoittajan laatimaan teokseen Satan’s Underground. Kirja vedettiin pois markkinoilta vuoden kuluttua julkaisemisestaan, kun tarinat paljastuivat valheiksi. Wilson ilmeisesti kertoi tarinoitaan enemmän tai vähemmän pakonomaisesti; myöhemmin hän esiintyi natsien polttouhrin eloonjääneenä ja asettui tukemaan toista samanlaista valehtelijaa, Binjamin Wilkomirskiä, joka julkaisi arvostetun, mutta keksityksi osoittautuneen omaelämäkerran muka Hitlerin leirien uhrina.

Tällaista lähteiden väärinkäyttöä esiintyy kirjassa enemmänkin, huomauttaa Dyrendal, mutta lisää, että huomattavasti huolestuttavampia ovat kirjan sisältämät "empiiriset" osuudet, joissa nelivuotiaitakin lapsia on "haastateltu" esittämällä heille johdattelevia kysymyksiä - Lundgren itsekin myöntää "haastattelujen" olleen niin johdattelevia, ettei niillä ikinä olisi ollut arvoa ainakaan juridisessa tutkinnassa. Tämä ei kuitenkaan haitannut Lundgrenin tahtia, sillä hänen tavoitteensa oli alun perinkin ollut "seksuaalisen hyväksikäytön konkretisoiminen sen kohteeksi joutuneille" mm. antamalla heidän ennen haastattelua tutustua muiden uhrien kertomuksiin. Ilkeästi sanoen Eva Lundgren luetti pienillä lapsilla väkivaltapornojuttuja aivopestäkseen heidät kertomaan käskystä samanlaisia tarinoita. (Tässä alkaa pikku hiljaa kysellä itseltään, kuka oikeastaan pitäisi panna rautoihin lasten seksuaalisesta ahdistelusta - eikö esimerkiksi hysteerinen tantta, joka oman pakkomielteensä vuoksi luettaa lapsilla lastenraiskaustarinoita, ole jonkinlainen seksuaalinen ahdistelija?) Dyrendal huomauttaakin, että käytännössä tällainen "konkretisointi" johtaa siihen, että syytös rinnastuu syyllisyyteen ja aikuisen epäilykset esitetään lapsen kokemuksena, täysin riippumatta siitä, kuinka ehdottomasti lapsi kieltää mitään sellaista tapahtuneen. Lundgrenin tutkimusryhmä löi etukäteen lukkoon sen, että lastenraiskauksia oli tapahtunut, eikä välittänyt tarinoiden sisältämistä ristiriitaisuuksista ja vasta-aiheista. Ei välitetty siitä, että poliisi ei löytänyt jälkeäkään rituaalien uhreista; ja kun lasten tarinat sisälsivät selvästi fantastisia aineksia, kuten tarinoita lapsista, jotka räjähtivät kun heille syötettiin pillereitä (!), tämäkin meni Lundgrenin ryhmään kuin häkä.

Norjassa Lundgren ratsasti aikansa moraalisen paniikin aalloilla. Hänen teoriansa onnistuivat myös synnyttämään pedofiilihysterian Bjugnissa, missä 90-luvun alussa tuomittiin viattomia lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jan Guillou on kirjoittanut asiasta kirjassaan Häxornas försvarare. Lopulta moraalinen paniikki meni ohi ja syyttömät vapautettiin; Eva Lundgren joutui jupakan tuloksena pakenemaan Norjasta ja hakeutumaan Ruotsiin, missä hänelle sitten ROKSin taustavaikutuksen tuloksena räätälöitiin oma oppituoli.