tiistai 22. marraskuuta 2005

Mówi Polska

Olen sitten hyvää vauhtia palaamassa takaisin puolan kielen pariin. Tänään istuin puolitoista tuntia kaupunginkirjastossa lukemassa sitä Andrzej Braunin romaania ja keräämässä siitä uusia sanoja. Ei edennyt kovin nopeasti, mutta ainakin sanastomuistilaput tulivat täyteen pientä sihverrystä, puolan kielen sanastoprojektini karttui, ja luultavasti omakin aktiivinen sanavarasto. Nyt kai vielä pitäisi ruveta laulamaan puolalaisia taistelulauluja. Ikävä kyllä ne ovat selvästi vaikeampia kuin irlantilaiset vastineensa, minun äänelläni ei esimerkiksi luikauteta ensinkään Czerwone maki na Monte Cassinoa.

Olen Novinhalle yhä aika katkera siitä, että hän tuli aikoinaan - ja nyt siitäkin on jo kymmenen vuotta - pahasti turmelleeksi rakkauteni puolan kieleen. Ennen kuin hän tunki elämääni sotkemaan, puola ja Puola olivat se, mihin nuorten naisten fasistista pahuutta ja onnettomia rakkauksia pääsi pakoon. Sen jälkeen piti antautua uudelle pakokeinolle, iirille. Tulihan minusta yksi nykyiirin suurimpia asiantuntijoita koko maailman tasolla, mutta olisi silti ollut mukavaa, jos olisi sen ohessa voinut julkaista edes osan niistä Puolaan liittyvistä kirjoista, jotka tuossa vuoden 1994 tienoilla olin päättänyt ehdottomasti kirjoittaa. Ny Tidin lukijoita kyllä tuli kiusattua erilaisilla Puolaa käsitelleillä lehtijutuilla, ja juuri noina vuosina lehti tunnetusti sai suomenruotsalaisen journalismipalkinnon Itä-Eurooppaa käsitelleestä raportoinnistaan, jos kohta siihen osallistui monia minua paljon asiantuntevampiakin tahoja, Helena Chvojkovásta alkaen.

Kun ensimmäisen kerran rakastuin onnettomasti, kyseinen vasemmistolainen tyttö oli ensin kauhean innoissaan minusta, jolla oli siihen aikaan menossa ihanteellinen vasemmistolaisuusvaihe, mutta kun hän sai huomatakseen, että minun vasemmistolaisuuteni oli ihan oma henkilökohtainen viritykseni, eikä suinkaan merkinnyt, että olisin ollut hänen kanssaan samaa salaliittoa, kiinnostus lopahti siihen paikkaan. Nuorena luulin oikeasti, että nuoret päätyvät "vasemmistolaisiksi" samalla tavalla kuin minä, eli itsenäisen pohdiskelun kautta. Nykyään tiedän tietysti paremmin: vasemmistolaistaustaiset nuoret ja nuorehkot ihmiset ovat oma yhteiskuntaluokkansa tai ruusuristiläisten salaseuransa, ja siihen hermeettiseen joukkoon ei ulkopuolisen kannata tunkeutua. He ovat pikemminkin yläluokka kuin alaluokka, ainakin omasta mielestään: he pelaavat omaa peliään, ja katsomosta käsin ei saa maalia tehdä.

Sen ihastuksen jälkihoitoon kuului oleellisesti matka Puolaan, järjestyksessä toinen, jonka tein seuraavan vuoden elokuussa. Se oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin Polonicumin puolan kursseille Varsovassa. Ahdistus ja masennus - luulenpa, että minulle sen rakkausjutun jälkeen iski oikeasti päälle depressio - helpotti kun sain olla poissa Suomesta, asua maassa, jossa kaikki oli muuttumassa: ehkä minullakin olisi vielä mahdollisuus uuteen alkuun? Olihan sekin tietysti jotakin, että tapasin hyvin antikommunistisesti asennoituvia ihmisiä, jotka olivat päätyneet kyseisiin asenteisiinsa oikeiden kärsimysten ja oikean sorron vuoksi. Kun minä kärsin depressiosta kommunistitytön vuoksi, tulin varsin hyvin juttuun heidän kanssaan, olihan sortaja tavallaan sama. (Ehkä pitäisikin puhua nuoren naisen kommunistisesta pahuudesta, vaikka paska tietenkin on samaa paketin väristä riippumatta.) Muistan sen kuukauden loppupuolella istuneeni moneen otteeseen eräässä Mariensztadtin suunnalta löytämässäni katukahvilassa Varsovan elokuisessa paahteessa - Varsovassa oli todella hirveä helle elokuussa, ja joka puolella pörräsi ampiaisia: puolalaiset ampiaiset ovat niin kieroja otuksia, että olen siitä saakka pitänyt niitä älyllisenä elämänmuotona. Oli harvinaisen selvää, että Suomessa odotti vain masennuksen ahdistus, mutta olo oli Puolassa edes hieman parempi: kurssilla oli sentään paljon mukavia ihmisiä, jotka olivat minusta kiinnostuneita jollei nyt omana itsenäni, niin ainakin jännittävänä ulkomaalaisena. Olisin toivonut ajan pysähtyvän edes pariksi kuukaudeksi, elokuun jatkuvan siihen asti, että saisin aktini kasaan (siihen aikaan tosin tätä sanontaa ei taidettu vielä käyttää) ja voisin lähteä Suomeen sitten kun olisin toipunut.

Juuri silloin, siellä kahvilassa, luin Politykasta artikkelia, jossa kuvailtiin sitä, kuinka puolalainen pakolaiskirjallisuus oli palaamassa kotimaahansa, myös koulujen lukulistoille. Silloin muistin Solzhenitsyniä, joka oli jossain kirjassaan kirjoittanut siitä, että venäläinen pakolaiskirjallisuus ja kotimaan kirjallisuus, jotka oli rautaesiripulla erotettu toisistaan, palaavat vielä yhteen. Se oli vielä ollut sitä aikaa, kun buldogi-Brezhnev kökötti valtaistuimellaan Kremlissä ja vaikutti ikuiselta. Tuolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa, sille tuli loppu vasta seuraavana vuonna. Mutta Puola, tai ainakin puolalainen kirjallisuus, oli juuri päässyt vapaaksi. Ihme oli tapahtunut, ja minä luin siitä lehdestä.

Siinä kahvilassa sai syödä wuzetka-nimisiä leivonnaisia. Jostain kumman syystä leivonnainen oli saanut nimensä Varsovan itä-länsivaltatien (Trasa Wschód-Zachód, lyhennettynä Trasa W-Z; kirjaimet W ja Z äännetään puolaksi "wu" ja "zet") mukaan. Senkesäinen puolanopettajani Marek Karpiński oli selittänytkin, miksi leivoksella oli sellainen nimi, mutta en ollut ymmärtänyt selitystä, vaikka ymmärsinkin suurimman osan siitä, mitä hän sanoi. (Sinä kesänä todella aloin ymmärtää puhuttua puolaa. Se oli suurenmoinen, voitonriemuinen tunne.) Täältä löytyy wuzetkalle reseptikin. Vispataan ensin sekaisin kuuden munan keltuaiset, lisätään sitten 2 teelusikallista leivinjauhoja ja teelusikallinen etikkaa, jolloin saadaan heti keltainen vaahto. Niiden munien valkuaiset vispataan jähmeäksi vaahdoksi, minkä jälkeen lisätään 1,5 juomalasillista sokeria, 1 lasillinen tavallisia jauhoja - tarkoittanee vehnäjauhoja - ja puoli lasillista perunajauhoja. Seuraavaksi lisätään puoli lasillista öljyä, lisätään keltuaisvaahto ja puoli lasillista kaakaota (veikkaan, että sillä tarkoitetaan vanhan ajan kaakaojauhoa eli ns. aitokaakaota, ei mitään Oboy-tyyppisiä jalosteita). Näin valmistettu massa paistetaan 180 asteessa leivospohjakelpoiseksi huokoiseksi levyksi. Kiertoilmauunissa tähän pitäisi reseptin mukaan mennä noin 30 minuuttia. (Veikkaan, että "termoobieg" eli "termokierto" tarkoittaa kiertoilmaa.)

Suklaasössö valmistetaan 0,5 nopasta (napista?) voita ja kahdesta ruokalusikallisesta vettä. Tähän lisätään 2 ruokalusikallista kaakaota ja 4 ruokalusikallista sokeria. Kakkupohja halkaistaan jäähdyttyään puolestavälistä korkeuttaan ja alemman puoliskon leikkauspinnalle levitetään ohuelti herukkahilloa. Koska ollaan slaavilaisessa maassa, tämän päälle levitettävä kräämi valmistetaan vaahdottamalla smetanaa, siis hapankermaa, tavallisen kerman sijasta. (Hapankerma muuten on oikeasti aika hyvää.) Hapankermaa tarvitaan puoli litraa, ja se makeutetaan kahdella ruokalusikallisella sokeria. Ohje kehottaa lisäämään siihen jotain kermavaahdon lässähtämisen estoainetta, jota ei kuitenkaan liene meiltä saatavana. Joka tapauksessa smetanavaahto siis levitetään herukkahillon päälle ja kakkupohjan yläosa nostetaan sitten päälle. Sen päälle räimitään se suklaasössö, ja suklaasössöön ripotellaan kookoshiutaleita. Syntynyt kakku leikataan lopuksi leivoskokoisiin paloihin.

Siinä on wuzetka, tai jos niin haluatte, itä-länsileivos. Jos joku onnistuu sen tämän ohjeen mukaan valmistamaan, toivottavasti siitä tulee syömäkelpoista. Älkää minulle tarjotko, kun en nostalgiaa itkemättä kestä, mutta jos tunnette puolalaisen, kutsukaa hänet wuzetkalle. Hän osaa varmasti arvostaa elettä, vaikka leivos palaisikin pohjaan.