maanantai 14. marraskuuta 2005

Puolalainen uskontotieteilijä paavista

Seuraava juttu osui netissä aivan vahingossa nähtäväkseni. Siinä antaa mielipiteensä Papa Ratzista puolalainen uskontotieteilijä Zbigniew Mikołejko, jota haastateltiin Życie Warszawy -lehteen viime heinäkuussa.

Z.M. ei kysyttäessä osaa mainita mitään, mikä häntä olisi Benediktus XVI:n virkakauden ensimmäisinä kolmena kuukautena yllättänyt: tämän paavin virkakausi vaikuttaa tuiki värittömältä. Ei tapahtunut mitään hänen luonnettaan erityisesti määrittävää. Edeltäjät olivat aivan eri luokkaa: Johannes XXIII tunnetusti pani alulle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ja Paavali VI jatkoi sitä. Johannes Paavali II:n virkakausi oli alusta loppuun suurta spektaakkelia. Nyt olemme saaneet niskoillemme ukon, joka vain kököttää Vatikaanissa.

Puuttuuko Benediktukselta paaviuden missio tai oma idea? Z.M. pitää uutta paavia älykkäänä ja lahjakkaana teologina, mutta samanaikaisesti pitää tätä tunne-elämältään epäkypsänä ja lapsellisena, minkä huomaa aina silloin kun paavi putoaa roolistaan kirkon päämiehenä. Huomatkaa, että massakulttuuri osaa panna merkille tuollaiset asiat ja tuottaa paavinalleja ja paavinukkeja.

Tuleeko Benediktuksesta siis välikauden paavi? Voi olla, sanoo Z.M. ja miettii, tuleeko nyt yli vuosikymmenen mittainen paavikausi, jonka aikana ei tapahdu mitään merkillepantavaa.

Haastattelija huomauttaa, että paavi ja kirkko saivat taannoin italialaiset boikotoimaan kansanäänestystä keinohedelmöityslain liberalisoimisesta. Eikö tämä merkitse, että kirkolla on vielä vaikutusvaltaa ja kykyä saada läntiset yhteiskunnat noudattamaan ankaraa moraalista kantaansa? Z.M. ei pidä kansanäänestystä minään menestyksenä kirkolle: eurooppalaiset kun ovat ylipäätään joka tapauksessa haluttomia äänestämään, lisäksi kyseisessä kansanäänestyksessä käsitelty kysymys oli sen tyyppinen moniselitteinen hienous - ei mikään selkeä kyllä vai ei -kysymys, kuten abortti- tai avioerokysymykset ovat - että harvat jaksavat vaivautua sen takia. Mitenkään hirveän innokkaita italialaiset eivät ole noudattamaan kirkon vetoomuksia, toteaa Z.M. - esimerkiksi kehotukset olla lukematta Da Vinci -koodia ainoastaan lisäsivät kirjan menekkiä.

Kuten jo tiedämmekin, Benediktus on selvästi ankarampi mies kuin Johannes Paavali. Tyypillisesti hän on esimerkiksi rikkonut sen vapaamielisten ja vanhoillisten välisen linnarauhan, johon hän konklaavin aikana lupautui. Saadakseen vapaamielisten kardinaalien äänet Ratzinger lupautui myönnytyksiin ankarimpien kantojensa suhteen, mutta jo nyt (heinäkuussa) hän on valinnut kirkon opin vartijaksi - siis ilmeisesti samaan virkaan, jossa hän itse oli ennen paavinvirkaansa - ennenkuulumattoman kovapäisen yhdysvaltalaisen arkkipiispa Levadan.

Vanhoillisuudesta todistaa mm. paavin kanta, joka kieltää ehtoollisen jakamisen eronneille. Milanon arkkipiispa Tettamanzi, yksi Ratzin tärkeimmistä kilpailijoista paavin virkaan, katsoi, että ainakin niiden eronneiden tulisi saada ehtoollinen, jotka ovat joutuneet puolisoittensa odottamatta jättämiksi. Benediktus ei kuitenkaan salli moista lepsuilua. Avioero on hirveä synti Jumalan sakramenttia vastaan, eikä mitään myönnytyksiä sallita.

Myös abortin laillistamisen hyväksyvät katoliset poliitikot ovat Benediktuksen silmätikkuja. Johannes Paavali ei uskaltanut julistaa pannaan tai sulkea ehtoollisyhteydestä tällaisia poliitikkoja, mutta on mahdollista, että Benediktus ryhtyy tässäkin toimintaan.

Ratzingerin kanta ekumeniaan on aikaisemmin ollut hyvin kielteinen, mutta nyt on alettu puhua rohkeista yhteistyökonsepteista ortodoksien kanssa. Uskontotieteilijämme ei kuitenkaan juurikaan usko Benediktuksen pääsevän mihinkään ekumeeniseen läpimurtoon Moskovan patriarkan kanssa. Venäläiset lupailevat itselleen kaikenlaista paavin saksalaisista syyllisyydentunteista Venäjää kohtaan, mutta itse asiassa Ratzinger on oikeassaolija, joka ei juurikaan syyllisyyksiä koe.

Viime aikoina äänekkäänä ja varsin rasistisenakin muslimivihaajana esiintynyt Oriana Fallaci on valittanut Benediktin innokkuudesta avata dialogi islamilaisten uskonnollisten johtajien suuntaan (ikään kuin ne moskeijan liehuparrat olisivat oikeasti missään kytkyissä Osaman nuorien susien kanssa). Uskontotieteilijä ei kuitenkaan pidä Fallacin huolta aiheellisena. Ratzinger pitää islamia taistelevana vihollisuskontona ja vastustaa Turkin jäsenyyttä EU:ssa juuri siksi, että kyseessä on muslimimaa. Silti muslimifundamentalistit ovat kovasti ihastuneet Papa Ratziin. Kyllähän yksi sittiäinen toinen tunnistaa, kuten irlantilainen sananlasku sanoo: onhan Penalla paljon yhteistä heidän abortti-, nais- ja homonäkemystensä kanssa.

Katolisen kirkon kannalta kohtalokkainta lienee kuitenkin se, että Ratzinger viis veisaa kolmannesta maailmasta: hän on eurosentrinen paavi, joka haaveilee arkkipelagikirkosta: kirkko on uskon ja henkisyyden saaristo jumalattomassa Homokondomiaborttivaltameressä. Latinalaisen Amerikan katoliset, jotka uskontotieteilijän mielestä ovat katolisen kirkon toivo hengissäpysymisestä, on jätetty lapsipuolen rooliin Papa Ratzin kirkossa. Benediktin edustama eurooppalaiskeskeinen teologinen perinne ei juurikaan ole sovitettavissa kehitysmaiden oloihin.

Mitään suuria henkilömuutoksia asiantuntija ei odota kirkossa tapahtuvan. Korkeimpien pallien miehitys jäänee ennalleen, joskin tietysti ratzingerilaiset konservatiivit vahvistavat kaikkialla asemiaan.

Luonnollisesti uusi paavi on juuri niin kova, armoton ja ankara mies kuin hänen jo tiedämmekin olevan. Tunnen kaikki tärkeimmät Uskonopin kongregaation asiakirjat. Ne ovat apodiktisia - ts. eivät anna sijaa epäilylle ja problematisoinnille - brutaaleja ja pelottavasti muotoiltuja.

Mitään varsinaisesti uuttahan tässä ei ollut, mutta alkujaan huomioni kiinnitti tuo, mitä Mikołejko sanoi paavin tunne-elämän epäkypsyydestä. Blogistanissa pohdittiin joskus sitä, miksi katoliset papit jäävät yhtä mittaa kiinni juuri homoseksuaalisesta pedofiliasta sen sijaan että hairahtuisivat sänkyyn esimerkiksi aikuisten naisten tai edes sukukypsyyden saavuttaneiden murrosikäisten neitosten kanssa, kuten ahdasmielisestä heteronormatiivisuusoletuksesta käsin voisi luulla heidän tekevän. Selitys on ehkä juuri siinä, että keskimääräisen katolisen hengenmiehen tunne-elämä on jäänyt esimurrosikäiselle tasolle. Joskus vuosia sitten Politykassa joku toimittaja kertoi siitä, kuinka hän oli kuunnellut kahden papin keskustelua paimennettavan laumansa keskuudessa viime vuosina solmituista avioliitoista, siitä, kuinka nuoret ovat rakastuneet toisiinsa jne. Toimittajasta pappien keskustelu tästä aiheesta, josta heillä ei selibaatin vuoksi voinut olla omakohtaista kokemusta, kuulosti esimurrosikäisten poikien intoilulta: rakkauteen ja seksuaalisuuteen suhtaudutaan kovin naiivisti, herttaisesti ja ihanteellisesti, ja samalla se on kovin kiehtova asia, josta juoruillaan miltei kouristuksenomaisesti.