Hermoilin suotta. Irlannin suurlähettiläs osoittautui tavattoman mukavaksi kaveriksi. Puhuimme yksinomaan iiriä, ja tapaamme näissä merkeissä varmasti uudemmankin kerran, kun hänelle tulee asiaa Turkuun. Hän oli sen verran kiinnostunut minun iirinkielisyysharrastukseni taustoista, että sain olla äänessä enimmän aikaa. Hänen oma iirinsä on melko tyypillistä Dublinin iiriä, johon Munsterin murre on jättänyt jälkensä; luonnollisesti hänellä on aika vahva englannin aksentti, eikä hän itse ole tyytyväinen iirintaitoonsa. Huomasin kuitenkin, että sitä mukaa kun keskustelimme, hänen ääntämyksensä parani selvästi, ja ne vaikeat kurkkuäänteetkin alkoivat sujua. Hän on ilmeisesti aikaisemmin osannut iiriä paljon paremmin kuin nyt.
Nyt taas tulee mieleen se, kuinka Paul Newman elokuvassa Exodus muuttuu brittiupseerista israelilaiseksi sabraksi. Tuntui siltä kuin olisin nähnyt aavistuksen jostain samankaltaisesta. Se iirinkielisyysihminen on varsin monissa irlantilaisissa hyvin vähäisen raaputtamisen alla. Toisinaan tuntuu siltä, että jos ne ainakin miljoona Irlannin asukasta, jotka joskus ovat osanneet hyvin iiriä, mutta unohtaneet sen, - jos he oivaltaisivat, miten paljon heitä on, iiri alkaisi vakavasti uhata englannin valta-asemaa siinä maassa. Suurilla ihmislaumoilla on ainakin passiivisena olemassa tarvittava iirin taito. Se, mikä on vaikeaa, on iirin yhteiskunnallisen statuksen nostaminen niin korkealle, että nuo laumat alkavat puhua sitä ääneen toisilleen.
Suurlähettiläällä on sama sukunimi kuin Libanonin-kokemuksistaan iirinkielisen kirjan Clocha Ceangailte kirjoittaneella entisellä YK-sotilaalla, ja osoittautuikin, että kyseinen sankari on hänen kolme vuotta nuorempi veljensä.
Kyllähän se oli mukavaa, että sai keskustella ihmisen kanssa, joka ymmärtää kaikki iirinkieliseen kulttuuriin kuuluvat sisäpiirivitsit. Erityisen hauskaa meillä oli, kun hän kysyi, tunsinko Pádraig Ó Snodaighia, Coiscéim-kustantamon johtajaa. Minun täytyi kertoa, että olinhan minä Pádraigille tarjonnut iirinkielistä nuorisoromaaniani, mutta kirja oli toistaiseksi hylätty kahdesta syystä: liikaa seksiä ja liikaa vaikutteita Séamus Ó Griannan kielestä. Koska Séamus Ó Grianna on suunnilleen kouluesimerkki kiltistä, vaarattomasta ja epäseksuaalisesta vanhan ajan Irlannin iirinkielisestä kirjailijasta (vaikka totta puhuen journalistina Séamus edusti lähinnä Junakohtauksen taannoin kommenttiosastolla esiin nostaman asealan kirjoittaja P.T.Kekkosen koulukuntaa, jonka tuotantoon sittemmin olen neteitse tutustunut - ihminen voi totisesti olla kontroversielli myös muulla tavalla kuin kirjoittamalla seksistä), meidän molempien oli pakko nauraa tälle absurdille ajatukselle. Liikaa seksiä, hyvä on, siinä on legitiimi syy hylätä käsikirjoitus; liikaa Séamus Ó Griannaa - no, kyllä siinäkin, ottaen huomioon sen, miten epämuodikkaasti ja vanhahtavasti Ó Grianna nykynäkökulmasta katsoen kirjoitti - mutta "liikaa seksiä ja liikaa Séamus Ó Griannaa" on jo käsitteellinen mahdottomuus, oksymoroni.
Joviaalina irlantilaisena suurlähettiläs oli tietysti kiinnostunut perhesuhteistani, ja kun tuli puheeksi, että olen kuopus, käytin itsestäni Tomás Ó Criomhthainin An tOileánachista oppimaani ilmausta dríodar an chrúiscín ("juomaruukun sakat", tai mahdollisesti "mäskit"), - lisäsin perään "kuten Kerryssä sanotaan", koska Tomás an Oileáin oli toki kerryläinen, Blasket-saarelta syntyjään - ja itse etelämurteen ystävänä hän oli tietysti kovasti ilahtunut siitä, että käytin tällaista ilmausta. Hän ei tosin sanonut tunnistavansa sitä sellaisenaan, vaan tuntui kokevan sen miltei minun oman kielellisen kekseliäisyyteni tuotoksena - ettei vain olisi jäänyt An tOileánach lukematta? No, miten vain. Kyllä minä tuota iiriä taidan sentään osata aika hyvin.
Onko sinulla kirjallisia iirinnösprojekteja työn alla tai suunnitteilla?
VastaaPoista