Meemi kummallisista tavoista

Kaipa minun täytyy tähän osallistua, kun kerran on haastettu mukaan.

1) Kirjoittelen vakiosalanimellä Niilo Paasivirran keskustelufoorumiin.

2) Änkeydyn nettichattihuoneisiin provosoimaan ja trollaamaan mitä järjettömimmin. Erään kerran vuosia sitten esiinnyin koprofiilien järjestön edustajana ja puolustin koprofiliaa samantyyppisin argumentein kuin seksuaalivähemmistöt aina puolustelevat asiaansa. Kutsuin samalla chatin muita osallistujia Helsingissä muka järjestettävään suureen koprofiiliseen kulinariumiin, jossa heilläkin olisi mahdollisuus kokea koprofiilisiä nautintoja. En kertonut kellekään, mitä koprofilia tarkoittaa, annoin heidän ottaa itse selvää.

3) Minulla on nykyisinkin latinalaisamerikkalainen kirjeenvaihtoystävätär, jotta voisin harjoitella espanjaa. Koska en enää halua kirjeenvaihtokaverien rakastuvan itseeni, kerron hänelle olevani innokas ryhmäseksiorgioiden harrastaja. Kerron, että makaan, sekoilen ja öyhötän kahden tytön kanssa, joiden nimet ovat María ja Cristina.

4) Ostan vihkoja ja kirjoitan niihin luonnoksia iirinkielisistä teksteistä, jotka eivät välttämättä valmistu koskaan. Sitten ostan uusia vihkoja, joille teen samoin. Nyt nurkat ovatkin täynnä puolityhjiä vihkoja ja hyvää ruutupaperia. Ne ovat suurempi ongelma kuin kirjakasat, ja se on paljon sanottu.

5) Pelkään edelleenkin hysteerisesti ampiaisia ja olen vakuuttunut siitä, että ne ovat pirullinen, älyllinen elämänmuoto, jolla on henkilökohtaisesti jotain minua vastaan. Minua ei tietääkseni ole edelleenkään ampiainen pistänyt, vaikkakin muutamia vuosia sitten huomasin jonkinlaisen pistohaavan vasemmassa keskisormessani, ja sitä ympäröivä alue oli turvoksissa pari päivää, lievästi tunnoton vähän pitempään. Jälkeen päin näyttää oireiden mukaan ilmeiseltä, että minua on huomaamattani pistänyt mehiläinen tai ampiainen, mikä siis on todistettavasti niin lievä juttu, että se ei välttämättä tunnu melkein missään. Siitä huolimatta ampiaiskammoni jatkuu entisellään.

Houtzoun-Gouzetouz vapauttaa naisen

Rakkaat siskot,

patriarkaatti ja miesvalta ovat nujertaneet Naisen Henkisyyden aikojen alusta asti. Esihistoriallisina aikoina Nainen oli valtias hedelmällisyysjumalattarena, kuten Willendorfin Venus meille todistaa. Vain alkuvoimaisimpien luonnonkansojen keskuudessa on todellinen Maaäiti-uskonto säilynyt Elävänä. Nyt se on tullut Suomeen.

Länsiafrikkalaisen Bâyoun-Goûzi -heimon keskuudessa meidän päiviimme asti eläneen Houtzoun-Gouzetouz -uskonnon hedelmällisyysriitti, Guimba-Guiva, vapauttaa ritualisoidun erotiikan keinoin naisen patriarkaatin sorrosta. Gouzetouz-salaisuuksiin vihkiytyneen Banau-Myèze -mestarin johdolla rituaalin toimittavat Banau-Bou -naiset tanssivat vaatteiden kahleista irroittauduttuaan Guimba-Guiva -menojen valmisteluvaiheessa, jolloin Banau-Myèze vapauttaa tanssin herkistämänä hedelmällisyytensä voiman kädellään. Banau-Bout kiihdyttävät toisensa eroottiseen huippuunsa, jolloin Banau-Myèze sallii heistä yhden tai useamman päästä Hedelmöittävän Voimansa pyhitettäväksi. Kiihkeiden menojen kuluessa Banau-Bout vapautuvat tanssin, rituaalisten hyväilyjen ja Hedelmöittävän Voiman avulla miesten orjuudesta. Itsenäisinä, omalakisina olentoina he pyhittäytyvät Banau-Myèzen Väkevälle Hedelmöittävälle Voimalle, jolloin heidän ei enää tarvitse alistua poikaystävien, aviomiesten ym. porvarillisten kumppanien hyväksikäyttöön.

Sinä, puhdas, kaunis nuori nainen, joka haluat irrottautua poroporvarillisesta, alistavasta heteronormatiivisuudesta ja voimautua Todelliseksi Voimanaiseksi. Tule minun, Banau-Myèzen pyhitettäväksi. Tule minun Banau-Boukseni, liity arvoistesi seuraan.

(Julkaistu aiemmin Tietoisuuden vapautus -blogissa. Kieliasua on korjattu tämän blogin standardien mukaiseksi.)

"¡Viva el presidente Ezequiel!"

Maria on varmasti jo loputtoman kyllästynyt minun alinomaiseen tapaani intoilla John Malkovichin elokuvasta The Dancer Upstairs, joka kuuluu melko ohukaiseen DVD-kokoelmaani ja joka minulla on tapana katsella noin kerran viikossa, joskus useammin. Esimerkiksi nyt sitä tulee töllötettyä epätavallisenkin usein, koska koetan lueskella Vargas Llosan Andien miestä espanjaksi. (Lisäksi olen koko alkuviikon ollut todella flunssainen, olo on niin sietämätön, että paljon muuta ei jaksa tehdä kuin kääriytyä peitteisiin ja kuluttaa kulttuuria passiivisesti.) Sekä Malkovichin elokuvan että Varguitasin romaanin aiheena on Loistava Polku, Abimael Gúzmanin eli "Presidente Gonzalon" johtama vertahyytävän säälimätön ja kamala sissiporukka. Niiden tietojen perusteella, joita netistä on löytynyt, sekä Vargas Llosan kirja että John Malkovichin elokuva (joka ei perustu Varguitasin kirjaan, vaan Nicholas Shakespeare -nimisen Perussa nuoruutensa diplomaatin poikana viettäneen brittikirjailijan romaaniin) seuraavat aika uskollisesti Perun todellisia tapahtumia. Esimerkiksi Varguitasin kirjassa kuvataan D'Harcourt-nimisen perulaistuneen ranskalaisrouvan murha. Rouva uskoo voivansa vakuuttaa maolaississit oman ekologisen ja geologisen kartoitustyönsä epäpoliittisesta hyödyllisyydestä Perun kansalle, mutta sissit vastaavat robottimaisen ohjelmointinsa mukaan, että rouvan toiminta on objektiivisesti luokkavihollisen palvelemista, ja hänet tuomitaan kuolemaan. Tämä murha tapahtui todellisuudessa: rouvan nimi oli oikeasti Barbara d'Achille, ja hänet surmattiin 31. toukokuuta 1989 Huarmicochassa, Huandon piirikunnassa, Huancavelican maakunnassa.



Elokuvan sankari on Javier Bardemin esittämä poliisikomisario Rejas, jonka tehtäväksi tulee jäljittää "Presidente Ezequiel" alias Edgardo Rodríguez Rivas, entinen yliopiston professori ja nyttempi sissijohtaja. Elokuvan näyttävät vuoristomaisemat on kuvattu Ecuadorissa. Sen merkillisenä piirteenä on pidettävä sitä, että siinä puhutaan espanjan sijasta englantia - ja ketsuaa. Tekstit, esimerkiksi ne uhkailut, joita presidentti Ezequielin kannattajat jättävät lyhtypylväisiin roikkumaan hirtettyjen koirien kaulasta, ovat poikkeuksetta espanjaa. (Ainoa poikkeus taitaa olla se äärettömän mauttomaksi tyylitelty harlekiinikirja, jota Rejasin vaimo esittelee naapuriston rouvakerholle kirjallisuusillassaan. Sen kannessa lukee englanniksi The Strong Tend to Leave.) Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi latinalaisamerikkalaisia tai espanjalaisia - komeasta kyömynenäisestä Bardemista on saatu hyvin uskottava perulainen puoli-inka, mutta itse asiassa hän on espanjalainen, ehkä nenä on meikkausosastolta lainattu irtokappale - mutta yhdessä verraten keskeisessä roolissa nähdään brittiläissyntyinen Oliver Cotton, nimittäin poliisipäällikkö "Kalastaja" Merinon, Rejasin esimiehen, esittäjänä. Perulaisen näköinen espanjalainen on myös toista Rejasin alaista, etsivä Llosaa, esittävä Elvira Mínguez; baletinopettaja Yolandan roolissa nähdään italialainen Laura Morante.

Suurin osa näyttelijöistä mongertaa englantia vahvalla latinoaksentilla, jota ei yritetäkään peitellä, mutta pusakkaan sonnustautunutta, alinomaa tupakoivaa ja naisten maitotaloudellista potentiaalia kommentoivaa Rejasin nuorta alaista, etsivä Sucrea, esittävä argentiinalainen Juan Diego Botto puhuu aksentitonta englantia (tai on jälkiäänitetty aksentittomalla puhujalla) ja näyttää muutenkin erittäin epälatinolta, - mikä sinänsä ei ole epätavallista, jos ollaan kotoisin Argentiinasta, joka on täysin eurooppalainen siirtolaisvaltio. Tietenkin asian voi tulkita niinkin, että Sucre, joka puhuu sujuvaa englantia, on kaupunkilaispoika, kun taas Rejasin aksentilla halutaan korostaa hänen maalaista alkuperäänsä ja tiettyä vierauttaan urbaanissa ympäristössä. Kokonaisuus toimii englanninsolkkaamisesta huolimatta erinomaisesti: kerronta on toimivaa ja kuvaus hanskassa. Minähän en ole mikään elokuva-asiantuntija, mutta minusta tästä filmistä paistaa kauas se, että se on jännittävyytensä lisäksi myös taiteellisesti hyvä. Sen voi ottaa myös salapoliisitarinana, jolloin katsoja osallistuu itse syyllisen selvittämiseen: jo ennen kuin loppuratkaisu on selvillä, pieniä vihjeitä tarjotaan - erityisesti se, että silloin kun terroristit pimentävät pääkaupungista sähköt, siinä yhdessä asunnossa palaa yhä valo.

Mark Rosenfelder kirjoitti aikoinaan lyhyen merkinnän omaan blogiinsa tästä elokuvasta - itse asiassa siitä sain aikanaan idean ostaa sen DVD:nä. Merkinnän avainlause on, että terroristiryhmät eivät ole vaarallisia vain itsessään, vaan myös sen laittomuuden takia, johon ne yllyttävät hallitusta. Vallankumouksellinen on taantumuksellisen paras ystävä: molemmat antavat toinen toiselleen oikeutuksen noudattaa törkeimpiä päähänpistojaan. Tässä asiassa muuten olen Rosenfelderin kanssa kovasti samaa mieltä ja panen haisevan vastalauseeni sille vasemmistolaiselle nettisivulle, jossa inistiin, että elokuva ei ole riittävän yhteiskuntakriittinen tai -analyyttinen eikä pyri ymmärtämään terrorismin syitä (ikään kuin avoimesti esitetty slummikurjuus ja kiinniottamaansa intiaania elävältä polttavat soltut eivät olisi riittävän selkeä indikaatio terrorismin yhteiskunnallisille syille). Typerä vasemmistolainen ei myöskään ole huomannut, että terrori-iskut kohdistuivat esim. intiaanikylien omaehtoiseen organisaatioon ja Loistavan Polun kanssa eri linjoilla olleisiin vasemmistoaktivisteihin (tätä ei elokuvassa ehkä sanota selkeästi, mutta vihjeitä kyllä on). Viesti oli selvä: älkää helvetissä yrittäkö panna asioitanne järjestykseen omin neuvoin ja meistä riippumattomalla tavalla, tai lähtee henki.

Vasemmistokriitikon ääliömäisyyden huippu oli se huomautus, että Rejas ja armeija olivat samalla puolella. Tämä on tietenkin paskapuhetta jo siksikin, että Rejasin ja armeijan vastakkainasettelu on yksi elokuvan kantavia teemoja. Kun sisäministeri murhataan avantgarde-teatteriryhmäksi naamioituneen terroristiryhmän esityksessä, presidentin öykkärineuvonantaja Calderón kutsuu kenraali Merinon ja komisario Rejasin puheilleen ja ärjyy, että maahan julistetaan poikkeustila ja armeija pannaan kaduille, jollei poliisitutkimuksista synny tulosta. Sen jälkeen kun kolmen nuoren tytön terroristikommando murhaa vanhan amiraalin, poikkeustila julistetaan ja armeija ryhtyy toimintaan kovalla kädellä ja syyttömiä murhaten. Kiinnisaadut terroristit ammutaan ja ruumiit heitetään jokeen, sen sijaan että poliisin annettaisiin kuulustella heitä. Rosenfelder: Sotilaat toimivat raa'asti ja tyhmästi, mutta on liian helppoa vain tuomita heidät ymmärtämättä, miten valtavan turhauttavaa on taistella näkymätöntä ja äärimmäisen moraalitonta vihollista vastaan. Loistavan Polun mallina oli punaisten khmerien Kamputsea: kaikki "luokkaviholliset" tapetaan ja toivotaan, että kuolleiden luista nousee jollain tavalla oikeudenmukainen yhteiskunta.

Jos jotkut ovat keskenään samalla puolella, niin nimenomaan armeija ja terroristit, jotka molemmat edustavat Latinalaisessa Amerikassa jo kokeiltuja ja umpikujaan ajautuneita ratkaisuja, mennyttä maailmaa. Rejas edustaa yksinkertaisia hyveitä: isänmaallisuutta, legalismia ja velvollisuudentuntoa, joita pohjimmiltaan ei ole Latinalaisessa Amerikassa koskaan kokeiltu ja joita on siksi lupa pitää uutena asiana. On tietenkin myös syytä alleviivata sitä oppia, jonka Lev Kopelev sai nuoruudessaan osallistuessaan ns. kulakkien hävittämiseen: tarkoitus ei pyhitä keinoja, vaan tarkoitus on keinot ovat tarkoitus. Toisin sanoen pölhövasemmistolainen kanta, jonka mukaan Rejasin ja armeijan välillä ei ole oleellista moraalista tai eettistä eroa, on nimenomaan pölhö vasemmistolainen kanta. Siinä on todella merkittävä ero, että Rejas ja hänen väkensä pyrkivät saamaan Presidente Ezequielin kiinni määrätietoisella salapoliisityöllä ja syyttömiä vahingoittamatta, kun taas armeija koettaa nujertaa terroristit pyssyillä, tietää vastapuolen olevan täysin säälimätön ja raaka ja antaa - inhimillisesti kovin ymmärrettävällä tavalla - itselleen oikeuden olla yhtä säälimätön ja raaka takaisin, myös viattomia epäiltyjä kohtaan.

Tässä kohtaa onkin syytä todeta, miten epäoikeudenmukaista poliiseja kohtaan on puhua poliisivaltioista, kun tarkoitetaan mielivaltaisen vainon ja terrorin kyllästämiä yhteiskuntia. Poliisi tarkoittaa valtion virkamiestä, jonka toimintaa säätelevät ankarat lait ja rajoitukset. Sen sijaan että yleisesti väännellään ääliömäisiä vitsejä poliisien rajallisista älynlahjoista, olisi pikemminkin syytä todeta, että kun ihmisten välille tulee kiistaa, on paljon parempi, että sitä kiistaa on selvittämässä konstailematon kansanmies kuin esimerkiksi typerä humanisti-intellektuelli, jonka voi käännyttää paljon vierasperäisiä sanoja sisältävällä postmodernistisella paskapuheella kannattamaan vaikka Loistavaa Polkua. Jos poliisi on muka "tyhmä", niin ainakaan poliisi ei ole sillä tavalla typerä kuin joku humanisti-intellektuelli pahimmillaan on; ja jos em. humanisti-intellektuelli joutuu poliisin kanssa tekemisiin, on hänelle vain hyväksi, että hän joutuu selittämään poliisille asiat selkeillä päälauseilla puhumatta kertaakaan la différancesta sun muista joutavuuksista. Ns. poliisivaltioiden vikana ei tosiaankaan ole se, että niissä oli liikaa poliiseja. Niiden vikana on se, että niissä ei ole oikeita kunnon poliiseja ollenkaan, vaan erilaisia kuolemanpartioita ja "erityiskomissioita", joiden toimintaa ei ole laeilla säännelty ja joilla on siksi lupa ampua ja hakata ihmisiä koiran perään haukkumatta.

Sotilasdiktatuurit eivät kaikki olleet niin yksitotisen oikeistolaisia kuin meillä usein ajatellaan - esimerkiksi juuri Perussa Juan Velasco Alvaradon juntta yritti panna toimeen radikaaleja reformeja, mm. maareformia, mahdollisesti aikansa (70-luvun alun) sosialististen muotien innoittamana. Velascon juntta oli otteiltaan jokseenkin yhtä kova kuin sotilasdiktatuureilla on tapana olla, eli sensuuria, pidätyksiä, karkotuksia ja muuta mielivaltaa harrastettiin innokkaasti, jos kohta varsinaiseen kuolemanpartiotyyliseen terroriin Perussa ei liene sillä kertaa ajauduttu. Elokuvassa Rejas matkustaa maaseudulle tapaamaan lapsuudenystäväänsä: tarina kertoo, että hänen isänsä kahviviljelmä joutui aikoinaan "armeijan" takavarikoimaksi ja jäi sitten kesannolle; mahdollisesti Nicholas Shakespeare viittaa tarinassaan juuri Velascon kömpelöihin uudistusyrityksiin. (Mikään kummoinen menestys ne eivät loppuviimeksi olleet, koska valtiolliset monopoliyritykset imivät puoleensa korruptiota kuin hunaja kärpäsiä. Maareformikaan ei mennyt aivan putkeen, koska köyhät talonpojat eivät osanneet käyttää saamiaan konfiskoituja plantaasimaita muuhun kuin omavaraisviljelyyn, joka ei tietenkään tuonut maalle valuuttatuloja - toisin kuin sen sikaria polttavan öky-caziquen kahviviljelmä, jos hänen peoniensa hiellä ja verellä viljelty sumpinjuuri myydään ulkomaille.) Luonnollisesti Perussakin on ollut ihan rehellisiä sotilaiden oikeistodiktatuureja, ainakin Manuel Odrían kahdeksanvuotiskausi neljä-viisikymmenluvulla.

Vasemmistolaiset sissiliikkeet eivät nekään ole Latinalaisessa Amerikassa saaneet aikaan mitään kovin kummoista, tosin Reaganin kaudella levitellyt kauhutarinat kommunismin totalitarismista Kuubassa ja Nicaraguassa olivat liioiteltuja. Sekä Castron Kuuba että sandinistien Nicaragua ovat ennen kaikkea nationalistis-populistisia ja vasta sitten "vasemmistolaisia" tai "kommunistisia" ilmiöitä. Castron Kuuban yhtäläisyydet Neuvostoliittoon eivät johdu niinkään kommunismista - jonka Castro omaksui vasta jälkikäteen - kuin eräänlaisesta mentaliteetin yhtäläisyydestä: sekä Neuvostoliiton että Kuuban valtiojärjestyksen perusajatuksena on "puolustaa vallankumouksen saavutuksia", eli estää sellainen poliittinen kehitys, joka olisi ristiriidassa "vallankumouksen" kanssa. Castron höperyyksistä kuvaavin oli kieltämättä se Volker Skierkan elämäkerrassa kuvattu tapaus, jossa Castro - joka käsittääkseni oli vielä tuolloin sen verran nuori, että tapaus ei mennyt seniliteetin piikkiin - istui kuuntelemassa valtiovarainministerinsä (!) luentoa Kuuban taloudellisesta tilanteesta ja möläytti jollekin vallankumouskaverilleen kysymyksen, mikä tyyppi tuo tuossa oikein oli, miten se tiesi noin paljon Kuuban asioista ja ettei se vain ollut luokkavihollisen kätyri. Vallankumouskaveri meni varmaankin aika vaikeaksi ennen kuin sai änkättyä, että sehän on sinun oma ministerisi, Fidel hyvä. Jutun pointti on, että Fidel ei oikein koskaan hanskannut tätä tarvetta siirtyä pois sotakannalta normaaliin siviiliyhteiskuntaan, vaan ajatteli, että Kuuban yhteiskunta oli vieläkin "meidän jätkien" ja "imperialistiketkujen" taistelukenttä.


On ihan selvää, että vasemmistolaiset sissiliikkeet näyttivät vielä 1970-luvun alussa uudelta ja toimivalta idealta, koska maltillisen reformistiset, demokraattisesti valitut hallitukset olivat jääneet sotilasjunttien jalkoihin, tyypillisesti Yhdysvalloilta kommunistileiman (tavallisesti täysin asiattoman ja epäoikeudenmukaisen) saatuaan. Marxilaiset historiantulkinnat ja marxilaisuuden elähdyttämä sissisota olivat siihen aikaan aivan rationaalisen näköinen idea, kun mikään muukaan ei näyttänyt auttavan. Porvarillisia, liberaaleja reformisteja ei yksinkertaisesti enää jäänyt maisemiin, kaikki olivat joko maanpaossa, päässeet hengestään tai valinneet joko juntan tai sitten sissiliikkeiden puolen. Mutta siinä vaiheessa kun junttien aikakausi 80-luvulla alkoi loppua, myös maltillinen porvarillisuus ilmaantui takaisin varteenotettavana poliittisena optiona, ja kuten vakaissa tai vakautta haluavissa yhteiskunnissa kuuluukin olla, se osoittautui ilmeisesti melko suosituksi optioksi. Vasemmistolaiset sissiliikkeet saivat nähdä suuren osan taustatukijoistaan äänestävän maltillisia, perustuslaillisia reformistipuolueita. "Miten helvetissä tässä näin pääsi käymään, meidänhän piti tehdä vallankumousta?" Siinä vaiheessa kun vasemmistolaiset, kansan aitoa kannatusta nauttineet sissiliikkeet olivat tehneet osansa junttien kaatamiseksi, niitä ei enää tarvittu, mutta menepä kertomaan tämä heikäläisille itselleen. Kukaan ei halua kuulla olevansa menneisyyden mies, ja kaikkein vähiten uusvasemmistolaiset, jotka tunnetusti ilmaantuivat maisemiin hyvin merkittävän kulttuurimurroksen (kuusikymmenluvun lopun) kohdalla ja joilla siksi oli kehnohkot edellytykset ymmärtää olevansa vain yksi poliittinen muoti muiden joukossa. Loistava Polku oli vasemmistolaisten sissiliikkeiden poliittisen muodin viimeinen, turhautunut kouristus ja yritys pakottaa kansa pyssyllä uhaten haluamaan sitä, mistä se oli jo luopunut, ja se suhtautui 70-luvun pitkälti autenttisiin kansan marxilaisiin sissiliikkeisiin samalla tavoin kuin taistolaisuus 60-lukulaisuuteen: se oli aidon vallankumouksellisuuden raaistunut, rappeutunut ja totalitaarinen jälkiversio. Tämä ei tietenkään tarkoita, että 70-luvun sissiliikkeet olisivat olleet puhdasotsaisia sankareita; mutta se tarkoittaa kyllä, että merkittävä osa niistä oli aitoja kansanliikkeitä, joiden jäsenistöstä valtaosalle sen enempää marxilaisuus kuin väkivaltakaan ei ollut mikään itsetarkoitus. Ne tuskin myöskään pyrkivät tuhoamaan kansalaisyhteiskuntaa ja kansalaisjärjestöjä sillä tavalla kuin Loistava Polku.


Elokuvassa rakennetaan hieman kolmiodraamaakin: Rejas ihastuu tyttärensä baletinopettajaan, Yolandaan, joka on aivan erilainen kuin rouva Rejas (häntä esittää portugalilainen Alexandra Lencastre) - naistenlehtien, roskaromaanien ja rouvakerhon maailmaan uppoutunut hössöttäjä, joka rukoilee mieheltään rahaa nenäleikkaukseen ja uskoo ansaitsevansa tuhansia dollareita kosmetiikkaa mainostamalla ja myymällä. Avioliitto ei ole mitenkään erityisen onneton tai ahdistava, koska rouva Rejas on hössöttämisineenkin kiltti, sopuisa ja mukava ihminen. Kun rouva intoilee nenäleikkauksesta, mies taivuttaa hänet ystävällisesti luopumaan siitä toistaiseksi, ja sovun merkiksi rouva ottaa kuvan itsestään ja ojentaa sen miehelleen virkapöydällä pidettäväksi muistoksi; mies ottaa sen vastaan ilahtuneena. Perhe-elämään vetäytyminen onkin tunnetusti tärkeä selviytymisstrategia diktatuureissa tai muuten onnettomissa yhteiskunnissa eläville ihmisille, ja voikin ajatella, että rikkaammissa ja vakaammissa oloissa Rejasien avio-onni ei kauaa kestäisi.

Rouva Rejas on nimenomaan rouva. Sana rouva tarkoittaa henkilöä, jonka pääasiallinen funktio on olla jonkun rouva ja joka osallistuu organisoituneeseen rouvatoimintaan. Rouva Rejas on silminnähden innostunut rouvatouhuista - Alexandra Lencastre onnistuu esittämään uskottavasti provinssin ihmistä, jolle on suuri seikkailu ja haaste päästä Pääkaupungin piireihin, vaikka piireillä tarkoitettaisiinkin vain naapuriston rouvia.


[jatkuu]

Star Wreck isoon telkkariin

Tätä voi kai pitää runollisen oikeuden toteutumisena: Star Wreck esitetään TV 2:ssa lauantaina 28. tammikuuta. Varmaankin rakastetulla Keisarillamme oli mielessään juuri tämä aina kun hän sanoi: Telkkariin!

Tupakkakiellot etenevät - pelikulttuuri mukaan

Tupakkakieltojen edetessä, ts. maailman muutenkin mennessä mallilleen, olisi paikallaan jonkun pätevän pelinikkarin, kuten Ilkka Kokkarisen, toteuttaa seuraava toimintahenkinen tietokonepeli-idea, jolle olen antanut työnimeksi "Röökimysralli". Pelaajan tehtävänä on uuvuttaa hengiltä veikeästi vääntelehtivä ja (jos äänikortti on) bronkiittisesti kröhivä röökimys eli tupakoitsijahahmo (hahmoasetuksina esim. Tony Halmeen näköinen väkivaltainen kovis, Matti Nykäsen näköinen baarikärpänen tai Jasmin Mäntylän näköinen ikipissis). Röökimys yrittää sytyttää savukkeen ennen kuin pelaaja ehtii asettaa tupakointikieltomerkin sille kadunpätkälle tai aukiolle, jolla röökimys oleskelee. Jos kieltomerkki on jo kohdallaan, röökimys lähtee yhä tuskaisemmin kähisten yrittämään toiselle katuosuudelle, joka pelaajan on vuorostaan varustettava tupakointikieltomerkillä, ennen kuin röökimys ehtii sytyttää siellä savukkeensa. Tupakointikieltomerkkejä on periaatteessa rajaton määrä, mutta niiden voimassaoloaika on rajallinen, eli pelaajan on koko ajan pysyteltävä röökimyksen kintereillä. Jos röökimys saa imettyä sauhut tupakastaan tupakointikieltomerkin ulkopuolella, kaikki sillä hetkellä voimassa olevat tupakointikieltomerkit sammuvat ja pelaaja menettää pisteitä. Mutta jos röökimys joutuu juoksemaan esimerkiksi kolmen tupakointikieltopätkän kautta ennen kuin saa tupakan sauhuamaan, röökimys tikahtuu matkan varrelle, tikahtumiskohtaan ilmaantuu risti ja seppele tai mahdollisesti, pelin suunnittelijan huumorintajusta riippuen, pieni sisäänkäynti manalaan, josta Perkele jo ystävällisesti viittoilee hiilihangollaan röökimystä astumaan sisään; - ja pelaaja puolestaan siirtyy yhden tason pelissä eteenpäin.

Ehdotettu mikä ehdotettu. Nyt puuttuu vain pelisuunnittelija.

...vaikka pullo kerrallaan

Blogiavaruuteen on ilmaantunut mielenkiintoinen tulokas, jonka kirjoittaja on käynyt pariin otteeseen täälläkin kommentoimassa: Karjala takaisin - yritys saada jotain tolkkua Karjala-keskusteluun. Nyt kun olen tehnyt selväksi, mitä ajattelen Jantusen Markusta, joka viimeaikaisista kirjoituksistaan päätellen kuuluu jo Supon ja mielenterveystoimen asialistalle, voin siirtyä keskustelemaan Karjalan palautuksesta, joka on kiinnostava aihe, jos siitä voi keskustella jonkun täysissä järjissään olevan kanssa. Valitettavasti, mutta ymmärrettävistä syistä - tunnetun hervantalaisen herrasmieshistorioitsijan kirjoitteluun etukäteen leipääntyneenä, veikkaisin - kirjoittaja on estänyt merkintöjensä kommentoinnin, joten teen itse samoin ja toivon hänen vastaavan omassa blogissaan.

Kirjoitan siis tähän pikku muistion siitä, miksi itse en halua Karjalaa takaisin.

Ensimmäinen syy on, että olen itse isänmaallinen mies. Olen saanut kasvatukseni sellaista sukupolvea edustaneilta ihmisiltä, jotka olivat jo tulossa keski-ikään (nelissäkymmenissä), kun sota alkoi. Isoäitini koki kansalaissodan kauhut nuorena neitosena Jaalassa. Tästä kaikesta on seurannut, että sotia edeltävän ajan isänmaallisuus on mennyt minulle veriin. Siihen isänmaallisuuteen kuului oleellisena osana isänmaan palveleminen sellaisena kuin se on ja sen kehittäminen paremmaksi niistä lähtökohdista, jotka oli annettu. Toisin sanoen, kun minä synnyin sellaiseen Suomeen, jonka julkista keskustelua hallitsi vasemmistovaikutteinen diskurssi ja johon Karjala ei ollut kuulunut kolmeenkymmeneen vuoteen, isänmaallisuus tarkoitti minulle nimenomaan tähän Suomeen samastumista isänmaana. Koen periaatteessa syvästi loukkaavana ajatuksen, että minun elinaikani normaaleiksi hyväksymäni Suomen rajat olisivat jotenkin väärät, pilalliset tai silvotut. Minun isänmaani ei ole pilalla.

Toinen syy on se, että Karjalaa ei voida saada takaisin. Sotia edeltävän ajan heimoaatteet olivat jossain määrin vaikuttaneet isovanhempieni ajatteluun, ja sitä tietä ne vaikuttivat minuunkin. Vaikka nuorena aseistakieltäytyjänä uhosinkin isovanhempien aatteita vastaan kaikin mahdollisin vasemmistoklisein, neuvostokarjalainen Punalippu-lehti veti minua puoleensa siksi, että karjalan kieli oli määritelmällisesti kiehtovaa ja jännittävää - koska se oli karjalan kieltä, siis Kalevalan laulumaiden puheenpartta. Minun lapsuudenkotini puhekielessä kalevalaiset ilmaukset olivat peruskauraa, ja minua hämmästyttää aina yhtä paljon se, että joku ei tiedä, mitä tarkoittaa alakärsäksi asettaminen. Olen lukenut sekä Kalevalaa että Kanteletarta omasta vapaasta tahdostani alle kouluikäisenä, eikä siinä meillä ollut mitään ihmettelemistä. Nehän olivat kirjoja kirjahyllyssämme, ja kun hyllyssä on kirja, totta kai se luetaan. Tällä taustalla pystyn hyvin ymmärtämään sen, että joku suree karjalaisuuden menettämistä osana suomalaista kulttuuria, ja olen toki lukenut myös Eeva Kilven evakkomuistelmia. Mutta rajan tämänpuoleinen karjalaisuus on auttamatta mennyt miehitetyn Karjalan mukana - ainoa perussuomalaisuudesta kulttuurisesti eroava karjalaisuus, joka vielä on olemassa, on Itä-Karjalassa, siellä Petroskoin ja Kiestingin suunnalla, jos enää sielläkään. Rajansiirron vaatijat tuskin vaivautuvat lukemaan tai opettelemaan karjalaa - sen enempää sitä varsinaista karjalan kieltä kuin niitä kannakselaisia murteitakaan, joita ei lasketa eri kieleksi. Eivät he opettele karjalaisia arvoituksia eivätkä lue Sundugaa.

Se Karjala, joka olisi oikeasti ollut säilyttämisen väärti, olisi ollut se kulttuurin Karjala murteineen ja kansantapoineen. On mahdollista, ettei siitä olisi jäänyt tämän enempää jäljelle siinäkään tapauksessa, että rajaa ei olisi merkittävästi siirretty: Viipurista olisi tullut suuri, kukoistava ruuhkakaupunki, joka olisi imenyt itseensä Itä-Suomen liikaväestön sen sijaan että se olisi muuttanut Ruotsiin. Viipurista olisi karjalaisten kaupungin asemesta tullut savolaisten suurkaupunki, super-Kuopio.

Joka tapauksessa sitä vanhaa kulttuuri-Karjalaa ei voida pystyttää uudelleen. Vaikka Karjala palautuisikin Suomelle, karjalaisuutta ei kuuluisi takaisin. Ainoa mahdollinen tapa palauttaa karjalaisuus olisi sionistinen menetelmä, eli karjalaisten jälkeläiset opettelisivat paluumuuton yhteydessä puhumaan esi-isiensä kieltä (laatokankarjalaiset) tai murretta (kannakselaiset) sekä opettaisivat lapsilleen arvoituksia, lauluja ja muuta karjalaista folklorea tällä kielimuodolla. Tällaisesta kulttuuritoiminnasta en ole huomannut merkkiäkään aluepalautuksen vaatijoiden keskuudessa. Kulttuuriarvot eivät oikeasti kiinnosta heitä pätkääkään. Se, mikä kiinnostaa, on viiva kartalla.

Mitä sitten tulee Venäjään, Hervannan herrasmieshistorioitsijan ja hänen ystäviensä iskulause Suomen ja Venäjän yhteinen kehitystie: Stalinin rikosten korjaaminen kyllä koskettaa minua syvästi ja pidän sitä jopa sellaisena ajatuksena, jota varsin mielelläni kannattaisin, jos olisin nuorempi ja idealistisempi. Yhteiskunnat, jotka eivät kykene kriittiseen itsetutkisteluun, menevät väistämättä rappiolle. Länsimainen kulttuuri on juuri itsekriittisyytensä ansiosta osoittautunut maailman voimakkaimmaksi ja uudistumiskykyisimmäksi kulttuuriksi: sekä Venäjän että islamilaisen maailman surkea tila on suoraa seurausta niiden perusteettomasta omahyväisyydestä. (Jantusen Markun maanpetoksellinen, länsimaiselle kulttuurille vihamielinen perusasenne muuten ilmenee selvimmin siinä, että hän pitää juuri tätä itsekriittisyyttä - niin typeriä ja lapsellisia kuin sen älyttömimmät muodot ovatkin - jonkinlaisena länsimaisen kulttuurin sairautena, samalla kun hän kehuu Venäjän tervettä rasismia. Näyttää siltä, että hänen vuoteeseensa on todellakin soluttautunut vihollinen: Aasia, Itä.) Venäjän tervehtyminen sivistysvaltioksi edellyttää sitä, että Gulag ja imperialismin vääryys tunnustetaan, ja on pohjimmiltaan aivan legitiimi ja harkitsemisen arvoinen ajatus, että Venäjä keskeisenä osana tällaista itsekriittistä prosessia luovuttaisi Karjalan takaisin.

Ikävä kyllä Karjalan takaisinvaatijat eivät herätä minussa vilpitöntä vaikutelmaa. Yksi suurimpia syitä siihen, miksi en pysty heitä tukemaan eikä kannattamaan, on se, että kauneimmatkin iskulauseet, myös sellaiset, joita periaatteessa voisin itsekin kannattaa, ovat ilmeisesti ainoastaan pintamaalia, joka kätkee alleen todella sairaita ja hairahtuneita mielipiteitä. Perusasenne asiallistenkin Karjalan palauttajien piirissä on, että palauttamisen vastustajat ovat maanpettureita tai aivopestyjä eikä heidän mielipiteistään tarvitse välittää. Tämän he sanovat mielellään ihan ääneenkin. Siteeratakseni kollega Junakohtausta: valo on nähty ja totuus tiedostettu, ja muulla ei ole väliä.

Tavanomaisten "isänmaallisuus"-meemien kytkeytymisen johdosta porukassa on hyvin epäilyttävää väkeä. "Epäilyttävällä" en tarkoita meidän kaikkien rakastamaa Hervannan herrasmieshistorioitsijaa, joka ei yritäkään teeskennellä olevansa millään tavalla respektaabeli. Epäilyttäviä ovat sellaiset tyypit, jotka Karjalan palautushankkeiden ohessa esiintyvät kotisivuillaan milloin minkäkinlaisiin asepukuihin sonnustautuneina raskailla sotilasaseilla ammuskellen ja lähtevät siitä, että kansan enemmistöä ei tarvitse eikä kuulu tässä asiassa ottaa huomioon, koska vuoden 1940 jälkeinen Suomi on joka tapauksessa ollut laittomassa tilassa. (Tällaisiin mielipiteisiin törmäsin Karjala takaisin -blogin linkittämissä keskusteluissa, ja niitä laukomassa oli muuan varsin arvostettu ja tolkun ihmisenä pidetty, Karjala-kirjoistaankin tunnettu henkilö. Väärinkäsitysten välttämiseksi haluan erityisesti korostaa, että bloginpitäjä esitti kyseiset mielipiteet nimenomaan varoittavina esimerkkeinä siitä, millaisilla mielipiteillä Karjala-asiaa ei ainakaan ajeta.) Todella rohkaisevaa, vai mitä? Panssarintorjunta-aseilla harrastuksenaan leikkivät miehet kiistävät koko nyky-Suomen hallinnon, eduskunnan jne. laillisuuden ja sanovat, että kansalta ei kysytä eikä kuulu kysyäkään, mitä mieltä se on Karjalan palauttamisesta, koska kansa on joka tapauksessa henkisesti yhä kiinni neuvosto-orjuudessa eikä siis osaa ajatella oikein ja itsenäisesti. Tällaisia asenteita - ja niitä panssarintorjunta-aseita - olen nähnyt muuallakin. Annan vain kolme kirjainta vihjeeksi: I - R - A.

Kylmiä yhtälöitä

Tulin ostaneeksi kirjakaupasta Tom Godwinin valittujen teosten kokoelman The Cold Equations. Godwin lienee nykyään tunnettu ainoastaan noista Kylmistä yhtälöistään: sen niminen on hänen novellinsa, joka on jäänyt elämään suurimman osan teoksista kadottua jonnekin pulp-scifin historian hämäriin. Kylmät yhtälöt ovat kuulemma yksi keskeisistä teksteistä kaikilla jenkkiyliopistojen kirjallisuustieteen scifikursseilla, mutta etukäteistuomioni - en ole ehtinyt kirjassa vielä niin pitkälle - on se, että kyseinen novelli on sitä, mitä kutsuisin kovaluontoisuuspornoksi: teoksen nerokkain ja hätkähdyttävin idea oli aikoinaan siinä, että sen tahallisen armottomaksi viritetyssä maailmassa nuori nätti tyttö jouduttiin heittämään elävältä avaruuteen, koska hän oli epätoivottua painolastia. Richard Harter on tällä sivulla, jolle päädyin tältä Mark Rosenfelderin metaversumin sivulta, antanut tarkan kuvauksen sekä itse novellin sisällöstä että sen juoniaukoista.

Viisikymmenluvulla oli varsin radikaali veto tappaa nuori nätti tyttö scifinovellissa. Vielä kuusikymmenluvun alussa, kun Heinlein kirjoitti Podkayne of Marsin, joka tunnetaan suomeksi nimellä Taistelu Venuksessa, hän joutui muuttamaan loppua niin, että kuusitoistavuotias Podkayne-tyttö jäi henkiin. Lopun päälleliimattuus on ilmeinen kaikille kirjan lukeneille, koska tarinan koko logiikka vie kohti tytön kuolemaa. Luin itse kirjan joskus teini-ikäisenä, ja vaikka Podkayne jäi henkiin, mielikuvakseni jäi, että tämä oli kuollut lopussa: minusta tuntui, että Heinlein oli jänistänyt, mitä hänenlaisestaan koviksesta oli vaikea uskoa. (Itse asiassa Heinlein oli koviksena hieman surrogaattimallia: hän joutui eroamaan Yhdysvaltain laivastosta terveyssyistä eikä tainnut koskaan päästä sotaa käymään. Tyypillisenä ylikompensaationa hän sitten latasi merkittävän osan kirjoistaan täyteen uhoavaa urostelua. Tuntuu siltä, että tietynlaisen scifin machoasenne on juuri tällaista kokkaristyyppistä machoilua: machomaailmassa pärjäämättömän, mutta sen asenteet omaksuneen miehen kyvyttömyyttä mitata maailmaa muulla kuin machon mitalla. Tässä kohdassa pitääkin siteerata Mark Rosenfelderiä, jonka sivulla oli varsin terävä huomio: On jo tullut kliseeksi sanoa, että kulttuurimme on nynnymäinen ja sentimentaalinen. Harvemmin huomataan, että sentimentaaliset nynnyt - eritoten nojatuolinörtin tyyppiset - ovat taipuvaisia ihannoimaan brutaaliutta. Oikeasti barbaarisella aikakaudella eläneet ihmiset eivät välttämättä jakaneet tätä taipumusta. Päin vastoin, he näkivät usein paljonkin vaivaa vaikuttaakseen hienostuneilta ja kulturelleilta. Neuvostovenäläisten kultturellius on muuten mitä suurimmassa määrin a case in point.) Pari vuotta sitten luin Baen Booksin juhlapainoksen kirjasta ja sain tietää, että Heinlein oli itse asiassa tappanut Podkaynen käsikirjoituksensa alkuperäisversiossa, mutta että kustantaja oli pakottanut hänet muuttamaan kirjan loppua.

Mutta palataan Godwiniin. Hänen teosvalikoimansa sisältää suhteellisen lyhyen romaanin - se on minusta vähän liian pitkä ollakseen varsinaisesti pienoisromaani - nimeltä Survivors, Eloonjääneet. Maan kanssa sotaa käyvät julmat gernit kaappaavat uudisasukkaita kuljettavan risteilijän, jonka matkustajien oli tarkoitus asuttaa luonnonvaroista rikas ja kaunis Athenan planeetta ja tehdä siitä Maan tukikohta gernien selustaan. Risteilijän väki heitetään kyydistä viheliäiseen Ragnarök-nimiseen asumattomaan maailmaan, jonka painovoiman ja ankarien luonnonolojen odotetaan nitistävän heidät viimeiseen mieheen ja naiseen. Henkiin jää kuitenkin pieni joukko, jota elähdyttää kostonhimo gernejä kohtaan. Sukupolvien kuluessa nämä mukautuvat sekä Ragnarökin jonkin verran Maata suurempaan painovoimaan että planeetan muuhunkin luontoon. He kutsuvat gernit kylään lähettämällä näille radiosanoman, joka saavuttaa heidät parin vuosisadan päästä; kun gernien valoa nopeammin matkustava risteilijä laskeutuu planeetalle, eloonjääneiden jälkeläiset surmaavat tai vangitsevat gernimiehistön äärimmäistä raakuutta ja kostonhimoa osoittaen ja lähtevät sen jälkeen risteilijällä nostamaan sotavangit ja gernien Maasta peräisin olevat orjat kapinaan. Siihen romahtaa sitten koko gernien imperiumi. Mutta Ragnarökin ankarissa oloissa varttunut heimo ei enää kykene sopeutumaan Maan liian helppoon elämään, vaan lähtee valloittamaan avaruutta, missä heidän ruumiillinen ylivoimansa ja karski asenteensa on merkittävästi avuksi.

Godwin muistuttaa kirjailijanlaadultaan aika paljon Heinleiniä. Teematkin ovat hyvin samanlaisia. Hän tuntuu kuitenkin olleen vailla Heinleinin suhteellisen korkeaa koulutustasoa - Wikipedian tyngäksi jäänyt artikkeli mainitsee hänen jättäneen koulunsa kesken - joten hiukan ilkeästi voidaan sanoa, että Godwin on Heinlein ilman Heinleinin ansioita. Kyllä minä Godwinin tekstiä pystyn lukemaan, ei siinä mitään - siedettävän sujuvakynäistä amerikkalaista pulp-scifikirjailijaa on vaikeampaa jättää lukematta kuin lukea - mutta Heinleinin fanien, joita on, kannattaisi joskus miettiä, mikä heidän gurunsa oikeastaan nostaa tämän maailman godwinien yläpuolelle.

Godwinin ongelma tuntuu olleen se, että hän kirjoitti liiaksi jonkin valmiin kaavan mukaan. Heinlein-tyyppinen machoilu oli ilmeisesti se ote, jota John W. Campbell odotti kirjoittajiltaan, ja Heinleinistä onkin sanottu, että hän oli vain kynä Campbellin kädessä. Heinleinin tuotannon loppupuolen groteskeria lieneekin paljastanut miehen todellisen alitajunnan sen vapauduttua Campbellin asettamista parametreistä.

Totalitaaristen hirviöiden ideologia

Tämä postaus sisältää linkkejä Natsi-Saksaa ja Neuvostoimperiumia käsitteleviin kirjoituksiin.

Anne Applebaumin Gulagin historia.

Muistoja Hitleristä.

Tämä on Auschwitz, tervetuloa kaasuun.

Matkaopas kuvitteelliseen itäeurooppalaiseen maahan - tämä liittyy aiheeseen ikään kuin väärän koivun takaa.

Slavenian seikkailut. Matkalla kyseiseen kuvitteelliseen maahan.

Turvattomuuspalvelu eli kommunistisen Puolan turvallisuuspalvelu. Valitettavasti Politykaa ei enää voi lukea ilmaiseksi netissä.

Haista sinä eesti mees paska. Eli: ihan hyvä että sen neuvostojärjestelmän kaadoitte, itäeurooppalaiset, mutta älkää jumankauta tulko meille selittämään demokratian pelisääntöjä, koska tosiasia on, että meillä on hommasta enemmän kokemusta.

Inkeriläisfarssi.

Слушайте, слушайте, говорит Финляндия!

Toukokuun kolmas, vapaa Puola.

Juupas, eipäs, ajopuu. Tämäkin sivuaa aihetta hiukan.

Kookolin Kolja sun muita ryssiä. Dostojevski on huono kirjailija.

Heimoveljet ja naapurit kylässä (omistettu Jantusen Markulle)

Kun Serjoža, Vanja ja Kolja saapuivat pankkiin, oli nahkea iltapäivä eikä liikkeellä ollut juuri ketään. Pankin turvamiehet osasivat kyllä epäillä heitä, mutta siinä vaiheessa kun toinen heistä huomasi aseet, Serjožalla oli jo visusti jalka kynnyksen sisällä. Äänenvaimentimella varustettu pistooli oli hänen kädessään kuin taikaiskusta, ja vartijat kaatuivat kumoon ennen kuin ymmärsivät mikä heihin iski. Osaavana ammattimiehenä Serjoža lopetti molemmat vartijat ohimoon ammutulla laukauksella samalla kun Kolja asteli pankkisaliin ilmoittaen kyseessä olevan ryöstön.

Vanja oli asioinut pankissa riittävän monta kertaa pannakseen ammattimiehen silmällään merkille hälytysjärjestelmät, jotka hän tuhosi välittömästi - amatöörien työtä, luulevatko ne todellakin tällaisten pidättelevän meikäläisiä, hän mutisi itsekseen. Pankinjohtaja haettiin avaamaan holvia. Aluksi hän vastusteli, mutta Serjožan ammuttua kaksi pankkivirkailijaa hänen silmiensä edessä ja pitäessä järeän aseensa piippua kolmannen ohimoa vasten hän kävi paljon suostuvaisemmaksi ja avasi holvin. Serjoža ei juurikaan välittänyt setelirahasta, hän halusi ennen kaikkea kultaa, jota tässä konttorissa tiedettiin olevan rosvoamisen arvoisia määriä. Serkkutytön suomalainen aviomies, joka Marinan piti lopettaa näillä hetkillä, jaksoi aina inttää siitä, kuinka tärkeää oli sijoittaa kultaan. Hän puhui myös paljon muslimien uhasta ja oli vakuuttunut siitä, että Venäjä oli maailman viimeinen turva islamin uhkaa vastaan. Serjoža nyökytteli näille puheille mielellään päätään. Hän osasi jo sujuvasti suomea, mutta miehen jutuista sai mukavasti lisäharjoitusta ja aineistoa, jota saattoi käyttää hyväksi ylipuhuttaessa suomalaisia juoksilaita omalle puolelle.

Parin vuoden ajan tätä suurta keikkaa oli valmisteltu, ja sinä aikana Serjoža oli vaivihkaa hankkiutunut serkun miehen suosioon ja saanut tämän luottamuksen. Saatuaan tältä kellarikomeron avaimen ensimmäisen kerran lainaan Serjoža oli säilyttänyt siellä milloin kalavehkeitä, milloin jotain muuta viatonta, ja jättänyt avaimen silloin tällöin muka huolettomasti unohtaen miehen ulottuville, jotta tämä saattoi tyydyttää uteliaisuutensa. Silloin harvoin kun kellarissa oli oikeasti ollut huumeita, muoviräjähteitä tai kivääreitä, Serjoža oli käsitellyt avainta näennäisesti yhtä huolettomasti, mutta ollut tarkkana siitä, ettei se joutunut pois hänen hallustaan. Nyt oli kuitenkin ratkaisun aika. Serkku ja serkun mies saivat mennä: heidän henkilöllisyyttään tarvittaisiin pakopasseihin, joten heidät piti lopettaa vaivihkaa ja raadot hävittää niin, että viranomaiset eivät saisi tietää liian aikaisin heidän kuolemastaan. Marina hoiti homman: hän esiintyi Serjožan naiivina hupakkotyttöystävänä. Määräpaikassa hän otti oman pistoolinsa vaivihkaa esiin ja ampui luodit Serjožan serkun ja tämän suomalaisen insinöörimiehen takaraivoon. Sen jälkeen lähistöllä piileskelleet apumiehet huolehtivat ruumiiden hävittämisestä ja etsivät sitten ammuttujen asunnosta kaiken tarvittavan valehenkilöllisyyksien luomiseksi Marinalle ja Serjožalle suomalaisina.

Vaikka Vanja oli huolehtinut hälytysjärjestelmistä hyvin ja ammattitaitoisesti, mikään suunnitelma ei koskaan kestä kosketusta työn taistelukentän todellisuuteen. Poliisiautot ilmaantuivat pankin eteen vähän ennen pakoauton saapumista. Onneksi tähänkin oli varauduttu: Slava ja Vasili olivat hankkineet asunnot aukiolta - sujuvasti ja korostuksetta suomea puhuvat, hyvin pukeutuneet ja hyvissä rahoissa olevat miehet, joita ei sukunimen perusteellakaan suomalaisesta erottanut, saivat kyllä aina hyvät huoneet, joiden ikkunat soveltuivat mainiosti ampuma-aukoiksi. Kaihtimen lomasta, tuuletusaukosta Slava ja Vasili napsivat jokaisen poliiseista tarkoilla päähän ammutuilla laukauksilla pois vahvuudesta.

Aukiolla ei juuri liikkunut ihmisiä, mutta muutama aina ilmaantui, ja Slava ja Vasili kitkivät nämäkin rikkaruohot nopeasti pois kuljeksimasta. Luodit eivät loppuisi kesken, ja joka tapauksessa nämä asunnot oli määrä hylätä keikan onnistuttua. Onneksi poliisiautot jäivät kohtaan, jossa ne eivät seisoneet pakoauton tiellä. Pakoauto oli yksivärinen, uskottavan suomalaisen näköinen, ja lähistöllä valmiiksi vuokrattu autotalli, jossa rekisterilaatat vaihdettaisiin ja kylkiin kiinnitettäisiin kirkasväriset logot auton tunnistamisen vaikeuttamiseksi.

Pakoauto saapui. Sisällä Serjoža, Vanja ja Kolja olivat lopettaneet panttivankinsa tottuneesti ja vähin äänin, ja nyt pakoauton apumiehet ryntäsivät nostolaitteineen heidän avukseen raskaita kultaharkkoja kantamaan. Operaatio sujui nopeasti ja joustavasti, eikä yksikään ohikulkija säilynyt elävänä Slavan ja Vasilin osaavasta apuharvennuksesta. Aluetta ei ehditty saartaa: pakoauton ulkonäkö saatiin vaihdettua ja kulta siirrettyä toiseen ajoneuvoon, kuten suunniteltu oli.

Lukupäiväkirjan muistiinpanoja

Sain luettua loppuun yhden iirinkielisistä ikuisuusprojekteistani, Colm Ó Ceallaighin villin lännen seikkailun Brídín an Dilleachta. Nyt kun vielä saman herran Meilt Mhuilte Dé löytyisi, niin voisin iskeä siihen kiinni, ja äijän keskeinen tuotanto olisi sitten luettu. Valitettavasti asianomainen teos, joka vielä pari viikkoa sitten näyttäytyi käsinkosketeltavana aivan vuoteeni vieressä, on nyt mitä ilmeisimmin kadoksissa ja toistaiseksi pysyykin. Mitä jonninjoutavimpia opuksia täällä sitä vastoin kummittelee joka paikassa. Mutta eipä kai tässä muuta voi kuin alkaa lukea niitäkin, kun keltologit haluavat minun pitävän jonkin iirinkieliseen folkloreen liittyvän pubiseminaarin. Minua kiinnostaisivat korkeintaan kansansadun retoriset keinot tai kieliopilliset erikoisuudet, kun en oikein ole folkloristi - vaikka olenhan minä Gerhardin käskystä lukenut Marandan ja Köngäs-Marandan Strukturelle Modelle in der Folkloren.

Vaasassa minulla oli lukemisena Erskine Childersin romaani The Riddle of the Sands, vakoojatrillerin edeltäjä ja beredskapsroman. Kirja hukkasi juonensa Hollannin rannikon hiekkasärkkien sekaan, maisema- ja merikuvaukset kylläkin olivat hienoja. Annoin sen Marialle, pidin itselläni Fenimore Cooperin Viimeisen mohikaanin, joka kuuluu yleissivistykseen. Sen sijasta kuitenkin luin Vargas Llosan romaania Loistavasta polusta, Lituma en los Andes, joka alkaa jo tuntua enemmän kaunokirjallisuudelta kuin "vaikealta espanjan kieleltä".

Joulu

Olen nyt Vaasassa joulua viettämässä. Menomatkalla oli omat seikkailunsa, sillä Tampereelle asti pääsin kyllä kommelluksitta, mutta jatkoyhteytenä toiminut pendolino ei päässyt tulemaan - se oli juuttunut jonnekin Viialan tienoille. Lunta ja jäätä tuli parin talven edestä ja ajojohtimet olivat huurteessa, joten veturien virroittimet iskivät tulta. ja jos sattui istumaan, kuten minä, heti veturin jälkeisessä vaunussa, saattoi seurata huimaa valotehoste-esitystä hankien leimahdellessa vähän väliä sinertävään liekkiin. Valoshow ei kuitenkaan ajan pitkään liene hyväksi ajojohtimelle eikä virroittimelle, koska pendolinon ongelmat kuulemma johtuivat juuri virransyöttöhäiriöistä - kenties joko ajojohdin tai veturin virroitin suli poikki aikansa räiskähdeltyään.

Varayhteyttä saatiin sitten odottaa Tampereella melkein puoli yhteentoista saakka - jolloin minun olisi jo pitänyt olla Vaasassa. Siinä vaiheessa kun 70-luvulta peräisin olleet "pikajuna"-vaunut oli saatu kyhättyä jonkinmoiseksi junaksi veturin taakse, odottavan väen keskuudessa vallitsi jo hilpeän hirtehishumoristinen tunnelma, ja italialainen huipputeknologia sekä Berlusconi saivat kuulla kunniansa moneen kertaan. Lapset rääkyivät ja oikkuilivat, kuten saattoi odottaakin, ja nuori alkoholisoitunut pari otti junanvaunumme valtaansa kovilla, humalaisilla äänillään. Viinan ja tupakan suloiset nautinnot ylistettiin taivaisiin asti, varsinkin siinä vaiheessa, kun parin naispuolikas löysi yleisön joukosta ilmeisesti jo vanhemman miehen, jonka kanssa saatettiin käydä kauppaa vaihtamalla votkaryyppy konjakkiryyppyyn. Parin miespuolinen osakas koki jossain välissä lähestyä minua tiedustelemalla, olinko rokkimuusikko ja tunsinko jotain pari-kolme vuosikymmentä sitten Kauhavalla vaikuttanutta pumppua - vaikka en ole ihan niin tietämätön suomalaisen rokin historiasta kuin snobbailusyistä mielelläni annan ymmärtää olevani, kyseinen rämpyttäjistö oli minulle täysin vieras. Näytin luultavasti vielä tavallistakin pelottavammalta, koska alkoholisoitunut nuorukainen koki lepytellä minua ikään kuin olisin ollut iskemäisilläni häneen väkivaltaisesti kiinni. No, alaluokka ymmärtää kyllä pelkoa, se on sen oma mieliase. (Minun pitäisi kai ruveta oikeastikin harrastamaan taistelulajeja ja sitä ammuntaa suurikaliiperisella tapporaudalla, niin voisin tuntea olevani yhtä vaarallinen kuin miltä näytän, eikä vähiten hurrivihaajasaastan ym. ali-ihmisten kurissapitämiseksi. Pitäähän minunkin nyt alkaa oikeaksi pohjalaiseksi mieheksi niin asenteiden kuin taitojenkin puolesta, kun kerran olen päässyt perheeseen. Tuass' on mun uhkapuukkooni. Se se mua auttaa. Se on vihaanen puukkoo. Painiharrastuksen aloittaminen taitaa kuitenkin olla hieman yliampuva ajatus. Tällaisella hetkellä kuitenkin vähän jo harmittaa, ettei sinne armeijaan tullut mentyä.)

Sitten saavuimme Seinäjoelle, missä meitä Vaasaan menijöitä odotti kaksi varsin modernia ja näyttävää bussia. Kyyti oli nopea ja tehokas ja vauhti vaikutti välistä turhankin vinhalta niin tuhdinkokoiselle ajoneuvolle, mutta pääsimme kommelluksitta perille kello yhden tienoilla. Sen jälkeen oli sitten vielä etsittävä Marian asunto, jonka osoite ja ovikoodi minulla oli. Valitettavasti en muistanut ulkoa Marian antamia kulkuohjeita, vaikka ne olivatkin varsin suoraviivaiset ja perustuivat pääkatuihin. Niinpä katsoin aseman kartasta sopivalta vaikuttaneen reitin ja aloin kävellä aseman vierestä kulkevaa katua. Valitettavasti olin tulkinnut karttaa ylösalaisin, eli kuljin väärään suuntaan. Paarustin urheasti läpi tuulen ja tuiskun enkä lannistunut siitäkään, että rakennuksia oli yhä vähemmän ja puita yhä enemmän. Sitten jalkakäytävä päättyi, ja samoin kaupunkiasutus: jouduin palaamaan koko matkan takaisin asemalle, mutta sitten löysinkin oikean reitin vaikeuksitta ja painuin suorinta tietä Marian luo. Kaduilla ei juurikaan näkynyt humalikkaita eikä muitakaan jumalattomia, ainoastaan kaksi nuorta miestä käveli vastaan torin laidalla, mutta toinen puhui kännykkään kovalla äänellä ruotsia, eli omia olivat.

Pääsin perille vasta puoli kolmen maissa aamuyöllä: harhailin siis pitkin Vaasaa hyvinkin puolentoista tunnin ajan.

Provokaatio (vastaus Jantusen Markulle)

Nyt kun kaikesta saa puhua vapaasti, puhutaanpa Venäjän uhasta. Tuskin kukaan oikea suomalainen voi kiistää sitä, että Venäjä on koko itsenäisyytemme ajan ollut meille vaaraksi. Venäläiseen kansallismielisyyteen kuuluu erottamattomana osana imperialismin pyhittäminen, eikä Venäjällä koeta erityistä syyllisyydentuntoa menneiden vuosisatojen valloituksista ja hyökkäyksistä naapurimaiden alueille. Sitä, että Suomen ja Viron kaltaiset entiset alusmaat ovat onnistuneet vapautumaan Venäjän ikeestä, pidetään Venäjällä lähinnä merkkinä isänmaan häpeällisestä heikkoudesta. Lisäksi Venäjä pitää asianaan huolehtia venäläisen diasporan oikeuksista naapurimaissa, mikä, kuten käytäntö on esimerkiksi Viron tapauksessa osoittanut, tarkoittaa heikkojen pikkuvaltioiden uhkailemista ja simputtamista tällä tekosyyllä. Tämä merkitsee, että kun Venäjä ennemmin tai myöhemmin vahvistuu, se muodostuu välittömäksi turvallisuusuhkaksi niille naapurimailleen, joissa tällä hetkellä asuu venäläistä väestöä.

Jokainen venäläinen siirtolainen, joka asettuu maahamme asumaan, on tästä syystä suoraan verrattavissa valloittajasotilaaseen. Riippumatta siitä, miten vilpittömät ja hyväntahtoiset aikeet asianomaisella henkilökohtaisesti olisikin, tulevaisuuden vahvistuva Venäjä käyttää hänen läsnäoloaan tekosyynä vaikuttaa asiattomasti maamme sisäisiin asioihin, mahdollisesti jopa sotilasvoimaa käyttäen. Yhtä merkityksetöntä on se, sopeutuuko hän yhteiskuntaamme ja omaksuuko hän kielemme ja tapamme - hän on joka tapauksessa numero niissä tilastoissa, joihin vedoten Venäjä hyökkää. Siksi on maan edulle tavattoman vaarallista kukkahattuidealismia esittää, että tänne haluttaisiin - "inkeriläisyyteen", työvoimapulaan tai muihin tekosyihin vedoten - yhtään enempää venäläisiä.

Oikeusvaltion periaatteet lähtevät toki siitä, että kaikkien maahan muuttavien tulee periaatteessa olla samalla viivalla ja että jokaisen hyvään tahtoon uskotaan, ellei päinvastaisia syitä ilmene. Joskus valtion turvallisuuden on kuitenkin mentävä näiden periaatteiden ohi. Edellä esitetyistä syistä jokaista maahan pyrkivää tai maassa jo asuvaa venäläistä on käytännön syistä ja de facto pidettävä Suomen valtiollisen olemassaolon lakkauttamiseen pyrkivän vihamielisen ulkovallan agenttina.

Avioliittoja entisten tai nykyisten Venäjän kansalaisten kanssa on luonnollisesti pidettävä valtiopetoksen valmisteluun verrattavina toimina. Koska ihmisille on luontevaa kokea suurempaa lojaalisuutta perhettään ja läheisiään kuin isänmaataan kohtaan, jokainen venäläisen kanssa avioituva suomalainen on latentti maanpetturi, jolle ei missään tapauksessa tule uskoa isänmaan turvallisuudelle oleellisia tietoja eikä tehtäviä. Vaikka hän ei itse tietoisesti haluaisikaan syyllistyä maanpetokseen, koskaan emme voi olla kyllin varmoja: on selvää, että venäläisen puolison mukana perheeseen tulevat venäläiset arvot, jotka jo Venäjän historian vuoksi ovat sovittamattomassa ristiriidassa suomalaisten, oikeusvaltiollis-demokraattisten arvojen kanssa. Siksi jokaista venäläisen kanssa naimisissa tai avioliiton kaltaisissa olosuhteissa elävää on pidettävä soluttautujana, jonka tiedostamattomana tavoitteena on arvojemme ja yhteiskuntamme lahottaminen sisältäpäin.

Professori Mamu Päñčin sosiobiohistorian luento

(Hommage à Margaret Atwood)

Hyvät lukijat, olen aika-avaruusvääristymän kautta saanut käsiini harvinaislaatuisen asiakirjan, nimittäin Epsilon Eridania kiertävän Uutačirven planeetan yliopistossa 2450-luvulla sosiobiohistoriaa opettavan professori Mamu Päñčin luennon 1900-2000 -luvusta. Professorin esitelmä on alun perin luettu opiskelijoille äpčyöñčelin kielellä, joka on Uutačirven planeetan pääkieli. Äpčyöñčel on suomalais-ugrilainen kieli ja sukua suomelle; itse asiassa se on kehittynyt suomen kielestä ja kuuluu niihin kieliin, joita kolmannen vuosituhannen puolivälissä puhutaan pääasiallisesti suomalaisten uudisasukkaiden perustamissa siirtokunnissa. Uutačirvessä kirjoitetaan onneksi edelleenkin ns. klassista suomea, jota suomalaisperäisiä puhekieliä käyttävät planeetat edelleenkin viljelevät yhteisenä sivistyskielenään: sillä julkaistaan esimerkiksi useita tärkeitä tähtienvälisiä tieteellisiä aikakauslehtiä, kuten Epsilon Eridanin Ihmisluonnontieteellistä Aikakauskirjaa, jonka päätoimittaja professori on. Se ei ole ilman eri opiskelua ymmärrettävää äpčyöñčelin puhujalle, mutta professori Mamu Päñčin kaltaiselle kultivoituneelle tiedemiehelle ei tuota sanottavia vaikeuksia kirjoittaa täysin luettavaa suomea.

Mamu Päñč on uskonnoltaan fuusiomonoteisti ja muodollisesti ortodoksisen sunnilaiskrislamikirkon jäsen. Hänen nimensä kirjoitetaan klassisella suomen kielellä muodossa Mahmutti Penttinen. Ohessa julkaisen keskeisiä katkelmia professorin luennosta. Toivon suvaitsevaista suhtautumista professorin aika ajoin turhankin koristeelliseen tyyliin. Klassinen suomi ei ole hänen äidinkielensä, vaan hänen intellektuaalisiin tarkoituksiin kovalla työllä ja tuskalla opettelemansa ilmaisutapa; ja kuten sellaisia kieliä käyttävät usein ovat taipuvaisia tekemään, hänellekin on aika ajoin tärkeämpää demonstroida kielen sanavaraston, syntaksin ja rakenteen täydellistä hallintaa kuin varsinaisesti sanoa mitään. Tietenkin myös kaunokirjallinen kunnianhimo on havaittavissa professori Päñčin hienostuneesta tyylistä.

Tekstissä esiintyvä paikannimi Uusi Takakirves tarkoittaa tietenkin Uutačirveä: se on planeetan nimi klassisella kielellä.

"[---} Kahdennenkymmenennen vuosisadan sosiobiohistoriallinen tutkimus on edelleenkin suosittu ala, joka houkuttelee pariinsa nuoria tutkijoita kaikkialta linnunratamme asutetusta neljännyksestä. Onkin vallan todellisuudelle vierasta yrittää koostaa kattavaa katsausta aihetta käsitteleviin julkaisuihin, sillä jokaisessa ihmisasutussa maailmassa ja jokaisessa yliopistossa toimii vähintään yksi tälle aiheelle omistautunut tutkimusryhmä, ja vaikka tässä vaiheessa luulisi kaiken jo tulleen tutkituksi ja kirjoitettavissa olevan pelkästään kommentaarien kommentaareja, jopa meidän aikanamme ovat Uuden Takakirveenkin sosiobiohistorioitsijat onnistuneet sekä luomaan merkittäviä uusia näkökulmia mainitun ajanjakson tapahtumiin ja kehityssuuntiin että pääsemään käsinkosketeltavan ainehiston pohjalta sellaisiin kiistattomiin tutkimustuloksiin, jotka muuttavat oleellisesti näkemystämme kyseisestä aikakaudesta."


"Historia, jopa koville luonnontieteellisille tosiseikoille pohjaava sosiobiohistoria, on tietenkin tieteenäkin inhimillisten rajoitusten alainen; jokainen aikakausi katsoo menneisiin aikoihin omasta näkökulmastaan ja omin keinoinsa. Silti rohkenen esittää, että sosiobiohistoriallinen synteesi pystyy sanomaan menneisyydestä enemmän ja oleellisempaa kuin pimeiden vuosisatojen historiantutkimus, joka ei - pitkälti tutkijoiden ruumiillisten rajoitusten takia ja inhimillistä suorituskykyä parantavien koneiden, laitteiden ja teknillisten välineiden puuttuessa - ollut kykeneväinen sellaisiin suuriin kielitieteen, yhteiskuntatieteen, biologian, insinööritieteen ja puhtaiden luonnontieteiden tutkimustuloksia yhdistäviin synteeseihin, jotka ovat ominaisia meidän päiviemme menneisyydentutkimukselle. Kuvitelkaa mielessänne esimerkiksi Välimerenä tunnetun Vanhan Maan vesistöalueen itäpään historiaa tutkinutta henkilöä, jolla ei ollut teknillisiä eikä älyllisiä valmiuksia opiskella sujuvaa soveltamista varten mainitun maantieteellisen kohdealueen kaikkia merkittävimpiä kieliä, kuten sumeria, egyptiä, akkadia, koptia, hepreaa, arameaa, arabiaa ja 1900-2000 -luvun tutkimukselle niin välttämätöntä klassista englantia, ja jolla ei ollut hallussaan antropogeneettistä tietoa auttamaan väestöliikkeiden ja väestökerrostumien erittelemisessä. Siitäkin huolimatta noiden aikojen tutkijat onnistuivat saamaan aikaan teoksia, joita meidän aikamme ihminen voi mielessään tutkistella jollei nyt varsinaisina tieteellisinä aikaansaannoksina, niin ainakin kiehtovina taideteoksina ja merkittävänä lähdeainehistona muun ainehiston keralla."

"Kysyn teiltä kuitenkin, hyvät herrat, olemmeko me kotomaailmamme ammoin jättäneiden uudisraivaajain lapset yhtään sen vähempää oman aikamme vankeja kuin pimeiden vuosisatojen ihmiset. Heidän keskuudessaan riehuivat kauhistuttavin seurauksin monenlaiset kärsimystä ja hävitystä aiheuttaneet aatehistorian kulkutaudit, ja he antautuivat miltei vastalauseetta sellaisten ajatusrakennelmien kahlevangeiksi, joiden kannatus olisi meidän aikanamme merkki henkisen sairaudentilan veroisesta pahantahtoisuudesta. He käänsivät selkänsä perinteisille uskonnoilleen ja pilkkasivat niitä kärsimyksen ja ahdistuksen lähteiksi; mutta niiden raunioille he pystyttivät kymmentä vertaa hirveämpiä uhrikultteja, joiden verenhimon he perustelivat näennäistieteellisillä iskulauseilla kuorruttamalla. Siellä, missä uskonto näytti vielä säilyneen, se menetti kokonaan mystisen sisältönsä vääristyen noiden uhrikulttien kaltaiseksi itsetarkoitukselliseksi vihaksi, jonka hullaannuttaminen ihmiset syöksyivät kuolemaansa murhatakseen samalla joukoittain lähimmäisiään. Tämä tuhonpalvonta oli osa ajan sairautta; mutta se antoi vain lisää virikettä samaisen taudin toiselle äärimuodolle siellä, missä juuri tätä kiihkomieltä pidettiin jotenkin eri asiana kuin omaa raakalaisuutta. Meille jälkiviisauden silmin tuota maailmaa katsoville on tietenkin ilmeistä, että molemmat ovat vain saman verentahraaman mitalin kaksi puolta, emmekä me juurikaan kykene erottamaan niitä toisistaan."

"Tuo aikakausi on tullut tunnetuksi nimellä naisten vuosisata, koska naisten outo liikehdintä luonnehti koko vuosisataa yhtä lailla kuin massamittaiset julmuudetkin. Jo aikakauden lopulla heräsi väistämättä kysymys, mahtaisiko naisten yhteiskunnallinen levottomuus olla jossain syy-yhteydessä julmuuksiin. Vaikka antropoetologian tieteenhaara ei noina aikoina vielä ehtinyt kehittyä, etologia oli jo olemassa, samoin yksi meidän alamme alkukantaisista ja ajan taikauskon ja rajoitusten raskauttamista edeltäjistä, niin sanottu sosiobiologia, joten ihmisen etologian tutkimus oli jo tullut käsivarrenmitan päähän, jollei suorastaan käden ulottuville."

"Antropoetologian suurta läpimurtoa ja sen merkitystä järkiperäiselle yhteiskuntasuunnittelulle voidaan meillä Uudessa Takakirveessä havainnollistaa tokkemusvertauksella. Tiedän, että tuskin kukaan teistäkään, vaikka olette perehtyneet klassiseen kieleemme erinomaisesti ja käytätte sitä kirjalliseen työhön kenties useammin kuin Uuden Takakirveen kansanomaista puheenpartta, on kuullut sanaa tokkemus. Minäkin käytän sitä yksinomaan siitä syystä, että olen viehtynyt siihen perhesyistä: muuan jo vuosia sitten kuollut kaukainen sukulaiseni nimeltä Tõ'awm Päñč, jonka nimi klassisella kielellä kuuluu Tonyhalme Penttinen - tuo nyttemmin harvinaistunut etunimi on perintöä eräältä entisten aikojen kilpakenttien tarunomaiselta väkivaltataistelijalta - menestyi runoilijana sekä klassisella kielellä että maailmamme kansankielellä, ja eräs hänen nerokkaimmista ja samalla arvoituksellisimmista runoistaan on nimeltään Tokkemusten karkelo. Tõ'awm oli huomattava klassisen kielemme tuntija, kuten runoilijalta voi odottaakin, ja hänelle oli aina yhtä ominaista viehtymys vähän tunnettuihin, mutta sointuisiin sanoihin. Yksi näistä oli juuri tuo tokkemus."

"Tokkemus tarkoitti klassisen kielemme pohjoisessa murteessa lintua, jonka asuttajaisämme viisaasti toivat muassaan tähän maailmaan sekä sydämiämme ilahduttavaksi muistoksi kaukaisesta alkukodista että auttamaan sen luonnon muovaamista ihmisasuttavaksi. Te, jotka olette käyneet Izrämlän suurilla soilla, olette kenties kerran tai kaksi tulleet nähneeksikin tuon linnun. Sen nimi meidän kansankielellämme on zõung: tämä tulee klassisesta sanasta suokukko, joka tarkoittaa tietenkin suolla asuvaa kanalintua - zõung ei kuitenkaan todellisuudessa ole kanalintu, vaan kahlaaja. Antakaa minun siis puhua tokkemuksista, koska olen niin mielistynyt siihen sanaan."

"Tokkemusten soidin on väkivaltainen, ja lajin näyttävän suurikauluksiset koiraat, joita joskus pohjoisen riikinkukoiksikin tiedetään kutsutun, taistelevat naaraista - joita kai pitäisi suomaiden kanoiksi nimittämän - suorastaan verissä päin. Nykyisen bioetologis-holistisen näkemyksen nojalla tätä käytöstä ei voida erottaa tokkemusten fysiologisesta rakenteesta, vaan ne täydentävät toisiaan ihanneoloissa saumattomasti, jos kohta ympäristön vaateet voivatkin toimia evolutiivisen valintapaineen laukaisijana."

"Antropoetologian perusoivallus on sen ymmärtäminen, että ihminen ei eläimenä oleellisella tavalla eroa tokkemuksesta. Ihmisen osa, hänen fysiologiset rajoituksensa, ovat ne parametrit, joiden puitteissa hän toimii. Ihmisen pariutumiskäyttäytymistä ja sukupuolten välisiä suhteita, ennen kaikkea niiden välisiä valtasuhteita, ohjaavat armottomat biologiset ja fysiologiset imperatiivit, ja lajimme on joutunut katkerasti katumaan yrityksiään astua niiden määräämien ehdottomien rajojen yli. Siellä on odottanut sekasorto, yhteiskunnan tuho ja hirmuvaltiaiden joukkomurhat."

"Ajatelkaa miten kävisi, jos tokkemuksilla olisi tietoisuus, sivistys ja mahdollisuus käyttää teknillisiä laitteita. Ne olisivat sittenkin yhä fysiologiansa vankeja. Ne eivät ehkä kokoontuisi enää suolle soitimelle, mutta nyttemmin aseistautuneiden tokkemuskukkojen julmat kaksintaistelut olisivat oleellinen osa lajin elämää, ja naaraat kiihottaisivat kukkoja yhä raivoisampiin yhteenottoihin, vaikka samoilla naarailla voisikin soidinaikojen ulkopuolella olla yleviä siveellisiä periaatteita, jotka kieltäisivät kaikenlaisen väkivallan lajin jäsenten välillä, ja vaikka ne olisivat kauhistuneita soidinaikojen tai soidinelämän ulkopuolella tapahtuvista henkirikoksista, joita epäilemättä esiintyisi myös tokkemusten sivilisaation piirissä, nämä ylevät ajatukset menettäisivät merkityksensä sillä siunaaman hetkellä, kun ne pääsisivät soitimelle ja sulhaset alkaisivat tulittaa toisiaan ampuma-aseilla saadakseen kanan huomion osakseen."

"Jotta tokkemusten sivilisaatio yleensä pysyisi pystyssä, lintujen olisi tuollaisessa tilanteessa tuiki välttämätöntä kehittää sellaisia mekanismeja, joilla naaraiden villitsemä väkivalta saataisiin jollain tavalla hillittyä. Kukot ymmärtäisivät kyllä, että silmitön ja elämäntyön kesken katkaiseva teurastus ja riita ei olisi sen enempää niiden itsensä kuin niiden sivilisaationkaan edun mukaista. Mutta kanat jatkaisivat biologiansa pakottamina niiden kiihottamista. Tällöin kukkojen tekemä johtopäätös olisi ilmeinen: kanat olisi jaettava kukoille jollain muulla tavalla kuin soitimella. Olisi huolehdittava siitä, että kanat eivät enää kiimoissaan pääsisi kiihottamaan kukkoja toistensa kimppuun. Kanan olisi vaiettava tokkemusten yhteiskunnassa, ja kukkojen olisi päätettävä kanojen jaosta järkevästi omalla joukolla ja sovussa."

"Ihminen on pohjimmiltaan vain teknisesti sivilisoitunut suokukko. Kun naaraista taisteleminen osoittautui liian tuhoisaksi ihmisyhteisölle, ihmisen oli evoluution paineessa ja omaksi edukseen kehitettävä etologinen käyttäytymismalli, joka rajoitti naisen asemaa yhteisössä ja kohteli häntä ennen muuta miehen ruumiinosana poikien tekemistä varten. Keskenään vihamieliset heimot saattoivat sopia ystävyysliiton vaihtamalla morsiamia. Naisten vaihto ja naisten kauppa loi kestävämmän rauhan ja onnen kuin mikään muu kaupankäynnin muoto koskaan."

"Ikiaikaiset ajat lajimme nuori lisääntymiskykyinen naaras oli samassa, evoluution tai Jumalan - ja Jumalahan on uusdarwinistisen teologian mukaan evoluution metafyysinen ilmaus - määräämässä osassa kaikissa yhteiskunnissa. Vaikka sotia ja kiistoja esiintyi, ne eivät koskaan päässeet laajenemaan ylettömiin, koska oli olemassa rauhan keino ylitse muiden - nuorten naisten vaihtaminen miesten kesken. Hajanaiset heimot liittyivät suuriksi veljesliitoiksi naittamalla sisaret naapureille."

"Tällä tavalla lajimme eli luontaista ja lajityypillistä elämäänsä naisten vuosisadalle saakka. Kun tuo vuosisata alkoi, kaikki muuttui - ei ainoastaan huonompaan, vaan katastrofiin päin. Tokkemusnaaras laskettiin irtaalleen kiihottamaan kukkoja toistensa kimppuun. Ihmiskunta joutui tuhon partaalle."

"Naisten aseman muutosta perusteltiin mielellään sillä, että naisissa olisi älyllistä potentiaalia, joka tarvittaisiin koko yhteiskunnan tarpeisiin. Mielikuvituksemme äärirajoillammekaan tuskin kykenemme samastumaan siihen kiihkeiden ja sekasortoisten aikojen häiriinnyttämään sieluun, joka on muinoin ensimmäisenä lausunut tämän ajatuksen ilmoille. Toki naistenkin joukossa oli lahjakkaita poikkeusyksilöitä, jotka kykenivät merkittäviin suorituksiin - kaikkihan me muistamme - vai muistammeko? - mistä alkuaine numero 96 on saanut nimensä. Mutta yleisiä yhteiskunnallisia ratkaisuja on varsin kyseenalaista tehdä poikkeusyksilöiden tarpeisiin - suotavampaa on luoda poikkeusyksilöille tarvittaessa avattavat takaportit enemmistölle suunnattujen järjestelyjen oheen."

"Avainsana on tässä poikkeusyksilö. 1900-luvun iskusana oli yksilöllisyys, mikä tarkoitti käytännössä, että ihmiseltä kiellettiin oikeus tavallisuuteen silloinkin kun se olisi ollut hänelle paras vaihtoehto. Aikaisempina vuosisatoina lahjakkaat ja erikoiset henkilöt olivat voineet kunnostautua kyvyillään ja erottua joukosta, mutta ne, joiden ominaislaadulle luontui kerkeämmin rauhallisesti valmiiden, ikiaikaisten, hyviksi havaittujen ja käyviksi kelpuutettujen tapojen mukaan, kokivat raskaaksi velvollisuudekseen olla erikoisia ja poikkeusyksilöitä. Tällaisten yksilöiden julkisesta näytteillepanosta tuli suurta teollisuutta ja kansanjoukkojen keskeisin huvitus. Mutta niin merkillisesti oli tämä ristiriitojen maailma rakennettu, että rauhallista ja hiljaista elämää viettivät yhä enemmän juuri ne, jotka edellisillä vuosisadoilla olisivat jättäneet nimensä, jälkensä ja merkkinsä muiden ihmisten mieliin. Yleisesti näytteillepannuksi poikkeusyksilöksi pyrkimisestä tuli suurten massojen tavoite. Ne, joilla ei ollut mitään sanottavaa maailmalle eikä mitään tekemistä elämällään, ottivat asiakseen itsensä näytteillepanemisen. Ne, joilla sanottavaa olisi ollut ja joilla tekemistä oli, välttivät parhaansa mukaan näyttämövalonheitinten loistetta, josta tiesivät heti sokaistuvansa."

Harmaa eminenssi

En taida saada tuota edellistä kirjoitusta ikinä valmiiksi, vaikka aioin laatia siitä lopultakin kattavan periaatteellisen manifestin antifeminismilleni. Muuan irlantilainen korkean tason poliitikko oli nimittäin kiinnostunut Irlannin kielipolitiikkaa koskevista mielipiteistäni ja ehdotuksistani, joten joutunen velvollisuudentunnosta laatimaan häntä varten mietinnön tapaisen. Hiukan olen kyllä käärmeissäni kyseiselle herralle siitä, että hän ei ilmeisestikään vaivaudu kysymään suoraan irlantilaisilta kieliaktivisteilta, saati lukemaan Irlannin sosiolingvistiikkaa käsitteleviä tutkimuksia. Reiluna miehenä aion toki varustaa kaikki viimeaikaisessa iirinkielisessä nettikeskustelussa kuulemani argumentit lähdeviitteellä.

Kirjoitan joskus vielä absurdin romaanin seuraavasta aiheesta: rupisesta opiskelijaloukosta käsin mies hallitsee koko maailmaa niiden epämuodollisten sähköpostituttavuuksien kautta, joita hän on netissä vahingossa muodostanut maailman silmäätekeviin. Kyseinen kaveri voisi samanaikaisesti neuvoa Israelin pääministeriä ja palestiinalaisia terroristeja, ensinmainittua hepreaksi ja jälkimmäisiä arabiaksi toki. Koko ajan hän kuitenkin elää edelleen vähävaraisehkoa elämää ahtaassa asunnossa eikä saa pennin hyrrää palkkioksi niistä hyvistä neuvoista, joita hän antaa konfliktien osapuolille. Pikkuhiljaa hän sovittelee kaikki syväänjuurtuneimmatkin ristiriidat pois, ja kunnian ja Nobelin palkinnon saavat aina ihan eri tyypit, ne joita hän on neuvonut. Romaanin lopussa hän voisi saada häädön kämpästään ja joutua taivasalle spurgujen sekaan.

Vorsicht! Politische Justiz!

Siihen aikaan, kun Hitler oli yhä vain rettelöitä aiheutteleva kansankiihottaja, saksalaisessa poliittisessa keskustelussa yleistyi ilmaus politische Justiz, politisoitunut oikeudenkäyttö. Ilmiönä se oli tunnettu meilläkin, mutta en tiedä, kehittyikö asiallista termiä, jolla siihen olisi viitattu. Politische Justiz tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun sosiaalidemokraatti tappelee poliisin kanssa, hän saa parin vuoden ehdottoman vankeustuomion, mutta kun oikeistolainen nationalisti tappelee poliisin kanssa, tuomari antaa hänelle kaksi kuukautta ehdollista ja pyytää tuomitulta anteeksi, ettei lakikirjasta löydy lievempää tuomiota. Hitlerin valtaannousua auttoi suuresti, että hän sai nauttia poliittisesta oikeudenkäytöstä: hänen müncheniläisessä olutkellarissa toimeenpanemansa vallankaappausyritys, joka johti useiden ihmisten kuolemaan, olisi varmasti vasemmistolaisen kaappariporukan tekemänä johtanut kuolemantuomioon ainakin kaappauksen Rädelsführerille, mutta koska Hitlerin katsottiin olevan pohjimmiltaan hyvällä isänmaallisella asialla, hän sai lievän vankeustuomion, jota ei edes käytännössä joutunut kokonaan kärsimään. Voidaan jopa sanoa, että tuomari ei olisi voinut paremmin Hitleriä auttaa: hän istui vankilassa sen verran aikaa, että sai marttyyrin kruunun, muttei niin kauaa, että natsiliike olisi ehtinyt hajaantua hänen vahvan kätensä otteesta vapaana. Kaiken lisäksi Hitler kirjoitti vankilassa kirjansa, jota muuan arvostettu blogistikollega taannoin hyväksyen siteerasi.

Tällä esipuheella valmistelen tietenkin feminismiä käsittelevää kirjoitusta. Tärkein syy siihen, miksi vastustan feminismiä, on se, että kyseisen aatteen kannattajat pyrkivät yhä avoimemmin sellaisen Politische Justiz -järjestelmän luomiseen, jossa feminismi tai profeminismi - joka ei lopultakaan ole muuta kuin entisaikojen ritarillisuutta idioottimaisimmillaan - ottaa saman roolin kuin oikeistolainen "isänmaallisuus" Weimarin tasavallan oikeuslaitoksessa.

Feministien käsitys siitä, mikä on oikeudenmukaisuutta, perustuu tunnetusti pohjimmiltaan ns. sakkolihajuridiikkaan. Tällä termillä tarkoitan sitä asemaa, joka aikuisen miehen kanssa makaavalla viisitoistavuotiaalla tytöllä on suhteessa rakastajaansa. Miestä seksikouluttajanaan hyväksi käyttävä alaikäinen tyttö (vuonna 2002 tapaamani, silloin jo 19 vuoden iän saavuttanut psykonarttu kertoi auliisti ja avoimesti hankkineensa nuorelle naiselle välttämättömät seksivalmiudet makailemalla 15-vuotiaana aikuisen miehen kanssa) tietää oikein hyvin, että häneltä riittää sananenkin, ja mies voidaan panna pitkiksi ajoiksi vankilaan siitä rikoksesta, että tämä ylipäätään on maannut hänen kanssaan - tytön omaa halua ei tietenkään lasketa. Sakkolihana lystäillessään nuori tyttö sisäistää sen, mitä on tapana kutsua huoran etuoikeudeksi: vallan ilman vastuuta. Hän oppii uskomaan, että naisen oikeudenmukainen oikeudellinen asema suhteessa seurustelukumppaniinsa on asema, jossa nainen voi halutessaan päättää seurustelusuhteen olevankin seksuaalirikos ja panna miehen kiven sisään. Hän ajattelee näin yhä aikuisenakin, ja kun osoittautuu (sikäli kuin osoittautuu, sillä feministinen politische Justiz on saatu jo ajettua varsin syvälle yhteiskunnan rakenteisiin), että aikuisena naisena hänellä on suhteesta yhtä paljon vastuuta kuin miehellä, nainen tulkitsee tämän niin, että yhteiskunta onkin jossain vaiheessa muuttunut epäreiluksi ja miesvaltaiseksi eikä enää anna hänelle sitä, mitä hän on tottunut pitämään oikeutena ja kohtuutena. On muuten mahdollista, että nuorten suomalaisten naisten tunnettu apinanaaraan mieltymys maahanmuuttajamiehiin johtuu enemmän tästä kuin heidän halustaan saada kiehtovaa hakkaavaa ja pettävää tosimiestä: mustaihoinen köyhästä maasta tullut maahanmuuttajamies on usein suomalaisessa yhteiskunnassa avuton ja pallo hukassa ja viranomaisten armoilla, joten maahanmuuttajamieheen suomalaisella naisella on samanlainen kiistämätön ja ehdoton valta kuin sillä sakkolihalla on aikuiseen mieheen. Vain sananen poliisille, ja miestä tullaan hakemaan, mahdollisesti vielä pahoinpidellen. Perinteinen panuistis-erektuslainen tulkinta, jonka mukaan kouluttamattomat neekerit ovat naisten suosiossa kiihottavan, väkivaltaisen miehekkyytensä takia, olisikin silloin väärä, ja todellisuudessa mustaa miestä himoitaan siksi, että häntä voidaan hallita, usein hyvinkin julmasti ja säälimättömästi. Itse asiassa kaikki nuo psykonarttuiluleikit osaltaan todistavat, että naiset ovat luonnoltaan sekä sadistisempia että masokistisempia kuin miehet, ja onkin todennäköistä, että akateemisen suomalaisnaisen ja kouluttamattoman kehitysmaan alaluokkaa edustavan miehen välisessä suhteessa esiintyy jonkinlainen kaksisuuntainen tiedostamattoman sadomasokistinen vallankäyttökuvio: mies lyö naista, jolloin nainen uhkaa miestä sosiaalityöntekijöillä ja poliisilla - ja mitä todennäköisimmin miehellä on koko maailman kokemusperäinen syy pelätä näitä tahoja, sekä siitä syystä, että kotimaassa viranomaiset ovat oikeasti hengenvaarallisia korruptoituneita roistoja, että sen takia, että hänellä on todennäköisesti jo hyvin epämiellyttäviä muistoja suomalaisista viranomaisista, jotka hän saattaa kokea rasistisina tai muuten vain pelottavina. Tällöin naisen viranomaisuhkailut voivat aiheuttaa miehelle pelkoa, eksistentiaalista ahdistusta ja stressiä, joka on kärsimyksenä ihan toista luokkaa kuin naisen kokema hetkellinen kipu.

Jos tämä tulkinta pitää paikkansa, kilttejä ja rehellisiä suomalaismiehiä vältelläänkin sen takia, että he kuitenkin ovat oikeutensa tietäviä yhteiskunnan suhteellisen integroituneita jäseniä, joista voi olettaa saavansa naisenvastusta.

Feministien, tietenkin erityisesti riikinruotsalaisten feministien, lainsäädännölliset tavoitteet ovat yhdistäneet täydellisen tietämättömyyden juridiikasta ideologisiin pyrkimyksiin luoda poliittista oikeudenkäyttöä. Raiskauksen kohdalla he ovat jo kauan pyrkineet siirtämään todistustaakan kokonaan syytetylle, mikä tietenkin johtaisi siihen, että nuorten naisten vastuuton ja säälimätön GPU heitättäisi sankoin joukoin kiven sisään juuri ne kiltit alempitasoiset miehet, joille raiskaus ei juolahtaisi mieleenkään. Tämä tällainen on kuitenkin niin räikeässä ristiriidassa kaikkien oikeudellisten periaatteiden kanssa, että edes feministien manipulointivalta ei riitä moisen säädöksen toteuttamiseen, ainakaan vielä. Sitä vastoin kyllä on saatu lakiin kumipykälä joka venyy, luultavasti paukkuukin: seksipalvelujen ostokielto. (Meille ei muuten ole kertaakaan kerrottu, pidätetäänkö tarjosille asettuvat naiseläjät rikokseen yllyttämisestä.)

Sakkolihajuridiseen maailmankuvaan liittyy yleisemmin se feminismin perusvika, että naiset nähdään siinä aina ja määritelmällisesti sorrettuina ja avuttomina, ja tämän sorrettuisuuden vuoksi feministit katsovat, että naista ei saa vaatia ottamaan vastuuta yhtään mistään, vaan vastuu pitää aina siirtää jollekin miehiselle taholle. Kommunismin tarkoituksena oli päästä sellaiseen tulevaisuuteen, jossa valtio ja sortavat rakenteet lopulta kuihtuvat pois ja tulee onnellinen yhteiskunta; sitä odotellessa kuitenkin luokkataistelu kärjistyy kärjistymistään, uhrauksista kuuluukin tulla yhä suurempia ja elämästä yhä viheliäisempää. Vastaavasti feminismin tarkoituksena lienee (jollei nyt "portti naisten maahan" ja miesten holokausti, niin) tasa-arvoinen yhteiskunta. Mutta koska yhteiskunta ei heidän mielestään koskaan ole tasa-arvoinen, naiselle ei koskaan saa heidän mielestään sälyttää vastuuta naisen tekemästä rikoksesta tai epämoraalisesta teosta.

Käytännössä siis feministit pönkittävät juuri sitä naisen jalustakohtelua ja perinteistä roolia, jota sanovat vastustavansa. Tämän näkee mainiosti feministien ja heidän miespuolisten juoksilaittensa tavasta suhtautua raiskaukseen, josta vaaditaan aina vain ankarampia rangaistuksia (ja josta rankaisemiseen, kuten yllä mainitsin, naisen sanan pitäisi heidän mielestään riittää). Raiskaus on edelleenkin se kuolemaakin pahempi kohtalo, mystinen metafyysinen rikos, joka on niin paljon kaikkia muita rikoksia pahempi, että yleiset oikeusperiaatteet kuuluisi sen takia heittää romukoppaan. Todellisuudessa raiskauksen metafyysinen luonne on jäännös pahasta patriarkaatista, jonka aikana naisen seksuaalisuus oli kauppatavaraa ja isä myi sen sulhaselle "häiksi" kutsutun kaupantekijäisseremonian yhteydessä. Nuoren naisen ihmisarvo ja elämisen oikeutus oli täysin kiinni hänen arvostaan (naima)kauppatavarana, jolloin raiskatuksi tuleminen todellakin oli "kuolemaa pahempi kohtalo" eli johti ihmisarvottomaksi olennoksi alentamiseen: jollei seuraus ollut kunniamurha, niin ainakin isän talosta oli lähdettävä ansaitsemaan lyhyen loppuelämänsä ylöspito kunniattomin keinoin.

Nykyisin naisen neitsyys ei enää ole kauppatavaraa. Toisin sanoen raiskausrikos voitaisiin lakkauttaa ja sen sijaan ryhtyä käsittelemään raiskauksia yksin teoin tehtyinä pahoinpitelyinä ja vapaudenriistoina. Kerrataanpa vielä, minkä takia tämä olisi uhrinkin oikeusturvan kannalta parempi vaihtoehto: sukupuolten sota saataisiin ulos oikeussalista, ja tuomarit voisivat keskittyä paljon enemmän itse asiaan eli siihen, mitä toteennäytettyjä vammoja ja kärsimyksiä naiselle on teosta aiheutunut, ja paljon vähemmän siihen epäoleelliseen kysymykseen, suostuiko nainen yhdyntään vai ei. Oleellista on nimittäin, ihan oikeasti, se, millaisia ruumiinvammoja tai veneerisiä sairauksia raiskaus on aiheuttanut. "Lievä raiskaus", joka ei johda ruumiinvammoihin eikä veneerisiin tauteihin, on kovin luonnontieteellisin kriteerein arvioituna selvästi eri luokan trauma kuin aidsisen sadomasokistipuukottajahirviön kynsiin joutuminen.

Tästä voisi ehkä seurata, että muutama sellainen "raiskaaja", jonka syyllistyneisyys raiskaukseen olisi pelkästään naisen morkkiksissaan keksimää laatua, jäisi tuomitsematta. Tämä olisi tietenkin oikeusturvan ja oikeusvaltion kannalta hyvä asia. Tästä voisi myös seurata, että raiskaaja tai hänen puolustusasianajajansa ei voisi enää manipuloida miespuolista tuomaria vetoamalla miesten keskinäiseen veljeyteen tai rintamatoveruuteen heidän ikuisessa sodassaan pihtarinaisia vastaan.

Kuitenkaan feministit eivät vaadi raiskausrikoksen poistamista rikoslaista, ja vielä vähemmän tämä ajatus viehättää heitä nöyristeleviä miehiä - profeministimiehiä, vanhanaikaisia herrasmiehiä ja Tony Halme -tyyppisiä väkivaltaisia naisten "puolustajia", jotka pillun toivossa hakkaavat heikompiaan. Tämä on tietysti laajemmaltikin osa feministien valheellisuutta ja epärehellisyyttä. Feministit eivät aktiivisesti pyri kieltäytymään herrasmiesten harjoittamasta pimpanpalveluksesta, eli pimpan omistajan passaamisesta siksi ja vain siksi, että tällä on pimppa. He ovat tasan samanlaisia kuin libertaristit, joille kyllä julkisen kirjaston nettipääte kelpaa, mutta jotka samalla julistavat kaiken julkisen ja valtiollisen vihattavuutta ja vastustettavuutta. Tosin libertaristit ovat sikäli feministejä rehellisempiä, että he myöntävät auliisti loisivansa mielellään vihaamansa valtion kustannuksella. Feministien keskuudessa oli joskus muinoin pyrkimyksiä vastustaa herrasmieselkeitä valheellisina yrityksinä lahjoa naiset olemaan välittämättä oikeuksistaan. Nykyfeministille kyllä kelpaa herrasmiehen passattavana olo. Hänen pitää näet saada kaikki itselleen heti: sekä tasa-arvo että perinteiseen naisrooliin kuuluneet luontaisedut. Eikä hän edes näe tässä mitään ristiriitaa.

Vanhat herrat ja afrokampaukset

Tämänkertaisessa unessani päähenkilöinä olivat Pahkasian Vanhat herrat. Välillä olin itse toinen Vanhoista herroista (tai he molemmat), välillä seurasin heidän seikkailujaan. Unen yksityiskohdat ovat luonnollisesti häipyneet mielestäni, mutta pääjuonena oli se, että he olivat menossa tapaamaan enoaan ja samalla näkivät yhteiskunnassa merkkejä siitä, että afrokampauksia oltiin väkisin tuomassa muotiin. Vanhat herrat olivat omaksuneet äärioikeistolaisen salaliittoteoreettisen yhteiskunta-analyysin ja uskoivat, että afromuoti ja siihen liittyvä 70-lukulainen retroilu olivat seurausta kommunistien (70-luvulle kaipaavien uustaistolaisten) ja neekerien salaliitosta. He eivät itse olleet yksiselitteisesti tämän salaliiton vastustajia, mutta päättivät paljastaa sen eräänlaisena älyllis-salapoliisillisena haasteena samalla kun etsivät enoaan, joka syystä tai toisesta asui vaikeapääsyisessä paikassa maan alla. Lopulta he ajoivat liukuportaita suuren kallion alla olevaan luolaan, jossa enon oli määrä piileskellä. Enon sijasta he kuitenkin huomasivat olevansa suuressa muotisalonki-kampaamo-tavaratalossa, jossa oli joka puolella afroperuukkeja esitteleviä mallinuken päitä. He oivalsivat tulleensa afrokampauskommunistien salaliiton päämajaan.

Tämän unen selitys on helppo: luin eilen illalla Usenetistä Zesse-nimellä esiintyvän nuoren uusnatsin salaliittoteoriointeja ja eksyin sitten haaskaamaan yöuneni antautumalla lukemaan erään ruumismia vastustavan tahon blogiin linkitettyjä tulevaisuusretrosivuja. Unen juonikuvio on selvästi saanut myös vaikutteita siitä Vanhat herrat -albumista, jossa Vanhat herrat huomaavat serkkunsa tehneen heistä heidän tietämättään julkkiksia ja elokuvauttaneen heidän elämänsä ohjaaja Aku Kivireen avulla "kivirekeläiseksi totuuselokuvaksi".

Tavoitteena huono elämä

Muudan ruumismia vastustava taho kuvasi blogissaan suomalaista kulttuuria seuraavin sanoin:

Lehdissä ja netissä rumat ja katkerat naiset vuodattavat stalinistista retoriikkaa, jonka sisältönä on kostaa miehille se, että naiset itse pilasivat kaikki mahdollisuudet tunteisiin ja ystävyyteen omalla ahneudellaan.

Silloin nuorena poikana, kun itse sekosin kaikenlaiseen tiedostamiseen (tosin siihen aikaan se oli oikeasti niin epämuodikasta, että sain itse päättää, mitä siihen tyhjään laatikkoon panin), siinä viehätti sen implikoima ajatus hyvästä elämästä, johon kuului oleellisena osana konstailemattomuus. Tuolloin en ollut tiedostanut markkina-arvoa sosiobiologisena tosiasiana, vaan pikemminkin näin asian siten, että kun siirrytään järkiperäiseen, luonnontieteelliseen tapaan elää, esimerkiksi kaikki ne nuorisoyhteisön primitiiviset, jäykät statuksenesittelyrituaalit, jotka rajoittivat minun elämääni, korvautuvat reilujen, rationaalisesti asioista keskenään sopivien ihmisten mutkattomalla elämällä. Parinmuodostuksen kannalta tämä utopia tietenkin tarkoitti, että ihmiset kysyivät toisiltaan asiallisesti, mistä toinen oli kiinnostunut ja millainen ihminen hän oli, ja jos harrastusten leikkausjoukko oli riittävän suuri ja jos toinen vaikutti kunnon tyypiltä, seurustelusuhde alkoi. - Nykyinen suhteeni on itse asiassa saanut alkunsa juuri tällä tavalla; mutta minun piti elää pitkälti yli kolmekymppiseksi, ennen kuin löysin naisen, jonka kanssa asioista saattoi tällä tavalla sopia.

Kuitenkin yritykset toteuttaa tätä utopiaa loivat ainoastaan uudet statuksenesittelyrituaalit, joilla ihmiset sulkivat elämästään esimerkiksi monet hyvät partneriehdokkaat. Minun suosiotani tavoitteli, ollessani puolessavälissä kolmattakymmentä, muuan pieni sievä abityttö. Koska tyttö edusti lähiökeskiluokkaista elämäntapaa, koin hänet oman kotitekoisen "vaihtoehtoisuuteni" näkökulmasta epäcooliksi ja vääränlaiseksi, vaikka nyt aikuisena tietysti ymmärrän, että hän jos kuka eli "hyvää elämää" siinä määrin kuin sitä ylipäätään on nykyaikana, tai oli 90-luvun alussa, mahdollista elää, ja että hän myös oli psyykkisesti terve (toisin kuin minä). Oli hänellä älyllisiä ja taiteellisia harrastuksiakin, mutta toisin kuin samanikäiset pojat, hän ei tietenkään ollut niiden takia pakosta sosiaalisesti vammainen. Myöhemmin tunnetusti tapasin myös kaltaisiani hulluja neroja, joiden järjettömien oikkujen kanssa elämä oli helvettiä jo ennen kuin mitään suhdetta oli kunnolla saatu käyntiinkään, ja asianomaiset haavoittivat minua itsekkyydellään, oikuillaan ja pahuudellaan niin pahasti, että tuskin uskoin kykeneväni mihinkään suhteeseen sen jälkeen. Vasta moisten hirviöiden kanssa tapeltuani ymmärsin, että olin päästänyt hyvän elämän käsistäni, koska minulla ilmeisesti oli patologinen pyrkimys etsiytyä hullujen ja sairaiden ihmisten seuraa - ehdointahtoinen pyrkimys pahaan elämään hyvän sijasta.

Miehenä minulla oli sentään aikaa tehdä parannus ja hakeutua tasapainoisen naisen seuraan ja hyvään elämään, mutta synkät sosiobiologiset tosiasiat kertovat, että naisilla ei ole sellaista mahdollisuutta luopua turhasta nirsoudesta ja ottaa tasapainosta miestä siinä vaiheessa kun he aikuistuvat sellaista haluamaan ja alkavat ymmärtää sellaisen päälle. Nyt kun luen Veloenan blogista seuraavanlaista -

On niin monia asioita, joita pidän miltei välttämättöminä. Miehen (tai naisen) pitää kävellä rennosti yhtä kovaa kuin minun, osata nauraa asioille, osata heittäytyä, olla moraalinen. Kaikissa miehissä on jokin puute. Suurin osa ei pyöräile talvella, ei jaksa ymmärtää onomatopoiesista, moni syö lihaa. "Ei sellainen voi olla oleellista", sanoo ystävä järkyttyneen kuuloisena. Mutta se on. Jos pidän jotakuta moraalisesti keskenkasvuisena, kuinka hullaantuisin myös psyykkisesti?

- tulen suoraan sanoen hyvin surulliselle päälle, koska näyttä siltä, että Veloena on tekemässä saman virheen kuin minä: rakentamassa epäoleellisista vaatimuksista muuria itsensä ja hyvän elämän, myös hyvän parisuhteen ja hyvien parisuhde-ehdokkaiden, välille. Jos minä alkaisin esittää samanlaisia vaatimuksia kuin Veloena, parini pitäisi osata sujuvasti iiriä, puolaa ja saksaa, olla raitis ja savuton, lapseton mutta lisääntymiskykyinen ja -haluinen minun kanssani jne. On aika selvää, että moista ihmeotusta ei olisi tarjolla, eikä ainakaan minun markkina-arvollani; sen lisäksi - mikä pahempaa - olisin valmis torjumaan paljon näitä vaatimuksia täyttämättömiä, mutta ihan hyviä ihmisiä, joiden kanssa voisin elää hyvää elämää; sitä paitsi jos nuo vaatimukset täyttävä henkilö löytyisikin, hän olisi luultavasti tasapainoton varttihullu ja itsekäs nilkki, jonka kanssa elämä olisi helvattia - hän näet tietäisi olevansa korvaamaton ja antaisi minunkin tietää sen joka käänteessä. Korvaamattomuus ei mielestäni kuitenkaan terveessä suhteessa muodostu tuolla tavalla, se muodostuu siitä, että toinen on hyvä ihminen, jonka kanssa on mukava olla, ja yhteisten kokemusten ja muistojen ansiosta osa omaa itseä.

Mitä sitten tulee Veloenan mainitsemaan moraaliseen keskenkasvuisuuteen, tuossa on taas sama virhe kuin se itse tekemäni: falskin vasemmistolaisen mielipide- ja velvoiteaparaatin sekoittaminen moraaliin. (Toivon että käyttämääni ilmausta falski vasemmistolainen ei pidettäisi loukkaavana, koska se on tarkoitettu itsekritiikiksi: ystäväni Ivan Hlinka sanoi George Orwellin esseetuotantoon tutustuttuaan ymmärtävänsä nyt, mistä minun falski vasemmistolaisuuteni on alkujaan peräisin. Ja oli aivan oikeassa: minun mahdollinen vasemmistolaisuuteni on suoraan Orwellin esseestä The Lion and the Unicorn: Socialism and the English Genius, joka on ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan Orwellia vasemmistolaisten mielipiteiden ja legalistisen isänmaallisuuden yhdistäjänä ja tällaisen yhdistelmän mahdollistajana.) (Tässä kohtaa muuten radiosta tulee Veikko Lavin Jokainen ihminen on laulun arvoinen, joskin ruotsinnoksena; sopivampaa taustamusiikkia tuskin voisi kuvitella.)

Valitettavasti sellainen julkinen moraalidemonstraatio, jollainen se vasemmistolainen velvoiteaparaatti on, ei kerro ihmisen todellisesta moraalisesta tasosta paljoakaan: historia tuntee aivan liikaa esimerkkejä vaimonhakkaajaroistoista sun muista täysin patologista perhe-elämää eläneistä hirviöistä, jotka julkisessa roolissaan ovat toimineet hyvien ja edistyksellisten asioiden puolesta, jotta olisi kovin mielekästä valita kumppania aamiaispöytään ja yhdyntäsänkyyn hänen aatteellisen tai julkisen toimintansa perusteella. (Enkä sitten enää halua kuulla kertaakaan tuota alkujaan natsien keksimää iskulausetta Henkilökohtainen on poliittista.) Tällainen ulkokultaisuus on aivan liian inhimillistä ja ymmärrettävää, jotta sille tarvitsisi etsiä erillisiä selityksiä: yhteiskunnallinen osallistuminen ja tiedostaminen on nykyisellään pitkälti vanhemmilta perittävä uskonto rituaaleineen - kannattaa muistaa, että minun ikäiselläni tai ainakin samaan poliittiseen tai kulttuuriseen sukupolveen kuuluvalla alkaa jo olla yliopistoikäisiä lapsia - ja uskonnonharjoituksen rituaalien omaksuminen sosiaalisesta pakosta tai sosiaalisesta pätemisen tarpeesta ei todellakaan tarkoita, että uskonnon mystiseen, ekstaattiseen tai dogmaattiseen puoleen oikeasti kiinnitettäisiin erityistä huomiota. Toisin sanoen ihmisen on mahdollista olla aika moraaliton ja kelju ja silti kannattaa julkisesti erilaisia moraalisuusliikkeitä.

Tekopyhyys ei tietenkään johdu asianomaisen tahallisesta pahansuopuudesta, vaan siinä voi olla kyse huonon omantunnon aiheuttamasta kompensaatiosta. Olen vakuuttunut siitä, että suuri osa, ehkä enemmistö, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa nauhoilla ja mielenosoitusmarsseilla suurieleisesti vastustavista miehistä on itse asiassa syyllistynyt väkivaltaan kumppaniaan kohtaan ja yrittää moisella teatterilla tehdä jonkinlaista katumustyötä, sekä tietysti myös lakaista omia jälkiään umpeen. Minulla ei ole käsittääkseni syytä tuntea huonoa omaatuntoa omasta suhteestani, vaikka kaikenlaiset nimeltä mainitsemista ansaitsemattomat varikset ja kanat tietysti uskovatkin, että Maria on tässä vaiheessa nuijittu jo pihvilihaksi ja "puolustelee" (?) minua netissä alistettuisuutensa ja naiseudestavieraantuneisuutensa vuoksi. Jos hän olisi muuta kuin tahdoton ja uhriutettu julman raakiomiehen orja, niin tokihan hän älyäisi ennen myöhäistä jättää julman raakiomiehen peniksellä rämpyttämään. Näin siis ajattelee tyypillinen osallistumisuskonnon uskovainen, joka kuvittelee ja ehkä vakavissaan uskookin, että osallistumisuskonnon rituaalien harjoittaminen tai harjoittamatta jättäminen on oleellisempi totuus ihmisestä kuin hänen todellinen elämänsä parin kanssa.

Eivät osallistumisuskovaiset ihan väärässäkään ole. Niin kauan kuin pyritään selkeästi määriteltyihin poliittisiin tavoitteisiin, on tosiaan tärkeintä, että liittolaiset seisovat julkisesti niiden takana, vaikka yksityiselämässään mokaisivat kuinka. Oleellista on, että pyritään saamaan läpi jokin yksiselitteinen lainmuutos tms., jonka jälkeen yksityiselämässäkään ei voi kovin herkästi lipsua tästä tavoitteesta, jollei halua joutua joko lailliseen edesvastuuseen tai monenlaisiin käytännön elämää haittaaviin vaikeuksiin. Mutta kun ihmisen moraalisen tason ja moraalisen aikuisuuden mitaksi asetetaan se, kuinka tarkkaan hän noudattaa osallistumisuskon rituaaleja, silloin rakennetaan itselle parisuhdehelvettiä, tai tahallisesti kieltäydytään onnesta ja rakkaudesta sellaisten asioiden takia, jotka ovat viime kädessä täysin yhtä ulkokohtaisia kuin kauneus tai sen puute, kampaus tai ruma takki. Jos politiikan päästää hallitsemaan yksityiselämäänsäkin, tulee tahallisesti pilanneeksi oman elämänsä ja hävittäneeksi onnensa.

Kaikki mukaan kompromissittomaan sotaan Vihreää liittoa vastaan!

Muudan ystävällinen sielu lähetti minulle seuraavan linkin: Vihreät julistautumassa feministipuolueeksi. Oleellisin sanoma kätkeytyy seuraavaan sitaattiin:

Vihreän liiton valtuuskunta kokoontui sunnuntaina Helsingissä. [...] Valtuuskunta käsitteli myös puolueen periaateohjelman uudistamista. Eniten keskustelua uudessa ehdotuksessa herätti tapa, jolla vihreä liitto julistautuu feministiseksi puolueeksi.

Olen yleensä suhtautunut vihreisiin kriittisen solidaarisesti, pitkälti sen takia, että he kuitenkin ovat lähin approksimaatio edustamalleni sivistysporvariudelle, mutta edellisen jälkeen kehotan kaikkia kunnon ihmisiä kompromissittomaan taisteluun Vihreää liittoa vastaan. Meidän on taisteltava heitä vastaan, maksoi mitä maksoi. Me taistelemme heitä vastaan rannoilla, me taistelemme heitä vastaan kiitoradoilla, me taistelemme heitä vastaan pelloilla ja kaduilla, me taistelemme heitä vastaan Pohjanmaan vaikeakulkuisilla vuoristoseuduilla, emmekä me saa koskaan antautua, - jos minun on lupa siteerata Churchillia ja vähän Arto Melleri -vainaatakin. Kuten tämän blogin lukijat jo tietävät - minun on turha antaa linkkejä, löydätte ne kyllä itsekin vanhoja kirjoituksiani lukemalla - feminismi on mafia, camorra, ndrangheta ja sacra corona unita, joka imeytyy yhteiskuntaan kuin myrkky pesusieneen. Kun jokin puolue julistautuu feministiseksi, sen jäseniin on suhtauduttava kuin syfiliitikkoihin, spitaalisiin ja fasisteihin, ja heille on tehtävä selväksi, että vaikka olemme täysin voimattomia heidän armottoman, itsetarkoituksellisen, säälimättömän ja keskusteluun kykenemättömän, tuhoamishimoisen pahuutensa edessä, aivan kuten kansalaiset Natsi-Saksan tai Neuvostoliiton miehittämissä maissa aikoinaan olivat miehittäjiensä armoilla, se ei suinkaan tarkoita, että hyväksyisimme heidän absoluuttisen raakuutensa tai ettemme näkisi heidän mätien, haisevien valheittensa läpi. Kuten Herra sanoo, lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, älkääkä saastaiseen koskeko. Jos tunsitte ennen jonkun vihreän puolueen jäsenen, ette tunne häntä enää. Hän on harmaa täplä maisemassa, hämärästi ihmisen muotoinen, mutta vihollinen, saasta, hirviö, ihmisenmuotoinen lika, jonka kanssa ei ole sopivaa eikä mielekästä keskustella, häntä ei saa tervehtiä, spitaaliseen, vesikauhuiseen olioon ei saa koskea.

EROTKAA

HEISTÄ

ÄLKÄÄKÄ

S A A S T A I S E E N

KOSKEKO!

Ja muistakaa toistella mielessänne tuota väkevää ja totuudellista sanaa: saastainen, saastainen, saastainen, saastainen. Kaikki se, mihin feminismi on koskenut, on saastaista. Kaikki ne, jotka feministeiksi tunnustautuvat, ovat saastaisia, Saatanan saastaa.

Nuorten naisten fasistinen pahuus vainoaa australianpuolalaista sankaria

Olen nyt lukenut sen Andrzej Braunin kirjan. Tarina meni tunnetusti niin, että sisarukset, jotka päätyivät eri teitä Puolasta Neuvostoliiton ja Kiinan kautta Australiaan toisen maailmansodan aikana, tapasivat toisensa aikuisina ja menivät naimisiin sukulaisuussuhteesta tietämättä, lapsikin heille syntyi. Pikkuhiljaa tieto heidän sukulaisuudestaan sitten levisi, ja heitä alettiin pitää perversseinä sukurutsaajina, kunnes he joutuivat lähtemään mainettaan karkuun toiseen kaupunkiin. Pakomatka jatkui, eikä koskaan loppunut. Erään kerran mies onnistui pääsemään töihin oppaaksi ja lossikuskiksi, joka laivasi varakkaita amerikkalaisia turisteja kauniille ja eksklusiiviselle rannikon lähellä olevalle lomasaarelle. Nyt käykin niin, että salskeana komistuksena mies joutuu amerikkalaisen naisturistin vulgäärinseksuaalisen lähentely-yrityksen kohteeksi. Vilauttelemalla tissinreunaa ja kähmimällä miestä turisti saa hänet kiusaantuneeseen olotilaan, ja lopulta mies suostuu kyyditsemään naisen saarelle sellaisena ajankohtana, jolloin saari on kiinni. Mies ei koe tilannetta mitenkään yksiselitteisen miellyttävänä, sillä hän on aidosti rakastunut sisareensa/vaimoonsa, ja lukijallekin on selvää, että jenkkituristi on hieman eltaantunut ja vulgaari täti, jonka mahdollinen seksuaalinen houkuttelevuus miehen silmissä perustuu hänen päällekäyviin iskuyrityksiinsä. Tai tuskinpa kyseessä on edes varsinainen seksuaalinen houkuttelevuus: pikemminkin kyse on siitä, että mies kokee kiusalliseksi velvollisuudekseen olla nyt sukupuoliyhteydessä tämän naiseläjän kanssa, jotta siltä pääsee rauhaan.

Yleensähän väitetään, että tämä on tyypillinen tilanne, johon nainen joutuu: päällekäyviä iskuyrityksiä harjoittava mies kelpuutetaan sänkykumppaniksi, koska iskuyritysten kohteena oleminen alkaa tietyssä vaiheessa tuntua rasittavammalta ja tympeämmältä kuin asianomaisen miehen kanssa makaaminen: "ruilauttakoon pentele nyt ne rojunsa torveen, niin saadaan olla rauhassa". Tavallisesti asiasta perillä olevat tahot ovat minulle kertoneet, että maahanmuuttajanaistenmiesten menestys meikäläisen tissi-ihmispopulaation keskuudessa perustuu monissakin tapauksissa juuri tämän taktiikan väsymättömään soveltamiseen. Mutta itse asiassa tuo Braunin kuvaama kohtalokas nainen on muutettavat muuttaen varsin lähellä niitä nuoria naiseläjiä, jotka takavuosina tunkivat minun elämääni sotkemaan, ja kun luemme kirjaa eteenpäin, osoittautuu, että jenkkituristi on puhdasverinen psykonarttu. Hän riisuutuu suurieleisesti alasti sankarimme edessä, minkä jälkeen saamme tietää vain sen, että hän muuttuu kovin hiljaiseksi eikä vaihda sankarimme kanssa sanaakaan paluumatkalla. Tapauksen jälkeen nainen kertoo sankarin työnantajalle, että mies raiskasi hänet, minkä jälkeen sankari sisarvaimoineen saa lähteä taas uudelle pakomatkalle.

Koko aikana lukija ei saa tietää, oliko kirjan miespäähenkilö ensinkään sukupuoliyhteydessä eltaantuneen seksipommin kanssa vai ei. Tämä onkin mielestäni psykologisesti hyvin uskottavaa. On nimittäin selvää, että eltaantuneen seksipommin tavoitteena oli saada mies ansaan, ei niinkään olla sukupuoliyhdynnässä hänen kanssaan. Se taitaakin olla noiden kohtalokkaiden naisten elämän tarkoitus paljon suuremmassa määrin kuin seksuaalinen nautinto ollenkaan. Itse asiassa sekä romaanihenkilö, että kohtaamani miehille huvikseen ohareita tekevät nuoret neidot, nauttinevat siitä, että saavat asettaa miehelle ansan, josta ei ole pääsyä ulos:
- Jos mies selkeästi kieltäytyy femme fatalen viettely-yrityksestä jo etukäteen, femme fatale julistaa hänet homoksi ja/tai/eli impotentiksi. Tällaisen juorun levittäminen pystyy vielä nykyoloissakin vahingoittamaan miehen mainetta, mihin ei todellakaan ole syynä mikään miehinen patriarkaatti, vaan naisten pönkittämät traditionaaliset stereotyypit oikeasta mieheydestä.
- Jos mies lähtee femme fatalen kanssa saareen ja antaa vietellä itsensä sukupuoliyhdyntään, femme fatale esittää asian myöhemmin raiskauksena ja vie asian oikeuteen, koska hänellä on lääketieteelliset todisteet rikoksen tapahtuneisuudesta.
- Jos mies lähtee femme fatalen kanssa saareen ja pysyy lujana perkeleellisen viettelyksen edessä, naisen seksuaalista markkina-arvoa on loukattu ja hänen viehätysvoimansa asetettu kyseenalaiseksi. Tällöin nainen pitää oikeutenaan joko levitellä perättömiä raiskaustarinoita (ilman oikeudenkäyntiä tällä kertaa) tai sitten impotenssi- ja homojuttuja.