Kylmiä yhtälöitä

Tulin ostaneeksi kirjakaupasta Tom Godwinin valittujen teosten kokoelman The Cold Equations. Godwin lienee nykyään tunnettu ainoastaan noista Kylmistä yhtälöistään: sen niminen on hänen novellinsa, joka on jäänyt elämään suurimman osan teoksista kadottua jonnekin pulp-scifin historian hämäriin. Kylmät yhtälöt ovat kuulemma yksi keskeisistä teksteistä kaikilla jenkkiyliopistojen kirjallisuustieteen scifikursseilla, mutta etukäteistuomioni - en ole ehtinyt kirjassa vielä niin pitkälle - on se, että kyseinen novelli on sitä, mitä kutsuisin kovaluontoisuuspornoksi: teoksen nerokkain ja hätkähdyttävin idea oli aikoinaan siinä, että sen tahallisen armottomaksi viritetyssä maailmassa nuori nätti tyttö jouduttiin heittämään elävältä avaruuteen, koska hän oli epätoivottua painolastia. Richard Harter on tällä sivulla, jolle päädyin tältä Mark Rosenfelderin metaversumin sivulta, antanut tarkan kuvauksen sekä itse novellin sisällöstä että sen juoniaukoista.

Viisikymmenluvulla oli varsin radikaali veto tappaa nuori nätti tyttö scifinovellissa. Vielä kuusikymmenluvun alussa, kun Heinlein kirjoitti Podkayne of Marsin, joka tunnetaan suomeksi nimellä Taistelu Venuksessa, hän joutui muuttamaan loppua niin, että kuusitoistavuotias Podkayne-tyttö jäi henkiin. Lopun päälleliimattuus on ilmeinen kaikille kirjan lukeneille, koska tarinan koko logiikka vie kohti tytön kuolemaa. Luin itse kirjan joskus teini-ikäisenä, ja vaikka Podkayne jäi henkiin, mielikuvakseni jäi, että tämä oli kuollut lopussa: minusta tuntui, että Heinlein oli jänistänyt, mitä hänenlaisestaan koviksesta oli vaikea uskoa. (Itse asiassa Heinlein oli koviksena hieman surrogaattimallia: hän joutui eroamaan Yhdysvaltain laivastosta terveyssyistä eikä tainnut koskaan päästä sotaa käymään. Tyypillisenä ylikompensaationa hän sitten latasi merkittävän osan kirjoistaan täyteen uhoavaa urostelua. Tuntuu siltä, että tietynlaisen scifin machoasenne on juuri tällaista kokkaristyyppistä machoilua: machomaailmassa pärjäämättömän, mutta sen asenteet omaksuneen miehen kyvyttömyyttä mitata maailmaa muulla kuin machon mitalla. Tässä kohdassa pitääkin siteerata Mark Rosenfelderiä, jonka sivulla oli varsin terävä huomio: On jo tullut kliseeksi sanoa, että kulttuurimme on nynnymäinen ja sentimentaalinen. Harvemmin huomataan, että sentimentaaliset nynnyt - eritoten nojatuolinörtin tyyppiset - ovat taipuvaisia ihannoimaan brutaaliutta. Oikeasti barbaarisella aikakaudella eläneet ihmiset eivät välttämättä jakaneet tätä taipumusta. Päin vastoin, he näkivät usein paljonkin vaivaa vaikuttaakseen hienostuneilta ja kulturelleilta. Neuvostovenäläisten kultturellius on muuten mitä suurimmassa määrin a case in point.) Pari vuotta sitten luin Baen Booksin juhlapainoksen kirjasta ja sain tietää, että Heinlein oli itse asiassa tappanut Podkaynen käsikirjoituksensa alkuperäisversiossa, mutta että kustantaja oli pakottanut hänet muuttamaan kirjan loppua.

Mutta palataan Godwiniin. Hänen teosvalikoimansa sisältää suhteellisen lyhyen romaanin - se on minusta vähän liian pitkä ollakseen varsinaisesti pienoisromaani - nimeltä Survivors, Eloonjääneet. Maan kanssa sotaa käyvät julmat gernit kaappaavat uudisasukkaita kuljettavan risteilijän, jonka matkustajien oli tarkoitus asuttaa luonnonvaroista rikas ja kaunis Athenan planeetta ja tehdä siitä Maan tukikohta gernien selustaan. Risteilijän väki heitetään kyydistä viheliäiseen Ragnarök-nimiseen asumattomaan maailmaan, jonka painovoiman ja ankarien luonnonolojen odotetaan nitistävän heidät viimeiseen mieheen ja naiseen. Henkiin jää kuitenkin pieni joukko, jota elähdyttää kostonhimo gernejä kohtaan. Sukupolvien kuluessa nämä mukautuvat sekä Ragnarökin jonkin verran Maata suurempaan painovoimaan että planeetan muuhunkin luontoon. He kutsuvat gernit kylään lähettämällä näille radiosanoman, joka saavuttaa heidät parin vuosisadan päästä; kun gernien valoa nopeammin matkustava risteilijä laskeutuu planeetalle, eloonjääneiden jälkeläiset surmaavat tai vangitsevat gernimiehistön äärimmäistä raakuutta ja kostonhimoa osoittaen ja lähtevät sen jälkeen risteilijällä nostamaan sotavangit ja gernien Maasta peräisin olevat orjat kapinaan. Siihen romahtaa sitten koko gernien imperiumi. Mutta Ragnarökin ankarissa oloissa varttunut heimo ei enää kykene sopeutumaan Maan liian helppoon elämään, vaan lähtee valloittamaan avaruutta, missä heidän ruumiillinen ylivoimansa ja karski asenteensa on merkittävästi avuksi.

Godwin muistuttaa kirjailijanlaadultaan aika paljon Heinleiniä. Teematkin ovat hyvin samanlaisia. Hän tuntuu kuitenkin olleen vailla Heinleinin suhteellisen korkeaa koulutustasoa - Wikipedian tyngäksi jäänyt artikkeli mainitsee hänen jättäneen koulunsa kesken - joten hiukan ilkeästi voidaan sanoa, että Godwin on Heinlein ilman Heinleinin ansioita. Kyllä minä Godwinin tekstiä pystyn lukemaan, ei siinä mitään - siedettävän sujuvakynäistä amerikkalaista pulp-scifikirjailijaa on vaikeampaa jättää lukematta kuin lukea - mutta Heinleinin fanien, joita on, kannattaisi joskus miettiä, mikä heidän gurunsa oikeastaan nostaa tämän maailman godwinien yläpuolelle.

Godwinin ongelma tuntuu olleen se, että hän kirjoitti liiaksi jonkin valmiin kaavan mukaan. Heinlein-tyyppinen machoilu oli ilmeisesti se ote, jota John W. Campbell odotti kirjoittajiltaan, ja Heinleinistä onkin sanottu, että hän oli vain kynä Campbellin kädessä. Heinleinin tuotannon loppupuolen groteskeria lieneekin paljastanut miehen todellisen alitajunnan sen vapauduttua Campbellin asettamista parametreistä.