sunnuntai 15. tammikuuta 2006

"¡Viva el presidente Ezequiel!"

Maria on varmasti jo loputtoman kyllästynyt minun alinomaiseen tapaani intoilla John Malkovichin elokuvasta The Dancer Upstairs, joka kuuluu melko ohukaiseen DVD-kokoelmaani ja joka minulla on tapana katsella noin kerran viikossa, joskus useammin. Esimerkiksi nyt sitä tulee töllötettyä epätavallisenkin usein, koska koetan lueskella Vargas Llosan Andien miestä espanjaksi. (Lisäksi olen koko alkuviikon ollut todella flunssainen, olo on niin sietämätön, että paljon muuta ei jaksa tehdä kuin kääriytyä peitteisiin ja kuluttaa kulttuuria passiivisesti.) Sekä Malkovichin elokuvan että Varguitasin romaanin aiheena on Loistava Polku, Abimael Gúzmanin eli "Presidente Gonzalon" johtama vertahyytävän säälimätön ja kamala sissiporukka. Niiden tietojen perusteella, joita netistä on löytynyt, sekä Vargas Llosan kirja että John Malkovichin elokuva (joka ei perustu Varguitasin kirjaan, vaan Nicholas Shakespeare -nimisen Perussa nuoruutensa diplomaatin poikana viettäneen brittikirjailijan romaaniin) seuraavat aika uskollisesti Perun todellisia tapahtumia. Esimerkiksi Varguitasin kirjassa kuvataan D'Harcourt-nimisen perulaistuneen ranskalaisrouvan murha. Rouva uskoo voivansa vakuuttaa maolaississit oman ekologisen ja geologisen kartoitustyönsä epäpoliittisesta hyödyllisyydestä Perun kansalle, mutta sissit vastaavat robottimaisen ohjelmointinsa mukaan, että rouvan toiminta on objektiivisesti luokkavihollisen palvelemista, ja hänet tuomitaan kuolemaan. Tämä murha tapahtui todellisuudessa: rouvan nimi oli oikeasti Barbara d'Achille, ja hänet surmattiin 31. toukokuuta 1989 Huarmicochassa, Huandon piirikunnassa, Huancavelican maakunnassa.



Elokuvan sankari on Javier Bardemin esittämä poliisikomisario Rejas, jonka tehtäväksi tulee jäljittää "Presidente Ezequiel" alias Edgardo Rodríguez Rivas, entinen yliopiston professori ja nyttempi sissijohtaja. Elokuvan näyttävät vuoristomaisemat on kuvattu Ecuadorissa. Sen merkillisenä piirteenä on pidettävä sitä, että siinä puhutaan espanjan sijasta englantia - ja ketsuaa. Tekstit, esimerkiksi ne uhkailut, joita presidentti Ezequielin kannattajat jättävät lyhtypylväisiin roikkumaan hirtettyjen koirien kaulasta, ovat poikkeuksetta espanjaa. (Ainoa poikkeus taitaa olla se äärettömän mauttomaksi tyylitelty harlekiinikirja, jota Rejasin vaimo esittelee naapuriston rouvakerholle kirjallisuusillassaan. Sen kannessa lukee englanniksi The Strong Tend to Leave.) Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi latinalaisamerikkalaisia tai espanjalaisia - komeasta kyömynenäisestä Bardemista on saatu hyvin uskottava perulainen puoli-inka, mutta itse asiassa hän on espanjalainen, ehkä nenä on meikkausosastolta lainattu irtokappale - mutta yhdessä verraten keskeisessä roolissa nähdään brittiläissyntyinen Oliver Cotton, nimittäin poliisipäällikkö "Kalastaja" Merinon, Rejasin esimiehen, esittäjänä. Perulaisen näköinen espanjalainen on myös toista Rejasin alaista, etsivä Llosaa, esittävä Elvira Mínguez; baletinopettaja Yolandan roolissa nähdään italialainen Laura Morante.

Suurin osa näyttelijöistä mongertaa englantia vahvalla latinoaksentilla, jota ei yritetäkään peitellä, mutta pusakkaan sonnustautunutta, alinomaa tupakoivaa ja naisten maitotaloudellista potentiaalia kommentoivaa Rejasin nuorta alaista, etsivä Sucrea, esittävä argentiinalainen Juan Diego Botto puhuu aksentitonta englantia (tai on jälkiäänitetty aksentittomalla puhujalla) ja näyttää muutenkin erittäin epälatinolta, - mikä sinänsä ei ole epätavallista, jos ollaan kotoisin Argentiinasta, joka on täysin eurooppalainen siirtolaisvaltio. Tietenkin asian voi tulkita niinkin, että Sucre, joka puhuu sujuvaa englantia, on kaupunkilaispoika, kun taas Rejasin aksentilla halutaan korostaa hänen maalaista alkuperäänsä ja tiettyä vierauttaan urbaanissa ympäristössä. Kokonaisuus toimii englanninsolkkaamisesta huolimatta erinomaisesti: kerronta on toimivaa ja kuvaus hanskassa. Minähän en ole mikään elokuva-asiantuntija, mutta minusta tästä filmistä paistaa kauas se, että se on jännittävyytensä lisäksi myös taiteellisesti hyvä. Sen voi ottaa myös salapoliisitarinana, jolloin katsoja osallistuu itse syyllisen selvittämiseen: jo ennen kuin loppuratkaisu on selvillä, pieniä vihjeitä tarjotaan - erityisesti se, että silloin kun terroristit pimentävät pääkaupungista sähköt, siinä yhdessä asunnossa palaa yhä valo.

Mark Rosenfelder kirjoitti aikoinaan lyhyen merkinnän omaan blogiinsa tästä elokuvasta - itse asiassa siitä sain aikanaan idean ostaa sen DVD:nä. Merkinnän avainlause on, että terroristiryhmät eivät ole vaarallisia vain itsessään, vaan myös sen laittomuuden takia, johon ne yllyttävät hallitusta. Vallankumouksellinen on taantumuksellisen paras ystävä: molemmat antavat toinen toiselleen oikeutuksen noudattaa törkeimpiä päähänpistojaan. Tässä asiassa muuten olen Rosenfelderin kanssa kovasti samaa mieltä ja panen haisevan vastalauseeni sille vasemmistolaiselle nettisivulle, jossa inistiin, että elokuva ei ole riittävän yhteiskuntakriittinen tai -analyyttinen eikä pyri ymmärtämään terrorismin syitä (ikään kuin avoimesti esitetty slummikurjuus ja kiinniottamaansa intiaania elävältä polttavat soltut eivät olisi riittävän selkeä indikaatio terrorismin yhteiskunnallisille syille). Typerä vasemmistolainen ei myöskään ole huomannut, että terrori-iskut kohdistuivat esim. intiaanikylien omaehtoiseen organisaatioon ja Loistavan Polun kanssa eri linjoilla olleisiin vasemmistoaktivisteihin (tätä ei elokuvassa ehkä sanota selkeästi, mutta vihjeitä kyllä on). Viesti oli selvä: älkää helvetissä yrittäkö panna asioitanne järjestykseen omin neuvoin ja meistä riippumattomalla tavalla, tai lähtee henki.

Vasemmistokriitikon ääliömäisyyden huippu oli se huomautus, että Rejas ja armeija olivat samalla puolella. Tämä on tietenkin paskapuhetta jo siksikin, että Rejasin ja armeijan vastakkainasettelu on yksi elokuvan kantavia teemoja. Kun sisäministeri murhataan avantgarde-teatteriryhmäksi naamioituneen terroristiryhmän esityksessä, presidentin öykkärineuvonantaja Calderón kutsuu kenraali Merinon ja komisario Rejasin puheilleen ja ärjyy, että maahan julistetaan poikkeustila ja armeija pannaan kaduille, jollei poliisitutkimuksista synny tulosta. Sen jälkeen kun kolmen nuoren tytön terroristikommando murhaa vanhan amiraalin, poikkeustila julistetaan ja armeija ryhtyy toimintaan kovalla kädellä ja syyttömiä murhaten. Kiinnisaadut terroristit ammutaan ja ruumiit heitetään jokeen, sen sijaan että poliisin annettaisiin kuulustella heitä. Rosenfelder: Sotilaat toimivat raa'asti ja tyhmästi, mutta on liian helppoa vain tuomita heidät ymmärtämättä, miten valtavan turhauttavaa on taistella näkymätöntä ja äärimmäisen moraalitonta vihollista vastaan. Loistavan Polun mallina oli punaisten khmerien Kamputsea: kaikki "luokkaviholliset" tapetaan ja toivotaan, että kuolleiden luista nousee jollain tavalla oikeudenmukainen yhteiskunta.

Jos jotkut ovat keskenään samalla puolella, niin nimenomaan armeija ja terroristit, jotka molemmat edustavat Latinalaisessa Amerikassa jo kokeiltuja ja umpikujaan ajautuneita ratkaisuja, mennyttä maailmaa. Rejas edustaa yksinkertaisia hyveitä: isänmaallisuutta, legalismia ja velvollisuudentuntoa, joita pohjimmiltaan ei ole Latinalaisessa Amerikassa koskaan kokeiltu ja joita on siksi lupa pitää uutena asiana. On tietenkin myös syytä alleviivata sitä oppia, jonka Lev Kopelev sai nuoruudessaan osallistuessaan ns. kulakkien hävittämiseen: tarkoitus ei pyhitä keinoja, vaan tarkoitus on keinot ovat tarkoitus. Toisin sanoen pölhövasemmistolainen kanta, jonka mukaan Rejasin ja armeijan välillä ei ole oleellista moraalista tai eettistä eroa, on nimenomaan pölhö vasemmistolainen kanta. Siinä on todella merkittävä ero, että Rejas ja hänen väkensä pyrkivät saamaan Presidente Ezequielin kiinni määrätietoisella salapoliisityöllä ja syyttömiä vahingoittamatta, kun taas armeija koettaa nujertaa terroristit pyssyillä, tietää vastapuolen olevan täysin säälimätön ja raaka ja antaa - inhimillisesti kovin ymmärrettävällä tavalla - itselleen oikeuden olla yhtä säälimätön ja raaka takaisin, myös viattomia epäiltyjä kohtaan.

Tässä kohtaa onkin syytä todeta, miten epäoikeudenmukaista poliiseja kohtaan on puhua poliisivaltioista, kun tarkoitetaan mielivaltaisen vainon ja terrorin kyllästämiä yhteiskuntia. Poliisi tarkoittaa valtion virkamiestä, jonka toimintaa säätelevät ankarat lait ja rajoitukset. Sen sijaan että yleisesti väännellään ääliömäisiä vitsejä poliisien rajallisista älynlahjoista, olisi pikemminkin syytä todeta, että kun ihmisten välille tulee kiistaa, on paljon parempi, että sitä kiistaa on selvittämässä konstailematon kansanmies kuin esimerkiksi typerä humanisti-intellektuelli, jonka voi käännyttää paljon vierasperäisiä sanoja sisältävällä postmodernistisella paskapuheella kannattamaan vaikka Loistavaa Polkua. Jos poliisi on muka "tyhmä", niin ainakaan poliisi ei ole sillä tavalla typerä kuin joku humanisti-intellektuelli pahimmillaan on; ja jos em. humanisti-intellektuelli joutuu poliisin kanssa tekemisiin, on hänelle vain hyväksi, että hän joutuu selittämään poliisille asiat selkeillä päälauseilla puhumatta kertaakaan la différancesta sun muista joutavuuksista. Ns. poliisivaltioiden vikana ei tosiaankaan ole se, että niissä oli liikaa poliiseja. Niiden vikana on se, että niissä ei ole oikeita kunnon poliiseja ollenkaan, vaan erilaisia kuolemanpartioita ja "erityiskomissioita", joiden toimintaa ei ole laeilla säännelty ja joilla on siksi lupa ampua ja hakata ihmisiä koiran perään haukkumatta.

Sotilasdiktatuurit eivät kaikki olleet niin yksitotisen oikeistolaisia kuin meillä usein ajatellaan - esimerkiksi juuri Perussa Juan Velasco Alvaradon juntta yritti panna toimeen radikaaleja reformeja, mm. maareformia, mahdollisesti aikansa (70-luvun alun) sosialististen muotien innoittamana. Velascon juntta oli otteiltaan jokseenkin yhtä kova kuin sotilasdiktatuureilla on tapana olla, eli sensuuria, pidätyksiä, karkotuksia ja muuta mielivaltaa harrastettiin innokkaasti, jos kohta varsinaiseen kuolemanpartiotyyliseen terroriin Perussa ei liene sillä kertaa ajauduttu. Elokuvassa Rejas matkustaa maaseudulle tapaamaan lapsuudenystäväänsä: tarina kertoo, että hänen isänsä kahviviljelmä joutui aikoinaan "armeijan" takavarikoimaksi ja jäi sitten kesannolle; mahdollisesti Nicholas Shakespeare viittaa tarinassaan juuri Velascon kömpelöihin uudistusyrityksiin. (Mikään kummoinen menestys ne eivät loppuviimeksi olleet, koska valtiolliset monopoliyritykset imivät puoleensa korruptiota kuin hunaja kärpäsiä. Maareformikaan ei mennyt aivan putkeen, koska köyhät talonpojat eivät osanneet käyttää saamiaan konfiskoituja plantaasimaita muuhun kuin omavaraisviljelyyn, joka ei tietenkään tuonut maalle valuuttatuloja - toisin kuin sen sikaria polttavan öky-caziquen kahviviljelmä, jos hänen peoniensa hiellä ja verellä viljelty sumpinjuuri myydään ulkomaille.) Luonnollisesti Perussakin on ollut ihan rehellisiä sotilaiden oikeistodiktatuureja, ainakin Manuel Odrían kahdeksanvuotiskausi neljä-viisikymmenluvulla.

Vasemmistolaiset sissiliikkeet eivät nekään ole Latinalaisessa Amerikassa saaneet aikaan mitään kovin kummoista, tosin Reaganin kaudella levitellyt kauhutarinat kommunismin totalitarismista Kuubassa ja Nicaraguassa olivat liioiteltuja. Sekä Castron Kuuba että sandinistien Nicaragua ovat ennen kaikkea nationalistis-populistisia ja vasta sitten "vasemmistolaisia" tai "kommunistisia" ilmiöitä. Castron Kuuban yhtäläisyydet Neuvostoliittoon eivät johdu niinkään kommunismista - jonka Castro omaksui vasta jälkikäteen - kuin eräänlaisesta mentaliteetin yhtäläisyydestä: sekä Neuvostoliiton että Kuuban valtiojärjestyksen perusajatuksena on "puolustaa vallankumouksen saavutuksia", eli estää sellainen poliittinen kehitys, joka olisi ristiriidassa "vallankumouksen" kanssa. Castron höperyyksistä kuvaavin oli kieltämättä se Volker Skierkan elämäkerrassa kuvattu tapaus, jossa Castro - joka käsittääkseni oli vielä tuolloin sen verran nuori, että tapaus ei mennyt seniliteetin piikkiin - istui kuuntelemassa valtiovarainministerinsä (!) luentoa Kuuban taloudellisesta tilanteesta ja möläytti jollekin vallankumouskaverilleen kysymyksen, mikä tyyppi tuo tuossa oikein oli, miten se tiesi noin paljon Kuuban asioista ja ettei se vain ollut luokkavihollisen kätyri. Vallankumouskaveri meni varmaankin aika vaikeaksi ennen kuin sai änkättyä, että sehän on sinun oma ministerisi, Fidel hyvä. Jutun pointti on, että Fidel ei oikein koskaan hanskannut tätä tarvetta siirtyä pois sotakannalta normaaliin siviiliyhteiskuntaan, vaan ajatteli, että Kuuban yhteiskunta oli vieläkin "meidän jätkien" ja "imperialistiketkujen" taistelukenttä.


On ihan selvää, että vasemmistolaiset sissiliikkeet näyttivät vielä 1970-luvun alussa uudelta ja toimivalta idealta, koska maltillisen reformistiset, demokraattisesti valitut hallitukset olivat jääneet sotilasjunttien jalkoihin, tyypillisesti Yhdysvalloilta kommunistileiman (tavallisesti täysin asiattoman ja epäoikeudenmukaisen) saatuaan. Marxilaiset historiantulkinnat ja marxilaisuuden elähdyttämä sissisota olivat siihen aikaan aivan rationaalisen näköinen idea, kun mikään muukaan ei näyttänyt auttavan. Porvarillisia, liberaaleja reformisteja ei yksinkertaisesti enää jäänyt maisemiin, kaikki olivat joko maanpaossa, päässeet hengestään tai valinneet joko juntan tai sitten sissiliikkeiden puolen. Mutta siinä vaiheessa kun junttien aikakausi 80-luvulla alkoi loppua, myös maltillinen porvarillisuus ilmaantui takaisin varteenotettavana poliittisena optiona, ja kuten vakaissa tai vakautta haluavissa yhteiskunnissa kuuluukin olla, se osoittautui ilmeisesti melko suosituksi optioksi. Vasemmistolaiset sissiliikkeet saivat nähdä suuren osan taustatukijoistaan äänestävän maltillisia, perustuslaillisia reformistipuolueita. "Miten helvetissä tässä näin pääsi käymään, meidänhän piti tehdä vallankumousta?" Siinä vaiheessa kun vasemmistolaiset, kansan aitoa kannatusta nauttineet sissiliikkeet olivat tehneet osansa junttien kaatamiseksi, niitä ei enää tarvittu, mutta menepä kertomaan tämä heikäläisille itselleen. Kukaan ei halua kuulla olevansa menneisyyden mies, ja kaikkein vähiten uusvasemmistolaiset, jotka tunnetusti ilmaantuivat maisemiin hyvin merkittävän kulttuurimurroksen (kuusikymmenluvun lopun) kohdalla ja joilla siksi oli kehnohkot edellytykset ymmärtää olevansa vain yksi poliittinen muoti muiden joukossa. Loistava Polku oli vasemmistolaisten sissiliikkeiden poliittisen muodin viimeinen, turhautunut kouristus ja yritys pakottaa kansa pyssyllä uhaten haluamaan sitä, mistä se oli jo luopunut, ja se suhtautui 70-luvun pitkälti autenttisiin kansan marxilaisiin sissiliikkeisiin samalla tavoin kuin taistolaisuus 60-lukulaisuuteen: se oli aidon vallankumouksellisuuden raaistunut, rappeutunut ja totalitaarinen jälkiversio. Tämä ei tietenkään tarkoita, että 70-luvun sissiliikkeet olisivat olleet puhdasotsaisia sankareita; mutta se tarkoittaa kyllä, että merkittävä osa niistä oli aitoja kansanliikkeitä, joiden jäsenistöstä valtaosalle sen enempää marxilaisuus kuin väkivaltakaan ei ollut mikään itsetarkoitus. Ne tuskin myöskään pyrkivät tuhoamaan kansalaisyhteiskuntaa ja kansalaisjärjestöjä sillä tavalla kuin Loistava Polku.


Elokuvassa rakennetaan hieman kolmiodraamaakin: Rejas ihastuu tyttärensä baletinopettajaan, Yolandaan, joka on aivan erilainen kuin rouva Rejas (häntä esittää portugalilainen Alexandra Lencastre) - naistenlehtien, roskaromaanien ja rouvakerhon maailmaan uppoutunut hössöttäjä, joka rukoilee mieheltään rahaa nenäleikkaukseen ja uskoo ansaitsevansa tuhansia dollareita kosmetiikkaa mainostamalla ja myymällä. Avioliitto ei ole mitenkään erityisen onneton tai ahdistava, koska rouva Rejas on hössöttämisineenkin kiltti, sopuisa ja mukava ihminen. Kun rouva intoilee nenäleikkauksesta, mies taivuttaa hänet ystävällisesti luopumaan siitä toistaiseksi, ja sovun merkiksi rouva ottaa kuvan itsestään ja ojentaa sen miehelleen virkapöydällä pidettäväksi muistoksi; mies ottaa sen vastaan ilahtuneena. Perhe-elämään vetäytyminen onkin tunnetusti tärkeä selviytymisstrategia diktatuureissa tai muuten onnettomissa yhteiskunnissa eläville ihmisille, ja voikin ajatella, että rikkaammissa ja vakaammissa oloissa Rejasien avio-onni ei kauaa kestäisi.

Rouva Rejas on nimenomaan rouva. Sana rouva tarkoittaa henkilöä, jonka pääasiallinen funktio on olla jonkun rouva ja joka osallistuu organisoituneeseen rouvatoimintaan. Rouva Rejas on silminnähden innostunut rouvatouhuista - Alexandra Lencastre onnistuu esittämään uskottavasti provinssin ihmistä, jolle on suuri seikkailu ja haaste päästä Pääkaupungin piireihin, vaikka piireillä tarkoitettaisiinkin vain naapuriston rouvia.


[jatkuu]