maanantai 5. joulukuuta 2005

Tavoitteena huono elämä

Muudan ruumismia vastustava taho kuvasi blogissaan suomalaista kulttuuria seuraavin sanoin:

Lehdissä ja netissä rumat ja katkerat naiset vuodattavat stalinistista retoriikkaa, jonka sisältönä on kostaa miehille se, että naiset itse pilasivat kaikki mahdollisuudet tunteisiin ja ystävyyteen omalla ahneudellaan.

Silloin nuorena poikana, kun itse sekosin kaikenlaiseen tiedostamiseen (tosin siihen aikaan se oli oikeasti niin epämuodikasta, että sain itse päättää, mitä siihen tyhjään laatikkoon panin), siinä viehätti sen implikoima ajatus hyvästä elämästä, johon kuului oleellisena osana konstailemattomuus. Tuolloin en ollut tiedostanut markkina-arvoa sosiobiologisena tosiasiana, vaan pikemminkin näin asian siten, että kun siirrytään järkiperäiseen, luonnontieteelliseen tapaan elää, esimerkiksi kaikki ne nuorisoyhteisön primitiiviset, jäykät statuksenesittelyrituaalit, jotka rajoittivat minun elämääni, korvautuvat reilujen, rationaalisesti asioista keskenään sopivien ihmisten mutkattomalla elämällä. Parinmuodostuksen kannalta tämä utopia tietenkin tarkoitti, että ihmiset kysyivät toisiltaan asiallisesti, mistä toinen oli kiinnostunut ja millainen ihminen hän oli, ja jos harrastusten leikkausjoukko oli riittävän suuri ja jos toinen vaikutti kunnon tyypiltä, seurustelusuhde alkoi. - Nykyinen suhteeni on itse asiassa saanut alkunsa juuri tällä tavalla; mutta minun piti elää pitkälti yli kolmekymppiseksi, ennen kuin löysin naisen, jonka kanssa asioista saattoi tällä tavalla sopia.

Kuitenkin yritykset toteuttaa tätä utopiaa loivat ainoastaan uudet statuksenesittelyrituaalit, joilla ihmiset sulkivat elämästään esimerkiksi monet hyvät partneriehdokkaat. Minun suosiotani tavoitteli, ollessani puolessavälissä kolmattakymmentä, muuan pieni sievä abityttö. Koska tyttö edusti lähiökeskiluokkaista elämäntapaa, koin hänet oman kotitekoisen "vaihtoehtoisuuteni" näkökulmasta epäcooliksi ja vääränlaiseksi, vaikka nyt aikuisena tietysti ymmärrän, että hän jos kuka eli "hyvää elämää" siinä määrin kuin sitä ylipäätään on nykyaikana, tai oli 90-luvun alussa, mahdollista elää, ja että hän myös oli psyykkisesti terve (toisin kuin minä). Oli hänellä älyllisiä ja taiteellisia harrastuksiakin, mutta toisin kuin samanikäiset pojat, hän ei tietenkään ollut niiden takia pakosta sosiaalisesti vammainen. Myöhemmin tunnetusti tapasin myös kaltaisiani hulluja neroja, joiden järjettömien oikkujen kanssa elämä oli helvettiä jo ennen kuin mitään suhdetta oli kunnolla saatu käyntiinkään, ja asianomaiset haavoittivat minua itsekkyydellään, oikuillaan ja pahuudellaan niin pahasti, että tuskin uskoin kykeneväni mihinkään suhteeseen sen jälkeen. Vasta moisten hirviöiden kanssa tapeltuani ymmärsin, että olin päästänyt hyvän elämän käsistäni, koska minulla ilmeisesti oli patologinen pyrkimys etsiytyä hullujen ja sairaiden ihmisten seuraa - ehdointahtoinen pyrkimys pahaan elämään hyvän sijasta.

Miehenä minulla oli sentään aikaa tehdä parannus ja hakeutua tasapainoisen naisen seuraan ja hyvään elämään, mutta synkät sosiobiologiset tosiasiat kertovat, että naisilla ei ole sellaista mahdollisuutta luopua turhasta nirsoudesta ja ottaa tasapainosta miestä siinä vaiheessa kun he aikuistuvat sellaista haluamaan ja alkavat ymmärtää sellaisen päälle. Nyt kun luen Veloenan blogista seuraavanlaista -

On niin monia asioita, joita pidän miltei välttämättöminä. Miehen (tai naisen) pitää kävellä rennosti yhtä kovaa kuin minun, osata nauraa asioille, osata heittäytyä, olla moraalinen. Kaikissa miehissä on jokin puute. Suurin osa ei pyöräile talvella, ei jaksa ymmärtää onomatopoiesista, moni syö lihaa. "Ei sellainen voi olla oleellista", sanoo ystävä järkyttyneen kuuloisena. Mutta se on. Jos pidän jotakuta moraalisesti keskenkasvuisena, kuinka hullaantuisin myös psyykkisesti?

- tulen suoraan sanoen hyvin surulliselle päälle, koska näyttä siltä, että Veloena on tekemässä saman virheen kuin minä: rakentamassa epäoleellisista vaatimuksista muuria itsensä ja hyvän elämän, myös hyvän parisuhteen ja hyvien parisuhde-ehdokkaiden, välille. Jos minä alkaisin esittää samanlaisia vaatimuksia kuin Veloena, parini pitäisi osata sujuvasti iiriä, puolaa ja saksaa, olla raitis ja savuton, lapseton mutta lisääntymiskykyinen ja -haluinen minun kanssani jne. On aika selvää, että moista ihmeotusta ei olisi tarjolla, eikä ainakaan minun markkina-arvollani; sen lisäksi - mikä pahempaa - olisin valmis torjumaan paljon näitä vaatimuksia täyttämättömiä, mutta ihan hyviä ihmisiä, joiden kanssa voisin elää hyvää elämää; sitä paitsi jos nuo vaatimukset täyttävä henkilö löytyisikin, hän olisi luultavasti tasapainoton varttihullu ja itsekäs nilkki, jonka kanssa elämä olisi helvattia - hän näet tietäisi olevansa korvaamaton ja antaisi minunkin tietää sen joka käänteessä. Korvaamattomuus ei mielestäni kuitenkaan terveessä suhteessa muodostu tuolla tavalla, se muodostuu siitä, että toinen on hyvä ihminen, jonka kanssa on mukava olla, ja yhteisten kokemusten ja muistojen ansiosta osa omaa itseä.

Mitä sitten tulee Veloenan mainitsemaan moraaliseen keskenkasvuisuuteen, tuossa on taas sama virhe kuin se itse tekemäni: falskin vasemmistolaisen mielipide- ja velvoiteaparaatin sekoittaminen moraaliin. (Toivon että käyttämääni ilmausta falski vasemmistolainen ei pidettäisi loukkaavana, koska se on tarkoitettu itsekritiikiksi: ystäväni Ivan Hlinka sanoi George Orwellin esseetuotantoon tutustuttuaan ymmärtävänsä nyt, mistä minun falski vasemmistolaisuuteni on alkujaan peräisin. Ja oli aivan oikeassa: minun mahdollinen vasemmistolaisuuteni on suoraan Orwellin esseestä The Lion and the Unicorn: Socialism and the English Genius, joka on ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan Orwellia vasemmistolaisten mielipiteiden ja legalistisen isänmaallisuuden yhdistäjänä ja tällaisen yhdistelmän mahdollistajana.) (Tässä kohtaa muuten radiosta tulee Veikko Lavin Jokainen ihminen on laulun arvoinen, joskin ruotsinnoksena; sopivampaa taustamusiikkia tuskin voisi kuvitella.)

Valitettavasti sellainen julkinen moraalidemonstraatio, jollainen se vasemmistolainen velvoiteaparaatti on, ei kerro ihmisen todellisesta moraalisesta tasosta paljoakaan: historia tuntee aivan liikaa esimerkkejä vaimonhakkaajaroistoista sun muista täysin patologista perhe-elämää eläneistä hirviöistä, jotka julkisessa roolissaan ovat toimineet hyvien ja edistyksellisten asioiden puolesta, jotta olisi kovin mielekästä valita kumppania aamiaispöytään ja yhdyntäsänkyyn hänen aatteellisen tai julkisen toimintansa perusteella. (Enkä sitten enää halua kuulla kertaakaan tuota alkujaan natsien keksimää iskulausetta Henkilökohtainen on poliittista.) Tällainen ulkokultaisuus on aivan liian inhimillistä ja ymmärrettävää, jotta sille tarvitsisi etsiä erillisiä selityksiä: yhteiskunnallinen osallistuminen ja tiedostaminen on nykyisellään pitkälti vanhemmilta perittävä uskonto rituaaleineen - kannattaa muistaa, että minun ikäiselläni tai ainakin samaan poliittiseen tai kulttuuriseen sukupolveen kuuluvalla alkaa jo olla yliopistoikäisiä lapsia - ja uskonnonharjoituksen rituaalien omaksuminen sosiaalisesta pakosta tai sosiaalisesta pätemisen tarpeesta ei todellakaan tarkoita, että uskonnon mystiseen, ekstaattiseen tai dogmaattiseen puoleen oikeasti kiinnitettäisiin erityistä huomiota. Toisin sanoen ihmisen on mahdollista olla aika moraaliton ja kelju ja silti kannattaa julkisesti erilaisia moraalisuusliikkeitä.

Tekopyhyys ei tietenkään johdu asianomaisen tahallisesta pahansuopuudesta, vaan siinä voi olla kyse huonon omantunnon aiheuttamasta kompensaatiosta. Olen vakuuttunut siitä, että suuri osa, ehkä enemmistö, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa nauhoilla ja mielenosoitusmarsseilla suurieleisesti vastustavista miehistä on itse asiassa syyllistynyt väkivaltaan kumppaniaan kohtaan ja yrittää moisella teatterilla tehdä jonkinlaista katumustyötä, sekä tietysti myös lakaista omia jälkiään umpeen. Minulla ei ole käsittääkseni syytä tuntea huonoa omaatuntoa omasta suhteestani, vaikka kaikenlaiset nimeltä mainitsemista ansaitsemattomat varikset ja kanat tietysti uskovatkin, että Maria on tässä vaiheessa nuijittu jo pihvilihaksi ja "puolustelee" (?) minua netissä alistettuisuutensa ja naiseudestavieraantuneisuutensa vuoksi. Jos hän olisi muuta kuin tahdoton ja uhriutettu julman raakiomiehen orja, niin tokihan hän älyäisi ennen myöhäistä jättää julman raakiomiehen peniksellä rämpyttämään. Näin siis ajattelee tyypillinen osallistumisuskonnon uskovainen, joka kuvittelee ja ehkä vakavissaan uskookin, että osallistumisuskonnon rituaalien harjoittaminen tai harjoittamatta jättäminen on oleellisempi totuus ihmisestä kuin hänen todellinen elämänsä parin kanssa.

Eivät osallistumisuskovaiset ihan väärässäkään ole. Niin kauan kuin pyritään selkeästi määriteltyihin poliittisiin tavoitteisiin, on tosiaan tärkeintä, että liittolaiset seisovat julkisesti niiden takana, vaikka yksityiselämässään mokaisivat kuinka. Oleellista on, että pyritään saamaan läpi jokin yksiselitteinen lainmuutos tms., jonka jälkeen yksityiselämässäkään ei voi kovin herkästi lipsua tästä tavoitteesta, jollei halua joutua joko lailliseen edesvastuuseen tai monenlaisiin käytännön elämää haittaaviin vaikeuksiin. Mutta kun ihmisen moraalisen tason ja moraalisen aikuisuuden mitaksi asetetaan se, kuinka tarkkaan hän noudattaa osallistumisuskon rituaaleja, silloin rakennetaan itselle parisuhdehelvettiä, tai tahallisesti kieltäydytään onnesta ja rakkaudesta sellaisten asioiden takia, jotka ovat viime kädessä täysin yhtä ulkokohtaisia kuin kauneus tai sen puute, kampaus tai ruma takki. Jos politiikan päästää hallitsemaan yksityiselämäänsäkin, tulee tahallisesti pilanneeksi oman elämänsä ja hävittäneeksi onnensa.