maanantai 14. helmikuuta 2005

Turvattomuuspalvelu

Pitkästä aikaa lueskelin Politykaa, ja siinä olikin harvinaisen kiintoisa juttu, joka käsitteli Puolan turvallisuuspalvelun edesottamuksia vanhoina pahoina aikoina, kun Jaruzelski vielä hallitsi. Jutun ovat kirjoittaneet Piotr Pytlakowski ja Ewa Winnicka, ja he haastattelevat aluksi todellista sosialistisen työn sankaria, Jan Skibaa (salanimi), joka piti puolen sadan ilmiantajan verkostoa palveluksessaan. Hän tapasi kontaktihenkilöitään erityisten luottomiesten luona. Nämä luottomiehet olivat sataprosenttisen lojaaleja hänelle, eli kuten hän sanoo, asialle omistautuneita. Sanamuoto on mielenkiintoinen. Voisi hyvin kuvitella suomalaisen turvallisuuspoliisin - supon tai Pääesikunnan tiedusteluosaston miehen - tapaavan kontaktihenkilöään jonkun luotettavan kolmannen osapuolen kodissa, mutta sanoisiko suomalainen turvallisuuspoliisi asunnon haltijaa asialle omistautuneeksi? Ei varmasti. Pikemminkin isänmaallisiksi, velvollisuudentuntoisiksi tai lainkuuliaisiksi. Tuntuu jotenkin hämmentävältä, että vielä vuosikymmeniä sen jälkeen kun kommunistit - jotka Puolassa eivät olleet koskaan olleet mikään kansanliike (toisin kuin eteläisessä naapurimaassa sotien välisenä aikana), vaan ainoastaan neukkulan nälkämarketin haaraliike - olivat nousseet maata hallitsemaan, heidän valtansa tukipilari saattoi puhua valtion tai jopa puolueen sijasta asiasta, ikään kuin kyseessä olisi ollut maanalaisen idealistiliikkeen ajama asia - ikään kuin hän, turvallisuuspoliisi, olisi ollut vainottu toisinajattelija.


Agentti Skiballa oli oikeiden kontaktihenkilöiden lisäksi suojatteja - ystäviä, tuttavia, kavereita ja sukulaisia, joita hän turvallisuuspoliisin arvovallallaan koetti parhaansa mukaan auttaa esim. asunnon, passin, maastapoistumisluvan tms. hankinnassa. Nepotismi ja kaverikorruptio kukoistivat, mutta mitäpä muuta kukaan olisi odottanutkaan.

Kuolleita sieluja ylipäätään oli aika paljon turvallisuuspoliisin kirjoissa. Kun sisäministeri asetti turvallisuuspoliiseille täysin kohtuuttomat värväysnormit, he tietenkin keksivät olemattomia ilmiantajia papereihinsa ja laativat fiktiivisiä raportteja. Kyse oli siis tyypillisestä itäeurooppalaisesta tuhtásta.

Turvallisuuspalvelu SB juontaa juurensa vuoteen 1956, ja artikkelin kirjoittajat korostavat, että niin merkilliseltä kuin ajatus tuntuukin, SB:n perustaminen oli merkki Stalinin kuoleman jälkeisestä liberalisoitumisesta. Aiempi UB eli Turvallisuusvirasto puhdistettiin pahimmista rääkkääjistä ja psykotapauksista, ja henkilökuntaa vähennettiin yli kolmestakymmenestä tuhannesta alle puoleen. Myös oikeus "soveltaa fyysistä pakkoa kuulusteltavaan" poistettiin ainakin laista, ja turvallisuuspalvelu koetettiin myös alistaa Kansalaismiliisille, ts. tavalliselle poliisille. Mutta koska lain toimeenpanoa ei voitu kontrolloida, uusi turvallisuuspalvelu jäi käytännössä varsin itsenäiseksi ja päätökset tehtiin edelleen Varsovan keskuksessa sen sijaan että niistä olisi sovittu paikallisten "nimismiesten" (miliisikomendanttien) kanssa. SB jaettiin kolmeen osastoon - tiedusteluun, vastavakoiluun ja "valtionvastaisen toiminnan vastustamisen" osastoihin - ja valtionvastaisen liikehdinnän valvojien osasto kasvoi nopeasti entisiin mittoihinsa. Byrokratia kasvoi 1970-luvulla, jolloin perustettiin neljäs osasto valvomaan kirkon asioita, ja kun Solidaarisuus aloitti lakkoilunsa, kolmannen osaston seuraksi lisättiin osasto III A, joka ei tarkoita oluenjuontiosastoa, vaan "taloudenvastaisen toiminnan" kurissapito-osastoa. (Sellainenhan olisi varmaan mahdollinen nyky-Suomessakin.) Aikanaan tästä kasvoi erillinen viides osasto.

Artikkelin kirjoittajat toteavat, että SB riistäytyi täysin hallinnasta, se ei ollut edes valtio valtiossa, vaan anarkistisena rylläävä kontrolloimaton voima, jonka touhuista kellään ei ollut kokonaiskuvaa. Pappismiesten, kuten Jerzy Popiełuszkon, ja opposition toimijoiden, kuten opiskelija Stanisław Pyjasin ja talonpoikaisjohtaja Piotr Bartoszczen, murhat saattoivat ihan oikeasti olla tekevälle sattuneita juttuja, eivätkä mitään ylimmältä taholta käskytettyjä tekoja. Ns. Rokitan komitea 90-luvun alussa (lieneekö kyseessä ollut silloin kovasti pinnalla ollut konservatiivinen maaseudun solidaarisuuspoliitikko Jan Maria Rokita?) käsitteli 120 opposition edustajan murhaa, 90 tapauksessa SB:n todettiin olleen niiden takana, ja suurimmassa osassa tapauksista syylliset jäivät vapaalle jalalle.


Toisinajattelijoita kohdeltiin muutenkin kovalla kädellä. Pahoinpitelyt, pelottelu, henkinen väkivalta ja perättömien huhujen levittäminen olivat suosittuja keinoja, ja monet saatiinkin sillä tavalla hiljaisiksi, jotkut ajettiin jopa itsemurhan partaalle. Pytlakowski ja Winnicka: Tych metod wcale nie stosowali jacyś starannie wyselekcjonowani psychopaci od brudnej roboty. To byli zwykli funkcjonariusze, obrońcy socjalizmu. Nämä olivat siis harkiten sovellettuja rutiinimenettelytapoja, joiden soveltaminen oli normaalia virkamiestyötä ns. sosialismin puolustamiseksi, eivät mitään merkkejä erityisestä psykopaattisesta raakuudesta. Aivan tavallisia rivimiehiä.


Paskahommia? Ei suinkaan. Värväytymishaluisesta väestä ei ollut puutetta. Palkkaedut, autoedut ja asuntoedut houkuttelivat, samoin ylenemismahdollisuudet. Vielä 90-luvun alussa maalailtu ruusuinen kuva jaloista ja kirkasotsaisista puolalaisista, joita kourallisen kokoinen kommariklikki ankarasti sorti, ei todellakaan pidä paikkaansa. Vanhat miliisit kyllä korostavat miliisin ja turvallisuuspalvelun välien olleen vihamieliset, mutta syynä ei ollut mikään miliisin jalo halu puolustaa kansaa näiden gangsterien kohtuuttomuuksilta, vaan kateus turvallisuusväen paremmista eduista ja palkoista.

Pytlakowski ja Winnicka muistuttavat vanhasta kunnon iskulauseesta Nie matura, lecz chęć szczera zrobi z ciebie oficera - "Ei ylioppilastutkinto, vaan rehellinen halu [pyrkyryys?] tekee sinusta upseerin". Riittikö rehellinen halu tekemään pojasta turvallisuuspalvelun miehen? Viisi- ja kuusikymmenluvulla kyllä. Mutta vähitellen hommaan tuli yhä enemmän koulutettua väkeä. Jos olisin Ilkka, virnuilisin tietävästi siinä kohdassa, jossa todetaan humanistisen koulutuksen saaneiden maisterien, esim. historioitsijoiden olleen suosittua rekrytointimateriaalia - jos kohta insinöörit ja lakimiehetkin otettiin avosylin vastaan. Myös teatterikorkeakoulusta kerrotaan jonkun päässeen turvallisuuspalvelun leipiin, mikä sinänsä ei ihmetytä ainakaan minua - luulisi alan taitojen tulevan kovaan tarpeeseen salaiselle agentille.


(Tässä kohdassa yritän muuten heittää meemin Blogistaniin: miettikääpä, olisiko teistä voinut tulla turvallisuuspalvelun agentti, kiduttajaroisto tai kirjoituspöytämurhaaja kuvitteelliseen reaalisosialistiseen Suomeen. Humanistisen[kin] alan koulutuksella tarjotaan poikkeuksellisen hyvin palkattua, joskin eettisesti hieman epäilyttävää työtä. Mutta jos työssä tulettekin kolhineeksi jonkun teholle tai hengiltä, niin siitä tulee korkeintaan pienet nuhteet ja hyvällä tuurilla pikemminkin kehut. Miten olisi, kelpaisiko duuni Suomen Demokraattisen Kansantasavallan Valtion Turvallisuuden Komitean leivissä? Kirjoittakaapa vaikka vapaamuotoinen hakemus ja esitelkää meriittejänne, joilla uskoisitte pääsevänne sellaisen lafkan palvelukseen!)


Korkeakouluista tietysti myös värvättiin väkeä aktiivisella pääkallonmetsästystoiminnalla. Potentiaalinen turvallisuuspalvelun rekryytti suhtautui myönteisesti sosialismiin, eikä hänellä saanut olla läheisiä sukulaisia kapitalistisilla ulkomailla. Näköjään luokkasyntyperästä ei oltu niin tarkkoja. Tavallisesti toki pyrittiin ottamaan töihin sellaista porukkaa, jolla oli jo setiä ja serkkuja SB:n palkkalistoilla. Perhe on paras.


Koulutukseen kuului oleellisena osana kielenkäyttö, itsepetokseen ohjelmointi. Ketään vastaan ei taisteltu (zwalczać). Ehehei, vaan ihmisiä suojeltiin (ochraniać). Esimerkiksi Solidaarisuus-ammattiliittoa koetettiin "suojella" järjestelmänvastaisilta aineksilta.


Myös salaisen palvelun eri haaraosastojen välillä oli kilpailua, eturistiriitoja ja keskinäistä jallitusta ja kampitusta. Niinpä valtionvastaisen liikehdinnän hillitsemisosasto koetti vuosikausia napata kiinni erästä todella kovan luokan toisinajattelevaa. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, koska vastavakoilun agentit tarvitsivat häntä omiin juoniinsa. He soluttivat omia miehiään ison kalan lähipiiriin hankkiakseen näille häneltä luotetun toisinajattelijan maineen. Sen jälkeen vastavakoilijat "loikkasivat" länteen kovan toisinajattelijan suosituksineen ja soluttautuivat sikäläisiin puolalaisiin emigranttipiireihin.

Luonnollisesti myös oikeita toisinajattelijoita kiristettiin yhteistoimintaan esimerkiksi keräämällä heistä kompromettoivia tietoja, ennen muuta seksielämää koskevia. (Muistankin, että suomalaisissa lehdissä kohuttiin jossain välissä 80-luvulla seurapiiriuutista: WAŁĘSA KÄY VIERAISSA! Koettakaahan arvata, mikä porukka tämän uutisen on Iltiksen seurapiiripalstalle levittänyt, piti paikkansa tai ei.)


Kapteeni Skiba väittää, että 1980-luvulla Solidaarisuus tunkeutui kyllin syvälle yhteiskuntaan vaikuttaakseen jopa turvallisuuspalveluun. Solidaarisuuden edesottamuksia seurattiin, ei häiritty. Pyrittiin antamaan - kuten puolaksi sanotaan - Jumalalle kynttilä ja pirulle kynttilän pätkä, eli tasapainottelemaan kahden pahan, tai yhtä hyvän, välissä.

Sitten tuli hullu vuosi 1989, ja SB:lle alkoi lähtölaskenta. Vielä viime hetkillä SB oli aktiivinen ja kuuluu muistaakseni jopa murhanneen jonkun - tästä tulee ihan mieleen IRA:n pelottava iskulause: we haven't gone away, you know. Mutta siinä vaiheessa kun Tadeusz Mazowiecki oli pääministeri, pelätty sisäministeri Kiszczak heitti roskiin turvallisuuspalvelun Mazowieckin tapaamia ihmisiä koskevat raportit ja sanoi: paskaako te tuota vielä minun kirjoituspöydälleni kiikutatte, Mazowiecki on ehkä meille ideologisesti vieras, mutta hän on ison luokan pomo tässä maassa, peräti pääministeri, eikä teidän sellaista kuulu vakoilla.

Vuonna 1990 SB lakkautettiin. Tiedustelun ja vastavakoilun väki siirtyi suoraan uuden valtion suojeluviraston UOP:n palvelukseen saatuaan "myönteisen moraalisen verifikaation". Kolmannen, neljännen ja viidennen osaston väkeä odotti enimmäkseen kielteinen verifikaatio eli kalossinkuva persuuksiin julman kommunistisuuden vuoksi, tosin suuri osa tästäkin väestä siivottiin eläkkeelle.