Tätähän nyt ei tietenkään kukaan usko, mutta tosiasia on ja sellaisena pysyy, että ostin kirja-alesta vain kaksi kirjaa: kokoelman ilkeämielisiä sitaatteja sekä Lauri Simonsuuren kokoaman kansansatuantologian Myytillisiä tarinoita. No, okei, tulinhan minä napanneeksi sieltä myös Byronin kootut, joka oli jo valmiiksi alle kympin hintainen, niitä sikahalpoja englanninkielisiä klassikkoliimaselkiä. Ei olisi pitänyt, enhän minä loppujen lopuksi Byronia koskaan suuremmin ole harrastanut, vaikka hänen vaikutuksensa venäläiseen runouteen on sitä luokkaa, että häntä voi miltei pitää yhtenä venäläisistä kirjailijoista.
Luullakseni Myytillisten tarinoiden ansiosta olen jaksanut lukea iirinkielistä kansanperinnettä niin ison pinon, että heikkopäisempiä hirvittää - Myytillisiä lapsena lukemalla opin, että kansantarinat voivat olla oikeasti jännittäviä ja kiinnostavia. Myytilliset on suurimmaksi osaksi työstetty kirjakieliseen muotoon, jopa hiukan huvittavassa määrin: talikkoakin kutsutaan tadikoksi, mikä kuulostaa jo hätävarjelun liioittelulta. Onhan se sikäli etymologisesti oikein, että talikko tai tadikko on johdettu lantaa tarkoittavasta murresanasta tade (genetiivi: tateen) - lienee skandinaavinen lainasana alkujaan, koska islannissa on samaa merkitsevä sana tað. Tateesta on kuitenkin puhuttu niin pienellä alueella, että sana on lainaantunut kirjakieleen murteellisessa muodossaan. (Itse asiassa tadikko kuulosti minusta niin kummalliselta, että jouduin kysymään isoäidiltä, mitä moinen käsittämätön sana tarkoitti, vaikka talikko ällällä oli hyvinkin tuttu ja nähty kapistus, niin kaupunkilaispoika kuin olinkin.) Törmäsin sanaan ensi kertaa kirjan sivulla 194, josta alkavat motiivin Trulli tadikkona toisinnot. Näissä tarinoissa noita on liikkeellä pahanteossa, mutta kuulee ihmisten lähestyvän ja taikoo itsensä kaksihaaraiseksi tadikoksi, tai vaikka talikoksi, jos niin haluatte. Joku ohikulkija tulee syystä tai toisesta katkaisseeksi toisen tadikon haaroista, jolloin trullin todellinen henkilöllisyys esimerkiksi ison talon emäntänä (ts. arvostettuna yhteisön jäsenenä, jota ei sovi epäillä noituudesta) paljastuu, kun hänen havaitaan ilman järkevää selitystä katkaisseen sääriluunsa.
Pikkupojan mielikuvitusta tietysti lietsoivat kaikenlaiset vainaja- ja kummittelutarinat. Tunnetuimpia niistä on tarina kuolleesta sulhasesta, joka tulee hakemaan morsiantaan seurakseen hautausmaahan. Morsian ei ole tietoinen poikaystävän kuolemasta, mutta käy kyytiin, vaikka poika onkin oudon vaitelias. Poika alkaa sitten laulaa kuutamoon: Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, etkös pelkää, elävä? Tyttö vastaa kuitenkin, ettei häntä oman kullan kanssa pelota. Sisu tulee kaulaan vasta kirkkomaalla, kun poika ja hautausmaan muut asukkaat alkavat valmistaa tyttöystävää tervetulleeksi. Tyttö lähtee karkuun, mutta poika onnistuu tarraamaan kiinni vaatekappaleeseen, jonka tyttö sitten aamun valjettua ja apuväkeä haettuaan löytää pojan hautakiven päältä.
Kirjaan on sisällytetty myös Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen sisällyttämä romanttinen tarina käärmeitten käräjäkentästä, joka olisi voinut olla vaikka mallina vanhalle iskelmälle Kuningaskobra. Käärmeet pitävät tapanaan kokoontua tietylle niitylle pitämään käräjiään kultaista kruunua kantavan, ikäänsä jo vaaleaksi muuttuneen kuningaskäärmeen johdolla. Eräänä päivänä sankari, jota Kivi kuvailee romanttisin sanakääntein, saapuu käräjäniitylle ja onnistuu nappaamaan kruunun kuningaskyyn päästä miekkansa kärkeen. Sankari ratsastaa pakoon, mutta käärmeet lähtevät takaa-ajoon, kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. Käärmeet jopa kiertävät itsensä kerälle, ja pyörivät kohta kuin tuhannen kurraa sankarin hevosen jaloissa, kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii. Mies joutuu vieläpä viskaamaan lakkinsa käärmeille, jotka raivoissaan repivät sen riekaleiksi, mutta jatkavat yhtä kaikki takaa-ajoaan. Edes metsän halki ja virran poikki ratsastamalla mies ei saa käärmeitä karistettua kannoiltaan, mutta sitten näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja kohden tulta hän nyt kannusti hevostansa, ja, kietoen itsensä virran kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Kelpo tyyliinsä Aleksimme ei malta olla kiskomatta kaikkea irti tästä kohtauksesta: Niinpä taivaan ratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Hevosparka, josta on jo otettu kaikki irti, menehtyy liekeistä päästyään, mutta käärmeetkin kuolevat liekkeihin, ja sankari jää voittajana seisomaan riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen kalleus. Nuo sanat kädessä ihmeellinen kalleus jäivät sittemmin jossain määrin kummittelemaan meidän poikien - veljeni, serkkuni ja minun - yksityiseen kieleen.
Kiitoksia artikkelistasi!
VastaaPoista