Owê war sint verswunden alliu mîniu jâr!

Owê war sint verswunden alliu mîniu jâr!
ist mir mîn leben getroumet, oder ist ez wâr?
daz ich ie wânde ez wære, was daz allez iht?
dar nâch hân ich geslâfen und enweiz es niht.
nû bin ich erwachet, und ist mir unbekant
daz mir hie vor was kündec als mîn ander hant.
liut unde lant, dârinne ich von kinde bin erzogen,
die sint mir worden vremde rehte als ez sî gelogen.
die mîne gespilen wâren, die sint træge unt alt.
daz velt ist unbereitet, verhouwen ist der walt:
wan daz daz wazzer vliuzet als ez wîlent vlôz,
vür wâr mîn ungelücke wande ich wurde grôz.
mich grüezet maneger trâge, der mich bekande ê wol.
diu werlt ist allenthalben ungenâden vol.
als ich gedenke an manegen vil wünneclîchen tac,
die mir sint gar entvallen als in daz mer ein slac,
iemer mêre ouwê.

Owê wie jæmerlîche junge liute tuont,
den ê vil hovelîchen ir gemüete stuont!
die kunnen niuwan sorgen: wê wie tuont si sô?
swar ich zer werlte kêre, dâ ist nieman vrô:
der jugende tanzen, singen zergât mit sorgen gar:
nie kein kristenman gesach sô jæmerliche schar.
nû merkent wie den vrouwen ir gebende stât:
die stolzen ritter tragent an dörpellîche wât.
uns sint unsenfte brieve her von Rôme komen,
uns ist erloubet trûren und vreude gar benomen.
daz müet mich inneclîchen (wir lebeten ie vil wol)
daz ich nû für mîn lachen weinen kiesen sol.
die vogele in der wilde betrüebet unser klage:
waz wunders ist ob ich dâ von an vröuden gar verzage?
ôwê waz spriche ich tumber man durch mînen bœsen zorn?
swer dirre wünne volget, hât jene dort verlorn,
iemer mêre ouwê.

Owê wie uns mit süezen dingen ist vergeben!
ich sihe die bittern gallen in dem honege sweben:
diu werlt ist ûzen schœne, wîz grüene unde rôt,
und innân swarzer varwe, vinster sam der tôt.
swen si nû habe verleitet, der schouwe sînen trôst:
er wirt mit swacher buoze grôzer sünde erlôst.
dar an gedenkent, ritter: ez ist iuwer dinc,
ir traget die liehten helme und manegen herten rinc,
dar zuo die vesten schilte und diu gewîhten swert.
wolte got, wan wære ich der segenunge wert!
sô wolde ich nôtic armman verdienen rîchen solt.
joch meine ich niht die huoben noch der hêrren golt:
ich wolte sælden krône êweclîchen tragen:
die mohte ein soldenære mit sîme sper bejagen.
möht ich die lieben reise gevarn über sê,
sô wolte ich denne singen "wol" und niemêr mêre "ouwê",
niemer mêre ouwê.

(Walther von der Vogelweide)

Vogelweiden Waltherin runo - tuo kieli on muuten keskiyläsaksaa, ja koska minä opin lukemaan sitä välttävästi jo nykysaksaa harrastaneena lukiolaispoikana, jolla ei vielä ollut aikomustakaan tulla kielitieteilijäksi, on täysin kohtuullista vaatia, että tekin sen osaatte pääosin tulkita, jos nykysaksa sujuu - on verraten pitkä motoksi, mutta olkoon tässä kokonaisuudessaan, kun Vera kerran innoitti minua pohtimaan vanhenemista. Sen luulisi mietityttävän minua paljonkin, koska neljääkymmentä lähestyessäni olen vieläkin opiskelijakämpässä käkkivä ikuinen väitöskirjailija. Kuitenkin vaivaan sillä nykyisin päätäni huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi 22 vuoden ikäisenä pidin tapanani. Itse asiassa olen sillä kannalla, että kaksikymppisenä kovasti ihailemani Aksel Sandemose, jonka romaani jälkensä ylittävästä pakolaisesta, En flyktning krysser sit spor (tai En flykting korsar sitt spår, miten vain haluatte) oli yhteen aikaan raamatun veroinen elämänohjekirjani (nykyisin olen siirtynyt niistä ajoista merkittävästi eteenpäin, mutta "Sandemose-kauteni" on jäänyt muistoon hurjana ja kuohuvana nuoruutena, jota on enimmäkseen turha häpeillä), oli oikeassa sanoessaan, että iänmukainen nuoruus on itkua ja epätoivoa, kun taas selväjärkisimmät voivat epätoivosta noustuaan pelastua oikeaan nuoruuteen, oikeaan ennakkoluulottoman pohdiskelun ikäkauteen, joka on sellainen kuin "nuoruuden" on väitetty olevan ja jollainen "nuoruus", se ikävuosien mukainen, ei ole koskaan ollut, paitsi puoliseniilissä lyriikassa. (Pahoittelen, jos tämä on liian hämärää jätinää. Sandemose sanoi sen huomattavasti paremmin.) En varsinaisesti ole pelännyt niinkään vanhenemista kuin palkkiotta vanhenemista: jos kolme hammasta on vedetty pois, neljäs odottaa vetämistä ja viidennessäkin on juurihoito, elämän kuuluu maksaa siitä asianomaiset korvaukset, kuten elämänviisaus, muutaman kielen taito lisää ja uusi akateeminen oppiarvo, tai ainakin jonkinasteisesti mainetta ja kunniaa.

Yleisesti ottaen korvaukset ovat olleet kohtuullisia, niiltä osin kuin olen itse voinut vaikuttaa niihin. Naisrintamalla ilmenneet epäonnistumiset ovat katkeroittaneet ennen kaikkea siksi, että ne ovat olleet kompastelua epäolennaisuuksiin, enkä ole kokenut asioiden olevan hallinnassani: päätösvalta vaikuttaa elämäni onnistumiseen sillä rintamalla on mielestäni aina ollut jonkun muun käsissä, se on riistetty minulta jopa väkivalloin. Toisin kuin Vera, minä nimittäin olen aina halunnut lapsia, jollen omia niin ainakin opetuslapsia, ja minua on pohjimmiltaan suututtanut naisetta jäämisessä ennen kaikkea se, että niin triviaali taito kuin naiseniskemiskyky estää minua pääsemästä käsiksi siihen, mikä on todella relevanttia eli isänä olemiseen, varsinkin kun asiantuntevat tahot (= pikku Katie) ovat minulle antaneet silmiävetistävän lausunnon, että "you would make a great daddy". Ei ole oikein, että olen vielä tässä iässä ilman lapsia, vaikka toisaalta levottomana ja puolihulluna nuorena miehenä en takuulla olisi edes vastuun ryhdistämänä kyennyt toimimaan haluamani laisena isänä (nyt se jo alkaa vaikuttaa realistiselta mahdollisuudelta). Maria Kristiina ei toki ole huonoimmasta päästä äitikandidaatiksi, niin että ehkä kaikkea toivoa ei vielä ole menetetty.

Luultavasti kasvattaisin omat lapseni samalla tavalla kuin minutkin on kasvatettu: juurevan vanhoillisessa, miedosti kristillisessäkin hengessä, mutta runsaasti intellektuaalisia ärsykkeitä antaen. Päihteet olisi kielletty, mutta älyllisellä puolella taivaskaan ei olisi rajana. Se oli pääperiaatteiltaan hyvä kasvatus. Kokonaan toinen asia on, että se taisi olla pieneen ja ahtaaseen Suomeen liian hyvä. Sokeiden maassa yksisilmäinen ei todellakaan ole kuningas, vaan pelottava friikki, skitsofreenikko ja mielipuoli.

Aamunkoiton robotit

Tiina Kaarela lajitovereineen inttää mielellään, että minun käsitykseni feminismistä on jotenkin köyhä, kun en myönnä, että on olemassa useita feminismejä ja useita tapoja tulkita feminismi. Toistan jälleen kerran, kuten hidasjärkisille joutuu asioita toistamaan, että alan ottaa sen moninaisuuden huomioon heti kun siitä alkaa feministien omassa kirjoittelussa näkyä minkään valtakunnan merkkejä.

Nyt ei näy. Suuressa lapsettomuuskeskustelussakaan ei oikeasti ollut kyse lapsettomuudesta, vaan siitä, että feministien huutosakki röykytti joukolla Sedistä. Syy tähän sakinhivutukseen oli se, että Sedis oli rohjennut olla avoimesti eri mieltä Birdyn kanssa mistään asiasta - asia itse ei ollut niin tärkeä - ja käyttää hänen vaikuttimestaan ikävän moralisoivalta ja arvottavalta kuulostavaa epiteettiä "itsekäs". Koska Birdy oli käytännössä hyväksytty feminismin muotoilijaksi ja määrittelijäksi ja koska feminismi käytännössä edellyttää kritiikitöntä solidaarisuutta kaikkia aatteen toverittaria kohtaan ulkopuolisen arvostelun sattuessa, Sedis leimattiin jopa "vastenmieliseksi", hänet suljettiin kunnon ihmisten piirin ulkopuolelle ja hänen asiallisuutensakin nähtiin merkkinä jonkinlaisesta kieroudesta: juuri siinä, että hän ei alentunut panumaiseen antifeministiseen vyön alle lyömiseen, nähtiin todiste siitä, että hän oli jonkin patriarkaalisen leviatanin asialla. Feministeiksi tunnustautuvat bloggaajat liittyivät yhtenä naisena huutokuoroon, kukaan, sanoo kukaan, ei älynnyt, uskaltanut, kehdannut tai viitsinyt olla eri mieltä. Näin sivusta seuraajana saattoi miltei nähdä mulkosilmäisten robottien kääntyvän yhdessä rivissä yhtä ja samaa iskulausetta inttämään.

Niin kauan kuin "feminismi" käytännön tasolla tarkoittaa joukkoa intellektuaalisesti epäitsenäisiä sarjaan kytkettyjä robotteja, jotka eivät uskalla olla eri mieltä toistensa kanssa, voitte tunkea puheenne "monista erilaisista feminismeistä" sinne, minne ei aurinko paista eikä kuu kumota. Niin kauan kuin käyttäydytte kuin öyhöttävien, ulkomaalaisia hakkaavien skinihuligaanien persoonaton lauma, eri "feminismien" välisillä skolastisilla erimielisyyksillä on tasan yhtä vähän merkitystä kuin Hitleri-Hiltusen ja Köppelssi-Könösen skolastisilla erimielisyyksillä siitä, missä kulmassa pesismaila tulee kalauttaa mutakuonon takaraivoon parhaan tuloksen takaamiseksi. Muutan mielipidettäni asiasta heti kun eri feminismien edustajat ovat avoimesti ja kaikkien nähden eri mieltä oleellisista kysymyksistä ja ilmaisevat erimielisyytensä ihmisten kielellä, eivät käsittämättömällä sisäpiirijargonilla - tai kun yksi feministi uskaltaa puolustaa tämän maailman sediksiä toista feministiä vastaan. Sitä päivää kuitenkin saamme odottaa.

Sinihampaan takaa

Nyt kun olen pitkien vaikeuksien jälkeen löytänyt tyttöystävän, joka arvostaa minua elämänkumppanina, ihmisenä, miehenä ja kiihkeänä latinalaistyyppisenä rakastajana, minua suututtavat kaikki miehen statuksesta ja markkina-arvosta enemmän kuin miehestä itsestään ihmisenä välittävät naisenjolperot yhä pahemmin, kuten olette viimeisen vuoden aikana tainneet huomatakin. Erityisesti tietenkin suututtaa resurssien tuhlaus. Tuntuu siltä kuin olisi joutunut keskelle Brian Merrimanin runoelman Cúirt an Mheadhon Oídhche maailmaa: pimut vikisevät sitä, kuinka toistaitoisia miehet seksuaalisesti ovat ja kuinka kykenemättömiä heitä tyydyttämään ja kuinka tietämättömiä häpykielen olemassaolosta (ikään kuin häpykieli ei olisi ollut yksi keskeisimpiä puheenaiheita 1980-luvun ahdistuneiden pornontiiraajarunkkaripoikien iltamissa), samalla kun vapaana kulkee ATMiä, joista kohtuullisen pienellä harjoituksella saataisiin hurjia rakastajia - juttu kun on niin, että ainoa, mikä ainakin minun kokemukseni perusteella erottaa ATM:n siitä kiihkeästä latinotyyppisestä rakastajasta, on tilaisuuksien puute: ei minunkaan tarvinnut kohtuuttoman kauaa harjoitella löytääkseni, öhh, sen "sisäisen pornostarani". Tyydyttämättömien naisten ininään on tietysti yksi ainoa järjellinen selitys: kierrättäessään keskenään sitä seksuaalielämään oikeutettujen YTMien harvalukuista eliittiä naiset suostuvat olemaan sukupuoliyhteydessä vain seksuaalisesti törpöimpien ja itsekkäimpien miesten kanssa. YTM voi toki olla kokenut, mutta koska hänellä ei ole ollut minkään valtakunnan kannustinta paneutua naisen seksuaalisuuteen iskutaitojen opettelua enempää, on mahdollista ja jopa todennäköistä, että hän ei siitä häpykielestä tosiaankaan tiedä yhtikäs mitään.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin aikeissa ottaa takaisin sen, mitä edellisen merkinnän kommenteissa sanoin feminismin levittämästä häpykielikeskeisestä maailmankuvasta. Olen yhä sitä mieltä, että feminismi on turmellut koko seksologisen populäärikirjallisuuden levittämällään propagandalla emätinorgasmin olemattomuudesta, ja olen itse asiassa jopa taipuvainen uskomaan, että edes ympärileikattu afrikkalaisnainen ei ole niin absoluuttisen kyvytön nauttimaan sukupuolisesta kanssakäymisestä kuin femakkopropaganda väittää. Joillekin klitoriksesta iniseville femakoille moinen leikkaus olisi varmaankin vain parahiksi, jotta oppisivat, että heillä on vagina. Leikki leikkinä, mutta vulgäärifeminismin keskeisiin oppilauseisiin kuuluu, ettei nainen oikeasti miestä tarvitse sen enempää kuin kala polkupyörää, ja emätinvastaisen (antivaginistisen?) propagandan tarkoituksena oli vakuuttaa naisille, etteivät he tarvitse miestä mihinkään edes seksuaalisesti, vaan runkkaaminen on parempi vaihtoehto. Tästä tietenkin on seurannut, että nekään naiset, jotka oikeasti kykenevät nauttimaan seksistä vaginallaan, eivät pysty sitä tekemään kokematta huonoa omaatuntoa: sehän merkitsee, että he (yäk) tarvitsevat miestä johonkin eivätkä ole viimeisen päälle emansipoituneita ja vapaita. Näin heiltäkin voidaan näppärästi pilata ilo.

Feminismi on siis tässäkin asiassa vain ja ainoastaan vieraannuttanut ihmisiä omista seksuaalisista haluistaan, pilannut heidän elämänsä ja aiheuttanut heille kärsimystä. Feminismi on toiminut juuri sen kylmänkovan ja säälimättömän markkinamaailman asialla, jota kaikki "humanistit" sanovat vastustavansa. Feminismi on yksiselitteisesti paha asia, kärsimyksen lähde, joka estää ihmisiä elämästä hyvää elämää, myös seksuaalielämää.

Porvarillinen idylli

Nyt kun kesälomani on alkanut, olen oleskellut enimmän aikaa Marian kanssa hänen kesäkämpässään Varissuolla, jos kohta olemmekin käyneet kaupungilla - ja minä poikennut kotona Ylioppilaskylässä - miltei päivittäin. Menemättä yksityiskohtiin voin todeta, että yhteiselämä on sujunut enimmäkseen harmonisissa merkeissä ja suhde syventynyt merkittävästi. Tunnen itseni hyväksi mieheksi ja YTM:ksi. Sitä vakuuttuneempi olen feminismin yleisestä vahingollisuudesta ja valheellisuudesta. Sitä kannattamalla sain vain takkiini. Sitä vastustamalla olen saanut seurakseni hyvän ja reilun ihmisen, joka rakastaa minua. Yksikään feminismin tarjoama elämänohje ei ole ollut hyväksi. Jopa feministien käsitykset naisen seksuaalisuudesta ovat nykyisen kokemukseni mukaan päin helvettiä. Lukekaa femakkojen kirjoja ja tehkää täsmälleen päinvastoin kuin niissä neuvotaan. Vannon ja vakuutan, että saatte silloin ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa tai ainakin hyvän tyttöystävän.

Ahkeran seurustelemisen lisäksi olen myös lueskellut ainakin jossain määrin lisensiaattityöhöni liittyvää kirjallisuutta, nimittäin Günter Grassia, jonka Ein weites Feld on edelleenkin työn alla, mutta jonka tuoreehko romaani sodan saksalaisista uhreista ja näiden kohtalon jälkikaiuista Saksan nuoren uusnatsirahvaan keskuudessa, Im Krebsgang, osoittautui sekä hyväksi kirjaksi että varsin relevantiksi oman lisensiaattityöni kannalta, koska tarkoitukseni on sisällyttää siihen luku Bienekin tetralogian oleellisia teemoja (itäalueiden tavallisten saksalaisten kohtalo, saksalais-puolalainen raja- ja sekakulttuuri ym.) käsitelleistä muista kirjailijoista. Tähän asti listaan ovat päässeet Grassin lisäksi Erwin Strittmatter (joka kirjoitti saksankielisiä romaaneja alasorbinkielisestä kylämiljööstä), Johannes Bobrowski (joka kirjoitti itäeurooppalaisesta mystiikasta) ja Hermann Kant (DDR:läinen valtion juoksupoika, jonka ainoa hyvä romaani Der Aufenthalt käsittelee hänen sotavankeuttaan sodan loppuvaiheessa pikakoulutettuna nuorena saksalaissotilaana Puolassa). Joukon jatkoksi pitänee lisätä vielä kreivitär Marion Dönhoff, jonka tuotantoon olenkin viime vuosina - ja nyt parastaikaa - tutustunut perusteellisesti. Tosin myös Ralph Giordano on kirjoittanut Itä-Preussista.

Sellainenkin kirjailija on kuin Arno Surminski, joka on ilmeisesti kirjoittanut etupäässä nostalgiakirjallisuutta Itä-Preussista. Hänen teoksensa eivät ole ihan niin huonoja, ettei niitä kannattaisi tutkia, mutta herran nimen kohdalla on tyhjä aukko kaikissa kirjallisuudenhistorioissa, lieneekö tematiikka sitten ollut niin tabu vasemmistovivahteiselle yliopistovakiintuneistolle ("vakiintuneisto" on minun termini "establishmentille"). Itse asiassa siinä voisikin olla minulle sauma "etwas Neues zu leisten".

Hiski ja Panu raggareina

Viimeöinen uni oli aivan pakko kirjoittaa herättyä muistiin. Unen päähenkilönä oli minun lisäkseni Hiski Haapoja. Minä olin saanut jostain suuren määrän rahaa ja ostanut Mercedes-Benzin, minkä jälkeenkin olin rikas. Koska en itse osannut ajaa autoa, pyysin Hiskin kuskiksi. Hiski oli tosin lupautunut kuuluisalle tamperelaiselle historioitsijalle ja eheän isänmaan palauttajalle lastenvahdiksi, ja kuuluisan tamperelaisen historioitsijan ja eheän isänmaan palauttajan vaimo oli käärmeissään Hiskille siitä, että tämä lähti kuskikseni kotivahdin hommien hoitamisen sijasta, mutta kuuluisa tamperelainen historioitsija ja eheän isänmaan palauttaja rauhoitteli vaimoaan ja pyysi tätä päästämään Hiskin kuskiksi, koska eihän joka päivä sentään Mersulla pääse ajelemaan. Hiski siis lähti ajamaan minua pitkin kaupunkia, ja esiinnyimme rehvakkaina raggareina ja olimme kovasti äkkirikastunutta olevinamme. Totesimme kuitenkin, että kuvasta puuttuu äänekäs ghettoblasteri (tätä sanaa käyttäen), jolla voisimme huudattaa mahdollisimman törkeää, epämelodista ja äänekästä musiikkia ajellessamme ja terrorisoida ihmisiä. Päätimme ostaa ghettoblasterin ja lähteä mersulla maailmaa kiertämään road-elokuvan malliin. Kaurismäenkin nimi tuli mainituksi. Sen jälkeen heräsin.

Tämä kai liittyy jotenkin palkkapäivään ja loman alkamiseen.

Röökit vittuun, perkele, osa II: Paskasakki vittuun minun olohuoneestani, saatana

Tommin kommentin luettuani tuumin, että voisin kertoa vielä parilla sanalla, miksi kannatan röökien poistamista kapakoista (ihan itsestäänselvien syiden lisäksi). Kyse on yksinkertaisesti siitä, että julkinen tila on vapautettava röökin ja röökiväen ylivallan alta ja palautettava kilteille kunnon ihmisille. Kapakat ovat valitettavasti suomalaisen kulttuurin julkisista tiloista keskeisimpiä, kuten erinomaisen hyvin tiedämme siitä, miten tiukassa ns. pillu on kapakoissa käymättömälle miesihmiselle tässä maassa. Kapakoiden väkivaltaisuudet johtuvat pitkälti siitä, että kapakkaelämä, toimiessaan tupakoitsijoiden ehdoilla, on alistunut rikosluontoisten, psyykkisesti labiilien ja väkivaltaisten alaluokan edustajien valtaan, koska tupakointi on kuitenkin yleisempää ja tyypillisempää tämän alaluokan keskuudessa. Paskasakkiakin on luonnollisesti tiettyyn rajaan asti suvaittava kaikille yhteisessä tilassa, mutta ei ole reilua, kohtuullista eikä tasapuolista, että paskasakkiin kuulumaton ihminen pakotetaan keskeisessä ja merkittävässä osassa julkista tilaa noudattamaan paskasakin tapoja tai sietämään niitä oman terveytensä uhalla. Julkinen tila ei kuulu alaluokan yksinään hallittavaksi. Se kuuluu kaikille, ja jos alaluokka haluaa siellä olla, alaluokka saa opetella elämään meidän ehdoillamme, ei päinvastoin.

Ugus inisi taannoin joko Mummilan Janin tai Maailman keisarin kommenttiosastossa jotain siitä, kuinka "isoveli" kieltää taas kaiken kivan, tupakan jälkeen varmaan viinan ja seksinkin. On oikein helvetin hieno juttu, että nämä röökiä röyhyttävät ugukset kitisevät - mitä äänekkäämmin ja tuskaisemmin, sen parempi. Suomalaisten enemmistö on tupakoimattomia ja johan se on saatana, jos meidän pitää säätää elämäämme epäterveellistä, vastenmielistä ja meidänkin keuhkoihimme vahingollisesti vaikuttavaa pahetta harrastavan addiktivähemmistön mieliksi. Sitä paitsi jos vähemmistöjen suvaitsemisesta puhutaan, on täällä sellainenkin vähemmistö kuin astmaatikot, jotka hekin varmasti joskus haluaisivat mennä kaverien kanssa kaljalle. Röökiväellä ei ole mitään moraalista oikeutta estää astmaatikkoja tulemasta kapakkaan. Röökiväki voi aivan hyvin opetella olemaan kapakassa röökittä. Saa siellä silti edelleenkin viinaa ja naisia.

Koska Ugus ja muut röökimykset - tämän sanan keksin joitakin vuosia sitten tarkoittamaan epähuomaavaista tupakoitsijaa, ja arvasitte jo, että se on kontaminaatio röökistä ja röyhkimyksestä - eivät ole ikinä yksien sauhujen verran miettineet muiden ihmisten ottamista huomioon, he eivät pysty näkemään tupakkakieltoa ravintoloissa muuna kuin "ison veljen" määräilynä. Todellisuudessa ei ole kyse "isosta veljestä", vaan aivan yksinkertaisesti siitä, että röökimykset kukkoilevat jalat pöydällä puolityhjässä kapakassa, jonka ovat omineet itselleen, samalla kun kunnon ihmiset värjöttelevät ulkona. Eikö helkutti soikoon olisi jo aika ottaa se kapakka kunnon väen käyttöön ja heittää röökimykset mäkeen? Jos tässä jotakuta voi verrata "isoon veljeen", niin lähinnä näitä hamppariröökimyksiä sun muita uguksia, jotka sukupuolielinten nimiä ölähdellen ja sätkää heristäen yrittävät karkoittaa meidät omasta olohuoneestamme. Sellaista ei perkele kuulu sietää.

Täältä tulee demokraattinen kulttuurivallankumous. Tumpatkaa jo ne vitun röökit, tai lennätte pellolle MEIDÄN julkisesta tilastamme, saakeli. Ja muistinkos jo sanoa: Kaikki valta keskiluokalle! Eläköön pikkuporvariston diktatuuri! Alas ylä- ja alaluokka! Alas riistäjät ja pummit!

Sunnudagskvöld til mánudagsmorguns

No, oikeasti ei ole vielä sunnuntai-ilta, eikä sitä kai ole tarkoitus valvoa maanantaiaamuun asti. Timon myöhästynyt kuolinuutinen on vetänyt niin masentuneeksi, etten ole oikein mitään osannut tehdä.

Kadulla näin selvästi raskaana olevan naisen kulkevan tupakki kädessä ja kaljatölkki toisessa. Tekisi melkein mieli sanoa jotain, mutta toivon, että kyseessä oli Yhtyneet psykonartut ja huithapeliämmät ry:n ihan vain minun kiusakseni järjestämä performanssi. Paras olla provosoitumatta mokomasta.

En jaksanut oikein kirjakaupassakaan hillua. Tuli kyllä ensin ilman Mariaa ostettua kaksi Piko ja Fantasio -albumia ja Marion Dönhoffin kirjallista jäämistöä edustavia saksankielisiä pokkareita, sitten Marian kanssa pari ruotsinkielistä taskukirjaa (Strindbergin saaristolaisjuttuja sekä jonkun amerikkalaisen baptistipastorin ihan tolkulliselta vaikuttava kirja fundiskristityistä) ja yksi suomenkielinen - Plutarkhoksen elämäkerrat kuuluisista miehistä, se on niitä WSOY:n Laatukirjat-sarjan niteitä, viimeksi ostin Huizingan Keskiajan syksyn, jota en ollut aiemmin lukenut (nyt suurimmaksi osaksi olen). Tosin tulin siellä nähneeksi kahdella kympillä kaupattavan avaruusasemasimulaatio-ohjelman, joka kyllä tekisi mieli ostaa viime aikoina hieman pätkineen Redshiftin kaveriksi.

Irlannistakin tuli tyhmyyksissä tilattua taas neljällä kympillä kirjoja, ikään kuin panuttavaa ei olisi ennestäänkin rästissä. Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosittaisjulkaisu alkoi muka ilmestyä vasta äskettäin, ja nyt sitäkin on jo kahdeksan numeroa - piti hankkia ne kolme, joita ei vielä ollut, ja niiden lisäksi pari novellikokoelmaa ja yksi pikku romaani. Novellikokoelmat olivat Pádraic Breathnachin Buicéad Poitín ("Ämpärintäysi pontikkaa") ja Colm Ó Ceallaighin Clann na Feannóige - en nyt muista, mikä se feannóg on, enkä jaksa kaivaa Ó Dónaillin sanakirjaa esille. Kiintoisaa vertailla kirjojen ulkoasua. Breathnachin kirja on ilmestynyt 70-luvun lopussa, se näyttää lähinnä hikiseltä omakustanteelta, ja kannessa on virheellistä iiriä, vaikka kirjailija itse kirjoittaa sujuvaa connachtilaista. Typografia on melkein itäeurooppalainen ja kirjasinlaji valjua groteskia. (Groteski tarkoittaa samaa kuin englannin termi sans-serif, siis kirjasinlajia, jossa ei harrasteta noita antiikvalle ominaisia pääteosia. 70-luvulla groteskia pidettiin modernina, ja mikään ei tunnetusti vanhene niin nopeasti kuin aikansa moderni - nykyään groteskista tulee heti mieleen 70-luvun yrjöiset ja lattiavirtsaiset julkiset vessat. Kyllähän nykyäänkin näkee usein pökäleen vessan lattialla, mutta lapsuudessani julkiset vessat Suomessa olivat säännöllisesti niin kehitysmaisessa kunnossa, että mieluummin pidätteli viimeiseen asti kuin alistui menemään siihen hirveyteen. Valehtelematta näytti siltä, että esim. VR:n palveluksessa toimi silloin ahkeria, kalliisti palkattuja ja runsailla työsuhde-eduilla hommiinsa houkuteltuja vessansotkijapartioita, jotka työkseen, terveyttään säästämättä ryyppäsivät ja ylensöivät itsensä sellaiseen tilaan, että saattoivat oksentaa, kusta ja ulostaa uusin voimin jokaisen vessan yksilöllisenä käsityönä täysin sanoinkuvaamattomaan tilaan.) Ó Ceallaighin kirja taas on aivan uusi, ja sen ulkoasu on värikäs ja näyttävä - kirjasimet tietenkin hienostunutta antiikvaa. Se pieni romaani muuten on Mícheál Ó Conghailen tarina yksinäisestä vanhasta miehestä, joka rakastuu traagisesti nuoreen tyttöön - Seachrán Jeaic Sheáin Johnny, eli Jeaic Sheáin Johnnyn harhautuminen, tai harhapolku. (Jeaic Sheáin Johnny eli "Johnnyn [pojanpoika] Seánin [poika] Jeaic" - Jeaic on iirin oikeinkirjoituksen mukainen tapa kirjoittaa nimi Jack, Johnny voisi ehkä olla Janaí - on tyypillinen iirinkielisen maaseudun tapa muodostaa puhuttelunimiä. Isoäidin aikoinaan Pohjanmaalla kuulema "Eetun Jussin Hilma" on samalla tavalla muodostettu suomalainen maalaisnimi.) Ó Ceallaigh on tunnettu mukaansatempaavista seikkailutarinoistaan, kuten villin lännen romaanista Brídín an Dilleachta, mutta ensimmäisestä novellistaan päätellen tämä kokoelma on nyyhkytavaraa. Ó Ceallaigh muuten kirjoittaa myös markkina-arvonäkökulmasta varsin realistisesti nuorten ns. rakkauselämästä.

Oman elämänsä sankari, meidän elämämme tallentaja

Kielimies Panu-Petterille kulttuurikonteksteja!

- Timo Saarniemen omistus Eurooppalaisen matkapäiväkirjansa kappaleessa numero 39


Mitäs Tamara Lundista, mutta aivan sattumalta sain tietää huomattavasti merkittävämmästä kuolemantapauksesta omassa tuttavapiirissäni: Timo Saarniemi on kuollut, ilmeisesti jo kesäkuun puolella. Asia olisi ilmennyt suomenkielisestä Wikipediastakin, mutta minut uutinen tavoitti vasta nyt.

Tapasin Timon viimeisen kerran viime keväänä Suomalaisen elokuvan festivaaleilla, joille menin Maria Kristiinan kanssa. Timo oli paikalla kuten aina, ja luonnollisestikin sai ottaa minusta ja Mariasta ensimmäisen yhteisen valokuvan. (Se lienee nyttemmin hänen kokoelmissaan.) Hän taisi jo olla kuoleman merkitsemä mies, koska puheet olivat epätavallisen synkkiä niin valoisalle ihmiselle.

Nuoren aikuisuuteni Turussa Timo Saarniemi oli todellakin aina paikalla, läsnä. Juuri sen takia on erittäin vaikeaa tottua siihen, ettei häntä ole enää. Timo tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat Timon, myös minunlaiseni synkkä ja yksinäinen mies. Tutustuin Timoon henkilökohtaisesti noin vuonna 1991, jolloin olin joutunut taas kerran yhden onnettoman rakkauden uhriksi, ja luultavasti kärsin myös oikeista psyykkisistä ongelmista (jotka ovat ihan oikeasti eri juttu kuin nykyinen nettitrollaamiseni ja tuntuvatkin erilaisilta, siitä voitte olla varmoja). Opettajana ja kasvattajana Timo, jolla oli epäilemättä ollut oppilaittensa joukossa runsaasti kaltaisiani vaikeita luonteita ja öyhöttäväisiä nuorukaisia, kykeni auttamaan läsnäolemisellaan minua ja kohentamaan itseluottamustani. Ja kuten sanottu Timo oli aina läsnä.

Olisi kamala klisee esittää Timo isähahmona. Mutta kai hänessä jotain sellaistakin oli. Myös esikuvaa. Rokkivaarina hilluminen on tietysti varsin helppo tapa leikkiä nuorta miestä loppuikänsä, mutta minusta Timoa on turha yrittää pelkistää rokkivaariksi. Rokkivaari on sellainen mies, jonka kulttuurinen asteikko ulottuu vain rokkiin ja joka ei osaa puhua muuta kieltä kuin teennäistä rokkarislangia, mikä onkin syy siihen, että hän jää diskojen ja rokin maailmaan loppuiäkseen. Timolle rokkarislangi oli vain yksi hänen hallitsemistaan (suomen) kielistä. Samalla tavalla rokki oli vain yksi niistä kulttuureista ja kulttuurimuodoista, joista hän oli kiinnostunut ja joista hän nautti. Timo osoitti, että ihmisen on mahdollista elää uteliaasti ja tarkkailla maailmaa myönteisellä, tiedonhaluisella kiinnostuksella varsin korkeaan ikään saakka. Uteliaisuutta ja tiedonhaluista maailman tarkkailua monet pitävät erityisesti lapsille ja nuorille ominaisena, mutta itse asiassa suurin osa lapsista ja nuorista on kiinnostuneita vain siitä, miten pääsisivät mukaan sukupolvensa konformismiin ja valmiiksi paketoituun kapinaan. Timo kulki varmasti oman ikäpolvensa mukana tässä asiassa, mutta siinä missä se valmispakettikapina on useimmille vain tapa keskinkertaistua, poroporvarillistua ja tavallistua sitä itse tajuamatta, Timo pystyi sen jälkeen heräämään uuteen, uteliaaseen nuoruuteen - itse asiassa sellaiseen nuoruuteen, joita useimmilla ei oikeasti ole eikä ainakaan silloin kun he ovat ikävuosien mukaan nuoria.

Timo oli äidinkielen opettaja. Hän näki ja kuuli äidinkielen kaikessa. Hän osasi rokkarien slangin yhtä hyvin kuin Turun seudun murteenkin. Hän seurasi rokkia, opiskelijaelämää ja kulttuurin marginaaleja siksi, että hän halusi hallita suomen kielen sellaisena kuin sitä puhutaan juuri nyt, kaikkialla. Hän ymmärsi, että se oli hänen ammatillinen velvollisuutensa äidinkielen opettajana, osaajana ja välittäjänä. Jos mietin, miten Timo on vaikuttanut omaan tutkimukseeni, niin veikkaanpa, että Timon aito ja arvostava suhde ns. poploreen on avannut minun silmäni esimerkiksi viihdekirjallisuudelle ja kansanperinteelle arvokkaana kielenoppimismateriaalina. Nuorempana olin tavattoman snobi kulttuuriasioissa, myös kirjalliselta maultani. Veikkaanpa, että ilman Timoa en olisi keksinyt ruveta opettelemaan iiriä kansanperinnekirjoja lukemalla, vaan olisin pitäytynyt korkeakirjallisuuden kapeassa kaanonissa, etten peräti sanoisi kanjonissa. Ja se olisi huono juttu, koska silloin olisin jäänyt vaille sitä, mikä mielestäni on nykyään parasta omassa iirinkielisyystyössäni: syntyperäisten kansankielen arvostaminen kulttuurikielen rakennusmateriaalina.

Så som Timo följde med all kultur, populär eller inte, på finska, så intresserad var han också av det finlandssvenska studentlivet. Det var relativt sällan jag besökte Kåren, men ibland ägde där även sådana evenemang rum som jag inte ville missa, och det ville aldrig han heller. Han fanns alltid där med kameran. Han försökte sig som skribent även på svenska, och oavsett hur bristfälligt han behärskade språket, använde han det utan att låta sig hindras av något mindervärdeskomplex. Han förhöll sig till svenska språket med en sund och hurtfrisk punkrockarattityd: var och en är berättigad att lära sig svenska i Finland - och var och en är berättigad att också tala på svenska, utan hänsyn till om han kan det eller inte. Hans svenska må ha lidit av vissa inadvertenser, men han kunde, ville och vågade prata på, vilket ju brukar bereda oss finnar sådana svårigheter på vilket språk som helst, modersmålet icke undantaget.

Timo valokuvasi ja dokumentoi kaiken. On oma taitonsa ja taiteensa osata kulkea kameran kanssa ja ottaa kuvia sitä mukaa kun elää. Olen itse maailmalla reissatessani osoittautunut surkeaksi valokuvaajaksi, nimenomaan siksi, etten osaa ottaa kuvia varastoon, materiaaliksi, josta valikoidaan kerma. Olen surkea valokuvaaja siksi, että en ole Timo Saarniemi. Jos olisin enemmän Timo Saarniemi, olisin parempi valokuvaaja.

Timo näkyi aina maisemissa, mutta aluksi en tiennyt, mitä hänestä pitäisi ajatella. Kirjakahvilan kanta-asiakkaina emme kuitenkaan voineet lopultakaan olla tutustumatta toisiimme. Asiaan liittyi muuan suhteellisen järkevänä ja rationaalisena pitämäni silloinen paikan kanta-asiakas, joka kuitenkin oli kovasti innoissaan Ior Bockista ja tämän mytologiasta. Timo oli kovasti hämmentynyt siitä, että Iorin höpinät saattoivat upota noin fiksuntuntuiseen mieheen, eikä se minustakaan aivan luonteenmukaiselta tuntunut. Asianomainen herrasmies, vanhojen nuorisokapinoiden eloonjääneitä, joka oli aikoinaan korpeentunut äärivasemmistolaisiin oltuaan näissä aikansa mukana - hän oivalsi nostaa kytkintä porukasta siinä vaiheessa kun näki että tilaisuuksiin tuodaan varta vasten vaseliinia, jotta kädet eivät kuluisi liiasta taputtamisesta - kertoi minulle mielellään juttuja oman vasemmistomenneisyytensä järjettömimmistä käänteistä; hän myös istutti minuun ensimmäisen epäilyn feminismiä kohtaan, mistä tulee olla ikuisesti kiitollinen. - Mutta tämä arvostettava antifeministi siis julisti kovaan ääneen innostuneisuuttaan Ior Bockin Lemminkäisen temppeli -projektista, jota hän piti hyvinkin vallankumouksellisena arkeologisena mahdollisuutena. Tai niin me Timon kanssa asian käsitimme. Tosin myöhemmin ilmeni, että kyseinen herra oli lähinnä huvittunut ja vaikuttunut Ior Bockin röyhkeydestä, tämä kun oli onnistunut huiputtamaan Lemminkäinen-yritykseltä rahat temppelinkaivamisprojektiin, joka osoittautui myöhemmin arvattavasti lähinnä hasiksenpolttajaisprojektiksi.


Timo teki tapahtumista ja ihmisistä - minustakin - valokuvaraportteja. Ilmeisesti hän on dokumentoinut turkulaisen kulttuuri- ja opiskelijaelämän koko siltä ajalta, jonka olen tässä kaupungissa ehtinyt asua: Kirjakahvilan yatzykisat vuonna 1993, joihin minäkin osallistuin niissä suuremmin menestymättä (idea syntyi Sam Silfveniuksen, Reino Koivulan, Kari Aartoman ja minun yatzypöydässä), onnenpelihän se loppujen lopuksi on; Vysotskin laulujen ruotsinkieliset esitykset Kårenilla; islantilais-suomenruotsalaisen Malbik-elokuvan esitys Kårenilla. Nuo tulevat ensimmäisinä mieleen. Muistan että jonotimme Timon kanssa pikkupurtavaa, vai limpparia/kaljaako oli, Malbikin esitykseen, ja edessämme oli joku pieni sievä mustatukkainen tyttö, jonka kanssa minä yritin (ruotsiksi) jonkinmoista säälittävää flirtintapaista (suomeksi se ei olisi onnistunut silloin, eikä nyt), mutta luovuin suosiolla kun tyttö osoittautui hankeiitiksi. Malbikin lämmittelyfilminä taisi tulla dokumenttielokuva tatuoiduista ahvenanmaalaisista, jossa esiintyi myös Nalle Virolainen, vaikkei ollutkaan ahvenanmaalainen eikä puhunut ruotsia - tatuointeja hänellä kyllä oli kuin ahvenanmaalaisella merimiehellä.

Timo antoi minulle luonnollisesti 50- ja 60-vuotisjuhlakirjansa Oman elämänsä sankari ja Eurooppalainen matkapäiväkirja. Jälkimmäisen kohdalla hiipi kyllä mieleen kysymys, mahdammeko enää nähdä 70-vuotisjuhlakirjaa. Ehkä perustetaan Timo Saarniemen Seura, johon minäkin sitten varmaan liityn ja joka julkaisee sellaisen kirjan. Jonkun ainakin on huolehdittava siitä, että Timon valokuvakokoelma ei joudu hukkaan. Siitä saisi varmasti kokoon kymmenen tiiliskiven paksuista kuvateosta aika rankastikin karsimalla.

Tänä viikonloppuna huipentuu DBTL-festivaali, jolla yleensä en ole vaivautunut käymään, vaikka moneenkin kertaan on kaduttanut jälkeenpäin, kun olisi ollut tarjolla kiintoisaa kansan- eli maailmanmusiikkia (erinäisten vuosien takaisen Klezmatics-konsertin missaaminen suututtaa vieläkin). Mutta Timo lienee dokumentoinut niistä jokaisen perusteellisesti ja tarkkaan. Tätä hän ei enää ole valokuvaamassa.

Meister der Kleinen Form, noch einmal

Tamara Lund on kuollut syöpään. Veikkaanpa että syynä oli viina, tupakka ja vahvemmatkin virvokkeet. Tämä ei ole panettelua eikä moralisointia, vaan realismia sen suhteen, millaista elämää esiintyvät taiteilijat viettävät. Aika pikkulapsen näköinen se hänen tissihirviö-kaunotartyttärensäkin oli, ja meni naimisiin vastanäyttelijänsä kanssa, mikä ei välttämättä ole merkki kovin kypsästä elämänhallinnasta. Tyttö on tietysti nuorten naisten fasistisen pahuuden ruumiillistuma, mutta en ole erityisen ilahtunut siitä, että hän menettää äitinsä noinkin nuorena.

Veikkaanpa, että tytöllä olisi ollut paljon puhuttavaa äitinsä kanssa kahdenkymmenen vuoden päästä, jos äiti olisi elänyt niin kauan.

Hareemiliri, Hraemliri, Hremiliere ja harmistisen anarkian aika

Kun kerran innostuin kirjoittamaan Lentiirasta, minun täytyy varmaan palata lapsuuden maailmoihin uudemmankin kerran ja kertoa Kari Harmisen kuvitteellisesta jengistä. Kari Harmisen nimi ei todellisuudessa ollut Kari Harminen, vaan jotain muuta -inen-loppuista, mutta joka tapauksessa hän kuului minua läpi ala- ja yläasteen vainonneeseen luokkatoverijengiin.

Pidän todella valitettavana sitä, että luokkamme pysyi koossa ala-asteelta ykä-...ei kun yläasteelle, koska kiusaajien ja kiusattujen sosiaaliset suhteet eivät olisi välttämättä pysyneet entisellään, kun porukat olisi hajotettu. Kirjoitin joskus aikaisemmin, että minusta "nuorten oman maailman", ts. ammattirikollisten hallitseman natsismin, syntyminen tulisi kovalla kädellä estää ja nuoret pakottaa elämään sivistyneiden ja lainkuuliaisten aikuisten ehdoilla mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ja yksi tapa estää sen Kärpästen herra -maailman syntyminen olisi ehdottomasti hajottaa luokat joka kouluvuoden jälkeen. Tällöin oman luokan koulukiusaajat eivät kasvaisi elämää suuremmiksi Lex Luthor -luokan superkonniksi, vaan heidät saataisiin kiusaamisen uhrien silmissä kutistettua oikeaan kokoonsa; toisaalta Lex Luthorien sosiaalisten suhteiden verkostot revittäisiin säännöllisesti rikki ja he joutuisivat aloittamaan niiden rakentamisen useammin alusta.

Joka tapauksessa Harminen oli minun silmissäni juuri sellainen elämää suurempi roisto ja konna ja jenginsä ylitappaja. Itse asiassa se ystäväni Ivan Hlinkan "falskiksi vasemmistolaisuudeksi" kutsuma peruspelko yhteiskunnan romahtamisesta Mad Max -tyyppiseen anarkiaan, joka erottaa minun yleisen poliittisen asenteeni hänestä, lienee peräisin juuri niiltä ajoilta, kun asuin Harmisen johtamassa libertaristisessa pikkuvaltiossa, johon brezhneviläisen holhousyhteiskunnan lait eivät ulottuneet, vaan vahvempi toteutti itseään ja luonnon suomia oikeuksiaan vapaasti ja riemukkaasti, ja heikot sortuivat elon tiellä.

Jo silloin kirjallisesti lahjakkaana koetin muotoilla kokemukseni kaunokirjallisesti kirjoittamalla tarinoita "harmistisesta anarkiasta" ja "Harmisenmaan historiasta". Tarinat perustuivat ajatukselle, että järjestynyt yhteiskunta oli romahtamassa ja se romahtaisi välittömästi, kun nykyiset uhoavat yläastepojat siirtyisivät aikuisuuteen: koska kyseiset pojat eivät kunnioittaneet mitään lakeja ja asetuksia, vaan varastivat, pahoinpitelivät ja vandalisoivat - kenties tappoivatkin? - mistään piittaamatta ja kenenkään rankaisematta, uskoin Mad Maxin maailman olevan vain kivenheiton päässä. Tämä kaikki voi kuulostaa hyvinkin hupaisalta, mutta jos on kasvanut isovanhempien hoivissa lakeja ja esivaltaa miltei hysteerisesti kunnioittavaksi pikkuaikuiseksi, yläastepoikien korskeat kovan kundin elkeet ovat omiaan inspiroimaan juuri tällaisia visioita.

Harmistinen anarkia sai alkunsa siitä, että tarinoissa oikealta nimeltä mainittu Harminen parin samoin oikealta nimeltä mainitun kaverinsa kanssa ryösti urheiluliikkeen ja sai saaliikseen ilmakiväärejä. Ilmakivääreillään he sitten terrorisoivat kaupunkia hyökäten mm. poliisiasemalle. Poliisit tuupertuivat tietenkin henkiheittoina ilmakiväärien tuleen tai lähtivät pakosalle. Varkauden kaupunki oli pian ilman minkäänlaista lakia Harmisen kaapattua vallan täysin ja värvättyä yksityisarmeijaansa kaikki kaupungin nuorisohuligaanit.

Tässä kohdassa teitä tietysti alkaa naurattaa aivan mielettömästi, mutta ennen kuin nauratte (siihen järjestyy vielä riittävästi tilaisuuksia tätä merkintää lukiessa) miettikääpä kotvasen ajan harmistisen mytologian taustoja. Pidin nuorena poikana järjestäytynyttä yhteiskuntaa ihan vakavissani niin heikkona, että kourallinen ilmakiväärillä aseistautuneita nuoria kolleja pystyisi kaappaamaan vallan. ja muuttamaan Varkauden asfalttisoturien anarkiaksi. Tämä lakkaa naurattamasta tarkalleen sillä hetkellä kun ymmärrätte, että pikkukaupungin nuoren pojan elämässä ei välttämättä todellakaan ole mitään vastapainoa (kotia ja kirjastoa lukuunottamatta) sille maailmalle, jota harmiset ja heidän aseenkantajansa kiistattomina diktaattoreina hallitsevat. Se maailma, jonka kuninkaana riekkuu Averell Daltonin näköinen teiniviiksinen pojanruippana konetuliaseen näköiseksi muotoiltua ilmakkoa heiluttaen, on ainoa relevantti todellisuus. Ns. järjestäytynyt yhteiskunta vaikuttaa kaukaiselta ja epäoleelliselta Harmisen valtakuntaan verrattuna, jonka sosiaalinen koheesio, kulttuurinen yhtenäisyys ja kansalaishenki on raudanluja. Siksi nuoren pojan on täysin realistista ajatella, että se "järjestäytynyt yhteiskunta" - joka nuorten maailman näkökulmasta on pelkkä nynnyjen ja nörttien suojakseen pystyttämä illuusio - hajoaa kuin korttitalo heti kun Harminen kavereineen saa päähänsä uhata sitä ilmakolla.


Tarinan edetessä Harmisen valtakunta sai selvästi järjestäytyneempiä muotoja. Kaupungin nuoret tytöt tietenkin vangittiin ja suljettiin Kämärin urheilukentän lähellä sijaitsevaan haaremileiriin Harmisen armeijan poikien seksuaalisia tarpeita palvelemaan. Haaremileirin portille ripustettiin kyltti, johon itse Harminen riipusti surkealla oikeinkirjoituksella HRAEMLIRI. Mutta mitäs siitä - koska kyltin tekstillä oli virallinen status itsensä yksinvaltias ja pääroisto Harmisen kirjoittamana, kaikki puhuivat siitä alkaen haaremileirin sijasta Hraemliristä, ikään kuin tämä olisi ollut jonkinlainen paikan- tai erisnimi. Hraemliriin osoittavaan tienviittaan taas ei osattu kirjoittaa nimeä edes johdonmukaisesti väärin, vaan siihen tuherrettiin toinen kirjoitustaidottoman nuorisohuligaanin versio sanasta "haaremileiri", ts. HAREEMILIRI. Tästedes tämän väärin kirjoitetun viitan ympäristöstä, siis haaremileiriä ympäröivästä kaupunginosasta, alettiin käyttää samoin erisnimeä Hareemiliri. (Aikanaan Harmisen jengin jo hajaantuessa useiksi porukoiksi tärkeimmän kilpailevan sakin haaremileiri nimitettiin samalla periaatteella HREMILIEREksi.)

Sosiolingvistin vikaa minussa näkyy olleen jo siihen aikaan: periaate oli tosiaan, että jos kuningas ja keisari tekee kielivirheen, se on siitä lähtien oikein ja virallista kieltä. Kuten Sigismund sanoi prelaatille: Ego sum rex Romanus et supra grammaticam! Tosin Harminen ei ollut Rooman keisari, vaan nimitti itsensä generalissimus Harmiseksi. Ylipäätään hänen nuorista nöösipojista koostunut upseerikuntansa omaksui varsin pian barokkihenkisen sotilasarvoston, josta löytyi sellaisia upseerinarvoja kuin komentaja ja komendantti - jälkimmäisen arvomerkit olivat muuten samat kuin komentajan, mutta niihin oli liitetty suuri D-kirjain ilmaisemaan, että hänen arvonimessään oli tämä hieno ja herraskainen äänne, jota suurin osa tosielämän harmisista ja heidän aliupseereistaan ei kyennyt lausumaan 1970-80-luvun Varkaudessa. Valitettavasti suurin osa Harmisen jengin mielipuolisen hauskoista upseerinarvoista on päässyt unohtumaan, mutta ainakin everstisankari on jäänyt mieleeni - sen innoittajana toimi termi sotilasmestari, jota olen aina pitänyt hullunkurisena. Sanan sankari käyttö sotilasarvojen osana - muistaakseni minulla oli jossain kohdassa mammuttimaista upseerinarvoluetteloani myös termi sotilassankari - oli tarkoitettu korostamaan samanaikaisesti Harmisen porukan yleissivistyksen puutetta ja ahdasta villi-ihmisen perspektiiviä (he eivät ymmärrä "sankaria" muuna kuin epämääräisesti sotilaselämään liittyvänä käsitteenä ja olettavat sen sopivan sotilasarvon nimeksi) sekä omahyväistä pyrkimystä tyhjään loistoon ja hienouteen.

Korkeimpia arvoja, muistaakseni peräti generalissimuksesta seuraava, oli siitä analogisesti muodostettu kolonelissimus. Everstissimus ei oikein olisi toiminut, koska nuorten poikien joukossa siitä olisi heti hihitellen tehty "evers-TISSI-mus, evers-TISSI-mus" - ylläpidä siinä sitten auktoriteettia.

Tarinassa oli erikseen täsmennetty, että suurimmalla osalla näistä sotilasarvoista ei ollut yhtään mitään muuta merkitystä kuin tyhjänpäiväinen kerskailu. Ne pojat, jotka osallistuivat tosiasialliseen sotilastoimintaan - ympäryskuntiin, kuten Kangaslammelle ja Leppävirralle tehtäviin tiedustelu- ja ryöstöretkiin, erityisesti viinakauppojen ryöstöihin (tämän idean olin napannut suoraan tosielämän Harmisen ja hänen kaveriensa uhoiluista) - olivat hierarkian alimmalla tasolla, aivan kuten ne todellisuuden Harmisen jengin hengailijajäsenet, jotka pantiin tekemään pikkurikoksia ja ottamaan kiinnijäämisen riski, jotta Harminen ja muut jengin vakiintuneet jäsenet saisivat kaljaa ja tupakkaa.

Ajan oloon generalissimus Harmisesta tuli toki myös ympäryskuntien hallitsija. Valta kasvaa tunnetusti ilmakiväärin piipusta. Lisäksi sitä on ylläpidettävä terrorilla: Harmisen tapauksessa terroriin kuului oleellisena osana peräsuolen leikkaaminen uhreilta ja sen syöminen sisältöineen. Tällä minun oli tarkoitus korostaa Harmisen tarunomaista, Neron, Heliogabaluksen ja Commoduksen veroista rappeutuneisuutta viinan ja Hraemlirin tyttöjen tarjoamien nautintojen väljähdyttyä ja vahvempien kiihokkeiden osoittautuessa välttämättömiksi. Peräsuolesta tulikin Harmisen valtakunnan tunnus. Harminen alkoi sitten myös kirjoittaa oikeinkirjoitusta uhmaavalla slangillaan - josta tuli Harmisen maan virallinen kieli - häntä itseään ylistäviä kirjoja Harmisen maan vapaussodasta; jokaisesta kirjasta hän myönsi itselleen pramean kultamitalin, Peräsuobelin palkinnoksi kutsutun. Kirjat käännettiin aikanaan myös suomeksi: esimerkiksi mestariteos Vittu jätkät listitään ne sai suomenkielisessä asussa nimekseen Kirottua, miehet, surmatkaamme heidät.

Koska olin tuohon aikaan jo lukenut Vankileirien saaristoa ja Orwellia, ymmärsin, että harmistinen maailmanvallankumouskin voisi olla toimiva idea. Niinpä Harminen lähetti myös agenttejaan ja agitaattoreitaan yhä laajemmalle alueelle yllyttämään nuoria poikia kapinaan. Koska nuoret huligaanipojat olivat kulttuurisesti yhtenäinen, persoonaton ja sieluton lauma toistensa kaltaisia klooneja, kaikkialla he vastasivat kutsuun. Aluksi syntyi harmistinen anarkia, sitten joku paikallinen viisitoistavuotias sissikomentaja otti vallan, ja lopuksi Harmisen joukot saapuivat paikalle ja joko nujersivat ylivoimalla hänet tai - mikä tavallisempaa - hyväksyivät hänet yhdeksi Harmisen alipäälliköistä. Käsitykseni nuorisohuligaanien persoonattomuudesta kiteytyi siinä, että suurimmalle osalle näistä uusista harmisteista Harmisen asema palvottuna generalissimuksena ja jumalkuninkaana oli täysin itsestään selvä ja kiistaton: Harminen on nyt muotia ja sitä pitää seurata, kuten nuoret aina seuraavat muoteja. Puheet nuorista kapinallisina uuden etsijöinä ovat lysergihappopäissä keksittyjä houreita. - Tästä vakuutuin silloin, kun Simon ja Garfunkel muuttuivat muoti-ilmiöksi koulussamme. Aikaisemmin minä olin mielelläni kuunnellut isosiskolta jäänyttä Simon ja Garfunkel -levyä, jolloin minua oli vedetty turpaan hippimusiikin kuuntelemisesta. Sitten televisiossa markkinoitiin jotain Simonin ja Garfunkelin kokoomaälppäriä, ja viikon kuluessa mainoksesta joka jorma ja johanna oli levyn hankittuaan intona duon musiikista. Minä en tietenkään päässyt nauttimaan edelläkävijän maineesta, koska Ossi, Juice, Sumppi, Suitta, Pepe, Spittari-Spuge, Stiletti-Styde, Haiseva Harri, Harri Karvaturri, Päägalde, Ripuli, Mustasilmä-Reikäsilmä¹) ja muut olivat jo siinä vaiheessa keksineet uusia tekosyitä rääkkäämiselleni.

Lopulta Harmisen valtakuntakin hajosi - siinä vaiheessa kun tämä keskeltä Savoa lähtenyt mätäpesäke oli vallannut suurimman osan Sisä-Suomea ja ulottui suunnilleen Tampereelta Nurmijärvelle ja Oulusta Joensuuhun. Myös Yli- ja Alavieska olivat joutuneet Harmisen kynsiin, koska Harmisen valtakunnan mielenkiintoiseen läänijakoon kuului tuossa vaiheessa Vieskanmaan lääni. Varkaus oli edelleenkin valtakunnan keskus, ja samalla Keskilääni-nimisen hallinnollisen yksikön pääkaupunki. Rannikko oli yhä Suomen hallussa, samoin Lappi ja kapea kaistale Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Joka tapauksessa tarina päättyi siihen, että Harminen ei enää hallinnut vasallejaan, jotka halusivat kaikki generalissimuksiksi generalissimuksen paikalle - suurin osa hänen valtiostaan vajosi uudelleen harmistiseen anarkiaan, lisäksi siitä erottuivat merkittävinä kaksi seuraajavaltiota, toinen Haapajärvi, toinen Kajaani pääkaupunkeinaan. Näitä valtioita hallitsivat Haapajärven majuri ja Kajaanin kapteeni; vain pienemmillä valtakunnilla oli johtajinaan generalissimuksia ja kolonelissimuksia.

Minulla oli aika monta sotatilannekarttaa, jotka olin piirtänyt Coriolis-nimisestä maantiedon oppikirjasta valokopioidulle Suomen kunnat näyttävälle karttapohjalle. Toki Kai R. Lehtosen Historian peruskartasto oli toiminut osaltaan näiden karttojen innoittajana.

¹) Osa näistä liikanimistä on asianomaisista kouluaikanamme yleisesti käytettyjä, osa minun mielessäni heistä käyttämiäni haukkumanimiä ja osa tätä kirjoittaessani keksimiäni. Koettakaahan joutessanne arvata, mitkä ovat aitoja.

Feminismin todelliset kasvot

Tällaista jälkeä syntyi, kun joukko feministejä kävi Ruotsissa seksiklubin läheisyydestä löytämiensä miesten (eivät välttämättä olleet edes missään tekemisissä klubin kanssa) kimppuun baseball-mailat tanassa (aiemmin kyseinen astalo on tullut tunnetuksi saksalaisten skinien etnis-kulttuurillisen univormun osana).

Kuva on Antifeministiska samfundetin nettisivuilta.

Hyvää yötä, Birdy ja lapset

Birdyn älyllinen ja moraalinen mitättömyys on ollut selvä minulle jo kauan, mutta varsin pitkään hänen höpinänsä on kuitenkin otettu vakavasti muilla tahoilla. Silloin kun Birdy on eri mieltä jostain asiasta, hän vääristelee vastapuolen mielipiteen tunnistamattomuuteen saakka, ja päälle päätteeksi vielä ryhtyy henkilökohtaisuuksiin. Ennen muuta ei saa sanoa mitään, mikä saisi Birdyn oman kannan asiaan näyttämään missään mielessä moraalisesti epäilyttävältä - naisena ja feministinähän hän on joka asiassa oikealla, moraalisella hyviksien puolella, ja voi sitä, joka tämän kyseenalaistaa. Sedis tuli äskettäisessä lapsettomuuspuheenvuorossaan harpanneeksi liituviivan ylitse todetessaan, että Birdyn argumentit lapsenhankkimista vastaan ovat itsekkäitä - hän haluaa elää rikasta, mielenkiintoista elämää itsensä kehittämiseksi eikä halua vaivoikseen kiljuvia räkäsäkkejä, joiden takia pitäisi uhrautua ja rupsauttaa kroppansa. - On muuten merkillepantavaa, tässä välissä, että Birdy puhuu ikään kuin rupsahduksen, vanhenemisen ja kuoleman voisi estää olemalla hankkimatta lapsia, ikään kuin vanhuus jäisi tulematta jos jaksaa ylläpitää reipasta Edina ja Patsy -asennetta loputtomiin; ja yhtä kuvaavaa on, että Birdy kokee yhä velvollisuudekseen taistella rupsahdusta vastaan, koska hänellä ei ilmeisesti ole paljoa muuta tarjottavaa miehille (joista yksikään ei ilmeisesti pitkään viihdy hänen kanssaan) kuin ulkonäölliset avut. (Täytyy kylläkin sanoa, että siitä surkeasta mummelista päätellen, joka vilahteli taannoisen blogistikokoontumisen kuvaraporteissa, taistelu oli jo hävitty.)

Sedis totesi, että vaikka Birdyn argumentit lapsettomuudelle sinänsä herättivät vaikutelman itsekkyydestä, lapsettomuutta voidaan perustella paremminkin, ja ystävällisenä miehenä Sedis innostui myös tarjoamaan Birdylle näitä parempia perusteluja. Sediksen pitkä moraalifilosofian historiaan paneutuva esitys ei ole minun mahdollisuuksieni rajoissa, mutta omasta puolestani voin vain todeta, että saattaisin pitää itseäni liian tasapainottomana, itse lapsellisena tai - aivan oikein - itsekkäänä, jotta voisin hajottaa itseäni huolehtimaan lapsista, kun itsessänikin on riittävästi työtä. Sitä paitsi tiedän, että monillekin ihmisille olen jo nyt henkisesti esikuva ja isä, jonka vaikutus jää jälkeenpäin lapsissa elämään - enkä nyt tarkoita ainoastaan adoptiokummilastani. Toisin sanoen en välttämättä tarvitse lihallisia jälkeläisiä jättääkseni haluamani laisen puumerkin "ihmiskunnan suureen vieraskirjaan", kuten pornojengiteinivuosien aikainen paras ystäväni sanoi. On vallan mahdollista, että omien lasten hankkiminen häiritsisi merkittävästikin mahdollisuuksiani toimia iirinkielisten nuorten oppi-isänä, jollaiseksi minut ilmeisesti on jo pitkälti hyväksytty (jopa siinä määrin, että muuan puoliksi amerikanirlantilainen, puoliksi amerikanpuolalainen nuoriherra, joka osaa iiriä kohtuullisen hyvin itsekin, on jo nähnyt tarpeelliseksi nousta isäkapinaan minua vastaan).

Birdy olisi voinut ottaa Sediksen heiton itsekkyydestä rennommin: ihmisen on aivan mahdollista myöntää olevansa itsekäs ja kelpaavansa huonosti lasta hoitamaan juuri itsekkyytensä vuoksi, koska olisi vastuutonta antaa lasta hänenlaisensa hoivaan. On varsin hyvä argumentti vanhemmuutta vastaan todeta, että huonoja vanhempia ja huostaanotettuja lapsia on liikaa ja että juuri minun, joka tiedän, uskon tai pelkään soveltuvani siihen pestiin kehnosti, ei kannata ryhtyä niitä tilastoja kasvattamaan. Me miehet olemme koko ikämme saaneet kuulla sosiaalisesta kelvottomuudestamme, myötäsyntyisestä pedofiilisuudestamme ja muista vanhemmuuskelpoisuutemme kyseenalaistavista asioista, joten meidän on helppo nöyrtyä myöntämään rajallisuutemme tässä suhteessa. Mitä sitten tulee lastenteon "perusarvoisuuteen" yhteiskunnan ylläpitäjänä, tuskin olen ainoa henkilö maailmassa, joka pystyy näkemään tulevaisuuden lastentuotannon kokonaan kehitysmaihin ulkoistettuna: maailman kaikki lapset syntyvät eriasteisissa mutiaismaissa, tuotantokoneisto (köyhien maiden naiset) myyvät lapset jo imeväistasolla adoptoitaviksi ja saavat näin sekä lapsen ostajan rahoittaman korkeatasoisen raskaudenaikaisen terveydenhuollon että summan kylmää käteistä palkkioksi lapsesta. Ei ole mitään asiallista syytä (ehkä logistisia vaikeuksia lukuunottamatta, jotka toki voivat olla hyvinkin merkittäviä öljyhuipun jälkeisissä olosuhteissa), miksi länsimaista huipputeknistä yhteiskuntaa ei voitaisi ylläpitää kokonaan tai etupäässä tällaisten tuontilasten varassa, jos kohta tapa yleistynee ensimmäiseksi hyvinvoivan keski- ja yläluokan piirissä. Tästä seuraa tietysti, että lopulta vain köyhillä öyhöttäjillä ja periaatteen vuoksi omista soluistaan lisääntyvillä rasistihuligaaneilla (sama asia) on valkoihoisia lapsia, jolloin valkonaamaisuudesta ja sinisilmäisyydestä tulee nimenomaan kehittyneissä teollisuusmaissa nopeassa tahdissa alaluokkaisuuden ja rikollisuuden merkki.

Birdy ei kuitenkaan voi reippaasti myöntää olevansa itsekäs. Feministinä hän on tottunut olemaan arvostelun yläpuolella ja kokemaan oman itsekkyytensä toisenlaisena kuin muiden itsekkyys, koska jäsenyys sorretussa ja yleisesti sellaiseksi tunnustetussa yhteiskuntaryhmässä on antanut hänelle erikoisluvan keskittyä yksinomaan omaan napaansa. Kun joku sitten kutsuu häntä itsekkääksi, se on yksinkertaisesti ristiriidassa hänen koko maailmankuvansa kanssa "Itsekkäitä" ovat vain nuo toiset, pahat ihmiset - miehet. Jos jokin asia jonkun muun tekemänä on itsekkyyttä, niin pitäisihän Sediksen kaltaisen, Birdyn tähän asti fiksuna pitämän miehen ymmärtää, että Jupiterille, tai Heralle, sopivat toki monet asiat, jotka eivät sovi korskuvalle sonnille. "Itsekäs" on paha sana, joka sisältää moraalisen tuomion. Ja koska Birdy on hyviksien puolella eikä koskaan voi olla moraalisesti väärässä, tämä tuomio on väärä tuomio, jonka esittäjän kanssa ei neuvotella, ei älyllisesti keskustella, häntä ei yleensäkään enää voida tunnustaa oman itsen vertaiseksi. Hän on pahis, ja nyt Birdyä kiinnostaa enää vain esittää standardiarvionsa pahiksen motiiveista: joko pahis on onnettomasti ihastunut Birdyyn itseensä, tai sitten pahis ei siedä Birdyä - mikä ei tietenkään koskaan voi johtua siitä, että Birdyssä olisi mitään vikaa, vaan ainoastaan siitä, että pahis ei siedä Birdyn kaltaista vahvaa ja upeata naista. Luonnollisesti tämän taustalla taas on se, että pahis ei siedä vahvoja ja upeita naisia ollenkaan (syyt tähän selvitetään pitkällisellä pseudofreudilaisella selostuksella ja pahiksen "mielipiteet" psykologisoidaan pelkän lapsuudessaan kieroon kasvaneen hullun kouristuksenomaisiksi, robottimaisiksi pakkomielteiksi, joita tasapainoinen, vahva ja upea nainen ei tietenkään ota vakavasti eikä niiden kanssa keskustele), vaan haluaa pakottaa kaikki naiset kotiin tikahtumaan kirkuvien ipanoiden housuista tirsuvien ruskeiden liejujen imelänruokaisaan lemuun. Tietenkin kaikkien naisten velvollisuus on tässä tilanteessa nousta yhdessä pahista vastaan Birdyä puolustamaan; jos joku ei sitä tee, hänen olemassaolonsakin voidaan kyseenalaistaa (tästä erinomainen esimerkki oli se, kun Birdy kiisti Maria Kristiinaa olevan fyysisenä henkilönä olemassakaan ja epäili häntä minun keksimäkseni epähenkilöksi).

Oleellinen osa pahikseksi leimaamista on tietysti se, että riippumatta siitä miten asiallisesti opponentti on arvostellut Birdyä, tämän selitetään aina "raivostuneen" tai "vetäneen herneen nenään". Miehethän ovat Birdyn maailmassa testosteronihumalassaan toikkaroivia ja riehuvia sarvikuonoja, jotka myrskyisän tunne-elämänsä riepoteltavina jatkuvasti puskevat viattomia ohikulkijoita sieraimet huurussa ja korskuvasti mylvähdellen. Luonnollisesti Birdyn lukijat eivät vaivaudu tarkistamaan asiaa alkuperäisen tekstin kirjoittajalta, vaan tyytyvät oppiäitinsä viisauksiin - olisihan niiden epäileminen epäluottamuslause itselleen Pyhälle Naisasialle. Niinpä pahikseksi leimatun kirjoitusta arvostellaan isolla tanttajoukolla Birdyn vääristeltyjen kommenttien perusteella ja uhri joutuu sietämään esimerkiksi Birdyn anonyymien juoksilaiden asiattomuuksia ja paskanheittoa kommenttiosastossaan. Tällaisen provosoinnin vaikutuksesta enkelimäisinkin ihminen varsin nopeasti menettää malttinsa, jolloin Birdyn puheet örseltävästä sarvikuonosta vahvistuvat jälkikäteen tosiksi.

Aika pitkälti Birdy pystyykin näillä manipulointitaktiikoilla viemään varsinkin naisväkeä, mutta myös hännystelijämiehiä kuin pässiä narussa. Itse asiassa hän saa monessa tapauksessa itseään fiksummatkin naiset puolustamaan itseään sellaisilta osin kuin hän ei oikeasti ole puolustettavissa. Nämä naiset sitten tulkitsevat Birdyn lähinnä haukkumasanoista, vyön alle lyömisestä ja ilkeämielisyyksistä koostuvat vuodatukset parhain päin ja näkevät niissä syvällisyyttä, jota niissä ei alun pitäen ollutkaan, - ja tätä omaa tulkintaansa he sitten äänekkäästi kokevat puolustella tämän maailman sediksiä vastaan. Naisten ryhmädynamiikasta opettaa paljon se, että lauman tyhmin ja suupaltein pystyy noin vähällä järjellä dominoimaan älykkäämpiään, jopa haudan takaa (Valerie Solanas, Andrea Dworkin ym.).

Tommin pommi

Tommi kirjoitti seuraavanlaista:

En tiedä miksi kutsutaan sivistymättömiä ihmisiä, jotka haluavat käydä kovinkin kulturelleista. Moukka tai nousukas viittaavat johonkin ammoin kuolleeseen sosiaaliseen systeemiin. Yllättävää kyllä, sellaisia tapaa aina joskus harvakseltaan, ja yleensä he ovat naisia. Näitä lenitoja. En oikein tiedä pitäisikö heille nauraa vai nolostua heidän puolestaan. Ei varmaan ainakaan jälkimmäistä, koska mitäpä sitä turhaan motkottaa asiasta, josta ei ole toisille haittaa.

Luulen kuitenkin, että enemmän kuin mikään muu, Panua pännii tämä ihmisryhmä. Hän on aika usein kirjoittanut naisista, joiden lattea ksenofilia ei oikein sovi mitenkään sellaisen kanssa yhteen, että joku esimerkiksi lukee oikeasti kohdemaan kirjallisuutta. Poru nuorten naisten fasistisesta pahuudesta ja sellaisesta on sitten vain pieni sivujuonne.

En tiedä voinko allekirjoittaa tätä ihan tuosta vain, mutta myönnän, että jonkin todella tärkeän oivalluksen jäljillä Tommi tässä ainakin taitaa olla. Koetan kommentoida parhaani mukaan.

Muistaakseni sama Tommi sanoi joskus nyysseissä tunteneensa nuoren naisen, joka käytti eri asioita harrastavia miehiä huvimestareinaan. Tyttö oli olevinaan kiinnostunut eri harrastuksista ja hakeutui niistä innostuneiden miesten seuraan. Miehet tietenkin näyttivät kädestä pitäen niin golf- kuin pleikkariotteetkin, koska luulivat saaneensa kivan ja söpön kumppanin, jonka kanssa saisivat jakaa harrastuksensa. - Tässä muuten nähdään, että kiltin nörttimiehen haave ei todellakaan ole mikään tissimonsteri-seksinainen, vaan ennen muuta mukava ja kotitarpeiksi söpö tyttö, jonka kanssa voisivat puuhata kaikenlaista yhdessä. - Aikansa huvimestaria pompotettuaan tyttö sitten jätti tämän ja etsi itselleen uuden huvimestarin, jota käytti samalla tavalla hyväkseen.

Tämä on toinen puoli siitä ilmiöstä, jota Tommi kuvaa tuossa ylempänä olevassa sitaatissa: naiset ovat harvoin mistään kiinnostuneita sillä tavalla kuin miehet ovat. Evi Sönder muisteli joitakin aikoja sitten äkkiarvaamatonta joutumistaan hempukoiden seuraan mieleenpainuvasti:

Minua ärsytti suunnattomasti se, että hempukat puhuivat hölynpölyä ja läpäläpää. Että heidän mielipiteensä olivat älyttömän tyhmiä. Että he halveksivat ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita vaikkapa tähtitieteestä tai mistä tahansa tieteestä. Ihan kuin hempukat olisivat halunneet pönkittää tyhmän blondin kuvaa, jota he siinä niin ponnekkaasti edustivat. Heillä kaikilla oli kyllä poikakaverit ja omakotihaaveita ja vauvakuumetta ja aleshoppailusuunnitelmia (hei kato joo alet alkaa jo juhannukselta) ja lempimeikkivoidetta ja plaa plaa plaa.

"Ja mä sanoin sille ett mä haluun kuule nyt vaan ett sä paat ton kirjan pakettiin enkä mitään esitelmiä eise kirja mulle tuu kuvittele se luuli ett mä luen jotain lintukirjoja" ja sitten hempukat päivittelivät kaikkia kamalia tilanteita, joissa jonkun asian innokkaat harrastajat ovat yrittäneet kertoa harrastuksestaan hempukoille, miten naurettavia sellaiset ihmiset ovat ja mitä he oikein heistä kuvittelevat. Ja niin edelleen. Hempukoiden hempukkamaailma oli parasta mitä he tiesivät ja he ylläpitivät sitä olemuksellaan ja puheillaan.

Miehenä olemisen ja sopivan naisen hakemisen suuria tragedioita on, että naiset ovat keskimäärin melko hempukkamaisia, ja tämä koskee kyllä merkittävässä määrin juuri niitäkin naisia, joiden voisi päältä katsoen luulla olevan muuta kuin hempukoita, tai jotka ovat kovasti olevinaan muuta kuin hempukoita. Psykonarttujutuissani on useammin kuin kerran ollut kyse siitä, että seuraani on tunkeutunut nuori nainen, joka on ollut kovasti olevinaan samalla tavalla innostunut esim. näistä kielijutuista kuin itse olen. Mutta tällaisten tyttöjen sisään on aina viritetty hempukkapommi, joka räjähtää sillä siunaaman hetkellä kun alan oikeasti uskoa heidän tutkijanuteliaisuutensa olevan jotain muuta kuin showta ja valehtelua. Yhtäkkiä asianomainen muuttuu lenitaksi ja hempukaksi ja ihmettelee, mitä vittua minä hänestä oikein kuvittelen, mokomakin koulukiusattu runkkari ja joka suhteessa oikeaa ihmistä huonompi olento.

Ongelman ydin on tietysti se, että jos Panu sanoo olevansa kiinnostunut Irlannista, se tarkoittaa että Panu osaa iiriä sujuvasti sananlaskuja myöten, mutta jos Vulvosentriina (geneerinen ns. hempukan tai lenitan tai psykonartun nimi) sanoo olevansa kiinnostunut Irlannista, se tarkoittaa että Vulvosentriina haluaa juoda jännittäviä irlantilaisia kaljoja jännittävässä irlantilaisessa miljöössä ja levittää haaransa yhdelle tai mieluiten useammalle jännittävälle irlantilaiselle miehelle. Tämäkin vielä kävisi päinsä, jollei Vulvosentriinalla olisi pakonomainen tarve hakeutua Panun seuraan ja esittää Panulle olevansa samalla tavalla kiinnostunut Irlannista kuin Panukin, ja jos Panulla (tai geneerisellä ATM-runkkarilla) ei olisi voimakasta tarvetta ja halua uskoa ja toivoa Vulvosentriinan todella tarkoittavan samaa asiaa puhuessaan Irlanti-innostuksestaan. Juttu päättyy sitten poikkeuksetta riitaan, koska Vulvosentriina osoittautuu tuollaiseksi piilohempukaksi, joka on kovasti koettanut peitellä hempukkuuttaan esittämällä sen lattean, yleisluontoisen ja epäspesifin ksenofiliansa Panun Irlanti-harrastukseen verrattavana ilmiönä.

Kuvayritys

Näkyy tämä Bloggerin uusi kuvanpostaustyökalu sitten toimivan. Tuo kuva on siis otettu silloin huhtikuun lopussa 2004, kun meillä oli se iso mielenosoitus iirin kielen virallistamiseksi. Pitkätukkainen renttu puku päällä olen minä, oikeanpuoleinen kaveri on Julian de Spáinn, iirinkielisyysnuorten puheenjohtaja.

Tuota julistetta minulla ei valitettavasti ole itselläni, vaikka jossain taitaa olla kyllä postikortin kokoisia pikkujäljennöksiä tallella. Onneksi tämä kuva löytyi netistä. Siinä pitäisi lukea AN LÁ MÓR - Siúl ar son Stádas Oifigiúil don Ghaeilge san Aontas Eorpach - Walk for Official Status of the Irish Language in the European Union - Stádas - Dé Sathairn, 24 Aibreán 2004 - Saturday, 24 April 2004 - Teacht le Chéile: Am: 2:00 I.N. - Gairdín Cuimhneacháin (Cearnóg Pharnell) go Dáil Éireann - Paráid ar an tSráid! - Gathering Point: Time 2:00 P.M. - Garden of Remembrance (Parnell Square) - To Dáil Éireann - Feet on the Street!

Röökit vittuun, perkele

Jos sielunne sietää ja vakaumuksenne vaatii, allekirjoittakaa vetoomus savuttomien ravintoloiden puolesta nettiosoitteessa http://muumilaakso.org/~jristani/savuton/.

En uskalla luvata pimppaa kaikille AT-miehille, jos sivistynyt, savustumaton irlantilainen pubikulttuuri tuodaan meillekin, mutta uskallan väittää, että naisettomien, muuten mukavien kaverien mahdollisuudet sukupuoliyhdyntöihin kasvavat merkittävästi, jos rööki saadaan pois juottoloista ja niihin tulee enemmän fiksua, tupakoimatonta porukkaa. Irlantilaiset kokemukseni viittaavat vahvasti tähän suuntaan.

Feministinen korruptio

Johan minä tätä osasin epäilläkin, mutta nyt se on sitten vahvistettu: Ruotsissa on paljastunut mehevä feministinen korruptioskandaali. Tasa-arvoministeriö on jakanut olemattomille nais- ja tyttöyhdistyksille melkein miljoona kruunua, jotka rahanjakelusta vastannut virkamies (virkanainen, olettaisin) on pannut plakkariinsa.

On kieltämättä vaikeaa päättää, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kun kiihkofeministit näkevät yhteiskunnassa kaikkialla salattuja patriarkaalisia rakenteita ja salaliittoja, joiden vastustamiseksi naiset ovat velvollisia tekemään yhteistyötä, onkin osoittautumassa, että naisjärjestöt itse ovat muodostuneet juuri sellaiseksi "näkymättömäksi imperiumiksi", joksi ne ovat koettaneet maalata miesvallan.

Nyt pitäisi ottaa selvää siitä, ovatko esim. eduskunnan naisverkoston touhut täällä Suomessa kaikilta osin laillisia. En ihmettelisi, vaikka niidenkin jäljiltä löytyisi yhtä jos toistakin.

PS. Kommenttipuolella muutama merkintä sitten nimim. CalleC huomautti jonkun Jessica Sunin kirjoittaneen Voima-lehdessä, että naisten tulisi aina valita sänkykumppaneikseen tosimiehiä akateemisten nynnyjen sijasta, koska nämä on aivopesty feminismillä epämiehekkäiksi surkimuksiksi. Heh. Ensin piti olla pehmoa ja herkkää, ja juuri sillä siunaaman hetkellä kun miehet alkoivat oppia, että sitä kovisshowta ei tarvitse esittää, vaan saa olla oma kiltti itsensä, niin silloinkos akat käänsivät kelkkansa ja alkoivat vaatia väkivaltaista tosimiestä.

Sanonpahan vain: Jos naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa lisääntyy ja raaistuu moninkertaisesti, akat ovat totisesti ansainneet jokaisen turvonneen naaman, jokaisen katkenneen leukaluun, jokaisen murtuneen kylkiluun.

Paskahuorat

Toveri Enimmäkseen nimetön on taas päivittänyt, pitkästä aikaa. Tämä sitaatti on aivan pakko levittää laajemmalle:

Miehet ovat helppoja ja se - miehen iskeminen - onnistuu melkein millä tahansa taktiikalla. Paitsi ulostamalla julkisesti ja ryntäämällä sitten sohimaan miestä palavalla tupakalla.

Tapaus oli sellainen, että nuori isotissinen nainen kakki Toverin nähden julkisesti pusikossa ja yritti sen jälkeen kähmiä Toveria kädellä, jossa oli palava tupakka.

Maistelkaamme tätä uutta nuoren suomalaisen naisen nimitystä: paskahuora. Sehän kuulostaa - realistiselta!

Kasakat

Näin omituista unta. Minun oli saatava kaikki kirjani lentomatkalle Irlantiin (unessa kirjat oli saatu mahtumaan kolmeen matkalaukkuun, heh heh) ja kun tulin vessassa käytyäni hakemaan niitä odotushuoneesta, joka jostain syystä oli uimahallin pukuhuoneen näköinen kaikkine lukittavien koppien riveineen, odotushuoneen suurten pöytien (?!) ääressä oli pelkkiä kasakoita. Siis kasakoita. Kookkaita venäjää puhuvia miehiä korkeat turkislakit päässä miekka vyöllä. Niiden kanssa piti sitten puhua venäjää, mikä oli tukalaa. Laukkuni kyllä sain, mutta yksi niistä oli avattu. Epäilin - mutten sanonut sitä ääneen - että kasakat olivat nuuskineet tavaroitani etsien niistä varastettavaa. Saatuaan tietää, että olin suomalainen, kasakat antoivat minulle kasakkakuoronsa mainosjulisteen, josta ilmeni, että he tulisivat Helsinkiin esiintymään elokuussa.

Johtuukohan tämä siitä, että huomasin ainoan itse keksimäni kielitieteellisen vitsin levinneen laajempaankin tietoon.

Möchtegernien surkea elämä

Nykyään kuuluisi käyttää englantilaisia lainasanoja, joita inhoan (se on yksi tärkeimpiä syitä siihen, miksi minusta tuli keltologi), mutta on yksi hyvä sana, jolle en ole vielä keksinyt kunnollista suomalaista vastinetta: wannabe. Koska kuitenkin kategorisesti kieltäydyn käyttämästä moista inhottavaa anglosaksista saastaa, turvaudun tässä sen saksankieliseen vastineeseen Möchtegern. Innoittajana toimii Pikku-Isännän taannoisessa kirjoituksessaan antama linkki City-lehden artikkeliin pummeista.

Möchtegernillä en tarkoita niinkään ihmistä, jolla on epärealistisia tulevaisuusunelmia. Toteutuivathan minunkin unelmistani viime kädessä ne epärealistisimmat, eli minusta tuli tosiaankin iirin kielen asiantuntija ja jossain määrin tai jossain mielessä myös iirinkielisyysliikkeen organisaattori. Möchtegerninä pidän ennen kaikkea sellaista ihmistä, jonka epärealistiset tulevaisuusunelmat ovat samanlaisia kuin kaikkien muidenkin epärealistiset tulevaisuusunelmat, ja joka oikeasti ei tee mitään sellaista, mitä niiden unelmien toteuttamiseksi tarvitsisi tehdä. Erinomaisina havainnollistajina toimivat noiden Cityssä kuvailtujen pummien puheet:

Työ antaa taloudellista tukea ja turvaa. Mutta kun on taiteilijaluonne, muun kuin oman alan työn tekeminen syö taiteellista identiteettiä.

Asianomainen kaveri on ennen kaikkea omasta mielestään taiteilija. Hänen taiteilijuutensa näkyy ilmeisesti siinä, että hänellä on nurkissaan musiikkivehkeitä ja valtava kasa CD-levyjä. Emme kuitenkaan näe hänen valmiita teoksiaan, emmekä näe häntä taiteellisen luomistyön touhussa inspiraation valtaamana. Varsin oleellista on, että hän "taiteilee" alalla, jolla on valtavasti muitakin tekijöitä.

Työtä tälle veikolle olisi luvassa keikkamuusikkona, mutta sekään ei kelpaa, koska "keikkamuusikko on ohjelmatoimiston orja". Tässä kohdassa loppuu minun ylhäisyyteni kärsivällisyys, koska olen vakaasti sitä mieltä, että jos pystyy elättämään itseään tekemällä oman taiteellisen alansa hanttihommia, sitä kannattaa tehdä pelkän harjoituksen ja säännöllisten työtapojen ylläpitämisen takia. Tiedän tarkkaan, että minusta jäi tulematta kirjailija, koska en kehdannut ruveta kirjoittamaan seksitarinoita pornolehtiin. Asia nimittäin on niin, että niiden juttujen kirjoittaminen keskitasoa paremmin olisi varmasti luonnistunut minulta, koska olisin osannut tehdä ne hyvällä kieliopilla ja viimeistellysti. Alan konventiot oppii tunnistamaan jokainen murrosikäinen runkkari (omakohtaista seksuaalista kokemusta ei todellakaan tarvita, koska ne jutut ovat määritelmällisesti fantasiaa - itse asiassa seksuaalisesti kokematon runkkari on luultavasti parempi pornokirjailija kun kokenut, siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on konventioiden sitoma kirjallisuudenlaji, jonka luomisessa konventioita on osattava soveltaa taitavasti, ei todellakaan rikkoa asiaankuulumattomalla "realismilla"), ja inspiraatiota saa ainakin lämpimänä vuodenaikana vain kulkemalla kadulla ja katsomalla ympärilleen. Mutta koska tuohon aikaan feminismi oli aivopessyt minut ja häpesin niitä kerran puolessa vuodessa ostamiani pornolehtiä, en tietenkään kehdannut moraalisista, tai kaksinaismoralistisista, syistä tarttua tämän ilmeisen rahasammon kampeen. Ennen nettiä se näet oikeasti olisi ollut rahasampo hyvälle kirjoittajalle. Ja varsin pian olisin voinut päästä asemaan, jossa minulla olisi pornon ansiosta alkanut oikeasti olla varaa taiteelliseen integriteettiin. Puhumattakaan siitä, että minulle olisi tyhjän "kaikki porno on pahasta" -moralisoinnin sijasta jo tuohon aikaan ollut hyväksi opetella pohtimaan monitahoisesti, mikä voisi olla pornontekijän moraali. (Esimerkiksi immuunikatopöpsykkäisten aikakaudella olisi moraalista kirjoittaa tarinoita, joissa kondominkäyttö erotisoidaan tai esitetään kiihottavana; ja ATMien itsemurhatilastojen räjähdettyä käsiin moraalinen pornokirjailija luonnollisestikin kirjoittaa kiihkeitä tarinoita siitä, miten nuori aloitekykyinen nainen iskee pelokkaan ATM:n, joka pikku alkuharjoittelun jälkeen osoittautuu kaikki seksioppaat lukeneeksi ja niiden teoreettisia opetuksia mielellään käytäntöön soveltavaksi superrakastajaksi.)

Keikkamuusikkona soittamiseen ei pitäisi liittyä sellaisia moraalisia ongelmia kuin pornon kirjoittamiseen. Pystynkin oikeastaan ymmärtämään keikkailusta kieltäytymisen syyksi vain ujouden, ihmisarkuuden ja öyhöttävien ihmisjoukkojen herättämän pelon. Tätä pelkoa ymmärrän erinomaisesti, koska itse en ole nauttinut julkisesta esiintymisestä varmaan kertaakaan ennen viimevuotista palopuhettani Irlannin parlamenttirakennuksen eteen kerääntyneille kansanjoukoille. Mutta jos kaveri ei myönnä, että porukat pelottavat häntä, vaan että hänen on pakko säveltää (heh) kaikenlaisia roskapuheita taiteellisesta koskemattomuudesta pelkonsa rationalisoimiseen, hänellä on jokin hoitoa kaipaava neuroosi tai vaikeampikin tunne-elämän häiriö.

Toinen mahdollisuus on se, että hän yksinkertaisesti halveksii ihmisiä eikä halua tehdä sellaista taidetta, josta olisi kenellekään iloa. Tällaista taiteilijaa ei todellakaan kuulu elättää. Jos joku oikeasti haluaa luoda jotain, hän on kyllä myös kiinnostunut siitä, miten siihen reagoidaan. Tahallisesti käsittämättömyyteen tai (enemmän tai vähemmän kuvitteellisen) "porvarin" epateeraamiseenkin pyrkivä avantgardistikin haluaa saada ihmiset hätkähtämään ja närkästymään. "Vittu tommosesta paskataiteesta en maksa penniäkään" on sekin eräs reaktio, jonka herättämiseen taiteilija voi tähdätä tietoisesti ja laskelmoidustikin.

Kyllä kansalle käsittämätöntäkin taidetta saa ja pitääkin olla, koska kaikkien aikakausien taiteellinen elämä on ollut täynnä harhailevia ateljeekokeiluja. Mutta suuri osa tuosta "en halua tuottajien orjuuteen" -asenteesta on pelkkää neuroosia - tai sitten pohjimmiltaan tietoisuutta siitä, ettei oikeasti osata mitään eikä kelvata edes tuottajan orjaksi. Lisäksi oikeasti hyvä taide - kuten vaikkapa Flann O'Brienin kirjat - pystyy olemaan hauskaa ja populääristäkin näkökulmasta hyvää samalla kun se kuitenkin on omalaatuista ja epäkonventionaalistakin. Itse asiassa jos taiteilijassa on ainesta, tuottajan ja toimittajan apu voi olla hyvinkin välttämätöntä juuri sentyyppisen vinkeyden esiinhoukuttelemiseksi.

Mutta taiteenteon periaatteiden pohtiminen ei ole vaivan arvoista möchtegernien tapauksessa, koska todelliset, laimentamattomat möchtegernit eivät oikeasti ole kiinnostuneita taiteesta, vaan taiteilijuudesta. Räikeimpiä esimerkkejä ovat kaikenlaiset Idols-kilpailuihin osallistuvat laulutaidottomat pikkupimut, jotka General Njassan (kuvittelin aina, että tuonniminen mies on musta ja pukeutuu Samora Machel -tyylisiin afrikkalaisiin sissivetimiin) pilkalliset huomautukset kuultuaan poistuvat pelistä itkien ja maailman epikseyttä valittaen, koska ovat koko ikänsä haaveilleet siitä, mistä joukkotiedotus aivopesee jokaisen muunkin nuoren naisen haaveilemaan, eikä kukaan ole aikaisemmin sanonut heille, että sinusta ei ole tuohon hommaan.

Kylän koirat ja korvalääkärit

Veikko Huovinen kirjoitti joskus kuusikymmenluvun alussa, vuosia jopa ennen meikävanhuksen syntymää, hauskan pikku kirjan nimeltä Kylän koirat, jossa hän kuvaili kainuulaisen kotiseutunsa tuonaikaista koirakulttuuria. Meidän perheellemme kirja on aina ollut hyvin läheinen, sillä äitini oli 70-luvulla kieltenopettajana Kuhmossa. Hän kävi töissä kirkolla, mutta asui Lentiiran kylässä, jossa sama koirakulttuuri oli voimissaan vielä tuolloin, ennen vesikauhun paluuta Suomeen.

Minä asuin tunnetusti Varkaudessa, isovanhempien luona; mutta toisinaan pääsin käymään Lentiirassa, aivan pikkupoikana, kun koulu ei ollut vielä alkanut. Asuin siellä joskus pitkiäkin aikoja ja muistan kerran suorastaan juurtuneeni sinne - olin isoäidille vihainen, kun hän sitten lopulta tuli hakemaan minua Varkauteen. Niin kadehdittavan sopeutuva ja muovautuvainen on alle kouluikäinen lapsi.

Käsittääkseni äiti asui Lentiiran koulun naapurissa, vaikka hän ei itse siinä koulussa opettanutkaan. Kun nyt katselen netistä Lentiiran karttaa, Lentiiran kylä näyttää isommaltakin paikalta, mutta itse asiassa muistikuvani on, että siellä ei koulun (ja meidän perheemme asuinrakennuksen) lisäksi juuri ollut muita rakennuksia lähelläkään kuin naapurin Kytölän tila. Koulun ja Kytölän välissä Kajaaniin vievästä tiestä, jonka varrella koulu oli, erkani kapea tie, joka oli varustettu viitalla Tyvelän metsätie. Jo pienenä ymmärsin, että kyseessä oli sellainen viitta, jossa ei kuulunut lukea tien nimeä, vaan määränpään nimi. Oliko tämä tie siis Tyvelään vievä metsätie, vai veikö se Tyvelän metsätielle? Vai oliko tämä metsään loppuva päämäärätön tie, jolle oli annettu nimeksi Tyvelän metsätie? Miksi ylipäätään kukaan rakentaisi metsän keskelle vieviä teitä? - Tietenkin siksi, että ne päättyivät metsätyömaalle, ääliö. Lentiira kuului siihen etäisten korpien metsätyömaa-Suomeen, jolle ovat ominaisia tien vieressä seisovat, tuoreelta pihkalta tuoksuvat presenningillä peitetyt puukasat.- Mutta kai se tie vei Tyvelään. En koskaan ihan saanut tietää mikä Tyvelä oli, maatilako vai naapurikylä. Usein kyllä kuulin äidin ja isän puheissaan mainitsevan Tyvelän.

Lapsena ja nuorena suuri maailma oli käsittämättömän kaukana. Sisä-Suomen syvillä metsillä oli osuutensa asiaan. Esimerkiksi Varkaus tuntui vielä minun murrosiässäni koko maailmalta. Tämä johtui siitä, että lähimmät naapurikaupungit Kuopio ja Mikkeli olivat melkein sadan kilometrin päässä, ja kun Varkauden kaupunki loppui, se todella loppui umpiviidakkoon. Tai siltä minusta ihan pienenä tuntui. Vähän vanhempana tiesin jo, että Varkauden asutus itse asiassa on varsin hajanainen eikä sillä todellakaan ole selvää rajaa maaseutuun. Nykyään vielä vähemmän, kun lapsuuteni maaseutumaiset reuna-alueet olivat jo kuusi vuotta sitten, viimeksi Varkaudessa käydessäni, urbanisoituneet tunnistamattomiksi. Toisaalta Päiviönsaari, jota olen tottunut pitämään Varkauden keskustana, on jo yli vuosikymmen sitten muuttunut tehtaan varjossa ja selluloosakeiton pierunhajussa kituvaksi laitakaupungiksi ja kauppakeskus siirtynyt selvästi lähemmäksi entistä kotiani. Itse asiassa kaupungin käytännön topografia on muuttunut merkittävästi, kun Päiviönsaari ja tehtaan rakennusten välistä Voimakanavan yli vievä silta ei enää ole tavallisin tapa ylittää Huruslahti, vaan nykyään mennään Kommilan - entisen umpiperän ja maailman reunan - kautta. Itse asiassa Varkauden komea kirkko Lennart Segerstrålen maalaamine alttarifreskoineen, joka aiemmin oli heti toisella puolen Huruslahtea (Päiviönsaaren ja tehtaan tietä mentäessä), on nyt sitä umpiperää. Lentiirassa "koko maailma", jonka ulkopuolella alkoivat syvät metsät, oli todella pieni: vain äidin asunto, Lentiiran koulu ja Tyvelän metsätien toisella puolella Kytölän tila.

Tietenkin Neuvostoliiton raja oli lähellä, mikä tuntui pienestä pojasta hyvin pelottavalta, vieläpä metafyysisellä tavalla. Lentiirasta käytiin sankoin joukoin töissä rajan toisella puolella, siis helvetissä. Työkohde oli nimeltään Kostamus, millä oli varmasti jotain tekemistä kostamisen kanssa. Raja-asemalla oli sopiva nimi, Vartius, koska sarvipäiden liekkivaltakunnan rajaa oli luonnollisesti ankaralla vartijuudella vartioitava. Outoa kyllä nimen genetiivi ei ollut Vartiuden, vaan Vartiuksen, ikään kuin kyse olisi latinankielisestä nimestä. Sellaisiin perehdyin Asterixin ansiosta jo alle kouluikäisenä.

Kostamuksessa käyviä rakennustyöläisiä ei siellä kutsuttu rakennustyöläisiksi, vaan rakentajiksi. Se oli näin jälkeenpäin mietittynä ilmeisesti käännöslaina venäjän sanasta строитель, jolla voidaan tarkoittaa rakennustyöläistä, mutta joka on rakentamista tarkoittavasta verbistä muodostettu tekijännimi. Luontevassa suomessa ei minusta ole tapana puhua rakentajista, ellei kerrota, minkä rakentajista on kyse. Tuntuu siltä, että Kostamuksen "rakentajista" puhuttiin tuolla sanalla, jotta heidän työnsä saataisiin kuulostamaan syvällisemmin rakentavalta kuin tavallisten raksaduunarien: he eivät rakentaneet vain Kostamuksen kaupunkia, vaan myös suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyyden uusinta syvennystä, levennystä ja laajennusta.

Mutta puhe oli koirista. Koirat olivat varsin merkittävä osa lentiiralaista elämää, ja niitä oli paljon. Koirat juoksivat irrallaan, kaikki tunsivat ne nimeltä ja tervehtivät niitä ohi kulkiessa. En olisi ihmetellyt, vaikka koirat olisivat maalaismiesten joviaaliin tapaan tervehtineet takaisin, vieläpä ihmisten kielellä. Sitten koiriin tuli tauti - muistelen sitä kutsutun penikkataudiksi, mutta en tiedä, oliko nimitys oikea - ja koska tartunta levisi noissa olosuhteissa melkoista vauhtia ja esteettä, puolet kylän koirista menehtyi siihen. Muistaakseni meidän porukoitten Nalle, joka nimestään huolimatta oli narttukoira, kuoli siihen.

Vaikka äiti, joka epäkäytännöllisen aineyhdistelmänsä vuoksi oli päätynyt pätkätyöläiseksi jo vuosikymmeniä ennen pätkätyökäsitteen yleistymistä, joutui kieltenopettajasijaisuuksien perässä muuttamaan uuteen paikkaan joka vuosi, Lentiira ja Kuhmo jäivät hänelle ja sisaruksilleni kodiksi, jonka asioita mietittiin myöhemminkin. Esimerkiksi naapurien - Salmensuon poikien sekä Otson ja minun kytöläläisten leikkitoverien Ossin ja Keijon - kohtaloita koetettiin parhaan mukaan seurata jälkeenpäinkin. Ossin ja Keijon sukunimi oli Piirainen. Noin puolet kainuulaisista tuntui olevan sukunimeltään Piirainen. Oli kuin Jumala olisi käyttänyt suomalaiset sukunimet loppuun luodessaan Kainuuta ja joutunut kiireessä antamaan Piiraisen nimeksi kaikille niille, joille ei ollut riittänyt muuta. Nimi oli kuitenkin sympaattisen ruokaisa tuodessaan mieleen vasta paistetun piirakan tuoksun.

Kuhmon kunnassa toimi tuohon aikaan lääkäri, jolla Otson ja äidin puheista päätellen oli merkillinen tapa hoitaa kaikkia sairauksia, erityisesti lasten tauteja, tärykalvon puhkaisulla. Minähän en itse ollut koskaan kyseisen lääkärin hoidossa, mutta äidin juttuja kuuntelemalla sain sellaisen käsityksen, että lääkäri suunnilleen kieli pitkällä ja kourat himosta täristen odotti kynsiinsä uutta uhria, jonka korviin saattoi iskeä naskalinsa: Flunssaa? Tärykalvot puhki vaan! Päänsärkyä? Tärykalvot puhki! Jalkasientä? Eiköhän puhkaista tärykalvot ihan varmuuden vuoksi! Kyynärluu poikki? No mitä, laitetaan lasta jos ihan välttämättä vaaditte, mutta tärykalvot nyt ainakin pitää eh-dot-to-mas-ti puhkaista! Maha kipeänä? Puhkaistaanpas ne tärykalvot!

Joitakin vuosia sen jälkeen kun meidän porukat olivat lopullisesti muuttaneet pois Kuhmosta, löysimme muistaakseni Varkauden kaupunginkirjastosta Kuhmoa käsitelleen kuvateoksen, jota perheemme entiset kuhmolaiset lukivat innolla. Kirja oli muistaakseni julkaistu jo kuusikymmenluvun puolella, eli ennen äitini saapumista Lentiiraan, mutta siinä saattoi odottaa näkevänsä tuttuja kasvoja.

Kirjassa esiteltiin myös Kuhmon terveydenhoitotoimintaa valokuvalla, jossa uhrin... ei kun potilaan puoleen oli kumartuneena lääkäri ja pari häntä avustavaa valkotakkia. Koettakaahan arvata, mikä oli kuvateksti? No tietysti TÄRYKALVON PUHKAISU. Kuhmolaisen lääketieteen superteknologiaa kuusi-seitsenkymmenluvun vaihteesta.

Nykyisin tärykalvon puhkaisua ei tiettävästi enää harrasteta lasten välikorvantulehduksen rutiinihoitona, eikä varsinkaan rään päästämiseksi ulos korvista, koska se ei paljoa auta. Jos siihen ylipäätään turvaudutaan, niin lähinnä diagnoosin tekemiseksi.

Pöpöiset-pöpsykkäiset pikkupimun pimpsassa piriseväiset-pöriseväiset

Radiossa kerrottiin juuri, että nuorten tyttöjen klamydiatapaukset ovat hurjasti lisääntyneet. Syynä on luonnollisestikin entistä holtittomampi ja kondomittomampi sukupuolielämä.

Ne huorat kuhisevat pöpöjä.

Kuten viikko-pari sitten kirjoitin: Kehen tahansa, sanoo: kehen tahansa, naiseen sitten ihastutkin, hän on riskiryhmää. Tämä on realismia ja tästä on lähdettävä.


Lisäys: Pikku-Isännän kommentin innoittamana en malttanut olla tarttumatta sylimikron näppäimistöön uudemman kerran. Pikku-Isäntä tuntuu näet toivovan, että nämä pöpösiä-pöpsykkäisiä kuhisevat kammottaret voitaisiin eristää meidän kunnon ihmisten piiristä omaan sikalaansa, missä ne saisivat rypeä sydämensä kyllyydestä yhdessä niiden jännittävien ammattirikollistensa,. huumeita kauppaavien moottoripyöräilijöidensä ja kiehtovia tauteja levittelevien ammattia ja koulutusta hankkimattomien kehitysmaan miestensä kanssa. Valitettavasti tilanne on se, että holtiton ja sikaileva seksielämä on yleistä kaikissa naisryhmissä älytasosta ja koulumenestyksestä riippumatta. Esim. tyypillisen ATM:n tilanne ei olisi ollenkaan niin huono, jos älykkäät nuoret naiset eläisivät tyypillisesti samalla tavalla kuin älykkäät nuoret miehet. Näin ei kuitenkaan ole, vaan se kuuden laudaturin tyttö antaa pöpöpöpsykkäpippelien survoa sisuksiaan aivan samalla tavalla kuin se hasista polttava peruskoulun kesken jättänyt lunttukin - kyseessä voi olla jopa sama mies. Siinä vaiheessa kun tyttö saattaisi ATM:n jo kelpuuttaakin, hän on jo pöpsykkäpippelien koeajama ja kuhisee sukupuolitauteja kuin kuoleva lokki matoja.


Ja muuten, jos joku alkaa rääkyä minun olevan rasisti, säästäköön keuhkojaan. En pidä ulkomaisia sonnimiehiä väistämättä tyhminä, vaan minusta on varsin todennäköistä, että heidän joukossaan on periaatteessa lahjakkaita, ahkeria ja yritteliäitä kavereita, jotka voitaisiin jollain tavoin aktivoida vilkasliikkeisiksi raajoiksi kansamme ruumiiseen ja jotka sopivasti kannustettuina voisivat hankkia itselleen koulutusta ja ammatin. Mutta koska pimppaa saa muutenkin, heillä ei ole minkäänlaista kannustinta ryhtyä mihinkään. Nainen, joka suostuu miehen kanssa seksuaaliseen kanssakäymiseen, antaa miehelle kuitenkin erittäin voimakkaan signaalin siitä, että mies on sellaisenaan hyväksytty ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi. Miehellä, jolle suomalaiset naiset ojentavat sukuelimensä kultalautasella, ei todellakaan ole mitään tarvetta panna elämäänsä parempaan järjestykseen. (Kuten tiedämme, suomalaisen miehen tilanne on toinen: hänen ainoa toivonsa on hankkia koulutusta ja ammatti, jotta sitten ehkä sen ylemmän korkeakoulututkintonsa kanssa kelpaisi tupakoivalle, pituuttaan paksummalle ja alfauroiden jättämiä pöpsykkäisiä vilisevälle peruskoulun kesken jättäneelle astrologiaan uskovalle yksinhuoltajalle.)

An dóigh is fearr leis an teanga a mhúineadh

Hiski tuossa juuri ihmetteli, pitäisikö hänen yrittää päästä yhteyteen (unio mystica?) sisäisen irlantilaisensa kanssa opettelemalla iiriä. Kun en ole jaksanut aikoihin kirjoittaa blogimuotoista iirin kielen nettikurssiani - se kylläkin löytyy edelleenkin netistä, http://iirikurssi.blogspot.com - velvollisuuteni lienee ainakin pohtia, mikä olisi toimivin tapa opettaa iiriä kansalle, joka pimeydessä vaeltaa.

Oikeinkirjoituksen suhde ääntämiseen ei, toisin kuin väitetään, ole iirin suurin vaikeus. Edesvastuuttomat propagandistit väittävät, että iirin oikeinkirjoitus on kauempana ääntämisestä kuin englannin, eli kuten limerikki sanoo:

There was a man from Dún Laoghaire,
who had an interesting theoghaire
that the language of Erse
has a shortage of verse
because the spelling makes poets so weoghaire.

Selitys: "theoghaire" = theory, "weoghaire" = weary. "Erse" on oikeastaan skottienglannin yhteisnimitys iirille ja skottigaelille, jota nykyään pidetään haukkumanimenä - skottigaeli on Gaelic ja iiri on Irish.

Todellisuudessa iirinkielisiä runoilijoita on liikaa - Máirtín Ó Cadhain, joka oli yhtaikaa iirin James Joyce ja Seán Ó Faoláin (Seán Ó Faoláin, alun perin nimeltään John Whelan, ei kirjoittanut iiriksi, vaan englanniksi), sanoi muistaakseni jotain sensuuntaista, että iiri tarvitsee paksuja kirjoja kirjoittavia eepikkoja, ei suinkaan harmittomia nelirivisiä runoja kirjoittavia lyyrikkoja. Ja mitä sitten tulee oikeinkirjoitukseen, iirin oikeinkirjoitus voi olla pelottavan näköinen, mutta toimii englantiin verrattuna kohtuullisen hyvin. Dún Laoghairen nimessä jälkimmäinen sana kirjoitetaan sitä paitsi historiallisista syistä noin monimutkaisesti; jos nimi noudattaisi yleisiä oikeinkirjoitusperiaatteita, se kuuluisi Dún Laoire.

Iirin perusvaikeus on kopulan ja tá-verbin ero. Kopulalla tarkoitetaan sitä iirin olla-verbeistä, joka ei oikeastaan ole verbi, vaan pikemminkin erillinen sanaluokka. Kopulalla käännetään suomen olla silloin kun kyse on pysyvästä, olemukseen kuuluvasta olemisesta. Käytännössä sillä yhdistetään ennen kaikkea substantiiveja toisiinsa:

Is bia úll. Omena (úll) on ruokaa (bia).
Is toradh é an t-úll. Omena (úll) on hedelmä (toradh).
Is mise Panu. Minä (mise) olen Panu.
Is é George W. Bush Uachtarán na Stát Aontaithe. George W. Bush on Yhdysvaltain (na Stáit Aontaithe; muoto na Stát Aontaithe on monikon genetiivi) presidentti (Uachtarán).

Kaksi ensimmäistä ovat luokittelulauseita. Luokittelulauseen sanajärjestys on periaatteessa is - predikatiivi - subjekti, joskin sekä predikatiivi että subjekti lienevät tässä vääriä termejä. Jos luokittelemme ainesanan - úll, "omena", on ensimmäisessä lauseessa ainesana - emme tarvitse muuta kuin kopulan, predikatiivin ja subjektin, tai pikemminkin kopulan, luokiteltavan (úll, omena) ja luokan (bia, ruoka). (Se, että omena on ainesana, ilmaistaan suomenkielisessä versiossa partitiivilla: omena on ruokaa.) Jos luokittelemme konkreettista, laskettavissa olevaa esinettä, asia on hieman mutkikkaampi. Silloin luokittelemme kaikki tällä sanalla kuvattavissa olevat kohteet: omena on hedelmä. Nyt omena-sana (úll) on varustettava määräisellä artikkelilla, koska koko omenoiden laji määritellään hedelmäksi, ja se laji on tunnettu ja määräinen. (Tai ainakin spesifinen. Eräissä yhteyksissä iirin määräinen artikkeli ilmaisee pikemminkin spesifisyyttä kuin määräisyyttä.) Koska úll on vokaalilla alkava maskuliini, määräisen artikkelin (an) perään lisätään t-, siis an t-úll. Tämä määräinen omena kuuluu sitten "suojata" ns. flankkeeraavalla pronominilla, joka noudattaa pääsanansa sukua ja lukua, siis é (yksikkö, maskuliini). Ja saamme lauserakenteen Is toradh é an t-úll, sananmukaisesti "on hedelmä se omena".

Mitäs jos haluamme sanoa "Hän on mies"? No se ei ole vaikeaa: Is fear é. Flankkeerauspronomini muuttuu vain ihan oikeaksi pronominiksi. Toisessa variantissa määräisen tai spesifisen substantiivin paikalla on erisnimi. Kun haluamme sanoa iiriksi "Ilkka Kokkarinen on kanadalainen luennoitsija", kanadalainen luennoitsija on ilman muuta luokka, eli Ilkka K. luokitellaan yhdeksi kanadalaisten luennoitsijoiden joukkoon kuuluvaksi alkioksi, kuten alakoulun matematiikassa sanotaan. Kanada on iiriksi tietenkin vain englannin "Canada" iirin ääntämisen mukaan kirjoitettuna, siis Ceanada, ja tästä saamme vaivatta kansallisuusadjektiivin Ceanadach. Luento on iiriksi léacht - mitä ilmeisimmin samaa latinasta lainattua kamaa kuin englannin "lecture" - ja nomen agentis -johtimella saamme siitä sanan léachtóir, luennoitsija. Adjektiiviattribuutti seuraa iirissä pääsanaansa, siis léachtóir Ceanadach. Alkuperäisen luokittelulausekuvion mukaan siis:

is léachtóir Ceanadach é Ilkka Kokkarinen.

Luennoitsijan luennoima aine muuten ilmaistaan prepositiolla le, joka tarkoittaa sekä "kanssa" että "(jonnekin) päin". En tiedä, mitä Ilkka tarkkaan ottaen luennoi, mutta jos hänen aineensa ovat ohjelmointikielet, voimme sanoa:

is léachtóir Ceanadach le teangacha ríomhchlárúcháin é Ilkka Kokkarinen.

Mutta vilkaistaanpa vielä tuota rakennetta Is fear é. Voiko pronominin é "hän" (maskuliini hän) korvata jollain muulla persoonapronominilla? Totta mooses. Tässä olisi muutama esimerkki:

is múinteoir mé "minä olen opettaja"

is scoláire thú "sinä olet oppilas". Sana scoláire ei ole merkitykseltään ihan yksi yhteen sama kuin englannin "scholar". Iirin scoláire voi tosiaan olla "tutkija, tiedemies, oppinut", mutta kansankielessä se on tarkoittanut vanhastaan mm. lukutaitoista henkilöä, ja merkitys "opiskelija, koululainen, oppilas" lienee oletusasetus.

is reathaí é "hän (mies) on juoksija"

is pluiméir í "hän (nainen) on putkimies" - no hyvä on, putkinainen? Putkenkorjaaja...putkiasentaja, niinhän se tietysti.

is Fionlannaigh sinn "me olemme suomalaisia". Fionlannaigh on säännöllinen monikko sanasta Fionlannach "suomalainen".

is scoláirí sibh "te olette oppilaita". Scoláirí on tietysti monikko substantiivista scoláire.

is polaiteoirí iad "he ovat poliitikkoja". Polaiteoirí on vastaavasti monikko substantiivista polaiteoir, poliitikko.




(jatkuu)

Ylläpito tiedottaa

Tähän asti tämän sivun sijoittumista blogilistalla on häirinnyt se, että se on luetteloitu sekä Plökinä että Notatki z podziemiana. Nyt listalta löytyy ainoastaan kaksoisnimi Plöki/Notatki z podziemia. Päivittäkää pamauksenne.

Minäkö muka?

Tätä nyt ei kukaan voi ottaa vakavasti.

Your Inner European is French!

Smart and sophisticated. You have the best of everything - at least, *you* think so.

Who's Your Inner European?

Itse asiassa pariisilainen kahvilassatupakointiranskalaisuus ei ole koskaan napannut, ja monet ranskalaiset ovat sietämättömiä, itseensä ihastuneita ääliöitä. Sitä vastoin kyllä Marcel Pagnol -tyylinen junttiranskalaisuus vetoaa minuun kovastikin. Valitettavasti en vielä ole päässyt lukemaan Pagnolin La gloire de mon pèreä ranskaksi. On se minulla kyllä täällä. Kääntelen sitä mielelläni käsissäni ja mietin, joko pitäisi kokeilla panuamista.

Niin, ja tämän meemin sain Junakohtauksen blogista.

Aseisiin, veljet, meitä murhataan!

Vuonna 2004 Aftonbladetissa ilmestyi tuiki kiintoisa artikkeli otsikolla Han våldtogs - av fem kvinnor. Markkina-arvoteorian ympärillä ilmenneeseen intellektuaaliseen toimintaan kuuluu oleellisena osana teoria kolmesta sukupuolesta - naisista, YTMistä ja ATMistä - joista ATM:t ovat ilmeisesti biologisen väistämättömyyden vuoksi tuomittuja ikuiseen sorretun asemaan. Kuten ilmenee artikkelista, jonka tähän yhteyteen käännän, Thelma ja Louise -tyyliset naisten kostoiskut miesten kimppuun eivät kohdistu YTMiin. Uhriksi joutuu viaton kiltti ATM, kuten naisten julmuuden uhriksi aina. Aina. Aina!


Myöhään kesäillalla 2003 Kristian, 25, joutui raa'an päällekarkauksen uhriksi ja raiskatuksi - raiskaajat olivat viisi tyttöä.

- Heillä oli jonkinlainen esine, jolla he raiskasivat minut. Se oli kamalaa, hän sanoo.

Kristian ei halua esiintyä omalla nimellään eikä tulla kuvatuksi. Se, että hän miehenä on joutunut ryhmäraiskauksen uhriksi, on hänestä kaksin verroin häpeällistä. Hän ei edes ilmoittanut rikoksesta poliisille.

Kristian on pieni ja hento kaveri ja sanoo itse, ettei ole mikään Casanova. Tytöt parveilevat isojen, kovien kundien ympärillä, mutta Kristianin seuraan he tulevat silloin kun he tarvitsevat juttukumppania.[...]

Mutta viime kesänä Kristianille sattui jotain sellaista, mitä useimpien mielestä ei voi tapahtua. Tukholman seudulla sijaitsevan järven rannalla oli juhlat, ja kaikki olivat juoneet melkoisesti. Monet ihmiset liikkuivat uimapaikalta toiselle.

- Keskiyön aikoihin lähdin kulkemaan polkua pitkin. Tarkoitukseni oli kävellä toiselle uimarannalle, koska kaverini oli siellä, kertoo Kristian.

Kun Kristian oli päässyt puolimatkan tienoille, joku hyppäsi hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet maahan. Oli melko pimeää, ja ennen kuin Kristian tajusikaan, mitä hänelle oli tapahtunut, hän oli vatsallaan kahden tytön otteessa.

- Toiset alkoivat kiskoa minulta housuja pois. He olivat valtavan aggressiivisia ja väkivaltaisia.

- Heillä oli jokin esine, en tiedä mikä se oli. Mutta he raiskasivat minut anaalisesti. Ja yksi tytöistä sanoi: "Nyt saat kokea millaista se on."

Hän ei tiedä, kuinka kauan tämä jatkui, mutta useampi kuin yksi naisista ehti nöyryyttää häntä. Kahden pidellessä kiinni toiset raiskasivat Kristiania vuorotellen.

- Sitten he pelästyivät jotakin, ehkä joku lähestyi polulla. Äkkiä pääsin nimittäin irti ja saatoin juosta pakoon.

Hän juoksi niityn poikki maantielle, pysäytti taksin ja ajoi suoraan kotiin.
- Mietin tietysti, pitäisikö minun ilmoittaa poliisille, sanoo Kristian.
- Mutta ensinnäkään en olisi voinut tunnistaa syyllisiä, koska en nähnyt heidän kasvojaan. Ja toiseksi ajattelin, että oli parempi yrittää unohtaa ja jatkaa elämää.
Ehkä hän myös pelkäsi poliisin nauravan hänelle ja olevan uskomatta koko juttuun. Näin ovat suhtautuneet eräät niistä, joille hän on kertonut.

- Kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa, ajattelin ensin että se oli liian sairasta ollakseen totta, sanoo Angelika, yksi Kristianin ystävistä.
- Eiväthän tytöt sellaista voi tehdä? Mutta Kristian on yksi maailman aidoimmista ihmisistä. Näin hänelle on käynyt, ja se on kauheaa.

Kristian on usein miettinyt, miksi tämän piti sattua juuri hänelle. Ehkä joku tytöistä kuvitteli häntä raiskaajaksi.

- Mutta ainoa mitä olen tehnyt on se että menin kerran väliin kun erästä tyttöä yritettiin raiskata.

Ehkä syylliset halusivat vain käydä kenen tahansa miehen kimppuun.

- Ja kuka silloin joutuu uhriksi? kysyy Kristian retorisesti. - Minä, vai se treenattu muskelimies joka tulee salilta?

Ingrid Carlqvist

Julkaistu Aftonbladetissa: 2004-08-15

Pieni interblogistinen heitto

Huomattava osa Lovelace-Ilkan jumalana palvoman Danimal Mocsnyn heitoista on hieman helppoja, mutta tänään lukaisin Mocsny-sitaatin, jota on syytä miettiä hieman pitempäänkin:

Koska feministit ovat niin kärkkäitä kutsumaan valtiovallan makuuhuoneeseen sääntelemään lisääntymiskäyttäytymiseen kuuluvia asioita (kaikkine heidän treffiraiskausten, lastenhoidon ym. kaltaisiin kysymyksiin liittyvine lainopillisine temppuineen), miksemme puolinaisuuksien sijasta pystyttäisi kokonaista seksiministeriötä myöntämään lupia, hyväksymään vakuutushakemuksia, testaamaan kaikki sairauksien varalta, varmistamaan ehkäisyasioita, rekisteröimään halukkuusilmoituksia jne.? Sen jälkeen julistamme vain luvattoman ja rekisteröimättömän seksin raskaaksi rikokseksi, ja siinä se.

Seksionnettomuuksien kustannukset ovat joka tapauksessa samaa luokkaa kuin liikenneonnettomuuksien, joten miksi emme käyttäisi samoja byrokraattisia työkaluja kummankin ongelman ratkaisemiseen? Käytännössä tämä kuitenkin on feministien tavoitteena (ts. valtiovallan käyttäminen seksin sääntelyyn muiden samaa tehtävää aikoinaan toteuttaneiden instituutioiden, kuten kirkon, vaikutusvallan romahdettua), mutta se on toteutunut vasta osittain.

Miksikö emme käyttäisi? No. vastaus on aika selkeä. On totta, että seksin sääntelyn siirtäminen kirkolta valtiovallan huoleksi on oleellinen osa feministien työlistaa. Sen on kuitenkin tapahduttava vaivihkaa ja demokraattisen kontrollin ulkopuolella, jotta se voidaan toteuttaa yksinomaan naisten hyväksi ja naisten ehdoilla (ja siinä sivussa tietenkin YTMien, joiden edut tunnetusti ovat yhteneväiset naisten etujen kanssa).

Jos seksiministeriö perustettaisiin avoimesti ja kiertelemättä, siitä tulisi normaalin demokraattisen valvonnan alainen laitos. Jos ATM:t järjestäytyisivät, he saattaisivat saada seksiluvan myöntämisperusteisiin mukaan kaikenlaisia vaarallisia tasa-arvovaatimuksia, joista naisasian ajajat eivät halua kuulla puhuttavankaan. Esimerkiksi YTMien oikeus haareminpitoon voitaisiin kieltää - samoin naisten oikeus kiehnätä YTM:n ympärillä tämän haaremiin päästäkseen.