Kylän koirat ja korvalääkärit

Veikko Huovinen kirjoitti joskus kuusikymmenluvun alussa, vuosia jopa ennen meikävanhuksen syntymää, hauskan pikku kirjan nimeltä Kylän koirat, jossa hän kuvaili kainuulaisen kotiseutunsa tuonaikaista koirakulttuuria. Meidän perheellemme kirja on aina ollut hyvin läheinen, sillä äitini oli 70-luvulla kieltenopettajana Kuhmossa. Hän kävi töissä kirkolla, mutta asui Lentiiran kylässä, jossa sama koirakulttuuri oli voimissaan vielä tuolloin, ennen vesikauhun paluuta Suomeen.

Minä asuin tunnetusti Varkaudessa, isovanhempien luona; mutta toisinaan pääsin käymään Lentiirassa, aivan pikkupoikana, kun koulu ei ollut vielä alkanut. Asuin siellä joskus pitkiäkin aikoja ja muistan kerran suorastaan juurtuneeni sinne - olin isoäidille vihainen, kun hän sitten lopulta tuli hakemaan minua Varkauteen. Niin kadehdittavan sopeutuva ja muovautuvainen on alle kouluikäinen lapsi.

Käsittääkseni äiti asui Lentiiran koulun naapurissa, vaikka hän ei itse siinä koulussa opettanutkaan. Kun nyt katselen netistä Lentiiran karttaa, Lentiiran kylä näyttää isommaltakin paikalta, mutta itse asiassa muistikuvani on, että siellä ei koulun (ja meidän perheemme asuinrakennuksen) lisäksi juuri ollut muita rakennuksia lähelläkään kuin naapurin Kytölän tila. Koulun ja Kytölän välissä Kajaaniin vievästä tiestä, jonka varrella koulu oli, erkani kapea tie, joka oli varustettu viitalla Tyvelän metsätie. Jo pienenä ymmärsin, että kyseessä oli sellainen viitta, jossa ei kuulunut lukea tien nimeä, vaan määränpään nimi. Oliko tämä tie siis Tyvelään vievä metsätie, vai veikö se Tyvelän metsätielle? Vai oliko tämä metsään loppuva päämäärätön tie, jolle oli annettu nimeksi Tyvelän metsätie? Miksi ylipäätään kukaan rakentaisi metsän keskelle vieviä teitä? - Tietenkin siksi, että ne päättyivät metsätyömaalle, ääliö. Lentiira kuului siihen etäisten korpien metsätyömaa-Suomeen, jolle ovat ominaisia tien vieressä seisovat, tuoreelta pihkalta tuoksuvat presenningillä peitetyt puukasat.- Mutta kai se tie vei Tyvelään. En koskaan ihan saanut tietää mikä Tyvelä oli, maatilako vai naapurikylä. Usein kyllä kuulin äidin ja isän puheissaan mainitsevan Tyvelän.

Lapsena ja nuorena suuri maailma oli käsittämättömän kaukana. Sisä-Suomen syvillä metsillä oli osuutensa asiaan. Esimerkiksi Varkaus tuntui vielä minun murrosiässäni koko maailmalta. Tämä johtui siitä, että lähimmät naapurikaupungit Kuopio ja Mikkeli olivat melkein sadan kilometrin päässä, ja kun Varkauden kaupunki loppui, se todella loppui umpiviidakkoon. Tai siltä minusta ihan pienenä tuntui. Vähän vanhempana tiesin jo, että Varkauden asutus itse asiassa on varsin hajanainen eikä sillä todellakaan ole selvää rajaa maaseutuun. Nykyään vielä vähemmän, kun lapsuuteni maaseutumaiset reuna-alueet olivat jo kuusi vuotta sitten, viimeksi Varkaudessa käydessäni, urbanisoituneet tunnistamattomiksi. Toisaalta Päiviönsaari, jota olen tottunut pitämään Varkauden keskustana, on jo yli vuosikymmen sitten muuttunut tehtaan varjossa ja selluloosakeiton pierunhajussa kituvaksi laitakaupungiksi ja kauppakeskus siirtynyt selvästi lähemmäksi entistä kotiani. Itse asiassa kaupungin käytännön topografia on muuttunut merkittävästi, kun Päiviönsaari ja tehtaan rakennusten välistä Voimakanavan yli vievä silta ei enää ole tavallisin tapa ylittää Huruslahti, vaan nykyään mennään Kommilan - entisen umpiperän ja maailman reunan - kautta. Itse asiassa Varkauden komea kirkko Lennart Segerstrålen maalaamine alttarifreskoineen, joka aiemmin oli heti toisella puolen Huruslahtea (Päiviönsaaren ja tehtaan tietä mentäessä), on nyt sitä umpiperää. Lentiirassa "koko maailma", jonka ulkopuolella alkoivat syvät metsät, oli todella pieni: vain äidin asunto, Lentiiran koulu ja Tyvelän metsätien toisella puolella Kytölän tila.

Tietenkin Neuvostoliiton raja oli lähellä, mikä tuntui pienestä pojasta hyvin pelottavalta, vieläpä metafyysisellä tavalla. Lentiirasta käytiin sankoin joukoin töissä rajan toisella puolella, siis helvetissä. Työkohde oli nimeltään Kostamus, millä oli varmasti jotain tekemistä kostamisen kanssa. Raja-asemalla oli sopiva nimi, Vartius, koska sarvipäiden liekkivaltakunnan rajaa oli luonnollisesti ankaralla vartijuudella vartioitava. Outoa kyllä nimen genetiivi ei ollut Vartiuden, vaan Vartiuksen, ikään kuin kyse olisi latinankielisestä nimestä. Sellaisiin perehdyin Asterixin ansiosta jo alle kouluikäisenä.

Kostamuksessa käyviä rakennustyöläisiä ei siellä kutsuttu rakennustyöläisiksi, vaan rakentajiksi. Se oli näin jälkeenpäin mietittynä ilmeisesti käännöslaina venäjän sanasta строитель, jolla voidaan tarkoittaa rakennustyöläistä, mutta joka on rakentamista tarkoittavasta verbistä muodostettu tekijännimi. Luontevassa suomessa ei minusta ole tapana puhua rakentajista, ellei kerrota, minkä rakentajista on kyse. Tuntuu siltä, että Kostamuksen "rakentajista" puhuttiin tuolla sanalla, jotta heidän työnsä saataisiin kuulostamaan syvällisemmin rakentavalta kuin tavallisten raksaduunarien: he eivät rakentaneet vain Kostamuksen kaupunkia, vaan myös suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyyden uusinta syvennystä, levennystä ja laajennusta.

Mutta puhe oli koirista. Koirat olivat varsin merkittävä osa lentiiralaista elämää, ja niitä oli paljon. Koirat juoksivat irrallaan, kaikki tunsivat ne nimeltä ja tervehtivät niitä ohi kulkiessa. En olisi ihmetellyt, vaikka koirat olisivat maalaismiesten joviaaliin tapaan tervehtineet takaisin, vieläpä ihmisten kielellä. Sitten koiriin tuli tauti - muistelen sitä kutsutun penikkataudiksi, mutta en tiedä, oliko nimitys oikea - ja koska tartunta levisi noissa olosuhteissa melkoista vauhtia ja esteettä, puolet kylän koirista menehtyi siihen. Muistaakseni meidän porukoitten Nalle, joka nimestään huolimatta oli narttukoira, kuoli siihen.

Vaikka äiti, joka epäkäytännöllisen aineyhdistelmänsä vuoksi oli päätynyt pätkätyöläiseksi jo vuosikymmeniä ennen pätkätyökäsitteen yleistymistä, joutui kieltenopettajasijaisuuksien perässä muuttamaan uuteen paikkaan joka vuosi, Lentiira ja Kuhmo jäivät hänelle ja sisaruksilleni kodiksi, jonka asioita mietittiin myöhemminkin. Esimerkiksi naapurien - Salmensuon poikien sekä Otson ja minun kytöläläisten leikkitoverien Ossin ja Keijon - kohtaloita koetettiin parhaan mukaan seurata jälkeenpäinkin. Ossin ja Keijon sukunimi oli Piirainen. Noin puolet kainuulaisista tuntui olevan sukunimeltään Piirainen. Oli kuin Jumala olisi käyttänyt suomalaiset sukunimet loppuun luodessaan Kainuuta ja joutunut kiireessä antamaan Piiraisen nimeksi kaikille niille, joille ei ollut riittänyt muuta. Nimi oli kuitenkin sympaattisen ruokaisa tuodessaan mieleen vasta paistetun piirakan tuoksun.

Kuhmon kunnassa toimi tuohon aikaan lääkäri, jolla Otson ja äidin puheista päätellen oli merkillinen tapa hoitaa kaikkia sairauksia, erityisesti lasten tauteja, tärykalvon puhkaisulla. Minähän en itse ollut koskaan kyseisen lääkärin hoidossa, mutta äidin juttuja kuuntelemalla sain sellaisen käsityksen, että lääkäri suunnilleen kieli pitkällä ja kourat himosta täristen odotti kynsiinsä uutta uhria, jonka korviin saattoi iskeä naskalinsa: Flunssaa? Tärykalvot puhki vaan! Päänsärkyä? Tärykalvot puhki! Jalkasientä? Eiköhän puhkaista tärykalvot ihan varmuuden vuoksi! Kyynärluu poikki? No mitä, laitetaan lasta jos ihan välttämättä vaaditte, mutta tärykalvot nyt ainakin pitää eh-dot-to-mas-ti puhkaista! Maha kipeänä? Puhkaistaanpas ne tärykalvot!

Joitakin vuosia sen jälkeen kun meidän porukat olivat lopullisesti muuttaneet pois Kuhmosta, löysimme muistaakseni Varkauden kaupunginkirjastosta Kuhmoa käsitelleen kuvateoksen, jota perheemme entiset kuhmolaiset lukivat innolla. Kirja oli muistaakseni julkaistu jo kuusikymmenluvun puolella, eli ennen äitini saapumista Lentiiraan, mutta siinä saattoi odottaa näkevänsä tuttuja kasvoja.

Kirjassa esiteltiin myös Kuhmon terveydenhoitotoimintaa valokuvalla, jossa uhrin... ei kun potilaan puoleen oli kumartuneena lääkäri ja pari häntä avustavaa valkotakkia. Koettakaahan arvata, mikä oli kuvateksti? No tietysti TÄRYKALVON PUHKAISU. Kuhmolaisen lääketieteen superteknologiaa kuusi-seitsenkymmenluvun vaihteesta.

Nykyisin tärykalvon puhkaisua ei tiettävästi enää harrasteta lasten välikorvantulehduksen rutiinihoitona, eikä varsinkaan rään päästämiseksi ulos korvista, koska se ei paljoa auta. Jos siihen ylipäätään turvaudutaan, niin lähinnä diagnoosin tekemiseksi.