Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin

(julkaistu ensimmäisen kerran Plazalla 31. toukokuuta 2013)

Seitsemän vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen bloggauksen tänne Plazalle. Nyt on tullut aika panna pillt pussiin. Jo vuodenvaihteen aikoihin sain tiedon, että Panuhuone lakkautetaan keväällä 2013, ja sovimme viimeiseksi bloggauspäiväksi toukokuun viimeisen, koska silloin Panuhuone täyttää vuosia. Sopimamme mukaan kirjoitukset jäävät näkyviin vielä kolmen kuukauden ajaksi, jotta ehdin ottaa varmuuskopiot talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten - esimerkiksi julkaistakseni ne kieliasultaan parannettuina valikoimina. Iirinkielisten kirjojeni kustantaja Michael Everson on ilmoittanut periaatteellisesta halukkuudestaan painaa myös nämä valikoimat. Mieluummin niin, eipähän ainakaan tarvitsisi olla tekemisissä suomenkielisen Suomen kustantamojen kanssa eikä varsinkaan pitää mitään julkistustilaisuuksia, joihin tulisi poliisin estämättä - pikemminkin poliisin avustamina ja aseistamina - kaikenlaisia maahanmuuttokriitikoita sun muita valkoihoisen vastarintaliikkeen miehiä rähinöimään, ammuskelemaan ja tappamaan.

Siinä missä Nigeriassa reuhaa Boko Haram -liike, jonka mielestä länsimainen sivistys (oikeastaan yksinkertaisesti ”kirja”, sillä mitä ilmeisimmin hausan kielen boko tulee englannin kirjaa tarkoittavasta sanasta book) on haram, kielletty ja tabu, meillä Suomessa on omat bokoharamilaisemme, joiden mielestä kirja on homo, kirja on hurri, kirja on islam ja kirja on neekeri. Kun asenteet ja riskit ovat tällaisia, suomeksi ei kannata julkaista kirjoja ainakaan Suomessa, ellei ole elämäänsä väsynyt. Onneksi minä en ole riippuvainen suomen kielestä. Iiriksihän olen saamassa painoon jo kohta neljännen kirjan, ja kotimaiselle yleisölle suunnatut tekstini voin vastedes laatia ruotsiksi. Ympyrä on sulkeutunut: kun kymmenisen vuotta sitten aloin blogata, yksi tärkeimmistä motiiveista siihen oli opetella taas käyttämään suomea kirjoituskielenä. Milleniuminvaihteen tienoilla Kulttuurivihkoissa painettu artikkelintapaiseni iirinkielisestä kirjallisuudesta oli nimittäin jälkikäteen lukemanani niin järkyttävää potaskaa, että oikeasti huolestuin: oliko suomeni tosiaan mennyt näin surkeaksi?

Silloin kun aloin kirjoittaa tänne, minulla oli se 2000-luvun alun positiivinen asenne, johon kuului oleellisesti ajatus, että vapaus oli lopultakin saapunut ja Suomen kansa lopullisesti eheytynyt. ”Punaisen” ja ”valkoisen” Suomen perinteet olivat viimeinkin yhdentyneet yhdeksi ainoaksi suomalaisuudeksi, joiden kummankin kuvastoon, sanastoon ja kirjallisuuteen nuoret saattoivat postmodernin eklektisyyden hengessä viitata puheissaan ja kirjoituksissaan. Oli aika haudata vanhat sotakirveet ja alkaa lopultakin rakentaa yhdessä isänmaata. Samoihin aikoihin äitini yllättäen kuoli, ja koin velvollisuudekseni tavallaan pitää hänet hengissä kuolemansa jälkeenkin ja omaksua osan hänen usein varsin konservatiivisista näkemyksistään - lopettaa sen George Orwellilta oppimani ”falskin vasemmistolaisen” leikkimisen, josta paras ystäväni (tunnustautunut keskustalainen muuten) oli minua usein moittinut.

Tiedämme, mitä sen jälkeen tapahtui. Tuli natsismi - ”maahanmuuttokritiikki” - kuin hirvittävä petturi, aivan kuten kuusikymmenluvun jälkeen tuli taistolaisuus - ja hävitti kaiken saavutetun, tuhosi isänmaan peruuttamattomasti. Siihen asti täysin normaaleilta vaikuttaneet tutut, joiden persoonallisuudessa epäilevä suhtautuminen maahanmuuttoon tai islamiin oli ollut vain yksi luonteenpiirre eikä edes erityisen keskeinen, muuttuivat kuin olisivat joutuneet psykoosin valtaan. Heidän ajatuksensa alkoivat kiertää kehää ja he alkoivat solvata ja uhkailla, jos heidän kanssaan oli eri mieltä. Heidän kanssaan oli mahdotonta keskustella mistään neutraalista aiheesta, koska heidän mielensä oli alkanut maanisen kuumeisesti pyöriä yhden ainoan asian ympärillä. He olivat valmiita innokkaasti puukottamaan vaikka parasta kaveriaan selkään läpeensä epähumaanin aatteensa nimissä, ikään kuin heiltä olisi terveen ihmisen normaali moraalinen vaisto kadonnut kokonaan. Heistä oli tullut varastettuja ihmisiä, zombeja - ikään kuin jonkin vieraan voiman haltuunsa ottamia. He katosivat varjojen maahan eivätkä koskaan palaa sieltä takaisin - heistä ei kuuna kullan valkeana tule enää tuottavia, lainkuuliaisia eikä luotettavia kansalaisia demokraattiseen maahan, ei liioin luottamuksen arvoisia ystäviä kellekään terveet ja humaanit arvot säilyttäneelle. En ollut ennen tiennyt, miltä pirun riivaama ihminen näyttää. Nyt tiedän.

Tästäkään en minä eikä moni muukaan aivan heti huolestunut. Tiesimmehän (lue: luulimmehan) kaikki, että fasismi ei Suomessa menesty ja että maahanmuuttopolitiikkamme oli jo valmiiksi suunnilleen niin tiukkaa kuin se saattoi olla. Lisäksi natsimme olivat Neuvostoliiton kaaduttua jo pariin otteeseen yrittäneet murtautua valtavirran politiikkaan. Edellisellä kierroksella iskusanana oli ”maahanmuuttokritiikin” sijasta ”roturealismi”, ja silloin heidät oli nopeasti pantu järjestykseen: nolatun Teemu Lahtisen itkuinen ilme tuli sillä kertaa televisiostakin tutuksi. Oli siis helppo luottaa siihen, että tälläkin kertaa heille kävisi yhtä ohraisesti. Vielä vuonna 2007 televisiossa saatettiin esittää draamasarja, joka pani äärioikeiston kiristelemään hampaitaan, koska se sai katsojansa emotionaalisesti samastumaan maahanmuuttajiin ja mieltämään heidät kaltaisikseen ihmisiksi. Mutta sen jälkeen suomalaisille toimittajille, suomalaiselle viestinväelle tapahtui jotain selittämätöntä. Oli kuin jokin sielun vitamiini tai tärkeä ravintoaine olisi ehtynyt. Yhtäkkiä sanavalmiit televisiokasvot ja kolumnistit nieleksien hiljenivät karkean äärioikeistolaisen hyökkäilyn edessä.

Äärioikeiston annettiin ottaa suomen kieli haltuunsa. Kaikki yleisinhimillisiä, humaaneja arvoja ilmaisevat sanat naurettiin puhki, niin ettei kukaan enää uskaltanut käyttää niitä tosissaan. Tiedotusvälineiden ammattilaisilla olisi luullut olevan kykyä palauttaa itselleen hegemoninen valta suomen kieleen, mutta joko he lamaantuivat kauhusta tai sitten antoivat fasismin vuoroveden vain viedä mukanaan. Kuten monikin esimerkki näiltä vuosilta osoittaa, toimittajamme eivät ole sellaisia rohkeita sananvapauden puolustajia kuin minä he mielellään esiintyvät - itse asiassa monet vaikuttavat olevan täysin vailla sellaista moraalista kompassia, jonka avulla he olisivat voineet tunnistaa fasismin fasismiksi, natsismin natsismiksi ja totalitarismin totalitarismiksi. Useimmille suomalaisille toimittajille voi vain todeta halveksien: jos te olisitte olleet Saksassa kolmikymmenluvulla, olisitte riemuin rientäneet hakaristihannuja hännystelemään.

Se, että kommunismi houkutteli ja houkuttelee ihmisiä, ei ole ihmeteltävää: jos luvataan aatteen nimissä universaalista oikeutta, vapautta ja tasa-arvoa ja noin yleisesti ottaen kuuta taivaalta, suunnilleen jokainen, joka ei ole täysin seinään sidottava psykopaattimurhaaja, tuntee itsensä puhutelluksi. Se, että natsismi sai massat mukaansa, on huomattavasti hämmentävämpää, koska koko touhu on vain poliittiseksi aatteeksi kohotettua koulukiusaamista. Tämä on se arvoitus, jonka takia natsismia kummeksutaan ja kammoksutaan niin paljon enemmän kuin kommunismia (joka sitä paitsi vakaissa demokratioissa on vuosien varrella yleensä laimentunut pelkäksi sosiaalidemokratian retorisesti suurisuisemmaksi muunnelmaksi). Mutta suomalaisten toimittajien antaman havainto-opetuksen ansiosta tiedämme nyt tarkalleen, miten Weimarin Saksalle saattoi käydä kuten kävi ja millaiset ihmiset siitä olivat pääasiallisessa moraalisessa vastuussa.

Hyvä on, ovathan toimittajatkin nyt hieman ryhdistäytyneet, mutta vasta kun tuli täysin selväksi, että äärioikeisto uhkailee ja vainoaa myös keskiluokkaisia valkoihoisia ihmisiä, joita ei millään keinoin voi selittää ”vastakkaisen ääripään” edustajiksi eikä äärivasemmistolaisiksi. Mutta nyt on jo liian myöhäistä ja kakka housuissa, itse asiassa se haisee koko yhteiskunnassa poliittisia päätöselimiä myöten niin pahasti, että siihen lemuun jo tikahtuu. Vastaliike olisi kannattanut aloittaa jo silloin kun äärioikeistolainen toiminta oli vielä töryn heittämistä muslimien ja afrikkalaisten niskaan. Valitettavasti toimittajat ovat liian hienopieruja, jotta he voisivat vaivautua tutustumaan henkilökohtaisesti vaikkapa muutamaan somaliin ja hyväksyä heidät kaltaisikseen ihmisiksi.

En voi varsinaisesti sanoa jääväni kaipaamaan näitä bloggausaikoja. Olihan tämä hauskaa aikansa, mutta ajan pitkään siitä ei juuri voi nauttia, että häiriköt tulevat ”työpaikalle” möykkäämään, häiriköimään ja uhkailemaan. Erityisesti ns. miesaktivistien kaksinaamaisuus, moraalittomuus ja selkäänpuukottelu on inhottanut vuosi vuodelta yhä enemmän. Siksi olenkin nykyään sitä mieltä, ettei feministeissä oikeastaan ole mitään pahaa vikaa, ainakaan niin pahaa kuin miesaktivisteissa, jotka ovat koko sivilisaatiomme alasrepimiseen pyrkiviä barbaareja ja villipetoja. (Tämä ei sitten koske fiksuja miesjärjestöjä, kuten Miessakkeja.) Myös ns. alempitasoisten miesten aktivismia voi suositella ja kehua vain siinä tapauksessa, että siinä tosissaan pyritään omien sosiaalisten taitojen kehittämiseen. Suuri osa siitäkin touhusta vain tuntuu suuntautuvan enemmänkin oman sosiaalisen eristymisen ja naisvihan itsepintaiseen ylläpitämiseen.

On tästä toki kostunut muutakin kuin palkkarahat. Katson harjaantuneeni paljon rutinoituneemmaksi kirjoittajaksi, ja se on näkynyt suoraan esimerkiksi iirinkielisyystyössäni - ilman täällä hankkimaani kirjoittamistottumusta en varmaankaan olisi saanut yhden vuoden sisällä kolmea iirinkielistä kirjaa painokuntoon. Monet pitkään koneella muhineet keskeneräiset iirinkieliset hankkeet ovat viime aikoina alkaneet kummasti taas elää ja kehittyä, ja nyt kun kustantajakin on, ne saattavat hyvinkin päätyä kirjoihin ja kansiin lähivuosina. 

Terve sitten. Minä lähden tästä kääntämään ”Marsin sankaria” iiriksi, ellen sitten saa päähäni tällä viikolla alkaa opetella vaikka mongoliaa (oppikirjat jo on, siitä voitte olla varmoja) - somali ja arabia ovat jo työn alla, kiitos kysymästä. Kuka ties päädyn iirintämään myös ”Tarun Sormusten herrasta” - asiasta on ollut jo vakavaa puhetta, mutta se on joka tapauksessa monen vuoden projekti. Vakaumuksellisena kapitalistina voin toki edelleen kirjoitella jotain suomeksi, jos siitä maksetaan. Omasta aloitteestani ja halustani kirjoitan vain muilla kielillä, siitä voitte olla varmat; mutta paskan lapioinnista kuularuiskutulen alla, johon tämä suomeksi kirjoittaminen yhä enemmän vertautuu, haluan likaisen ja vaarallisen työn lisän.

Mitä minä sanoin, osa tieskuinkapaljon/Vad var det jag sa, del hurmycketsomhelst

(julkaistu ensimmäisen kerran Plazan blogissa 30. toukokuuta 2013/första gången utgiven i Plazas blogg den 30 maj 2013)

Kuten varmaan huomasittekin, eilen osoitettiin mieltä äärioikeiston levittämää nettivihaa vastaan, erityisesti suomenruotsalaisiin kohdistuvaa. En ollut mukana mielenosoituksessa, koska en asu Helsingissä päinkään, mutta katson jo vuosien aikana tehneeni riittävästi hyvän asian puolesta. Kun äärioikeisto nyt on siirtämässä painopistettään maahanmuuttajien demonisoimisesta hurrivihaan, voidaan sanoa sen palanneen juurilleen, Suomalaisuuden liittoon. Liitto on ilmeisesti toiminut koko suomalaisen nykyäärioikeistolaisuuden aatteellisena koulutuskeskuksena - se on se syöpäkasvain, josta kaikki nämä etäpesäkkeet ovat levinneet - ja aikoinaan se tuli tunnetuksi juuri hurrivihan kylväjänä.

Det undgick säkert inte er uppmärksamhet att vi i går upplevde en gatudemonstration mot det näthat som högerextremisterna massivt kör med, inte minst det som riktar sig mot finlandssvenskarna. Jag var inte med, eftersom jag inte bor vare sig i Helsingfors eller någonstans i närheten, men jag anser att jag även utan att delta i demonstrationen gjort mitt för att främja den goda saken. Att högerextremisterna i dag övergår från invandrare till finlandssvenskar som sina främsta hatobjekt innebär att finsk högerradikalism återgår till sina rötter i Finskhetsförbundet, Suomalaisuuden liitto. Förbundet har tydligen fungerat som ideologiskt utbildningsinstitut för all samtida högerextremister i Finland - det är den cancersvulst som gett upphov till alla dessa metastaser - och på sin tid blev det ju ökänt som en svenskfientlig propagandaorganisation.

Suomalaisuuden liiton ensimmäiset hurrivihakampanjat ajoittuvat 80-luvun puoleenväliin, niihin aikoihin kun minä aloittelin yliopisto-opintojani. Vaihdoin Turun yliopistosta Åbo Akademihin alkujaan juuri niiden kampanjojen takia. Vaikka olinkin teinipoikana alkanut puhua isäni kanssa ruotsia, en ensin ajatellut hankkivani yliopistokoulutusta ruotsiksi. Silkka inho ja kuvotus, jota liiton silloin vielä varsin korrektisti ja kirjakielisesti muotoiltu hurrivihalinja minussa herätti, sai minut yksinkertaisen reiluuden ja säällisyyden nimissä menemään heikomman puolelle.

Förbundets första klappjakt mot svenskan ägde rum i mitten av åttitalet, ungefär samtidigt som jag höll på att sätta igång med mina universitetsstudier. Det var precis de svenskfientliga klappjakterna som var orsaken till att jag övergick från Turun Yliopisto till Åbo Akademi. Visserligen hade jag i tonåren börjat prata svenska med pappa men i början tänkte jag inte inhämta universitetsutbildning på svenska. Men det äckel och den vämjelse som Finskhetsförbundets svenskhat ingav mig (då behärskades förbundet ännu av välutbildade, väloljade och slipade herrar som kunde uttrycka sig sakligt) fick mig att i rena anständighetens och rättvisans namn att ta parti för den svagare.

Eurooppalaistyyppiseksi luonnehdittu pakolais- ja ulkomaalaisvastaisuus yleistyivät äärioikeistossamme oikeastaan vasta myöhemmin, jos kohta nekään eivät ole niin vanha ilmiö Keski-Euroopassa kuin yleensä luullaan. Itse asiassa hurrivihan tyyppinen vihamielisyys oman maan etnisiä vähemmistöjä kohtaan on huomattavasti yleisempää ja valtavirtaisempaa länsimaailmassa kuin yleensä tajutaan. Esimerkiksi Jörg Haider aloitti oman poliittisen ilkivallantekijän uransa kylvämällä vihaa - ei maahanmuuttajia, vaan - Itävallan sloveeninkielisiä vastaan (nämä sattuvat näet äärettömän huonoa tuuriaan asumaan Haiderin omassa osavaltiossa, Kärntenissä, jonka pääkaupunki Klagenfurt on ollut aikoinaan merkittävä sloveenikulttuurin tukikohta).

Den sortens invandrar- och flyktingfientlighet som ofta anses typiskt centraleuropeisk blev gängse inom vår extremhöger först senare, låt vara att den inte ens därnere är så gammal och inrotad som vi ofta inbillar oss. I själva verket är hatet mot infödda minoritetsgrupper - som hatet mot finlandssvenskar i Finland - en betydligt mera utbredd och vedertagen förteelse i västvärlden än man vanligen tror. Den österrikiske politiske ofogsmakaren Jörg Haider påbörjade sin karriär genom att så hat mot - nej, inte invandrare, utan - slovensktalande österrikare, som hade den ohyggliga oturen att bo i Kärnten, Haiders egen delstat, vars huvudstad Klagenfurt faktiskt på sin tid varit ett viktigt slovenskspråkigt kulturcentrum.

Ranskassa taas sekä oikeisto- että vasemmistopoliitikot suhtautuvat halveksien kaikkiin yrityksiin valtavirtaistaa maan perinteisiä vähemmistökieliä, kuten bretonia. Ranskaa, tuota Euroopan kielipolitiikan häpeäpilkkua, käytti Suomalaisuuden liitto aikoinaan jopa esimerkkinä kielivähemmistöpolitiikan ”muotoutumassa olevista euronormeista”, joista meidänkin tulisi ottaa oppia. Hyvin samantyyppistä logiikkaa noudattaen Stalinin joukkokarkotukset Siperiaan olisi voinut esittää vähemmistöpolitiikan valistuneena normina esikuvaksi Suomellekin.

I Frankrike ser både höger- och vänsterpolitiker med mycket oblida ögon på alla försök att göra de traditionella minoritetsspråken i landet, som t ex bretonskan, mera accepterade i samhället. Frankrike är en skamfläck i Europa vad gäller de språkliga minoriteternas ställning, men jag kommer väl ihåg hur Finskhetsförbundet hänvisade till de franska förhållandena som någonting eftersträvansvärt, som ett exempel på ”europeiska normer i minoritetspolitik som håller på att ta form”. Med nästan samma logik kunde man tala om de massutvisningar av etniska minoriteter som ägde rum under Stalin som en upplyst norm även Finland bör rätta sig efter.

Suomen kielipolitiikan periaatteena on ollut se, että suomen- ja ruotsinkielisten kulttuuriset ja kielelliset tarpeet ”tyydytetään samanlaisten perusteiden mukaan”. Selvemmin ilmaistuna ajatus on, että ruotsin kielen tulee Suomessa olla samalla tavalla osa yhteiskunnan valtavirtaa kuin suomenkin. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi valtion virastojen tulee palvella molemmilla kielillä, ja kaikille opetetaan mahdollisuuksien rajoissa molemmat kielet. Käytännön kokemus osoittaa, että tämä on tehokkain tapa hoitaa kieliasiat kaksikielisessä maassa.

Den finländska språkpolitiken har av gammalt haft det som princip att de finsk- och svensktalandes kulturella och språkliga behov ska ”tillgodoses på enahanda grunder”. För att uttrycka det mindre högtidligt är det meningen att både svenskan och finskan i Finland hör hemma i samhällets huvudfåra. Detta innebär att t ex statliga ämbetsverk bör betjäna medborgarna på bägge språken och att alla i mån av möjlighet lär sig dem. Praktisk erfarenhet visar att det här är det effektivaste sättet att sköta språkpolitiken i ett tvåspråkigt land.

Toinen vaihtoehto on se, jota noin yleispiirteissään sovelletaan Irlannissa. Siellä virkakoneisto toimii käytännössä yksinomaan englanniksi samalla kun perustetaan erilaisia iirin kielen edistämisvirastoja, jotka julkaisevat säännöllisin väliajoin muistioita siitä, kuinka tärkeää on, että iirin kieltä edistetään virkakunnan piirissä, ja virkamiehet edistävät kuuliaisesti iirin kielen asiaa arkistoimalla tunnollisesti nämä muistiot. Tämä järjestelmö on kallis ja tehoton, ja sitä mieltä ovat sekä iirin kielen edistäjät että sen vastustajat. Kuitenkin täällä meillä kuulee jatkuvasti sensuuntaisia ehdotuksia - nimenomaan jonkinlaisten epämääräisten tehokkuuskuvitelmien vuoksi - että meidän olisi siirryttävä johonkin irlantilaistyyppiseen järjestelmään. Minä tiedän siitä aivan liikaa suositellakseni sitä. Pikemminkin ehdottaisin suomalaista järjestelmää irlantilaisille.

Det andra alternativet är det som i grova drag tillämpas på Irland. Där fungerar ämbetsmaskineriet i praktiken uteslutande på engelska, medan det hela tiden grundas nya ämbetsverk för iriska språkets främjande. Dessa brukar distribuera nya och nya promemorior om hur viktigt det är att främja iriskan inom ämbetsmannakåren, och ämbetsmännen främjar den genom att samvetsgrant arkivera dessa promemorior. Systemet är dyrt och ineffektivt, något som både språkaktivisterna och fienderna till iriskan kan enas om. Ändå hör man hos oss nya och nya utspel - motiverade av nebulösa föreställningar om effektivitet - att vi borde övergå till ett liknande system som Irland har. Jag vet alltför mycket om det för att rekommendera det. Snarare skulle jag föreslå irländarna att överta vårt system.

Itse asiassa ne hysteeriset ruotsinvihaajat, jotka lähettävät tuskaisia ja epätoivoisia uhkauksia ja solvauksia televisiotoimittajille ja journalisteille, samoin kuin ne epämääräisestä liiketaloudellisesta tehokkuudesta vihjailevat, vastustavat nykyistä järjestelmää juuri siksi, että se on toimiva ja tehokas. Sillä on puutteensa, mutta tosiasia on, että se on kyennyt kouluttamaan suuren osan suomenruotsalaisista ja merkittävän osan suomenkielisistä käytännössä lähes kaksikielisiksi. Juuri tämä menestystarina on se mikä ruotsin kielen vihaajia suututtaa. Kaksikielisyys on heille liian elävää ja liian monet suomenkieliset osaavat liian hyvin ruotsia. Tämä ottaa aivan ylettömästi koteloon sitä porukkaa, joka ei voi sietää ruotsia.

De hysteriska svenskhatare som skickar ångestfyllda och förtvivlade hotelser och kränkningar till journalister och programledare - och även de som låter förstå att svenskans ställning borde försvagas i den ekonomiska effektivitetens namn - ogillar det nuvarande systemet precis därför att det fungerar rätt fint. Det har sina brister, men faktum kvarstår att det kunnat utbilda största delen svenskspråkiga och en stor del finskspråkiga nästan till tvåspråkighet. Det är precis den här framgångshistorien som går svenskhatarna på nerverna. Tvåspråkigheten i Finland är alltför levande, och alltför många finskspråkiga behärskar svenska alltför flytande. Det här kan svenskätargänget bara inte stå ut med.

Itsehän jouduin joskus vuosikymmen pari sitten äärioikeiston maalitauluksi mahdollisesti juuri siksi, että olin nettisivuillani kehdannut puolustaa ruotsin asemaa - siis periaatteessa siksi, että olin puolustanut voimassa olevaa lakia, perustuslakia ja valtiosääntöä. Erityisesti roskaväkeä suututti se, mitä olin sanonut ruotsin asemasta vapauden kielenä. Koko itsenäisen Suomen historian ajan ruotsi on ollut se kieli, jolla Suomen asioista on voinut puhua avoimemmin kuin suomeksi. Tasavallan alkuvuosikymmeninä suomenkielistä tiedonvälitystä ja keskustelua rajoitti valkoisen Suomen itsesensuuri, sotien jälkeen taas neuvostoystävällisen ulkopolitiikan vaatimukset. Ruotsinkieliset tiedotusvälineet olivat avoimempia, lisäksi Ruotsin puolella toimi suomenruotsalaisia journalisteja, jotka tunsivat Suomen oloja.

Själv ådrog jag mig högerextremistisk uppmärksamhet antagligen precis därför att jag haft fräckheten att på mina webbsidor försvara svenskans ställning i Finland - dvs i princip därför att jag försvarat gällande lagstiftning, grundlag och regeringsform. Särskilt retade sig pöbeln på vad jag sagt om svenskan som frihetens språk. Under hela Finlands självständiga historia har svenskan varit det språk på  vilket det varit friare att diskutera Finlands förhållanden och angelägenheter än på finska. Under republikens tidiga årtionden var det det vita Finlands självcensur som kringskar finskspråkig nyhetsförmedling och debatt. Efter kriget var det å andra sidan den sovjetvänliga utrikespolitiken och dess krav. Svenskspråkiga massmedier var mera öppna, dessutom hade rikssvenska tidningar anställt finlandssvenska journalister som hade insikt i Finlands samhällsliv.

Äärioikeisto tietää tämän itse asiassa oikein hyvin, ja yksi niistä syistä, miksi se haluaa kieltää suomenkielisiä pääsemästä käsiksi ruotsin osaamiseen, on juuri se, että suomen kieli on se kieli, jota äärioikeisto voi valvoa ja jonka käsitteet se voi määrittää. Näin juuri se on tehnyt lähettämällä nettikommandonsa häiriköimään joka ikiselle keskustelualustalle ja nauramaan pilkallisesti kaikille niille, jotka yrittävät esittää suvaitsevaisia ja humaaneja mielipiteitä suomeksi. Suomen kieli ei ole enää suomalaisten väline ilmaista itseään, vaan äärioikeiston väline suomenkielisen Suomen ajatusten kontrolloimiseksi ja ohjaamiseksi epähumaaniin suuntaan - täysin Orwellin uuskielen hengessä.

Extremhögern vet allt det här egentligen mycket väl, och en av orsakerna varför den vill göra svenskkunskaper oåtkomliga för finnar är att finskan är det språk som extremhögern kan kontrollera och vars begreppssystem den kan definiera. Det är precis det här som den gjort när den låtit sina virtuella kommandotrupper ta över varenda herrans diskussionsforum och skratta ut varje stackare som försöker framföra toleranta och humana åsikter på finska. Finska språket är inte längre ett språk finnarna tar till för att uttrycka sina tankar, utan ett maktmedel som extremhögern använder för att kontrollera tankarna i det finsktalande Finland och styra dem i inhuman riktning - i det orwellska nyspråkets anda.

Tämä ei kuitenkaan ole jäänyt suomenkielisiltä huomaamatta. Itse asiassa uskoisin, että nyt kun suomenkielisiltä on tullut valtavia solidaarisuuden osoituksia suomenruotsalaisille, se johtuu pitkälti siitä, että suomalainen syvällä sisimmässään tietää tarvitsevansa ruotsin kieltä henkireiäkseen. Minä en suinkaan ole keksinyt tätä, vaan tällainen käsitys on luettavissa myös kirjallisuudestamme.

Det här har dock inte undgått de finsktalandes uppmärksamhet. I själva verket tror jag att de finskspråkiga mäktigt solidariserat sig med finlandssvenskarna precis därför att de vet, innerst inne, att de behöver svenskan som ett andningshål. Det här är ingenting jag hittat på, utan det är en uppfattning en del finska författare delar.

Esimerkiksi Veikko Huovinen laati aikoinaan satiirisen esseen ”Parempi kohtelu keskitysleireille”, johon hän sai innoituksen jostain suomalaisia sodanaikaisia internointileirejä käsitelleestä kirjasta. Huovinen lähti liikkeelle siitä realistisesta oletuksesta, että Suomessa nyt joka tapauksessa on kriisiaikana keskitysleirejä, joten niille pitää jo etukäteen määritellä inhimilliset olot, jottemme päätyisi sellaiseen tilanteeseen, jossa vankiparat joutuvat syömään nälkäänsä mädäntynyttä hevosenlihaa.  Yksi hänen neuvoistaan oli, että keskitysleirille tuli tilata lehti puolueettomasta maasta, mieluiten Ruotsista, koska ”Ruotsi on varmasti puolueeton seuraavassakin sodassa”. Kuvaavaa kyllä hän piti ilmeisesti itsestäänselvyytenä sitä, että suomalaiset osaisivat lukea tuota lehteä.

Jag vill här särskilt nämna Veikko Huovinens satiriska essä ”Parempi kohtelu keskitysleireille” (ungefär ”För bättre förhållanden på koncentrationsläger”), som inspirerades av någon bok om finska interneringsläger under krigsåren. Huovinen utgick realistiskt nog från att Finland under alla omständigheter kommer att ha koncentrationsläger när det en gång blir kris och krig, och att vi därför redan på förhand bör slå fast hurdana förhållanden lägren ska ha, så att framtida fångar inte skulle tvingas äta ruttet hästkött. En av hans idéer var att man borde prenumerera på en tidning från något neutralt land åt fångarna, helst från Sverige, eftersom ”Sverige säkert kommer att bli neutralt även i nästa kriget”. Betecknande nog förefaller han ha tagit det för givet att finnarna kunde läsa tidningen.

Mitä vanhemmaksi elän, sitä sattuvampana pidän tuota Huovisen tarinaa. Itse asiassa keskitysleiri, jolle tilataan ruotsalaista lehteä puolueettoman tiedonvälityksen varmistamiseksi, on jota kuinkin osuva vertauskuva koko Suomelle. Viime aikoina leirillämme ovat alkaneet komennella raakamaiset kapot, jotka ovat pyrkineet viemään lehden pois meiltä. Mutta onneksi vangit ovat pelottomampia kuin kapot luulevat: he panevat kapoille vastaan, vapautensa puolesta. 

Ju äldre jag blir, desto mera träffande känns den där essän för mig, I själva verket är koncentrationslägret som prenumererar på en svensk tidning för att garantera neutral nyhetsförmedling en rätt fin metafor för Finland som ett land. På sistone har brutala kapos försökt ta ifrån oss den där tidningen. Men som tur är är fångarna inte så lätträdda som kapos tror. Fångarna bjuder motstånd för att behålla sin smula frihet.

Thomas Elfgren ja huomioliivijengi

(alkujaan julkaistu Plazan blogissani 27. toukokuuta 2013)

Keskusrikospoliisin kokenut komisario Thomas Elfgren antoi Hufvudstadsbladetille haastattelun, joka taas kerran vahvistaa minun olleen oikeassa koko ajan: Supo ja nettipoliisi, kuten täysin suhteettomasti ihannoitu Marko Forss, ovat systemaattisesti väheksyneet äärioikeiston uhkaa, katsoo Elfgren. Vuonna 2007 Supo oli todistettavasti kartalla siitä, mitä äärioikeistossa oli meneillään, mutta sen jälkeen virasto sai kokoomuslaisen johtajan, jonka valtakaudella sitten mentiinkin alas kuin lehmän häntä. Toki täytyy muistaa, että kyse ei välttämättä ole varsinaisesta pahantahtoisesta äärioikeiston myötäilystä: viime vuosina pulju on tunnettu lähinnä seksi- ja työpaikkakiusaamisskandaaleista, jotka kielivät toimintakyvyttömyydestä.

Poliisin into ylijohtaja Paateroa myöten esittää olemattomat rotumellakat ja vielä olemattomampi muslimiterrori merkittävinä vaaroina on tietysti politiikkaa, määrärahapolitiikkaa. Kun älyllisen laiskuuden ja yleisen ammattitaidottomuuden raskauttamat lehtineekerimme ja mediapellemme intoilevat muslimiuhkakuvista kieli syvällä perussuomalaisen peräsuolessa, totta kai poliisiylijohtaja ajattelee, että tuossa kuorossa kannattaa hoilata mukana ettei määrärahoja taas leikata liikaa ensi budjettiriihessä. Näinä julkisen sektorin silpojaisaikoina on selvää, että joka pomo käyttää hyväkseen kaikki mahdollisuudet korostaa juuri oman firmansa tärkeyttä, tarpeellisuutta ja rahoitustarpeita.

Poliisin menettely silloin kun äärioikeistolaisia nettiterroristeja ja rikollisia yritetään saada käpälälautaan kauhuteoistaan on kuitenkin erinomainen todistus siitä, että laitosta vaivaa paha asennevamma. Kun poliisille kiikutetaan kilokaupalla todisteita äärioikeistolaisten nettiterrorista ja tehdään rikosilmoitus laittomista uhkauksista ja kunnianloukkauksista, tutkinta keskeytetään aina resurssipulaan vedoten (ei siis jutun merkityksettömyyteen, vaan resurssipulaan). Mutta antakaas olla jos äärioikeiston terroristit pelkästään kiusantekomielessä tekevät rikosilmoituksen jostakusta vuosia piinaamastaan ja vainoamastaan. Se kyllä otetaan vakavasti ja menee syyteharkintaankin. Syyte tietysti hylätään ennen kuin se menee käräjille saakka, mutta kannattaa muistaa, että se ensinmainittu ei pääse edes syyttäjän pöydälle asti.

Äärioikeisto on yli puolen vuosikymmenen ajan piehtaroinut omilla keskustelusivuillaan tappo- ja sisällissotafantasioissaan, minkä lisäksi se on valinnut itselleen vainottavia ja solvattavia vihaobjekteja pikemminkin orjallisesti tottelemansa kulttijohtajan henkilökohtaisten päähänpistojen kuin minkään järjellä tajuttavien perusteiden mukaan. Tavallisen työssäkäyvän, laillisuutta ja ihmistapoja noudattavan ihmisen kannalta suurin riski tässä maassa ei ole minkään maahanmuuttajamellakoiden keskelle eksyminen, vaan pikemminkin netissä remuavien äärioikeistolaisten pummien reposteltavaksi päätyminen - pummeiksi kutsun heitä siksi, etteivät heidän rällästämistään rajoita ainakaan mitkään normaalien ihmisten työajat. Heillä on aikaa, tupakkaa ja nettiyhteydet ottaa selville uhriensa nimet ja osoitteet ja levitellä näitä foorumeillaan - siinä julkilausumattomassa, mutta aivan ilmeisessä toivossa, että joku impulssikontrolliltaan vähempilahjainen kävisi puukon ja puntarin kanssa asianomaista tervehtimässä.

Poliisi on siis käytännössä valinnut puolensa. Se on tulonsiirroilla elävien roistojen puoli. He voivat luottaa poliisin tukeen ja apuun. Sitä vastoin me jotakuinkin säällisiä inhimillisiä arvoja kannattavat, jotka kohtelemme ihmisiä ihmisiksi ihonväristä riippumatta ja pidämme tätä Suomi-putiikkia pyörimässä, emme saa minkäänlaista vastinetta niille verorahoille, joista maksamme esimerkiksi poliisien palkat, niistä sosiaalisista tulonsiirroista puhumattakaan. Poliisi ei ole lainkuuliaisen keskiluokan suoja alaluokan rikollisuutta vastaan, vaan alaluokan rikollisten käsikassara - lainkuuliaista keskiluokkaa vastaan.

Kuten Thomas Elfgren omassa haastattelussaan ansiokkaasti totesikin, esimerkiksi Ruotsin mellakoiden kaltaiset turhautumisen osoitukset kumpuavat siitä, että poliisin, viranomaisten ja valtion ei koeta olevan omalla puolella. Se, että työelämästä pitkälti syrjäytynyt lähiöväestö, jota poliisi ei koskaan ole puolustanut, alkaa mellakoida, on aika tavanomainen tilanne urbaanin rappion olosuhteissa. Mutta nyt meille on kehittymässä tilanne, jossa keskiluokka vieraantuu poliisista eikä usko sen ammattitaitoon ja reiluuteen, vaan poliisi pikemminkin näyttäytyy jatkuvasti raaemmaksi, röyhkeämmäksi ja väkivaltaisemmaksi käyvän äärioikeiston tukijana, ymmärtäjänä ja myötäkarvaan silittelijänä - äärioikeiston, joka on erottamattomasti sidoksissa tavalliseen alamaailmaan, kuten äärioikeisto aina on.

On yhteiskuntatieteellisesti kiinnostava laboratoriokoe, miten käy kun yhteiskuntaa rahoittavat veronmaksajat lakkaavat luottamasta poliisiin ja alkavat pitää sitä periaatteessa vain yhtenä liivijengeistä - huomioliivijenginä. Äärioikeisto mesoaa jatkuvasti siitä, kuinka keskiluokkaiset liberaalit muka ovat jotain kommunisteja, joiden päänmenoksi pitäisi perustaa suojeluskunta. Täältä katsoen kyllä tilanne on pikemminkin menossa sellaiseksi, että bolsevikkien ja punakaartin asemassa on lähinnä äärioikeisto ja poliisi, ja että jos kenen, niin meidän tätä lystiä veronmaksajina rahoittavien pitäisi perustaa turvaksemme se suojeluskunta. 

SNTL:n ministerineuvoston valtion turvallisuuden komitea 31. heinäkuuta 1967

Valtion turvallisuuden komitea ilmoittaa, että saadun tiedon mukaan Kalugan alueen Obninskin kaupungissa oleskelevat biologisten tieteiden kandidaatti [= fil. tri biologiasta] MEDVEDEV Zhoress [sic!] Lääketieteellisen radiologian instituutista ja hänen läheinen tuttavansa PAVLENTSHUK Valerii ovat ryhtyneet monistamaan kirjoituskoneillaan A. SOLZHENITSYNin julkaisematonta romaania "Ensimmäinen piiri" tarkoituksenaan levittää sitä Obninskin tutkijoiden keskuuteen. Samassa tarkoituksessa suunnittelee matkaa Obninskiin Neuvostoliiton tiedeakatemian historian instituutin tutkija JAKIR Pjotr Ionovitsh, joka on tunnettu osallistumisestaan useisiin neuvostovastaisiin mielenilmauksiin ja poliittisesti vahingollisista lausunnoistaan.

Pidämme SOLZHENITSYNin romaania "Ensimmäinen piiri" poliittisesti vahingollisena teoksena. Jos JAKIR matkustaa Obninskiin ja saa siellä haltuunsa kappaleen teoksesta, pitäisimme välttämättömänä pidättää JAKIR P.I. ja takavarikoida häneltä nämä käsikirjoitukset. Mitä tulee Zh. MEDVEDEViin, pitäisimme välttämättömänä antaa Obninskin kaupungin puolueosaston tehtäväksi ryhtyä toimenpiteisiin hänen neuvostovastaisen toimintansa lopettamiseksi.

Pyydän ottamaan käsiteltäväksi.

VALTION TURVALLISUUDEN KOMITEAN PUHEENJOHTAJA

[allekirjoitus] ANDROPOV

Det stora avslöjandet

Nu kan man lika väl avslöja det: nuförtiden bloggar jag på före detta Sonera Plaza, som nu bara heter Plaza.fi. Underavdelningen heter Ajassa, om ni vill komma och läsa.

Hyvästi

Siirryn pian siihen blogiin, johon kirjoittamisesta minulle maksetaan. Tunnukset ja salasanat olen jo saanut, mutta tekniset ongelmat vaivaavat portaalia edelleen, joten en ole vielä saanut ensimmäistä bloggaustani siellä julkaistua. Aion kyllä vastaisuudessakin kirjoittaa tänne, mutta en suomeksi. Blogistanin asioita kommentoidaan täällä tarvittaessa ruotsiksi, aamun lehtiä ja muita yleisemmin tunnettuja kulttuuri-ilmiöitä siellä portaalissa sitä vastoin suomeksi.

Om allting går bra, kommer jag om ett par dagar att övergå till att skriva mot betalning, förutsatt att webbportalen som anställt mig äntligen övervinner sina tekniska problem. Även hädanefter kommer jag att skriva här, men inte på finska. Meningen är att mina bidrag till webbportalen ska handla om det som stått i tidningarna. Här ska jag däremot kommentera det som sker i den finländska bloggvärlden. Vill ni alltså veta vad jag t ex anser om Birdys senaste, om jag nu alls nedlåter mig till att hysa några åsikter om det, så är det hit ni ska komma.

Puolalaista antisemitismiä

Lauantaina klo 12.30 Varsovassa kävi muuan iskulausetta Polska dla Polaków ("Puola puolalaisille") huutanut nuorukainen Puolan ylirabbiini Michael Schudrichin kimppuun, ilmeisesti keskellä katua. Syyllistä, noin 25-vuotiasta miekkosta, ei ole ainakaan Wiadomości-portaalin mukaan tavoitettu. Kaikki poliittiset tahot ovat tuominneet hyökkäyksen, mutta sisäministeriön virallinen kanta on, että kyseessä oli "Puolaa vastaan suunnattu provokaatio", jonka tarkoituksena oli "esittää Puola antisemitistisenä maana".

Joopa joo. Tosiasia on, että Puolassa on äärikatolinen radioasema, joka homovastaisen propagandan lisäksi myös levittää juutalaisvastaista propagandaa, ja asema tuki äänekkäästi nykyistä päähallituspuoluetta, Prawo i Sprawiedliwośćia. Puolalaisessa politiikassa pystyy kummasti tahkoamaan ääniä epämääräisillä antisemitistisillä vihjauksilla, varsinkin sillä vanhalla kikalla, että liiaksi länsimaiseen vapaamielisyyteen mieltyneet tahot, puolueet ja henkilöt esitetään juutalaisina, piilojuutalaisina tai juutalaisuudelle myötämielisinä, samaan tapaan kuin nahkapäät operoivat myyttisellä käsitteellä "sionistinen miehityshallitus", joka käytännössä tarkoittaa länsimaista demokratiaa. Niin kauan kuin politiikan valtavirta ei opi niitä hyviä tapoja, joita yleensä kutsutaan pilkkanimellä poliittinen korrektius, tällaisia väkivallantekoja esiintyy: poliittinen luokka rohkaisee niihin, vaikka niiden sattuessa tekopyhästi kieltääkin oman osavastuunsa.

Ns. poliittiseen korrektiuteen liittyy toki kaikenlaisia ärsyttäviä lieveilmiöitä, mutta valitettavasti jonkinlaiset hyvät tavat ovat välttämättömiä ihmisten yhteiselämän ylläpitämiseksi. Siitä voidaan tietysti aina keskustella, missä määrin tavoille toistaiseksi oppimattomien tulokkaiden (esimerkiksi muslimien) öyhötystä ja möläyttelyä on hyvien tapojen nimissä siedettävä, mutta jonkinlainen poliittinen korrektius on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin itäeurooppalaistyylinen epäkorrektius. Se, että tulokkaiden öyhötystä jonkin verran siedetään, ei ole mikään peruste antaa öyhötysoikeuksia omalle väelle, jolta tulee voida odottaa öyhöilemätöntä poliittista käytöstä - siksikin, että tulokkaille kuuluu näyttää hyvää esimerkkiä. Pitkän tähtäimen tavoitteena on tietysti sivistää tulokkaatkin ihmisten tavoille, mikä pääsee kaikenlaiselta suvaitsevaisuusväeltä aika ajoin unohtumaan.

Uutisportaalissa on kommentointimahdollisuus, ja tämä sanookin kaiken tarvittavan:

Kyynistä farisealaisuutta, sanoo nimimerkki "janek". Pääministeri - joka ilmaisi paheksuntansa tapahtuneen johdosta - esiintyy itse antisemitistisessä, vierasvihaan yllyttävässä radiossa - Radio Maryjassa - ja varapääministereinä hänellä on kaksi nationalistista ksenofobia. Krokotiilin kyyneleitä tiedotusvälineiden mieliksi.

Itä-Euroopan oli tietysti ennemmin tai myöhemmin vapauduttava ryssän ikeestä, mutta siitä seurasi sitten, että syntyi kolmikymmenlukulainen demokratia. Erilaiset vasemmistotahot, kuten minä, joka tuohon aikaan olin vasemmistoidealisti, varoittelivat tästä tietysti jo silloin puolitoista vuosikymmentä sitten, kun itäblokki sortui. Omat höpinäni olivat tuohon aikaan tietysti vielä vasemmistolaisen iskulausetehtaan mukana kaakattamista, kun en osannut ajatella omilla aivoillani; itse asiassa monien itäeurooppalaisten kansojen tietoinen pyrkimys kaikenlaisen väkivallan välttämiseen vallansiirron yhteydessä sekä järkevän pragmaattinen äänestyskäyttäytyminen näytti aluksi todistaneen vasemmistolaiset pelot vääriksi. Sittemmin on kuitenkin osoittautunut, että huoli oli jossain määrin aiheellinen: esimerkiksi Puolaan ei ole kehittynyt kunnollista centrolewicaa, maltillista vasemmistoa, vaan sen paikan ovat ottaneet sosiaalidemokraateiksi itsensä stilisoineet entiset kommunistit, jotka tietysti ovat pikemminkin populistisia vehkeilijöitä kuin "sosiaalidemokraatteja" missään mielekkäässä merkityksessä. Viime vaaleissa heidän tilalleen valittiin oikeistopopulistit juuri siitä syystä, että vanhoina pelimiehinä he tietenkin olivat saakuran korruptoituneita. Hupaisaa kyllä, silloin kun kommunistit eri tahoilla onnistuivat nousemaan kohtuullisella kansan tuella valtaan, heidän katsottiin nimenomaan olevan korruptoitumattomia idealisteja. (Näin esimerkiksi oli laita Kambodžan punakhmerien kohdalla.) Samasta syystä muuten esimerkiksi palestiinalaiset äänestivät Hamasin valtaan, ja erilaisten islamistiporukoiden nauttima tuki muissa muslimimaissa perustuu pitkälti tuohon samaan käsitykseen niiden lahjomattomuudesta.

Voisikohan peräti sanoa, että totalitaariset puolueet ja ryhmittymät tunnistaa niiden äänekkäästä korruptionvastaisuudesta? Olihan meilläkin lapuanliikkeen iskulauseena "rämettyneen parlamentarismin" vastustaminen. Totalitaariset joukkiot tavoittelevat valtaa aina lupaamalla jotain sellaista, mikä ei yksinkertaisesti ole poliittisin keinoin saavutettavissa. Korruption poistaminen kuuluu niihin asioihin: korruptiota voidaan vastustaa vain huolehtimalla poliisin ja oikeuslaitoksen työrauhasta, eli se on virkamiesten ja tuomarien asia. Itse asiassa vallan kolmijakoa tarvitaan juuri tuon takia: toimeenpanovallan ja tuomiovallan merkittäviin tehtäviin kuuluu toimia poliittisen vallan vahtikoirina siinä missä poliittisesti valittujen luottamusmiesten pitää vuorostaan vartioida virkamiehiä ja tuomareita. Poliitikot ja parlamentarismi levittävät ympärilleen korruptiota siitä yksinkertaisesta syystä, että politiikka ihan oikeasti on likaista peliä, johon kompromissit ja lehmänkaupat kuuluvat ihan oleellisena osana. Ratkaisu tähän ei todellakaan ole äänestää valtaan Korruptoitumattomia Kelpo Kavereita, vaan huolehtia siitä, että poliiseilla ja tuomareilla on mahdollisuudet pitää politiikasta leviävä korruptio aisoissa.

Luultavasti amerikkalaisten demokratianvientipyrkimykset epäonnistuvat systemaattisesti juuri sen takia, etteivät he edelleenkään ole ymmärtäneet kansanedustuslaitoksen lisäksi tarvittavan myös niitä kahta muuta vallan kolmijaon osaa, tai pikemminkin: että he eivät ymmärrä niiden olevan tasan yhtä tärkeä osa oikeudenmukaista oikeusvaltiota kuin se demokraattisesti valittu kansanedustuslaitos.

Tähtireen kyydissä

Kirjoittaessani Star Trekistä artikkelia iirinkieliseen Wikipediaan - ja kannattaa olla nauramatta, sillä jos jostain sinne pitää saada hyvällä iirillä kirjoitetut artikkelit, niin Star Trekin kaltaisista populäärikulttuurin ilmiöistä (Pirkinning-elokuvastahan siellä on jo jonkin aikaa ollut juttu, koska en tietenkään malttanut olla puffaamatta leffaa sille taholle) - tulin tässä miettineeksi omaa suhdettani Star Trekiin. Lukuunottamatta populäärikulttuurille tuhahtelevaa hapannaamaintellektuellikauttani noin 20-25 vuoden iässä (on jokseenkin mielenkiintoista, etten ole koskaan aikaisemmin enkä sen jälkeen ollut niin tekotiedostava ja huumoriton humanisti-intellektuelli kuin silloin kun opiskelin luonnontieteitä, tässä siis sanaa "humanisti" käytetty kokkariaanisessa mielessä) olen aina pitänyt kelpo avaruusoopperasta, ja nyt kun olen toipunut pahimmasta kulttuurisnobiudesta, alan ymmärtää miksi: pidän tarinoista, siis epiikasta, ja siksi minulla varmaan on myös ollut vaikeuksia oppia arvostamaan venäläisiä klassikoita, joissa ei kerrota tarinoita, vaan ahdistutaan kahdeksansadan sivun ajan. En osaa itse kirjoittaa tarinoita, ainakaan kovin hyvin. Omat nuoruuden kirjailijanhaaveeni tähtäsivät psykologisten tai yhteiskuntakriittisten (hyi olkoon) romaanien kirjoittamiseen, ikään kuin tätä paskaa ei muka olisi jauhettu jo tarpeeksi. Nyttemmin olen jo viisastunut sille kannalle, että jos alan kirjoittaa romaaneja, alan kirjoittaa joko Günter Grass/Flann O'Brien-osaston sekoiluja - tai sitten fantasiaromaaneja, joissa vallitsee reipas, realistinen kristinuskoa edeltäneen ajan henki, ts. taistelut ovat näyttäviä ja realistisen verisiä, raiskauksia harrastetaan asiaankuuluvassa mitassa ja velhot ja taikurit ovat julmia, itsekkäitä ja myyvät palveluksiaan eniten tarjoavalle. Toisaalta - tarkemmin ajatellen voisin kyllä jättää sen väliin, koska sekä Vanha testamentti että Conan Barbaari ovat jo yleisesti saatavana.

En ole hirveän aktiivinen trekkeilijä: katson sitä silloin kun sitä on saatavana, mutta en varmasti rupea pulittamaan sellaisia summia Trek-DVD-kokoelmista kuin vaaditaan. Näkisin mielelläni Deep Space Ninen viimeisen tuotantokauden, mutta en todellakaan sadalla enkä edes kahdeksallakymmenellä eurolla. Trek on juuri sellaista massakulttuuria, jota tulee saada halvemmalla. Mieluummin panen rahani vaikka Seinfeldiin. Mutta koska se on avaruusoopperaa, se ei voi olla aivan huonoa. Koska olen edelleenkin aivan koukussa Miles Vorkosiganin seikkailuihin, minulla ei suorastaan ole varaa väittää olevani missään mielessä liian hieno ja fiksu intellektuelli alentuakseni katsomaan Trekiä. Sitä paitsi, kuten hyvin tiedämme, kaikki puheet Trekin ystävistä naisettomina runkkareina, ovat pelkästään ilkeämielisten yritys käännyttää nuoret ihmiset pois hyvistä ja terveistä harrastuksista. Itse asiassa ensimmäinen yhden yön suhteeni ei ollut ainoastaan mukava, sosiaalinen ja seksuaalinen ihminen, vaan myös piti Trekistä. Omien kokemusteni mukaan nuorten miesten ei siis missään olosuhteissa tule häpeillä eikä kätkeä Trek-mieltymyksiään ainakaan naisensaantimahdollisuuksiensa lisäämiseksi. Itse asiassa näin vanhana ja viisaana miehenä minun täytyy ilmaista syvä paheksuntani kaikkia niitä sikamaisen valhepropagandan levittäjiä kohtaan, jotka kertoivat nuorille miehille, että tytöt eivät muka tykkäisi sellaisista pojista, jotka katselevat Trekiä ja pornoa. Kuinkahan monen nuorukaisen orastava rakkauselämä on mennyt penkin alle tällaisten räikeiden valheiden takia?

Ei tämä silti tarkoita, etten näkisi Trekissä puutteita. Merkittävimmät moitteet on tosin jo esitelty Justin Ryen nettisivuilla. En ole kaikista niistä samaa mieltä hänen kanssaan, mutta kyllähän muutamat voisi nostaa kommentoitaviksi.

Justin Rye ottaa aluksi puheeksi alkuperäisen Trekin vahvuudet, jotka tekivät siitä kulttisarjan: sen kolme keskeistä henkilöä toimivat kokonaisuutena hyvin, perusasetelma - avaruutta tutkiva alus, joka törmäsi vähän väliä uusiin kummallisiin elämänmuotoihin - oli juonenrakennuksen kannalta onnekas ja produktiivinen, ja silloin ennen, kun Star Trek -universumi ei ollut vielä paisunut kuin pullataikina eikä ajautunut kaikenlaisiin tolkuttomuuksiin, se oli scifinä verraten uskottavaa, koska muut samanaikaisen scifisarjat olivat vielä surkeampia esityksiä. Tästä en osaa sanoa paljoa, sillä en ole nähnyt alkuperäistä sarjaa. Tai en ole varma. Minulla on epämääräinen mielikuva siitä, että olisin nähnyt joskus 1970-luvun alussa pari jaksoa, mutta käsittääkseni olin liian nuori edes katsomaan televisiota silloin kun Trek pyöri televisiossa, vaikka aloitinkin tämän synnillisen harrastuksen jo taaperoiässä. Mahdollisesti olen rekonstruoinut itselleni muistoja ensimmäisestä Trek-televisiosarjasta veljeni kertoman perusteella. Sitä vastoin ensimmäisen Trek-elokuvan muistan hyvin, koska olin silloin jo yläasteella, jollen lukiossa. (Ilmaus motion picture kuulosti mielestäni omituiselta, koska koulukirjoista olin oppinut, että elokuva oli englanniksi film tai movie.) Loppu oli päälleliimattua infodumppausta, mutta elokuvan erikoistehosteet olivat siihen aikaan oikeasti poikkeuksellisen vaikuttavia.

Toisaalta - mikäpä ei isolla kankaalla olisi ollut. Vähän surettaa muuten, etten ole koskaan nähnyt Star Wreckiä elokuvateatteriolosuhteissa, koska silloin näyttävien erikoistehostetaistelujen ja Torssosen vinkumisen ja kohkaamisen välinen kontrasti olisi päässyt kunnolla oikeuksiinsa.

Tällä hetkellä merkillepantavimmalta tuntuu ajatella, että Trek oli silloin vain yksittäinen scifi-ilmiö, ja esimerkiksi Tähtien sota jatko-osineen oli selvästi merkittävämmässä osassa nuoruuteni lapsuusvuosina. Kaksi ensimmäistä Tähtien sotaa olivat tunnetusti ihan käypää viihdettä: erityisesti viisikymmenluvulla disainatun näköiset, käytössä pölyyntyneet ja reissussa rähjääntyneet hyperteknologiset vimpaimet olivat aikoinaan varsin merkittävä visuaalinen oivallus, mutta siinä vaiheessa kun groteskiksi gootiksi maalattu Natalie Portman astui näyttämölle, tämä idea oli lopullisesti unohtunut. (Jar Jar Binksiä en edes viitsi mainita.) Itse asiassa Star Trek lienee pärjännyt Tähtien sodalle pitkälti siksi, että se on puutteistaankin huolimatta pysynyt joten kuten tasalaatuisena. Tähtien sota hassasi alkuperäiset hyvät oivalluksensa täydellisesti, ja siitä tuli juuri sellainen puleerattu nenät levällään omasta scifiydestään tietoinen scifimaailma, jollaisen ensimmäinen Tähtien sota -elokuva oli pyrkinyt kyseenalaistamaan. Star Trekin jatkuvuus ja johdonmukaisuus ovat kärsineet jonkin verran kolhuja, mutta kuitenkin se on pysynyt omana maailmanaan, jolla on historia. Historiaa voisi kuitenkin kehittää edelleen. Tämä Justin Ryen oivallus ansaitseekin tulla siteeratuksi:

Star Trekin maailmankaikkeudesta puuttuu historiallista syvyyttä: ainoa, mitä on, on selittämätön välirikko romulaanien ja vulkaanien välillä, joitakin vähän tunnettuja "Säilyttäjiä" ja tusinoittain paikallisia jumalankaltaisia olentoja, joilla ei ole valtaa imperiumiksi asti. Jokin kuitenkin tuntuu yhdenmukaistaneen paikallisten rotujen kehityksen [...] Jonkinlainen selitys ilahduttaisi minunlaisiani nipottajia, ja jos siihen liittyisi muinaisia sotia ja kuolleiden imperiumien jäännöksiä, se myös parantaisi tunnelmaa. Ehkä - villisti improvisoidakseni - jokin paikallinen supervalta on äskettäin romahtanut sisällissodassa ja jättänyt jälkeensä hajanaisia aiemmin orjina pitämiensä humanoidirotujen yhdyskuntia?

En ole nähnyt sitä jaksoa, jossa kaikkien Star Trekin keskeisien humanoidirotujen edustajat saavat kuulla olevansa samaa alkuperää, mutta ilmeisesti siinä oli lopultakin oivallettu, että tämä sarjan sisäänrakennettu heikkous - eli se, että jokseenkin kaikki lajit älylliset lajit joudutaan ryhmyisistä otsalisäkkeistään huolimatta esittämään enemmän tai vähemmän ihmismäisinä jo teknisistäkin syistä (jotka tosin eivät näinä tietokonegrafiikan ja "rendaamisen" aikoina enää ole niin hirveän pakottavia) - voidaan kekseliäisyydellä kääntää vahvuudeksi esittämällä sille muinaishistorialliset perustelut. Valitettavasti vain sitä muinaishistoriaa tunnutaan keksittävän vain yhden jakson tarpeisiin. Jos tuollainen "muinaisten sotien" ja "kadonneiden imperiumien" sisäisesti johdonmukainen tausta olisi jo osapuilleen olemassa luonnosasteella tekijöiden mielissä, mutta paljastuisi katsojille ja tarinan henkilöille vain vähitellen, pala kerrallaan, väärinkäsitysten ja metsään menevien traditionaalisten tulkintojen samentamana, se todellakin lisäisi tunnelmaa.

Mitä sitten tulee Trekin tekniikkaan, se älytön siirrin keksittiin aikoinaan pelkästään siksi, ettei studioilla ollut varaa lavastaa pienten jolla-alusten, vai sukkuloitako lienevät suomeksi - anteeksi, Star Wreckin tapaan pitäisi varmaankin puhua kelkoista - laskeutumisia eikä nousemisia. Nykyisin se voidaan tunnetusti tehdä tietokoneella, joten moista täysin järjetöntä keksintöä ei voi enää perustella edes kustannussyillä, ei ainakaan sillä tavalla ajateltuna kuin alun perin. Ideahan oli, että se hajottaa kuljetettavan henkilön tai kohteen energiaksi, ja vastaanottopäässä tämä energiavirta kootaan uudelleen entiselleen mukana lähetetyn informaation mukaan. (Ei se sentään ihan studiohenkilöstön extemporoima idea ollut, vaan se on eri muodoissaan kummitellut jo klassisessa scifissä - esimerkiksi Arthur C. Clarken novellissa Travel by Wire, joka muistaakseni on kirjoitettu 40- tai 50-luvulla.) Sovitaan, että tämä olisi mahdollista. Silloin vain pitää muistaa, että kun materia muutetaan energiaksi, siitä tulee vähän saakelisti energiaa. Edes ydinräjähdyksessä ei energiaksi muutu kuin hyvin pieni osa halkeavan ytimen materiasta - protonien ja neutronien lukumäärä säilyy fissiotuotteissa ennallaan (tietysti ottaen huomioon, että muutama neutroni aina singahtaa karkuun jatkamaan ketjureaktiota). Jos kokonaisen kouriintuntuvan kappaleen voisi muuttaa energiaksi ja energian suunnata lähestyvää Dominion lippulaivaa kohti, jem'hadarien kannattaisi pitää suojat ylhäällä ja täysillä. Sellaisella konversiolaitteella ne Star Wreckin kaljapullotkin olisivat tuhoisaa panosmateriaalia.

Kun kerran nuo siirtimet alun perinkin keksittiin vain kustannussyistä, nyt olisi aika joko muuttaa siirtimen perusidea sellaiseksi, että se sopii hieman paremmin yhteen Star Trek -tekniikan yleisen kehitysasteen kanssa - esimerkiksi niin, ettei se perustuisi mihinkään energiaksi hajottamiseen ja uudelleenkokoamiseen, vaan johonkin vieraita ulottuvuuksia käyttävään oikotiehen (joka muuten taitaa olla myös sen valoa nopeamman "poimuajon" idea) - tai sitten siirtyä kokonaan niihin kelkkoihin ja unohtaa koko siirtimet. Epäjohdonmukaisuus on oikeasti vähän liian räikeä, jos konemestari O'Brien jatkuvasti valittaa siitä, että ruokareplikaattoreista ei saa koskaan oikean väristä Guinnessia, mutta siirtimet pystyvät aina tarvittaessa luomaan oikealla tavalla pilkutetun Jadzia Daxin. Kaiken järjen mukaanhan replikaattorien pitää käyttää samaa tekniikkaa kuin siirtimien, joten tekniikan kehityksessä tulee ensin oikean väristä Guinnessia tuottava ruokareplikaattori ja sitten sellainen siirrin, jolla uskalletaan siirtää eläviä humanoideja. Ja kuten Rye toteaa, laite, joka pystyy muuntamaan kaljapullot, tiiliskivet, elektroniikkaromun ja kapteeni Sherrypien puhtaaksi energiaksi, poistaa varmasti kaikki energiahuolto-ongelmat. Ehkä termodynamiikan toinen pääsääntö voisi ratkaista tämänkin kysymyksen: jotta jokin kyseistä sääntöä näennäisesti niin paljon uhmaava viritys kuin ruokareplikaattori tai siirrin ylipäätään voisi toimia, sille pitää uhrata hirveä määrä juuri mainitunlaista romua, jotta se saisi tarvittavan käyttöenergian ja jotta pääsääntöä ei rikottaisi.

Juorulehtien kuolema?

Lordin naaman paljastaminen kaikelle kansalle on saanut Seiska-lehden lukijat raivostumaan oikein joukolla ja sanomaan tilauksia irti. Kun otetaan huomioon, että yhtye killuu tällä hetkellä korkealla isänmaallisen innostuksen kultatuolissa, moisen voisi helposti kuitata hetkellisenä muotina. Minusta kuitenkin tuntuu, että se on ajan merkki. Voin tulkita sen kahdella tavalla, jotka eivät ole mitenkään sovittamattomassa ristiriidassa keskenään, vaikka ovatkin tavallaan vastakkaisia. Kumpikin tulkinta lähtee siitä tietoisuuden muutoksesta (anteeksi tuo intoileva ja epäluonteva ilmaus), jonka netti on aiheuttanut.

Yhtäältä voidaan ajatella, että netissä monet ihan tavalliset ihmiset rakentelevat itselleen erillisiä identiteettejä, joita eivät halua sekoitettavan arkiminäänsä. Toisin sanoen siinä missä katutason juntti ennen vanhaan piti julkkiksen pyrkimyksiä erottaa toisistaan rooli ja oma minä teeskentelynä ja vaati "totuutta" esille, nykyjuntilla saattaa olla omaa kokemusta imagonrakennuksesta ja erilaisten roolien näyttelemisestä esimerkiksi erilaisilla nettifoorumeilla ja chateissa. Hän siis ymmärtää julkkista ja pystyy asettumaan omakohtaisesti ja empaattisesti sellaisen henkilön asemaan, joka haluaa tiukasti erottaa yksityisen ja julkisen toisistaan. Juorulehti, joka itsetarkoituksellisesti paljastelee ihmisten yksityisasioita, ei enää ole hänen asiallaan: paljastus tuntuukin halpamaiselta tempulta, jollaisen kohteeksi hän ei itse haluaisi joutua, ja hänen sympatiansa ovat täysin uhrin puolella ja lehteä vastaan.

Toisaalta voidaan myös miettiä, onko ihmisten asioissa enää mitään paljastamista. Ryhmäseksi, homoseksuaalisuus, sadomasokismi ym. erikoisina ja kutkuttavina pidetyt seksuaaliset mieltymykset ovat osoittautuneet tavallisten pekkojen ja pirkkojen haaveiksi, jolleivät suorastaan harrastuksiksi - netin chateissa ja foorumeilla ihmiset, jotka joskus aikaisemmin joutuivat kätkemään fantasiansa maailmalta ja itseltäänkin, tutustuvat ihan tavallisiin, mukaviin ja kiltin oloisiin ihmisiin, joista jokseenkin samat tai vielä rankemmat asiat tuntuvat kiihottavilta. Toisin sanoen, jos jokin Kahdeksan päivää- tai Yhdeksän yötä -lehti paljastaa malli Pimpukka Tissakaisen harrastavan kolmikkoleikkejä poikaystävänsä ja tyttöystävänsä kanssa nokkosissa kieriskellen, ihmiset haukottelevat ja kääntävät sivua - johan noita tuollaisia juttuja on nähty ja kenties itsekin koettu eikä maailma siitä romahtanut, nuorelta nätiltä hupakolta ei kukaan sitä paitsi ole muuta odottanutkaan, ja paskaako Pimpukan nokkosissakieriskelyt juorulehden sivuille kuuluvat? Yhtä hyvin voisivat kirjoittaa artikkelin siitä, että Pimpukka käänsi päätään. - Ja ainakin Pahkasian vanhan parodian mukaan jo kirjoittavatkin.

Kummin päin asiat sitten lienevätkin, alkaa näyttää yhä ilmeisemmältä, että juorulehti ei enää ole erityisen hyvä sijoituskohde. Juoru tarkoittaa sitä, että huomionarvoisen henkilön vihjaillaan tai tiedetään tehneen jotain yleiseen moraaliin ja siveyteen sopimatonta, jotain sellaista, mitä ihmiset eivät yleensä kehtaa tai uskalla tehdä tai ainakaan tunnusta. Nykyään sellaisia asioita alkaa olla yhä vähemmän. Vaikka juoruilu sinänsä epäilemättä säilyy osana arkipäivän kulttuuria siellä, missä tilanteen vaatimuksiin viritetyillä juoruilla voidaan vahingoittaa kilpailijan tai vihamiehen mahdollisuuksia saada jotain tavoiteltua, julkkisjuoru saattaa olla jo osoittautumassa uhanalaiseksi kulttuuri-ilmiöksi. Toivottavasti kukaan ei saa päähänsä suojella mokomaa. En ole juurikaan koskenut Seiska-lehteen, edes pinseteillä, enkä pitäisi suurena vahinkona, vaikka mokoma läpyskä menisi konkkaan. Painetaanhan siinä silloin tällöin kuvia vähäpukeisista nuorista naisista, joita katsellen on mukava treenata ranneliikettä vessan pytyllä, mutta näitä käsityöharrastuksia varten on kyllä omatkin julkaisut, jotka ajavat asian paremmin.

Nettipornoa

Eilen kuuntelin puoli tuntia Radio Libertyn armeniankielistä lähetystä. Kuten tunnettua, en vielä osaa armeniaa hyödyksi asti, mutta kuuntelin ne uutiset siitä huolimatta. On varsin meditatiivinen elämys kuunnella kieltä, jota ei ymmärrä. Seuraavaksi taidan kuunnella georgiankieliset uutiset, koska georgiassa on kuulemma jännittäviä ejektiivisiä konsonantteja.

Taidan olla lopultakin muuttumassa parantumattomaksi fakki-idiootiksi ("nörttejä" sanottiin ennen vanhaan "fakki-idiooteiksi"), jos tämä on käsitykseni nettipornosta.

PS: Löysin sieltä myös georgiankieliset uutiset. Hämmentävää kyllä ummikon näkö- ja kuulokulmasta ne vaikuttavat huomattavasti ymmärrettävämmiltä. Armeniaan verrattuna georgia käyttää paljon enemmän latinalaisperäisiä sanoja - armenia kuulostaa paljon enemmän käsittämättömältä itämaiselta mongerrukselta, vaikka georgia ei edes kuulu indoeurooppalaiseen kielikuntaan. Toisaalta armenia ei ole sellaista epäselvää sössötystä kuin georgia, vaan kuulostaa selkeältä konsonanttien ja vokaalien virralta, jota on mahdollista oppia iän ja terveyden menemättä. Jos kieli kuulostaa siltä kuin siinä ei olisi erottuvia äänteitä ollenkaan (sbghlrnglörksthrglmblff), se ei oikein innosta, mutta armeniassa on selkeitä konsonantteja ja vokaaleja: merhairenikazatankakhvorapreledaredar...

Pyhillä mailla pyhyys on arvossaan

Radio Vapaa Eurooppa alias Radio Vapaus raportoi pyhältä Venäjänmaalta...ai niin, kai te nyt jo muistatte, miksi sitä sanotaan pyhäksi Venäjäksi? No, tuon Aleksandr Solženitsynin mukaan - ja hänen luulisi olevan perillä ainakin venäläisistä uskomuksista - maa, johon on haudattu viattomien uhrien verta, on pyhää maata. Nyt tiedämme myös, miksi sitä yhtä tilkkua siellä Välimeren pohjukassa sanotaan Pyhäksi maaksi. En tiedä teistä, mutta ainakin minun toiveeni olisi elellä elämäni mahdollisimman epäpyhillä mailla.

Mutta palataan asiaan. Siis: pyhällä ja jatkuvasti pyhitettävällä Venäjän maalla on muudan lehtimies, joka tottelee nimeä Vladimir Rahmankov, joutunut oikeuteen Kristuksen... anteeksi, siis tuon Koraanin häpäisemisestä...anteeksi, siis Ruhnaman...ei kun siis sen, joka on Venäjällä samassa pyhässä ja loukkaamattomassa asemassa kuin Kristus kristinuskossa, Koraani islamilaisessa maailmassa ja Ruhnama turkmeenilaisessa. Toimittaja Rahmankov on siis loukannut pyhää presidentti Putinia. Multikulturalistis-postmodernistisina relativisteina tietystikin ymmärrämme, että Venäjällä on omat arvonsa, jotka eivät välttämättä ole sen huonompia kuin länsimaisetkaan arvot, joten emme nosta äläkkää tästä asiasta, eihän se tietenkään kavenna oleellisesti sananvapauttakaan. Eihän täälläkään saa ihan millä tavalla tahansa loukata meidän pyhiä arvojamme - kysykää vaikka Johanna Aatsalo-Salliselta - ja silti kukaan ei kyseenalaista Suomen ilmaisunvapautta, eihän?

Kokonaan toinen asia sitten on, onko toimittaja Rahmankov ollenkaan syyllistynyt kunnianloukkaukseen - syyte koskee nimittäin juttua, jonka aiheena oli Putin Venäjän fallossymbolina. Eikö gospodin prezident osaa ottaa kohteliaisuutta kohteliaisuutena, jos saa kysyä? Jos minua kutsuttaisiin lehtijutussa Suomen fallossymboliksi, en todellakaan osaisi siitä loukkaantua.

Tiedä vaikka kohta kutsuttaisiinkin - tuo Laitisen Lokakin tuntuu lurpsahtaneen aika puolitankoon viime aikoina. Sitä odotellessa...näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Meemien kytkeytymistä

Tommi linkitti johonkin anonyymibloggaajaan, joka käyttää pseudonyyminään erään libertaristien kumartaman auktoriteetin nimeä. Kyseisellä herralla ei tietenkään ollut muuta sanottavaa kuin ne aateveljiensä latteudet yleensä, mutta hauska esimerkki meemien kytkeytymisestä hän kyllä oli: eräässä postauksessaan hän intoili kovasti "rotujen" älykkyyseroista, mutta toisessa taas julisti poikien huonon koulumenestyksen johtuvan siitä, että koulu suosii tyttöjä ja sortaa poikia. Tietenkään tämä ei voi johtua siitä, että pojat olisivat oikeasti biologisista, kovakaapeloiduista syistä tyttöjä himmeämpiä, eihän?

No, oman kantani tähän asiaan tiedättekin: jos Amerikan mustat pärjäävät valkoisia huonommin koulussa, se johtuu tarkalleen samasta syystä kuin se, että pojat pärjäävät tyttöjä huonommin, eli negatiivisesta vertaispaineesta ja koulunkäynnille vihamielisestä öyhötyskulttuurista. Taipumus öyhöttämiseen sinänsä voi olla kromosomeihin kovakaapeloitu, ainakin poikien tapauksessa; mutta riittävän kovalla koulukurilla se on ennenkin murrettu. Kuten olen aina sanonut: nuorten oma kulttuuri ja nuorten oma maailma ovat määritelmällisesti sitä, että pikkurikollisen alut hallitsevat kaikkia muita, ja tämä fasistinen kleptokratia aikuisten tulisi määrätietoisesti repiä alas kaikkialla siellä, missä sitä kohdataan.

Luonnollisestikaan libertaristifani ei näe asiaa tällä tavalla, vaan vaatii poikien koulunkäynnin tukemista puhtaasti affirmative action -tyyppisillä toimilla, mikä tietysti on kaikkein huvittavinta. Oletettavasti hän pitää itseään myös hyvinkin itsenäisenä, kapinallisena ja kuviakaatelevaisena ajattelijana, niinkuin ne loput kaksikymmentä prosenttia Suomen väestöstä, joilla on autoritaariseen asennekokonaisuuteen kuuluva meemikettinki ajatustensa kahleena. Niiden aina samat jutut on saanut lukea jo kaksikymmentä vuotta sitten Kanavasta, eivätkä ne toistamalla parane.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa, osa 3

Tommi halusi tietää, mikä oikeastaan on se avaintekijä, joka tekee iirinkielisten irlantilaisten maastamuuttokuvauksista niin positiivissävyisiä suomalaisiin Ruotsin-siirtolaiskuvauksiin verrattuna. Tätä on vaikea noin suoralta kädeltä sanoa. On muistettava, että varhaisemmat siirtolaisuuskuvaukset ovat iirinkieliselläkin taholla aika negatiivisia: ennen kaikkea mieleen tulee Pádraic Ó Conaire vanhemman tragikoominen Deoraíocht, jossa Englantiin muuttanut päähenkilö ruhjoutuu muodottomaksi auton yliajamana ja joutuu elättämään itsensä hirviönäyttelyn näyttelyesineenä ryypättyään ensin suruunsa sen säkillisen kultaa, jonka autoa kuljettaneet rikkaat brittiponssarit ovat maksaneet hänelle korvaukseksi kivusta ja särystä. Lisäksi Séamus Ó Griannan teoksissa maastamuuttaminen merkitsee aina surua, haikeutta ja eroa rakkaista.

Mutta näitä herroja elähdyttää selvästi vanhakantainen, ohjelmallinen nationalismi. Maidhc Dainín Ó Sé ja Colm Ó Ceallaigh sitä vastoin haluavat kertoa ennen kaikkea tarinoita Gaeltachtin ihmisten tavallisesta elämästä. Kummankaan teoksissa muutto Amerikkaan ei ole väistämätön eikä pysyvä: lentokoneethan kulkevat Irlannin ja Yhdysvaltain välillä, ja sitä paitsi rapakon takana on sukulaisia ja koko sikäläinen irlantilaisyhteisö, joka auttaa ja tukee vanhassa maassa asuvia serkkujaan. Siinä missä amerikansuomalaisten haalikulttuuri on rämettynyt pois sikäläisen suomalaisväestön assimiloituessa amerikkalaisiin ja hukatessa yhteyden kotimaahan, amerikanirlantilaiset ovat viime aikoihin asti saaneet riveihinsä täydennystä kotimaastaan, eli jatkuvasti on ollut olemassa sellainen ensimmäisen polven siirtolaisten kulttuuri, joka on katsonut parhaaksi tavata ja organisoitua omanmaalaisten klubeiksi.

Amerikanirlantilaisuus näyttäytyy leviävinä renkaina veden pinnassa kiven pudottua: reunoilla on kaikkein laajimmin ymmärretty amerikanirlantilaisuus, jonka piiriin kuuluvilla on vain O'-alkuinen sukunimi ja vähän patrikinpäivärihkamaa takanreunuksella, puhumattakaan siitä, että he tietysti kuuluvat katoliseen kirkkoon; keskellä ovat ensimmäisen polven siirtolaiset; ja näiden kahden välillä ovat kaikki assimiloitumisen väliportaat, the forty shades of green. Yhdysvalloissa irlantilaiset siirtolaiset eivät joudu koskaan olemaan yksin vieraalla maalla, koska omat klubit ja tanssipaikat sekä sukulaisten verkosto tarjoavat tukea uudelle siirtolaiselle, eikä maahan toisaalta tarvitse nykyään enää jäädä pysyvästikään asumaan. Duunin painaminen pelkän säästörahan keräämiseksi - iirinkielistä termiä käyttääkseni sclábhaíocht, sana on tietenkin samaa alkuperää kuin slavery! - on maan tapa, ja varsinkin maastamuuttajan, koska suuressa lännessä on tarjolla, Kalle Päätalon kieltä käyttääkseni, lännen tienot, siis amerikkalaisen korkeat palkat. "Siirtolaisuus" ei enää tarkoita sitä, että tultaisiin pysyvästi ja katkaistaisiin siteet seanfhódiin, vanhaan maahan. Se voi tarkoittaa myös lyhytaikaista sclábhaíocht-rupeamaa, paria kuukautta tai paria vuotta.

Irlantilaisen siirtolaisen tie, sellaisena kuin Colm ja Maidhc Dainín sen esittävät, on valmiiksi utstakad, koskaan ei tarvitse jäädä oman itsensä varaan eikä olla yksin kylmässä maailmassa. Turvattomuuden kokemuksia ei enää ole, koska maanmiesten yhteisö on niin laaja ja niin syvällä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, että Yhdysvallat on käytännössä omaa maata. Toki sekin tiedostetaan, että maa on aikamoinen asvalttiviidakko, jossa monenmoiset vaarat vaanivat - ainakin Colm Ó Ceallaighin novellikokoelmasta Clann na Feannóige löytyy yksi tarina, jossa nuori sclábhaíocht-töissä oleva irlantilaismies ajautuu huumeita käyttämään ja saa paskaisista ruiskuista sen paljon puhutun kualemantaurin - mutta tämäkin on tavallaan varoitus siitä, miten voi käydä, jollei noudata tuttujen irlantilaisten ohjeita ja varoituksia.

Hyvin silmiinpistävää on, että näiden siirtolaiskuvausten irlantilaiset osaavat olla ihmisten kanssa korrektin tuttavallisissa väleissä. Epäilyttävien ihmisten, vaikkapa huumeidenkäyttöön, rikollisuuteen ym. taipuvaisten henkilöiden kanssa ei välttämättä kaveerata kovin syvällisesti tai sydämellisesti, mutta samalla heitä osataan kohdella asiallisen reilusti. Esimerkiksi jos työkaveriksi sattuu musta mies, joka saattaa vaikuttaa sinänsä vieraalta, ennakkoluuloja herättävältä tai epäilyttävältä, on tärkeää kuitenkin tutustua häneen sen verran, että tietää, millainen mies hän on ja miten hänen kanssaan ollaan. Silloinkin kun mustia pidetään vähän yksinkertaisina ja naiiveina, heidän motiivejaan ymmärretään yleisinhimillisesti ja heidän mahdollisille omituisuuksilleen on yleensä maalaismiehen järjellä käsitettävä selitys. Nimenomaan kyky olla etäisesti ja tunkeilematta ihmisten kanssa väleissä, sosiaalinen sujuvaliikkeisyys, tuntuu olevan näille irlantilaisille siirtolaisille luontaista. Itse asiassa vasta noita irlantilaisia siirtolaisuuskuvauksia lukemalla huomaa, mitä ns. maailmanmieheys oikeastaan on. Vieraanmaalaisten, -väristen tai -uskoisten kanssa osataan luontevasti olla sen sijaan että heille tyrkytettäisiin väkisin joko turpatälliä tai tyynnyttelypillua.

Tietysti edelläoleva on jossain määrin en sanning med modifikationer. Juurettomuuden ja tyhjän päällä olemisen kokemuksia kuvataan myös iirinkielisessä maastamuuttoproosassa, mutta on aika kuvaavaa, että Klondyken kultaryntäystä kuvaavassa Micí Mac Gabhannin klassikossa Rotha Mór an tSaoil se hylätyksi jäämisen kokemus on nimenomaan jotain odottamatonta ja hirveää: siinä esiintyy kerran - siis kerran - kohtaus, jossa toverit ovat vähällä pettää Micín ja jättää hänet Yukonin lumiin nääntymään. Tämä tapaus on Micílle niin suuri järkytyksen aihe, että hän paheksuu ja päivittelee sitä erityisesti nähden sen esimerkkinä siitä, miten kullanhimo sokaisee ihmiset ja hämmentää heidän normaalin säällisyytensä. Jo Micín aikana, tai ehkä erityisesti hänen aikanaan, Yhdysvalloissa oli niin suuri irlantilaisyhteisö, että hän pystyi työllistymään sen tuella. Hän ei itse asiassa oppinut englantiakaan hyödyksi asti, koska 1800-luvun lopussa suuri osa Yhdysvaltain irlantilaisista taisi iiriä, ja aina jostain löytyi iirinkielinen nokkamies tai värväri, joka otti Micín töihin tehtaalle, missä hän sitten sclábhaíochtilla (joka tosin ei taida olla Micín murteen sanastoa, se on pikemminkin connemaralainen sana) tienasi tarpeeksi rahaa lippuihin voidakseen jatkaa matkaa seuraavaan etappiin Klondyken reitillä.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa, osa 2

Koska Tommi halusi lukea enemmänkin iirinkielisestä proosasta, palaan aiheeseen. Täytyy sanoa, että hän ei ehkä tiedäkään, millaisen ikiliikkujan käynnisti, koska harvasta asiasta olen valmis jaarittelemaan niin loputtomiin. Tällä hetkellä luettavaksi pääsyä odottaa Maidhc Dainín Ó Sén uusin romaani, mutta suurimman osan hänen tuotannostaan olen jo ehtinyt lukea. Aikaisemmista teoksista on tainnut jäädä hankkimatta vain kolmikymmenluvun lamakauteen sijoittuva Chicago Driver, nimestään huolimatta iirinkielinen teos.

Maidhc Dainínin teoksista olen lukenut omaelämäkerran A Thig ná Tit orm (kirjan nimi tarkoittaa sananmukaisesti "Äläs talo päälleni tipu", mutta merkitykseltään vain "Vau!" tai "Hurjaa!"), maaseuturakkaustarinan Tae le Tae ("Teetä teen kera") ja jännärit Dochtúir na bPiast, Lilí Frainc ja Greenhorn. Niin, ja meinasin unohtaa ensimmäisen lukemistani Maidhc Dainínin kirjoista: Corcán na dTrí gCos, Kolmijalkainen pata. Minulla on jonkin verran vaikeuksia suhtautua Maidhc Dainínin teoksiin, sillä ainakin osaa niistä on ihan pakko pitää hieman epäterveinä. Hänen jännäreistään Greenhorn on paras, mutta juoni on vähän liiankin ilmeinen kopio Hollywoodin kummisetäelokuvista: viaton irlantilaispoika saapuu Kerrystä mafia-aikojen Chicagoon ja päätyy gangsteriksi eikä pysty irrottautumaan syndikaatin kynsistä, vaikka yrittää parhaansa: henkihän siinä lopulta väistämättä menee. Kieli on englanninsekaista slangi-iiriä ja kielioppikin aika editoimatonta, mutta kirjoittajan kertojanotteen ansiosta tämä ei häiritse, ja oikeastaan kielen puutteellisuudet hyväksyy osana hänen tyyliään. Maidhc Dainín on syntyperäinen iirinpuhuja Kerrystä, jolla on kaikki sikäläisen murteen ärsyttävyydet, eikä niitä yleensä ole kukaan ollut siistimässä.

Kolmijalkaisessa padassa oli kolme tarinaa, jotka tiedän varmuudella kaikki lukeneeni, mutta mieleeni ei tule nyt muita kuin se, jossa hipit asettuivat asumaan Kerryyn ja viettelivät kylän piippua röyhyttelevät irlantilaisukot polttamaan kannabista, ja se, jossa esiintyi venäläisiä vakoojia. Hippitarinassa oli se vika, että aluksi hyväätarkoittavat pössyttelijät piti tarinan didaktisen pointin vuoksi muuttaa keinotekoisella juonenkäänteellä armottomiksi huumekauppiaiksi, joita vastaan Kerryn miehet kävivät taisteluun selvittyään ensin pilvestään. Realistisena miehenä tosin tiedän, että keskimääräinen kannabiksenvapauttaja voi luonteeltaan ja käytökseltään olla käytännössä paljonkin lähempänä sitä väkivaltaista huumekauppiasta kuin sitä rauhaarakastavan hipin kliseetä. Vakoilutarinassa minua viehätti lähinnä se asenne, että neuvokas Kerryn mies pärjää jopa KGB:lle. Eräässä kohdassa tarinaa esimerkiksi osoittautuu, että yksi vastavakoiluseikkailuun intoutuvista maalaismiehistä osaa venäjää, jota hän on oppinut BBC:n televisiokursseista. Pirtaan kuuluu, että kerryläisiä pidetään muualla Irlannissa hidasjärkisinä, ja tästä kerrotaan vitsejäkin.

Dochtúir na bPiastin eli Matotohtorin sisällöstäkään minulla ei ole mitään muuta mielikuvaa kuin että se oli tavattoman väkivaltainen ja seksipitoinen salapoliisikertomus; jossain kohdassa tarinan femme fatalen ruumis lojui hengettömänä kylänraitilla. Sitä vastoin Lilí Fraincin muistan hyvin, ehkä jopa vähän liian hyvin. Lilí Frainc oli pieni tyttö, jonka äidin eräänlainen myyttinen englantilainen tai sortajabritti raiskasi, niin että äiti menehtyi seurauksiin. Aikuisena, tai nuorena tyttönä, Lilí joutui saman vanhan elostelijan uhriksi ja surmasi sitten miehen tehden samalla itsemurhan. Tuo seksuaalinen sadismi, jonka muistan kyllä myös Matotohtorista, tuntuu hämmentävältä piirteeltä miehessä, jonka muut kirjoitukset, eritoten ne kodikkaat lapsuuden ja Amerikan-siirtolaisuuden muistelmat kirjassa A Thig ná Tit orm, tuntuvat hyvin erilaisen ihmisen kynästä tulleilta. Toisaalta siihen maalaisihmisen suoruuteen, joka luonnehtii monia syntyperäisiä iirinkielisiä kirjailijoita, voi kuulua varsin asiallinen suhtautuminen myös sadomasokistisiin impulsseihin osana syntiin langenneen ihmisen vajavaisuutta ja vanhan aatamin luontoa. Silti Lilí Frainc tuntuu minusta edelleenkin aika epäterveeltä nationalistihenkiseltä pornolta. Se lienee kerryläistä. Kerryssä sekä Irlannin vapaussota että sisällissota johtivat kuulemma kuolonuhreihin ja julmuuksiin - siellä liikkuu sellaisiakin juttuja, että joko brittien "mustat ja nahanruskeat" apupoliisijoukot tai sitten vapaavaltiolaiset sotilaat olisivat kuohinneet elävältä kerryläisiä miehiä ennen näiden surmaamista.

Agus an méid sin ráite, hänen maaseuturakkaustarinansa Tae le Tae on hyvinkin myönteisessä mielessä eroottinen. Se sijoittuu niihin yllättävin äskettäisiin aikoihin, jolloin irlantilaiset maalaistytöt vieläkin naitettiin isän päätöksellä - useinkin tuhdeille ja ikääntyville isännille - vaikka nykyaika oli jo tekemässä tuloaan. Itse asiassa merkittävä osa Amerikkaan suuntautuneesta irlantilaisesta siirtolaisuudesta oli pakkoavioliiton uhkaamien nuorten naisten maastapakoa. (Luullakseni Séamus Ó Griannan parhaaksikin mainittu romaani Bean Ruadh de Dhálach, jonka päähenkilö on neuvokas ja omin voimin Amerikkaan emigroituva neitonen, liittyy tähän tematiikkaan. Toinen asiaan liittyvä oheislukemisto on Brian Frielin näytelmä Dancing at Lughnasa - Lughnasa, tai nykyisellä oikeinkirjoituksella Lúnasa, on elokuun iirinkielinen nimi, mutta Frielin näytelmän nimessä se tarkoittaa elonkorjuujuhlia, jos olen oikein ymmärtänyt.) Tae le Taessa tietenkin tytär rakastuu mieheen, jota isä ei hyväksy. Nuorten naisten puheet miehistä ovat kirjassa huomiotaherättävän rivoja ja tuovat muutettavat muuttaen mieleen murrosikäisen poikajoukon. Jollen tietäisi paremmin ja tuntisi irlantilaisia naisia ja irlantilaista huumorintajua, voisin peräti luulla, että Maidhc Dainín ei tiedä naisista mitään, vaan esittää nuorten naisten puheet nuorten miesten puheiden peilikuvana. Nykyäänhän tiedän, että normaalit nuoret naiset ovat meitä terveemmissä maissa juuri niin ja juuri sillä tavalla seksuaalisia.

Mikä feminismissä vikana?

Koska joskus pitää se yhteenveto laatia, olkoonpa vaikka nyt. Mikä kaikki siis feminismissä on vikana?

Yhteiskunnallinen vastuuttomuus. Feministit tuntuvat olevan kykenemättömiä myöntämään, että heillä on ollut merkittävästi vipuvoimaa yhteiskunnan ja lainsäädännön kehityksessä jo vuosikymmenten ajan. Feministit ovat pitkälti valtaa käyttävä eliitti. Siitä huolimatta he esiintyvät mielellään vainottuina toisinajattelijoina ja väittävät paljastavansa salattuja eliittejä.

Samaan viittaa se Ireen von Wachenfeldtin käsittämätön lausunto Könskrigetissä, että naisten asiat eivät hänen järjestönsä toiminta-aikana olisi edenneet metriäkään, vaikka järjestö oli Ruotsin suurin naisasiaorganisaatio, jolle jaettiin valtion avustuskruunuja lumikolalla ja vaikka se oli saanut oman sympatisoijansa tasa-arvoministeriksi. Jos järjestö on tällaisessa hegemonisessa asemassa eikä silti koe saavansa mikään aikaan, niin eikö vika ole pikemminkin järjestössä itsessään kuin yhteiskunnassa ja patriarkaatissa? Eikö silloin olisi järjestön aika ainakin esittää itselleen vakavia kysymyksiä siitä, mikä on mennyt vikaan? Ehehei. Fyrkkaa ja valtaa vain on saatava lisää, loputtomiin. Niitä ei ilmeisesti ole koskaan tarpeeksi.

(Voi tietenkin kysyä, missä määrin jonkin ROKSin kieroutuminen on feminismin syytä. Pikemminkin se osoittaa, miten helvetin väärässä kaikenlaiset oikeistoliberaalit ovat halutessaan siirtää sosiaalitoimen "kolmannelle sektorille", ts. quango-tyyppisille kansalaisjärjestön kaltaisille, mutta valtion tukemille hyväntekeväisyyspuljuille. Kun asialla on jokin ideologisesti yksisuuntainen ROKS valtion sosiaalitoimen sijasta, päädytään tilanteeseen, jossa ROKS imee kuin sieni valtion avustusrahoja oletettuun "hyvään tarkoitukseen", mutta ei ole sillä tavalla vastuu- ja tilivelvollinen valtionhallinnon osana kuin sosiaalitoimi on. Tällä en tietenkään tarkoita, ettei feminismi ja muu miesviha voisi soluttaa tai olisi paikoitellen soluttanut sosiaalitointa.

Feministien miesvihallaan soluttama sosiaalitoimi voidaan aina alistaa tutkintaan ja vetää vastuuseen lakien ja asetusten vastaisesta toiminnastaan, ja feministit voidaan erottaa sosiaalitoimen palveluksesta tai siirtää lakananviikkaustasoisiin tehtäviin, joissa heidän miesvihansa ei vaaranna kenenkään oikeusturvaa. ROKSin kaltaisen järjestön kohdalla se on vaikeampaa, varsinkin kun sen piirissä ilmenevää miesvihaa ja feminismiä ollaan luonnollisista syistä valmiita ymmärtämään ja hyväksymään liiallisuuksiin asti: loppujen lopuksihan meidän valistuneiden, hyvien ja kilttien miesten on vaikeaa olla kokematta yleisinhimillistä empatiaa tuollaisten järjestöjen työntekijöitä kohtaan, koska suunnilleen ainoa parisuhdetodellisuus, johon heillä on laajempaa näkökulmaa, on parisuhdeväkivalta. Naisten turvataloihin tulee huijarien, psykonarttujen ja luonnevikaisten naisten lisäksi ihan oikeasti sen ihanan YTM:nsä pahoinpitelemiä, mahdollisesti groteskisti silvottuja ja typistettyjäkin naisia, ja olisi kumma, jollei se vaikuttaisi noissa järjestöissä työskentelevien vapaaehtoisten ajatteluun.

Oikeistoliberaalit puhuvat mielellään "kolmannesta sektorista" vaihtoehtona valtion "byrokraattiselle" sosiaaliavulle. Ketunhäntä on selvä: he muistelevat vanhojen hyvien aikojen kristillisiä "kolmannen sektorin" järjestöjä, jotka toimivat köyhien, ts. oikeistoliberaalista näkökulmasta aksiomaattisesti öyhöttävän alaluokan (terve, Ilkka), ideologisena kontrollimekanismina. Valitettavasti laajeneva byrokratia kuuluu kaikkien "hyväätarkoittavien" puljujen luonteeseen erottamattomana osana. Sosiaalitoimessa työskennellyt isosiskoni on todennut, että byrokratian laajenemisen ja lisävaltuuksien hamuamisen taustalla on organisaation sisäänrakennettu suuruudenhulluus: jos me vain saamme lisää resursseja, voimme parantaa koko maailman.

Tämä suuruudenhulluus tulee tunnustaa ja kehittää mekanismeja sen hallitsemiseksi, hallinnoimiseksi ja hillitsemiseksi, ja juuri siksi sosiaalitoimi on pidettävä valtion kontrollissa. Oikeistoliberaali, joka haluaa siirtää esimerkiksi perheväkivalta-asiat kolmannen sektorin hyväntekeväisyysjärjestön hoidettavaksi, saattaa siirtää ne sellaiselle miesvihaajapuljulle, joka on kaikissa olosuhteissa oikeistoliberaalin omastakin ideologisesta näkökulmasta huonompi vaihtoehto kuin valtion poliittisesti kontrolloima virasto. Ja valtion avustusten poistaminen ei välttämättä auta, sillä juuri "naisten suojelemiseen" jos mihin on taatusti tarjolla yksityisten filantrooppien lahjavaroja, jotka tekevät miesvihaajapuljusta täysin valtiosta ja poliittisesta prosessista riippumattoman vallankäyttäjän. Ihanko totta esimerkiksi libertaristen mielestä jonkin ROKSin kaltainen kolmannen sektorin itsenäinen stalinistinen miesvihaajamafia on aina ja kaikissa olosuhteissa parempi vaihtoehto kuin poliittisesti kontrolloitu sosiaalitoimi? Esivalta ei totisesti turhaan kanna miekkaa - eikä liioin hallitse turhaan sosiaalitointa.

Marginaalihuomautus: tässä nähdään taas, miten oikeistoliberalismi on luovuttamassa poliittista valtaa demokraattisesti valvotuilta elimiltä kaikenlaisille epäilyttäville "yhteisöille". Tuomiovallan antaminen muslimimilleteille on nimenomaan oikeistoliberaali idea, vaikka tyhmät vasemmistolaiset maailmanparantajat, jotka eivät ole koskaan vaivautuneet perehtymään länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion toimintaperiaatteisiin, antavatkin jallittaa itsensä tukemaan tällaisia hölmöyksiä. Ja nyt sulut kiinni.)

Asiaan palatakseni: feministeistä mieleeni tulee se Itä-Euroopan kommunistivaltion omituinen piirre, että noissa maissa puoluepukarit puhuivat (kommunismin) asiasta, asialle omistautumisesta ja asian edusta ikään kuin olisivat kuuluneet edelleenkin jonkinlaiseen maanalaiseen oppositioliikkeeseen, vaikka he todellisuudessa olivat koko valtiojärjestystä kontrolloiva voima, jolla oli hallussaan kaikki pelit ja pensselit. Lueskeltuani aikani kaikkia armenialaisten kansanmurhaa, Holocaustia ja Gulagia käsitelleitä kirjoja ja artikkeleita olen tullut taipuvaiseksi ajattelemaan, että tuo asenne juuri yhdistää totalitaarisia hallituksia ja junttia: kuvitelma, että ollaan jonkinlainen liike tai asia vielä siinä vaiheessa kun todellisuudessa hallitaan maata. Tällöin ollaan tavallaan henkisesti vapaita tekemään mitä pöyristyttävimpiä ihmisoikeusrikoksia "asian edun" nimissä, koska ajatellaan, että vallankumous on koko ajan meneillään, poikkeustila voimassa ja tilanne päällä, eikä normaaleja, rauhallisia oloja tule eikä voi tulla, ennen kuin vallankumous on valmis - ts. ennen kuin turkkilaiset ovat (mitä se sitten tarkoittaakin) oman maansa ja oman talonsa herroja, tai ennen kuin arjalainen rotu hallitsee kiistattomasti maailmaa, tai ennen kuin kapitalistinen riisto on poistettu maailmasta.

Feministeillä on jo vuosikymmeniä on ollut merkittävästi vipuvoimaa yhteiskunnan asioihin, mutta he eivät koskaan myönnä tätä. Sekin, mitä he ovat oikeasti saaneet aikaan, ei heitä jälkeenpäin näytä miellyttävän, koska se jotenkin aina päätyy pönkittämään epämääräisesti määriteltyä "patriarkaattia". "Tasa-arvo" ja "oikeudenmukaisuus" sellaisina kuin ne feministeille kelpaisivat pakenevat heidän otettaan koko ajan - mikä viittaa vahvasti siihen, että ne ovat pohjimmiltaan metafyysisiä ja teologisia käsitteitä ja feminismi pikemminkin uskonto kuin poliittinen liike.

Feministit ovat huonoja esikuvia. Tyypillinen feministi juo viinaa, polttaa tupakkaa, uskoo erilaisiin irrationaalisiin taikaluuloihin horoskoopeista energiariipuksiin eikä ole edes humanistisena intellektuellina erityisen korkeaa tasoa, koska tietojen hankinnan sijasta hän keskittyy skolastiikkaan ja feminismiuskonnon teologiaan. Kuka haluaa tyttärestään sellaista?

Suoraan sanoen: jos oma tyttäreni rupeaisi prostituoiduksi, minua huolestuttaisi asiassa eniten se, että hän voi saada sukupuolitaudin, ajautua käyttämään vahingollisia päihteitä tai joutua väkivaltaisen asiakkaan pahoinpitelemäksi. Jos tyttäreni rupeaisi feministiksi, tietäisin, että hän saa sukupuolitaudin, ajautuu käyttämään vahingollisia päihteitä ja joutuu väkivaltaisen poika- tai tyttöystävän pahoinpitelemäksi. Feminismiin kuuluu osana rikkinäisyysshow, rikkinäisen ihmisen ehdointahtoinen näytteleminen, eli esimerkiksi vaarallisten ja väkivaltaisten poikaystävien seuraan hakeudutaan ihan tahallaan. Kyse on eräänlaisesta narsistisesta itsetehostuksesta. Luonnollisesti näiden väkivaltaisten miesten raakuus myös antaa omalle aatteelle lisää argumentteja. Toisin sanoen huoraksi rupeaminen on tyttärellenne aina parempi vaihtoehto kuin feministiksi rupeaminen, edellyttäen, että lainsäätäjä ei ehdoin tahdoin marginalisoi prostituoituja, jotta feminismi saataisiin keinotekoisesti näyttämään huoraamista paremmalta vaihtoehdolta, mitä se ei siis todellakaan ole.

Älkääkä kuvitelkokaan, että ne lesbosuhteet, joihin ruvetaan joko aatteellisista syistä tai oikean seksuaalisen halun vuoksi, olisivat yhtään sen vapaampia tai vähemmän kouristuksenomaisia ja väkivaltaisia kuin miessuhteet. Jokin raja naiiviudellakin.

Yhteiskunnallinen irrelevanssi. Työväenliike ym. yhteiskunnalliset liikkeet ovat menestyneet ja saaneet yhteiskunnallista vaikutusvaltaa sen takia, että ne ovat lähteneet oikaisemaan todellisia epäoikeudenmukaisuuksia, oikeita ongelmia ja tavallisten ihmisten tavallisessa arjessa ilmeneviä hankaluuksia käytännössä toimivalla ohjelmalla, johon on oleellisesti kuulunut ongelmista kärsivien ihmisten oma aktivoituminen.

Työväenliike oli aikoinaan paljon muuta kuin sosialistiset puolueet. Siihen kuului se, että perustettiin mm. omia urheiluseuroja, oma urheiluliitto, omia raittiusseuroja, oma sivistysliitto jne. Työväenliike pystyi menestymään juuri siksi, että siinä oli pohjimmiltaan kysymys muustakin kuin siitä, että vihattiin kapitalistia. Perinteiseen työväenkulttuuriin kuului oleellisena osana myös hyvien tapojen noudattaminen ja kapitalistien nolaaminen olemalla kapitalistia sivistyneempi ja hyvinkasvatetumpi, niin että kapitalisti joutui häpeämään stereotyyppisiä mielikuviaan öyhöttävistä työläisistä.

Esimerkiksi Hannu Salama, joka on perinteisestä työväenkulttuurista lähtöisin, on kohtelias ja hyvinkasvatettu herrasmies sormenpäitään myöten, minkä olen voinut ns. livenä todeta, kun hän kävi esiintymässä vuosia sitten Kirjakahvilassa. Itse asiassa en sen jälkeen enää yhtään ihmettele, että hän on elämänsä aikana ollut niin YTM naisten silmissä. Miehestä saa aivan toisen vaikutelman kuin hänen kirjoistaan, jotka tunnetusti käsittelevät lähinnä kännissä öyhöttämistä ja naintia.

Feministit eivät oikeasti ole yhteiskunnallisesti relevantti liike. Feministit ovat keskittyneet lähinnä syyttelemään "patriarkaattia" ja miehiä kaikesta tapaan, joka tuo mieleen rasistiset kaunaliikkeet. Itse asiassa feminismi on luultavasti yllyttänyt ja voimistanut rasistista kaunaäärioikeistoa. Rasistit eivät ole tyhmiä, he ovat varmasti huomanneet yhtäläisyydet oman liikkeensä ja feministien välillä ja todenneet, että jos nuo ovat pystyneet saamaan oman kauna-aatteensa valtavirtaistettua vieläpä osana vasemmistoa, niin kyllä saamme varmasti mekin. Tämä on taas yksi niistä yhteiskunnallisesti vahingollisista vaikutuksista, joita feminismillä on ja joiden vuoksi feminismistä pitää tehdä loppu mitä pikimmin.

Feministien yhteiskunnalliseen irrelevanssiin kuuluu oleellisesti myös se, että feministit eivät ole juurikaan kiinnostuneita tavallisten naisten tavallisista ongelmista. Jos hammashoitaja Kirsi rupeaa seurustelemaan rekkakuski Jorman kanssa, niin häntä kiinnostavat asunto-, palkka-, lapsilisä- ym. asiat ja muu yhdessä asumisen, perheen perustamisen ja lasten kasvattamisen kannalta relevantti lainsäädäntötyö. Feminismi sitä vastoin näkee hänen pääasiallisena ongelmanaan sen, että hän seurustelee sen inhottavan, likaisen Jorman kanssa, ja haluaa viipymättä hänen jättävän moisen miehen ja muuttavan pesemättömältä pimpalta haisevaan lesbokommuuniin feminististen teorioitten, wiccauskonnon ja energiakiteiden sekaan.

Samaan sarjaan kuuluu myös tuo prostituutiokieltolaki. Feminismi asettaa maalikseen utopian, jossa prostituutiota ei ole. Sitä vastoin syntiin langenneessa nykymaailmassa prostituutiota on. Yhteiskunnallisesti relevantti liike hyväksyisi sen, että utopia, silloinkin kun sitä tavoitellaan, ei ole nurkan takana, ja pyrkisi minimoimaan syyt ajautua prostituutioon, vähentämään prostituution riskejä niin sukupuolitautien kuin vaarallisten asiakkaidenkin osalta ja helpottamaan naisten mahdollisuuksia päästä irti prostituutiosta. Tällainen liike epäilemättä syntyisi mieluiten prostituoitujen itsensä keskuudessa. Sitä vastoin feministit leimaavat prostituoitujen oman järjestäytymisen patriarkaatin luomaksi kuplaksi. Sellaiset naisryhmät, jotka eivät ole feministien kiistattomassa ideologisessa valvonnassa, ovat nimittäin väärän tietoisuuden saastuttamia eikä heidän suurin surminkaan saa antaa itse päättää asioistaan. Feministi tietää aina tavallista naista paremmin, mitä tavallinen nainen haluaa.

Jos feministejä oikeasti kiinnostaisi yhteiskunnan valtaaminen sillä tavalla kuin työväenluokka on sen ominut, he pyrkisivät tosissaan luomaan "patriarkaatille" vaihtoehtoisia valtarakenteita. Esimerkiksi naispuolisten luonnontieteilijöiden organisaatio voisi auttaa tyttöjen nousua fyysikoiksi, matemaatikoiksi ym. myöntämällä näiden alojen lahjakkaille naisopiskelijoille stipendejä. Tämä tällainen ei kuitenkaan kiinnosta feministiliikettä pätkääkään, koska sen mielestä luonnontieteet sinänsä ovat ikävä ja epälauha miehinen juttu, joka pitää kyseenalaistaa hippitaioin ja energiakristallein. Feminismin tarjoama ratkaisu kaikkeen naisten pahoinvointiin on separatistinen naiskulttuuri, johon anti-intellektuaalinen irrationalismi ja taikausko kuuluu erottamattomana osana, ei rinnakkaisten valtarakenteiden luominen miehisille valtarakenteille. Tämä johtuu tietysti osaltaan feminismiin pesiytyneestä anarkistis-vasemmistolaisesta ajatusroinasta, joka haaveilee "vallattomasta" utopiasta ja pitää valtaa sinänsä pahana asiana. Siis muodollista, mandaatilla vahvistettua ja rajoitettua valtaa - sitä komentooran ja matriarkan mielivaltaista terrorivaltaa, joka feministien omassa yhteisössä hiipii täyttämään valtatyhjiön, ei tietenkään kukaan paheksu.

Feministit eivät oikeasti pidä naista tasa-arvoisena. Feminismin tärkeimpiä puutteita on se, että feministit eivät oikeasti halua myöntää naisen olevan omalakinen ja omatahtoinen olento. Tämän näki esimerkiksi Lynndie Englandin tapauksessa. Se, että hänenlaisensa nuori nainen liittyy armeijaan ja nöyryyttää muslimimiehiä, nähtiin pahan patriarkaatin korruptoimana näennäisemansipaationa, ei väistämättömänä seurauksena siitä, että naisille annetaan oikeus tehdä itsenäisiä moraalisia ratkaisuja. Kun nainen, esimerkiksi Lynndie England, saa itse päättää, voi olla, että hän päättää toteuttaa itseään sadistisena kiduttajana.

Aina kun siitä tulee puhe, miten naiset menevät YTMien patjoiksi, feministit ja heidän puolustelijansa rientävät julistamaan, miten naisella on oikeus itse valita miehensä ja miten hirveitä me ATM-aktivistit olemme, kun kehtaamme edes vihjata siihen suuntaan, että naisten älyttömät miespreferenssit ovat vahingoksi heille itselleen ja että heidän vapauttaan pitäisi jotenkin rajoittaa. Eli siis naisella on vapaus tehdä ihan mitä tyhmää vain, koska vapaus tehdä tyhmyyksiä on oleellinen osa vapaata tahtoa. Tähän asti olemme yhtä mieltä asiasta, mutta miksi ihmeessä sitten alkaa hirveä valitus, kun joku nainen vedetään moraaliseen ja juridiseen vastuuseen tyhmän valintansa seurauksista? Miksi ihmeessä esimerkiksi Lynndie England esitetään nimettömien miehisten valtarakenteiden uhrina?

Minusta Lynndie England on aikuinen ihminen. Kun aikuinen ihminen tekee väärin, moraalisesti ja juridisesti väärin, niin hän saa moraaliset moitteet ja juridisen tuomion. Jos naisen, esimerkiksi Lynndie Englandin, tekemiä moraalisesti vääriä asioita puolustellaan sillä, että hän on naisena patriarkaatin johdateltavissa, se tarkoittaa selväkielellä sitä, että hän on naisena alentuneesti oikeustoimikelpoinen naiseutensa vuoksi, eli siis vielä selvemmin: että nainen on ihmisenä, moraalisena toimijana ja oikeushenkilönä alemmalla tasolla kuin mies. Toisin sanoen se osapuoli, joka ei pidä naista täysivaltaisena ihmisenä, ovat nimenomaan feministit. He eivät halua ottaa omista tekemisistään täyttä vastuuta eivätkä halua sitä vaadittavan keltään muultakaan naiselta. Voipa suorastaan väittää, että feministit ovat tasa-arvon suurin este.

Feministit eivät kykene dialogiin. Feministit eivät kykene dialogiin vastustajiensa kanssa eivätkä edes hyväksy, että kellään voisi olla legitiimejä erimielisyyksiä heidän kanssaan. Vastustajat leimataan henkilökohtaisilla hyökkäyksillä ja pseudopsykologisella pälpätyksellä mielisairaiksi, traumatisoituneiksi, seksuaalisesti epähaluttaviksi (kun heille annetaan samalla mitalla, närkästyksellä ja raivolla ei tietenkään ole rajaa) ja muuten vain ali-ihmisiksi, eikä heitä edes yritetä ottaa vakavasti. Feministeille ei ole olemassa feminismin legitiimiä kritiikkiä, ainoastaan sortajien harhautusyrityksiä ja "lääkityksen tarkistamista" kaipaavien mielisairaiden houreita. On aika kuvaavaa, että yksi netin feministisen pohjasakan edustajista, jonka herostraattista mainetta en tietenkään aio lisätä mainitsemalla hänen nimeään tässä, julisti mahtavasti, että Evin Rubarin televisiodokumentti dokumentoi "ainoastaan tekijänsä mielentilan". Toisin sanoen hän ei vedonnut esimerkiksi siihen, että Rubar oli esiintynyt ruotsalaisen liikemiesoikeiston Timbro-säätiön puhetilaisuudessa, eikä esittänyt Rubaria esim. oikeistolaisena juonittelijana tai oikeistolaisen salaliiton sätkynukkena. Jopa tämä olisi ollut jonkinlainen perusteltu argumentti Rubarin sanomaa vastaan. Mutta edes tämäntasoiseen perusteluun hän ei vaivautunut eikä vaivaudu, vaan puhuu jatkuvasti mielentiloista, traumoista ja lääkityksestä. Poliittinen vastustaja on aina lapsuuden traumatisoima, tunnetiloissaan piehtaroiva ja alitajuisten impulssiensa ohjaama sekopää, joka pannaan tietenkin mielisairaalan suljetulle osastolle heti kun suuri feministinen vallankumous synnyttää Muijastoliiton.

Väärä solidaarisuus. Feministit yrittävät mielellään torjua kritiikin vetoamalla siihen, että feminismejä on monenlaisia ja että feministit käyvät keskenään kiivastakin väittelyä. Kuten Janne Vainio taannoin totesi, feministit voivat aivan hyvin olla totalitaarinen liike, vaikka liikkeen sisäinen keskustelu olisi hyvinkin moniäänistä. Totalitarismiin liittyy nimittäin, Jannen mukaan, ennen kaikkea yhdenmukaisten muotojen ja tiettyjen vähimmäisvaatimusten täyttäminen. Muotoja ja vähimmäisvaatimuksia puolustetaan sitten ideologisella terrorilla, joka on totalitarismin ydin. Kuten tiedämme, esimerkiksi kiinalainen kommunismi muuttui meidän aikanamme joustavasti karkean kapitalismin kannattajaksi ja edistäjäksi maassaan. Tämä tuskin olisi ollut mahdollista, jos liikkeen sisällä - ainakin sillä korkealla tasolla, missä todelliset päätökset tehdään - ei olisi esiintynyt hyvinkin vapaata keskustelua taloudenpidon oikeasta linjasta. Silti kukaan ei tietenkään kiistäne sitä, että Kiina on kovaotteinen, totalitaarinen kurimaa.

Feminismin totalitaarinen luonne tulee näkyviin pitkälti juuri väärässä solidaarisuudessa, siis siinä, että kun porukan röyhkein antaa antifeministisyysleiman jollekin asialle, henkilölle tai kulttuuriselle ilmiölle, kaikki muut rientävät sen tuomitsemaan yhtenä naisena, edes harkitsemattakaan sitä mahdollisuutta, että ketjureaktion käynnistänyt ylipääkana olisi väärässä. Vastaavasti feministit voidaan sopivalla markkinoinnilla metkuttaa pitämään feminisminä sellaisiakin asioita, joita he jossain toisessa kontekstissa halveksisivat kauheana antifeminisminä. Aivan sama yhdyntäkuva voi feministien mielestä olla pornoa pornolehdessä ja suurta emansipaatiota feministisessä taidenäyttelyssä.

Minäkö tässä vain keksin tarinoita? En todellakaan. Muistan keskustelleeni joskus 80-luvun lopulla erään antipornofeministin kanssa Cicciolinasta, jota antipornofeministi piti oleellisesti eri asiana kuin pornoa - omalakisena, omatoimisena taiteilijana. En tiennyt silloin, enkä tiedä nytkään, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Cicciolina oli ihan tavallinen videoruudussa nakupellenä nussiva naiseläjä, luultavasti keskivertoa himmeämpi. Mutta koska hän oli osannut markkinoida itsensä "radikaalina poliitikkona", koko kanalauma uskoi, että hän oli jotenkin oleellisesti eri asia. Ja kukaan kanalaumasta ei uskaltanut kyseenalaistaa tätä, koska joku ylimmäinen kaakattaja oli ottanut asiakseen markkinoida tätä näkemystä.

Tällä väärällä solidaarisuudella on epäilemättä ollut alkujaan hyvinkin jalot tavoitteet ja tarkoitukset: kun kettu käy yhden kanan kurkkuun, se saa koko lauman kimppuunsa. Käytännössä tästä kuitenkin on seurannut, että koko feministiliikettä voi kusettaa markkinoimalla niille ihan tavallinen eksploitaatioporno emansipatorisena taideteoksena. Mainosmiehet eivät varmastikaan jätä tätä huomaamatta ja hyödyntämättä.

Meemi

Osallistutaan nyt sitten tähän meemiin.





Kaikkea turhaahan sinne aina pakkaa kasautumaan, varsinkin kun en koskaan muista poistaa asennusohjelmien kuvakkeita. Tuo taustakuva tulee Maddoxin alias George Ouzounianin The Best Page in the Universe -sivuilta. Maddox on saltlakecityläinen amerikanarmenialainen, joka on varsin hyvin perillä nuorten naisten fasistisesta pahuudesta, ja hänen naisvihavuodatuksiinsa verrattuna minä olen surkea oppipoika. Tuossa kuvassa on oikeaa asennetta - valtaistuimella istuu Maddox itse, jota aatelisherrat kumartavat.

TOSU on keltologisen seuran toimintasuunnitelma. "Ciarraí" on netistä lataamani Kerryn kreivikunnan paikallisviranomaisten toimintakertomus. "Tobar"-kuvakkeet taas liittyvät ystäväni Ciarán Ó Duibhinin laatimaan iirinkielisten tekstien tietokantaan, "Tobar na Gaedhilge", jonka saa ladata netistä. "An Lúibín" on Colin Ryanin Australian irlantilaisille julkaisema lehti, hän kirjoitti juuri ja pyysi sähköpostimuotoista haastattelua. "Davar" taas on netistä haettu ilmaispaketti heprean opiskelijoille, joka sisältää hepreankielisen raamatun - sekä Vanhan testamentin että - outoa kyllä - kreikasta hepreaksi käännetyn Uuden testamentin, sanakirjan, kieliopin ja pari englanninkielistä raamatunkäännöstä. Heprean opintoni eivät siis ole pysähtyneet ainakaan materiaalin huonoon saatavuuteen, vaan ihan laiskuuteen ja ajan puutteeseen. "Bykau-kootut" ovat Vasil Bykaun netistä ilmaiseksi saatavat valkovenäjänkieliset tekstit. Ja löytyyhän sieltä myös tähtitiedeharrastukseen liittyviä ohjelmia: Space Station Simulator, Celestia, Redshift ja Atlas of the Solar System.

Keltään ei tietenkään jää huomaamatta, minkä kielinen kotikoneeni käyttöjärjestelmä on. Mozilla Firefoxini on iirinkielinen - olenhan osallistunut sen iirintämiseenkin. On minulla jossain se Mozilla-paitakin.