sunnuntai 29. toukokuuta 2005
lauantai 28. toukokuuta 2005
Maailmojen sota
Nyt taidan keskittyä lukemaan Maailmojen sotaa. Viime kerrasta onkin jo aikaa. Pääsiäisenä tunnetusti olin MK:n luona ja katsoimme yhdessä töllöstä elokuvan "Mars hyökkää", jonka juonen suuret linjat noudattivat yllättävän selkeästi Maailmojen sodan tapahtumia. Itse asiassa kirjoittaessani Maailmojen sota -hakusanaa iirinkieliseen tähtitiede-ensyklopediaani (tuumin - David Darlingilta vaikutteita saaden - että siihen voisi sisällyttää jonkin verran hakusanoja myös tärkeimmistä scifigenreistä ja niiden suhteesta tieteeseen, sitä paitsi minulla oli jo hakusana Star Trekin poimuajosta) totesin, ja sillä kannalla olen edelleenkin, että "Mars hyökkää" on luokiteltava ihan yksiselitteisesti Maailmojen sodan yhdeksi filmatisoinniksi.
Linkki
Jos osaatte ruotsia ja teillä on mediaplayer-ohjelma, katsokaapa tästä linkistä, mihin asti feminismi on kehittynyt.
Nuori ruotsalainen tyttö kertoo, että kun hän murrosiän ahdistuksissaan etsi apua pahaan oloonsa, hän tuli törmänneeksi maailmanseittiä penkoessaan turvakoti- ja tyttöjen auttamisjärjestöksi esittäytyvän ryhmän verkkosivuihin. Hän luuli saavansa järjestöltä apua ja ilmoittautui sen kesäleirille, joka oli tarkoitettu väkivallan uhreiksi joutuneille tytöille. Kun hän saapui leirikeskukseen, mitään leiriä ei tullutkaan. Hänelle selitettiin, että vaikutusvaltaisten pedofiilimiesten liiga oli uhannut leirikeskusta ja aikoi miehittää sen tappaakseen kaikki tytöt tai viedäkseen nämä maanalaisiin siitoskeskuksiin synnyttämään pikkulapsia pedofiili- ja veriuhrikäyttöön. Niinpä tämä nuori tyttö heitettiin autoon ja hänet vietiin pakomatkalle Norjaan.
Siis, kuten veli Junakohtaus sanoisi: kelatkaa. Nuori ihminen hakee apua yksinäisyyteensä, depressioonsa ja pelkotiloihinsa ja uskoo menevänsä paikkaan, jossa hän on turvassa ja jossa hänestä huolehditaan ja jossa hänellä on ystäviä. Sen sijaan hänelle lietsotaan lisää pelkotiloja ja hänet viedään väkisin vieraaseen maahan. Luonnollisesti tytön kännykkä takavarikoitiin heti paikalla, jotta hän ei voisi soittaa kotiin. Kaappaajanaiset olivat aseistautuneet puukoilla, jotka pelottivat tyttöä, ja antoivat hänelle rauhoittavia, jotta hän ei järjestäisi kohtausta.
Ja kaikki tämä tietysti naisten oikeuksien puolustamisen nimissä, kuinkas muuten. Kaiken lisäksi hänen kaappaajansa pystyivät piileksimään kahden viikon ajan norjalaisissa naisten turvataloissa nuorten tyttöjen "puolustamisen" ja "suojelun" varjolla. Lopulta he sitten kääntyivät Tove Smaadahlin, tunnetun norjalaisen feministimatroonan puoleen, joka näki, että kaapatulla tytöllä oli hätä ja että hän ei halunnut olla tällä pakomatkalla. Hän sai kaapparit suostuteltua jättämään tytön hänen hoteisiinsa - kyllähän te varmasti luotatte siihen, että tyttö on turvassa Toven luona, vai mitä? - ja kaappareilla ei ollut arvovaltaa sanoa kuuluisalle Tove Smaadahlille vastaan. Smaadahl vei sitten tytön kotiin sukulaisten luokse, kuten tyttö oli pyytänyt.
Kun tyttö teki rikosilmoituksen kaappauksesta, se ei tietenkään johtanut esitutkintaa pitemmälle.
Mitä sitten tulee "maanalaisiin maailmaa hallitseviin pedofiilimiesten salaliittoihin, jotka uhraavat lapsia saatanalle", näyttää lähinnä siltä, että feministinen alakulttuuri on itse onnistunut muuttumaan tämän viholliskuvan mukaiseksi. Se on onnistunut ainakin Ruotsissa soluttamaan hallitukseenkin oman marionettinsa tasa-arvoasiain ministeriksi; ja ilmeisesti sen järjestämien naisitsetuntokurssien tavoitteena tuntuu olevan nuorten tyttöjen aivopeseminen rekkakuskilesboiksi, ainakin päätellen niistä kahdesta tuskin viittätoista vanhemmasta rekkakuskilesbovetimiin sonnustautuneesta tytöstä, jotka kirkkain silmin toistelivat ulkoaopeteltuja fraasejaan.
Juttuhan on niin, että jos minä olisin luonnevikainen lesbo lastenraiskaajanainen - ja sellaisiakin aivan varmasti on olemassa (katson kuitenkin velvollisuudekseni erityisesti muistuttaa, että kaikki lesbot eivät ole luonnevikaisia lastenraiskaajia, ollakseni loukkaamatta erästä minulle hyvin tärkeää henkilöä, joka varmasti lukee tätä päiväkirjaa) - niin ensi töikseni soluttautuisin johonkin tuollaiseen naiivien fundamentalistifemakkojen järjestöön päästäkseni käsiksi nuoreen lihaan.
Ja jos pikkutytöt valittaisivat siitä, että paha täti työntää sormen pimppaan lupaa kysymättä, niin paha täti voisi aina viitata siihen, että tytöt eivät ymmärrä omaa parastaan, koska könsmaktsordningen ja pedofiilimiesten maailmansalaliitto on vieraannuttanut heidät omasta naisevasta parhaastaan.
PS: Taannoista Kaarela-debattia en alennu kommentoimaan. Totean vain, että Kaarelaa vaivautui puolustamaan lähinnä joku nimimerkkiä Poikittain käyttänyt säälittävä ritarimies (tietysti!), jonka käsitys keskustelusta on leimata naisen kanssa eri mieltä olevat miehet epämiehekkäiksi; sitä paitsi Kaarela on poistanut, samaan tapaan kuin aiemmin Isosisko, blogistaan kommentointimahdollisuuden. Vakaumus, joka ei kestä toista mieltä olevien olemassaoloakaan, ei ole vakaumus. Se on lahkolaisuskonto. Vähän niin kuin jenkkilän ääriuskovaisuus.
Mutta on se silti aika huvittavaa miten innokkaita femakot ovat hyödyntämään näitä vanhan ajan herrasmiehiä, joiden mielestä naista on aina puolustettava vastaväitteiltä ja toista mieltä olevilta. Se, että herrasmiehen mielestä naiselle vastaan väittäminen on epämiehekästä naisen ahdistelua, tarkoittaa vain, että herrasmies pitää naista hentona olentona, joka menee rikki jo siitä, että hänen kanssaan ollaan eri mieltä. Tai sitten tyhmänä ja itsepäisenä olentona, jonka ei kuitenkaan voi odottaa pärjäävän tasa-arvoisessa väittelyssä, saati sitten oppivan siitä jotain.
Minä olen noin yleisesti ottaen lyönyt naisia joka päivä sen takia, että pohjimmiltani olen oikeasti uskonut tasa-arvoon ja odottanut heidän tosiaan kykenevän väittämään vastaan muutenkin kuin toistelemalla feministiuskonnon fraaseja tai kääntämällä asian henkilökohtaiseksi solvaamiseksi. Yleensä olen joutunut huomaamaan arvostaneeni heitä kohtuuttoman paljon.
Nuori ruotsalainen tyttö kertoo, että kun hän murrosiän ahdistuksissaan etsi apua pahaan oloonsa, hän tuli törmänneeksi maailmanseittiä penkoessaan turvakoti- ja tyttöjen auttamisjärjestöksi esittäytyvän ryhmän verkkosivuihin. Hän luuli saavansa järjestöltä apua ja ilmoittautui sen kesäleirille, joka oli tarkoitettu väkivallan uhreiksi joutuneille tytöille. Kun hän saapui leirikeskukseen, mitään leiriä ei tullutkaan. Hänelle selitettiin, että vaikutusvaltaisten pedofiilimiesten liiga oli uhannut leirikeskusta ja aikoi miehittää sen tappaakseen kaikki tytöt tai viedäkseen nämä maanalaisiin siitoskeskuksiin synnyttämään pikkulapsia pedofiili- ja veriuhrikäyttöön. Niinpä tämä nuori tyttö heitettiin autoon ja hänet vietiin pakomatkalle Norjaan.
Siis, kuten veli Junakohtaus sanoisi: kelatkaa. Nuori ihminen hakee apua yksinäisyyteensä, depressioonsa ja pelkotiloihinsa ja uskoo menevänsä paikkaan, jossa hän on turvassa ja jossa hänestä huolehditaan ja jossa hänellä on ystäviä. Sen sijaan hänelle lietsotaan lisää pelkotiloja ja hänet viedään väkisin vieraaseen maahan. Luonnollisesti tytön kännykkä takavarikoitiin heti paikalla, jotta hän ei voisi soittaa kotiin. Kaappaajanaiset olivat aseistautuneet puukoilla, jotka pelottivat tyttöä, ja antoivat hänelle rauhoittavia, jotta hän ei järjestäisi kohtausta.
Ja kaikki tämä tietysti naisten oikeuksien puolustamisen nimissä, kuinkas muuten. Kaiken lisäksi hänen kaappaajansa pystyivät piileksimään kahden viikon ajan norjalaisissa naisten turvataloissa nuorten tyttöjen "puolustamisen" ja "suojelun" varjolla. Lopulta he sitten kääntyivät Tove Smaadahlin, tunnetun norjalaisen feministimatroonan puoleen, joka näki, että kaapatulla tytöllä oli hätä ja että hän ei halunnut olla tällä pakomatkalla. Hän sai kaapparit suostuteltua jättämään tytön hänen hoteisiinsa - kyllähän te varmasti luotatte siihen, että tyttö on turvassa Toven luona, vai mitä? - ja kaappareilla ei ollut arvovaltaa sanoa kuuluisalle Tove Smaadahlille vastaan. Smaadahl vei sitten tytön kotiin sukulaisten luokse, kuten tyttö oli pyytänyt.
Kun tyttö teki rikosilmoituksen kaappauksesta, se ei tietenkään johtanut esitutkintaa pitemmälle.
Mitä sitten tulee "maanalaisiin maailmaa hallitseviin pedofiilimiesten salaliittoihin, jotka uhraavat lapsia saatanalle", näyttää lähinnä siltä, että feministinen alakulttuuri on itse onnistunut muuttumaan tämän viholliskuvan mukaiseksi. Se on onnistunut ainakin Ruotsissa soluttamaan hallitukseenkin oman marionettinsa tasa-arvoasiain ministeriksi; ja ilmeisesti sen järjestämien naisitsetuntokurssien tavoitteena tuntuu olevan nuorten tyttöjen aivopeseminen rekkakuskilesboiksi, ainakin päätellen niistä kahdesta tuskin viittätoista vanhemmasta rekkakuskilesbovetimiin sonnustautuneesta tytöstä, jotka kirkkain silmin toistelivat ulkoaopeteltuja fraasejaan.
Juttuhan on niin, että jos minä olisin luonnevikainen lesbo lastenraiskaajanainen - ja sellaisiakin aivan varmasti on olemassa (katson kuitenkin velvollisuudekseni erityisesti muistuttaa, että kaikki lesbot eivät ole luonnevikaisia lastenraiskaajia, ollakseni loukkaamatta erästä minulle hyvin tärkeää henkilöä, joka varmasti lukee tätä päiväkirjaa) - niin ensi töikseni soluttautuisin johonkin tuollaiseen naiivien fundamentalistifemakkojen järjestöön päästäkseni käsiksi nuoreen lihaan.
Ja jos pikkutytöt valittaisivat siitä, että paha täti työntää sormen pimppaan lupaa kysymättä, niin paha täti voisi aina viitata siihen, että tytöt eivät ymmärrä omaa parastaan, koska könsmaktsordningen ja pedofiilimiesten maailmansalaliitto on vieraannuttanut heidät omasta naisevasta parhaastaan.
PS: Taannoista Kaarela-debattia en alennu kommentoimaan. Totean vain, että Kaarelaa vaivautui puolustamaan lähinnä joku nimimerkkiä Poikittain käyttänyt säälittävä ritarimies (tietysti!), jonka käsitys keskustelusta on leimata naisen kanssa eri mieltä olevat miehet epämiehekkäiksi; sitä paitsi Kaarela on poistanut, samaan tapaan kuin aiemmin Isosisko, blogistaan kommentointimahdollisuuden. Vakaumus, joka ei kestä toista mieltä olevien olemassaoloakaan, ei ole vakaumus. Se on lahkolaisuskonto. Vähän niin kuin jenkkilän ääriuskovaisuus.
Mutta on se silti aika huvittavaa miten innokkaita femakot ovat hyödyntämään näitä vanhan ajan herrasmiehiä, joiden mielestä naista on aina puolustettava vastaväitteiltä ja toista mieltä olevilta. Se, että herrasmiehen mielestä naiselle vastaan väittäminen on epämiehekästä naisen ahdistelua, tarkoittaa vain, että herrasmies pitää naista hentona olentona, joka menee rikki jo siitä, että hänen kanssaan ollaan eri mieltä. Tai sitten tyhmänä ja itsepäisenä olentona, jonka ei kuitenkaan voi odottaa pärjäävän tasa-arvoisessa väittelyssä, saati sitten oppivan siitä jotain.
Minä olen noin yleisesti ottaen lyönyt naisia joka päivä sen takia, että pohjimmiltani olen oikeasti uskonut tasa-arvoon ja odottanut heidän tosiaan kykenevän väittämään vastaan muutenkin kuin toistelemalla feministiuskonnon fraaseja tai kääntämällä asian henkilökohtaiseksi solvaamiseksi. Yleensä olen joutunut huomaamaan arvostaneeni heitä kohtuuttoman paljon.
perjantai 27. toukokuuta 2005
Testiä pukkaa
Your Type is
ISFP
Introverted Sensing Feeling Perceiving
Strength of the preferences %
56 25 38 56
Qualitative analysis of your type formula
You are:
* moderately expressed introvert
* moderately expressed sensing personality
* moderately expressed feeling personality
* moderately expressed perceiving personality
Jutun sisältämien linkkien mukaan tämä on säveltäjän ja käsityöläisen henkilötyyppi. Kuulemma tälle persoonallisuustyypille on ominaista edelläkävijyys ja uusien trendien luominen. No ehkäpä - jos panuistisesta naisvihasta ja iirin kielestä tulee trendi. Jos saan valita, niin mieluummin jälkimmäisestä, jos sopii.
ISFP
Introverted Sensing Feeling Perceiving
Strength of the preferences %
56 25 38 56
Qualitative analysis of your type formula
You are:
* moderately expressed introvert
* moderately expressed sensing personality
* moderately expressed feeling personality
* moderately expressed perceiving personality
Jutun sisältämien linkkien mukaan tämä on säveltäjän ja käsityöläisen henkilötyyppi. Kuulemma tälle persoonallisuustyypille on ominaista edelläkävijyys ja uusien trendien luominen. No ehkäpä - jos panuistisesta naisvihasta ja iirin kielestä tulee trendi. Jos saan valita, niin mieluummin jälkimmäisestä, jos sopii.
torstai 26. toukokuuta 2005
Kookolin Kolja sun muita ryssiä
Sain tässä äskettäin luettua loppuun varmaan vuosikausia sivu sivulta järsimäni Konstantin Motšulskin kirjan Kookolin-Koljasta, eli Nikolai Gogolista. Myönnetään, että Gogol ei ole minulle kauhean tuttu kirjailija, ainakaan nykyisin, kun en kehtaa lukea venäläisiä kirjailijoita muuten kuin venäjäksi, mikä sujuu sitten erinomaisen hitaasti. Päällystakki kuuluu yleissivistykseen, ja Kuolleet sielut myös, mutta jälkimmäistä en ole koskaan saanut kokonaan luettua. Tarinan jujuhan loppujen lopuksi tiedetään, se, että Tšitšikov keinottelee kuolleilla, mutta väestökirjoista yhä löytyvillä maaorjilla. Kirjan henkilöt ovat jokseenkin meluisia ja hermoillekäypiä, ei heidän mölinöitään jaksa lukea. Tässä suhteessa kyllä Dostojevski on tarkalleen yhtä hankalalukuinen. Ainoa hänen kirjoistaan, joista olen tähän mennessä jaksanut innostua, on Muistelmia kuolleesta talosta, ja olen varmaan ad nauseam toistellutkin jo, että kaikkiin lukemiini neuvostovankileirikuvauksiin verrattuna se on miellyttävän optimistinen ja sympaattinen teos. Dostojevskin typerä slavofiilinen intoilu Venäjän maarahvaan yhteisöllisyydestä ja hurskaudesta ei pääse pilaamaan sitä kirjaa eikä lipsumaan puuduttavien ideologiasaarnojen puolelle, vaan ilmenee nöyränä luottamuksena siihen kansan ääneen, joka on Jumalan ääni.
Mestarillinen kirjailija tai ei, mutta joka tapauksessa Dostojevskin "hyvyydestä" intoilevien olisi pidettävä mielessä, että mies oli ideologinen antisemiitti. Blogikirjoituksissaan, ei kun päiväkirjoissaan, hän meni sanomaan tällaisen viisauden: Жид и его кагал - это заговор против русского человека. Luonnollisesti moinen iskulause pääsi heti Neuvostoliiton hajottua paikallisten antisemiittiroistojen mielettömyydenosoitusplakaatteihin. Muuten kannattaa panna merkille, että meillä sana кагал omaksuttiin täkäläisen kansallismielisen vastarintaa organisoineen salaseuran nimeksi (Kagaali). Olisikohan siinä riittävästi syytä röyhistää isänmaallista rintaansa ja todeta, että meillä tuo antisemitismi ei sentään ole kovin syvään juurtunutta, kun juutalaista seurakuntaa tarkoittava sana voidaan lainata moisiin tarkoituksiin?
Tommipommihenkisesti uskallan itse asiassa jopa väittää, että Dostojevski ei ehkä ole ollenkaan niin suuri, ikuinen tai yleismaailmallinen kirjailija kuin yleensä julistetaan. Rikos ja rangaistus on jankkaava ja juveniili tekele, jota ei pysty oikein ottamaan vakavasti, kun vähänkin järjellä ajattelee. Dostojevskin suuret romaanit panevat yhä enemmän epäilemään, että mies oli pikemminkin paksu (tarkoitan siis tuotannon ja volyymin paksuutta) kuin suuri kirjailija. Muuan aikalaiskriitikko, joka oli lähellä narodnikkeja - hänen nimensä on päässyt unohtumaan minulta, mutta minulla on täällä jossain valikoima hänen kirjoituksiaan - epäili Dostojevskin hirviömäisiä pervertikkoja pelkiksi mehukkaiksi sensationaalisiksi vetonauloiksi; nykyään, kun pornoa on pitkin katuja, on vaikeaa asettua niiden asemaan, jotka saivat kirjat käsiinsä selvästi ujommassa, kaksinaismoralistisemmassa ja häpeilevämmässä kulttuurissa, mutta lienee ainakin legitiimiä esittää kysymys, missä määrin Dostojevski pohjimmiltaan kirjoitti pornahtelevaksi sensaatioviihteeksi tarkoitettua roskakirjallisuutta, jonka jälkimaailma sitten on kohottanut ansiottomasti arvostettuun asemaan. Ainakin eräänlaisena mässäilevänä emootiopornona hänen teoksiaan on mielestäni aivan aiheellista pitää. Lyhyemmät luomukset ovat järjestään parempia: ainakin Peluria kuuluisi mielestäni arvostaa enemmän kuin jotain puuduttavia Karamazovin veljeksiä tai Idioottia. Pelurissa on aihe ja juoni, ja se tyytyy siihen - siihen mahdollisesti sisältyvä emootioporno on juonellisesti perusteltua. Paksut romaanit ovat itsetarkoituksellista emootiolorottelua, jota ilman maailma olisi mainiosti tullut toimeen.
Sitä vastoin pidän suurena menetyksenä sitä, että Puškin kirjoitti niin vähän proosaa. Jo Kapteenin tyttären alusta näkee hänen osaavan homman paremmin kuin esikuvansa Walter Scott: venäläisen aatelisperheen elämä ja kulttuuritausta kerrotaan osana tarinaa sen sijaan että sotkeuduttaisiin hirveisiin infodumppausjaksoihin, jotka eivät vie juonta yhtään eteenpäin. Kyllähän venäläiset arvostavat Puškinia runoilijana, mutta minusta miehessä meni hieno romaanikirjailija - nimenomaan sujuvakynäinen tarinankertoja - hukkaan. Jos hän olisi kirjoittanut romaaneja, koko Venäjän kirjallisuudenhistoria olisi toisen näköinen, kun siellä osattaisiin tunnelätinän sijasta kertoa tarinoita.
Edellä olevasta arvannette, että nyt kun minulle on alkanut kehittyä lopultakin oma yksityinen maku venäläiseen kirjallisuuteen, en enää ole mitenkään itsestään selvästi innostunut klassikoista. Gogol vaikuttaa kyllä ihan kelpo kirjoittajalta ainakin noissa lyhyemmissä jutuissaan. Tšehovin novelleja olen aina arvostanut ajanvietteenä, ja ehkä jopa kirjallisuutenakin. (Sahalinin matkakirjaa en ole löytänyt mistään venäjäksi - oli se meillä kyllä kotona suomeksi, mutta en valitettavasti tullut sitä lukeneeksi. Luin aika ison osan kotikirjastostamme, mutta osa kirjoista jäi koskemattomiksi aivan sattumalta. Nykyään vähän surettaa sekin, etten pikkupoikana lukenut esim. Johannes Angereen vuonna 1969 ilmestynyttä inkeriläisromaania Kullankylä. Olisihan se kuulunut ainakin Itä-Euroopan tutkijan lapsuudenlukemisiin ihan luontevasti. Irja Niemen - joka oli todellisuudessa Hella Wuolijoen linnassa piileskellyt desantti Kerttu Nuorteva - muistelman Neuvostokasvatti toki luin. Kirjaan on lisätty päälleliimattu suomalaisisänmaallinen loppu, jonka päälleliimattuisuus oli ilmeistä jo kaksitoistavuotiaalle, mutta jokainen Solženitsyninsä lukenut tunnistaa heti neuvostovankilan maailman kaikkine lyhenteineen.)
Vera teki minulle erään elämäni suurista palveluksista, kun tutustutti minut Vladimir Vojnovitšin tuotantoon. Olin aiemmin lukenut vain hänen lyhyiden erikoisten, vai mitähän soakkunoita lienevätkään olleet, kokoelmansa Антисоветский Советский Союз ruotsinnoksen Det antisovjetiska Sovjetunionen. On muuten kulttuuriskandaali, ettei herraa ole taidettu suomentaa ensinkään. Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli hirveä kiire suomentaa joka jumalan avantgardistia, joka kiven alta löytyi, mutta sen enempää Vojnovitšia kuin Dovlatovia ei ole suomennettu, vaikka ensimmäinen on ehdottomasti kirjallisesti merkittävin 70-luvun samizdat-kirjailijoista, jälkimmäinen taas Venäjällä suosittu ja hauska kirjailija. Niin, ja tarkemmin ajatellen: onko Fazil Iskanderiakaan käännetty suomeksi? (Ruotsiksi tietenkin voi lukea kaikkea mahdollista, varmaan sitä "pakkoruotsia" inhotaan juuri siksi: kun ei mekään niin sit ette tekään.) No, joka tapauksessa se, mitä meilläpäin tunnutaan kutsuvan, tai mikä meilläpäin tunnutaan mieltävän, "tšekkiläistyyppiseksi satiiriksi" (ilmaus on muuten Tuomas Nevanlinnalta), kuuluu venäläiseen nykykirjallisuuteen hyvinkin oleellisesti, ja sen mestareita ovat juuri Vojnovitš ja Iskander. Molemmat ovat saaneet minut nauramaan ääneen - jo silloin, kun en vielä lukenut venäjää kyllin hyvin, jotta olisin yleensä osannut nauraa oikeissa kohdissa. (Venäjänkielisestä huumorikirjallisuudesta puheen ollen, kaksikymmenluvulla ilmestynyttä Ilfin ja Petrovin Kahtatoista tuolia en ole vielä lukenut, mutta kai maar se hyvä on, jos kerran Pahkasian päätoimittaja Markku Paretskoi on siitä saanut niin paljon vaikutteita kuin väittää saaneensa. Onkohan Kaksitoista tuolia muuten yksi niistä venäläisistä kirjoista, jotka Juhani Konkka suomensi? Muistan Konkan käännöksen Dostojevskin Sorretuista ja solvatuista - siinä Pietarin Vasilinsaarta kutsuttiin inkeriläisittäin Hirvisaareksi.)
Mestarillinen kirjailija tai ei, mutta joka tapauksessa Dostojevskin "hyvyydestä" intoilevien olisi pidettävä mielessä, että mies oli ideologinen antisemiitti. Blogikirjoituksissaan, ei kun päiväkirjoissaan, hän meni sanomaan tällaisen viisauden: Жид и его кагал - это заговор против русского человека. Luonnollisesti moinen iskulause pääsi heti Neuvostoliiton hajottua paikallisten antisemiittiroistojen mielettömyydenosoitusplakaatteihin. Muuten kannattaa panna merkille, että meillä sana кагал omaksuttiin täkäläisen kansallismielisen vastarintaa organisoineen salaseuran nimeksi (Kagaali). Olisikohan siinä riittävästi syytä röyhistää isänmaallista rintaansa ja todeta, että meillä tuo antisemitismi ei sentään ole kovin syvään juurtunutta, kun juutalaista seurakuntaa tarkoittava sana voidaan lainata moisiin tarkoituksiin?
Tommipommihenkisesti uskallan itse asiassa jopa väittää, että Dostojevski ei ehkä ole ollenkaan niin suuri, ikuinen tai yleismaailmallinen kirjailija kuin yleensä julistetaan. Rikos ja rangaistus on jankkaava ja juveniili tekele, jota ei pysty oikein ottamaan vakavasti, kun vähänkin järjellä ajattelee. Dostojevskin suuret romaanit panevat yhä enemmän epäilemään, että mies oli pikemminkin paksu (tarkoitan siis tuotannon ja volyymin paksuutta) kuin suuri kirjailija. Muuan aikalaiskriitikko, joka oli lähellä narodnikkeja - hänen nimensä on päässyt unohtumaan minulta, mutta minulla on täällä jossain valikoima hänen kirjoituksiaan - epäili Dostojevskin hirviömäisiä pervertikkoja pelkiksi mehukkaiksi sensationaalisiksi vetonauloiksi; nykyään, kun pornoa on pitkin katuja, on vaikeaa asettua niiden asemaan, jotka saivat kirjat käsiinsä selvästi ujommassa, kaksinaismoralistisemmassa ja häpeilevämmässä kulttuurissa, mutta lienee ainakin legitiimiä esittää kysymys, missä määrin Dostojevski pohjimmiltaan kirjoitti pornahtelevaksi sensaatioviihteeksi tarkoitettua roskakirjallisuutta, jonka jälkimaailma sitten on kohottanut ansiottomasti arvostettuun asemaan. Ainakin eräänlaisena mässäilevänä emootiopornona hänen teoksiaan on mielestäni aivan aiheellista pitää. Lyhyemmät luomukset ovat järjestään parempia: ainakin Peluria kuuluisi mielestäni arvostaa enemmän kuin jotain puuduttavia Karamazovin veljeksiä tai Idioottia. Pelurissa on aihe ja juoni, ja se tyytyy siihen - siihen mahdollisesti sisältyvä emootioporno on juonellisesti perusteltua. Paksut romaanit ovat itsetarkoituksellista emootiolorottelua, jota ilman maailma olisi mainiosti tullut toimeen.
Sitä vastoin pidän suurena menetyksenä sitä, että Puškin kirjoitti niin vähän proosaa. Jo Kapteenin tyttären alusta näkee hänen osaavan homman paremmin kuin esikuvansa Walter Scott: venäläisen aatelisperheen elämä ja kulttuuritausta kerrotaan osana tarinaa sen sijaan että sotkeuduttaisiin hirveisiin infodumppausjaksoihin, jotka eivät vie juonta yhtään eteenpäin. Kyllähän venäläiset arvostavat Puškinia runoilijana, mutta minusta miehessä meni hieno romaanikirjailija - nimenomaan sujuvakynäinen tarinankertoja - hukkaan. Jos hän olisi kirjoittanut romaaneja, koko Venäjän kirjallisuudenhistoria olisi toisen näköinen, kun siellä osattaisiin tunnelätinän sijasta kertoa tarinoita.
Edellä olevasta arvannette, että nyt kun minulle on alkanut kehittyä lopultakin oma yksityinen maku venäläiseen kirjallisuuteen, en enää ole mitenkään itsestään selvästi innostunut klassikoista. Gogol vaikuttaa kyllä ihan kelpo kirjoittajalta ainakin noissa lyhyemmissä jutuissaan. Tšehovin novelleja olen aina arvostanut ajanvietteenä, ja ehkä jopa kirjallisuutenakin. (Sahalinin matkakirjaa en ole löytänyt mistään venäjäksi - oli se meillä kyllä kotona suomeksi, mutta en valitettavasti tullut sitä lukeneeksi. Luin aika ison osan kotikirjastostamme, mutta osa kirjoista jäi koskemattomiksi aivan sattumalta. Nykyään vähän surettaa sekin, etten pikkupoikana lukenut esim. Johannes Angereen vuonna 1969 ilmestynyttä inkeriläisromaania Kullankylä. Olisihan se kuulunut ainakin Itä-Euroopan tutkijan lapsuudenlukemisiin ihan luontevasti. Irja Niemen - joka oli todellisuudessa Hella Wuolijoen linnassa piileskellyt desantti Kerttu Nuorteva - muistelman Neuvostokasvatti toki luin. Kirjaan on lisätty päälleliimattu suomalaisisänmaallinen loppu, jonka päälleliimattuisuus oli ilmeistä jo kaksitoistavuotiaalle, mutta jokainen Solženitsyninsä lukenut tunnistaa heti neuvostovankilan maailman kaikkine lyhenteineen.)
Vera teki minulle erään elämäni suurista palveluksista, kun tutustutti minut Vladimir Vojnovitšin tuotantoon. Olin aiemmin lukenut vain hänen lyhyiden erikoisten, vai mitähän soakkunoita lienevätkään olleet, kokoelmansa Антисоветский Советский Союз ruotsinnoksen Det antisovjetiska Sovjetunionen. On muuten kulttuuriskandaali, ettei herraa ole taidettu suomentaa ensinkään. Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli hirveä kiire suomentaa joka jumalan avantgardistia, joka kiven alta löytyi, mutta sen enempää Vojnovitšia kuin Dovlatovia ei ole suomennettu, vaikka ensimmäinen on ehdottomasti kirjallisesti merkittävin 70-luvun samizdat-kirjailijoista, jälkimmäinen taas Venäjällä suosittu ja hauska kirjailija. Niin, ja tarkemmin ajatellen: onko Fazil Iskanderiakaan käännetty suomeksi? (Ruotsiksi tietenkin voi lukea kaikkea mahdollista, varmaan sitä "pakkoruotsia" inhotaan juuri siksi: kun ei mekään niin sit ette tekään.) No, joka tapauksessa se, mitä meilläpäin tunnutaan kutsuvan, tai mikä meilläpäin tunnutaan mieltävän, "tšekkiläistyyppiseksi satiiriksi" (ilmaus on muuten Tuomas Nevanlinnalta), kuuluu venäläiseen nykykirjallisuuteen hyvinkin oleellisesti, ja sen mestareita ovat juuri Vojnovitš ja Iskander. Molemmat ovat saaneet minut nauramaan ääneen - jo silloin, kun en vielä lukenut venäjää kyllin hyvin, jotta olisin yleensä osannut nauraa oikeissa kohdissa. (Venäjänkielisestä huumorikirjallisuudesta puheen ollen, kaksikymmenluvulla ilmestynyttä Ilfin ja Petrovin Kahtatoista tuolia en ole vielä lukenut, mutta kai maar se hyvä on, jos kerran Pahkasian päätoimittaja Markku Paretskoi on siitä saanut niin paljon vaikutteita kuin väittää saaneensa. Onkohan Kaksitoista tuolia muuten yksi niistä venäläisistä kirjoista, jotka Juhani Konkka suomensi? Muistan Konkan käännöksen Dostojevskin Sorretuista ja solvatuista - siinä Pietarin Vasilinsaarta kutsuttiin inkeriläisittäin Hirvisaareksi.)
keskiviikko 25. toukokuuta 2005
I nDilchuimhne
Irlannissa oli kamala bussionnettomuus, jossa kuoli viisi adoptiokummityttöni iän molemmilta puolin olevaa neitosta. Koska joku teistä on varmaan lukenut lehtiä ja tapauksen johdosta huolissaan Katiesta, minulla on tämän järkytyksen keskellä ilo ilmoittaa, että hän on mitä suurimmassa määrin hengissä. Onnettomuus tapahtui lähellä Navania (An Uaimh) ja kuolonuhrit näyttäisivät olleen kotoisin kyseisestä kaupungista, ainakin kävivät siellä Loreto Convent -nimistä tyttökoulua.
Claire McCluskey, Deirdre Scanlon, Lisa Callan, Aimee McCabe, Sinéad Ledwidge.
Claire McCluskey, Deirdre Scanlon, Lisa Callan, Aimee McCabe, Sinéad Ledwidge.
tiistai 24. toukokuuta 2005
Iirinkielinen viihdekirjallisuus
Muudan nuorukainen Limerickin yliopistosta, Ollscoil Luimnigh meille iirinkielisille, otti minuun yhteyttä ja tiedusteli iirinkielisestä scifistä. Järkytyksekseni huomasin, että ainoat scifiksi luokiteltavat kirjat, jotka tiedän olevan iiriksi olemassa, taitavat olla Cogadh na Reann, joka on iirinnös H.G.Wellsin Maailmojen sodasta, ja Pádraig Standúnin AD 2016, joka on tulevaisuuden Irlanti-dystopia.
AD 2016 on tietysti ennen muuta vuoden 1916 Pääsiäiskapinan juhlavuosi. Dystopia on Irlanti, joka tosin on kokonaan iirinkielistynyt, mutta joka samalla on kääntynyt äärimmäisen katolisen vanhoillisuuden tielle, jopa siinä määrin, että maassa on autoritaarinen hallinto ja protestantteja sorretaan. Kirjan aikana uutisista kuuluu jatkuvasti ilmoituksia protestanttien lisääntyneestä protestitoiminnasta (iiriksi tämä ei kuulosta näin hullunkuriselta, koska iiriksi protestantti on Protastúnach tai ulsterilaisella murresanalla Prodasnach - pohjoisirlantilaisen protestantin haukkumanimi, jos sellaista tarvitaan, on pikemminkin Gall, jolla iirissä viitataan englantilaistuneisiin tai englantilaismielisiin henkilöihin sekä kaikkiin vieraisiin valloittajiin viikingit ja normandianranskalaiset mukaan lukien - kun taas protesti on agóid), joka huipentuu tietysti siihen, että protestantit vaativat demokratiaa ja uskonnonvapautta Dublinin pääpostitoimiston portailla pääsiäiskapinan vuosipäivänä 2016, samoilla portailla, joilta Patrick Pearse julisti kapinan alussa Irlannin tasavallan perustetuksi. Valitettavasti kirja ei kehittele tätä ideaa niitä uutislähetyksiä pidemmälle. Jos kehittelisi - jos se olisi neljän sadan sivun panoraama ihmisistä tuollaisessa tulevaisuuden Irlannissa, joka ihmisten henkilökohtaisten kohtaloiden lisäksi kuvaisi protestanttien protestin valmistelua ja loppuhuipentumanaan heidän yhteenottoaan katolisen dystopia-Irlannin järjestyksenvalvojien kanssa postitoimiston rappusilla - se olisi oikea taideromaani. Valitettavasti puikoissa ei ollut Eoghan Ó Tuairisc, joka oli kuollut seitsemän vuotta ennen kirjan julkaisuvuotta (1988), vaan Standún, trenditietoisella ja helpolla tavalla "kapinallinen" pappi Aran-saarilta. Tietääkseni Standún ei ole edes syntyperäinen puhuja, mutta iiriä hän kyllä kirjoittaa juuri kuten sitä Aran-saarilla puhutaan, kielioppiin hän suhtautuu hiukan liiankin huolettomasti, mutta syntaksipuoli on parempaa kuin Ó Tuairiscilla. Ó Tuairisc oli yksi niitä kirjailijoita, jotka kirjoittivat parempaa kirjallisuutta kuin iiriä. Hän on kirjoittanut ainakin kaksi merkittävää historiallista romaania, toinen on vuoden 1798 kapinasta kertova L'Attaque näyttävine joukkokohtauksineen (valitettavasti oma kappaleeni, joka oli vuoden 1998 juhlapainosta, ei selvinnyt hengissä Irlannista Suomeen, ja siinä vaiheessa kun yritin tilata Irlannista uutta, painos oli lopussa eikä enempää ollut suunnitteilla - pitää varmaan käydä Dublinin Cathach Books -antikvariaatissa morjenstamassa Éannaa ja kysyä, olisiko hänellä myydä tiskin alta) ja Pääsiäiskapinaa, mitä muutakaan, käsittelevä Dé Luain, Maanantai.
Entä sitten Standún? Kuten mainitsin, hän on hieman helpolla tavalla kapinallinen. Hänen ensimmäinen romaaninsa Súil le Breith kertoo hyvin seksuaalisin ja avoimin sanakääntein papin ja tämän suojatikseen ottaman narkomaniasta toipuvan nuoren naisen rakkaussuhteesta. Sama pikkupornahtelu jatkuu romaanissa AD 2016, jossa seurataan rinnakkain kuolemansairaan virkaheiton papin ja hänen vanhan heilansa tapaamista sukupuoliyhdyntöineen. Rinnakkain tämän kanssa kulkee katoliseen dystopiaan kasvaneen vielä teini-ikäisen parin seksitön ja epäeroottinen seurustelu - näistä kahdesta kun kirkon ylivalta on tehokkaasti juurinut pois kyvyn nuoreen rakkauteen. Sama peli jatkuu romaanissa Cíocras, jonka nimi tarkoittaa kiihkeää halua ja kiihkeää nälkää. Se taitaa muuten olla ensimmäinen koskaan lukemani Standúnin romaani. Siinä papin rakastajatar on nuori au-äiti, reipas ja viehättävä tyttö, ja pappi olisi menossa naimisiin hänen kanssaan, mutta kirkko ei anna, joten pappi ryhtyy hädissään nälkälakkoon. Romaanissa Cion Mná, jonka nimi on niin nerokas sanaleikki, etten edes ryhdy sitä suomentamaan, taas esiintyy lesbolainen rakkaus, jonka toinen osapuoli on jo vähän vanhempi nainen, olisiko tuollainen meikäläisen ikäinen ihminen - hänet esitetään hyvin reippaana ja vahvana iirinkielisten alueiden viraston voimahahmona, ja itse asiassa pystyn eräisiin iirinkielisyysliikkeen naishenkilöihin tutustuttuani hyvin kuvittelemaan hänet - ja toinen on väkivaltaista miestään paossa oleva nuori äiti.
Ainoa lukemistani Standúneista, jossa kirjailija oikeasti onnistuu saamaan aikaan eroottista värinää, on An tAinmhí, Elukka. Elukka on mies, joka on nuorena yrittänyt onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaa, mutta selvinnyt hengissä yrityksestään ja ruvennut elämään erakkona ja pukeutumaan luolamieheksi, niin että saaren asukkaat pitävät häntä jonkinlaisena Loch Nessin hirviön kaltaisena olentona eivätkä tajua hänen olevan edes ihminen, saati sitten se pari vuosikymmentä sitten kadonneeksi julistettu nuorukainen. Elukka panee merkille, että saarella asuu kaunis yksinäinen nainen, erään perheenemännän isosisko, ja luonnollisesti tarina päättyy siten, että tämä täti alkaa kantaa salaperäisellä tavalla alkunsa saanutta lasta.
Vanhemman sukupolven iirinkielinen viihdekirjailija oli Cathal Ó Sándair - luullakseni oikealta nimeltään Charles Saunders tai jotain sinnepäin. Hän kuoli 74-vuotiaana yhdeksän vuotta sitten. Hänen luomuksensa oli etsivä Reics Carló, jonka seikkailuista minäkin olen lukenut kaksi, taisivat itse asiassa olla kaksi viimeistä: Fáilte ar ais, a Reics! ja Reics Carló ar Oileán Mhanann. Molemmat on kirjoitettu suhteellisen hyvällä, joskaan ei aivan virheettömällä iirillä, ja Cathal Ó Sándairilta onkin lupa odottaa yhtä ja toista, ottaen huomioon, että ainakin Feasta-lehden julkaisemat näytteet hänen muistikirjoistaan osoittavat hänen ponnistelleen hyvän iirin oppimiseksi vähintään yhtä paljon kuin nöyrin palvelijanne. Vasemmistokahelinäkökulmasta Reics oli toki tyypillinen esimerkki vallitsevia valtasuhteita pönkittävästä propagandakirjallisuudesta - jossain välissä viitataan hänen toimineen esim. NATOn palveluksessa. Mutta siinä missä Neuvostoliiton virallinen kirjallisuuspolitiikka julisti, että neuvostokirjallisuuden on oltava kansallista muodoltaan, mutta internationalistista sisällöltään (laulakaa kaikella muotoa niitä kansanomaisia sankarilaulujanne, kunhan niiden sanoissa ylistetään asian vaatimalla pieteetillä tov. Stalinin urotekoja), Cathal Ó Sándair valitsi aivan päinvastaisen tien. Muoto oli suoraan brittiläisistä nuortenkirjoista, Blytonin Viisikoista, Salaisuus-sarjasta ja SOS-sarjasta, puhumattakaan William Earl Johnsin Bigglesistä - tai Anthony Buckeridgen nerokkaan sekopäisistä Jennings-kirjoista. (Ja ennen kuin kysytte: kyllä vain, Blytonia on käännetty - ja aika kovaotteisesti paikallisväritetty - iiriksi: asialla oli Iarla Mac Aodha Bhuí, iirinkielisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden moniottelija, jonka tunnen ainakin sähköpostitse henkilökohtaisesti.) Sisältö oli kuitenkin irlantilaista: Ó Sándair oli toiminut eläkkeelle siirtymiseensä asti tullivirkamiehenä ja hyödynsi työkokemustaan tarinoita kehitellessään, joten rikokset ja mysteerit sijoittuivat lujasti irlantilaiseen maisemaan ja irlantilaisiin olosuhteisiin, ja kirjassa Reics Carló ar Oileán Mhanann ollaan kirjan nimen mukaisesti Man-saarella, jonka omaa gaelilaista kieltä kirjan sivuilla vilahtelee vähän väliä antamassa paikallisväriä.
AD 2016 on tietysti ennen muuta vuoden 1916 Pääsiäiskapinan juhlavuosi. Dystopia on Irlanti, joka tosin on kokonaan iirinkielistynyt, mutta joka samalla on kääntynyt äärimmäisen katolisen vanhoillisuuden tielle, jopa siinä määrin, että maassa on autoritaarinen hallinto ja protestantteja sorretaan. Kirjan aikana uutisista kuuluu jatkuvasti ilmoituksia protestanttien lisääntyneestä protestitoiminnasta (iiriksi tämä ei kuulosta näin hullunkuriselta, koska iiriksi protestantti on Protastúnach tai ulsterilaisella murresanalla Prodasnach - pohjoisirlantilaisen protestantin haukkumanimi, jos sellaista tarvitaan, on pikemminkin Gall, jolla iirissä viitataan englantilaistuneisiin tai englantilaismielisiin henkilöihin sekä kaikkiin vieraisiin valloittajiin viikingit ja normandianranskalaiset mukaan lukien - kun taas protesti on agóid), joka huipentuu tietysti siihen, että protestantit vaativat demokratiaa ja uskonnonvapautta Dublinin pääpostitoimiston portailla pääsiäiskapinan vuosipäivänä 2016, samoilla portailla, joilta Patrick Pearse julisti kapinan alussa Irlannin tasavallan perustetuksi. Valitettavasti kirja ei kehittele tätä ideaa niitä uutislähetyksiä pidemmälle. Jos kehittelisi - jos se olisi neljän sadan sivun panoraama ihmisistä tuollaisessa tulevaisuuden Irlannissa, joka ihmisten henkilökohtaisten kohtaloiden lisäksi kuvaisi protestanttien protestin valmistelua ja loppuhuipentumanaan heidän yhteenottoaan katolisen dystopia-Irlannin järjestyksenvalvojien kanssa postitoimiston rappusilla - se olisi oikea taideromaani. Valitettavasti puikoissa ei ollut Eoghan Ó Tuairisc, joka oli kuollut seitsemän vuotta ennen kirjan julkaisuvuotta (1988), vaan Standún, trenditietoisella ja helpolla tavalla "kapinallinen" pappi Aran-saarilta. Tietääkseni Standún ei ole edes syntyperäinen puhuja, mutta iiriä hän kyllä kirjoittaa juuri kuten sitä Aran-saarilla puhutaan, kielioppiin hän suhtautuu hiukan liiankin huolettomasti, mutta syntaksipuoli on parempaa kuin Ó Tuairiscilla. Ó Tuairisc oli yksi niitä kirjailijoita, jotka kirjoittivat parempaa kirjallisuutta kuin iiriä. Hän on kirjoittanut ainakin kaksi merkittävää historiallista romaania, toinen on vuoden 1798 kapinasta kertova L'Attaque näyttävine joukkokohtauksineen (valitettavasti oma kappaleeni, joka oli vuoden 1998 juhlapainosta, ei selvinnyt hengissä Irlannista Suomeen, ja siinä vaiheessa kun yritin tilata Irlannista uutta, painos oli lopussa eikä enempää ollut suunnitteilla - pitää varmaan käydä Dublinin Cathach Books -antikvariaatissa morjenstamassa Éannaa ja kysyä, olisiko hänellä myydä tiskin alta) ja Pääsiäiskapinaa, mitä muutakaan, käsittelevä Dé Luain, Maanantai.
Entä sitten Standún? Kuten mainitsin, hän on hieman helpolla tavalla kapinallinen. Hänen ensimmäinen romaaninsa Súil le Breith kertoo hyvin seksuaalisin ja avoimin sanakääntein papin ja tämän suojatikseen ottaman narkomaniasta toipuvan nuoren naisen rakkaussuhteesta. Sama pikkupornahtelu jatkuu romaanissa AD 2016, jossa seurataan rinnakkain kuolemansairaan virkaheiton papin ja hänen vanhan heilansa tapaamista sukupuoliyhdyntöineen. Rinnakkain tämän kanssa kulkee katoliseen dystopiaan kasvaneen vielä teini-ikäisen parin seksitön ja epäeroottinen seurustelu - näistä kahdesta kun kirkon ylivalta on tehokkaasti juurinut pois kyvyn nuoreen rakkauteen. Sama peli jatkuu romaanissa Cíocras, jonka nimi tarkoittaa kiihkeää halua ja kiihkeää nälkää. Se taitaa muuten olla ensimmäinen koskaan lukemani Standúnin romaani. Siinä papin rakastajatar on nuori au-äiti, reipas ja viehättävä tyttö, ja pappi olisi menossa naimisiin hänen kanssaan, mutta kirkko ei anna, joten pappi ryhtyy hädissään nälkälakkoon. Romaanissa Cion Mná, jonka nimi on niin nerokas sanaleikki, etten edes ryhdy sitä suomentamaan, taas esiintyy lesbolainen rakkaus, jonka toinen osapuoli on jo vähän vanhempi nainen, olisiko tuollainen meikäläisen ikäinen ihminen - hänet esitetään hyvin reippaana ja vahvana iirinkielisten alueiden viraston voimahahmona, ja itse asiassa pystyn eräisiin iirinkielisyysliikkeen naishenkilöihin tutustuttuani hyvin kuvittelemaan hänet - ja toinen on väkivaltaista miestään paossa oleva nuori äiti.
Ainoa lukemistani Standúneista, jossa kirjailija oikeasti onnistuu saamaan aikaan eroottista värinää, on An tAinmhí, Elukka. Elukka on mies, joka on nuorena yrittänyt onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaa, mutta selvinnyt hengissä yrityksestään ja ruvennut elämään erakkona ja pukeutumaan luolamieheksi, niin että saaren asukkaat pitävät häntä jonkinlaisena Loch Nessin hirviön kaltaisena olentona eivätkä tajua hänen olevan edes ihminen, saati sitten se pari vuosikymmentä sitten kadonneeksi julistettu nuorukainen. Elukka panee merkille, että saarella asuu kaunis yksinäinen nainen, erään perheenemännän isosisko, ja luonnollisesti tarina päättyy siten, että tämä täti alkaa kantaa salaperäisellä tavalla alkunsa saanutta lasta.
Vanhemman sukupolven iirinkielinen viihdekirjailija oli Cathal Ó Sándair - luullakseni oikealta nimeltään Charles Saunders tai jotain sinnepäin. Hän kuoli 74-vuotiaana yhdeksän vuotta sitten. Hänen luomuksensa oli etsivä Reics Carló, jonka seikkailuista minäkin olen lukenut kaksi, taisivat itse asiassa olla kaksi viimeistä: Fáilte ar ais, a Reics! ja Reics Carló ar Oileán Mhanann. Molemmat on kirjoitettu suhteellisen hyvällä, joskaan ei aivan virheettömällä iirillä, ja Cathal Ó Sándairilta onkin lupa odottaa yhtä ja toista, ottaen huomioon, että ainakin Feasta-lehden julkaisemat näytteet hänen muistikirjoistaan osoittavat hänen ponnistelleen hyvän iirin oppimiseksi vähintään yhtä paljon kuin nöyrin palvelijanne. Vasemmistokahelinäkökulmasta Reics oli toki tyypillinen esimerkki vallitsevia valtasuhteita pönkittävästä propagandakirjallisuudesta - jossain välissä viitataan hänen toimineen esim. NATOn palveluksessa. Mutta siinä missä Neuvostoliiton virallinen kirjallisuuspolitiikka julisti, että neuvostokirjallisuuden on oltava kansallista muodoltaan, mutta internationalistista sisällöltään (laulakaa kaikella muotoa niitä kansanomaisia sankarilaulujanne, kunhan niiden sanoissa ylistetään asian vaatimalla pieteetillä tov. Stalinin urotekoja), Cathal Ó Sándair valitsi aivan päinvastaisen tien. Muoto oli suoraan brittiläisistä nuortenkirjoista, Blytonin Viisikoista, Salaisuus-sarjasta ja SOS-sarjasta, puhumattakaan William Earl Johnsin Bigglesistä - tai Anthony Buckeridgen nerokkaan sekopäisistä Jennings-kirjoista. (Ja ennen kuin kysytte: kyllä vain, Blytonia on käännetty - ja aika kovaotteisesti paikallisväritetty - iiriksi: asialla oli Iarla Mac Aodha Bhuí, iirinkielisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden moniottelija, jonka tunnen ainakin sähköpostitse henkilökohtaisesti.) Sisältö oli kuitenkin irlantilaista: Ó Sándair oli toiminut eläkkeelle siirtymiseensä asti tullivirkamiehenä ja hyödynsi työkokemustaan tarinoita kehitellessään, joten rikokset ja mysteerit sijoittuivat lujasti irlantilaiseen maisemaan ja irlantilaisiin olosuhteisiin, ja kirjassa Reics Carló ar Oileán Mhanann ollaan kirjan nimen mukaisesti Man-saarella, jonka omaa gaelilaista kieltä kirjan sivuilla vilahtelee vähän väliä antamassa paikallisväriä.
maanantai 23. toukokuuta 2005
Pois, pois post(modern)in tieltä
Aamulla tapasin laitoksen forskningsledaren, jolle olin pari viikkoa aiemmin vienyt kaksoiskappaleen venäläisiä formalisteja käsittelevästä keskeneräisestä esseestäni. Hän oli kovasti innoissaan ja odotti lisää tavaraa. Ehkä minusta vielä tulee oikea kirjallisuustieteilijä, vaikka hyvän esseen aikaansaamiseksi pitäisi varmaan vielä jaksaa perehtyä Bahtinin formalismikritiikkiin, Формальный метод в литературоведении, mutta venäjänkielisten humanististen tieteiden teoriaa käsittelevien löpinöiden kanssa tappeleminen on aina yhtä puuduttavaa, vaikka sanovatkin Bahtinia hauskaksi veikoksi. (Hän on kirjoittanut kirjan jonkin koulukuntaansa luetun häiskän nimellä, mitä näitä nyt on, Valentin Vološinov nyt ainakin, mutta hallussani oleva kokoomanide lähtee siitä, että Bahtin oikeasti kirjoitti itse kaikki koulukuntansa kirjat ja julkaisi ne kaveriensa nimillä mahdollisesti sensuuria huiputtaakseen.) Forskningsledare oli kovasti innoissaan esseestäni ja odotti lisää todeten, että saksani oli edelleen varsin hyvää - päihitän kuulemma kaikki opiskelijat reilusti. Tähän kohtaan minun olisi pitänyt sanoa hepreaksi: l'havdil. Se on verbin "erottaa" infinitiivi, jota kuulemma käytetään jiddišissä idiomaattisesti tarkoittamaan "älä nyt minua, tyhmää oppilasta, vertaa mestariin" - tai ironisemmin merkityksessä: "kuinka uskallat verrata minua noihin ääliöihin". No, eivät kieltenopiskelijatytöt ääliöitä ole, mutta saksanopiskelijoiden porukoissa en liikkunut silloinkaan kun minulla oli opiskelijaelämää. Venäjän opiskelijoissa oli selvästi enemmän mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Saksanopiskelijatytöt olivat enemmän sitä sorttia, jollaiseksi öyhöttävä hurrivihaajaproletaari mielessään kuvittelee YTNyydessään paistattelevat suomenruotsalaiset yliopistopimatsut. (Siitä tulikin mieleeni hyvä "nuorten naisten fasistinen pahuus" -henkinen uusi kirosana, joka kaikkien naisvihaajien tulee välittömästi ottaa käyttöön: pimatsuika.)
Huonojakin uutisia forskningsledarella oli: hänen mielestään minun tulisi formalisteihin ja Lotmaniin tutustuttuani vielä ottaa selvää Derridasta. Derridasta! Yksi syy siihen, miksi olen pitänyt formalismiesseen kirjoittamisesta, on se, että formalisteilla on oikeasti myös luonnontieteen piirissä nuoruutensa eläneen miehen näkökulmasta (josta en tosiaankaan pääse eroon - yksi osa minusta ymmärtää oikein hyvin Kokkarista, vaikka odottaisinkin häneltä edelleen vastausta siihen kysymykseen, millä lihaksilla ohjelmoinnin tutkija esittää muka olevansa luonnontieteilijä; on muuten kuvaavaa, että ainoa tuntemani ydinfyysikko suhtautuu sekä kieliin, kielitieteeseen että humanistisiin tieteisiin yleensä selvästi vähemmän vainoharhaisesti kuin Ilkka, jos kohta itsekin olen taipuvainen näkemään muut humanistiset tieteet ennen muuta kielitieteen aputieteinä, joiden tulee tyytyä asemaansa meidän ylhäisyytemme nöyrinä orjina ja juoksupoikina) mielekkäitä ajatuksia ja metodologisia lähtökohtia, ennen muuta siksi, että formalisteilla runomitan, tarinakieliopin ja muiden järkeenkäypien apu- ja analyysivälineiden käyttö on tärkeässä asemassa, tärkeämmässä kuin kaikenlainen psykologisoiva juputus, puhumattakaan siitä pseudovallankumouksellisesta löpinästä, joita tantta- ja hinttapoikatutkimuksen (ns. naistutkimus ja ns. queer-tutkimus) piirissä harrastetaan. "Derrida" tarkoittaa minun sanavarastossani samaa kuin omiin mukafilosofisiin höpinöihinsä hirttäytynyt skolastikko.
"Kirjallisuudentutkijat osoittavat meille aurinkoa menemällä joukolla sen eteen. Heidät on saatettava edesvastuuseen." (Erno Paasilinna.) Humanististen tieteiden ongelmana on se, että kaikki haluavat luoda niille sen kaikenkumoavan, luonnontieteisiin verrattavan paradigman. Ja siitä seuraa sitten skolastisten koulukuntien syntyminen erilaisten gurujen ympärille. Toisaalta jokainen haluaa sitten puolestaan julistautua riippumattomaksi guruista, mistä seuraa se Ilkankin havaitsema ilmiö, että joka runkkari haluaa luoda itselleen oman kielen ja oman yksityisen pornon, jonka tahdissa voi sitten siitintään nylkyttää. Forskningsledare sanoi, että formalistien näkökulma on "ahdas", mistä syystä minun sitten pitäisi tutustua johonkin Derridaan. Mutta herää kysymys, eikö sentään tiettyyn "ahtaaseen" raamiin pitäytyminen ole välttämätöntä, jos ylipäätään halutaan saada aikaan jonkinlaista normaalitiedettä? Tietyssä kohdassa tulee voida sanoa: nyt teoria riittää, voi olla että en tämän teorian puitteissa saa aikaan muuta kuin "ahdasta" tutkimusta, mutta sekin on parempi kuin tunkea näppinsä kaikkien järjellisten rajojen ja reunojen yli paisuneeseen teoriaskolastiikan pullataikinaan. Kyse on kohteen rajaamisesta, johon kuuluu kirjallisuustieteessä oleellisena osana myös menetelmien ja teoreettisten lähtökohtien rajaaminen.
Muudan tuttavuuteni, joka on itseään sivistääkseen käynyt myös naistutkimuksen luennoilla, mutta on pääasialliselta suuntautumiseltaan historioitsija, on todennut kantanaan kirjallisuudentutkimukseen, että ainoa mielekäs tapa tutkia kirjallisuutta ovat kirjailijaelämäkerrat - muu on pelkkää tyhjänpäiväistä lätinää. Vaikka tämä on suunnilleen diametraalinen vastakohta venäläisen formalismin ajattelutavalle - formalismissa kun lähdetään siitä, että kirjailijoiden elämäkerrat ovat osa aikansa kirjallisia muoteja, joten ajan muodin sitä vaatiessa jokainen kirjailija esiintyy, tai esitetään, absinttia latkivan rankkuuden ruumiillistumana, öyhöttävänä kapakkatappelijana tai lyyrisesti hengiltä kuihtuvana keuhkotautipotilaana (Aleksis Kiven eri elämäkerrat ovat mitä suurimmassa määrin case in point, puhumattakaan siitä, ettei nykysuomalaisia nuoria naiskirjailijoita tunnetusti kukaan osaa erottaa toisistaan) - olen kyllä sitä mieltä, että kaverin tapa rajata ja määritellä oma teoreettinen lähtökohtansa on ihan hyvä ja siitä käsin on aivan mahdollista päästä merkittäviinkin tutkimustuloksiin. Ainakin dokumenttien metsästäminen ja arkistojen penkominen on oikeasti luterilais-weberiläisessa hengessä tutkimustyötä, ihan toisella tavalla kuin kapakassa istuminen omahyväisten humppanistikaverien kanssa.
Huonojakin uutisia forskningsledarella oli: hänen mielestään minun tulisi formalisteihin ja Lotmaniin tutustuttuani vielä ottaa selvää Derridasta. Derridasta! Yksi syy siihen, miksi olen pitänyt formalismiesseen kirjoittamisesta, on se, että formalisteilla on oikeasti myös luonnontieteen piirissä nuoruutensa eläneen miehen näkökulmasta (josta en tosiaankaan pääse eroon - yksi osa minusta ymmärtää oikein hyvin Kokkarista, vaikka odottaisinkin häneltä edelleen vastausta siihen kysymykseen, millä lihaksilla ohjelmoinnin tutkija esittää muka olevansa luonnontieteilijä; on muuten kuvaavaa, että ainoa tuntemani ydinfyysikko suhtautuu sekä kieliin, kielitieteeseen että humanistisiin tieteisiin yleensä selvästi vähemmän vainoharhaisesti kuin Ilkka, jos kohta itsekin olen taipuvainen näkemään muut humanistiset tieteet ennen muuta kielitieteen aputieteinä, joiden tulee tyytyä asemaansa meidän ylhäisyytemme nöyrinä orjina ja juoksupoikina) mielekkäitä ajatuksia ja metodologisia lähtökohtia, ennen muuta siksi, että formalisteilla runomitan, tarinakieliopin ja muiden järkeenkäypien apu- ja analyysivälineiden käyttö on tärkeässä asemassa, tärkeämmässä kuin kaikenlainen psykologisoiva juputus, puhumattakaan siitä pseudovallankumouksellisesta löpinästä, joita tantta- ja hinttapoikatutkimuksen (ns. naistutkimus ja ns. queer-tutkimus) piirissä harrastetaan. "Derrida" tarkoittaa minun sanavarastossani samaa kuin omiin mukafilosofisiin höpinöihinsä hirttäytynyt skolastikko.
"Kirjallisuudentutkijat osoittavat meille aurinkoa menemällä joukolla sen eteen. Heidät on saatettava edesvastuuseen." (Erno Paasilinna.) Humanististen tieteiden ongelmana on se, että kaikki haluavat luoda niille sen kaikenkumoavan, luonnontieteisiin verrattavan paradigman. Ja siitä seuraa sitten skolastisten koulukuntien syntyminen erilaisten gurujen ympärille. Toisaalta jokainen haluaa sitten puolestaan julistautua riippumattomaksi guruista, mistä seuraa se Ilkankin havaitsema ilmiö, että joka runkkari haluaa luoda itselleen oman kielen ja oman yksityisen pornon, jonka tahdissa voi sitten siitintään nylkyttää. Forskningsledare sanoi, että formalistien näkökulma on "ahdas", mistä syystä minun sitten pitäisi tutustua johonkin Derridaan. Mutta herää kysymys, eikö sentään tiettyyn "ahtaaseen" raamiin pitäytyminen ole välttämätöntä, jos ylipäätään halutaan saada aikaan jonkinlaista normaalitiedettä? Tietyssä kohdassa tulee voida sanoa: nyt teoria riittää, voi olla että en tämän teorian puitteissa saa aikaan muuta kuin "ahdasta" tutkimusta, mutta sekin on parempi kuin tunkea näppinsä kaikkien järjellisten rajojen ja reunojen yli paisuneeseen teoriaskolastiikan pullataikinaan. Kyse on kohteen rajaamisesta, johon kuuluu kirjallisuustieteessä oleellisena osana myös menetelmien ja teoreettisten lähtökohtien rajaaminen.
Muudan tuttavuuteni, joka on itseään sivistääkseen käynyt myös naistutkimuksen luennoilla, mutta on pääasialliselta suuntautumiseltaan historioitsija, on todennut kantanaan kirjallisuudentutkimukseen, että ainoa mielekäs tapa tutkia kirjallisuutta ovat kirjailijaelämäkerrat - muu on pelkkää tyhjänpäiväistä lätinää. Vaikka tämä on suunnilleen diametraalinen vastakohta venäläisen formalismin ajattelutavalle - formalismissa kun lähdetään siitä, että kirjailijoiden elämäkerrat ovat osa aikansa kirjallisia muoteja, joten ajan muodin sitä vaatiessa jokainen kirjailija esiintyy, tai esitetään, absinttia latkivan rankkuuden ruumiillistumana, öyhöttävänä kapakkatappelijana tai lyyrisesti hengiltä kuihtuvana keuhkotautipotilaana (Aleksis Kiven eri elämäkerrat ovat mitä suurimmassa määrin case in point, puhumattakaan siitä, ettei nykysuomalaisia nuoria naiskirjailijoita tunnetusti kukaan osaa erottaa toisistaan) - olen kyllä sitä mieltä, että kaverin tapa rajata ja määritellä oma teoreettinen lähtökohtansa on ihan hyvä ja siitä käsin on aivan mahdollista päästä merkittäviinkin tutkimustuloksiin. Ainakin dokumenttien metsästäminen ja arkistojen penkominen on oikeasti luterilais-weberiläisessa hengessä tutkimustyötä, ihan toisella tavalla kuin kapakassa istuminen omahyväisten humppanistikaverien kanssa.
sunnuntai 22. toukokuuta 2005
Oletteko tulossa Jupiteriin?
Olen edelleenkin jatkanut iirinkielisen Maailmankaikkeuden ensyklopedian rakentamista. Keräilin tässä juuri tietoja Jupiterin Europa-kuuta varten - toistaiseksi Io on ainoa galileaanisista kuista (iiriksi Gealacha Galileo), josta minulla on oma hakusana. Tämä sivu on hyvä resurssi, mutta se on ilmeisesti mainosrahoitteinen, koska oikeassa laidassa kurkkii sponsoroituja linkkejä. Siellä oli sitten näinkin lupaava linkki:
Coming to Jupiter?
Get advice and recommendations from local residents.
AskaResident.com
Lupaavaa. Tätä linkkiähän on aivan pakko seurata. Valitettavasti kyseessä ei ole Jupiter-planeetta, vaan ilmeisesti Floridassa sijaitseva samanniminen asutuskeskus. Ja minä jo ehdin luulla...Pitäisi kai lukea vähemmän tieteiskirjallisuutta, ja enemmän humanististen tieteiden teoriaa käsitteleviä kirjoja. Venäjänkielinen Bahtinin koulukunnan tekstien kokoelmakin pölyyntyy nurkissa.
Coming to Jupiter?
Get advice and recommendations from local residents.
AskaResident.com
Lupaavaa. Tätä linkkiähän on aivan pakko seurata. Valitettavasti kyseessä ei ole Jupiter-planeetta, vaan ilmeisesti Floridassa sijaitseva samanniminen asutuskeskus. Ja minä jo ehdin luulla...Pitäisi kai lukea vähemmän tieteiskirjallisuutta, ja enemmän humanististen tieteiden teoriaa käsitteleviä kirjoja. Venäjänkielinen Bahtinin koulukunnan tekstien kokoelmakin pölyyntyy nurkissa.
lauantai 21. toukokuuta 2005
Hyvä uutinen
Tyypillinen esimerkki siitä, että hyvät uutiset eivät ole uutisia lainkaan: vuodenvaihteen tienoilla Yhdysvalloissa on nuori tyttö onnistuttu parantamaan vesikauhusta, joka oli jo ohittanut itämisaikansa. Tästäkin sain tietää vasta englanninkielisestä Wikipediasta.
Syyskuussa 2004 vesikauhua kantava lepakko puri 15-vuotiasta wisconsinilaista tyttöä. Tyttö ei kuitenkaan ymmärtänyt mennä lääkäriin, ja reilua kuukautta myöten hänet tuotiin paikalliseen lastensairaalaan tyypillisistä vesikauhuoireista kärsivänä. Hoidosta vastannut lääkäri Rodney Willoughby päätti kokeilla Star Trek -insinöörityyliin omaa viritystä, jonka hän arveli teoriassa ehkä voivan toimia. Willoughby nukutti potilaan koomaan ja antoi hänelle ilmeisesti melko tavanomaisia lääkkeitä, joiden tarkoituksena oli suojella aivoja vahingoittumasta ja jättää likainen työ potilaan omalle immuunijärjestelmälle. Vesikauhurokotusta ei annettu.
Tulos oli, että potilas selvisi tartunnasta tolkku tallella, ja ilmeisesti lihaksia ohjaavat hermotkaan eivät olleet kokonaan tuhoutuneet, koska niiden toimintakyky alkoi osoittaa merkkejä palautumisesta. (Tosin lasten ja nuorten hermoston ja jopa aivojen tiedetään kyllä kykenevän toipumaan aiemmin luultua paremmin yllättävänkin ankarista vaurioista.)
Meitä luonnontieteellisen positivismin sisäistäneitä sivistyneitä eurooppalaisia varmasti huvittaa tieto, että tapahtuma on saanut paikalliset villit...ehh, siis paikalliset tavalliset amerikkalaiset kovasti tohkeisiinsa, ja he näkevät tapauksen ennen kaikkea merkkinä fundamentalisti-Jumalan olemassaolosta ja potilaan omaisten järjestämien suurten rukouskokousten voimasta. Oman teologiani mukaan taas tri Willoughby koki - ehkä noiden rukousten mittakaavasta vaikuttuneena - Jumalan vastuiden joutuneen hoidettavakseen, joten hän koetti osoittautua saamansa kunnian mittaiseksi ja tehdä parhaansa, mahdollisesti hieman enemmän. Mutta näinhän paras protestanttinen etiikka toimii: tehdään suuria tekoja, ei omaksi, vaan Jumalan suuremmaksi kunniaksi, ad maiorem Dei gloriam.
Mutta oikeasti: minua(kin) hieman suututtaa, että milwaukeelaiset villi-ihmiset eivät tunnu kykenevän antamaan hituakaan kunniasta tri Willoughbylle. Tästä syystä mainitsin itse hänet nimeltä - sitä kun ei tee edes Wikipedia.
Syyskuussa 2004 vesikauhua kantava lepakko puri 15-vuotiasta wisconsinilaista tyttöä. Tyttö ei kuitenkaan ymmärtänyt mennä lääkäriin, ja reilua kuukautta myöten hänet tuotiin paikalliseen lastensairaalaan tyypillisistä vesikauhuoireista kärsivänä. Hoidosta vastannut lääkäri Rodney Willoughby päätti kokeilla Star Trek -insinöörityyliin omaa viritystä, jonka hän arveli teoriassa ehkä voivan toimia. Willoughby nukutti potilaan koomaan ja antoi hänelle ilmeisesti melko tavanomaisia lääkkeitä, joiden tarkoituksena oli suojella aivoja vahingoittumasta ja jättää likainen työ potilaan omalle immuunijärjestelmälle. Vesikauhurokotusta ei annettu.
Tulos oli, että potilas selvisi tartunnasta tolkku tallella, ja ilmeisesti lihaksia ohjaavat hermotkaan eivät olleet kokonaan tuhoutuneet, koska niiden toimintakyky alkoi osoittaa merkkejä palautumisesta. (Tosin lasten ja nuorten hermoston ja jopa aivojen tiedetään kyllä kykenevän toipumaan aiemmin luultua paremmin yllättävänkin ankarista vaurioista.)
Meitä luonnontieteellisen positivismin sisäistäneitä sivistyneitä eurooppalaisia varmasti huvittaa tieto, että tapahtuma on saanut paikalliset villit...ehh, siis paikalliset tavalliset amerikkalaiset kovasti tohkeisiinsa, ja he näkevät tapauksen ennen kaikkea merkkinä fundamentalisti-Jumalan olemassaolosta ja potilaan omaisten järjestämien suurten rukouskokousten voimasta. Oman teologiani mukaan taas tri Willoughby koki - ehkä noiden rukousten mittakaavasta vaikuttuneena - Jumalan vastuiden joutuneen hoidettavakseen, joten hän koetti osoittautua saamansa kunnian mittaiseksi ja tehdä parhaansa, mahdollisesti hieman enemmän. Mutta näinhän paras protestanttinen etiikka toimii: tehdään suuria tekoja, ei omaksi, vaan Jumalan suuremmaksi kunniaksi, ad maiorem Dei gloriam.
Mutta oikeasti: minua(kin) hieman suututtaa, että milwaukeelaiset villi-ihmiset eivät tunnu kykenevän antamaan hituakaan kunniasta tri Willoughbylle. Tästä syystä mainitsin itse hänet nimeltä - sitä kun ei tee edes Wikipedia.
perjantai 20. toukokuuta 2005
Perjantain musiikki- ja diktatuuripläjäys
Minuun on tunnetusti viime aikoina iskenyt kummallinen viehtymys eri maiden kansallislauluihin ja muihin isänmaallisiin renkutuksiin. Tänään tutustuin Italian kansallislauluun, jota voisi kuunnella vaikka tuntikausia. Menkää tälle sivulle, siirtykää sivun alaosaan ja painakaa sitä hieman itse hymnitekstin yläpuolella olevaa harmaata linkkiä tikkuraajaisen ukkelinkuvan vieressä - linkissä lukee "Ascolta l'inno", joka tarkoittaa samaa kuin espanjan "Escucha al himno" eli Kuuntele hymni. Linkistä avautuu ikkuna, josta voi valita hymnin eri tulkintoja kuunneltavaksi. Valitkaa ylin, jota luonnehditaan historialliseksi äänitykseksi (registrazione storica) vuodelta 1961 ja jonka esittää tenori Mario de Monaco.
Kansallislaulu on Risorgimento-ajan tasavaltalaisuuden peruja, ja sen viimeisessä säkeistössä lauletaan italialaisten ja heidän avukseen tulleiden puolalaisten (!) verestä. Itse asiassa tuossa olisi idea hienolle puolalais-italialaiselle yhteistyöelokuvalle, jonka juoni juolahti mieleeni samantien: kun germaani ja ryssä vuonna 1939 yhteistuumin vyöryvät Puolaan, italialainen kapteeni ja hänen sotilaansa karkaavat kotimaastaan maksaakseen kansallislaulussa kuvatun isänmaallisen kunniavelan Puolalle osallistumalla sotaan sen armeijassa. Elokuva voisi sisältää herttaisia veljeilykohtauksia, joissa puolalaiset sotilaat ryyppäävät votkaa yhdessä italialaisten kanssa ja yrittävät opettaa näille puolaa. Komediallisesta puolesta siirryttäisiin sitten lopun suureen traagiseen huipentumaan, jossa italialaiset astuvat kuolemaansa joko Saksan tai Neuvostoliiton tankkien eteen, ja taustalla soi jylhästi Italian kansallislaulun asianmukainen kohta:
Già l'Aquila d'Austria
Le penne ha perdute.
Il sangue d'Italia,
Il sangue Polacco,
Bevé, col cosacco,
Ma il cor le bruciò.
Stringiamci a coorte
Siam pronti alla morte
L'Italia chiamò.
"Itävallan kotka on menettänyt höyhenensä. Italian verta ja puolalaista verta se on juonut yhdessä kasakan kanssa, mutta polttanut sydämensä. Sulkekaamme rivit, olemme valmiit kuolemaan, Italia on kutsunut."
Tietenkin sanoitusta voisi korjata niin, että Itävallan kotkan paikalla on Saksan kotka, ja että Italian poikia kutsuu kunnian kentille Polonia, eikä Italia.
Tunnetusti Suomen kansallislaulu ei ole kaksinen - ainoa syy, miksi en halua sitä vaihdettavan Finlandiaan, on se, että Finlandiaan siirtymistä ajavat hurrivihaajat. Itse asiassa kun 80-luvun lopussa kirjoitin autuaallisesti unohtunutta romaaniyritelmääni hurrivihaajien vallankaappauksen seurauksena fasististyyppiseen diktatuuriin siirtyneestä Suomesta, eräs kyseisen kirjallisen tekeleen nerokkaista ideoista oli, että Finlandiasta tehtiin diktatuuri-Suomen kansallislaulu, kun taas Maamme-laulu jäi pakolaishallitukselle, jonka radioasema lähetti Uumajasta, vai oliko se nyt Luulajasta, kaksikielistä ohjelmaa. Se taisi muuten olla Luulajassa, ja Suomen pakolaishallituksesta käytettiin sen takia arkikielessä nimitystä "Luulaja". Yksi kyseisen teoksen omasta mielestäni onnistuneimmista kohdista oli keskustelu, jossa diktatuuri-Suomen tiedotusupseeria haastatellaan ja häntä yritetään hiostaa Suomen ihmisoikeusloukkauksista, mutta osaavana miehenä hän väistää kaikki iskut. Muistan siitä enää vain repliikit:
Haastattelija: Entä neuvottelukosketus Luulajan kanssa?
Upseeri: Ei käy: he eivät tunnusta meitä, emmekä me heitä.
Huomattava osa romaanin ennustuksista - mm. juuri tuo Finlandian nouseminen hurrivihaajien kansallislauluksi - on sittemmin toteutunut, mutta myönnän, että profeetallisuus ei olisi riittänyt syyksi kyseisen heikon yritelmän julkaisemiseen. Kirjassa oli lähinnä puuduttavia diktatuurin arkipäivän kuvauksia, hirvittävän teennäinen rakkaustarina ja tylsiä avainromaanimaisia iskuja samanaikaisen Suomen vaikuttajien suuntaan - esimerkiksi Sulo Aittoniemen, jonka peitenimi oli Armas Kauttoniemi. Armas johti Isänmaan Iskumiehet -nimistä yleisäärioikeistolaista aseellista järjestöä, joka aloitti diktatuuriin johtaneen sisällissodan, mutta Iskumiehet saivat kilpailijan Olavi Mahlasen (tämä viittasi Suomalaisuuden liiton silloiseen johtajaan Erkki Pihkalaan) johtamasta Suomen Suojasta (sitä ei sentään lyhennetty muodossa SS, vaan SuS), ja näiden kahden järjestön tapeltua keskenään jonkin aikaa ne saivat aikaan sopimuksen - ei korppi korpin silmää noki, Pack verträgt sich ja niin edelleen - jonka tuloksena Iskumiehet liittyivät Suomen Suojan riveihin ja Kauttoniemi lahjottiin hiljaiseksi jollain näennäisjohtajan pallilla.
Muistaakseni juttu jatkui vielä siten, että päähenkilöni, tornionjokilaaksolaissyntyisen riikinruotsalaisen, mutta suomentaitoisen kirjailijan Lars Anders Harriojan (Harrioja on autenttinen tornionjokilaaksolainen nimi, jonka löysin kirjasta Sällsamheter i Tornedalen) oleskellessa Turussa Kauttoniemi murhattiin. Mahlaslaisten lehti, jolla oli jokin läpinäkyvästi totalitarismitaholle viittaava nimi (se ei ollut Totuus eikä Kansallinen tarkkailija, mutta kuitenkin jonkin kuuluisan diktatuurin äänenkannattajan nimi suomeksi käännettynä - olisikohan se ollut Hyökkäys, vrt. Der Angriff? vai Sinivalkoinen miekka, vrt. Punainen miekka, joka taisi olla Tshekan lehti?), syytti tietysti FFBA:n (Finlands Förenade Befrielsearmé - vai oliko se kenties FFFA, Finlands Förenade Frihetsarmé?) terroristeja murhasta, mutta VSTT:n (Vapaan Suomen Tietotoimiston) uutiset, joita Lars Anders Harrioja tietenkin kuunteli Suomeen salakuljettamastaan radiosta, totesivat, että asialla olivat olleet Suomen Suojan miehet, jotka olivat raivanneet Kauttoniemen tieltä uhkaamasta Olavi Mahlasen yksinvaltaa.
Kyse ei ollut mitenkään yksipuolisen pölhövasemmistolaisesta kirjasta, sillä esimerkiksi ns. edistyksellisen älymystön ja yliopistoväen edustajia näkyi Mahlasen juoksupoikien riveissä paljonkin. Ei liene vaikeaa arvata, kuka oli esikuva sille filosofian professorille, joka kohkasi Suomen Suojan jylhien miesten karismaattisen machosta sikaenergiasta. Myös tunnetuista suomenruotsalaisista ne minulle henkilökohtaisesti epäsympaattisimmat olivat niljaisessa opportunismissaan vaihtaneet puolta ja suomentaneet nimensä, esim. eräs herra Pentti Siljakkainen.
Mahlasen televisiopuheet taas olivat saaneet vaikutteita lähinnä Fidel Castrosta. Mahlanen aloitti muuten aina puheensa puhuttelulla: Suomen Suojelijat! Suomen Armeijan Sotilaat! Suomalaiset! Idea oli Natsi-Saksasta, eli suomensuojalaiset, diktaattorille henkilökohtaisesti uskolliset "poliittiset sotilaat", olivat tärkeämpiä ja arvostetumpia kuin oikeat sotilaat, ja tavalliset siviilikansalaiset tietysti pahnanpohjimmaisia. Tosin vanhan sivarin tapaan tietysti esitin myös armeijan mahlaslaisen fasismin turmelemana, mutta sama ruskea mädätys oli toki läsnä muissakin yhteiskunnan instituutioissa. Muistaakseni kyllä armeija oli innolla ja riemulla rientänyt Isänmaan Iskumiesten leiriin heti saadessaan tietää, että valtaa oli jaossa ja demokratia laossa. Mutta kai siitäkin oli tarkoitus kehitellä jonkinlainen valtataisteluteemaa: iskumiehillä ja armeijalla ei ollut muuta ideaa kuin kaapata valta "isänmaallisille" voimille, mutta he olivat poliittisesti niin naiiveja, että suomensuojalaiset, joiden hurrivihaan (vrt. natsien antisemitismi) liittyi natsismin kaltainen koherentti ideologia ja kommunismin kaltainen sisäinen kurinalaisuus, pystyivät helposti soluttamaan heidät ja nappaamaan vallan heidän naamansa edestä.
Tarinan neljä päähenkilöä olivat Lars Anders Harriojan lisäksi Larsin ruotsinpuolalainen, tuittupäinen ja ihastuttava tyttöystävä Katarzyna (Kasia), Larsin suomalainen pakolaisintellektuelliystävä, useita kieliä niiden kieliopista ja sanastosta kulinaristin elkein nautiskellen puhuva Pellervo Söderström sekä Kasian ystävätär Pia Bobacka, suomenruotsalainen pakolaistyttö Pohjanmaalta, josta tuli Pellervon tyttöystävä. Kaikissa näissä oli paljon minusta itsestäni. Lars Anders olin minä itse sellaisena vähän yli kaksikymppisenä; Kasia oli sellainen kuin minä olisin ollut, jos olisin ollut reipas ja hyväitsetuntoinen nuori nainen enkä masennettu ja murskattu nuori mies; Pia Bobacka edusti minun uskovais-provinsiaalista puoltani; ja Pellervo oli sellainen kuin olisin halunnut olla aikuisempana, kypsempänä ja tasaantuneempana miehenä.
Ruotsinkielinen Pohjanmaa oli luonnollisesti lakkaamattomassa kapinassa Mahlasen valtaa vastaan. Yhdessä kohtaa mietinkin, pitäisikö minun kirjoittaa kuvaus piiritystilassa olevasta Vaasasta siellä majailevan amerikkalaisen, Hemingway-henkisen sotakirjeenvaihtajan silmin. Ikävä kyllä sitä ideaa en toteuttanut koskaan paria luonnosliuskaa pitemmälle, vaikka ehdin tutkia Vaasan katukarttaa aika moneen kertaan voidakseni antaa jutulle uskottavuutta ja laadin aika kattavan juoniselosteen muistiinpanoineen. Minulla oli nimittäin hyvin elävä mielikuva Vaasan ilmapiiristä, joka oli tietysti saanut paljon vaikutteita kaikista lukemistani puolalaisista partisaanielämän kuvauksista.
Joka tapauksessa idea oli se, että kun suomenruotsalaisia partisaaneja ei saatu muuten talttumaan, kaupunkiin lähetettiin varuskunnan verran savolaisia Suomen Suojan miehiä taistelemaan näitä vastaan. Tilanne oli kuitenkin se, että kaupunki oli öisin kokonaan julmien ähtäväläisten, närpiöläisten ja kokkolalaisten hallussa, ja heti kun ilta pimeni, suomensuojalaisten kasarmiin hiipi pelko ja vavistus. Närpiöläiset kurkunleikkaajat hiipivät pimeässä röyhkeästi kasarmiin suunnilleen joka toinen tai kolmas yö, lahtasivat savolaisen tai pari ja jättivät myös vartiomiehen hengettömäksi. Jossain välissä muistaakseni kokonainen komppania suomensuojalaisia retkotti reporankoina raatoina tuvassaan kun aamulla tultiin tarkastuskäynnille, koska säälimättömät närpiöläiset olivat käyttäneet heihin kotikeittoista hermokaasua (jota muuten osaisin minäkin vanhana kemistinä tehdä, hyvin yksinkertaisista ja helposti saatavista aineista). Raippaluoto oli suomensuojalaisilta täysin suljettua aluetta ja toimi käytännössä partisaanien aselaivasatamana.
Tämä tilanne johti sitten odotettaviin seurauksiin, eli pikkuhiljaa suomensuojalaisten ja partisaanien välille syntyi jonkinlainen modus vivendi: kasarmin pojat olivat ihmisiksi eivätkä häirinneet partisaaneja, ja partisaanit taas olivat niin ystävällisiä, että lopettivat savolaisnuorukaisten lahtaamisen. Sanottakoon, että kirja oli tarkoitettu realistiseksi eikä kuvannut hyviksiäkään kovin myönteisessä valossa: partisaanit esimerkiksi silpoivat uhrejaan kamalalla tavalla tarkoituksenaan terrorisoida suomensuojalaisia. Itse asiassa nykyisillä irakilaisilla vastarintamiehillä ja muslimiterroristeilla ei olisi mitään erityistä opetettavaa minun kuvittelemalleni suomenruotsalaiselle vapautusarmeijalle. Lähdin sen tekoja suunnitellessani siitä, että säälimättömäksi miellettyä sortajaa vastaan taisteltaessa esimerkiksi Suomen Suojan nuorukaisten kiduttaminen ja heidän päänsä katkaiseminen on täysin rationaalista toimintaa, kun tavoitteena on käyttää silkkaa terroria aseena vastapuolen nujertamiseksi.
Sitten kun Suomen Suoja, tai jokin siihen verrattava hurrivihaajaryhmä, todella kaappaa vallan - ja ottaen huomioon romaanin muut toteutuneet ennustukset, se ei taida enää olla mahdotonta - olen jo henkisesti valmistautunut johtamaan vastarintaliikkeen kidutusosastoa. Ei minullakaan olisi sanottavasti vaikeuksia leikata omakätisesti päätä irti sellaisen vihollisen edustajilta, varsinkin kun on jo selvää, että he ovat itse julmia pelkureita, jotka eivät muusta tokene. Joka ei ole valmis siihen isänmaan vapauden ja muiden pyhien arvojen tähden, hän kuuluu vastapuoleen, ja minulla on jo jossain mielessä, tai jollain henkisellä tasolla, saha teroitettuna tällaisten petturien kauloja varten. Ja kuten kaikki tässä vaiheessa jo tietävät: viime kädessä menin sivariin siksi, että olisin ollut armeijan leivissä hengenvaarallinen. (Suku itse asiassa huoahti helpotuksesta sen takia. Pelkäsivät varmaan tosissaan, että teen Mika Muraset: otan mukaani rynnäkkökiväärin ja paljon paukkuja ja lähden maksamaan kalavelkojani varkautelaisille.)
Mutta palataanpa siihen kuvittelemaani piiritystilan Vaasaan. Jossain vaiheessa Mahlanen valtaklikkeineen kyllästyi Vaasan suomensuojalaiskasarmin lepsuiluun ja lähetti sinne kovapintaisen nuoren savolaisen johtamaan kasarmia. Kyseessä oli eräänlainen alikersantti Lehto -tyyppi, jolle keksin sopivan persoonattoman nuorukaisnimen, se oli jotain sellaista kuin Jari Kovanen tai Jere Kuosmanen. Joka tapauksessa tämä Jari oli luonnevikaisen julmuutensa ansiosta noussut alle kolmekymppisenä Suomen Suojan kenraaliksi, vai mikähän gruppenführer lieneekään ollut - olisi sopinut yleiseen tyyliin, että suomensuojalaisilla olisi ollut SS-tyyppiset (heh) omat arvonimet. Hän koettikin panna Vaasaa kuriin johtamalla erityistä yöpartiota, jonka tarkoitus oli vangita ja teloittaa kaikki ulkonaliikkumiskieltoa rikkovat, mutta ainoa seuraus tästä oli, että ähtäväläiset tarkk'ampujat napsivat hänen perässään seuraavat pelosta housuihinsa jo kakkineet Suomen Suojan nuorukaiset yksitellen hengiltä. Siinä vaiheessa kun Jari vilkaisi taakseen, joukko oli jo niin harventunut ja kauhuissaan, että hänelle tuli kiire takaisin kasarmille. Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa Jari Kovanen istui yöt läpeensä työpöytänsä ääressä adjutantti seuranaan, koska siinä vaiheessa hän päätti itse pitää vahtia kokkolalaisten ja närpiöläisten varalta ja antaa tarvittaessa hälytyksen. Eräänä yönä närpiöläisten iskuryhmä pimensi valot, ja siinä vaiheessa kun ne syttyivät uudestaan, Kovasta tuijotti arkistokaapin päältä hänen adjutanttinsa irti leikattu pää. Siitä lähtien Kovanen oli hullu: ei nukkunut silmän täyttä, ainoastaan jutteli hiljakseen mätänevälle päälle kuin elävälle ihmiselle, järjesti jatkuvasti paikalle varavalonlähteitä - taskulamppuja, kynttilöitä ym.- jottei joutuisi jäämään pimeyteen, ja ampui pyssyllä, jos joku yritti tulla hänen huoneeseensa. Kaipa homma olisi luontevasti loppunut siihen, että Kovanen olisi hulluuksissaan sytyttänyt tulipalon saadakseen valoa ja menehtynyt liekkeihin.
Siinä vaiheessa kun olin jo hylännyt itse romaani-idean, elättelin pitkään suunnitelmaa muokata tämän piiritetyn Vaasan episodin amerikkalaisine sotakirjeenvaihtajineen erilliseksi kirjaksi. Minusta siinä olisi vieläkin potentiaalia. Sitä paitsi kirjan perusidea, eli uutisista tuttujen veristen tapahtumien konkretisoiminen siirtämällä ne keskelle meikäläistä miljöötä, puolustaisi edelleenkin paikkaansa. Nyt osaisin varmaan oikeasti kirjoittaakin tuollaisen tarinan uskottavasti, kun olen henkilökohtaisesti ollut tekemisissä pohjoisirlantilaisten kanssa.
Kansallislaulu on Risorgimento-ajan tasavaltalaisuuden peruja, ja sen viimeisessä säkeistössä lauletaan italialaisten ja heidän avukseen tulleiden puolalaisten (!) verestä. Itse asiassa tuossa olisi idea hienolle puolalais-italialaiselle yhteistyöelokuvalle, jonka juoni juolahti mieleeni samantien: kun germaani ja ryssä vuonna 1939 yhteistuumin vyöryvät Puolaan, italialainen kapteeni ja hänen sotilaansa karkaavat kotimaastaan maksaakseen kansallislaulussa kuvatun isänmaallisen kunniavelan Puolalle osallistumalla sotaan sen armeijassa. Elokuva voisi sisältää herttaisia veljeilykohtauksia, joissa puolalaiset sotilaat ryyppäävät votkaa yhdessä italialaisten kanssa ja yrittävät opettaa näille puolaa. Komediallisesta puolesta siirryttäisiin sitten lopun suureen traagiseen huipentumaan, jossa italialaiset astuvat kuolemaansa joko Saksan tai Neuvostoliiton tankkien eteen, ja taustalla soi jylhästi Italian kansallislaulun asianmukainen kohta:
Già l'Aquila d'Austria
Le penne ha perdute.
Il sangue d'Italia,
Il sangue Polacco,
Bevé, col cosacco,
Ma il cor le bruciò.
Stringiamci a coorte
Siam pronti alla morte
L'Italia chiamò.
"Itävallan kotka on menettänyt höyhenensä. Italian verta ja puolalaista verta se on juonut yhdessä kasakan kanssa, mutta polttanut sydämensä. Sulkekaamme rivit, olemme valmiit kuolemaan, Italia on kutsunut."
Tietenkin sanoitusta voisi korjata niin, että Itävallan kotkan paikalla on Saksan kotka, ja että Italian poikia kutsuu kunnian kentille Polonia, eikä Italia.
Tunnetusti Suomen kansallislaulu ei ole kaksinen - ainoa syy, miksi en halua sitä vaihdettavan Finlandiaan, on se, että Finlandiaan siirtymistä ajavat hurrivihaajat. Itse asiassa kun 80-luvun lopussa kirjoitin autuaallisesti unohtunutta romaaniyritelmääni hurrivihaajien vallankaappauksen seurauksena fasististyyppiseen diktatuuriin siirtyneestä Suomesta, eräs kyseisen kirjallisen tekeleen nerokkaista ideoista oli, että Finlandiasta tehtiin diktatuuri-Suomen kansallislaulu, kun taas Maamme-laulu jäi pakolaishallitukselle, jonka radioasema lähetti Uumajasta, vai oliko se nyt Luulajasta, kaksikielistä ohjelmaa. Se taisi muuten olla Luulajassa, ja Suomen pakolaishallituksesta käytettiin sen takia arkikielessä nimitystä "Luulaja". Yksi kyseisen teoksen omasta mielestäni onnistuneimmista kohdista oli keskustelu, jossa diktatuuri-Suomen tiedotusupseeria haastatellaan ja häntä yritetään hiostaa Suomen ihmisoikeusloukkauksista, mutta osaavana miehenä hän väistää kaikki iskut. Muistan siitä enää vain repliikit:
Haastattelija: Entä neuvottelukosketus Luulajan kanssa?
Upseeri: Ei käy: he eivät tunnusta meitä, emmekä me heitä.
Huomattava osa romaanin ennustuksista - mm. juuri tuo Finlandian nouseminen hurrivihaajien kansallislauluksi - on sittemmin toteutunut, mutta myönnän, että profeetallisuus ei olisi riittänyt syyksi kyseisen heikon yritelmän julkaisemiseen. Kirjassa oli lähinnä puuduttavia diktatuurin arkipäivän kuvauksia, hirvittävän teennäinen rakkaustarina ja tylsiä avainromaanimaisia iskuja samanaikaisen Suomen vaikuttajien suuntaan - esimerkiksi Sulo Aittoniemen, jonka peitenimi oli Armas Kauttoniemi. Armas johti Isänmaan Iskumiehet -nimistä yleisäärioikeistolaista aseellista järjestöä, joka aloitti diktatuuriin johtaneen sisällissodan, mutta Iskumiehet saivat kilpailijan Olavi Mahlasen (tämä viittasi Suomalaisuuden liiton silloiseen johtajaan Erkki Pihkalaan) johtamasta Suomen Suojasta (sitä ei sentään lyhennetty muodossa SS, vaan SuS), ja näiden kahden järjestön tapeltua keskenään jonkin aikaa ne saivat aikaan sopimuksen - ei korppi korpin silmää noki, Pack verträgt sich ja niin edelleen - jonka tuloksena Iskumiehet liittyivät Suomen Suojan riveihin ja Kauttoniemi lahjottiin hiljaiseksi jollain näennäisjohtajan pallilla.
Muistaakseni juttu jatkui vielä siten, että päähenkilöni, tornionjokilaaksolaissyntyisen riikinruotsalaisen, mutta suomentaitoisen kirjailijan Lars Anders Harriojan (Harrioja on autenttinen tornionjokilaaksolainen nimi, jonka löysin kirjasta Sällsamheter i Tornedalen) oleskellessa Turussa Kauttoniemi murhattiin. Mahlaslaisten lehti, jolla oli jokin läpinäkyvästi totalitarismitaholle viittaava nimi (se ei ollut Totuus eikä Kansallinen tarkkailija, mutta kuitenkin jonkin kuuluisan diktatuurin äänenkannattajan nimi suomeksi käännettynä - olisikohan se ollut Hyökkäys, vrt. Der Angriff? vai Sinivalkoinen miekka, vrt. Punainen miekka, joka taisi olla Tshekan lehti?), syytti tietysti FFBA:n (Finlands Förenade Befrielsearmé - vai oliko se kenties FFFA, Finlands Förenade Frihetsarmé?) terroristeja murhasta, mutta VSTT:n (Vapaan Suomen Tietotoimiston) uutiset, joita Lars Anders Harrioja tietenkin kuunteli Suomeen salakuljettamastaan radiosta, totesivat, että asialla olivat olleet Suomen Suojan miehet, jotka olivat raivanneet Kauttoniemen tieltä uhkaamasta Olavi Mahlasen yksinvaltaa.
Kyse ei ollut mitenkään yksipuolisen pölhövasemmistolaisesta kirjasta, sillä esimerkiksi ns. edistyksellisen älymystön ja yliopistoväen edustajia näkyi Mahlasen juoksupoikien riveissä paljonkin. Ei liene vaikeaa arvata, kuka oli esikuva sille filosofian professorille, joka kohkasi Suomen Suojan jylhien miesten karismaattisen machosta sikaenergiasta. Myös tunnetuista suomenruotsalaisista ne minulle henkilökohtaisesti epäsympaattisimmat olivat niljaisessa opportunismissaan vaihtaneet puolta ja suomentaneet nimensä, esim. eräs herra Pentti Siljakkainen.
Mahlasen televisiopuheet taas olivat saaneet vaikutteita lähinnä Fidel Castrosta. Mahlanen aloitti muuten aina puheensa puhuttelulla: Suomen Suojelijat! Suomen Armeijan Sotilaat! Suomalaiset! Idea oli Natsi-Saksasta, eli suomensuojalaiset, diktaattorille henkilökohtaisesti uskolliset "poliittiset sotilaat", olivat tärkeämpiä ja arvostetumpia kuin oikeat sotilaat, ja tavalliset siviilikansalaiset tietysti pahnanpohjimmaisia. Tosin vanhan sivarin tapaan tietysti esitin myös armeijan mahlaslaisen fasismin turmelemana, mutta sama ruskea mädätys oli toki läsnä muissakin yhteiskunnan instituutioissa. Muistaakseni kyllä armeija oli innolla ja riemulla rientänyt Isänmaan Iskumiesten leiriin heti saadessaan tietää, että valtaa oli jaossa ja demokratia laossa. Mutta kai siitäkin oli tarkoitus kehitellä jonkinlainen valtataisteluteemaa: iskumiehillä ja armeijalla ei ollut muuta ideaa kuin kaapata valta "isänmaallisille" voimille, mutta he olivat poliittisesti niin naiiveja, että suomensuojalaiset, joiden hurrivihaan (vrt. natsien antisemitismi) liittyi natsismin kaltainen koherentti ideologia ja kommunismin kaltainen sisäinen kurinalaisuus, pystyivät helposti soluttamaan heidät ja nappaamaan vallan heidän naamansa edestä.
Tarinan neljä päähenkilöä olivat Lars Anders Harriojan lisäksi Larsin ruotsinpuolalainen, tuittupäinen ja ihastuttava tyttöystävä Katarzyna (Kasia), Larsin suomalainen pakolaisintellektuelliystävä, useita kieliä niiden kieliopista ja sanastosta kulinaristin elkein nautiskellen puhuva Pellervo Söderström sekä Kasian ystävätär Pia Bobacka, suomenruotsalainen pakolaistyttö Pohjanmaalta, josta tuli Pellervon tyttöystävä. Kaikissa näissä oli paljon minusta itsestäni. Lars Anders olin minä itse sellaisena vähän yli kaksikymppisenä; Kasia oli sellainen kuin minä olisin ollut, jos olisin ollut reipas ja hyväitsetuntoinen nuori nainen enkä masennettu ja murskattu nuori mies; Pia Bobacka edusti minun uskovais-provinsiaalista puoltani; ja Pellervo oli sellainen kuin olisin halunnut olla aikuisempana, kypsempänä ja tasaantuneempana miehenä.
Ruotsinkielinen Pohjanmaa oli luonnollisesti lakkaamattomassa kapinassa Mahlasen valtaa vastaan. Yhdessä kohtaa mietinkin, pitäisikö minun kirjoittaa kuvaus piiritystilassa olevasta Vaasasta siellä majailevan amerikkalaisen, Hemingway-henkisen sotakirjeenvaihtajan silmin. Ikävä kyllä sitä ideaa en toteuttanut koskaan paria luonnosliuskaa pitemmälle, vaikka ehdin tutkia Vaasan katukarttaa aika moneen kertaan voidakseni antaa jutulle uskottavuutta ja laadin aika kattavan juoniselosteen muistiinpanoineen. Minulla oli nimittäin hyvin elävä mielikuva Vaasan ilmapiiristä, joka oli tietysti saanut paljon vaikutteita kaikista lukemistani puolalaisista partisaanielämän kuvauksista.
Joka tapauksessa idea oli se, että kun suomenruotsalaisia partisaaneja ei saatu muuten talttumaan, kaupunkiin lähetettiin varuskunnan verran savolaisia Suomen Suojan miehiä taistelemaan näitä vastaan. Tilanne oli kuitenkin se, että kaupunki oli öisin kokonaan julmien ähtäväläisten, närpiöläisten ja kokkolalaisten hallussa, ja heti kun ilta pimeni, suomensuojalaisten kasarmiin hiipi pelko ja vavistus. Närpiöläiset kurkunleikkaajat hiipivät pimeässä röyhkeästi kasarmiin suunnilleen joka toinen tai kolmas yö, lahtasivat savolaisen tai pari ja jättivät myös vartiomiehen hengettömäksi. Jossain välissä muistaakseni kokonainen komppania suomensuojalaisia retkotti reporankoina raatoina tuvassaan kun aamulla tultiin tarkastuskäynnille, koska säälimättömät närpiöläiset olivat käyttäneet heihin kotikeittoista hermokaasua (jota muuten osaisin minäkin vanhana kemistinä tehdä, hyvin yksinkertaisista ja helposti saatavista aineista). Raippaluoto oli suomensuojalaisilta täysin suljettua aluetta ja toimi käytännössä partisaanien aselaivasatamana.
Tämä tilanne johti sitten odotettaviin seurauksiin, eli pikkuhiljaa suomensuojalaisten ja partisaanien välille syntyi jonkinlainen modus vivendi: kasarmin pojat olivat ihmisiksi eivätkä häirinneet partisaaneja, ja partisaanit taas olivat niin ystävällisiä, että lopettivat savolaisnuorukaisten lahtaamisen. Sanottakoon, että kirja oli tarkoitettu realistiseksi eikä kuvannut hyviksiäkään kovin myönteisessä valossa: partisaanit esimerkiksi silpoivat uhrejaan kamalalla tavalla tarkoituksenaan terrorisoida suomensuojalaisia. Itse asiassa nykyisillä irakilaisilla vastarintamiehillä ja muslimiterroristeilla ei olisi mitään erityistä opetettavaa minun kuvittelemalleni suomenruotsalaiselle vapautusarmeijalle. Lähdin sen tekoja suunnitellessani siitä, että säälimättömäksi miellettyä sortajaa vastaan taisteltaessa esimerkiksi Suomen Suojan nuorukaisten kiduttaminen ja heidän päänsä katkaiseminen on täysin rationaalista toimintaa, kun tavoitteena on käyttää silkkaa terroria aseena vastapuolen nujertamiseksi.
Sitten kun Suomen Suoja, tai jokin siihen verrattava hurrivihaajaryhmä, todella kaappaa vallan - ja ottaen huomioon romaanin muut toteutuneet ennustukset, se ei taida enää olla mahdotonta - olen jo henkisesti valmistautunut johtamaan vastarintaliikkeen kidutusosastoa. Ei minullakaan olisi sanottavasti vaikeuksia leikata omakätisesti päätä irti sellaisen vihollisen edustajilta, varsinkin kun on jo selvää, että he ovat itse julmia pelkureita, jotka eivät muusta tokene. Joka ei ole valmis siihen isänmaan vapauden ja muiden pyhien arvojen tähden, hän kuuluu vastapuoleen, ja minulla on jo jossain mielessä, tai jollain henkisellä tasolla, saha teroitettuna tällaisten petturien kauloja varten. Ja kuten kaikki tässä vaiheessa jo tietävät: viime kädessä menin sivariin siksi, että olisin ollut armeijan leivissä hengenvaarallinen. (Suku itse asiassa huoahti helpotuksesta sen takia. Pelkäsivät varmaan tosissaan, että teen Mika Muraset: otan mukaani rynnäkkökiväärin ja paljon paukkuja ja lähden maksamaan kalavelkojani varkautelaisille.)
Mutta palataanpa siihen kuvittelemaani piiritystilan Vaasaan. Jossain vaiheessa Mahlanen valtaklikkeineen kyllästyi Vaasan suomensuojalaiskasarmin lepsuiluun ja lähetti sinne kovapintaisen nuoren savolaisen johtamaan kasarmia. Kyseessä oli eräänlainen alikersantti Lehto -tyyppi, jolle keksin sopivan persoonattoman nuorukaisnimen, se oli jotain sellaista kuin Jari Kovanen tai Jere Kuosmanen. Joka tapauksessa tämä Jari oli luonnevikaisen julmuutensa ansiosta noussut alle kolmekymppisenä Suomen Suojan kenraaliksi, vai mikähän gruppenführer lieneekään ollut - olisi sopinut yleiseen tyyliin, että suomensuojalaisilla olisi ollut SS-tyyppiset (heh) omat arvonimet. Hän koettikin panna Vaasaa kuriin johtamalla erityistä yöpartiota, jonka tarkoitus oli vangita ja teloittaa kaikki ulkonaliikkumiskieltoa rikkovat, mutta ainoa seuraus tästä oli, että ähtäväläiset tarkk'ampujat napsivat hänen perässään seuraavat pelosta housuihinsa jo kakkineet Suomen Suojan nuorukaiset yksitellen hengiltä. Siinä vaiheessa kun Jari vilkaisi taakseen, joukko oli jo niin harventunut ja kauhuissaan, että hänelle tuli kiire takaisin kasarmille. Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa Jari Kovanen istui yöt läpeensä työpöytänsä ääressä adjutantti seuranaan, koska siinä vaiheessa hän päätti itse pitää vahtia kokkolalaisten ja närpiöläisten varalta ja antaa tarvittaessa hälytyksen. Eräänä yönä närpiöläisten iskuryhmä pimensi valot, ja siinä vaiheessa kun ne syttyivät uudestaan, Kovasta tuijotti arkistokaapin päältä hänen adjutanttinsa irti leikattu pää. Siitä lähtien Kovanen oli hullu: ei nukkunut silmän täyttä, ainoastaan jutteli hiljakseen mätänevälle päälle kuin elävälle ihmiselle, järjesti jatkuvasti paikalle varavalonlähteitä - taskulamppuja, kynttilöitä ym.- jottei joutuisi jäämään pimeyteen, ja ampui pyssyllä, jos joku yritti tulla hänen huoneeseensa. Kaipa homma olisi luontevasti loppunut siihen, että Kovanen olisi hulluuksissaan sytyttänyt tulipalon saadakseen valoa ja menehtynyt liekkeihin.
Siinä vaiheessa kun olin jo hylännyt itse romaani-idean, elättelin pitkään suunnitelmaa muokata tämän piiritetyn Vaasan episodin amerikkalaisine sotakirjeenvaihtajineen erilliseksi kirjaksi. Minusta siinä olisi vieläkin potentiaalia. Sitä paitsi kirjan perusidea, eli uutisista tuttujen veristen tapahtumien konkretisoiminen siirtämällä ne keskelle meikäläistä miljöötä, puolustaisi edelleenkin paikkaansa. Nyt osaisin varmaan oikeasti kirjoittaakin tuollaisen tarinan uskottavasti, kun olen henkilökohtaisesti ollut tekemisissä pohjoisirlantilaisten kanssa.
keskiviikko 18. toukokuuta 2005
Nyt otti veitsen, eikä pa' poiskaan
Jukka Kajava on kuollut. Eikä ollut kuin vähän yli kuudenkymmenen.
Arto Melleri nyt kuului suomalaisen kulttuurin varamiehistöön, mutta Jukka Kajava jättää oikeasti aukon jälkeensä. Jotenkin kuvaavaa että Kajava kuoli Berliinissä, saksalaisia teatteripäiviä seuratessaan. Kukahan nuoremmista teatteri-ihmisistä osaa saksaa tai tuntee saksalaista kulttuuria - lukuunottamatta tietysti pikkupoikaiässä Korkeajännityksistä, taistolaispropagandasta ja jenkkileffoista omaksumaansa käsitystä saksalaisista natseina?
Kajavaa verrattiin usein hurrivihaajaääliö Heikinheimoon, jota ei ole ikinä tullut ikävä ja joka oli suomalaiselle kulttuurille yksinomaan haitaksi ja häpeäksi. Kuulostaa leijonan vertaamiselta hyeenaan. Heikinheimo, joka päätyi ainoaan oikeaan ja ansaittuun lopulliseen ratkaisuun, oli aivan ilmeisen ajastaan jäänyt mies, kun taas Kajava osasi kriittisenäkin mukautua aikaansa ja esitti vaikkapa televisiotarjonnasta sellaisia huomioita, jotka olivat tavallisen, kakaroitaan kasvattavan lähiöihmisenkin näkökulmasta relevantteja. Kajava oli muuten kriittisen utelias myös lastenkulttuuria kohtaan ja otti sen vakavasti.
En valitettavasti tuntenut Jukka Kajavaa henkilökohtaisesti enkä ole teatteri-ihminen missään mielessä - ottaen huomioon, miten paljon harrastajateatteritoimintaa tässäkin maassa on, tunnen itseni miltei epäisänmaalliseksi rentuksi joutuessani tunnustamaan, etten ole sitten pikkupoika-aikojen teatterileikkien tehnyt mitään näytelmällistä, vaikka ihmisenä ja nettihenkilönä olenkin täynnä suurta draamaa. Niinpä esitin ylläolevan mielipiteeni Kajavasta ennen muuta yhteisen kansan tuulipukuisena edustajana.
Arto Melleri nyt kuului suomalaisen kulttuurin varamiehistöön, mutta Jukka Kajava jättää oikeasti aukon jälkeensä. Jotenkin kuvaavaa että Kajava kuoli Berliinissä, saksalaisia teatteripäiviä seuratessaan. Kukahan nuoremmista teatteri-ihmisistä osaa saksaa tai tuntee saksalaista kulttuuria - lukuunottamatta tietysti pikkupoikaiässä Korkeajännityksistä, taistolaispropagandasta ja jenkkileffoista omaksumaansa käsitystä saksalaisista natseina?
Kajavaa verrattiin usein hurrivihaajaääliö Heikinheimoon, jota ei ole ikinä tullut ikävä ja joka oli suomalaiselle kulttuurille yksinomaan haitaksi ja häpeäksi. Kuulostaa leijonan vertaamiselta hyeenaan. Heikinheimo, joka päätyi ainoaan oikeaan ja ansaittuun lopulliseen ratkaisuun, oli aivan ilmeisen ajastaan jäänyt mies, kun taas Kajava osasi kriittisenäkin mukautua aikaansa ja esitti vaikkapa televisiotarjonnasta sellaisia huomioita, jotka olivat tavallisen, kakaroitaan kasvattavan lähiöihmisenkin näkökulmasta relevantteja. Kajava oli muuten kriittisen utelias myös lastenkulttuuria kohtaan ja otti sen vakavasti.
En valitettavasti tuntenut Jukka Kajavaa henkilökohtaisesti enkä ole teatteri-ihminen missään mielessä - ottaen huomioon, miten paljon harrastajateatteritoimintaa tässäkin maassa on, tunnen itseni miltei epäisänmaalliseksi rentuksi joutuessani tunnustamaan, etten ole sitten pikkupoika-aikojen teatterileikkien tehnyt mitään näytelmällistä, vaikka ihmisenä ja nettihenkilönä olenkin täynnä suurta draamaa. Niinpä esitin ylläolevan mielipiteeni Kajavasta ennen muuta yhteisen kansan tuulipukuisena edustajana.
tiistai 17. toukokuuta 2005
Minya ajaa sinisellä autollaaaa, uaaaa
Minya kertoo päässeensä opiskelemaan ensi syksyksi. Hmmm...muistanko oikein, että hän oli pyrkimässä poliisikouluun?
Minya ajaa sinisellä autollaaaaa, uaaaa,
sinisellä autolla,
Minyalla on pillit katollaaaa, uaaa,
pillit katolla,
Minya hakkaa kumisella pampullaaaaa, uaaaa,
kumisella pampulla,
Minya uhkaa ihmisiä putkallaaaaa, uaaaa,
ihmisiä putkallaaaaaa...
Minya ajaa sinisellä autollaaaaa, uaaaa,
sinisellä autolla,
Minyalla on pillit katollaaaa, uaaa,
pillit katolla,
Minya hakkaa kumisella pampullaaaaa, uaaaa,
kumisella pampulla,
Minya uhkaa ihmisiä putkallaaaaa, uaaaa,
ihmisiä putkallaaaaaa...
Rakastus
Kai minun piti kirjoittaakin jotakin, mutta lukekaa sen sijaan tämä. Minä juuri luin sen ja nyt osaan vain hymyillä typerästi itsekseni.
Jos minun pitää sanoa mikä hänessä on parasta, niin se on kaikista noista yhteisistä piirteistä ja arvoista huolimatta kuitenkin se henkilökohtainen lojaalius, se että hän pitää minun puoltani pahaa maailmaa vastaan. Ei kai tässä vaikeaa ole muu kuin se että olemme liiankin samanlaisia. Kymmenen vuoden takaisen kauhukokemukseni jälkeen se tuntuu hiukan pelottavalta. Onneksi MK ei ole ollenkaan pelottava. Enkä kyllä minäkään oikeasti. Ainakaan hänen mielestään.
Jos minun pitää sanoa mikä hänessä on parasta, niin se on kaikista noista yhteisistä piirteistä ja arvoista huolimatta kuitenkin se henkilökohtainen lojaalius, se että hän pitää minun puoltani pahaa maailmaa vastaan. Ei kai tässä vaikeaa ole muu kuin se että olemme liiankin samanlaisia. Kymmenen vuoden takaisen kauhukokemukseni jälkeen se tuntuu hiukan pelottavalta. Onneksi MK ei ole ollenkaan pelottava. Enkä kyllä minäkään oikeasti. Ainakaan hänen mielestään.
Keira
Vokaalit:
1. vartalotavussa (painollinen) ei, ui, oi, ai, eu, ou, au, iu, ā, ē, ī, ō, ū
muissa tavuissa vain ă, ĕ, ĭ, ŏ, ǔ
konsonantit b, d, g, k, l, m, n, p, r, t
[j], [v]/[w] mahdollisia hiatuskonsonantteina, mutta niitä ei kirjoiteta
kei- puhua
-ra abstraktisubstantiivi
persoonapronominit
bou = minä
rei = sinä
kui = hän
boua = me (mutta et sinä)
reia = te
kuia = he
boure = me (myös sinä)
verbiparadigma: keio "puhua"
Preesens:
bou keita
rei keita
kui keita
boua keiata
reia keiata
kuia keiata
boure keirata
Futuuri:
bou keiko
rei keiko
kui keiko
boua keiako
reia keiako
kuia keiako
boure keirako
Perfekti:
bou ge-kéino
rei ge-kéino
kui ge-kéino
boua ge-kéiano
reia ge-kéiano
kuia ge-kéiano
boure ge-kéirano
Imperfekti:
bou keino
rei keino
kui keino
boua keiano
reia keiano
kuia keiano
boure keirano
Pluskvamperfekti:
bou nage-kéino
rei nage-kéino
kui nage-kéino
boua nage-kéiano
rei nage-kéiano
kui nage-kéiano
boure nage-kéirano
Passiivipääte: -gu
puhutaan: keitagu
puhutaan tulevaisuudessa: keikogu
on puhuttu: ge-kéinogu
puhuttiin: keinogu
oli puhuttu: nage-kéinogu
passiivin infinitiivi: keiogu ("olla puhuttavana" tms.)
1. vartalotavussa (painollinen) ei, ui, oi, ai, eu, ou, au, iu, ā, ē, ī, ō, ū
muissa tavuissa vain ă, ĕ, ĭ, ŏ, ǔ
konsonantit b, d, g, k, l, m, n, p, r, t
[j], [v]/[w] mahdollisia hiatuskonsonantteina, mutta niitä ei kirjoiteta
kei- puhua
-ra abstraktisubstantiivi
persoonapronominit
bou = minä
rei = sinä
kui = hän
boua = me (mutta et sinä)
reia = te
kuia = he
boure = me (myös sinä)
verbiparadigma: keio "puhua"
Preesens:
bou keita
rei keita
kui keita
boua keiata
reia keiata
kuia keiata
boure keirata
Futuuri:
bou keiko
rei keiko
kui keiko
boua keiako
reia keiako
kuia keiako
boure keirako
Perfekti:
bou ge-kéino
rei ge-kéino
kui ge-kéino
boua ge-kéiano
reia ge-kéiano
kuia ge-kéiano
boure ge-kéirano
Imperfekti:
bou keino
rei keino
kui keino
boua keiano
reia keiano
kuia keiano
boure keirano
Pluskvamperfekti:
bou nage-kéino
rei nage-kéino
kui nage-kéino
boua nage-kéiano
rei nage-kéiano
kui nage-kéiano
boure nage-kéirano
Passiivipääte: -gu
puhutaan: keitagu
puhutaan tulevaisuudessa: keikogu
on puhuttu: ge-kéinogu
puhuttiin: keinogu
oli puhuttu: nage-kéinogu
passiivin infinitiivi: keiogu ("olla puhuttavana" tms.)
maanantai 16. toukokuuta 2005
Komentokeskus kutsuu!
MK tuli tänne taas viikonlopuksi [sensuroitu] ja siinä sivussa hän hilasi mukanaan kännykkänsä, koska Raidió na Lifen Nóra Butler halusi haastatella minua iiriksi, taas kerran. Sen jälkeen tuntui kyllä hiukkasen huvittavalta katsella tämän kopperon kirjakasoja: uskoisiko kukaan tuttavistani Irlannissa, että asun lähes huonekaluttomassa, kirjojen täyttämässä kahdenkymmenen neliön kämpässä? Voisivatko he kuvitella?
Ystäväni Ivan Hlinka tapaa kutsua tätä paikkaa iirinkielisyysliikkeen "komentokeskukseksi". Tuskinpa se sentään sellainen on, mutta eikö ajatus siitä, että merkittävää ja kokonaisen maan kohtaloita muuttavaa kulttuuriliikettä ohjattaisiin rupisesta opiskelijakämpästä aivan toisesta maasta, kuulostakin kiehtovalta?
Toinen hyvä uutinen on se, että täkäläinen kansalaisopisto suunnittelee ensi lukuvuodeksi iirin kielen kurssia, jos kiinnostuneita saadaan kokoon tarpeeksi monta. Tässähän olisi minulle kimmoke lopultakin paneutua kunnolla iirin kielen kurssin laatimiseen.
Ystäväni Ivan Hlinka tapaa kutsua tätä paikkaa iirinkielisyysliikkeen "komentokeskukseksi". Tuskinpa se sentään sellainen on, mutta eikö ajatus siitä, että merkittävää ja kokonaisen maan kohtaloita muuttavaa kulttuuriliikettä ohjattaisiin rupisesta opiskelijakämpästä aivan toisesta maasta, kuulostakin kiehtovalta?
Toinen hyvä uutinen on se, että täkäläinen kansalaisopisto suunnittelee ensi lukuvuodeksi iirin kielen kurssia, jos kiinnostuneita saadaan kokoon tarpeeksi monta. Tässähän olisi minulle kimmoke lopultakin paneutua kunnolla iirin kielen kurssin laatimiseen.
sunnuntai 15. toukokuuta 2005
Feministien demonisointi on tehokas strategia
Ihmissuhde-Henkka lainasi blogissaan erästä miesaktivistia. Päätin suomentaa tähän pätkän samaa kirjoitusta, koska se niin pitkälti ilmaisee omat tunteeni ja ajatukseni. Todettakoon, että tämä ei ole suora, vaan soveltava suomennos. Olen poistanut siitä kaiken, mitä en itse voi allekirjoittaa.
"Toisinaan minulle huomautetaan, ettei ole reilua leimata kaikkia feministeiksi itseään kutsuvia naisia miesvihaajiksi. Ymmärrän tämän näkökohdan. Kuitenkin olen valmis myös hyväksymään, että monet itseään natseiksi kutsuneet ihmiset eivät varsinaisesti halunneet lietsoa juutalaisvihaa - varmaankaan siksi, etteivät he ymmärtäneet, mitä kaikkea pahaa natsismiin kuului oleellisena osana."
"Niinpä olen valmis myöntämään, että kaikki feministeiksi itseään kutsuvat naiset eivät ole miesvihaajia, minkä tiedän omasta kokemuksestanikin. Mielestäni on kuitenkin täysin oikein, että miesaktivistien on täysin oikein ja sopivaa leimata feministit miesvihaajiksi, jotta tulisi täysin selväksi, että feministiksi itseään kutsuva nainen antaa käytännössä tukensa miesvihalle, olipa hän itse miesvihaaja tai ei."
"Suhtautuisin aivan samalla tavalla niihin, jotka nykyoloissa ilmaisisivat tukensa natseille, heidän mielipiteistään riippumatta. Ei ehkä ole heidän aikomuksensa yllyttää vihaan juutalaisia kohtaan, mutta jo heidän yhteistyönsä sellaisen aatteen edustajien kanssa, joka on selvästi kytköksissä juutalaisvihan lietsontaan, tekee heistä osasyyllisiä tällaisten vihantunteiden ylläpitämiseen."
"Kun nainen ottaa kantaa feminismin puolesta, hän ottaa kantaa miesvihan puolesta, halusi tai ei. Ja kun naiset julistautuvat tasa-arvofeministeiksi tai itsenäisiksi feministeiksi, tai vaikka miksi, he antavat uskottavuutta ja tukea ideologialle - feminismille - johon miesviha kuuluu oleellisena osana. Pääsyy tähän on, että feminismiä tukevien naisten suurella enemmistöllä ei ole aavistustakaan siitä, miten hirveä tämä ideologia käytännössä on. Eivätkä he oikeasti osaa erottaa toisistaan niitä erilaisia feminismejä, joiden käytännössä väitetään olevan olemassa."
"Jokainen, joka hankkii tukea omalle erityiselle feminismin alalajilleen, hankkii käytännössä tukea kaikille feminismin alalajeille, jotka ovat olemassa. Ja käytännössä feminismi on osoittautunut vastenmieliseksi, tuhoavaksi ideologiaksi, joka johtaa miesten demonisointiin, sortoon, nöyryyttämiseen ja huonoon kohteluun."
Lisäisin itse vielä yhden asian: Nuorten poikien äidit pitäkööt mielessä, että joka kerta kun joku nuori tyttö julistautuu feministiksi, nuori poika tekee itsemurhan. Se voi olla teidän poikanne.
"Toisinaan minulle huomautetaan, ettei ole reilua leimata kaikkia feministeiksi itseään kutsuvia naisia miesvihaajiksi. Ymmärrän tämän näkökohdan. Kuitenkin olen valmis myös hyväksymään, että monet itseään natseiksi kutsuneet ihmiset eivät varsinaisesti halunneet lietsoa juutalaisvihaa - varmaankaan siksi, etteivät he ymmärtäneet, mitä kaikkea pahaa natsismiin kuului oleellisena osana."
"Niinpä olen valmis myöntämään, että kaikki feministeiksi itseään kutsuvat naiset eivät ole miesvihaajia, minkä tiedän omasta kokemuksestanikin. Mielestäni on kuitenkin täysin oikein, että miesaktivistien on täysin oikein ja sopivaa leimata feministit miesvihaajiksi, jotta tulisi täysin selväksi, että feministiksi itseään kutsuva nainen antaa käytännössä tukensa miesvihalle, olipa hän itse miesvihaaja tai ei."
"Suhtautuisin aivan samalla tavalla niihin, jotka nykyoloissa ilmaisisivat tukensa natseille, heidän mielipiteistään riippumatta. Ei ehkä ole heidän aikomuksensa yllyttää vihaan juutalaisia kohtaan, mutta jo heidän yhteistyönsä sellaisen aatteen edustajien kanssa, joka on selvästi kytköksissä juutalaisvihan lietsontaan, tekee heistä osasyyllisiä tällaisten vihantunteiden ylläpitämiseen."
"Kun nainen ottaa kantaa feminismin puolesta, hän ottaa kantaa miesvihan puolesta, halusi tai ei. Ja kun naiset julistautuvat tasa-arvofeministeiksi tai itsenäisiksi feministeiksi, tai vaikka miksi, he antavat uskottavuutta ja tukea ideologialle - feminismille - johon miesviha kuuluu oleellisena osana. Pääsyy tähän on, että feminismiä tukevien naisten suurella enemmistöllä ei ole aavistustakaan siitä, miten hirveä tämä ideologia käytännössä on. Eivätkä he oikeasti osaa erottaa toisistaan niitä erilaisia feminismejä, joiden käytännössä väitetään olevan olemassa."
"Jokainen, joka hankkii tukea omalle erityiselle feminismin alalajilleen, hankkii käytännössä tukea kaikille feminismin alalajeille, jotka ovat olemassa. Ja käytännössä feminismi on osoittautunut vastenmieliseksi, tuhoavaksi ideologiaksi, joka johtaa miesten demonisointiin, sortoon, nöyryyttämiseen ja huonoon kohteluun."
Lisäisin itse vielä yhden asian: Nuorten poikien äidit pitäkööt mielessä, että joka kerta kun joku nuori tyttö julistautuu feministiksi, nuori poika tekee itsemurhan. Se voi olla teidän poikanne.
lauantai 14. toukokuuta 2005
Sitaatteja
"Monet ystävistäni ovat pilanneet elämänsä harrastamalla filosofiaa. Nyt heidän aivonsa ovat yhtä pilalla kuin narkkareilla ja maalaisliittolaisilla."
- Taantumus-Matti alias Räksytystä Raitilta
"Vittu, kaikki humanistit pitäisi ampua ja katsoa, pystyvätkö he väistämään luodit ajatuksen voimalla (vaikka eihän riittävän korkean henkisyyden tason saavuttaneen tarvitse väistää, koska hän voi vain valita näkevänsä todellisuuden, jossa luotia ei ole)."
- Lovelacen testi/Ilkka Kokkarinen
Kommentti: Ilkka kirjoitti edellisen katsottuaan jonkin megahömelön hömppäleffan, jossa sanottiin, että Etelä-Amerikan intiaanit eivät nähneet konkistadorien laivoja, koska eivät osanneet nähdä niitä. Valitettavasti olen filmin kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että intiaanit eivät välttämättä olleet valmistautuneet näkemään sellaisia vehkeitä merellä, ja silloin kun he ne näkivät, he eivät välttämättä nähneet niitä ihmiskäden luomina esineinä saati osanneet arvioida niiden etäisyyttä, jos ne pysyivät ulapalla niin kaukana, että rannalta katsova silmä oli siinä kohdassa jo viritetty ∞-säädölle. Mahdollisesti intiaanit olivat tottuneet näkemään merellä kaikenlaista - kangastukset mukaan lukien - ja todenneet, että oudonnäköiset kohteet noin yleensä saattoi jättää huomiotta, mutta se mistä oli oikeasti syytä olla huolissaan, olivat myrskyn ja hyökyaallon merkit, koska niistä oli todellista vaaraa.
Edellä olevasta seuraa tietysti kiintoisia korollaareja scifitarinoiden sepittämisen kannalta: jos maan ulkopuoliset vogonit todella tulisivat käymään, tunnistaisivatko edes Suomen kosmoimman poliitin Erkki Juhani Grannin opetuslapset heidän avaruusalustaan avaruusalukseksi, vai pitäisivätkö he sitä esim. tavallista suurempana siirtolohkareena?
"Ruoka on niin kovin keskeinen ja luotettava lohduttaja. Siinä missä tyydyttävää seksielämää ja ihmissuhteita on hankalaa ja jopa mahdotonta saavuttaa, ruoka on aina läsnä ja saatavilla."
- Maalainen
Kommentti: Näin siis meillä. Jossain nälkäänäkevässä Afrikassa seksi- ja seuraelämä on reipasta ja estotonta, ja pitää olla aika ATM ollakseen ilman seuraa, sillä porukkaa piisaa. Safkasta sitä vastoin voi hyvinkin tulla pulaa.
- Taantumus-Matti alias Räksytystä Raitilta
"Vittu, kaikki humanistit pitäisi ampua ja katsoa, pystyvätkö he väistämään luodit ajatuksen voimalla (vaikka eihän riittävän korkean henkisyyden tason saavuttaneen tarvitse väistää, koska hän voi vain valita näkevänsä todellisuuden, jossa luotia ei ole)."
- Lovelacen testi/Ilkka Kokkarinen
Kommentti: Ilkka kirjoitti edellisen katsottuaan jonkin megahömelön hömppäleffan, jossa sanottiin, että Etelä-Amerikan intiaanit eivät nähneet konkistadorien laivoja, koska eivät osanneet nähdä niitä. Valitettavasti olen filmin kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että intiaanit eivät välttämättä olleet valmistautuneet näkemään sellaisia vehkeitä merellä, ja silloin kun he ne näkivät, he eivät välttämättä nähneet niitä ihmiskäden luomina esineinä saati osanneet arvioida niiden etäisyyttä, jos ne pysyivät ulapalla niin kaukana, että rannalta katsova silmä oli siinä kohdassa jo viritetty ∞-säädölle. Mahdollisesti intiaanit olivat tottuneet näkemään merellä kaikenlaista - kangastukset mukaan lukien - ja todenneet, että oudonnäköiset kohteet noin yleensä saattoi jättää huomiotta, mutta se mistä oli oikeasti syytä olla huolissaan, olivat myrskyn ja hyökyaallon merkit, koska niistä oli todellista vaaraa.
Edellä olevasta seuraa tietysti kiintoisia korollaareja scifitarinoiden sepittämisen kannalta: jos maan ulkopuoliset vogonit todella tulisivat käymään, tunnistaisivatko edes Suomen kosmoimman poliitin Erkki Juhani Grannin opetuslapset heidän avaruusalustaan avaruusalukseksi, vai pitäisivätkö he sitä esim. tavallista suurempana siirtolohkareena?
"Ruoka on niin kovin keskeinen ja luotettava lohduttaja. Siinä missä tyydyttävää seksielämää ja ihmissuhteita on hankalaa ja jopa mahdotonta saavuttaa, ruoka on aina läsnä ja saatavilla."
- Maalainen
Kommentti: Näin siis meillä. Jossain nälkäänäkevässä Afrikassa seksi- ja seuraelämä on reipasta ja estotonta, ja pitää olla aika ATM ollakseen ilman seuraa, sillä porukkaa piisaa. Safkasta sitä vastoin voi hyvinkin tulla pulaa.
Arto Melleri
Luin Illuusian blogista, että Arto Melleri on kuollut. Tunsin ja tiesin Arto Mellerin vain kulttuuriperustaisen huumeidenkäytön puolestapuhujana, kännääjänä, itsensä kännissä telojana ja yleisenä öyhöttäjänä. Myönnän, että hänellä saattaa olla kirjailijana oikeita ansioitakin, koska en tunne hänen teoksiaan. Hän on myös ainakin yhdessä vanhassa haastattelussa osoittanut kiitettävää rehellisyyttä ja arvostettavaa suorapuheisuutta uskaltamalla todeta, että nuorten maailma on fasistis-konformistinen ja että esimerkiksi rock-kulttuuri (joka tuohon aikaan - olin näet silloin itse nuori - oli vielä olevinaan jonkinlaisen vapauden ja konstailemattomuuden vertauskuva) on ankara ja tasapäistävä sosiaalisen pakon luontoinen ilmiö. Mistä kertoo se, että tämän sanomiseen julkisesti tarvittiin Arto Mellerin katu-uskottavuus rokkarinluonteisena öyhöttäjänä ja narkkaajana?
Voisin kirjoittaa tähän pitemmältikin siitä kulttuuri-ilmiöstä, jota Tommipommi sanoisi epäkiltteydeksi ja rankkuudeksi, mutta tyydyn toteamaan, että Melleri kuului sellaiseen ikäpolveen, jolle tällainen rankkuus saattoi oikeasti olla luonteva ja spontaani tapa reagoida maailman ja kulttuurin äkillisiin muutoksiin ja sisäisiin konflikteihin. Hän oli siis rankkuudessaan oma itsensä, jolle ei mitään voinut. Hänen jälkeensä tulleille nuorille rankkuus oli jo konventio, ja yhtä kuristava ja omaehtoisuudelle vieras kuin konventiot yleensäkin. Hän ilmeisesti tämän tajusikin. Nuoret eivät, mutta kukapa niiden idioottien mitään odottaisikaan hiffaavan.
Voisin kirjoittaa tähän pitemmältikin siitä kulttuuri-ilmiöstä, jota Tommipommi sanoisi epäkiltteydeksi ja rankkuudeksi, mutta tyydyn toteamaan, että Melleri kuului sellaiseen ikäpolveen, jolle tällainen rankkuus saattoi oikeasti olla luonteva ja spontaani tapa reagoida maailman ja kulttuurin äkillisiin muutoksiin ja sisäisiin konflikteihin. Hän oli siis rankkuudessaan oma itsensä, jolle ei mitään voinut. Hänen jälkeensä tulleille nuorille rankkuus oli jo konventio, ja yhtä kuristava ja omaehtoisuudelle vieras kuin konventiot yleensäkin. Hän ilmeisesti tämän tajusikin. Nuoret eivät, mutta kukapa niiden idioottien mitään odottaisikaan hiffaavan.
Taas meemi meikäläiselle
Tämä tulee Skrubulta.
1. Mitä kieliä osaan mielestäni?
Osaan mielestäni suomen lisäksi, ruotsia, saksaa, englantia, puolaa ja iiriä. Espanjaa en vielä osaa, venäjää ja islantia en enää osaa osaamiseksi asti, koska kumpaakaan en ole koskaan käyttänyt aktiivisesti kyllin paljon, jotta olisin kokenut sen tietyn perusepävarmuuden poistuneen. Kirjoja ja lehtiäkin luen niillä vähemmän kuin pitäisi. Englantia olen oppinut osaamiseksi asti vasta viimeisten kymmenkunnan vuoden aikana, pitkälti siksi, että hyvää iiriä oppiakseni olen entistä perusteellisemmin joutunut perehtymään mm. maalaissanastoon. On olemassa maalaiselämään liittyviä sanoja, jotka tiedän merkitystä myöten iiriksi ja englanniksi, mutta en millään muulla kielellä, en edes suomeksi tai ruotsiksi.
2. Opinko kieliä helposti?
En. Olen oikeastaan aina ollut huono kielissä. Koulunumerot väittävät toki muuta, mutta koulukymppi on tosielämän vitonen ja kouluysi nelkku, ainakin mitä kieliin tulee. Se, että olen oppinut eräitä kieliä hyvin, johtuu puhtaasti siitä, että olen yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut hyvät käytännön tekniikat omaksua kieliä.
3. Miten syvennän tietojani jossain kielessä?
Hankkiutumalla jonkinlaiseen suoraan kosketukseen sen kanssa. Nettiaikoina minkä tahansa kielen opettelu on tullut erinomaisen helpoksi, kun on nettisivuja, nettilehtiä ja nettiradioita. Kaikki se edesvastuuton propaganda, jonka mukaan netti olisi lopullisesti nostamassa englantia maailman ainoaksi kieleksi, on täysin totuuden vastaista. Netistä löytää materiaalia aivan millä tahansa kielellä, jota puhutaan tietoliikenneyhteyksien päässä ja jolla on kirjakieli.
4. Jos saisin mahdollisuuden oppia kieltä yksinkertaisesti ja vaivatta ilman ponnisteluja, minkä kielen valitsisin?
Kysymys on huono, koska ponnistelut - mm. klassisen kirjallisuuden lukeminen ko. kielellä - ovat elämän suola. Luultavasti valitsisin baskin. Somalissa on toisaalta kyllä mielenkiintoiset verbit, jotka olisi mukava osata. Tietysti jos arabian mukana oppisin klassisen kirjakielen lisäksi kaikki arabian tärkeimmät murteet, niin eiköhän sitten arabia vetäisi pitemmän korren. Persiaa en tässä valitse, koska persia on oikeasti helppo kieli, ja tasan ainoa syy, miksen ole sitä vielä oppinut, on rangaistava laiskuus.
1. Mitä kieliä osaan mielestäni?
Osaan mielestäni suomen lisäksi, ruotsia, saksaa, englantia, puolaa ja iiriä. Espanjaa en vielä osaa, venäjää ja islantia en enää osaa osaamiseksi asti, koska kumpaakaan en ole koskaan käyttänyt aktiivisesti kyllin paljon, jotta olisin kokenut sen tietyn perusepävarmuuden poistuneen. Kirjoja ja lehtiäkin luen niillä vähemmän kuin pitäisi. Englantia olen oppinut osaamiseksi asti vasta viimeisten kymmenkunnan vuoden aikana, pitkälti siksi, että hyvää iiriä oppiakseni olen entistä perusteellisemmin joutunut perehtymään mm. maalaissanastoon. On olemassa maalaiselämään liittyviä sanoja, jotka tiedän merkitystä myöten iiriksi ja englanniksi, mutta en millään muulla kielellä, en edes suomeksi tai ruotsiksi.
2. Opinko kieliä helposti?
En. Olen oikeastaan aina ollut huono kielissä. Koulunumerot väittävät toki muuta, mutta koulukymppi on tosielämän vitonen ja kouluysi nelkku, ainakin mitä kieliin tulee. Se, että olen oppinut eräitä kieliä hyvin, johtuu puhtaasti siitä, että olen yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut hyvät käytännön tekniikat omaksua kieliä.
3. Miten syvennän tietojani jossain kielessä?
Hankkiutumalla jonkinlaiseen suoraan kosketukseen sen kanssa. Nettiaikoina minkä tahansa kielen opettelu on tullut erinomaisen helpoksi, kun on nettisivuja, nettilehtiä ja nettiradioita. Kaikki se edesvastuuton propaganda, jonka mukaan netti olisi lopullisesti nostamassa englantia maailman ainoaksi kieleksi, on täysin totuuden vastaista. Netistä löytää materiaalia aivan millä tahansa kielellä, jota puhutaan tietoliikenneyhteyksien päässä ja jolla on kirjakieli.
4. Jos saisin mahdollisuuden oppia kieltä yksinkertaisesti ja vaivatta ilman ponnisteluja, minkä kielen valitsisin?
Kysymys on huono, koska ponnistelut - mm. klassisen kirjallisuuden lukeminen ko. kielellä - ovat elämän suola. Luultavasti valitsisin baskin. Somalissa on toisaalta kyllä mielenkiintoiset verbit, jotka olisi mukava osata. Tietysti jos arabian mukana oppisin klassisen kirjakielen lisäksi kaikki arabian tärkeimmät murteet, niin eiköhän sitten arabia vetäisi pitemmän korren. Persiaa en tässä valitse, koska persia on oikeasti helppo kieli, ja tasan ainoa syy, miksen ole sitä vielä oppinut, on rangaistava laiskuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)