keskiviikko 18. toukokuuta 2005

Nyt otti veitsen, eikä pa' poiskaan

Jukka Kajava on kuollut. Eikä ollut kuin vähän yli kuudenkymmenen.

Arto Melleri nyt kuului suomalaisen kulttuurin varamiehistöön, mutta Jukka Kajava jättää oikeasti aukon jälkeensä. Jotenkin kuvaavaa että Kajava kuoli Berliinissä, saksalaisia teatteripäiviä seuratessaan. Kukahan nuoremmista teatteri-ihmisistä osaa saksaa tai tuntee saksalaista kulttuuria - lukuunottamatta tietysti pikkupoikaiässä Korkeajännityksistä, taistolaispropagandasta ja jenkkileffoista omaksumaansa käsitystä saksalaisista natseina?

Kajavaa verrattiin usein hurrivihaajaääliö Heikinheimoon, jota ei ole ikinä tullut ikävä ja joka oli suomalaiselle kulttuurille yksinomaan haitaksi ja häpeäksi. Kuulostaa leijonan vertaamiselta hyeenaan. Heikinheimo, joka päätyi ainoaan oikeaan ja ansaittuun lopulliseen ratkaisuun, oli aivan ilmeisen ajastaan jäänyt mies, kun taas Kajava osasi kriittisenäkin mukautua aikaansa ja esitti vaikkapa televisiotarjonnasta sellaisia huomioita, jotka olivat tavallisen, kakaroitaan kasvattavan lähiöihmisenkin näkökulmasta relevantteja. Kajava oli muuten kriittisen utelias myös lastenkulttuuria kohtaan ja otti sen vakavasti.

En valitettavasti tuntenut Jukka Kajavaa henkilökohtaisesti enkä ole teatteri-ihminen missään mielessä - ottaen huomioon, miten paljon harrastajateatteritoimintaa tässäkin maassa on, tunnen itseni miltei epäisänmaalliseksi rentuksi joutuessani tunnustamaan, etten ole sitten pikkupoika-aikojen teatterileikkien tehnyt mitään näytelmällistä, vaikka ihmisenä ja nettihenkilönä olenkin täynnä suurta draamaa. Niinpä esitin ylläolevan mielipiteeni Kajavasta ennen muuta yhteisen kansan tuulipukuisena edustajana.