perjantai 20. toukokuuta 2005

Perjantain musiikki- ja diktatuuripläjäys

Minuun on tunnetusti viime aikoina iskenyt kummallinen viehtymys eri maiden kansallislauluihin ja muihin isänmaallisiin renkutuksiin. Tänään tutustuin Italian kansallislauluun, jota voisi kuunnella vaikka tuntikausia. Menkää tälle sivulle, siirtykää sivun alaosaan ja painakaa sitä hieman itse hymnitekstin yläpuolella olevaa harmaata linkkiä tikkuraajaisen ukkelinkuvan vieressä - linkissä lukee "Ascolta l'inno", joka tarkoittaa samaa kuin espanjan "Escucha al himno" eli Kuuntele hymni. Linkistä avautuu ikkuna, josta voi valita hymnin eri tulkintoja kuunneltavaksi. Valitkaa ylin, jota luonnehditaan historialliseksi äänitykseksi (registrazione storica) vuodelta 1961 ja jonka esittää tenori Mario de Monaco.

Kansallislaulu on Risorgimento-ajan tasavaltalaisuuden peruja, ja sen viimeisessä säkeistössä lauletaan italialaisten ja heidän avukseen tulleiden puolalaisten (!) verestä. Itse asiassa tuossa olisi idea hienolle puolalais-italialaiselle yhteistyöelokuvalle, jonka juoni juolahti mieleeni samantien: kun germaani ja ryssä vuonna 1939 yhteistuumin vyöryvät Puolaan, italialainen kapteeni ja hänen sotilaansa karkaavat kotimaastaan maksaakseen kansallislaulussa kuvatun isänmaallisen kunniavelan Puolalle osallistumalla sotaan sen armeijassa. Elokuva voisi sisältää herttaisia veljeilykohtauksia, joissa puolalaiset sotilaat ryyppäävät votkaa yhdessä italialaisten kanssa ja yrittävät opettaa näille puolaa. Komediallisesta puolesta siirryttäisiin sitten lopun suureen traagiseen huipentumaan, jossa italialaiset astuvat kuolemaansa joko Saksan tai Neuvostoliiton tankkien eteen, ja taustalla soi jylhästi Italian kansallislaulun asianmukainen kohta:


Già l'Aquila d'Austria
Le penne ha perdute.
Il sangue d'Italia,
Il sangue Polacco,
Bevé, col cosacco,
Ma il cor le bruciò.
Stringiamci a coorte
Siam pronti alla morte
L'Italia chiamò.

"Itävallan kotka on menettänyt höyhenensä. Italian verta ja puolalaista verta se on juonut yhdessä kasakan kanssa, mutta polttanut sydämensä. Sulkekaamme rivit, olemme valmiit kuolemaan, Italia on kutsunut."

Tietenkin sanoitusta voisi korjata niin, että Itävallan kotkan paikalla on Saksan kotka, ja että Italian poikia kutsuu kunnian kentille Polonia, eikä Italia.


Tunnetusti Suomen kansallislaulu ei ole kaksinen - ainoa syy, miksi en halua sitä vaihdettavan Finlandiaan, on se, että Finlandiaan siirtymistä ajavat hurrivihaajat. Itse asiassa kun 80-luvun lopussa kirjoitin autuaallisesti unohtunutta romaaniyritelmääni hurrivihaajien vallankaappauksen seurauksena fasististyyppiseen diktatuuriin siirtyneestä Suomesta, eräs kyseisen kirjallisen tekeleen nerokkaista ideoista oli, että Finlandiasta tehtiin diktatuuri-Suomen kansallislaulu, kun taas Maamme-laulu jäi pakolaishallitukselle, jonka radioasema lähetti Uumajasta, vai oliko se nyt Luulajasta, kaksikielistä ohjelmaa. Se taisi muuten olla Luulajassa, ja Suomen pakolaishallituksesta käytettiin sen takia arkikielessä nimitystä "Luulaja". Yksi kyseisen teoksen omasta mielestäni onnistuneimmista kohdista oli keskustelu, jossa diktatuuri-Suomen tiedotusupseeria haastatellaan ja häntä yritetään hiostaa Suomen ihmisoikeusloukkauksista, mutta osaavana miehenä hän väistää kaikki iskut. Muistan siitä enää vain repliikit:

Haastattelija: Entä neuvottelukosketus Luulajan kanssa?

Upseeri: Ei käy: he eivät tunnusta meitä, emmekä me heitä.

Huomattava osa romaanin ennustuksista - mm. juuri tuo Finlandian nouseminen hurrivihaajien kansallislauluksi - on sittemmin toteutunut, mutta myönnän, että profeetallisuus ei olisi riittänyt syyksi kyseisen heikon yritelmän julkaisemiseen. Kirjassa oli lähinnä puuduttavia diktatuurin arkipäivän kuvauksia, hirvittävän teennäinen rakkaustarina ja tylsiä avainromaanimaisia iskuja samanaikaisen Suomen vaikuttajien suuntaan - esimerkiksi Sulo Aittoniemen, jonka peitenimi oli Armas Kauttoniemi. Armas johti Isänmaan Iskumiehet -nimistä yleisäärioikeistolaista aseellista järjestöä, joka aloitti diktatuuriin johtaneen sisällissodan, mutta Iskumiehet saivat kilpailijan Olavi Mahlasen (tämä viittasi Suomalaisuuden liiton silloiseen johtajaan Erkki Pihkalaan) johtamasta Suomen Suojasta (sitä ei sentään lyhennetty muodossa SS, vaan SuS), ja näiden kahden järjestön tapeltua keskenään jonkin aikaa ne saivat aikaan sopimuksen - ei korppi korpin silmää noki, Pack verträgt sich ja niin edelleen - jonka tuloksena Iskumiehet liittyivät Suomen Suojan riveihin ja Kauttoniemi lahjottiin hiljaiseksi jollain näennäisjohtajan pallilla.

Muistaakseni juttu jatkui vielä siten, että päähenkilöni, tornionjokilaaksolaissyntyisen riikinruotsalaisen, mutta suomentaitoisen kirjailijan Lars Anders Harriojan (Harrioja on autenttinen tornionjokilaaksolainen nimi, jonka löysin kirjasta Sällsamheter i Tornedalen) oleskellessa Turussa Kauttoniemi murhattiin. Mahlaslaisten lehti, jolla oli jokin läpinäkyvästi totalitarismitaholle viittaava nimi (se ei ollut Totuus eikä Kansallinen tarkkailija, mutta kuitenkin jonkin kuuluisan diktatuurin äänenkannattajan nimi suomeksi käännettynä - olisikohan se ollut Hyökkäys, vrt. Der Angriff? vai Sinivalkoinen miekka, vrt. Punainen miekka, joka taisi olla Tshekan lehti?), syytti tietysti FFBA:n (Finlands Förenade Befrielsearmé - vai oliko se kenties FFFA, Finlands Förenade Frihetsarmé?) terroristeja murhasta, mutta VSTT:n (Vapaan Suomen Tietotoimiston) uutiset, joita Lars Anders Harrioja tietenkin kuunteli Suomeen salakuljettamastaan radiosta, totesivat, että asialla olivat olleet Suomen Suojan miehet, jotka olivat raivanneet Kauttoniemen tieltä uhkaamasta Olavi Mahlasen yksinvaltaa.

Kyse ei ollut mitenkään yksipuolisen pölhövasemmistolaisesta kirjasta, sillä esimerkiksi ns. edistyksellisen älymystön ja yliopistoväen edustajia näkyi Mahlasen juoksupoikien riveissä paljonkin. Ei liene vaikeaa arvata, kuka oli esikuva sille filosofian professorille, joka kohkasi Suomen Suojan jylhien miesten karismaattisen machosta sikaenergiasta. Myös tunnetuista suomenruotsalaisista ne minulle henkilökohtaisesti epäsympaattisimmat olivat niljaisessa opportunismissaan vaihtaneet puolta ja suomentaneet nimensä, esim. eräs herra Pentti Siljakkainen.

Mahlasen televisiopuheet taas olivat saaneet vaikutteita lähinnä Fidel Castrosta. Mahlanen aloitti muuten aina puheensa puhuttelulla: Suomen Suojelijat! Suomen Armeijan Sotilaat! Suomalaiset! Idea oli Natsi-Saksasta, eli suomensuojalaiset, diktaattorille henkilökohtaisesti uskolliset "poliittiset sotilaat", olivat tärkeämpiä ja arvostetumpia kuin oikeat sotilaat, ja tavalliset siviilikansalaiset tietysti pahnanpohjimmaisia. Tosin vanhan sivarin tapaan tietysti esitin myös armeijan mahlaslaisen fasismin turmelemana, mutta sama ruskea mädätys oli toki läsnä muissakin yhteiskunnan instituutioissa. Muistaakseni kyllä armeija oli innolla ja riemulla rientänyt Isänmaan Iskumiesten leiriin heti saadessaan tietää, että valtaa oli jaossa ja demokratia laossa. Mutta kai siitäkin oli tarkoitus kehitellä jonkinlainen valtataisteluteemaa: iskumiehillä ja armeijalla ei ollut muuta ideaa kuin kaapata valta "isänmaallisille" voimille, mutta he olivat poliittisesti niin naiiveja, että suomensuojalaiset, joiden hurrivihaan (vrt. natsien antisemitismi) liittyi natsismin kaltainen koherentti ideologia ja kommunismin kaltainen sisäinen kurinalaisuus, pystyivät helposti soluttamaan heidät ja nappaamaan vallan heidän naamansa edestä.

Tarinan neljä päähenkilöä olivat Lars Anders Harriojan lisäksi Larsin ruotsinpuolalainen, tuittupäinen ja ihastuttava tyttöystävä Katarzyna (Kasia), Larsin suomalainen pakolaisintellektuelliystävä, useita kieliä niiden kieliopista ja sanastosta kulinaristin elkein nautiskellen puhuva Pellervo Söderström sekä Kasian ystävätär Pia Bobacka, suomenruotsalainen pakolaistyttö Pohjanmaalta, josta tuli Pellervon tyttöystävä. Kaikissa näissä oli paljon minusta itsestäni. Lars Anders olin minä itse sellaisena vähän yli kaksikymppisenä; Kasia oli sellainen kuin minä olisin ollut, jos olisin ollut reipas ja hyväitsetuntoinen nuori nainen enkä masennettu ja murskattu nuori mies; Pia Bobacka edusti minun uskovais-provinsiaalista puoltani; ja Pellervo oli sellainen kuin olisin halunnut olla aikuisempana, kypsempänä ja tasaantuneempana miehenä.

Ruotsinkielinen Pohjanmaa oli luonnollisesti lakkaamattomassa kapinassa Mahlasen valtaa vastaan. Yhdessä kohtaa mietinkin, pitäisikö minun kirjoittaa kuvaus piiritystilassa olevasta Vaasasta siellä majailevan amerikkalaisen, Hemingway-henkisen sotakirjeenvaihtajan silmin. Ikävä kyllä sitä ideaa en toteuttanut koskaan paria luonnosliuskaa pitemmälle, vaikka ehdin tutkia Vaasan katukarttaa aika moneen kertaan voidakseni antaa jutulle uskottavuutta ja laadin aika kattavan juoniselosteen muistiinpanoineen. Minulla oli nimittäin hyvin elävä mielikuva Vaasan ilmapiiristä, joka oli tietysti saanut paljon vaikutteita kaikista lukemistani puolalaisista partisaanielämän kuvauksista.

Joka tapauksessa idea oli se, että kun suomenruotsalaisia partisaaneja ei saatu muuten talttumaan, kaupunkiin lähetettiin varuskunnan verran savolaisia Suomen Suojan miehiä taistelemaan näitä vastaan. Tilanne oli kuitenkin se, että kaupunki oli öisin kokonaan julmien ähtäväläisten, närpiöläisten ja kokkolalaisten hallussa, ja heti kun ilta pimeni, suomensuojalaisten kasarmiin hiipi pelko ja vavistus. Närpiöläiset kurkunleikkaajat hiipivät pimeässä röyhkeästi kasarmiin suunnilleen joka toinen tai kolmas yö, lahtasivat savolaisen tai pari ja jättivät myös vartiomiehen hengettömäksi. Jossain välissä muistaakseni kokonainen komppania suomensuojalaisia retkotti reporankoina raatoina tuvassaan kun aamulla tultiin tarkastuskäynnille, koska säälimättömät närpiöläiset olivat käyttäneet heihin kotikeittoista hermokaasua (jota muuten osaisin minäkin vanhana kemistinä tehdä, hyvin yksinkertaisista ja helposti saatavista aineista). Raippaluoto oli suomensuojalaisilta täysin suljettua aluetta ja toimi käytännössä partisaanien aselaivasatamana.

Tämä tilanne johti sitten odotettaviin seurauksiin, eli pikkuhiljaa suomensuojalaisten ja partisaanien välille syntyi jonkinlainen modus vivendi: kasarmin pojat olivat ihmisiksi eivätkä häirinneet partisaaneja, ja partisaanit taas olivat niin ystävällisiä, että lopettivat savolaisnuorukaisten lahtaamisen. Sanottakoon, että kirja oli tarkoitettu realistiseksi eikä kuvannut hyviksiäkään kovin myönteisessä valossa: partisaanit esimerkiksi silpoivat uhrejaan kamalalla tavalla tarkoituksenaan terrorisoida suomensuojalaisia. Itse asiassa nykyisillä irakilaisilla vastarintamiehillä ja muslimiterroristeilla ei olisi mitään erityistä opetettavaa minun kuvittelemalleni suomenruotsalaiselle vapautusarmeijalle. Lähdin sen tekoja suunnitellessani siitä, että säälimättömäksi miellettyä sortajaa vastaan taisteltaessa esimerkiksi Suomen Suojan nuorukaisten kiduttaminen ja heidän päänsä katkaiseminen on täysin rationaalista toimintaa, kun tavoitteena on käyttää silkkaa terroria aseena vastapuolen nujertamiseksi.

Sitten kun Suomen Suoja, tai jokin siihen verrattava hurrivihaajaryhmä, todella kaappaa vallan - ja ottaen huomioon romaanin muut toteutuneet ennustukset, se ei taida enää olla mahdotonta - olen jo henkisesti valmistautunut johtamaan vastarintaliikkeen kidutusosastoa. Ei minullakaan olisi sanottavasti vaikeuksia leikata omakätisesti päätä irti sellaisen vihollisen edustajilta, varsinkin kun on jo selvää, että he ovat itse julmia pelkureita, jotka eivät muusta tokene. Joka ei ole valmis siihen isänmaan vapauden ja muiden pyhien arvojen tähden, hän kuuluu vastapuoleen, ja minulla on jo jossain mielessä, tai jollain henkisellä tasolla, saha teroitettuna tällaisten petturien kauloja varten. Ja kuten kaikki tässä vaiheessa jo tietävät: viime kädessä menin sivariin siksi, että olisin ollut armeijan leivissä hengenvaarallinen. (Suku itse asiassa huoahti helpotuksesta sen takia. Pelkäsivät varmaan tosissaan, että teen Mika Muraset: otan mukaani rynnäkkökiväärin ja paljon paukkuja ja lähden maksamaan kalavelkojani varkautelaisille.)

Mutta palataanpa siihen kuvittelemaani piiritystilan Vaasaan. Jossain vaiheessa Mahlanen valtaklikkeineen kyllästyi Vaasan suomensuojalaiskasarmin lepsuiluun ja lähetti sinne kovapintaisen nuoren savolaisen johtamaan kasarmia. Kyseessä oli eräänlainen alikersantti Lehto -tyyppi, jolle keksin sopivan persoonattoman nuorukaisnimen, se oli jotain sellaista kuin Jari Kovanen tai Jere Kuosmanen. Joka tapauksessa tämä Jari oli luonnevikaisen julmuutensa ansiosta noussut alle kolmekymppisenä Suomen Suojan kenraaliksi, vai mikähän gruppenführer lieneekään ollut - olisi sopinut yleiseen tyyliin, että suomensuojalaisilla olisi ollut SS-tyyppiset (heh) omat arvonimet. Hän koettikin panna Vaasaa kuriin johtamalla erityistä yöpartiota, jonka tarkoitus oli vangita ja teloittaa kaikki ulkonaliikkumiskieltoa rikkovat, mutta ainoa seuraus tästä oli, että ähtäväläiset tarkk'ampujat napsivat hänen perässään seuraavat pelosta housuihinsa jo kakkineet Suomen Suojan nuorukaiset yksitellen hengiltä. Siinä vaiheessa kun Jari vilkaisi taakseen, joukko oli jo niin harventunut ja kauhuissaan, että hänelle tuli kiire takaisin kasarmille. Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa Jari Kovanen istui yöt läpeensä työpöytänsä ääressä adjutantti seuranaan, koska siinä vaiheessa hän päätti itse pitää vahtia kokkolalaisten ja närpiöläisten varalta ja antaa tarvittaessa hälytyksen. Eräänä yönä närpiöläisten iskuryhmä pimensi valot, ja siinä vaiheessa kun ne syttyivät uudestaan, Kovasta tuijotti arkistokaapin päältä hänen adjutanttinsa irti leikattu pää. Siitä lähtien Kovanen oli hullu: ei nukkunut silmän täyttä, ainoastaan jutteli hiljakseen mätänevälle päälle kuin elävälle ihmiselle, järjesti jatkuvasti paikalle varavalonlähteitä - taskulamppuja, kynttilöitä ym.- jottei joutuisi jäämään pimeyteen, ja ampui pyssyllä, jos joku yritti tulla hänen huoneeseensa. Kaipa homma olisi luontevasti loppunut siihen, että Kovanen olisi hulluuksissaan sytyttänyt tulipalon saadakseen valoa ja menehtynyt liekkeihin.

Siinä vaiheessa kun olin jo hylännyt itse romaani-idean, elättelin pitkään suunnitelmaa muokata tämän piiritetyn Vaasan episodin amerikkalaisine sotakirjeenvaihtajineen erilliseksi kirjaksi. Minusta siinä olisi vieläkin potentiaalia. Sitä paitsi kirjan perusidea, eli uutisista tuttujen veristen tapahtumien konkretisoiminen siirtämällä ne keskelle meikäläistä miljöötä, puolustaisi edelleenkin paikkaansa. Nyt osaisin varmaan oikeasti kirjoittaakin tuollaisen tarinan uskottavasti, kun olen henkilökohtaisesti ollut tekemisissä pohjoisirlantilaisten kanssa.