Mikä feminismissä vikana?

Koska joskus pitää se yhteenveto laatia, olkoonpa vaikka nyt. Mikä kaikki siis feminismissä on vikana?

Yhteiskunnallinen vastuuttomuus. Feministit tuntuvat olevan kykenemättömiä myöntämään, että heillä on ollut merkittävästi vipuvoimaa yhteiskunnan ja lainsäädännön kehityksessä jo vuosikymmenten ajan. Feministit ovat pitkälti valtaa käyttävä eliitti. Siitä huolimatta he esiintyvät mielellään vainottuina toisinajattelijoina ja väittävät paljastavansa salattuja eliittejä.

Samaan viittaa se Ireen von Wachenfeldtin käsittämätön lausunto Könskrigetissä, että naisten asiat eivät hänen järjestönsä toiminta-aikana olisi edenneet metriäkään, vaikka järjestö oli Ruotsin suurin naisasiaorganisaatio, jolle jaettiin valtion avustuskruunuja lumikolalla ja vaikka se oli saanut oman sympatisoijansa tasa-arvoministeriksi. Jos järjestö on tällaisessa hegemonisessa asemassa eikä silti koe saavansa mikään aikaan, niin eikö vika ole pikemminkin järjestössä itsessään kuin yhteiskunnassa ja patriarkaatissa? Eikö silloin olisi järjestön aika ainakin esittää itselleen vakavia kysymyksiä siitä, mikä on mennyt vikaan? Ehehei. Fyrkkaa ja valtaa vain on saatava lisää, loputtomiin. Niitä ei ilmeisesti ole koskaan tarpeeksi.

(Voi tietenkin kysyä, missä määrin jonkin ROKSin kieroutuminen on feminismin syytä. Pikemminkin se osoittaa, miten helvetin väärässä kaikenlaiset oikeistoliberaalit ovat halutessaan siirtää sosiaalitoimen "kolmannelle sektorille", ts. quango-tyyppisille kansalaisjärjestön kaltaisille, mutta valtion tukemille hyväntekeväisyyspuljuille. Kun asialla on jokin ideologisesti yksisuuntainen ROKS valtion sosiaalitoimen sijasta, päädytään tilanteeseen, jossa ROKS imee kuin sieni valtion avustusrahoja oletettuun "hyvään tarkoitukseen", mutta ei ole sillä tavalla vastuu- ja tilivelvollinen valtionhallinnon osana kuin sosiaalitoimi on. Tällä en tietenkään tarkoita, ettei feminismi ja muu miesviha voisi soluttaa tai olisi paikoitellen soluttanut sosiaalitointa.

Feministien miesvihallaan soluttama sosiaalitoimi voidaan aina alistaa tutkintaan ja vetää vastuuseen lakien ja asetusten vastaisesta toiminnastaan, ja feministit voidaan erottaa sosiaalitoimen palveluksesta tai siirtää lakananviikkaustasoisiin tehtäviin, joissa heidän miesvihansa ei vaaranna kenenkään oikeusturvaa. ROKSin kaltaisen järjestön kohdalla se on vaikeampaa, varsinkin kun sen piirissä ilmenevää miesvihaa ja feminismiä ollaan luonnollisista syistä valmiita ymmärtämään ja hyväksymään liiallisuuksiin asti: loppujen lopuksihan meidän valistuneiden, hyvien ja kilttien miesten on vaikeaa olla kokematta yleisinhimillistä empatiaa tuollaisten järjestöjen työntekijöitä kohtaan, koska suunnilleen ainoa parisuhdetodellisuus, johon heillä on laajempaa näkökulmaa, on parisuhdeväkivalta. Naisten turvataloihin tulee huijarien, psykonarttujen ja luonnevikaisten naisten lisäksi ihan oikeasti sen ihanan YTM:nsä pahoinpitelemiä, mahdollisesti groteskisti silvottuja ja typistettyjäkin naisia, ja olisi kumma, jollei se vaikuttaisi noissa järjestöissä työskentelevien vapaaehtoisten ajatteluun.

Oikeistoliberaalit puhuvat mielellään "kolmannesta sektorista" vaihtoehtona valtion "byrokraattiselle" sosiaaliavulle. Ketunhäntä on selvä: he muistelevat vanhojen hyvien aikojen kristillisiä "kolmannen sektorin" järjestöjä, jotka toimivat köyhien, ts. oikeistoliberaalista näkökulmasta aksiomaattisesti öyhöttävän alaluokan (terve, Ilkka), ideologisena kontrollimekanismina. Valitettavasti laajeneva byrokratia kuuluu kaikkien "hyväätarkoittavien" puljujen luonteeseen erottamattomana osana. Sosiaalitoimessa työskennellyt isosiskoni on todennut, että byrokratian laajenemisen ja lisävaltuuksien hamuamisen taustalla on organisaation sisäänrakennettu suuruudenhulluus: jos me vain saamme lisää resursseja, voimme parantaa koko maailman.

Tämä suuruudenhulluus tulee tunnustaa ja kehittää mekanismeja sen hallitsemiseksi, hallinnoimiseksi ja hillitsemiseksi, ja juuri siksi sosiaalitoimi on pidettävä valtion kontrollissa. Oikeistoliberaali, joka haluaa siirtää esimerkiksi perheväkivalta-asiat kolmannen sektorin hyväntekeväisyysjärjestön hoidettavaksi, saattaa siirtää ne sellaiselle miesvihaajapuljulle, joka on kaikissa olosuhteissa oikeistoliberaalin omastakin ideologisesta näkökulmasta huonompi vaihtoehto kuin valtion poliittisesti kontrolloima virasto. Ja valtion avustusten poistaminen ei välttämättä auta, sillä juuri "naisten suojelemiseen" jos mihin on taatusti tarjolla yksityisten filantrooppien lahjavaroja, jotka tekevät miesvihaajapuljusta täysin valtiosta ja poliittisesta prosessista riippumattoman vallankäyttäjän. Ihanko totta esimerkiksi libertaristen mielestä jonkin ROKSin kaltainen kolmannen sektorin itsenäinen stalinistinen miesvihaajamafia on aina ja kaikissa olosuhteissa parempi vaihtoehto kuin poliittisesti kontrolloitu sosiaalitoimi? Esivalta ei totisesti turhaan kanna miekkaa - eikä liioin hallitse turhaan sosiaalitointa.

Marginaalihuomautus: tässä nähdään taas, miten oikeistoliberalismi on luovuttamassa poliittista valtaa demokraattisesti valvotuilta elimiltä kaikenlaisille epäilyttäville "yhteisöille". Tuomiovallan antaminen muslimimilleteille on nimenomaan oikeistoliberaali idea, vaikka tyhmät vasemmistolaiset maailmanparantajat, jotka eivät ole koskaan vaivautuneet perehtymään länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion toimintaperiaatteisiin, antavatkin jallittaa itsensä tukemaan tällaisia hölmöyksiä. Ja nyt sulut kiinni.)

Asiaan palatakseni: feministeistä mieleeni tulee se Itä-Euroopan kommunistivaltion omituinen piirre, että noissa maissa puoluepukarit puhuivat (kommunismin) asiasta, asialle omistautumisesta ja asian edusta ikään kuin olisivat kuuluneet edelleenkin jonkinlaiseen maanalaiseen oppositioliikkeeseen, vaikka he todellisuudessa olivat koko valtiojärjestystä kontrolloiva voima, jolla oli hallussaan kaikki pelit ja pensselit. Lueskeltuani aikani kaikkia armenialaisten kansanmurhaa, Holocaustia ja Gulagia käsitelleitä kirjoja ja artikkeleita olen tullut taipuvaiseksi ajattelemaan, että tuo asenne juuri yhdistää totalitaarisia hallituksia ja junttia: kuvitelma, että ollaan jonkinlainen liike tai asia vielä siinä vaiheessa kun todellisuudessa hallitaan maata. Tällöin ollaan tavallaan henkisesti vapaita tekemään mitä pöyristyttävimpiä ihmisoikeusrikoksia "asian edun" nimissä, koska ajatellaan, että vallankumous on koko ajan meneillään, poikkeustila voimassa ja tilanne päällä, eikä normaaleja, rauhallisia oloja tule eikä voi tulla, ennen kuin vallankumous on valmis - ts. ennen kuin turkkilaiset ovat (mitä se sitten tarkoittaakin) oman maansa ja oman talonsa herroja, tai ennen kuin arjalainen rotu hallitsee kiistattomasti maailmaa, tai ennen kuin kapitalistinen riisto on poistettu maailmasta.

Feministeillä on jo vuosikymmeniä on ollut merkittävästi vipuvoimaa yhteiskunnan asioihin, mutta he eivät koskaan myönnä tätä. Sekin, mitä he ovat oikeasti saaneet aikaan, ei heitä jälkeenpäin näytä miellyttävän, koska se jotenkin aina päätyy pönkittämään epämääräisesti määriteltyä "patriarkaattia". "Tasa-arvo" ja "oikeudenmukaisuus" sellaisina kuin ne feministeille kelpaisivat pakenevat heidän otettaan koko ajan - mikä viittaa vahvasti siihen, että ne ovat pohjimmiltaan metafyysisiä ja teologisia käsitteitä ja feminismi pikemminkin uskonto kuin poliittinen liike.

Feministit ovat huonoja esikuvia. Tyypillinen feministi juo viinaa, polttaa tupakkaa, uskoo erilaisiin irrationaalisiin taikaluuloihin horoskoopeista energiariipuksiin eikä ole edes humanistisena intellektuellina erityisen korkeaa tasoa, koska tietojen hankinnan sijasta hän keskittyy skolastiikkaan ja feminismiuskonnon teologiaan. Kuka haluaa tyttärestään sellaista?

Suoraan sanoen: jos oma tyttäreni rupeaisi prostituoiduksi, minua huolestuttaisi asiassa eniten se, että hän voi saada sukupuolitaudin, ajautua käyttämään vahingollisia päihteitä tai joutua väkivaltaisen asiakkaan pahoinpitelemäksi. Jos tyttäreni rupeaisi feministiksi, tietäisin, että hän saa sukupuolitaudin, ajautuu käyttämään vahingollisia päihteitä ja joutuu väkivaltaisen poika- tai tyttöystävän pahoinpitelemäksi. Feminismiin kuuluu osana rikkinäisyysshow, rikkinäisen ihmisen ehdointahtoinen näytteleminen, eli esimerkiksi vaarallisten ja väkivaltaisten poikaystävien seuraan hakeudutaan ihan tahallaan. Kyse on eräänlaisesta narsistisesta itsetehostuksesta. Luonnollisesti näiden väkivaltaisten miesten raakuus myös antaa omalle aatteelle lisää argumentteja. Toisin sanoen huoraksi rupeaminen on tyttärellenne aina parempi vaihtoehto kuin feministiksi rupeaminen, edellyttäen, että lainsäätäjä ei ehdoin tahdoin marginalisoi prostituoituja, jotta feminismi saataisiin keinotekoisesti näyttämään huoraamista paremmalta vaihtoehdolta, mitä se ei siis todellakaan ole.

Älkääkä kuvitelkokaan, että ne lesbosuhteet, joihin ruvetaan joko aatteellisista syistä tai oikean seksuaalisen halun vuoksi, olisivat yhtään sen vapaampia tai vähemmän kouristuksenomaisia ja väkivaltaisia kuin miessuhteet. Jokin raja naiiviudellakin.

Yhteiskunnallinen irrelevanssi. Työväenliike ym. yhteiskunnalliset liikkeet ovat menestyneet ja saaneet yhteiskunnallista vaikutusvaltaa sen takia, että ne ovat lähteneet oikaisemaan todellisia epäoikeudenmukaisuuksia, oikeita ongelmia ja tavallisten ihmisten tavallisessa arjessa ilmeneviä hankaluuksia käytännössä toimivalla ohjelmalla, johon on oleellisesti kuulunut ongelmista kärsivien ihmisten oma aktivoituminen.

Työväenliike oli aikoinaan paljon muuta kuin sosialistiset puolueet. Siihen kuului se, että perustettiin mm. omia urheiluseuroja, oma urheiluliitto, omia raittiusseuroja, oma sivistysliitto jne. Työväenliike pystyi menestymään juuri siksi, että siinä oli pohjimmiltaan kysymys muustakin kuin siitä, että vihattiin kapitalistia. Perinteiseen työväenkulttuuriin kuului oleellisena osana myös hyvien tapojen noudattaminen ja kapitalistien nolaaminen olemalla kapitalistia sivistyneempi ja hyvinkasvatetumpi, niin että kapitalisti joutui häpeämään stereotyyppisiä mielikuviaan öyhöttävistä työläisistä.

Esimerkiksi Hannu Salama, joka on perinteisestä työväenkulttuurista lähtöisin, on kohtelias ja hyvinkasvatettu herrasmies sormenpäitään myöten, minkä olen voinut ns. livenä todeta, kun hän kävi esiintymässä vuosia sitten Kirjakahvilassa. Itse asiassa en sen jälkeen enää yhtään ihmettele, että hän on elämänsä aikana ollut niin YTM naisten silmissä. Miehestä saa aivan toisen vaikutelman kuin hänen kirjoistaan, jotka tunnetusti käsittelevät lähinnä kännissä öyhöttämistä ja naintia.

Feministit eivät oikeasti ole yhteiskunnallisesti relevantti liike. Feministit ovat keskittyneet lähinnä syyttelemään "patriarkaattia" ja miehiä kaikesta tapaan, joka tuo mieleen rasistiset kaunaliikkeet. Itse asiassa feminismi on luultavasti yllyttänyt ja voimistanut rasistista kaunaäärioikeistoa. Rasistit eivät ole tyhmiä, he ovat varmasti huomanneet yhtäläisyydet oman liikkeensä ja feministien välillä ja todenneet, että jos nuo ovat pystyneet saamaan oman kauna-aatteensa valtavirtaistettua vieläpä osana vasemmistoa, niin kyllä saamme varmasti mekin. Tämä on taas yksi niistä yhteiskunnallisesti vahingollisista vaikutuksista, joita feminismillä on ja joiden vuoksi feminismistä pitää tehdä loppu mitä pikimmin.

Feministien yhteiskunnalliseen irrelevanssiin kuuluu oleellisesti myös se, että feministit eivät ole juurikaan kiinnostuneita tavallisten naisten tavallisista ongelmista. Jos hammashoitaja Kirsi rupeaa seurustelemaan rekkakuski Jorman kanssa, niin häntä kiinnostavat asunto-, palkka-, lapsilisä- ym. asiat ja muu yhdessä asumisen, perheen perustamisen ja lasten kasvattamisen kannalta relevantti lainsäädäntötyö. Feminismi sitä vastoin näkee hänen pääasiallisena ongelmanaan sen, että hän seurustelee sen inhottavan, likaisen Jorman kanssa, ja haluaa viipymättä hänen jättävän moisen miehen ja muuttavan pesemättömältä pimpalta haisevaan lesbokommuuniin feminististen teorioitten, wiccauskonnon ja energiakiteiden sekaan.

Samaan sarjaan kuuluu myös tuo prostituutiokieltolaki. Feminismi asettaa maalikseen utopian, jossa prostituutiota ei ole. Sitä vastoin syntiin langenneessa nykymaailmassa prostituutiota on. Yhteiskunnallisesti relevantti liike hyväksyisi sen, että utopia, silloinkin kun sitä tavoitellaan, ei ole nurkan takana, ja pyrkisi minimoimaan syyt ajautua prostituutioon, vähentämään prostituution riskejä niin sukupuolitautien kuin vaarallisten asiakkaidenkin osalta ja helpottamaan naisten mahdollisuuksia päästä irti prostituutiosta. Tällainen liike epäilemättä syntyisi mieluiten prostituoitujen itsensä keskuudessa. Sitä vastoin feministit leimaavat prostituoitujen oman järjestäytymisen patriarkaatin luomaksi kuplaksi. Sellaiset naisryhmät, jotka eivät ole feministien kiistattomassa ideologisessa valvonnassa, ovat nimittäin väärän tietoisuuden saastuttamia eikä heidän suurin surminkaan saa antaa itse päättää asioistaan. Feministi tietää aina tavallista naista paremmin, mitä tavallinen nainen haluaa.

Jos feministejä oikeasti kiinnostaisi yhteiskunnan valtaaminen sillä tavalla kuin työväenluokka on sen ominut, he pyrkisivät tosissaan luomaan "patriarkaatille" vaihtoehtoisia valtarakenteita. Esimerkiksi naispuolisten luonnontieteilijöiden organisaatio voisi auttaa tyttöjen nousua fyysikoiksi, matemaatikoiksi ym. myöntämällä näiden alojen lahjakkaille naisopiskelijoille stipendejä. Tämä tällainen ei kuitenkaan kiinnosta feministiliikettä pätkääkään, koska sen mielestä luonnontieteet sinänsä ovat ikävä ja epälauha miehinen juttu, joka pitää kyseenalaistaa hippitaioin ja energiakristallein. Feminismin tarjoama ratkaisu kaikkeen naisten pahoinvointiin on separatistinen naiskulttuuri, johon anti-intellektuaalinen irrationalismi ja taikausko kuuluu erottamattomana osana, ei rinnakkaisten valtarakenteiden luominen miehisille valtarakenteille. Tämä johtuu tietysti osaltaan feminismiin pesiytyneestä anarkistis-vasemmistolaisesta ajatusroinasta, joka haaveilee "vallattomasta" utopiasta ja pitää valtaa sinänsä pahana asiana. Siis muodollista, mandaatilla vahvistettua ja rajoitettua valtaa - sitä komentooran ja matriarkan mielivaltaista terrorivaltaa, joka feministien omassa yhteisössä hiipii täyttämään valtatyhjiön, ei tietenkään kukaan paheksu.

Feministit eivät oikeasti pidä naista tasa-arvoisena. Feminismin tärkeimpiä puutteita on se, että feministit eivät oikeasti halua myöntää naisen olevan omalakinen ja omatahtoinen olento. Tämän näki esimerkiksi Lynndie Englandin tapauksessa. Se, että hänenlaisensa nuori nainen liittyy armeijaan ja nöyryyttää muslimimiehiä, nähtiin pahan patriarkaatin korruptoimana näennäisemansipaationa, ei väistämättömänä seurauksena siitä, että naisille annetaan oikeus tehdä itsenäisiä moraalisia ratkaisuja. Kun nainen, esimerkiksi Lynndie England, saa itse päättää, voi olla, että hän päättää toteuttaa itseään sadistisena kiduttajana.

Aina kun siitä tulee puhe, miten naiset menevät YTMien patjoiksi, feministit ja heidän puolustelijansa rientävät julistamaan, miten naisella on oikeus itse valita miehensä ja miten hirveitä me ATM-aktivistit olemme, kun kehtaamme edes vihjata siihen suuntaan, että naisten älyttömät miespreferenssit ovat vahingoksi heille itselleen ja että heidän vapauttaan pitäisi jotenkin rajoittaa. Eli siis naisella on vapaus tehdä ihan mitä tyhmää vain, koska vapaus tehdä tyhmyyksiä on oleellinen osa vapaata tahtoa. Tähän asti olemme yhtä mieltä asiasta, mutta miksi ihmeessä sitten alkaa hirveä valitus, kun joku nainen vedetään moraaliseen ja juridiseen vastuuseen tyhmän valintansa seurauksista? Miksi ihmeessä esimerkiksi Lynndie England esitetään nimettömien miehisten valtarakenteiden uhrina?

Minusta Lynndie England on aikuinen ihminen. Kun aikuinen ihminen tekee väärin, moraalisesti ja juridisesti väärin, niin hän saa moraaliset moitteet ja juridisen tuomion. Jos naisen, esimerkiksi Lynndie Englandin, tekemiä moraalisesti vääriä asioita puolustellaan sillä, että hän on naisena patriarkaatin johdateltavissa, se tarkoittaa selväkielellä sitä, että hän on naisena alentuneesti oikeustoimikelpoinen naiseutensa vuoksi, eli siis vielä selvemmin: että nainen on ihmisenä, moraalisena toimijana ja oikeushenkilönä alemmalla tasolla kuin mies. Toisin sanoen se osapuoli, joka ei pidä naista täysivaltaisena ihmisenä, ovat nimenomaan feministit. He eivät halua ottaa omista tekemisistään täyttä vastuuta eivätkä halua sitä vaadittavan keltään muultakaan naiselta. Voipa suorastaan väittää, että feministit ovat tasa-arvon suurin este.

Feministit eivät kykene dialogiin. Feministit eivät kykene dialogiin vastustajiensa kanssa eivätkä edes hyväksy, että kellään voisi olla legitiimejä erimielisyyksiä heidän kanssaan. Vastustajat leimataan henkilökohtaisilla hyökkäyksillä ja pseudopsykologisella pälpätyksellä mielisairaiksi, traumatisoituneiksi, seksuaalisesti epähaluttaviksi (kun heille annetaan samalla mitalla, närkästyksellä ja raivolla ei tietenkään ole rajaa) ja muuten vain ali-ihmisiksi, eikä heitä edes yritetä ottaa vakavasti. Feministeille ei ole olemassa feminismin legitiimiä kritiikkiä, ainoastaan sortajien harhautusyrityksiä ja "lääkityksen tarkistamista" kaipaavien mielisairaiden houreita. On aika kuvaavaa, että yksi netin feministisen pohjasakan edustajista, jonka herostraattista mainetta en tietenkään aio lisätä mainitsemalla hänen nimeään tässä, julisti mahtavasti, että Evin Rubarin televisiodokumentti dokumentoi "ainoastaan tekijänsä mielentilan". Toisin sanoen hän ei vedonnut esimerkiksi siihen, että Rubar oli esiintynyt ruotsalaisen liikemiesoikeiston Timbro-säätiön puhetilaisuudessa, eikä esittänyt Rubaria esim. oikeistolaisena juonittelijana tai oikeistolaisen salaliiton sätkynukkena. Jopa tämä olisi ollut jonkinlainen perusteltu argumentti Rubarin sanomaa vastaan. Mutta edes tämäntasoiseen perusteluun hän ei vaivautunut eikä vaivaudu, vaan puhuu jatkuvasti mielentiloista, traumoista ja lääkityksestä. Poliittinen vastustaja on aina lapsuuden traumatisoima, tunnetiloissaan piehtaroiva ja alitajuisten impulssiensa ohjaama sekopää, joka pannaan tietenkin mielisairaalan suljetulle osastolle heti kun suuri feministinen vallankumous synnyttää Muijastoliiton.

Väärä solidaarisuus. Feministit yrittävät mielellään torjua kritiikin vetoamalla siihen, että feminismejä on monenlaisia ja että feministit käyvät keskenään kiivastakin väittelyä. Kuten Janne Vainio taannoin totesi, feministit voivat aivan hyvin olla totalitaarinen liike, vaikka liikkeen sisäinen keskustelu olisi hyvinkin moniäänistä. Totalitarismiin liittyy nimittäin, Jannen mukaan, ennen kaikkea yhdenmukaisten muotojen ja tiettyjen vähimmäisvaatimusten täyttäminen. Muotoja ja vähimmäisvaatimuksia puolustetaan sitten ideologisella terrorilla, joka on totalitarismin ydin. Kuten tiedämme, esimerkiksi kiinalainen kommunismi muuttui meidän aikanamme joustavasti karkean kapitalismin kannattajaksi ja edistäjäksi maassaan. Tämä tuskin olisi ollut mahdollista, jos liikkeen sisällä - ainakin sillä korkealla tasolla, missä todelliset päätökset tehdään - ei olisi esiintynyt hyvinkin vapaata keskustelua taloudenpidon oikeasta linjasta. Silti kukaan ei tietenkään kiistäne sitä, että Kiina on kovaotteinen, totalitaarinen kurimaa.

Feminismin totalitaarinen luonne tulee näkyviin pitkälti juuri väärässä solidaarisuudessa, siis siinä, että kun porukan röyhkein antaa antifeministisyysleiman jollekin asialle, henkilölle tai kulttuuriselle ilmiölle, kaikki muut rientävät sen tuomitsemaan yhtenä naisena, edes harkitsemattakaan sitä mahdollisuutta, että ketjureaktion käynnistänyt ylipääkana olisi väärässä. Vastaavasti feministit voidaan sopivalla markkinoinnilla metkuttaa pitämään feminisminä sellaisiakin asioita, joita he jossain toisessa kontekstissa halveksisivat kauheana antifeminisminä. Aivan sama yhdyntäkuva voi feministien mielestä olla pornoa pornolehdessä ja suurta emansipaatiota feministisessä taidenäyttelyssä.

Minäkö tässä vain keksin tarinoita? En todellakaan. Muistan keskustelleeni joskus 80-luvun lopulla erään antipornofeministin kanssa Cicciolinasta, jota antipornofeministi piti oleellisesti eri asiana kuin pornoa - omalakisena, omatoimisena taiteilijana. En tiennyt silloin, enkä tiedä nytkään, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Cicciolina oli ihan tavallinen videoruudussa nakupellenä nussiva naiseläjä, luultavasti keskivertoa himmeämpi. Mutta koska hän oli osannut markkinoida itsensä "radikaalina poliitikkona", koko kanalauma uskoi, että hän oli jotenkin oleellisesti eri asia. Ja kukaan kanalaumasta ei uskaltanut kyseenalaistaa tätä, koska joku ylimmäinen kaakattaja oli ottanut asiakseen markkinoida tätä näkemystä.

Tällä väärällä solidaarisuudella on epäilemättä ollut alkujaan hyvinkin jalot tavoitteet ja tarkoitukset: kun kettu käy yhden kanan kurkkuun, se saa koko lauman kimppuunsa. Käytännössä tästä kuitenkin on seurannut, että koko feministiliikettä voi kusettaa markkinoimalla niille ihan tavallinen eksploitaatioporno emansipatorisena taideteoksena. Mainosmiehet eivät varmastikaan jätä tätä huomaamatta ja hyödyntämättä.

Meemi

Osallistutaan nyt sitten tähän meemiin.





Kaikkea turhaahan sinne aina pakkaa kasautumaan, varsinkin kun en koskaan muista poistaa asennusohjelmien kuvakkeita. Tuo taustakuva tulee Maddoxin alias George Ouzounianin The Best Page in the Universe -sivuilta. Maddox on saltlakecityläinen amerikanarmenialainen, joka on varsin hyvin perillä nuorten naisten fasistisesta pahuudesta, ja hänen naisvihavuodatuksiinsa verrattuna minä olen surkea oppipoika. Tuossa kuvassa on oikeaa asennetta - valtaistuimella istuu Maddox itse, jota aatelisherrat kumartavat.

TOSU on keltologisen seuran toimintasuunnitelma. "Ciarraí" on netistä lataamani Kerryn kreivikunnan paikallisviranomaisten toimintakertomus. "Tobar"-kuvakkeet taas liittyvät ystäväni Ciarán Ó Duibhinin laatimaan iirinkielisten tekstien tietokantaan, "Tobar na Gaedhilge", jonka saa ladata netistä. "An Lúibín" on Colin Ryanin Australian irlantilaisille julkaisema lehti, hän kirjoitti juuri ja pyysi sähköpostimuotoista haastattelua. "Davar" taas on netistä haettu ilmaispaketti heprean opiskelijoille, joka sisältää hepreankielisen raamatun - sekä Vanhan testamentin että - outoa kyllä - kreikasta hepreaksi käännetyn Uuden testamentin, sanakirjan, kieliopin ja pari englanninkielistä raamatunkäännöstä. Heprean opintoni eivät siis ole pysähtyneet ainakaan materiaalin huonoon saatavuuteen, vaan ihan laiskuuteen ja ajan puutteeseen. "Bykau-kootut" ovat Vasil Bykaun netistä ilmaiseksi saatavat valkovenäjänkieliset tekstit. Ja löytyyhän sieltä myös tähtitiedeharrastukseen liittyviä ohjelmia: Space Station Simulator, Celestia, Redshift ja Atlas of the Solar System.

Keltään ei tietenkään jää huomaamatta, minkä kielinen kotikoneeni käyttöjärjestelmä on. Mozilla Firefoxini on iirinkielinen - olenhan osallistunut sen iirintämiseenkin. On minulla jossain se Mozilla-paitakin.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa

Luettavana on edelleenkin Colm Ó Ceallaighin Meilt Mhuilte Dé. Päähenkilö lähti ylioppilastutkintonsa jälkeen töihin Amerikkaan kasvaakseen aikuiseksi, ja siellä hän seurusteli syöpäsairaan tytön kanssa, joka tietystikin kuoli hänen käsiinsä lyhyehköksi jääneen, mutta nuoren pojan elämässä tietysti unohtumattoman seurustelun jälkeen. Motiivi tuntuu olevan kotoisin Seitsemännen portaan enkelistä, joka ilmestyi käsittääkseni muutamaa vuotta ennen Meilt Mhuilte Détä. Silloin kun luin Seitsemännen portaan enkelin, ajattelin, että se muistuttaa tavattomasti iirinkielistä kirjallisuutta Amerikan-siirtolaisuudesta, mutta sen masentavat kuvaukset urbaanista kurjuudesta puuttuvat iirinkielisestä kirjallisuudesta suurimmaksi osaksi.

Siirtotyöläisyys on ilman muuta yksi iirinkielisen nykykirjallisuuden kantavia aiheita. Nyt kun mietin, muistan, että ensimmäinen kokonaan iiriksi lukemani kirja oli Dónall Mac Amhlaighin Dialann Deoraí, Maastamuuttajan päiväkirja, jonka sain lahjaksi munkkiystävältäni Mícheál Fearghus Ó Conchúirilta. Valitettavasti veli Mícheál, joka auttoi monia muitakin iirin harrastajia, kuoli syöpään samaan aikaan kun minä pääsin ensimmäistä kertaa käymään Irlannissa. Hän pyysi minua kääntämään pari runoaan monikielistä kirjaansa varten, - kirjassa ilmestyi muidenkin ulkomaalaisten iiristä omalle kielelleen kääntämiä veli Mícheálin runoja - ja vaikka nykylyriikka ei ole alaani, yksi hänen runoistaan innosti minut säepariin Minä poika se olen sinut minäni kanssa,/aina kimpassa kuljetaan.. Olen jo unohtanut, miten runo jatkui - iiriksi tai suomeksi - ja munkkiparan runokirjat ovat hukkuneet jonnekin kaapin pohjalle. Mutta kerran vuosia myöhemmin otin hänen kirjansa käteeni Conradh na Gaeilgen kirjakaupassa ja näin oman runokäännökseni siinä. Valitettavasti en tullut ostaneeksi kirjaa. Olisi pitänyt.

Dialann Deoraí kertoi irlantilaisten siirtolaisten elämästä Britanniassa heti sodan jälkeen. Monien muidenkin samaan genreen kuuluvien iirinkielisten kirjojen tapaan se oli piristävän optimistinen. Kun sitä vertaa esimerkiksi suomalaisiin kuvauksiin Ruotsin-siirtolaisuudesta - Margareta Keskitalon Liukuhihnaballadi tulee mieleen yhtenä tyypillisenä esimerkkinä - huomaa totisesti, miten kulttuurit eroavat. Kirjan kertojaminä ei todellakaan yritäkään kätkeä sitä, että hänellä ja hänen kavereillaan on ongelmia löytää sijaansa Englannissa, työpaikat vaihtuvat, rahasta ja ruoasta tulee pula, landladyn kanssa on konflikteja. (Iiriksi vuokraemäntä on bean an tí, mutta brittisiirtolaisuuskuvauksissa käytetään säännöllisesti lainasanaa landlady.) Siitä huolimatta Dialann Deoraíssa päällimmäisenä piirteenä on positiivinen uteliaisuus jännittävää suurta maailmaa kohtaan. Esimerkiksi puolalaiset työkaverit ja heidän kielensä, "jossa on joitakin iiriä muistuttavia äänteitä", kuten Dónall sanoo, ovat sellaisen myönteisen kiinnostuksen kohteita. Toki Lontoossa käydään myös suuren maailman pornoshowssa, joka tosin on vain vähäpukeisten tyttöjen varietee, ei mitään bordellitason viihdettä. Siihen Dónall suhtautuu aika välinpitämättömästi, lähinnä säälien tyttöparkoja, kun laihojakin ovat ja joutuvat kylmällä näyttämöllä kekkaloimaan nakupelleinä. Kuuluttajan myyntipuheiden läpi hän tietysti näkee. Itse asiassa Dónall Mac Amhlaighin asenne on sellainen käytännöllisen, juurevan maalaisihmisen asenne - ei juurettomien ja ahdistuneiden kaupunkilaisslummipoikien, kuten Seitsemännen portaan enkelissä.

Colm Ó Ceallaighin kuvaama poika ei ole ihan niin itsenäinen ja neuvokas kuin Dónallin alter ego. Työtä saadakseen hän tarvitsee amerikkalaistuneiden sukulaistensa apua. Hänellekin on kuitenkin luonteenomaista aito ja vilpitön kiinnostus muihin ihmisiin, joten hän tutustuu esimiehensä perheeseen, myös kauniiseen ja älykkääseen, mutta syöpänsä vuoksi kuolemantuomion saaneeseen tyttäreen. Tässä muuten taitaa olla suurin kulttuuriero verrattaessa hänen kirjaansa Liukuhihnaballadin kaltaisiin kuvauksiin suomalaisista Ruotsin-siirtolaisista, jotka ovat kielipuolia, viranomaisten heiteltävinä, vajoavatpa (ainakin tytöt) hädissään huoruuteenkin. Arjessa selviytyminen ja jatkuva huoli tulevaisuudesta ovat niin käsinkosketeltavia, että sille myönteiselle uteliaisuudelle, uuteen maahan tutustumiselle, ei jää ollenkaan aikaa eikä voimia. Depressio ja turvattomuus käyvät suomalaisen siirtolaisen päälle kuin yleinen syyttäjä, vaikka ollaan kulttuurisesti hyvin oman maan kaltaisessa naapurissa ja vieläpä lujan sosiaaliturvajärjestelmän varassa. Sitä vastoin suuren Lännen sosiaaliturvattomiin asvalttiviidakkoihin eksyvät iirinkieliset maalaispojat ottavat elämän nothing daunted -asenteella. Mikäs hätä tässä on - tänne Amerikkaanhan menivät isätkin ennen kultaa vuolemaan. Elettiinpä ennenkin, vaikk' ojan takan' oltiin, ojapuita poltettiin ja ojast' oltta juotiin.

Suomalaistyylistä ahdistusasennetta olen havainnut ainoastaan Pádraic Breathnachin romaanissa As na Cúlacha. Breathnachin päähenkilö on ujo, tyrannimaisen äitinsä sortama irlantilaispoika, joka lähtee britteihin pakoon kotinsa ahdistavaa ankaruutta, ennen muuta tietysti uskonnollisuutta, ja koska hän asettuu kuusikymmenluvun Lontooseen, seksiä ja pornoa on tietysti tarjolla go leor (eli englantilaisella oikeinkirjoituksella galore, jos joku ei ymmärtänyt vihjettä). Hänen mielenterveytensä ei kestä moista järkytystä, vaan pornosta, yhä rankemmastakin, tulee hänelle pakkomielle, ja lopulta hän päätyy hullujenhuoneelle.

Rokkia ja vastakulttuuria

Lordi on kuulemma "yksi Ateenan ennakkosuosikeista". Niin aina, niin aina. Toisaalta: jos Israel voitti viisut transseksuaalilla, niin kyllä mekin aina ne voimme voittaa hirviöhevistillä. Sitä paitsi pohjimmiltani olen sillä kannalla, että Juice olisi pitänyt aikoinaan lähettää Ilomantsia esittämään, koska Juice edusti merkittävää ja omintakeista kevyen musiikin suuntausta eli suomirokkia. Nyt kun koko Euroopasta lappaa tänne vaihtaria tutustumaan Suomeen, olen havainnut, että varsin monet ulkomaalaiset opiskelijat ihastuvat vanhaan suomalaiseen rokkiin, juuri Juicen ja Eppu Normaalin kaltaisten artistien esittämään. Se on oikeasti omintakeista kulttuuria, jota olisi pitänyt viedä maailmalle jo aikoja sitten. Vaikkapa kahdeksankymmenluvun alkupuolella täällä oli paljon hyviä bändejä, joita kelpaa muistella näin keskiäkäisenäkin. Nuoruuteni Varkaudessa ei ollut kaksinen, mutta ainakin sillä oli loistelias ääniraita, Pelle Miljoonasta SIGiin.

SIG oli sen Inkinen-nimisen tyypin - ei liene sukua Sam Inkiselle - yhtye, jolla oli epäsuomalaisen optimistinen kappale Elämä vie mua. Muistan siitä ainakin säkeet Elämä vie mua iloa riemua päin. Ei surua pilkkaa, vain iloa silkkaa on sydämessäin. Olivatkohan ne pojat Naantalista kotoisin? Pojat soittivat yleensäkin reippaita ja iloisia kappaleita, mutta ainakin osa taisi olla Ramonesin covereita. Valitettavasti SIGin asenne ei riittänyt vastapainoksi kahdeksankymmenluvun alun yleiselle pessimismille, johon tietysti oli aihettakin: vuonna 1983 oltiin lähempänä ydinsotaa kuin kertaakaan, kuten nykyisin tiedetään. Siteeratakseni erästä kontrafaktuaalista historiankirjaa, joka löytyy hyllystäni: history was at cruise control.

Tietenkään kukaan ei siihen aikaan vienyt suomalaista rokkia maailmalle. Rokkiin liittyi silloin ennen vanhaan vielä tietty kapinallisuus: rämppämusiikkiohjelmat olivat radion rinnakkaisohjelmassa varsin lapsipuolen asemassa, ja niitä ohjelmia, joissa rämppämusiikkia soitettiin, hallitsivat ennen muuta kuusikymmenluvun ylijäämävaraston fossiilit. Muistaakseni joskus vuoden 1980 tienoilla, kun olin vasta päässyt alkuun murrosikäni kanssa, radiosta tuli juuri noiden fossiilien nostalgioihin vetoava sarja Uskomaton 60-luku, jossa hehkutettiin täysillä 60-luvun kapinallisuusmyyttiä ja soitettiin tunnussävelenä kappaletta 60-luvun kauan soiva blues. Kappaleessa käytiin läpi osuvin sanamuodoin kaikki vuosikymmenen merkittävät tapahtumat, kun Saarikoski joi, Hannu salamoi, radiossa rautalanka-Emma soi ja Nikitakin spittarinsa tiskiin löi, nimittäin YK:ssa. Ei sekään nyt niin harakoille mennyt, kyllä aikalaishistoria on hyvä tuntea monesta näkökulmasta. Kuultiinhan siinä pätkiä niin Lapualaisoopperasta kuin maolaisten Itä on punainen -laulustakin.

Joskus kymmenen-viisitoista vuotta sitten keksin otsikon esseelle, jota minun ei sittemmin ole tarvinnutkaan kirjoittaa: Rock and roll ja muita fasismeja. Esseen ideana olisi ollut se oivallus, että rokki ei ollut kapinallisuutta, vaan itse asiassa tukahduttavaa konformismia ja valtakulttuuria - hieman samaan tapaan kuin nykyistä kirjoitteluani on vauhdittanut ja motivoinut se oivallus, että feminismi ei ole kapinallisuutta, vaan ahdistavaa vallanpitäjyyttä. Vielä ysärin alkupuolella ajatus rokista konformistisena valtakulttuurina olisi ollut hyvinkin omaperäinen, nykyisin mikään tuskin voi olla ilmeisempää. Kokonaan toinen juttu on, että postmodernina aikana valta- ja vastakulttuurienkin käsitteet ovat hämärtyneet. Olisi hyvin vaikea esimerkiksi kehittää vastakulttuuria rokille. Virsilaulu ei toimi, koska nykyajan nuoret voivat veisata postmodernissa hengessä virsiä ja silti öyhöttää rockfestivaaleilla.

Joskus 80-90-lukujen vaihteessa Tapiiri-lehdessä ilmestyi hauska sarjakuva jonkinlaisesta B-filmietsivästä, joka eli kiintoisassa tulevaisuuden maailmassa: siinä nimittäin rokista, rock-tyylisestä pukeutumisesta ja rock-asenteesta oli tullut nimenomaan kunnon kansalaisten kulttuuria, ja ainoastaan epäilyttävät ääriainekset pukeutuivat tummaan pukuun ja kävivät klassisen musiikin konserteissa. Muistan pitäneeni kyseistä tulevaisuuskuvitelmaa osuvana ja hauskana, koska omasta mielestäni se oli pitkälti jo toteutunut: nuoret oli kaikki tajuntateollisuuden markkinoinnilla ohjelmoitu "kapinoimaan" samoja rämpytteitä kuuntelemalla ja samoja tupakoita polttelemalla, pukeutumisesta puhumattakaan. Tosin klassisen musiikin valitseminen tulevaisuuden ääriainesten ääniraidaksi osui pahasti harhaan. Klassisen musiikin alakulttuurilla nimittäin on kaikki rokkimaailman huonot puolet kymmenkertaisina eikä ainoatakaan niiden hyvistä puolista: jos rokkinuoret ovat typeriä joukkosieluja, nuoret klassiset muusikonalut ovat lobotomiatoipilaiden sisäpiiri. Heissä on tavallaan sama vika kuin feministeissä: kun he osaavat oman erikoisalansa itseviitteiset ja itseriittoiset systeemit, he luulevat päässeensä perille maailman salaisuudesta ja voivansa halveksia niitä, joita ei ole vihitty heidän pienen piirinsä ahtaisiin ajatuksiin ja salakieleen.

Valppaina vapautemme vartiossa

Nuo ystävämme Erastoteneen linkittämät armeijan rekrytointivideot saivat minut oikein sotaisalle ja iloiselle päälle. Kyllä nyt harmittaa olla sivari evp, kun tulee ajatelleeksi, että nuokin pojat ovat tarvittaessa velvollisia iskemään kuolettavasti feministi-, libertaristi-, islamisti- tai hurrivihaajaterroristien päämajaan sitten kun tällaiset roistot päättävät poliittisen turhautumisen myötä turvautua väkivaltaisiin laittomuuksiin. Jollen olisi näin likinäköinen ja muutenkin raihnas, hakeutuisin ehkä sittenkin vapaaehtoisen maanpuolustuksen hommiin. Miehen kypsymiseen kuuluu tietysti oleellisena osana rauhan ja sovinnon tekeminen yhteiskunnan vakiintuneiston (establishment) kanssa, eikä mielenmuutokseen alistuminen tämän asian suhteen minua niin kovasti ahdista: aika aikaa kutakin, elämässä on vaiheensa. On aika syntyä ja aika kuolla, aika kivittää ja aika kerätä kivet, sanoo Saarnaaja - aika kieltäytyä aseista ja aika turvata armeijaamme. Kyllä ajatus suurikaliiperisten luotien rei'ittämistä feministiraivottarista saa minutkin tuntemaan lämmintä kiintymystä Puolustusvoimia kohtaan. Kai maar siellä käytetään niin järeitä aseita, etteivät ne jää kitumaan?

Ireen von Wachenfeldt sanoi, että meneillään on sukupuolten välinen maailmanlaajuinen sisällissota. Meidän miesten ei pidä ahdistua tästä, vaan suhtautua siihen levollisesti. Jos ne haluavat sodan, saakoot haluamansa - aseet ovat meillä, samoin valta ja oikeus niitä käyttää. Jos sukupuolten sota on väistämätön, se voidaan käydä ja me selviämme siitä kyllä voittajina, jos emme kuuntele vihollispropagandan lirkuttelevia kaunokieliä. Jos verilöyly on välttämätön, käykäämme tämän velvollisuuden vaatimaan raskaaseen työhön iloisina ja reippaina, henkeä nostattavia lauluja laulaen, ja ymmärtäkäämme, että meidän puolellamme on laki, oikeus, perustuslaki, poliisi ja armeija. Meidän tulee ottaa säälimätön, ankaran lakihenkinen asenne, koska vihollinen, joka haluaa tuhota itse lain ja oikeuden - teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua, sanoo sankaritar suomalaisen feminismin perustaneen kirjailijattaren merkittävimmässä näytelmässä - ei liioin armahda ketään, se vihaa hyvää elämää ja itseään sivilisaatiota ja pyrkii niiden tuhoon.

Vapaussotamme jälkiselvittelyissä ammuttiin joukoittain hävinneen puolen sotilaita, koska laki ei tuntenut muuta rangaistusta heidän teoistaan eikä armon voitu antaa käydä oikeudesta. Kun sota syttyy oikeusvaltiota kannattavien demokraattisten miesten ja sitä vastustavien totalitääristen feministinaisten välillä, tuota samaa asennetta tarvitaan jälleen. Täyttykööt sitten leirit feministinaisista, joille langetettakoon tuomiot koko ankaruudessaan. Meillä ei enää ole kuolemantuomiota, mutta aseellisesta kapinasta, terrorismista ja murhista voidaan langettaa elinkautinen, ja suurilla, nälän ja tautien rasittamilla massaleireillä kärsittävä elinkautinen on todellinen elinkautinen.

Syvä iskumme on, viha voittamaton.

Panssarijääkärien raskasmetalliyhtye

Joskus muinoin kun Aseistakieltäytyjäliitolla vielä oli keskustelusivut, siellä virisi juttua siitä, miksi rokkimuusikot niin innokkaasti menevät sivariin, vaikka mitään erityistä pasifistista vakaumusta ei olisikaan lukuunottamatta rokkiväen yleistä selkärangattomuutta, vetelyyttä ja hasispäisyyttä. Tuolloin esitin ehdotuksen, joka tuli mieleeni nyt pitkästä aikaa, jossain määrin Lordin euroviisuilun innoittamana, mutta pikemminkin siksi, että kuuntelin netistä heavy metal -version Israelin kansallislaulusta: ne tylsät sotilassoittokunnat olisi lopultakin korvattava armeijan rokkiyhtyeillä. Genre voisi vaihdella, esimerkiksi merivoimiin sopisi varmasti kevyt iskelmää lähenevä rokki, mutta panssarijääkärit ja tykkimiehet voisivat soittaa raskasta metallia. Esimerkiksi Jääkärinmarssi on kuin luotu hevisovitusta varten: Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill' armoa ei, kotimaata...

Lukekaatten

Huomaan saaneeni ainakin yhden naisen ajattelemaan asioita. Lukekaapa tämä merkintä.

Lisäksi yksi blogifeministeistä inuu huomiota säälittävällä vittuilukirjoituksella (en tietenkään linkitä), joka on täynnä tyhjänpäiväisiä viittauksia oletettuun lapsuuteeni. Viittaukset menevät tietysti täydellisesti metsään, koska asianomainen ei ole ilmeisesti lukenut kirjoittamastani oikeasti riviäkään enempää kuin on välttämätöntä, jotta vakuuttuisi siitä, että olen femakoiden käsikirjan mukainen antifeministi. Tämän jälkeen käsikirjasta on kaivettu kaikki mahdolliset kliseet. Luonnollisesti asianomaisen akan äly ja kärsivällisyys eivät riitä juttujeni lukemiseen, vaikka hän halutessaan löytäisi niistä paljonkin yksityiskohtaista informaatiota kotioloistani, sekä kielteistä että myönteistä.

Tiedänhän minä mitä tuossa on taustalla: kyrpää se reppana kerjää, ruma yksinhuoltaja. Kun ei ole älyä, sivistystä eikä ulkonäköä, pää on sekoitettu feminismillä niin että ollaan röyhkeitä ja loukkaavia eikä osata muuta kuin ladella oman uskonnon pyhää liturgiaa ja päälle päätteeksi on vielä toisen miehen kläppi ristinä, niin kyllähän siinä varmasti kullinkipeys pääsee aika ajoin iskemään, jollei tiedostavuus riitä lesbosuhteeseen. Olen kuitenkin varattu mies nykyään, ja tarvittaisiin hieman korkeamman tason nainen, että pettäminen hiipisi mieleeni edes teoreettisena ajatusleikkinä. Pitäytyköön femakko vain lähiökapakan pojissa, sieltä sitä lihaa saa vähän rupisempikin raija.

Kyseisen naiseläjän älyllisen sofistikaation matala taso ja hänen voimakas halunsa ja tarpeensa esiintyä jonkinlaisena kapinallisena radikaalina ja intellektuellina ovat saaneet minut kysymään itseltäni, pitäisikö hänenlaistensa mitättömyyksien harrastama fraudulenttifreudilaisella psykopälpätyksellä kuorrutettu feministinen retoriikka sittenkin ennen kaikkea nähdä naisellisena vastineena älyllis-sivistyksellisesti keskitasoisten tai sitä alempien miehenkaltaisten tuotteiden formulakisa- ja jääkiekkopuheelle. Molemmissa tapauksissa kyse on itseviitteisestä, itseriittoisesta ja itsetarkoituksellisesta joutojuputuksesta, jonka tarkoituksenakaan ei ole minkäänlainen dialogi eikä informaation siirto, vaan homososiaalisen yhteenkuuluvuuden pönkittäminen. Tarkemmin ajatellen tämä rinnastus on kuitenkin asiaton, koska formula- ja jääkiekkopuhetta sinänsä tuskin voidaan käyttää kenenkään ihmisen loukkaamiseen, kun taas naisten ihmissuhdepuheen, psykopälpätyksen ja freudismien tärkein käyttötarkoitus on ulkoryhmään kuuluvien ihmisarvon kyseenalaistaminen näennäisälyllisin perustein.

On varmasti totta, että femakkoyksinhuoltaja ei ole ihmisenä pätkääkään hienostuneempi ja älyllisempi kuin ne formuloista ja Lalli Partisen jääkiekkosankaruudesta keskenään juttelevat kaljaveikot. Mutta kaljaveikot haluavat omalla puheellaan ennen kaikkea ylläpitää kaverihenkeä, eivät solvata ja halventaa kaveripiirin ulkopuolisia (jos sellainen on tarpeen, siihen heillä on suoremmat sanat). Kaljaveikkojen kaveruus ei siksi mitenkään yksiselitteisesti perustu minkään ulkoryhmän halventamiseen, kun taas naisten ja femakkojen homososiaalinen yhteishenki jo itsessään edellyttää sitä, että haukutaan ja irvitään miehiä, erityisesti tietenkin ATM-julistuksen saaneita miehiä. Siksi kaljaveikkokin on femakkoyksinhuoltajaa parempi ja Jumalalle läheisempi ihminen. Siksi kaljaveikkokin ansaitsee femakkoyksinhuoltajaa paremman naisen.

Sorto eli yhteisöllisyys

Tekisi mieli lisätä edelliseen vielä jotain, mutta Tommi sanoi oikeastaan kaiken tarvittavan. Panin kuitenkin merkille hänen puheenvuorossaan esiintyneen sanaparin sorto eli yhteisöllisyys. Se kiteyttää erinomaisesti sen, mikä libertarismissa mielestäni on vikana.

Eräät muslimijärjestöt ovat viime aikoina esittäneet sellaisia vaatimuksia, että heidän pitäisi saada länsimaisessa yhteiskunnassa samanlainen millet-asema kuin esimerkiksi kristityillä oli osmanien valtakunnassa, siis siviilioikeudellinen itsehallinto. Shariaa pitäisi saada soveltaa ainakin perheoikeuskysymyksiin. Länsimaisen demokraattisen oikeusvaltion periaatteisiin kuuluu tietenkin, että tällaiset ehdotukset nauretaan ulos, koska muslimeilla ei tosiaankaan ole eikä kuulu olla muslimeina mitään muita oikeuksia kuin oikeus käydä moskeijassa öyhöjen häiritsemättä; muut oikeudet heillä on ihmisinä ja kansalaisina. Ranskan vallankumouksen aikana sanottiin: kaikki oikeudet juutalaisille ihmisinä, ei mitään oikeuksia juutalaisille juutalaisina. (Vaihda juutalaisen paikalle muslimi.) Tämä on sekulaarin valtion ydinajatus, ja esimerkiksi Ranskan huivikiista, jossa meikäläiset tiedostavat ymmärtäjähumanistit asettuivat johdonmukaisesti väärälle puolelle, oli täysin looginen seuraus Ranskan vallankumouksesta ja Ranskan omasta demokraattisesta perinteestä.

Millet-tyyppiset ratkaisut eivät ole mitenkään harvinaisia. Esimerkiksi tsaarin Venäjä sovelsi millet-mallia, jossa keisari yksinkertaisesti nimitettiin valloitettujen maiden hallitsijaksi niiden omien mukaisesti: jossain Buharassa ja Hivassa tsaari hallitsi tataarikaanin oikeuksin, Suomessa taas perustuslaillisena monarkkina. Kuten historiasta muistanemme, 1800-luvun mittaan Venäjällä alkoivat vahvistua vaatimukset millet-tilkkutäkin korvaamisesta yhtenäisvaltiolla, mikä meillä tietenkin tulkittiin sorronhaluksi ja isovenäläiseksi sovinismiksi. Millet-järjestelmässä on juuri tämä perusvika: se toimii erinomaisen hyvin despoottisten jumalkuninkaiden, mahtavien lääninherrojen tai muiden oikullisten hirmuvaltiaiden hallitsemissa esimoderneissa perähikiöissä, koska jumalkuninkaalla, lääninherralla, sulttaanilla, tsaarilla ja ihtenäesen Savonmuan yljpiällysmiehellä (vai yljhäkämieskö lienöö) on varaa olla myös antelias ja myöntää juutalaisille, armenialaisille, suomalaisille tai muulle mutiaisyhteisölle erioikeuskirja, jossa on hienot värikkäät nauhat ja sinetit sekä hallitsijan omakätinen nimikirjoitus vihreällä musteella. Niin kauan kuin despootin valta pysyy, vähemmistöyhteisöllä on kuninkaan armeija suojanaan pogromiöyhöttäjiä vastaan, mutta millet ei kestä modernia valtiota, kuten esimerkiksi Anatolian armenialaiset saivat nahoissaan tuta. Kun kuningasta vastaan kapinoidaan, myös milletille turvan antanut kuninkaan käskykirje menettää merkityksensä. Milletin sijasta vähemmistö on pyrittävä integroimaan valtavirtayhteiskuntaan.

On tietysti kuvaavaa, että muslimit ovat modernista yhteiskunnasta kyllin pihalla ehdottaakseen milletin kaltaisen esimodernin järjestelyn käyttöönottoa länsimaisessa demokratiassa. Idea on todella huono ja - tätä ei voi kyllin korostaa - muslimien omien etujen vastainen. Esimerkiksi Britanniassa millet-järjestelyä on mitä ilmeisimmin ainakin implisiittisesti sovellettu, ja tulokset eivät ole olleet kehuttavia. Hyvin ei mene ranskalaisillakaan, mutta heidän ongelmansa on kuitenkin enemmän vieraantuneen alaluokan öyhötys kuin valtavirtayhteiskunnasta sivuun jättäytyneet milletit.

Muslimien omasta näkökulmasta ajatus omasta milletistä on tietysti kauhean paljon järkevämpi, koska jossain sisällissotien ja klaaniriitojen repimässä Somalian kaltaisessa valtiossa islam lienee oikeasti ainoa yhteiskunnallinen organisaatio, jolla on minkään valtakunnan arvovaltaa hillitä pyssyporukoiden riitoja. Somalian tilanne muistuttaa varsin paljon Irlantia ennen englantilaisten tuloa ja pitkään sen jälkeenkin: paikalliset kuninkaat, joita Irlannissa oli tuolloin pari sataa, kävivät jatkuvaa sotaa keskenään, ja suunnilleen ainoa maata yhdistävä hallinnollinen organisaatio oli kirkko. Tuollaisista oloista tulevien ihmisten ajattelutapa lähtee siitä, että valtiota ei kuitenkaan ole tai siihen ei voi luottaa, ja kun punakat viiksivillet syöksyvät oven läpi esimerkiksi somalien kotiin öyhöttämään viinaa hönkien (kaikki nämä pelättyjen muslimiraiskaajapoikajengien jäsenet ovat joko kokeneet sellaisia hyökkäyksiä itse lapsuudessaan tai tuntevat jonkun, jolla on tästä kokemuksia - ne kymmenkunnan vuoden takaiset jutut eivät todellakaan jääneet ilman seurauksia), asiat alkavat oikeasti näyttää siltä, että valtio ei kykene hillitsemään valkonaamayhteisön vihaa ja että tarvitaan jonkinlaista yhteisöllistä puolustautumista.

Tästä syystä näitä millet-ideoita aletaan esittää. Ilman muuta taustalla on myös huoli yhteisön tyttöjen pimpoista. Tätä huolta kunnioitetaan kuitenkin sekä yhteiskunnan kokonaisedun että kunkin muslimin omien ihmisoikeuksien kannalta aivan liikaa. Noin yleisesti ottaen muslimien herättämän vihan ja epäluulon tärkein syy on, että heidän tyttäriään ei saa nussia. Ihminen on määritelmällisesti sen lajin edustaja, jonka kanssa voimme nussia ja saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Kun muslimit kieltävät meitä nussimasta tyttäriään ja päinvastoin, he omasta tahdostaan rajaavat itsensä ihmisten ulkopuolelle, jolloin tietysti öyhöainekset alkavat myös kohdella heitä epäihmisinä.

Ongelma on varsin vaivattomasti ratkaistavissa niin, että valtion voimavaroja, lainsäädäntöä ja toimeenpanokoneistoa käytetään aktiivisesti muslimityttöjen nussintaoikeuksien puolustamiseen. Valitettavasti juuri sitä ei halua kukaan. Feministeille on tabujen tabu tehdä mitään sellaista, mikä voisi johtaa siihen, että suomalainen mies saisi paremmat saumat olla sukupuoliyhdynnässä. Rasistien ja populistien äänet taas syntyvät nimenomaan pelottelemalla ihmisiä muslimien sikiävyydellä; heitä ei vähääkään kiinnosta avata näkymiä sellaiseen tulevaisuuteen, jossa muslimien tyttäret nussivat suomalaisia miehiä ja saavat näiden kanssa lapsia, jotka suomalaistuvat. (Tosin rasistit ja populistit jättävät muslimien sikiävyyspelottelussa huomiotta myös sen, että suomalaisten tyttöjen kanssa sekoilevat ulkomaalaiset sonnit eivät jätä jälkeensä "muslimilapsia", vaan ihan tyypillisiä suomalaisia yksinhuoltajan kersoja, vähän tavallista päivettyneemmän näköisiä ehkä, mutta sen ei luulisi haittaavan, jos ne pennut kasvavat suomalaiseen valtakulttuuriin ja -uskontoon, joka ei tietenkään ole kristinusko, vaan jääkiekko.) Toisin sanoen kauniin Mehrabunin pimppa pysyy - imaamin, femakkodemarien ja perussuomalaisten yhteisellä päätöksellä - edelleen poissa suomalaisten miesten ja heidän penistensä ulottuvilta, vaikka Mehrabun näkisi joka yö kovan pornon tasoisia seksiunia kiehtovan pottunenäisestä ja eksoottisen persjalkaisesta huoltoaseman Reiskasta. Mehrabunin seksuaalinen halu Reiskaan ei ole minkään merkittävän eturyhmän suojeluksessa, joten sitä ei ole virallisesti olemassa.

Tommi käytti ilmausta sorto eli yhteisöllisyys. Libertarismi lähtee siitä käsityksestä, että valtio on kaikkein pahin sortaja ja että valtio on heikennettävä mahdollisimman olemattomiin, jotta ihmiset voisivat liittyä vapaaehtoisiksi, pakottomiksi arvoyhteisöiksi. Nythän vain asia on valitettavasti niin, että vaikkapa uskonnot ovat alun perin heikon tai olemattoman valtion olosuhteissa syntyneitä "vapaaehtoisia" arvoyhteisöjä. Vapaaehtoisuus on lainausmerkeissä sen takia, että näihin arvoyhteisöihin liityttiin ja kuuluttiin juuri valtion heikkouden takia, hakemaan niistä sitä turvaa, jota antamassa ei ollut minkäänlaista valtiota.

Ensimmäiselle arvoyhteisöön liittyneelle sukupolvelle jäsenyys oli luonnollisesti vapaaehtoinen, mutta seuraavalle ei todellakaan. Arvoyhteisön keskellä kasvanut lapsi ei tietenkään ole eikä voi olla kykenevä kovin informoidusti ja tasapuolisesti päättämään, haluaako hän mieluummin vaihtaa johonkin toiseen arvoyhteisöön, eikä hän välttämättä voi irrottautua siitä, vaikka haluaisikin. Tämän näkee siitä katkeruudesta, kapinallisuudesta ja konfliktista, joka luonnehtii esimerkiksi lestadiolaisten lasten irrottautumista yhteisöstään. Ja heillä on sentään apunaan valtio, jolta voi anoa esimerkiksi toimeentulotukea, jos oman perheen rahahanat ehtyvät. Kun joku libertaristi julistaa, että "mun rahoilla ei saa elättää pummeja", hän tarkoittaa siis oikeastaan, että "mun rahoilla ei saa tukea kenenkään lestadiolaisen tai muslimin irrottautumista arvoyhteisöstään". Tenor: valtio on sortaja, yhteisöt ovat hyviä ja spontaaneja, ihmiset kuuluvat yhteisöille. Libertarismin todellinen sisältö on ihmisten pakottaminen yhteisöjen jäsenyyteen vaikka väkisin. Eikä libertaristiakaan kiinnosta kauniin Mehrabunin seksuaalisen itsenäisyyden tukeminen ja puolustaminen - siihen kun tarvittaisiin, hyi olkoon, veronmaksajilta varaaaastettuja rahoja ja kauheaa kommunistista vallankäyttöä.

Sama vika toki on suvaitsevaisuuslässyttäjissäkin: aatehistoriallisten juuriensa vuoksi he eivät osaa mieltää vallankäyttöä tarkkuusinstrumentiksi, hammaslääkärin poraksi, jota voi olla tarpeen hallitusti hyödyntää Mehrabunin kaltaisten ihmisten integriteetin puolustamiseksi yhteisöiltä, vaan valta on heille itsessään pahaa pamputtavan uaa-uaa-poliisin brutaaliutta. Toisin sanoen vallankäyttö sitä muslimiyhteisöä vastaan, joka rajoittaa Mehrabunin elämää, on heille äärimmäisen vastenmielistä siinäkin tapauksessa, että he olisivat juhlapuheiden tasolla sitoutuneet olemaan Mehrabunin puolella.

Muuan tavallistakin himmeämpi libertaristi kauhisteli aikoinaan uuvuttavan teennäistä moralismia uhkuen (tehän tiedätte, että libertaristeilla, koska he ovat täysin yhteiskuntakelvotonta paskasakkia, on voimakas tarve esiintyä korkeamoraalisina), kuinka hirveää se on, että kommunistit ja uskovaiset kasvattavat lapsensa epävapaudellisiin ja irrationaalisiin aatteisiin ja kuinka lapset pitäisi tarvittaessa vaikka kovalla kädellä vapauttaa tästä orjuudesta ja heidän vanhempansa pakottaa maksamaan lapsille vahingonkorvausta. Kymmenen pistettä pojalle siitä, että hän keksi ilmeisen spontaanisti, mihin sitä valtiota tarvitaan: juuri siihen, että hörhöyhteisöt, kuten stalinistit, kuolaaja- ja matonjärsijäosaston ääriuskovaiset, muslimimilletit ja libertaristit, eivät pääsisi kasvamaan liian vahvoiksi. Viime kädessä juuri valtio pitää parhaiten yllä ja puolustaa niitä vapauksia, joita libertaristit väittävät kannattavansa. Luonnollisestikaan tämä oivallus ei saanut häntä luopumaan libertaristisista vakaumuksistaan, koska libertaristi on ihan määritelmällisestikin sellainen tyyppi, joka pystyy uskomaan ja julistamaan loogisesti täysin yhteensopimattomia asioita eikä näkisi omissa puheissaan ristiriitaa, vaikka se kävelisi häntä vastaan käsillään ilman housuja kivekset vihreiksi maalattuina. (Tai no, useimpien libertaristien tapaan hänellä ei olisi sinänsä mitään valtiota vastaan, jos hän ja hänen valistuneet kaverinsa saisivat määrätä, eikä tarvitsisi ottaa huomioon sellaisten häntä huonompien aivopesun uhrien mielipiteitä, jotka vapaaehtoisesti äänestävät esimerkiksi demareita.)

Arvoyhteisöjen sorto alkoi heiketä sitä mukaa kun moderni valtio syntyi ja vahvistui. Valtio on kansalaisen turva milletiä, yhteisöä ja yhteisöllisyyttä vastaan. Valtio mahdollistaa yhteisöshoppailun eli sen, että sama kansalainen voi osallistua eri yhteisöihin erilaisissa sosiaalisissa rooleissa. Jos Kake-Mike Kyrpiäinen harrastaa kinkyhomo-orgioita ja postimerkkeilyä, postimerkkikerholla ei ole minkään valtakunnan oikeutta erottaa Kyrpiäistä jäsenyydestään sen takia, että hän on kinkyhomo. Jos Kake-Mike Kyrpiäinen on yhtä intohimoinen postimerkkeilijä kuin kinkyhomo, jos hän osaa olla sekoittamatta kinkyhomon roolia filatelistin rooliin ja jos hän maksaa säntillisesti jäsenmaksun sekä pitää kerholle asiantuntevia ja kiinnostavia esitelmiä Taka-Guayanan kansantasavallan komissaarineuvoston käyttämistä postileimoista, hänen kinkyhomoutensa ei kuulu postimerkkikerholle yhden nahkahousujen takataskuun pannun punaisen nenäliinan vertaa.

Siitä ei ole kauaa, kun postimerkkikerho saattoi erottaa Kyrpiäisen jäsenyydestään hänen kinkyhomoutensa perusteella. Nykyisin asia ei enää ole niin, ja jos joku yrittää, Kyrpiäisellä on oikeus huutaa apuun valtiota ja oikeuslaitosta. Tämähän ei tietenkään kaikkia miellytä, eikä varsinkaan niitä parkumatteja, jotka syyttävät sortajiksi milloin demarimafiaa, milloin kommunisteja, milloin patriarkaattia ja milloin mitäkin pahansuopaa ryhmittymää, joka mukamas on kaapannut vallan "moraaliselta enemmistöltä". Kyseessä ovat enemmän tai vähemmän luonnevikaiset tyypit - näitähän libertaristitkin enimmäkseen ovat - joilla ei ole lahjakkuutta, mutta joiden vallanhimo on sitäkin suurempi. Sellaiset tyypit nimittäin haluaisivat vanhojen hyvien aikojen tapaan valtaa, absoluuttista valtaa, ja kun heistä ei ole liike-elämän eikä politiikan pomoiksi, heidän ainoa saumansa olla ihmisten elämästä ja onnesta päätöksiä tekeviä päällepäsmäreitä olisi jokin hegemoninen arvoyhteisö. Valitettavasti arvoneutraaliuteen ja pluralismiin pyrkivä valtio antaa ihmisten nykyään melko vapaasti olla kinkyhomoja tai aseistakieltäytyjiä, mikä tarkoittaa, että öyhöhenkisten arvoyhteisöllä ei ole enää sitä absoluuttista ja kyseenalaistamatonta valtaa, joka jollain isänmaallisten ja oikeauskoisten kunnon kansalaisten klubilla vielä viisikymmenluvulla oli. Nettiöyhöttäjät eivät tietenkään kykene näkemään tätä niin kuin se pitää nähdä, eli että demokraattisissa oikeusvaltio-oloissa heillä ei ole mitään asiallista perustetta väittää olevansa sitä kinkyhomoa parempia ihmisiä. Ehei, heidän tulkintansa on aina se, että kinkyhomot, kommarit tai muut heitä huonommat olennot määräilevät, käyttävät jonkinlaista epälegitiimiä sortovaltaa heihin.

Se on sitten nimenhuudon aika

Belgiassa muuan nuorukainen ampui turkkilaista naista sekä tappoi afrikkalaisen lapsenlikan ja tämän hoidossa olleen kantaväestöön kuuluneen pikkutytön. Siitä tulee hauskaa nähtävää, miten Blogistanin muslimikauhunlietsojien pataljoona kommentoi tätä asiaa. Osoittavatko he esimerkiksi vilpitöntä rehellisyyttä, eli julistavat nuorukaisen tehneen (heidän mielestään) hyvän ja länsimaiselle sivistykselle/valkoiselle rodulle/kristikunnalle otollisen teon? (Eivätpä tietenkään, koska pelkurit eivät tietenkään ota sitä riskiä, että joutuisivat vastuuseen yhteiskuntakelvottomista vakaumuksistaan.) Tekevätkö he ns. jantuset, eli toteavat, että tällaiset teot nyt ovat väistämätön seuraus kulttuuriltaan vieraiden mustanaamojen läsnäolosta Euroopassa ja että kantaväestöllä on moraalinen oikeus seota ja ahdistua? (Tätä voitaisiin kutsua myös Sinn Féin -taktiikaksi, koska IRA-sympatisoijilla on tuo sama asenne: "onhan se ikävää, että meidän täytyy, mutta kun nuo toiset ovat sellaisia" jne. - Protestantit ovat tässä suhteessa rehellisempiä, he eivät juuri yritäkään peittää sitä, että katoliset ovat heille alempirotuisia paskoja, joiden tappaminen on hyvä juttu, oikein ja Jumalalle otollista.) Soveltavatko he ns. taistolaista puolustusta (vrt. taistolaisten suhtautuminen Neuvostoliittoon), eli toteavat nuorukaisen teon olevan valitettava yksittäistapaus (Neuvostoliitonkin julmuudet olivat "virheitä ja erehdyksiä", ikään kuin tekevälle sattuneita), mutta muslimien olevan monoliittinen uskonkiihkoilijoiden lauma ja heidän pahojen tekojensa olevan osa Systeemiä (niinhän kommunistienkin mielestä lännen kaikki keljuudet johtuivat monoliittisesta maailmankapitalismista)?

No, miten sitten käykin, he kyllä kaikki varmasti ilmoittautuvat kommenttiosastolle, se ei petä koskaan. Mikäs siinä, nimenhuudon aika tässä jo olikin.

Koikkelehtiva korsto kaatuilee

Öylösaamuna töihin mennessäni onnistuin kompastumaan jalkakäytävän reunaan, hankkimaan kämmeniini asvaltti-ihottuman ja putoamaan rintakehä edellä kirjakassin päälle niin että keuhkot tyhjentyivät. Muuten en satuttanut itseäni, mutta rintakehän oikealle puolelle jäi lievä kivistys, jota epäilen suhteellisen keskivaiheilla olevan kylkiluun murtumaksi. Kipu ei ole kovin paha, tosin käveleminen pahentaa sitä, ja yskäistessä tai aivastaessa se voi olla sekunnin ajan todella sietämätön. Hengitystä se ei kuitenkaan haittaa ollenkaan, haukotellessakin se tuntuu lähinnä lihaskivun luonteiselta, eikä turvotusta ole - mukavassa asennossa pystyn unohtamaan koko kivun pitkäksikin aikaa. Joten ehkä olen vain luulotautinen. Olen pohtinut lääkäriin menoa, mutta ongelma ei tunnu tarpeeksi suurelta ammatti-ihmisen vaivaamiseen.

Jääkiekkokisat ovat alkaneet taas. Öyhöttävien suomalaisten penkkiurheilijoiden känni- ja huorissasekoilut Riiassa (uskokaa nyt, että Riika on suomalainen muoto, siis genetiivi on Riian, inessiivi Riiassa jne - latviankielinen muoto on Rīga) ovat päässeet lehtien sivuille, kuten oikein onkin. Hupaisinta on ollut seurata sitä, miten innokkaasti nimenomaan nuoret naiset ovat mm. eri blogien kommenttiosastolla puolustelleet lätkäharrastusta koheltajien toilauksista virinnyttä kritiikkiä vastaan. Ainahan ne tytöt asettuvat ylempitasoisten miesten puolelle, niiden sankarien, jotka virtsaavat kadulle, juovat viinaa ja käyvät huorissa.

Viikon skandaaliuutinen on, että olen yhdessä kahden muun profeminismiä kritisoineen kaverin kanssa saanut potkut Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Man-listalta. Listaa administroiva profeministi hermostui Pasi Malmin listalla esittämästä kritiikistä, mutta koska Malmi on jonkin verran juorulehtijulkisuutta saanut miestutkija, profeministi ei ilmeisesti epäedullisen julkisuuden pelossa uskaltanut antaa hänelle potkuja. Sen sijaan hän erotti listalta minut - olin tosin aiemmin provosoinut hyvinkin karkeasti, mutta tällä kertaa olin tyytynyt arvostelemaan kyseisen profeministin keskustelutyyliä aivan asiasta ja ainoastaan hiukkasen piruillen - ja kaksi muuta antifeministiä, joista ainakaan toinen ei ollut sanan missään merkityksessä häiriköinyt - ainoastaan ilmoittanut ei-profeministiset mielipiteensä. Ylimmäinen profeministi julisti kuitenkin meidän kolmen rikkoneen nettietikettiä kykenemättä yksilöimään, mihin etikettivirheisiin olimme syyllistyneet.

Seuraus oli, että koko Man-lista hajosi, kun suurin osa jäsenistä ilmoitti eroavansa protestiksi meidän erottamistamme vastaan. Mieskeskustelu on siis loppunut Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan listalla - feminismi ja profeminismi ovat valtion virallisesti tukemia aatteita, joita ei saa asiallisestikaan arvostella. En kylläkään muista, milloin olen antanut mandaatin moiseen äänelläni. Ja tämän jälkeen ihmettelen, millä perusteella feministit kehtaavatkaan enää esiintyä vainotun oppositioaatteen edustajina. Mitä ilmeisimminhän he ovat hegemonisia sortajia.

Hyviäkin uutisia on. Kevin Myers, meikäläisten päävihollinen, joka valehteli avoimesti iirin kielen asioista, ei enää kirjoita Irish Timesiin, hän on siirtynyt paskalehtien puolelle - erääseen surkeaan tabloidiin, jonka nimeä en viitsi paljastaa. Terve menoa ja hyvästi, mulkku. Äläkä tule ikinä takaisin.

Olen aina ihmetellyt, voisiko Suomessa olla suomalainen journalisti, joka kirjoittaisi isovenäläisten intressien näkökulmasta ja pitäisi Suomen itsenäisyyttä valitettavana ja hirveänä asiana sekä moraalisesti närkästyisi joka kerta, kun Suomen päättäjät toimisivat hänen mieltämäänsä Venäjän etua vastaan. Irlannissa tällaisia tyyppejä on muitakin kuin Myers, tosin siellä idän iljetys on Englanti, jolla on maailmalla ansaitsemattoman hyvä maine. Aivan oikeasti on yhä olemassa tietty imperialistinen englantilaisuus, jonka edustajat ovat käärmeissään - moraalisesti närkästyneitä - Irlannille ja irlantilaisille siitä, että nämä kehtasivatkin itsenäistyä. Ja sen englantilaisuuden edustajia kukaan ei todellakaan estä kirjoittelemasta irlantilaisiin lehtiin.

Olen jopa lukenut ilmeisen vakavissaan brittinäkökulmasta kirjoitetun Brittein saarten historian, jossa irlantilaisten kansallissankari Patrick Pearse on leimattu pedofiiliksi. (Pearseen viitattiin muistaakseni sanoilla "pedofiilinen koulumestari", mutta minkäänlaisia perusteluja tälle heitolle ei annettu.) Pearse oli tyttöystävänsä hukuttua kyllä käsittämättömän kuolemapakkomielteen vallassa, ja eräät hänen kirjoituksensa ovat epäterveitä kiihkomielisyydessään, mutta pedofiilisyytökset olivat puhdasta mudanheittoa. Uskomatonta imperialistipropagandaa kaiken kaikkiaan.

Juorulehtikatsaus

Juorulehdet ilmoittivat meille, että Tony Halme on saanut putken poikki ja pääsee nousemaan takaisin kansakunnan kaapin päälle ihan omin voimin. Myös tyttöystävä maan halutuimmalla poikamiehellä on jo tukenansa, valitettavasti lukemani lehti ei antanut tietoja neidon iästä eikä habituksesta. Oletettavasti kyseessä on hehkeä nuori lukiolaistyttö, Halmeen haluttuustasolla oleva poikamies ei taatusti tyydy vähempään, vaikka kierroslukumittarissa on jo nelosella alkava numero.

Halme on ilmeisesti ottamassa juorujulkisuuden lempipojan paikan Matti Nykäseltä, Masa-parka kun on jo oikeastaan tehdä kaiken, was menschenmöglich ist. Kun hän joutui murhayrityksestä rautafangiksi, kuten Pohjanmaalla sanotaan - rautafangin käsite on erinomaisen havainnollisesti määritelty laulusäkeessä nyt mua viärähän linnasta linnahan kantaen kahlehia - hän, kuten paremmalla kotimaisella sanotaan, hade löpt linan ut eikä voinut enää keksiä uutta tapaa järkyttää ketään. Tapon yrityksestä rautoihin joutuminen oli toki tyylillisesti ajatellen ainoa oikea mahdollinen tapa Matille lähteä näyttämöltä. Hänhän on loppujen lopuksi ytimeltään peruskiltti ja hieman yksinkertainen kaveri, joka vain ei osaa pitää alemmuudentunteitaan eikä alkoholinkäyttöään kurissa, koska ei ole saanut kunnolla kasvaa aikuiseksi: silloin kun hän oli mäkitähti, sekä viinankäytön että tunteenpurkaukset hillitsi hänen valmentajansa, joten sisäistä, omantunnon luonteista itsehillintää ei päässyt kehittymään.

Harkittuun murhaan tai sen yritykseen syyllistyminen olisi ollut tyylittömän epämattimaista: Matti ei ole sellainen pitkäjänteisellä ja kierolla tavalla paha mies. Sitä vastoin tunne-elämän riistäytyminen käsistä mahdollisesti kuperkeikkaöljyllä rasvattuna oli Matin toistuva perusongelma, ja oli vain ajan kysymys, milloin se johtaisi niin raskaisiin rikollisiin seurauksiin ja rikosoikeudellisiin seuraamuksiin, että niitä ei enää voitaisi kuitata ilman pitkäaikaista vankeusrangaistusta, joka vie miehen niin pitkäksi aikaa pois julkisuudesta, että hänen uransa lööppiluteena tyssää kerta kaikkiaan ja hänestä tulee vain tavallinen siviiliin palaava vanki, keski-ikäinen miespaha ilman koulutusta, ammattia ja tulevaisuutta.

Ratkaiseva isku feminisminvastaisessa taistelussa lähenee lampsivin harppauksin

Lähetin viime viikolla uudelle sivutoimen työnantajalleni työsopimuksen allekirjoitettuna. Velvollisuuksiini kuuluu piakkoin noin kolmen blogikirjoituksen laatiminen viikottain erääseen varsin merkittävään ja tunnettuun nettiportaaliin.

Ymmärrätte varmasti, mitä se merkitsee. Luonnollisestikaan en aio kirjoittaa pelkkiä feminisminvastaisia palopuheita, mutta tässä maassa, joka on niin pieni ettei tänne mahdu kuin kaksi mielipidettä, on varsin merkittävää se, että minä alan esiintyä valtavirtaisella foorumilla sellaisena tahona, joka on monessakin suhteessa liberaalille keskiluokalle hyväksyttävällä kannalla, mutta vastustaa armottomasti feminismiä. Tähän mennessä antifeminismi on jäänyt pitkälti vainoharhaisten oikeistopopulistien, lokalaitisten sun muiden perussuomalaisten, asiaksi. Minun tavoitteenani on tehdä siitä esim. vihreitä tai vasemmistoa lähellä olevissa piireissä hyväksyttävää. Näin mahdollistuu läpi koko poliittisen spektrin käyvä antifeministinen rintama.

Feministit ovat tietysti äärimmäisen pahoja ihmisiä, äärimmäisen väärällä asialla. He eivät tunnusta demokratian pelisääntöjä eivätkä eri mieltä olevien elämisen oikeutta. Mutta tämäkin syöpä kyllä lääkitään yhteiskunnasta, vaikka kirurgin veitsen sitten pitäisikin hieman lipsua.

Suuren Öyhäyksen jälkimainingeissa

Joku varmaankin muistaa minun kehitelleen nuorena poikana tarinaa, tai mytologiaa, suuresta öyhäyksestä, jossa ilmakiväärein aseistautuneet kolmetoistavuotiaat pojanjullit kaatavat järjestäytyneen yhteiskunnan. Vähän vanhempana, noin kaksikymppisenä, luonnostelin kirjallisesti huomattavasti kunnianhimoisempaa teosta lähitulevaisuuden hurrivihaajafasistidiktatuurin ikeessä riutuvasta Suomesta, jonka ainoa toivo on Ruotsista käsin toimiva vapautusliike. Itse asiassa tämä idea pitäisi ehkä lopultakin jopa toteuttaa, koska sen provokaatioarvo ei näinä hurrivihan aikoina olisi aivan olematon. Valitettavasti minua ei nykyään oikein huvittaisi sen enempää kirjoittaa kuin lukeakaan realistisia romaaneja, joissa on sanoma. Samuel Goldwyn: If you got a message, boy, use Western Union. Sanoman sijasta romaanissa tulee pikemminkin olla tarina, sen pitää olla joko fantastinen tai ainakin absurdi, ja mitään psykopälpätystä siihen ei kuulu sisällyttää. Hyvälle ystävälleni Tristanillekin suosittelen siirtymistä Sandemosesta Borgesiin, jo mielenterveyden parhaaksi. Niin, ja Maarit Verronen on kova sana edelleenkin, puhumattakaan Leena Krohnista: lukekaa kaikki Älä lue tätä kirjaa. Krohn on meidän Borgesimme.

Minun dystopiani perustuivat aina ajatukseen, että vallan kaappaa jokin äärioikeistolainen tai nationalistinen terroristiryhmä. Vappuyön vulgäärivasemmistolaisissa merkeissä käydyn rähinän jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että vaaraa kannattaa varoa myös vastakkaisella laidalla. Pohjimmiltaan nimittäin äärioikeistolaiset ja nationalistiset reuhaajat, kuten Hervannan herrasmieshistorioitsija, tuntuvat olevan jollain tavalla tietoisia siitä, että heidän öyhöttämisensä ovat ennen kaikkea tasapainottoman ja ahdistuneen ihmisen itseterapiaa, jolla ei oikeasti kuulukaan olevan hirveän suurta poliittista relevanssia. Tuomas Nevanlinna sanoi joskus, että skinheadit - ja sopivasti laajentamalla hurrivihaajat (ns. "pakkoruotsinvastustajat") - ovat ennen kaikkea poliittinen jäänne ja pastissi, jolla ei ole mitään reaalista mahdollisuutta päästä valtaan ja joka ei osaisi vallalla tehdä mitään, vaikka sen saisikin. Voidaan perustellusti olettaa kaikenlaisten etnislähtöisten viha-aatteiden edustajien jopa olevan jossain määrin tietoisia hillumisensa parodisesta ja terapeuttisesta luonteesta: todellista poliittista valtaa tärkeämpää on se tietty kiihottava kiksi, jota vastarannankiiskeilystä ja nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa täysin toteuttamiskelvottomien ideoiden pyörittelystä saa. Yhtäläisyys omaan naisviharellestelyyni on ilmeinen, samoin siihen iloon, jota häkkiinsä ikävystynyt leijona saa ruilauttaessaan virtsansa katsojien päälle: tämähän tunnetusti saa katsojat reagoimaan leijonan mielestä mielenkiintoisella tavalla.

Jäänteenä tai pastissina on pidettävä myös nykyisiä vasemmisto- ja vaihtoehtoilija-aktivisteja, mutta huolestuttavaa on, että heissä ei ole vähääkään pelastavaa itseironiaa: he ovat aivan vakavissaan silloinkin kun heidän pyrkimyksensä ja tavoitteensa ovat ilmiselvästi toteuttamiskelvottomia ja järjettömiä (vrt. Pummit.org, joka on jo ekologisestakin näkökulmasta täysin mielipuolinen viritys). Jokin Attac tai vaikka prekariaattikin on perusidealtaan ihan järkevä sikäli, että niiden tarkoituksena on ainakin ollut olevinaan nykyisiin haasteisiin vastaaminen. Kuitenkin aktivistinuoriso on habitukseltaan ja kuosiltaan vähän liian ilmeinen jäljitelmä 80-luvun vaihtoehtoväestä. Sana "vaihtoehto" sinänsä on poliittisen retoriikan terminä jo niin vanha, että sille on kasvanut parta. "Vaihtoehto" jonkinlaisena metafyysisenä utopiana tuli vasemmistoälykköjen kieleen Rudolf Bahron, itäsaksalaisen toisinajattelijan, 70-luvulla julkaiseman pamfletin Die Alternative - Zur Kritik des real existierenden Sozialismus nimestä. Kirja taidettiin kääntää melko tuoreeltaan suomeksikin.

Punk-vuosina ja nousevan ympäristö-, rauhan- ja naisliikkeen alkuaikoina Bahron kaltaisilla itäeurooppalaisilla toisinajattelijoilla oli nimenomaan vasemmistoälykköjen keskuudessa merkillisen messiaaninen maine. Taistolais- ja maolaistyyppisten hurmosliikkeiden mentyä ohi oli petytty reaalisesti olemassaolevaan sosialismiin vakavasti otettavana yhteiskuntamallina, mutta jonkinlaista vallankumousta ja utopiaa kuitenkin piti tavoitella, johan sitä vaati vasemmiston aatehistoriakin. Bahron tai Wolf Biermannin kaltaisia toisinajattelijoita pidettiin potentiaalisina messiaina. Koska he olivat eläneet kauhean kapitalismin ulkopuolella, heidät nähtiin turmeltumattoman jaloina sosialismin ruumiillistumina, mutta koska he olivat nousseet arvostelemaan reaalisosialismia, he edustivat älyköille tavallaan sosialismin pyhintä ja metafyysisintä astetta. - Itse asiassa ainakin Bahro taisi juuri sen turmeltumattomuutensa vuoksi olla sittemmin helppoa saalista jollekulle löysärahaisia älyköitä huiputtavalle intialaiselle höpögurulle tai sirkus-Maharishille - tiedä vaikka olisi ollut itse surullisenkuuluisa Bhagwan Shree Rajneesh - jonka ashramiin hän 80-luvulla painui meditoimaan ja hindujumalten nimiä hymisemään.

"Vaihtoehto" käsitteenä menetti 80-luvun mittaan siihenastisen vasemmistolaisen relevanssinsa siinä määrin, että se lopulta kelpasi jopa taistolaisten uuden järjestön, Demokraattisen vaihtoehdon, nimeksi. Muistan heidän tarransa, joihin sana VAIHTOEHTO oli painettu sutaistua graffitia jäljittelevin kirjaimin. Se tuntui absurdilta, kun tulee ajatelleeksi, että "vaihtoehto" alkujaan merkitsi pitkälti vaihtoehtoa juuri taistolaiselle vasemmistolaisuudelle, kieltäytymistä sekä kommunismin että antikommunismin monomaanisista ja latteista muodoista. (Eppu Normaali: Pioneereille olen vaskisti ja vaskisteille pioneeri. Kaikki pikku runkkarit ne huutaa lokeroistaan: jos et ole puolellamme olet meitä vastaan.) Pellen ja Eppujen piisien tahdissa noussutta uutta aaltoa paheksuttiin paljon nimenomaan dogmaattisella vasemmistotaholla: Sex Pistolsit tunnetusti käännytettiin maasta siksi, että heitä pidettiin fasistisina. "Vaihtoehto" oli taistolaisesta näkökulmasta alkujaan epäilyttävä revisionistinen vaihtoehto. Mutta vuosikymmenen kuluttua hekin esittivät itsensä jo mielellään vaihtoehtoliikkeenä. Minä olin tuolloin jo yliopistossa, mutta muistin omilta varhaismurrosiän vuosiltani, miten juuri taistolaiset olivat repineet hiuksiaan nuorison pasifistisuudesta ja luokkatiedottomuudesta; siinä vaiheessa kun stalinistitkin kutsuivat jo itseään "vaihtoehtoväeksi", totesin, että murrosikäni oli sitten kerta kaikkiaan lopussa. Tiedä vaikka juuri se olisi pannut alulle kriisin, jonka tuloksena päädyin vaihtamaan jollen nyt hiippa-, niin ainakin tiedekuntaa matluonnontieteellisestä humanistiseen ja kemiasta kieliin.

Nyt sitten olemme saapuneet tilanteeseen, jossa läpiretro menneiden vuosikymmenten ajatusroina on jämähtänyt muhimaan hasistapolttavien tyhjäntoimittajien päähän ja synnyttänyt jonkinlaisen yleispölhövasemmistolaisuuden, joka on nimenomaan Nevanlinnan tarkoittamassa mielessä jäänne ja pastissi. Erityisen hupaisana on pidettävä tapaa, jolla he käyttävät sanaa työväenluokka. Sana sinänsä tuntuu olevan vain brittiläisestä vasemmistoretoriikasta omaksuttu käännöslaina, Brittein saarilla kun working class tuntuu tarkoittavan pikemminkin syrjäytyneistön alakulttuuria kuin mitään varsinaista työväenluokkaa. Eufemia lainasi aikoinaan blogissaan jonkun höyrypään täysin järjettömän vuodatuksen: Näkisin tässä olevan mahdollisuuden sille, että puolustettaisiin peräänantamattomasti työväenluokan, narkkarien, rosvojen, huorien, muiden sorrettujen ja kirottujen elämäntavan oikeutusta. Huumeet, tatuoinnit, epämääräiset suhteet, alkoholi, tupakka ja muut ovat osa merkityksellistä elämäntapaa.

Tokko olen ainoa ihminen, jonka mielestä työväenluokka tarkoittaa tässä jotain aivan muuta kuin suomalaisen työväenliikkeen perinteessä. Kylillä ja raiteilla yhyttämäni todellisen työväenluokan edustajat loukkaantuisivat tällaisesta takuulla sydänjuuriaan myöten: heidätkö pitäisi rinnastaa narkkareihin, rosvoihin ja huoriin? Heidänkö elämäntapansa samanlainen kuin työelämästä syrjäytyneellä puolirikollisella alaluokalla? Parahultainen suomalaisen työväenluokan edustaja elelee rivitalonpätkässä, ajelee omalla autollaan ja juo luultavasti viinaakin paljon vähemmän kuin keskiverto tupakoiva humanisti.

Näyttää vahvasti siltä, että tuo "kapinatyöläisten" "työväenluokka" terminä ja ajatuksena on peräisin brittiläisestä rokista - Tom Robinson Bandin kaltaisilta renkutusryhmiltä, joiden taideluomat ovat englannin kielen yleisen osattuisuuden (onkohan tuollaista sanaa olemassa? no, nyt on!) vuoksi päässeet vaikuttamaan sellaisten maiden nuorisokulttuuriin, joiden yhteiskunnallisissa oloissa niiden levittämillä meemeillä ei oikeasti ole mitään relevanssia. Kyse on hieman samanlaisesta ilmiöstä kuin siinä, että "nationalismi" tarkoittaa nykyisellään amerikkalaisen trailer trash -alaluokan natsismia kuorrutettuna pienellä määrällä kunkin maan paikallisia etnisiä ennakkoluuloja - ts. sekä "kapinatyöläisyys" että "nationalismi" ovat pohjimmiltaan globalisaation ja englannin kielen mukana maahamme rantautunutta markkinamiesten disainaamaa nuorisokulttuuria.

Pamppua kaooteille, jess!

Näin vapun aikaan, kun tyttöystäväkin oli käymässä, minulla oli parempaa tekemistä kuin kuunnella uutisia tai poistua sisätiloista. Niinpä luin vasta Murti-Bingin pillereistä - minun pitäisi muuten lopultakin saada luettua se Witkiewiczin romaani, jossa nuo pillerit esiintyvät - että joukko jotain kotitekoisia anarkisteja, tai saksalaista termiä käyttääkseni kaootteja, siis kaaoksenlietsojia, oli särkenyt paikkoja Helsingissä ja sytytellyt tulia VR:n makasiinien pihalle. Joskus nuorena kloppina minäkin olisin uskonut siihen, että "oikeat" mielenosoittajat eivät särje mitään ja että tällaisen häiriköinnin aiheuttavat aina "poliisisikojen" soluttamat kiihottajat. Nykyisin en enää ole samalla kannalla. Kuvitellaanpa, että on olemassa jotain "poliisisikoja" tai "salaisia palveluita", joiden intressissä on saada rauhalliset mielenosoitukset muuttumaan väkivaltaiseksi vahingonteoksi ja ilkivallaksi. Jos mielenosoittajien enemmistö oikeasti on johdonmukaisesti typerää ja kontraproduktiivista väkivaltaa vastaan, se ei provosoidu. Taas kerran pitäisi muistaa Mauno Koiviston suurin valtioviisaus: ei silloin pidä provosoitua, kun provosoidaan.

Sen sijaan että inistään siitä, kuinka kauhea pollarisika mukamas soluttaa ja provosoi, voisi kerrankin ottaa asiat siltä kannalta, että joo, onhan noita soluttajia varmaan, mutta asian ydin on, että soluttajat asettavat meidän porukkamme koetteelle: annammeko provosoida itseämme laittomuuksiin vai emmekö. Meidän asiamme järjestönä on osoittaa, että kestämme kokeen.

Taannoin luin todella pöhkön arvostelun lempielokuvastani The Dancer Upstairs, jota kyseisessä kritiikissä moitittiin oikeistolaisuudesta, koska se esitti Loistavan Polun sissit julmina ja säälimättöminä terroristeina. Vasemmistolaisen kriitikon mielestä elokuva ei riittävästi paneutunut esittelemään sitä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, jota vastustamaan sissiliike syntyi. Tuntui siltä, että arvostelijan selkäydinreaktio pakotti hänet näkemään sissit hyviksinä, ja että hän ei osannut edes mielenkiintoisena ajatusleikkinä asettua sellaiseen positioon, josta käsin sissit voisivatkin olla pahiksia. (Todellisuudessakinhan Loistava Polku oli kovapintainen terroristiporukka, joka kaikkien vasemmistokiihkoilijoiden tapaan aloitti lahtaamisen juuri "vääränlaisista vasemmistolaisista". Taistolaisen pahin vihollinen oli aina enemmistökommunisti ja kommunistin demari, ja Stalinin leireissä keljuimmat oltavat oli trotskilaisilla.) Hieman samaan tapaan meidän nykyisillä vasemmistopopulisteillamme tuntuu olevan vaikeuksia sanoutua irti omiksi miellettyjen hillunnasta. Kiihkoilijat ja terroristit käyttävät tietysti hyväkseen tätä, mutta voitte olla varmoja siitä, että lojaalisuus ei ole kaksipuolista. Sinä päivänä kun jonkin Yhtyneiden Kaoottien (tämä on keksitty järjestön nimi eikä se viittaa mihinkään tiettyyn vasemmistokuppikuntaan) katuhuligaaneja huvittaa hakata jonkin vähän valtavirtaisemman, mutta kaoottien touhuja aina puolustelleen tai ymmärtäneen tahon edustaja sinisen mustan kirjavaksi, voitte olla varmoja siitä, että kaootit myös tekevät niin eivätkä piittaa yhtään mitään siitä, että hakattava henkilö on joskus yhteisten aatteellisten juurien vuoksi nähnyt asiakseen sanoa kaooteista jotain ymmärtäväistä julkisuudessa.

Pidän edelleenkin itseäni jonkinlaisen vasemmistointelligentsian edustajana. Tämä ei tarkoita, että pitäisin velvollisuutenani ymmärtää tai paijata myötäkarvaan minkäänlaisia kaootteja. Tunnen vasemmistoöyhöliikkeiden historiaa niin hyvin, että tiedän tarkkaan kaoottityyppisten kiihkoilijoiden valtaan päästessään lahtaavan minunlaiseni aivan ensimmäiseksi, ennen kuin he iskevät kiinni yhteenkään mukamas vihaamansa riistoporvariston (onko sellaista muka?) edustajaan. Joten kannatan ehdottomasti kaikenlaista poliisiväkivaltaa lakia rikkovia kaootteja vastaan. Ns. suoraa toimintaa on ymmärretty jo aivan liian kauan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että pitäisin oikeistolaisten, kansallismielisten, hurrivihaajien ym. öyhöliikkeiden poliisitarkkailua vähemmän tärkeänä kuin vasemmistokaoottien. Kaikenlaiset ääriliikkeet ovat viime aikoina vahvistuneet ja ne tulee ehdottomasti tukahduttaa lihaa säästämättä ja luodeista tinkimättä. Mutta näyttää siltä, että vasemmistohuligaanejakaan ei valvota kunnolla tai oikein, jos homma pääsee tällä tavalla riistäytymään.

Poliisi on pop, ja pamppu sanoo kop. On hyvä asia, että pamppu sanoo kop, koska pamppu puolustaa meitä kaikkia kunnon ihmisiä. Koska minusta on tunnetusti henkilökohtaisen vihamielisyyden vuoksi tehty pari oikeustoimiin johtamatonta, huonosti perusteltua rikosilmoitusta, olen joutunut muutamaan otteeseen tekemisiin poliisin kanssa. Poliisi on osoittautunut reiluksi, asialliseksi ja kuuntelunhaluiseksi viranomaiseksi, josta minulla on vain hyvää sanottavaa. Vasemmistohuligaaneista taas en pidä, koska pariinkin otteeseen olen saanut turpaani vasemmistohuligaaniksi laskettavilta henkilöiltä, jotka ovat kuvitelleet minua ideologiseksi vastustajakseen, esim. pitäneet minua äärikristittynä homofobina.

Ehkäpä poliisille tosiaan pitäisi antaa lisää valtuuksia ja resursseja. Olen pikkuhiljaa kallistumassa sille kannalle, että tällaiset vaatimukset ovat ihan perusteltuja ja mielekkäitä. Ja jos joskus opin sellaista kieltä, jonka osaaminen voi olla valtion turvallisuuden kannalta merkittävää, olen tietysti aina halukas opettamaan sitä poliisille, enkä välttämättä vaadi edes palkkaa siitä.

Meemejä liikenteessä

* Nimesi (2. nimesi ja lähimmän naapurisi sukunimi)
* Asuinpaikkasi (kaupunki, jossa viimeksi kävit junalla)
* Ikäsi (lisää oikeaan ikääsi lohjenneiden sormikynsiesi lukumäärä)
* Ammattisi (naiskäyttäjä kirjoittaa äitinsä ammatin, mieskäyttäjä isänsä)
* Harrastuksesi (harrastukset, joita et ikinä voisi harrastaa/sietää)
* Lapsiesi lukumäärä (montako hiusta lähtee päästäsi, kun vedät)
* Hiustenvärisi (tämän hetkinen paidanväri)
* Silmienvärisi (tämän hetkinen housujen väri)
* Musiikkimakusi (genre, jota et siedä)
* Lempiartistisi (tyyppi, kenen biisin kuuntelit viimeksi)
* Itseäsi parhaiten kuvaava adjektiivi (se adjektiivi, mikä lukee ensimmäisenä, kun kirjoitat googleen 2. nimesi ja "adjektiivi")

Hyvää päivää, olen Petteri Sutela Vaasasta. Minulla on ikää 43 vuotta ja jätettyäni koulutukseni kesken elän vaimoni tuloilla. Olen innokas penkkiurheilija, erityisesti jääkiekko on lähellä sydäntäni. Minulla on kuusi lasta. Hiukseni ovat vaaleanruskeat ja silmäni niin siniset, että ne ovat lähes mustat. Kuuntelen erityisesti Humppa-Veikkojen suomenkielisiä sovituksia Beatlesien kappaleista sekä Hurriganesia. Lempiartistini on kuitenkin Pádraigín Ní Úilleacháin. Minua kuvaa parhaiten adjektiivi "hyvännäköinen".

Vapunaatoksi teekkariasiaa

Lord Selibacy ei nykyisin juurikaan enää kirjoittele, mutta pari ns. "kiintoisaa" linkkiä hän antoi: tämän ja tämän. Näitä kolumneja täytyy hieman dekonstruoida, koska ne ovat niin hyviä esimerkkejä siitä, mikä naisissa on vikana. Hyytävän armoton naiskolumnisti, jonka epäempaattisuudelle vetää vertoja vain hänen epäsympaattisuutensa, laukoo "vinkkejä seksinpuutteisille miehille". Jo etukäteen voi todeta, että mikään hänen antamistaan vinkeistä ei ole hyödyllinen eikä suositeltava, saati omalaatuinen, ja omasta puolestani lisään taas kerran, että kaikkea tuota tuli kokeiltua jo alle kolmekymppisenä.

Katsotaanpa hänen kolumniaan tarkemmin.

Opetus numero yksi: Älä usko toisten poikien juttuja. Menet vain entistä enemmän sekaisin ja solmuun. Malliesimerkki on täällä Otaniemessä kannatusta saanut YTM- ja ATM -ajattelu.

Jos nuorelle miehelle voi huonon ohjeen antaa, niin se on nimenomaan tuo "älä usko toisten poikien juttuja". Poika, joka ei usko toisten poikien juttuja, uskoo naisten kauniita valheita, mikä on ehdottomasti vahingollisempaa ja typerämpää. Pariutumismaailma on tunnetusti naisten ehdoilla toimiva maailma, ja sellaisena äärimmäisen säälimätön, jäätävän kylmä suorastaan. Mutta koska kulttuuri itsessään on barbarian pehmentämiseksi rakennettu järjestelmä, naisetkin ovat luoneet pehmentävän psykopälpätyksen ja rakkausdiskurssin, jonka turvin he voivat pitää itseään söpöinä ja humaaneina. Lihatiski on jäisen kylmää ja kovaa metallia, vaikka naiset ovatkin koristelleet sen kauniilla maalauksilla eivätkä suvaitse sitä, että miehet valittavat palelevansa sen ääressä.

Kun koko rakkausdiskurssi on feminismin, populääripsykologian ja harlekiiniromantiikan sekoituksesta syntyneen naispuheen lävistämä, naisetta jäävän miehen ainoa apu on sen reilujen miesten porukan vertaistuki. Sen porukan puheita naiset pitävät mielellään epähumaaneina ja brutaaleina, mutta itse asiassa ne jutut taitavat olla maailman ainoa yritys analysoida rehellisesti naisten tosiasiallista käytöstä pariutumismaailmassa sotkeutumatta siihen valheiden verkkoon, jonka naiset ovat kehränneet oman epähumaaniutensa ja brutaaliutensa suojaksi.

Kun kokonainen joukko ihmisiä käyttäytyy järjestelmällisen ilkeästi, omahyväisesti ja alhaisesti ja samalla koko maailma julistaa heikäläisten myötäsyntyistä hyvyyttä, epäitsekkyyttä ja ylevyyttä, kyseisten henkilöiden pahuuden uhreilla ei ole edes oikeutta puhua kärsimyksistään näiden petojen kynsissä, koska kaikki uskovat, että asianomaiset ovat hyvyyden ruumiillistuma, ja jos joku on saanut heiltä huonoa kohtelua, se voi johtua vain hänen omasta pahuudestaan ja kelvottomuudestaan. Näin uhri itsekin uskoo, koska mitään muuta tulkintaa ei ole tarjolla, ja ajautuu varsin nopeasti itsesyytösten kautta depressioon, joka tunnetusti on tappava tauti eikä vähääkään leikin asia.

(Masentavana sulkumerkkihuomautuksena lisään tähän kuitenkin, että teekkaripoikien sun muiden nörttien pahasta olosta ja depressiosta saa tunnetusti laskea julmaa leikkiä ihan mielensä mukaan, koska he eivät ilmeisestikään ole ihmisiä. Teekkareista kerrottavat vitsit ovat yleensä suunnilleen tätä tasoa: "Teekkaripoika tahtoi pillua, muttei saanut!" "Hihihihehehehahahahohoho!" "Teekkaripoika rakastui onnettomasti ja teki itsarin!" "HAAAHHAHAHAHÄHÄHÄHÄHÄHEHEHHEHEHEH!" - Veikkaanpa, että esimerkiksi Blogistanin voittamattomin huuliveikko ja ylimmäinen humaanisuusmies Mitti Vitiäinen on kertonut naiskavereilleen aika monta tämän tason vitsiä. Jotenkin se huokuu hänen kirjoittelustaan.)

Miesjoukko, jossa naisten julmuuksista saa lopultakin puhua julmuuksina, heidän valheitaan saa nimittää valheiksi ja heidän psykopaattisuuttaan psykopaattisuudeksi, on monelle miehelle pelastus depressiolta, koska vasta siinä porukassa mies saa kuulla, ettei hän ehkä välttämättä itse ollutkaan se osapuoli, joka pilasi kaiken. Luonnollisestikaan kolumnistitar ei pidä tästä, koska se vääristää markkinoita: nynnyjen ja nörttineutrien kuuluisikin syrjäytyä ja kuolla nuorina depressioon, viinaan ja itsemurhaan. Siksi poikaporukoita halveksitaan ja pidetään "homososiaalisuuden" ilmentyminä. ("Homososiaalisuus" on "homoa" pitempi ja hienomman näköinen sana, jota naiset alkavat käyttää kun siirtyvät yläasteelta lukioon. Kyse on kuitenkin samanlaisesta homottelusta, josta suurin osa naisista ei kasva ikinä ulos. Yläaste on naisen elämän parasta aikaa, jota nainen sitten pyrkiikin venyttämään ad infinitum. Miehiltä tietenkin vaaditaan kypsyyttä ja aikuista vastuunottoa jo kymmenvuotiaina, mutta se nyt ei hämmästytä ketään.)

Markkina-arvoteoriassa on kyse juuri siitä, että naisten tosiasiallista, todellista käyttäytymistä pyritään analysoimaan heidän valheistaan ja korupuheistaan piittaamatta. Markkina-arvoteoria kertoo naisille, miltä he näyttävät ja miltä heidän käytöksensä näyttää miesten silmin. Se ei ole kaunista katseltavaa, ja siksi naiset torjuvat teorian. Viestintuoja toi huonoja uutisia, tappakaa hänet.

Nainen, tuo katala pinnallinen Eeva. Voi huokaus, puuskahtaa kolumnisti luettuaan Lord Selibacyn blogia. Mistä tuo kaikki LordSelibacyn päiväkirjamerkintöjen naisvihamielisyys kumpuaa?

Mistäköhän kumpuaisi, jollei sitten siitä tosiasiallisesta kohtelusta, jota hän ensimmäisten häpykarvojen ilmaantumisesta saakka on saanut tytöiltä osakseen? Esimerkiksi hänen sinänsä vastenmielinen rasisminsa ja äärioikeistolaisuutensa selittyvät erinomaisesti täysin ymmärrettävänä kapinana naisten moraalinomistajan asennetta, vastenmielistä oikeassaolemista vastaan. Jos naiset joukolla äänekkäästi kannattavat kaikenlaisia humaaniusaatteita ja samalla kohtelevat miestä tavalla, joka on aivan ilmeisen epähumaani ja säälimätön, eikö ole jopa ämmäin alkeispsykologiasta käsin ymmärrettävää, jos kyseinen mies toteaa humaaniusaatteet tekopyhyydeksi, roskaksi ja valheiksi ja alkaa kapinoida niitä vastaan? (Kokonaan toinen juttu on, että Lord Selibacy voisi tehdä jotain yhdyssanoilleen ja kielenkäytölleen noin yleensä. Amiksien halveksuminen ei ole kauhean uskottavaa, jos oma oikeinkirjoitus ja kielioppi ovat amiksen tasolla.) Jokseenkin kuvaavasti kolumnisti ei uhraa ajatustakaan sille mahdollisuudelle, että kun tietty ihmisryhmä johdonmukaisesti kohtelee jotakuta henkilöä huonona, kelvottomana ja normaalin ihmisen kunnioitusta ansaitsemattomana, hän on taipuvainen tulemaan vihamieliseksi tätä ihmisryhmää kohtaan.

Mitä tytöt kertovat, kun heiltä kysyy mitä he etsivät iltaisin baareista? Kenties kumppania, avointa ja välittävää ihmistä ja/tai hauskaa ja kypsää miestä? Parisuhdetta mukavan ihmisen kanssa, jonka itsetunto on kohdallaan? Ymmärrä tämä lainalaisuus. Kukaan ei sanonut ’panoa’ tai ’öyhöttävää amis-jätkää’.

Tämä on nyt sitten taas tätä naisten tavallista löpinää, eli kun mies sanoo haluavansa pysyvän suhteen, hänet julistetaan omistushaluiseksi takertujaksi, ja siinä vaiheessa kun mies sanoo haluavansa seksiä, nainen heittäytyy madonnaksi ja julistaa haluavansa kumppania, avointa ja välittävää, hauskaa ja kypsää miestä. Sen jälkeen mies noin yleisellä tasolla syyllistetään jostain madonna/huora -dikotomiasta. Naisellehan tunnetusti kuuluu oikeus - naisella on oikeus tunnetusti vaikka polttaa crack-kokaiinia raskaana ollessaan, koska naisella nyt vaan on oikeus - naisellehan siis tunnetusti kuuluu oikeus vaihdella mielivaltaisesti madonnan ja huoran rooleja aina sen mukaan, kumman avulla miestä voi juuri sillä hetkellä pompottaa.

Edellisen sitaatin irvokkuus tulee ilmeiseksi, kun vilkaistaan saman kolumnistin toista artikkelia. Jutun otsikkonakin on: "Onko fuksitytöillä oikeutta seksuaalisuuteen?" ja siinä lauotaan: Teekkarimies siirry keskiajalta 2000-luvulle! Naiset eivät ole, joko huoria tai madonnia. Ymmärrä tämä: jos haluat seksiä teekkaritytöiltä, sinun tulee käsittää että seksuaalisen ilmapiirin pitää olla vapautunut. Ai, että Otaniemessä on jo vapautunut ilmapiiri? Ei pidä paikkaansa! Nimimerkki Marisa paljastaa Otaniemi-seksin lainalaisuuksista seuraavaa: ’Seksuaalisuuttaan hallitsee kukin itse, paitsi jos on fuksityttö. Fuksityttö ei saisi harrastaa satunnaisia seksisuhteita kuin korkeintaan isohenkilönsä kanssa. Ainakin minua isohenkilöt vonkailivat, mutta olin siinä vaiheessa jo kuullut sanonnan ’älä kuksi fuksia’, ja ymmärsin sen koskevan erityisesti isohenkilöitäni. En siis suostunut mihinkään heidän kanssaan.’

Marisa sai huomata nopeasti kuinka tämä heijastui hänen seksielämäänsä. ’Kun en antanut isoilleni enkä muille vanhemmille kiltalaispojille, heistä tuli ylisuojelevia vastoin tahtoani. Iskin pari siideriä juoneena kivan pojan fuksibileistä, ja meidät tultiin erottamaan. Näin kävi useammankin kerran.’

Hetkinen. Koetetaan nyt miettiä, mistä tässä on kyse. Tyttö haluaa hallita itse seksuaalisuuttaan, koska kaikki muutkin hallitsevat. Kertokaapa minulle, miten seksuaalisuhteista täysin syrjäytynyt nuori mies "hallitsee" seksuaalisuuttaan. Hän on täysin naisten armoilla, ja sitä armoa ei totisesti pitkälle riitä. Tyttö haluaa naida sikana silloin kun tekee mieli, mutta on alusta pitäen sulkenut oman killan pojat täysin mielivaltaisesti varteenotettavien kumppaniehdokkaiden ja varrestaotettavien penisehdokkaiden ulkopuolelle. Ollaan olosuhteissa, joissa naisia on erittäin vähän ja joissa ilma kuohuu patoutunutta testosteronia. Jos orastavan panoparin erottamiseen käytettiin ruumiillista väkivaltaa, mentiin tietysti liian pitkälle, mutta kannattaisi helvetti soikoon miettiä, miltä tuntuu niistä kiltalaisista "kaveripojista", jotka täysin mielivaltaisen, rasismiin verrattavan ennakkoluulon vuoksi on jätetty rannalle jo etukäteen.

Naisella on oikeus antaa pillua silloin kun siltä tuntuu, mutta kun mies ihmettelee sitä, ettei naisesta koskaan tunnu siltä juuri hänen kanssaan, annetaankin ymmärtää, että pitäisikin pyrkiä kunnon pitkään suhteeseen. Opetelkaa sanomaan selvästi, että kunnon suhde olisi kiva, mutta reilu paneskelukin tekee ihan kohtuullisen hyvää, ja lakatkaa keksimästä tyhmiä tekosyitä sulkea kokonaisia miesryhmiä etukäteen seksuaalisen suosionne ulkopuolelle. "Kuulin sellaisen hassun hokeman, josta päättelin, että oman killan poikien kanssa ei ole tapana naida. Päätin silloin, että oman killan poikien kanssa en nai. Olen kauhean närkästynyt siitä, että tämä herättää katkeruutta oman killan pojissa." "Kuulin sellaisen hassun hokeman, josta päättelin, että neekereitä on tapana vetää turpiin. Päätin silloin vetää kaikkia tapaamiani neekereitä turpiin. Olen kauhean närkästynyt siitä, että jotkut neekerit ovat lyöneet takaisin."

Opetus numero kaksi: Kehitä tunneälyäsi teekkaripoika! Tunnevammaisuudesta voi parantua ja ihmissuhdetaitoja voi ja pitää kehittää. Helsingin yliopistossa opiskeleva parikymppinen Riia muistelee omaa teekkarirakastaan: ’En siis kai ole treffaillut varsinaisia tunnevammaisia teekkareita. Mutta olihan omassa Tapio Teekkarissani vähän sellaista huomaavaisuuden puutetta, ei se oikein osannut ennakoida tai lukea tilanteita, esimerkiksi ostaa vieraille jotain tarjottavaa tai esitellä tuttaviaan muille.’

Tämä taas on tätä tavanomaista paskapuhetta, jolla naiset hallitsevat miehiä. Naisella on oikeus olla vaikka millainen oikkuileva komentoora, koska pillun edessä miehet ovat ja heidän kuuluukin olla rähmällään. Mieheltä sitä vastoin odotetaan "tunneälyä" ja "kykyä lukea tilanteita".

Tästä tulee elävästi mieleeni kohta Neil Hardwickin muinaisessa omaelämäkerrallisessa hupisarjassa Niilin lähteet - onko siitäkin todella jo 22 vuotta? Täytyy olla, koska silloin Satu Silvo oli nuori ja nätti teatterikouluopiskelija. No, joka tapauksessa Satu Silvo esitti Neil Hardwickin tyttöystävää, joka jätti Neilin ja otti sen sijaan hakkaavan muskelimiespoikaystävän (eräät asiat eivät todellakaan muutu vuosikymmeniin), koska tämä oli "sonkeampi, kompukkaampi ja humpeloisempi" kuin Neil. Sanat olen joutunut rekonstruoimaan itse, koska en tietenkään muista alkuperäisiä - joka tapauksessa Hardwick käytti tuossa sitä samaa kerrontakeinoa, jolla hän yleensäkin tapasi markkeerata omia kielivaikeuksiaan, eli käyttämällä merkityksettömiä nonsens-sanoja normaalin suomen seassa. Suuri osa naisten käyttämistä perusteista, joilla he raakkaavat miehiä, kuten juuri tuo "tunneäly", ovat juuri samanlaista turhauttavaa sanahelinää kuin viittaaminen miehen riittämättömään sonkeuteen, kompukkuuteen tai humpeloisuuteen. Kun miestä kehotetaan "parantamaan tunneälyään", se on kehotuksena samalla tasolla kuin kehotus lisätä sonkeutta, kompukkuutta tai humpeloisuutta.

Tunneäly sanana on sinänsä täysin merkityksetöntä tunnekonsulttilatinaa tai -lätinää, jota latelemalla jotkut kunniallista ammattia koskaan hankkimattomat irvileuat nettoavat tuhat euroa tunnissa. Valitettavaa on, että naiset, tuo sanamagiaa rakastava, mutta kommunikointia vihaava sukupuoli, kaappaavat näitä kauniilta kuulostavia, mutta tyhjiä kielen rihkamakoruja omaan sanavarastoonsa ja alkavat käytellä niitä ikään kuin ne tarkoittaisivat jotakin.

Jos miehen käyttäytymisessä jokin ottaa aivoon, siitä olisi hyvä puhua suoraan. Uskoisin monen teekkarimiehen olevan hyvinkin kipeästi tietoinen omien sosiaalisten kykyjensä puutteista, jolloin neuvokas ja kommunikaatiokykyinen nuori nainen osaa varsin nopeasti sivistää hänet ihmiseksi. Ongelma on siinä, että nuoret naiset eivät todellakaan ole oleellisesti neuvokkaampia ja kommunikaatiokykyisempiä kuin epäsosiaalisinkaan teekkaripoika. He valittavat pojan "tunneälyn puutetta", mikä on kritiikkinä aivan yhtä läpitunkematonta, tyhjää sanailua kuin humpeloisuuden tai kompukkuuden puutteesta valittaminen. Veikkaisin, että jos teekkarille sen sijaan selvästi annetaan ohjeita: "osta jotain pientä purtavaa kun jengi tulee käymään" tai "kerrohan nyt meillekin, mikä tuon sun komean kaverisi nimi on, kun toi Jenni voisi vaikka olla vähän kiinnostunut", yhdeksän teekkarin kohdalla kymmenestä päästään parempiin tuloksiin kuin pelottelemalla heitä tyhjillä sanoilla, sellaisilla kuin "tunneäly".

Marsalkka Mannerheim ei varsinaisesti kuulu suuriin sankareihini, mutta eräs hänestä kerrottu anekdootti on saanut minut kyllä ymmärtämään paljonkin sitä, miksi aikalaiset niin ihannoivat häntä. Kerrotaan, että Mannerheim oli kerran jossain kylpylän ruokasalissa aterioitsemassa, kun salissa törmäili avuttomana ja hätääntyneenä huudellen ja mekastaen maalaismies, joka ei ollenkaan tiennyt minne menisi istumaan. Mies herätti parempina ja hyvätapaisempina itseään pitävien keskuudessa pilkkaa ja huvittuneisuutta. Mannerheim näki heti, missä mentiin, ja pyysi kohteliaasti isännän omaan pöytäänsä ja alkoi käydä hänen kanssaan small talkia maanviljelijöitä kiinnostavista aiheista. Luonnollisesti kaikki isäntää pilkanneet ja halveksineet tikahtuivat raivoonsa ja kateuteensa: tuo juntti Mannerheimin pöydässä, johon minä kunnanhallituksen kollegioregistraattorismiehenä ja peräti nimineuvoksena tietysti kuuluisin paljon ennemmin.

Toivottavasti kaikki oivaltavat tarinan opetuksen: hyvät tavat ja "tunneäly", joita molempia marsalkka tässä tilanteessa osoitti, eivät ole olemassa vähäosaisempien pilkkaamista varten, vaan niiden tarkoitus on nimenomaan tehdä elämä ja sosiaalisiin kuvioihin pääseminen helpommaksi niille, jotka omatta syyttään ovat jääneet niistä osattomiksi, siis ei heidän pilkkaamiseensa. Jos kerran naiset ovat niin helvetin paljon hyvinkasvatetumpia ja tunneälykkäämpiä, auttakoot heikompaansa, kuten Mannerheim.

Mutta nuorten naisten on turha odottaa tuosta ihmistyvän. Kuten Perkolan Tommi sanoi, huomioonotettava tunne-elämä on vain nuorilla naisilla, koska koko maailma haluaa heiltä pillua.

Tämän maailman lokalaitiset ja minä

Muutama päivä sitten tulin huomanneeksi lastenpsykiatri Sinkkosen naamataulun jossain läpyskässä ja päätin sitten kirjoittaa merkinnän aiheesta, miksi katson olevani eri porukkaa kuin tämän maailman lokalaitiset, joihin Sinkkosenkin lasken.

Jos nyt ajatellaan itse sitä varsinaista Loka-Laitista, hänellä on äärimmäisen typerä ja vanhentunut kuva mieheydestä. Miehen pitää syödä makkaraa, polttaa tupakkia ja juoda viinaa, ja sitten kun sosiaalitäti haluaa ottaa häneltä nämä aikuisen miehen karkit pois, niin sitten pitää huutaa ja parkua kuten lapsi ainakin, kun siltä ollaan viemässä sen namuja. Minulla on itselläni ollut aina parempaa tekemistä kuin tupakin röyhyttäminen ja viinan juominen, enkä tajua miksi noihin pitäisi kenenkään tuhlata aikaansa. No, sehän on tunnettua että pillun saamiseksi on välttämätöntä ryypätä ja öyhöttää, tai oli vielä kaksi vuosikymmentä sitten, mutta nykyään mies saa olla jopa raitis ja silti hänellä on mahdollista olla sukupuolielämä. Minusta Lokan edustamaa miestyyppiä on turha yrittää suojella saati säilyttää, koska sellaiset ketaleet eivät yksinkertaisesti kuulu jälkiteolliseen tietoyhteiskuntaan.

Asia nimittäin on niin, että nörttiys on yhteiskunnan, työelämän, talouden, tutkimuksen ja ylipäätään kaikkien ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeiden ja oleellisten asioiden kannalta paras, jollei peräti ainoa mahdollinen elämäntapa. Miehisyys itsetarkoituksellisena riskinottona - päihteiden käyttönä ja erityisesti nuorella iällä tapahtuvana lain rajojen koetteluna ja ylittelynä - on oikeasti varsin suuri yhteiskunnallisten kustannusten lähde. Minulla on tapana sanoa, että ns. nuorison oma maailma on ammattirikollisten hallitsema natsismi. Suuri osa siitä natsismista on puolirikollisten öyhöttäjien aikaansaannosta, ja koulun kasvatustehtävään kuuluisi mielestäni aivan oleellisena osana, että sen nuorten oman maailman kehittyminen estettäisiin kovalla kädellä. Olen sillä kannalla, että koulun tulisi olla erittäin ankara ja samalla älyllisesti erittäin haastava, ja mielellään sisäoppilaitos. Nuorilta pitäisi yksinkertaisesti riistää kaikki oikeudet - paitsi oikeus lukea hyviä kirjoja. Nuorilta pitäisi yksinkertaisesti kovalla kädellä viedä kaikki vapaudet - paitsi vapaus kehittää itseään älyllisesti. No, okei, totta kai nussiminenkin olisi sallittua, mutta siihenkin voisi kehittää jotain fiksua. Esimerkiksi harjoitteluavioliitto shiamuslimien tapaan olisi hieno idea: nuorille arvottaisiin - nimenomaan arvottaisiin - sama harjoittelupartneri vaikka koko lukion ajaksi, ja sen kanssa olisi sitten pakko asua samassa huoneessa ja nussia, hyvin ankarien sanktioiden uhalla. Seksuaalista tyydytystä siis ei jäätäisi vaille, ja toisaalta opittaisiin olemaan yhdessä toisen kanssa. Vapaus? Kakaroiden vapauksiin minä niistän nenäni ja pyyhin perseeni - niin kauan kuin ei ole älyä eikä tolkkua elää ihmisiksi, vapaudella ei tee yhtään mitään, paitsi vapaudella hankkia sitä älyä ja tolkkua.

Nykyisin nimittäin nuorilla on kaikki muut vapaudet. Tehdään rikoksia, pahoinpidellään ja raiskataan, koska rikosoikeudellista vastuuta ei ole ennen viidentoista vuoden ikää. Mutta auta armias jos nuori haluaa kehittää itseään älyllisesti. Ei ole mitään mahtia maailmassa, joka estäisi aina sen hölmöimmän ja väkivaltaisimman hallitsemaa "nuorten maailmaa" rankaisemasta vihattua nörttiä moisesta rikoksesta häikäilemätöntä väkivaltaa käyttäen. Mikä on tulos? No se on tietysti se, että nuoret pyrkivät sen idiootin kaltaiseksi ja hännystelevät häntä - myös sellaiset nuoret, jotka ovat oikeasti älykkäitä ja lahjakkaita ja joissa olisi aineksia parempaankin. Toisin sanoen suurimmalla osalla nuorista aivot ovat alikäytössä ja sen öyhön määrätessä tahdin varsin fiksutkin haaskaavat aikansa pölhöihin muoteihin, taikauskoharrastuksiin, päihteisiin, urheiluun ja tietysti pikku- ja vähän isompaankin rikollisuuteen, jolloin uhkaa syrjäytyminen ja vankilakierre.

Toisaalta taas siitä tyypistä, joka kaiken uhallakin kehittää älyään ja opiskelee asioita, ei välttämättä tule kovin tuottavaa kansalaista. Jos nyt ajatellaan vaikkapa Kanadan tohtori Kokkarista, niin tosiasia on, että hänen kouluttamiseensa käytetyt verorahat ovat menneet enimmäkseen Kankkulan kaivoon: heti kun mies on saanut takapuolensa liikkeelle, hän on vienyt itsensä, lahjansa ja koulutuksensa tulokset niin kauas Suomesta kuin suihkukoneella pääsee, eikä hänestä ole tullut vain kansakunnan kannalta epälojaalia ja katkeraa, vaan asenteiltaan suorastaan aktiivisesti maanpetoksellinen. Tämä ei ole loukkaus, vaan toteamus, ja luulen, että Kokkarinen on kanssani suurimmaksi osaksi samaa mieltä: hän epäilemättä saa tuosta asenteestaan suurta emotionaalista tyydytystäkin. Mutta jos ollaan kunnon hegeliläisiä, ja kaikki oikeat isänmaalliset suomalaiset tunnetusti ovat, on todettava, että meillä ei ole varaa katkeroittaa eikä epäsosiaalistaa kansakunnan lahjakkaimpia tuohon määrään asti.

Nuorena poikana törmäsin usein tarinoihin siitä, kuinka entisaikojen tieteen suurmiehet osasivat viittä-kuuttatoista kieltä kahdeksantoista vuoden iässä, tai kuinka vaikkapa J. Robert Oppenheimer pystyi olemaan samanaikaisesti ydinfyysikko ja harrastamaan sanskritinkielistä kirjallisuutta. Vaikka tiedänkin nyttemmällä iällä, että esimerkiksi suuri ihanteeni ja esikuvani Champollion tuskin pystyi varsinaisesti puhumaan vaikkapa avestaa, vaikka sitä luultavasti lukikin sujuvasti - on yksi asia kyetä lukemaan ja ymmärtämään jotain arkaaista ja pyhää kieltä, ja toinen asia kyetä tuottamaan sillä uusia lauseita aktiivisesti - on syytä myöntää, että ennen vanhaan, kun tyhmistävää nuorisokulttuuria ei ollut, nuoret ihmiset kykenivät sopivia ärsykkeitä saadessaan oppimaan ja omaksumaan tietoa ja korkeakulttuuria tavalla, joka tuntuisi nykynäkökulmasta huikealta.

Esimerkiksi klassiset kielet - latina ja kreikka - ovat täynnä pelottavia taivutusmuotoja, jotka 1-2 nykykieleen rajoitetusti perehtyneestä nykykoululaisesta näyttäisivät täysin mahdottomilta omaksua kymmenessäkään kouluvuodessa. Kuitenkin entisaikojen sivistysmaiden oppikouluissa varsin keskinkertaiset ja typerätkin koltiaiset omaksuivat latinan niin, että kykenivät lukemaan sillä kirjallisuutta. Miksi? Koska se nyt kerta kaikkiaan vain kuului aikuisen, oppineen miehen statukseen. Tällainen riitti motivoimaan vähän himmeämmätkin Ciceron ääreen.

Nykyisin sitä vastoin tällainen ei onnistuisi, koska ei ole enää olemassa erityistä aikuisen ja oppineen miehen statusta, jota nuoret tavoittelisivat. Se sama moottori, joka ennenvanhaisina aikoina motivoi nuoret opiskelemaan, motivoi nyt heidät nimenomaan olemaan opiskelematta ja pitkittämään vastuutonta nuoruutta ad infinitum. Nuoren esikuva ei ole aikuinen mies, vaan Öyhö-Örjan Ördelin, joka johtaa hänen jengiään. Ja kaikki se energia ja tarmo, joka ennen voitiin suunnata opiskeluun, kun mitään muuta ei ollut, tarvitaan nyt muotien seuraamiseen sekä tietenkin urheiluun. Urheilu on luonnollisesti eri asia kuin liikunta, joka on terveyden ja yleiskunnon ylläpitoa: urheilulla tarkoitetaan kokonaista tyhmistämisen ja epä-älyllistämisen ideologiaa.

Tämä tällainen on luonnollisestikin kestämätön tilanne, jos halutaan kasvattaa mahdollisimman monista nuorista nörttejä, jotka innostuvat älyllisistä asioista niiden itsensä takia - tai ainakin huolehtia siitä, että nörttiys ei merkitse vaikeaa traumatisoitumista murrosiässä eikä sosiaalisista suhteista syrjäytymistä. Jos joku Sinkkonen todella tietäisi yhteiskuntavastuunsa, hän antaisi "rasavillien", ts. nörttejä hakkaavien öyhöttäjien, todellakin jäädä sosiaalitätien morkattavaksi ja stigmatisoitavaksi sekä omistautuisi kilttien nörttien pelastamiselle. Tätähän hän ei tietenkään tee, vaan keskittyy sen sijaan vastenmielisesti armeija- ja öyhöttäjäslangia muistuttavalla kielellä ihannoimaan sitä, kuinka "rasavilleissä" pojissa on miehekästä munaa ja kuinka he eivät olekaan mitään nörttineutreja.

Oikkuileva kakara kasvatuksen ihanteena

Henryn ja Saapasjalka-Anadan blogeissa on taannoin jonkin verran esiintynyt keskustelua ns. voimakastahtoisista ja temperamenttisista naisista. Kaipa minunkin täytyy tunkea oma lusikkani tähän soppaan.

Anada sanoo: Minulle temperamenttisuus tuo mieleen nollasta sataseen hetkessä raivostuvan naisen, jonka vierellä ei edes aivastaa uskalla. Sellainen, joka suuttuessaan heittää häälahjana saadut kristallit miehensä kalloon. Varmaan temperamenttisuuteen liittyy hyviäkin ominaisuuksia... mutta... eipä tule heti mieleen yhtäkään...

Temperamenttisuus kuuluu niihin ominaisuuksiin, joita en pidä erityisen myönteisinä ominaisuuksina ihmisessä. En pidä itseäni varsinaisesti temperamenttisena tai helposti hermostuvana, olen vain huomannut, että suomalaisessa (siis suomenkielisessä) kulttuurissa tietty perusvihaisuus ja peruspelottavuus on välttämätöntä, jottei ihan ylitse käveltäisi. Suomalaista kulttuuria ohjaa slummin ja kurjuuden alitajunta, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin viimeisestä ruuanmurusta hampaat irvessä tappelevat nälkiintyneet katukoirat. Suomalaista ei tarvitse kauaa raaputtaa, kun tämä asenne tulee näkyviin. Esimerkiksi Susanna Rahkosen prostituutiokieltolaki-intoilussa tällainen katkeran alaluokan asenne näkyy selvästi: vastapuoli ei ole hänelle ihminen, vaan muriseva likainen ja laiha piski, joka on repäisemäisillään leivänkannikan hänen hampaistaan. Kaikki likaiset temput, karkea valehteleminen, solvaaminen ja sanojen paneminen vastapuolen suuhun, ovat sallittuja ja jopa suositeltavia, koska kyse on aina siitä vihoviimeisestä, puolimädästä ja puolihomeisesta ruuanmurusta, jonka takana odottaa nälkäännääntyminen.

Tämä on ehdottomasti suomalaisen kulttuurin absurdeimpia piirteitä. Maa on vauraampi kuin koskaan, mutta ihmisten ja naisten mentaliteetti tuo mieleen nälkärajalla hytisevät keskitysleirivangit. Ehkä se on sotavuosien perintöä: vaikka rintamalla epäilemättä syntyikin se suuri toveruus ja yhteishenki, kotirintamalla riideltiin ainakin minun sukuperinteitteni mukaan aika katkerasti mustan pörssin ruuista, jokainen naiseläjä taisteli hampaat irvessä naarasleijonana saadakseen omille lapsilleen vähän leivänjatketta. Ja lapsia eivät kasvattaneet rintamamiehet, vaan ne irvihampaiset äidit. Äidin kiukutessa triviaaleista asioista ja riehuessa kotityrannina rintamamiesisä vetäytyi muiden rintamamiesten tuttuun, rauhoittavaan ja solidaariseen seuraan, joka oli absoluuttisesti armottoman ja kaikesta inhimillisyydestä kemiallisesti puhdistetun vihollisen dumdumluotitulen alla oppinut, mikä elämässä oli todella tärkeää ja perusluonteista.

Seuraus on, että naisihanteeksi on noussut "voimanainen", joka tarkoittaa neuroottista, aikuiseksi kasvamatonta oikkupussia. Tätä ei tietenkään ole tapana sanoa ääneen, koska juuri nuo kiukuttelijat ovat omineet oikeudekseen päättää ja julistaa, kuka on aikuinen (he itse, koska he ovat naisia), ja kuka epäkypsä (miehet, joiden haarojen välissä roikkuu se epäkypsyyselin). Ja kestää vuosikymmeniä, ennen kuin mies oppii ottamaan naisen kaappaaman kielen takaisin haltuunsa.

Meemi

Kun se on nykyään muodissa, niin osallistunpa minäkin: kysykääpä minulta kuusi kysymystä, olivatpa ne miten älyttömiä tai omituisia tahansa. Niin halutessanne jatkakaa meemiä omassa blogissanne.

Toinen liikkeellä oleva lause on kuudes lause lähimmän kirjan sivulta 123. Koska minulla on vaikeuksia päättää, mikä tuossa lähimmässä kirjapinossa on "lähin" kirja, tarjotaan muutama vaihtoehto, joista voitte valita:

Deirtear i gcónaí nach bhfuil aon chuma ar an scéalaí muna bhfuil sé ann craiceann a chur ar an scéal, rud nach raibh Johnny in ann a dhéanamh.

Tämä tulee Colm Ó Ceallaighin romaanista Meilt Mhuilte Dé, "Jumalan myllyjen jauhaminen", joka on vauhdikasjuoninen seikkailutarina, kuten Colmin toinenkin lukemani romaani, länkkäri Brídín an Dilleachta. Kirjan nimi viittaa sanontaan meileann muilte Dé go mall, Jumalan myllyt jauhavat hitaasti. Koska iiri ei ole laajalti ymmärretty kieli, tarjoan käännöksenkin: "On tapana sanoa, ettei tarinaniskijästä ole mihinkään, ellei hän kykene kertomaan tarinaa niin että se kuulostaa uskottavalta, ja siihenhän Johnny ei kyennyt."

Sorgen efter Johannes Smeds upphörde att vara ny och smärtsam.

Tämä taas tulee Lars Sundin romaanista Lanthandlerskans son, jolla on, öhöhöm, tiettyä romanttista merkitystä Marian ja minun suhteelle.

Foilsíodh litir ar an Kerry Evening Post, nuachtán Protastúnach i dTrá Lí.

Tämä tulee Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosikirjan kuudennesta numerosta Oideachas agus Oiliúint ar an mBlascaod Mór. Käännös: "Kirje julkaistiin Kerry Evening Postissa, traleeläisessä protestanttisessa lehdessä." Trá Lí eli Tralee on Kerryn kreivikunnassa, siis Irlannin lounaisrannikolla.

Díomá orm féin go raibh mo mhuintir féin as baile athraithe.

Tämä taas on Beairtle Ó Conairen romaanista Fonn na Fola. "Olin pettynyt, koska omat sukulaiseni olivat poissa kotoa asuessaan muuttuneet niin paljon." Iirinkielinen ilmaus jättää aika paljon turhia sanoja pois.

Marú is bascadh, maslú agus goid, gan trácht ar cad deineadh le mná sa chlíbín!

Tämä tulee Maidhc Dainín Ó Sén, väkivaltaviihderomaaneja kirjoittavan kerryläisen, romaanista Idir Dhá Lios. "Tappo ja pahoinpitely, loukkaus ja varkaus, puhumattakaan siitä, mitä taloryhmän naisille tehtiin!" Voin vakuuttaa, että tuo lause on täysin Maidhc Dainínin kirjojen yleisen hengen ja meiningin mukainen.

Så att nu, nio månader senare, skämtade Wee Willie Winkie om sin hustrus väntade baby och en fläck blev uppenbar på engelsmannens panna.

Ja tämähän oli tietysti Salman Rushdien Keskiyön lasten ruotsinnos, odotettavasti nimeltään Midnattsbarnen.