tiistai 2. toukokuuta 2006

Suuren Öyhäyksen jälkimainingeissa

Joku varmaankin muistaa minun kehitelleen nuorena poikana tarinaa, tai mytologiaa, suuresta öyhäyksestä, jossa ilmakiväärein aseistautuneet kolmetoistavuotiaat pojanjullit kaatavat järjestäytyneen yhteiskunnan. Vähän vanhempana, noin kaksikymppisenä, luonnostelin kirjallisesti huomattavasti kunnianhimoisempaa teosta lähitulevaisuuden hurrivihaajafasistidiktatuurin ikeessä riutuvasta Suomesta, jonka ainoa toivo on Ruotsista käsin toimiva vapautusliike. Itse asiassa tämä idea pitäisi ehkä lopultakin jopa toteuttaa, koska sen provokaatioarvo ei näinä hurrivihan aikoina olisi aivan olematon. Valitettavasti minua ei nykyään oikein huvittaisi sen enempää kirjoittaa kuin lukeakaan realistisia romaaneja, joissa on sanoma. Samuel Goldwyn: If you got a message, boy, use Western Union. Sanoman sijasta romaanissa tulee pikemminkin olla tarina, sen pitää olla joko fantastinen tai ainakin absurdi, ja mitään psykopälpätystä siihen ei kuulu sisällyttää. Hyvälle ystävälleni Tristanillekin suosittelen siirtymistä Sandemosesta Borgesiin, jo mielenterveyden parhaaksi. Niin, ja Maarit Verronen on kova sana edelleenkin, puhumattakaan Leena Krohnista: lukekaa kaikki Älä lue tätä kirjaa. Krohn on meidän Borgesimme.

Minun dystopiani perustuivat aina ajatukseen, että vallan kaappaa jokin äärioikeistolainen tai nationalistinen terroristiryhmä. Vappuyön vulgäärivasemmistolaisissa merkeissä käydyn rähinän jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että vaaraa kannattaa varoa myös vastakkaisella laidalla. Pohjimmiltaan nimittäin äärioikeistolaiset ja nationalistiset reuhaajat, kuten Hervannan herrasmieshistorioitsija, tuntuvat olevan jollain tavalla tietoisia siitä, että heidän öyhöttämisensä ovat ennen kaikkea tasapainottoman ja ahdistuneen ihmisen itseterapiaa, jolla ei oikeasti kuulukaan olevan hirveän suurta poliittista relevanssia. Tuomas Nevanlinna sanoi joskus, että skinheadit - ja sopivasti laajentamalla hurrivihaajat (ns. "pakkoruotsinvastustajat") - ovat ennen kaikkea poliittinen jäänne ja pastissi, jolla ei ole mitään reaalista mahdollisuutta päästä valtaan ja joka ei osaisi vallalla tehdä mitään, vaikka sen saisikin. Voidaan perustellusti olettaa kaikenlaisten etnislähtöisten viha-aatteiden edustajien jopa olevan jossain määrin tietoisia hillumisensa parodisesta ja terapeuttisesta luonteesta: todellista poliittista valtaa tärkeämpää on se tietty kiihottava kiksi, jota vastarannankiiskeilystä ja nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa täysin toteuttamiskelvottomien ideoiden pyörittelystä saa. Yhtäläisyys omaan naisviharellestelyyni on ilmeinen, samoin siihen iloon, jota häkkiinsä ikävystynyt leijona saa ruilauttaessaan virtsansa katsojien päälle: tämähän tunnetusti saa katsojat reagoimaan leijonan mielestä mielenkiintoisella tavalla.

Jäänteenä tai pastissina on pidettävä myös nykyisiä vasemmisto- ja vaihtoehtoilija-aktivisteja, mutta huolestuttavaa on, että heissä ei ole vähääkään pelastavaa itseironiaa: he ovat aivan vakavissaan silloinkin kun heidän pyrkimyksensä ja tavoitteensa ovat ilmiselvästi toteuttamiskelvottomia ja järjettömiä (vrt. Pummit.org, joka on jo ekologisestakin näkökulmasta täysin mielipuolinen viritys). Jokin Attac tai vaikka prekariaattikin on perusidealtaan ihan järkevä sikäli, että niiden tarkoituksena on ainakin ollut olevinaan nykyisiin haasteisiin vastaaminen. Kuitenkin aktivistinuoriso on habitukseltaan ja kuosiltaan vähän liian ilmeinen jäljitelmä 80-luvun vaihtoehtoväestä. Sana "vaihtoehto" sinänsä on poliittisen retoriikan terminä jo niin vanha, että sille on kasvanut parta. "Vaihtoehto" jonkinlaisena metafyysisenä utopiana tuli vasemmistoälykköjen kieleen Rudolf Bahron, itäsaksalaisen toisinajattelijan, 70-luvulla julkaiseman pamfletin Die Alternative - Zur Kritik des real existierenden Sozialismus nimestä. Kirja taidettiin kääntää melko tuoreeltaan suomeksikin.

Punk-vuosina ja nousevan ympäristö-, rauhan- ja naisliikkeen alkuaikoina Bahron kaltaisilla itäeurooppalaisilla toisinajattelijoilla oli nimenomaan vasemmistoälykköjen keskuudessa merkillisen messiaaninen maine. Taistolais- ja maolaistyyppisten hurmosliikkeiden mentyä ohi oli petytty reaalisesti olemassaolevaan sosialismiin vakavasti otettavana yhteiskuntamallina, mutta jonkinlaista vallankumousta ja utopiaa kuitenkin piti tavoitella, johan sitä vaati vasemmiston aatehistoriakin. Bahron tai Wolf Biermannin kaltaisia toisinajattelijoita pidettiin potentiaalisina messiaina. Koska he olivat eläneet kauhean kapitalismin ulkopuolella, heidät nähtiin turmeltumattoman jaloina sosialismin ruumiillistumina, mutta koska he olivat nousseet arvostelemaan reaalisosialismia, he edustivat älyköille tavallaan sosialismin pyhintä ja metafyysisintä astetta. - Itse asiassa ainakin Bahro taisi juuri sen turmeltumattomuutensa vuoksi olla sittemmin helppoa saalista jollekulle löysärahaisia älyköitä huiputtavalle intialaiselle höpögurulle tai sirkus-Maharishille - tiedä vaikka olisi ollut itse surullisenkuuluisa Bhagwan Shree Rajneesh - jonka ashramiin hän 80-luvulla painui meditoimaan ja hindujumalten nimiä hymisemään.

"Vaihtoehto" käsitteenä menetti 80-luvun mittaan siihenastisen vasemmistolaisen relevanssinsa siinä määrin, että se lopulta kelpasi jopa taistolaisten uuden järjestön, Demokraattisen vaihtoehdon, nimeksi. Muistan heidän tarransa, joihin sana VAIHTOEHTO oli painettu sutaistua graffitia jäljittelevin kirjaimin. Se tuntui absurdilta, kun tulee ajatelleeksi, että "vaihtoehto" alkujaan merkitsi pitkälti vaihtoehtoa juuri taistolaiselle vasemmistolaisuudelle, kieltäytymistä sekä kommunismin että antikommunismin monomaanisista ja latteista muodoista. (Eppu Normaali: Pioneereille olen vaskisti ja vaskisteille pioneeri. Kaikki pikku runkkarit ne huutaa lokeroistaan: jos et ole puolellamme olet meitä vastaan.) Pellen ja Eppujen piisien tahdissa noussutta uutta aaltoa paheksuttiin paljon nimenomaan dogmaattisella vasemmistotaholla: Sex Pistolsit tunnetusti käännytettiin maasta siksi, että heitä pidettiin fasistisina. "Vaihtoehto" oli taistolaisesta näkökulmasta alkujaan epäilyttävä revisionistinen vaihtoehto. Mutta vuosikymmenen kuluttua hekin esittivät itsensä jo mielellään vaihtoehtoliikkeenä. Minä olin tuolloin jo yliopistossa, mutta muistin omilta varhaismurrosiän vuosiltani, miten juuri taistolaiset olivat repineet hiuksiaan nuorison pasifistisuudesta ja luokkatiedottomuudesta; siinä vaiheessa kun stalinistitkin kutsuivat jo itseään "vaihtoehtoväeksi", totesin, että murrosikäni oli sitten kerta kaikkiaan lopussa. Tiedä vaikka juuri se olisi pannut alulle kriisin, jonka tuloksena päädyin vaihtamaan jollen nyt hiippa-, niin ainakin tiedekuntaa matluonnontieteellisestä humanistiseen ja kemiasta kieliin.

Nyt sitten olemme saapuneet tilanteeseen, jossa läpiretro menneiden vuosikymmenten ajatusroina on jämähtänyt muhimaan hasistapolttavien tyhjäntoimittajien päähän ja synnyttänyt jonkinlaisen yleispölhövasemmistolaisuuden, joka on nimenomaan Nevanlinnan tarkoittamassa mielessä jäänne ja pastissi. Erityisen hupaisana on pidettävä tapaa, jolla he käyttävät sanaa työväenluokka. Sana sinänsä tuntuu olevan vain brittiläisestä vasemmistoretoriikasta omaksuttu käännöslaina, Brittein saarilla kun working class tuntuu tarkoittavan pikemminkin syrjäytyneistön alakulttuuria kuin mitään varsinaista työväenluokkaa. Eufemia lainasi aikoinaan blogissaan jonkun höyrypään täysin järjettömän vuodatuksen: Näkisin tässä olevan mahdollisuuden sille, että puolustettaisiin peräänantamattomasti työväenluokan, narkkarien, rosvojen, huorien, muiden sorrettujen ja kirottujen elämäntavan oikeutusta. Huumeet, tatuoinnit, epämääräiset suhteet, alkoholi, tupakka ja muut ovat osa merkityksellistä elämäntapaa.

Tokko olen ainoa ihminen, jonka mielestä työväenluokka tarkoittaa tässä jotain aivan muuta kuin suomalaisen työväenliikkeen perinteessä. Kylillä ja raiteilla yhyttämäni todellisen työväenluokan edustajat loukkaantuisivat tällaisesta takuulla sydänjuuriaan myöten: heidätkö pitäisi rinnastaa narkkareihin, rosvoihin ja huoriin? Heidänkö elämäntapansa samanlainen kuin työelämästä syrjäytyneellä puolirikollisella alaluokalla? Parahultainen suomalaisen työväenluokan edustaja elelee rivitalonpätkässä, ajelee omalla autollaan ja juo luultavasti viinaakin paljon vähemmän kuin keskiverto tupakoiva humanisti.

Näyttää vahvasti siltä, että tuo "kapinatyöläisten" "työväenluokka" terminä ja ajatuksena on peräisin brittiläisestä rokista - Tom Robinson Bandin kaltaisilta renkutusryhmiltä, joiden taideluomat ovat englannin kielen yleisen osattuisuuden (onkohan tuollaista sanaa olemassa? no, nyt on!) vuoksi päässeet vaikuttamaan sellaisten maiden nuorisokulttuuriin, joiden yhteiskunnallisissa oloissa niiden levittämillä meemeillä ei oikeasti ole mitään relevanssia. Kyse on hieman samanlaisesta ilmiöstä kuin siinä, että "nationalismi" tarkoittaa nykyisellään amerikkalaisen trailer trash -alaluokan natsismia kuorrutettuna pienellä määrällä kunkin maan paikallisia etnisiä ennakkoluuloja - ts. sekä "kapinatyöläisyys" että "nationalismi" ovat pohjimmiltaan globalisaation ja englannin kielen mukana maahamme rantautunutta markkinamiesten disainaamaa nuorisokulttuuria.