keskiviikko 17. toukokuuta 2006

Rokkia ja vastakulttuuria

Lordi on kuulemma "yksi Ateenan ennakkosuosikeista". Niin aina, niin aina. Toisaalta: jos Israel voitti viisut transseksuaalilla, niin kyllä mekin aina ne voimme voittaa hirviöhevistillä. Sitä paitsi pohjimmiltani olen sillä kannalla, että Juice olisi pitänyt aikoinaan lähettää Ilomantsia esittämään, koska Juice edusti merkittävää ja omintakeista kevyen musiikin suuntausta eli suomirokkia. Nyt kun koko Euroopasta lappaa tänne vaihtaria tutustumaan Suomeen, olen havainnut, että varsin monet ulkomaalaiset opiskelijat ihastuvat vanhaan suomalaiseen rokkiin, juuri Juicen ja Eppu Normaalin kaltaisten artistien esittämään. Se on oikeasti omintakeista kulttuuria, jota olisi pitänyt viedä maailmalle jo aikoja sitten. Vaikkapa kahdeksankymmenluvun alkupuolella täällä oli paljon hyviä bändejä, joita kelpaa muistella näin keskiäkäisenäkin. Nuoruuteni Varkaudessa ei ollut kaksinen, mutta ainakin sillä oli loistelias ääniraita, Pelle Miljoonasta SIGiin.

SIG oli sen Inkinen-nimisen tyypin - ei liene sukua Sam Inkiselle - yhtye, jolla oli epäsuomalaisen optimistinen kappale Elämä vie mua. Muistan siitä ainakin säkeet Elämä vie mua iloa riemua päin. Ei surua pilkkaa, vain iloa silkkaa on sydämessäin. Olivatkohan ne pojat Naantalista kotoisin? Pojat soittivat yleensäkin reippaita ja iloisia kappaleita, mutta ainakin osa taisi olla Ramonesin covereita. Valitettavasti SIGin asenne ei riittänyt vastapainoksi kahdeksankymmenluvun alun yleiselle pessimismille, johon tietysti oli aihettakin: vuonna 1983 oltiin lähempänä ydinsotaa kuin kertaakaan, kuten nykyisin tiedetään. Siteeratakseni erästä kontrafaktuaalista historiankirjaa, joka löytyy hyllystäni: history was at cruise control.

Tietenkään kukaan ei siihen aikaan vienyt suomalaista rokkia maailmalle. Rokkiin liittyi silloin ennen vanhaan vielä tietty kapinallisuus: rämppämusiikkiohjelmat olivat radion rinnakkaisohjelmassa varsin lapsipuolen asemassa, ja niitä ohjelmia, joissa rämppämusiikkia soitettiin, hallitsivat ennen muuta kuusikymmenluvun ylijäämävaraston fossiilit. Muistaakseni joskus vuoden 1980 tienoilla, kun olin vasta päässyt alkuun murrosikäni kanssa, radiosta tuli juuri noiden fossiilien nostalgioihin vetoava sarja Uskomaton 60-luku, jossa hehkutettiin täysillä 60-luvun kapinallisuusmyyttiä ja soitettiin tunnussävelenä kappaletta 60-luvun kauan soiva blues. Kappaleessa käytiin läpi osuvin sanamuodoin kaikki vuosikymmenen merkittävät tapahtumat, kun Saarikoski joi, Hannu salamoi, radiossa rautalanka-Emma soi ja Nikitakin spittarinsa tiskiin löi, nimittäin YK:ssa. Ei sekään nyt niin harakoille mennyt, kyllä aikalaishistoria on hyvä tuntea monesta näkökulmasta. Kuultiinhan siinä pätkiä niin Lapualaisoopperasta kuin maolaisten Itä on punainen -laulustakin.

Joskus kymmenen-viisitoista vuotta sitten keksin otsikon esseelle, jota minun ei sittemmin ole tarvinnutkaan kirjoittaa: Rock and roll ja muita fasismeja. Esseen ideana olisi ollut se oivallus, että rokki ei ollut kapinallisuutta, vaan itse asiassa tukahduttavaa konformismia ja valtakulttuuria - hieman samaan tapaan kuin nykyistä kirjoitteluani on vauhdittanut ja motivoinut se oivallus, että feminismi ei ole kapinallisuutta, vaan ahdistavaa vallanpitäjyyttä. Vielä ysärin alkupuolella ajatus rokista konformistisena valtakulttuurina olisi ollut hyvinkin omaperäinen, nykyisin mikään tuskin voi olla ilmeisempää. Kokonaan toinen juttu on, että postmodernina aikana valta- ja vastakulttuurienkin käsitteet ovat hämärtyneet. Olisi hyvin vaikea esimerkiksi kehittää vastakulttuuria rokille. Virsilaulu ei toimi, koska nykyajan nuoret voivat veisata postmodernissa hengessä virsiä ja silti öyhöttää rockfestivaaleilla.

Joskus 80-90-lukujen vaihteessa Tapiiri-lehdessä ilmestyi hauska sarjakuva jonkinlaisesta B-filmietsivästä, joka eli kiintoisassa tulevaisuuden maailmassa: siinä nimittäin rokista, rock-tyylisestä pukeutumisesta ja rock-asenteesta oli tullut nimenomaan kunnon kansalaisten kulttuuria, ja ainoastaan epäilyttävät ääriainekset pukeutuivat tummaan pukuun ja kävivät klassisen musiikin konserteissa. Muistan pitäneeni kyseistä tulevaisuuskuvitelmaa osuvana ja hauskana, koska omasta mielestäni se oli pitkälti jo toteutunut: nuoret oli kaikki tajuntateollisuuden markkinoinnilla ohjelmoitu "kapinoimaan" samoja rämpytteitä kuuntelemalla ja samoja tupakoita polttelemalla, pukeutumisesta puhumattakaan. Tosin klassisen musiikin valitseminen tulevaisuuden ääriainesten ääniraidaksi osui pahasti harhaan. Klassisen musiikin alakulttuurilla nimittäin on kaikki rokkimaailman huonot puolet kymmenkertaisina eikä ainoatakaan niiden hyvistä puolista: jos rokkinuoret ovat typeriä joukkosieluja, nuoret klassiset muusikonalut ovat lobotomiatoipilaiden sisäpiiri. Heissä on tavallaan sama vika kuin feministeissä: kun he osaavat oman erikoisalansa itseviitteiset ja itseriittoiset systeemit, he luulevat päässeensä perille maailman salaisuudesta ja voivansa halveksia niitä, joita ei ole vihitty heidän pienen piirinsä ahtaisiin ajatuksiin ja salakieleen.