keskiviikko 17. toukokuuta 2006

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa

Luettavana on edelleenkin Colm Ó Ceallaighin Meilt Mhuilte Dé. Päähenkilö lähti ylioppilastutkintonsa jälkeen töihin Amerikkaan kasvaakseen aikuiseksi, ja siellä hän seurusteli syöpäsairaan tytön kanssa, joka tietystikin kuoli hänen käsiinsä lyhyehköksi jääneen, mutta nuoren pojan elämässä tietysti unohtumattoman seurustelun jälkeen. Motiivi tuntuu olevan kotoisin Seitsemännen portaan enkelistä, joka ilmestyi käsittääkseni muutamaa vuotta ennen Meilt Mhuilte Détä. Silloin kun luin Seitsemännen portaan enkelin, ajattelin, että se muistuttaa tavattomasti iirinkielistä kirjallisuutta Amerikan-siirtolaisuudesta, mutta sen masentavat kuvaukset urbaanista kurjuudesta puuttuvat iirinkielisestä kirjallisuudesta suurimmaksi osaksi.

Siirtotyöläisyys on ilman muuta yksi iirinkielisen nykykirjallisuuden kantavia aiheita. Nyt kun mietin, muistan, että ensimmäinen kokonaan iiriksi lukemani kirja oli Dónall Mac Amhlaighin Dialann Deoraí, Maastamuuttajan päiväkirja, jonka sain lahjaksi munkkiystävältäni Mícheál Fearghus Ó Conchúirilta. Valitettavasti veli Mícheál, joka auttoi monia muitakin iirin harrastajia, kuoli syöpään samaan aikaan kun minä pääsin ensimmäistä kertaa käymään Irlannissa. Hän pyysi minua kääntämään pari runoaan monikielistä kirjaansa varten, - kirjassa ilmestyi muidenkin ulkomaalaisten iiristä omalle kielelleen kääntämiä veli Mícheálin runoja - ja vaikka nykylyriikka ei ole alaani, yksi hänen runoistaan innosti minut säepariin Minä poika se olen sinut minäni kanssa,/aina kimpassa kuljetaan.. Olen jo unohtanut, miten runo jatkui - iiriksi tai suomeksi - ja munkkiparan runokirjat ovat hukkuneet jonnekin kaapin pohjalle. Mutta kerran vuosia myöhemmin otin hänen kirjansa käteeni Conradh na Gaeilgen kirjakaupassa ja näin oman runokäännökseni siinä. Valitettavasti en tullut ostaneeksi kirjaa. Olisi pitänyt.

Dialann Deoraí kertoi irlantilaisten siirtolaisten elämästä Britanniassa heti sodan jälkeen. Monien muidenkin samaan genreen kuuluvien iirinkielisten kirjojen tapaan se oli piristävän optimistinen. Kun sitä vertaa esimerkiksi suomalaisiin kuvauksiin Ruotsin-siirtolaisuudesta - Margareta Keskitalon Liukuhihnaballadi tulee mieleen yhtenä tyypillisenä esimerkkinä - huomaa totisesti, miten kulttuurit eroavat. Kirjan kertojaminä ei todellakaan yritäkään kätkeä sitä, että hänellä ja hänen kavereillaan on ongelmia löytää sijaansa Englannissa, työpaikat vaihtuvat, rahasta ja ruoasta tulee pula, landladyn kanssa on konflikteja. (Iiriksi vuokraemäntä on bean an tí, mutta brittisiirtolaisuuskuvauksissa käytetään säännöllisesti lainasanaa landlady.) Siitä huolimatta Dialann Deoraíssa päällimmäisenä piirteenä on positiivinen uteliaisuus jännittävää suurta maailmaa kohtaan. Esimerkiksi puolalaiset työkaverit ja heidän kielensä, "jossa on joitakin iiriä muistuttavia äänteitä", kuten Dónall sanoo, ovat sellaisen myönteisen kiinnostuksen kohteita. Toki Lontoossa käydään myös suuren maailman pornoshowssa, joka tosin on vain vähäpukeisten tyttöjen varietee, ei mitään bordellitason viihdettä. Siihen Dónall suhtautuu aika välinpitämättömästi, lähinnä säälien tyttöparkoja, kun laihojakin ovat ja joutuvat kylmällä näyttämöllä kekkaloimaan nakupelleinä. Kuuluttajan myyntipuheiden läpi hän tietysti näkee. Itse asiassa Dónall Mac Amhlaighin asenne on sellainen käytännöllisen, juurevan maalaisihmisen asenne - ei juurettomien ja ahdistuneiden kaupunkilaisslummipoikien, kuten Seitsemännen portaan enkelissä.

Colm Ó Ceallaighin kuvaama poika ei ole ihan niin itsenäinen ja neuvokas kuin Dónallin alter ego. Työtä saadakseen hän tarvitsee amerikkalaistuneiden sukulaistensa apua. Hänellekin on kuitenkin luonteenomaista aito ja vilpitön kiinnostus muihin ihmisiin, joten hän tutustuu esimiehensä perheeseen, myös kauniiseen ja älykkääseen, mutta syöpänsä vuoksi kuolemantuomion saaneeseen tyttäreen. Tässä muuten taitaa olla suurin kulttuuriero verrattaessa hänen kirjaansa Liukuhihnaballadin kaltaisiin kuvauksiin suomalaisista Ruotsin-siirtolaisista, jotka ovat kielipuolia, viranomaisten heiteltävinä, vajoavatpa (ainakin tytöt) hädissään huoruuteenkin. Arjessa selviytyminen ja jatkuva huoli tulevaisuudesta ovat niin käsinkosketeltavia, että sille myönteiselle uteliaisuudelle, uuteen maahan tutustumiselle, ei jää ollenkaan aikaa eikä voimia. Depressio ja turvattomuus käyvät suomalaisen siirtolaisen päälle kuin yleinen syyttäjä, vaikka ollaan kulttuurisesti hyvin oman maan kaltaisessa naapurissa ja vieläpä lujan sosiaaliturvajärjestelmän varassa. Sitä vastoin suuren Lännen sosiaaliturvattomiin asvalttiviidakkoihin eksyvät iirinkieliset maalaispojat ottavat elämän nothing daunted -asenteella. Mikäs hätä tässä on - tänne Amerikkaanhan menivät isätkin ennen kultaa vuolemaan. Elettiinpä ennenkin, vaikk' ojan takan' oltiin, ojapuita poltettiin ja ojast' oltta juotiin.

Suomalaistyylistä ahdistusasennetta olen havainnut ainoastaan Pádraic Breathnachin romaanissa As na Cúlacha. Breathnachin päähenkilö on ujo, tyrannimaisen äitinsä sortama irlantilaispoika, joka lähtee britteihin pakoon kotinsa ahdistavaa ankaruutta, ennen muuta tietysti uskonnollisuutta, ja koska hän asettuu kuusikymmenluvun Lontooseen, seksiä ja pornoa on tietysti tarjolla go leor (eli englantilaisella oikeinkirjoituksella galore, jos joku ei ymmärtänyt vihjettä). Hänen mielenterveytensä ei kestä moista järkytystä, vaan pornosta, yhä rankemmastakin, tulee hänelle pakkomielle, ja lopulta hän päätyy hullujenhuoneelle.