Suojattomuuskunta

Taannoisina aikoina Blogistanissa ruodittiin erään helsinkiläisten Ylioppilaslehden haastatteleman vartiointiliikeyrittäjän suojeluskuntahaaveita. Miekkonen edusti juuri sellaista isänmaallisuutta, joka jo isosiskoni varhaisimpien sosiaalitätikokemusten perusteella oli nimenomaan syrjäytyneistön luontainen ominaisuus - olen kirjoittanut asiasta eräässä Plökin suosituimmista postauksista, joka sisältyy tähän taannoiseen näytteeseen arkistojeni aarteista. Poliittiset näkemykset tällä herralla olivat hyvin epäkoherentti kasa fragmentteja ja ilmeisesti liturgisella itsepäisyydellä toisteltuja iskulauseita: epämääräisiä höpinöitä isänmaan rappeutuneisuudesta ja huonosta kehityssuunnasta, katkeran entisen yrittäjän kiukuttelua ay-liikkeelle (mies esittää lopettaneensa yritystoimintansa jonkinlaisena protestina yhteiskuntajärjestykselle, mutta eiköhän itse kullakin käy mielessä, että kyse lienee ollut lyhytpinnaisen luonteen ja vähälahjaisen sielun kykenemättömyydestä asian vaatimiin paperitöihin ja viranomaisissa asioimisiin) ja ilmeisesti täydellistä kykenemättömyyttä ymmärtää lainsäädännön ja yhteiskunnan toimintaa: vaikka miehen omistakin puheista käsin on täysin päivänselvää, että hän on keräämässä aseistettua joukkoa ay-liikkeen päänmenoksi, siis omia kansalaisia vastaan, hänelle ei mene jakeluun se, että yhdistyksen perustamisluvan epäämiseen voisi olla muuta syytä kuin jonkinlaisten mystisten ryssien painostus, "valvontakomission henki".


"Isänmaa", jota tämä kaveri haluaa puolustaa, onkin aika selvästi sellainen isänmaa, jossa ei ammattiyhdistysliikkeen ääni kuulu eikä saa kuulua. Jollain tasolla ymmärrän tätä miestä, sillä olen itse kasvanut sellaisessa perheessä, jossa oltiin taipuvaisia näkemään sodanjälkeinen modernisaatiokehitys punaisuutena ja ryssähtävyytenä. Vuosia sitten historioitsija Juha Siltala - kai se hän oli? - sanoi oliko se nyt Imagessa, että modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistimien kärjessä: Neuvostoliiton voitto sodassa mahdollisti antimodernististen ja konservatiivisten voimien patoamisen tai kesyttämisen niin, että maa saatiin nopeaan tahtiin nykyaikaistettua kaikenlaisten akateemisten karjalaseurojen ja muiden kolmikymmenluvun oikeistonationalistien häiritsemättä. Luotiin hyvinvointiyhteiskunta, mutta sen luominen edellytti tiettyä historiattomuutta, mikä taas esimerkiksi meidän perheemme kulttuurinationalistisesta näkökulmasta näytti isänmaattomuudelta ja isänmaan asian kavaltamiselta.


Luonnollisesti monet hyvinvointi-Suomen puitteissa saavutetut asiat olivat myös vanhanaikaisesta kulttuurinationalistisesta näkökulmasta hyvinkin toivottavia, vallankin se, että koulutus, sivistys ja yliopisto tuotiin kaikkien ulottuville. Kuitenkaan meikäläiset olivat taipuvaisia moittimaan demarijohtoista opetusbyrokratiaa ns. väärin sammuttamisesta. Peruskoulu ei pyrkinyt sivistämään lapsista ihanteellisia suomalaisia: se vain koulutti heidät, muttei puuttunut kaikkiin niihin turmiollisiin, epäsuomalaisiin aatevaikutteisiin, joita he olivat saaneet sosiaalidemokraattisilta, kommunistisilta tai muuten vain epäsuomalaisilta vanhemmiltaan. Rikkaruohot jätettiin kitkemättä, niitä jopa lannoitettiin ja kasteltiin yhtä runsaasti kuin Jumalan viljaa, ja mitäpä muutakaan siitä olisi seurannut kuin taistolaisuutta ja seksuaalista vapautumista. Tietenkään mikään tällainen ei olisi ollut mahdollista, jollei isänmaan uskollisia, ihanteellisia palvelijoita olisi ajettu ryssän mieliksi marginaaliin ja sen sijaan laskettu kaikenlaisia punikkeja riekkumaan.


Tässä katsannossa sosiaalidemokraattien ja kommunistien välillä ei nähty oleellista eroa. Molemmat olivat - käyttääkseni tuota hyytävän stalinilaista ilmaisutapaa - objektiivisesti samalla puolella meitä isänmaan suurta valkoista toivoa vastaan, koska molemmat hyötyivät merkittävästi Neuvostoliiton Suomessa saavuttamasta vaikutusvallasta. (Muistan, että kun televisiosta vuonna 1979 tuli kuuluisa talvisodan diplomatiaa havainnollistanut draamadokumentti Sodan ja rauhan miehet, minulla oli oikeasti vaikeuksia tajuta, että Stalin saattoi mieltää Tannerin erityisen vaaralliseksi viholliseksi. Olihan minulle kotona opetettu, että demarit ja kommarit olivat objektiivisesti ottaen samaa porukkaa, jonka väliset sävy- ja aste-erot olivat lähinnä akateemisia. - Toisaalta olin kyllä jo huomannut senkin, että oma poliittinen intressini ei välttämättä ollut sama kuin isovanhempieni. Isovanhemmat kannattivat liikevaihtoveron korotuksia ja välillisiä veroja yleensä, kun taas minulle liikevaihtoveron korotus merkitsi Märklinien hinnannousua, jota ei huomioitu minkäänlaisella viikkorahojeni indeksikorotuksella. Näin minussa alkoi kasvaa pieni luokkatietoisuuden itu, ja minulle selkisi, että olin porvari-isovanhempieni sortama proletaari, joka ei ehkä koskaan saisi ostaa sitä kaikkein hienointa sähköveturia.) Selkeä johtopäätös tästä oli, että jos ja kun Neuvostoliitto romahtaisi, voitaisiin palata takaisin kolmikymmenluvulle - meikäporvarillisessa maailmassa kun ei ymmärretty sitä, että noilla vasemmistolaisilla pyrkimyksillä oli oikeasti kannattajansa, jotka eivät kaikki suinkaan olleet vain pienen neukkujen lahjoman punikkiklikin jäseniä. Itsepetos meni niin pitkälle, että kuviteltiin jossain punaisen ja ryssähtävän toisen tasavallan kulissien takana olevan "Suomen kansa", joka ei hyväksynyt aikojen nykyistä meininkiä.


Mikähän se "Suomen kansa" oli? Perheeni oli periaatteelliselta suuntautumiseltaan Artturi Leinosen linjaa seuraava keskustalainen - Leinosen kirjat ja ajattelu ovat hyvin merkittävässä määrin muovanneet minun lapsuuttani, ja ensimmäisen kimmokkeen aseistakieltäytymiseen sain hänen pasifistisesta näytelmästään Vieraalla tähdellä, jota aloin lukea vain koska sen nimi viittasi lupaavasti tieteiskirjallisuuteen. (Näytelmässä isoäiti, lääkäri, ruiskuttaa hermoja tuhoavaa myrkkyä vauvaikäisen lapsenlapsensa oikeaan käteen, jotta pojasta ei koskaan voisi tulla sotilasta. Muistan jo pikkupoikana syvästi ymmärtäneeni isoäidin hädän - ajattelin tietysti omaa isoäitiäni, josta varmasti olisi ollut tekemään jotain tuollaista - mutta samalla minua suretti pojan käsi, jota olisi voinut käyttää myös kirjoittamiseen.) Niinpä lienee lähdettävä siitä, että he ajattelivat tervehenkisen, ei sosialistisen eikä kapitalistisen, Suomen kansan asuvan maaseudulla ja äänestävän keskustaa. Suuri muutto ja Ruotsin-emigraatio olivat kuitenkin 1970-luvulla jo oleellisesti harventaneet sitä kansaa, eikä siitä todellakaan enää ollut vaaleanpunertavan kaupunki- ja massayhteiskunta-Suomen haastajaksi. Silti isovanhempani jaksoivat uskotella sekä itselleen että minulle, että jossain oli "Suomen kansa", joka odotti vain tilaisuutta nousta esiin kumpujen yöstä ja syrjäyttää tämän demarisössön.


Minusta tuntuu, että tuo suojeluskuntien takaisinhaikailija on kasvanut samantyyppisen itsepetoksen keskellä kuin minä. Erotus on kuitenkin siinä, että minun kotini kulttuuriperintö oli paljon paremmin sovellettavissa uusiin oloihin. Kaikki ne argumentit ja ajatusmallit, joilla isovanhempani olivat ajaneet suomen kielen asiaa nuoruudessaan, olivat ja ovat sovellettavissa myös suomenruotsin ja iirin kielten asiaan. Raittiuskin tuli lopulta uudestaan muotiin. (Minäkin tulin muotiin, päätellen siitä että löysin tyttöystävän.) Sitä vastoin vartiointiliikkeen miehen osa valkoisen Suomen perinnöstä on kovin paljon niukempi ja yksipuolisempi. Hän ei osaa muuta kuin samaistaa oman maan "punaiset" Neuvostoliittoon, vaikkei edes Neuvostoliittoa enää ole. Sirpaleisine maailmankuvineen hän on kovin silmäänpistävä esimerkki tietynlaisen oikeistolaisuuden yhteydestä syrjäytyneisyyteen - jollei taloudelliseen, niin ainakin henkiseen syrjäytyneisyyteen yhteiskunnan valtavirrasta.


Opportunismia pidetään yleensä selkärangattomuuden ja periaatteettomuuden synonyyminä. Tällaisena Blogistanin vanhempana valtiomiehenä olen kuitenkin oppinut elämäni varrella ainakin sen, että - pakinoitsija Ollin ilmausta lainatakseni - tietty aikalaiskauden mukana virtaaminen on jo oman mielenterveyden säilyttämiseksi välttämätöntä. Itseäni vanhenemisessa surettaa lähinnä vain se, ettei minulla ollut tilaisuutta olla mukana nykynuorison aidosti pluralistisessa ja suvaitsevaisessa elämäntyylissä, josta olen oikeasti kateellinen. Kun muistan, miten mahdotonta 1980-luvulla oli olla raitis nuori aikuinen rankimpien uskovaispiirien ulkopuolella joutumatta täydelliseen sosiaaliseen paitsioon, minun on ihan pakko nykynuorten elämää seuratessani sanoa, että pojasta on polvi parantunut. Sanotte ehkä, että huumeidenkäyttö on lisääntynyt. Varmasti, mutta niin on myös raittius. Nuori saa nykyään olla älykäs, luova, taiteellinen ja raitis aivan toisella tavalla kuin 1980-luvulla. Trio Erektuksen pojat voivat olla toista mieltä, mutta minä uskon, että tekorankka feikkitaiteellinen röökaava "humanisti" on pelkkä menneisyyden jäänne, joka kuolee sukupuuttoon ja jota ei totisesti tule ikävä. Se on samanlainen - ja yhtä säälittävä - jäänne kuin joku Lande Lindfors.


Tällä vuodatuksella haluan vain korostaa, että nykyaika on minustakin parempi kuin menneisyys. On selvää, että monet nuoruudessani ajamani aatteet ja utopiat ovat utopioiksi jääneet. Mutta yhtä selvää on, että monet silloin ennen vain minunlaisteni nuorten intoilijoiden ajamat asiat ovat valtavirtaistuneet ja tulleet osaksi isänmaan yleisesti hyväksyttyä kulttuuria. Esimerkiksi feminismi on jo muuttunut radikalismista omanlaisekseen vanhoillisuudeksi ja taantumukseksi, jota voi ja tulee vastustaa samantyyppisin argumentein ja syin kuin feministit minun nuoruudessani vastustivat todellista tai oletettua miesten ylivaltaa. Yleisesti ottaen maailma ei ole menossa penkin alle, ja kuten Jantusen Markun liikkeelle panema peak oil -keskustelu on osoittanut, insinööritkään eivät nykyään ole humanistikliseen mukaisia itsekkäitä saastuttajanilkkejä ja fasistoideja nörttejä, vaan pyrkivät vilpittömästi omista lähtökohdistaan osallistumaan keskusteluun siitä, miten maailma pelastetaan. Seuraava vaihe - jota myös Markun kirjoitukset enteilevät - on se, että ennakkoluulottomimmat yrittäjät oivaltavat maailman pelastamisen olevan myös hyvä bisnes. Vaikka maailman ongelmia ei olekaan vielä ratkaistu, hommat ovat jo pitkälti hoidossa, joten esimerkiksi minä voin keskittyä siihen omaan juttuuni, jonka olen löytänyt: yleisessä maailmantuskassa ja tulevaisuudenpelossa ähkiminen ei enää ole välttämätöntä.


Valitettavasti vartiointiliikeyrittäjämme ei ole osannut muuttua aikojen mukana. Hän lienee vilpittömästi odottanut vanhan valkoisen Suomen uutta nousua Neuvostoliiton kaaduttua. Mutta koska suomalaiset olivat jo hyväksyneet monet kauheiden punikkien ajamat oikeudet ja vapaudet osaksi omaa kulttuuriaan, valkoinen Suomi ei palannut. Kommunismikin omittiin soveltuvin osin mukaan postmoderniin kulttuuripuuroon sen sijaan että se olisi kirottu ja karkotettu ulkoiseen pimeyteen. Syykin oli ilmeinen: kommunismi oli elänyt keskuudessamme jo vuosikymmeniä ja saanut antaa suomalaisuuteen oman panoksensa, samalla kun suomalaisuus ja hyvinvointivaltio olivat vuorostaan soluttaneet kommunismin ja kommunistit.


Vartiointiliikeyrittäjä ei osannut nähdä tätä sinä hyvänä asiana, jona se on nähtävä: syvä haava umpeutuu ja tuuhea ruoho kasvaa kansalaissodan hautojen päälle, ja Toivolan Juha ja hänet ampunut valkokaartilainen kohtaavat toisensa veljinä ja ystävinä taivaan ilossa. Ehei. Vartiointiliikeyrittäjälle ainoa suomalaisuus, jonka hän tuntee, on siitä haavasta tihkuva visva, jota hän tuntuu pitävän jumalten ambrosiana. Nyt visva on lakannut tihkumasta, ja raatokärpänen näkee nälkää.

Mömmyrä

Stellon blogista tulee seuraava meemi, tiedä vaikka lähtisi leviämään. Siis, jos haluaisin Big Brotheriin:


Etunimi: Panu

Ikä: 38

Syntymäkunta /-maa: Kalvola, Suomi

Siviilisääty: Naimaton, seurustelee

Perhesuhteet: Vanhemmat, sisko ja veli. Ja Parempi Puolisko, jolla on rannattomat laumat uteliaita pikkusiskoja.

Koulutus: Filosofian maisteri.

Nykyinen työpaikka / ammatti: Kääntäjä.

Valokuvasi: En edelleenkään osaa laittaa valokuvaani tänne blogiin.

Työllisyystilanne: Täysipäiväinen

Edellinen työpaikka / ammatti: Stipendiaatti. Jatko-opiskelija yhä, mutta nyttemmin ilman apurahaa.

Muita ominaisuuksiasi, kuten harrastukset, kiinnostuksen kohteet tms. asiat, joita haluaisit tuoda esiin: Osaan seitsemää kieltä ja opettelen parhaillaan vielä kolmea. Osaan laulaa iiriksi, mutta viinaa en juo enkä tupakkia polta.

Oletko koskaan esiintynyt julkisesti näyttämöllä, teatterissa tai televisiossa? Olen toki. Radiossa, televisiossa ja hurraavien väkijoukkojen edessä. Mutta Suomessa vain radiossa.

Oletko koskaan aiemmin hakenut mihinkään toiseen tosi-tv-ohjelmaan? En.

Mikä on tulevaisuuden haaveesi työelämässä? Päästä pois työelämästä takaisin apurahoille.

Mikä on tulevaisuuden haaveesi työelämän ja uran ulkopuolella? Julkaista 9000 sivua iirinkielistä tekstiä mitä moninaisimmista aiheista.

Kuvaile lapsuuttasi, ja miten koit sen: Varhaislapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen. Koulukiusaaminen oli hyvin ikävä yllätys.

Onko lapsuudessasi jotain erityistä, mikä vaikuttaa siihen millainen olet tänä päivänä? On toki, koulukiusaamisen aiheuttamat yleisen epikseyden kokemukset.

Mikä on paras ja huonoin muistosi lapsuudesta? Parhaita muistojani ovat automatkat sedän, tädin ja serkun kanssa. Huonoin muisto on huhtikuun kolmas torstai vuonna 1980, jolloin Pekka "Suitta" K., Ari "Sumppi" S. ja Petri "Pepe" K. pahoinpitelivät minut teknisen käsityön luokan edessä Sirpa "Sipi" L:n ja Susanna "Linda" L:n yllyttäessä. Se suretti, koska koko kolmetoistavuotiaan innolla olin rakastunut Sirpan rintoihin.

Kuvaile luonnettasi: Hyvä hyville, paha ja säälimättömän julma pahoille. Haistan herkästi vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden, ja siihen syyllistynyttä vainoan fanaattisella murhanhimolla maailman ääriin asti. Kysste [...] och slog ihjäl med samma varma själ, sanoo Runeberg.

Kuvaile elämäsi noloin hetki: Kun Harri ja Pepe vetivät minulta housut (myös alus-) nilkkoihin koko luokan edessä. Olin kolmentoista.

Mikä on ollut haastavin ja pelottavin kokemuksesi? "Tutustuminen" nuorten naisten fasistisen pahuuden ruumiillistuma Novinhaan vuonna 1995.

Onko sinun vaikea vastaanottaa kritiikkiä? On.

Mistä sinua kritisoidaan useimmiten? Ainakin sähköpostitse minua kritisoidaan eniten (monta kertaa päivässä) siitä, että olen ryssäläinen pikkupoikia hyväkseen käyttävä hurrihomo. Mielestäni se homous, se pikkupoikien hyväksikäyttö ja se ryssäläisyys ovat aiheetonta kritiikkiä.


Miten joku sinulle läheinen ihminen kuvailisi hyviä ja huonoja puoliasi? Eiköhän ainakin haiseminen kuuluisi huonoihin puoliin.

Kuvaile unelmiesi kumppani (sekä luonteenpiirteet että ulkonäkö): Ja vitut kuvailen. Nykyinen on selvästi parempi kuin mitkään unelmat. Unelma pettää aina.



Minkä tyyppisten ihmisten kanssa sinun on vaikea tulla toimeen? Tyhmien, epäreilujen, sivistymättömien, omahyväisten, luonnevikaisten ja röyhkeiden. Sanalla sanoen libertaristien. Niin, ja nuorten akateemisten naisten, tiääät-ty.


Kuinka tärkeää seksi on sinulle? No onhan se nyt alkanut näyttää ihan merkittävältä asialta, kun sitä voi harjoittaa hyvässä seurassa. Aiemmin se oli lähinnä paskalla käyntiin verrattava toimenpide.

Kuuluuko se mielestäsi yksinomaan kiinteään parisuhteeseen? Parhaassa mahdollisessa maailmassa kyllä. Käytännössä muunkinlaisia ratkaisuja on olemassa.

Kuka on tärkein henkilö elämässäsi ja miksi? Jos ihan rehellisesti sanon, niin kyllä Parempi Puolisko on alkanut vasta nyt ihan viime aikoina tuntua syvällisessä mielessä keskeiseltä ja tärkeältä. Muutama kuukausi on mennyt siihen totutellessa, että seurustelee.

Onko sinulla mitään fobioita, ja jos on, niin mitä: On. Ampiaiset. Pistiäiset yleensäkin.

Kuvaile millä tavoin käsittelet sinun ja lähipiiriisi kuuluvien henkilöiden välisiä konflikteja: Räyhäämällä, solvaamalla ja kiukuttelemalla tietysti. Puukolla huitominen voi toki olla hieman yliampuvaa. Syyllistäminen olisi kova sana, mutten koskaan ole oppinut tekemään sitä hyvin.

Mikä on tällä hetkellä suurin ongelmasi? Etten saa säästettyä rahaa hammasimplanttiin.

Mitä teet, kun haluat huvitella ja pitää todella hauskaa? Keitän itselleni litran kahvi-kaakaosekoitusta, vedän lonkkaa ja luen tieteisromaania.

Onko sinulla hyvä itseluottamus? Luullakseni pohjimmiltaan on. Ujous ja pelokkuus on kouluaikana päälle väkisin liimattu osa, josta olen kovalla työllä ja tuskalla yrittänyt hankkiutua eroon palatakseni omimmaksi itsekseni.

Huolestuttaako sinua jokin ideologinen, poliittinen tai sosiaalinen asia ja oletko tehnyt sille jotakin? Kyllä. Kyllä.

Pidätkö itseäsi uskovaisena tai millään tavoin uskonnollisena? Kyllä.

Mikä on suhteesi alkoholiin ja huumeisiin? Kielteinen.



Mitä mieltä olet ihmisistä, jotka käyttävät huumeita? Heiltä puuttuu mielikuvitusta ja uteliaisuutta todellisen maailman suhteen. He ovat pinnallisia, suvaitsemattomia ja omahyväisiä. Heidän jos kenen pitäisi hankkia elämä.

Mitä mieltä olet abortista? Valitettava ratkaisu, joka haittojen minimoimiseksi tulee pragmaattisista syistä sallia. Ehkäisyn saatavuutta olisi lisättävä ja nuoria kasvatettava vastuullisiin seksuaalitapoihin. Tiedän, latteaa mikä latteaa.

Kuvaile väittelyä, johon olet lähiaikoina ottanut osaa ja kuka mielestäsi väittelyn voitti? En minä jaksa nykyään väitellä. On kolme vaihtoehtoa: a) minä olen asiassa ehdottoman oikeassa, jolloin siitä ei tarvitse väitellä, ainoastaan ilmoittaa toiselle, että hän on väärässä, tyhmä, paha ja huono ihminen, b) toinen tietää asiasta jotain mielenkiintoista, mitä minä en tiedä, joten sitä on kuunneltava, c) asia on niin triviaali, että viisas voi yhtä hyvin antaa periksi.

Koska olet viimeksi itkenyt ja miksi? En todellakaan muista. Aihetta olisi toki ollut useinkin.

Jos voisit muuttaa jotakin luonteenpiirrettäsi, niin mitä muuttaisit? Kai maar voisin olla vähän vähemmän epäkäytännöllinen.

Miten määrittelisit seksuaalisen suuntautumisesi? Tylsä hetero. Olen minä kyllä bi-tyttöjen kanssa ollut. Valitettavasti vain yhden kerrallaan. Erään erittäin läheisen biseksuaalisen ystävättären kanssa oli suunnitelmissa jotain pitemmällekin menevää, mutta se jäi meidän molempien flegmaattisuuden vuoksi sitten vain teoreettisen sähköpostikeskustelun tasolle.

Mitä mieltä olet pornografiasta? Enköhän minä ole selvittänyt suhteeni pornografiaan jo aika perusteellisesti ja ekshibitionistisesti. Jos yleisö haluaa tarkempia tietoja, esittäkää toivomuksia kommenttilootaan. Ehkäpä kirjoitan asiasta taas yhden kokonaisen merkinnän.

Mikä on mielipiteesi homoseksuaaleista? Ei minulla juurikaan ole mielipidettä homoseksuaaleista ryhmänä. Olen tuntenut yhden ärsyttävän bi-miehen, jonka ärsyttävyys oli ihan muualla kuin hänen seksuaalisessa suuntautumisessaan. Niin joo, ja sitten olen rikkonut kiihotuspykälää kannustamalla erästä kännissä homofantasioistaan avautunutta kaveria käymään tarvittaessa vaikka raiskauksen luontoisesti kiinni vieressään istuneeseen trioerektushenkiseen matikanopiskelijaan, jonka kiihkeän homovastaisuuden selitin ilmeisesti johtuvan piilohomoudesta. Matikanopiskelija oli aika lailla kauhuissaan.

Mitä poliittista puoluetta kannatat? Hizbollahia, alkoholipoliittisista syistä. Kun sillä ei ole haaraosastoa Suomessa niin äänestän Kristillistä liittoa.

Tupakoitko, ja jos tupakoit, montako savuketta poltat päivässä? En tupakoi. En ole edes maistanut.

Käytätkö nuuskaa, ja jos käytät, niin kuinka paljon? No tasan en käytä. Hyi yäk.

Oletko ollut koskaan syytettynä mistään rikoksesta, ja jos olet, niin mistä? Olen. Kunnianloukkauksesta ja kotirauhan häirinnästä. Syyte raukesi, kun asianomistaja (Novinha) oli paennut ulkomaille eikä koskaan ilmaantunut oikeuskäsittelyyn.

Onko sinua koskaan tuomittu mistään rikoksesta, ja jos on, niin mistä? Eipä ole, ks. ed.

Onko sinulla jokin krooninen sairaus tai vamma? On minulta kiskottu pari hammasta. Se vaikuttaa mielialaan aika kielteisesti, ja koen sen kyllä amputaationa.

Noudatatko jotain erityisruokavaliota, kuten kasvis, sokeriton tms.? En. Paitsi että käyn syömässä hyvässä kiinalaisessa lounaspaikassa nimeltä Shanghai. Käykää tekin. Ruoka on hyvää ja halpaa ja palvelu kiinalaisittain tehokasta ja eleettömän ystävällistä. Tämä ei sitten ollut maksettu mainos, ettäs tiedätte.

Oletko jollekin allerginen? Luullakseni ainakin pavuille, paprikalle, omenalle ja kiiville. Kolme ensimmäistä menevät kyllä alas hyvin kypsennettyinä. Kiiviä en pysty enää syömään, mikä aiheuttaa minulle hyvin suuria kärsimyksiä ja menetyksen tunteita. Nuorena poikana pidin siitä erittäin paljon enkä saanut siitä koskaan tarpeekseni, mutta sen syöminen tuli vuosi vuodelta mahdottomammaksi. Joskus yritän uhmata kohtaloani ja syödä sitä, ja joka kerta kaduttaa jälkeenpäin.

Jos saisit toivoa kolmea asiaa, mitä toivoisit?
1. Iirin englannin tilalle maailmankieleksi, mutta siten, että kaikissa muissa maissa ihmisten englannin taidot muuttuisivat iirin taidoiksi, paitsi Suomessa, jossa he osaisivat edelleenkin nyt hyödytöntä englantia

2. Oikeudenmukaisen rauhan ainakin Lähi-itään ilman kuolonuhreja ja muita ikävyyksiä

3. Paremman Puoliskon ja itseni kymmenen vuotta nuoremmiksi. Tämä siksi, ettei minulla koskaan ole ollut oikeaa nuoruudenrakastettua.

Listaa neljä henkilöä (ja suhteesi kyseiseen henkilöön), jotka tuntevat sinut hyvin:
1. Ivan Hlinka
2. Parempi Puolisko tuntee minut varmasti paremmin kuin minä hänet
3. Vuosien takainen psykologiystävättäreni, josta en ole vuosituhannen vaihduttua kuullut mitään
4. Se edellä mainitsemani biseksuaaliystävättäreni, olemme yhä väleissä

Se suuri skandaali

Mainitsin juuri "sen suuren skandaalin", siis Aoife Ní Scolaín eron Conradh na Gaeilgen päätoimitsijan paikalta. Kerrotaanpa hieman tapauksen taustoja.

Minulle on vasta nyt alkanut selkiintyä, mitä iirinkielisyystoiminnassa tarkoitetaan, kun sanotaan, että toimintaa lamauttaa komiteoiden paljous. Kaikenlaiset libertaristit ja muut oikeistokiihkoilijat selittävät aina kieli vyön alla, kuinka byrokratia on meillä muka suuri ongelma, mutta eivät he oikeasta byrokratiasta tiedä yhtään mitään. Oikea byrokratia tarkoittaa päällekkäisiä ja erillisiä laitoksia, joista yksikään ei onnistu hoitamaan niille kaikille määrättyä tehtävää. Hyvä virkakoneisto - ja rohkenen väittää, että Suomessa sellainen oikeasti on - on organisoitu selkeästi määriteltyjen tehtävien perusteella, ja jokainen järjestelmän lohko vastaa kaikista omaan työhönsä liittyvistä käytännön toimenpiteistä.


Hieman karkeasti sanoen: karjankutsunnan keskusvirasto keittää itse omat kahvinsa ja ostaa itse omat pullansa, se ei pyydä siihen erityistä apua erityisen kahvi- ja pullaministeriön alaisuudessa toimivalta kahvi- ja pullahallitukselta. Eikä se käänny vähemmistökieliasioissa ruotsinkielisyysministeriön puoleen, vaan huolehtii sekä suomen- että ruotsinkielisestä karjankutsunnasta. Tämä tällainen on oikeasti tehokasta.

Ns. pakkoruotsin vastustajien tavoitteena on ilmeisesti täysin suomenkielinen karjankutsuntavirasto, ja jos valtio ylipäätään vastaa ruotsin kielestä, sen ilmeisesti tulisi kääntyä kaikissa ruotsin kieleen liittyvissä asioissa ruotsinkielisyysministeriön ruotsinkielisyyshallituksen, svenskhetsöverstyrelsen, puoleen. Tämä tällainen on oikeasti tehotonta, samasta syystä kuin erillinen virastokahvitusministeriö kahvi- ja pullahallituksineen olisi oikeasti tehoton.


Irlannissakaan ei ole kahvitusministeriötä, ei edes kaljoitteluministeriötä (vaikka se ei minua sinänsä yhtään ihmetyttäisikään - toimiessaan An Gúm -kustantamolla kääntäjänä Seosamh Mac Grianna totesi pitävänsä tarkkaan huolen siitä, ettei unohda hattuaan kustantamon tiloihin, koska muuten hän aivan varmasti joutuu täyttämään kymmenen erityisen Hattuministeriön kaavaketta ja maksamaan pitkän pennin veromerkeistä saadakseen hattunsa takaisin), mutta käytännössä siellä on iirinkielisyysministeriö, tai oikeastaan An Roinn Gnóthaí Pobail, Tuaithe agus Gaeltachta - kunta-, maaseutu- ja iirinkielisten alueiden asioiden ministeriö. On melkoisen kuvaavaa, että iirinkielisyysasiat mielletään lähinnä maaseutu- ja alueasioina - ja mitä sitten tulee kunta-asioihin (käytän tässä sanaa "kunta" tarkoittamaan samaa kuin iirin pobal ja englannin community, vaikka se on totisesti huono käännös - pobal tai community kun ei mitenkään itsestään selvästi ole missään mielessä itsehallinnollinen yksikkö) , Irlannissa ne ovat oikeastaan käsitteellinen mahdottomuus eli ns. oksymoroni, koska maassa ei ilmeisestikään ole kovin toimivaa paikallishallintoa. Kun puolivaltiollinen, puoliyksityinen - englanninkielinen termi on quango eli quasi-autonomous non-governmental organisation, näennäisesti autonominen ja näennäisesti hallituksesta riippumaton organisaatio (ei valtion virasto, ei liikelaitos, vaan valtion bulvaani) - iirinkielisten alueiden viranomainen Údarás na Gaeltachta aina kehuu aikaansaannoksillaan (esim. iirinkielisten päiväkotiryhmien organisoimisella), mieleen hiipii monasti, että kyllähän tuo kaikki on todella hyvää ja kaunista, mutta eikö normaalissa valtiossa tuollaisista asioista huolehdi ihan tavallinen kunnanhallitus ilman erityistä tarvetta perustaa Údarásia komealta kalskahtavine nimineen?

No, mitäs Údarásista. Ongelman ydin on pikemminkin Foras na Gaeilge, vuoden 1998 Pitkänperjantain rauhansopimuksen yhteydessä perustettu apurahanjakoviranomainen. Aoife on käärmeissään siitä, että Foras ei noteerannut mitenkään kielilakikampanjaa eikä meidän taannoista iirin EU-aseman parantamiskampanjaamme. Nyt Conradh na Gaeilgella olisi menossa paikallisen väestön aloitteisiin perustuvia iirinkielistämiskampanjoja Limerickissä (Luimneach) - paikassa, jossa ainakin poliisin tiedän heittäneen jonkun tyypin putkaan siksi että hän oli iirinkielinen -, Waterfordissa (Port Láirge) ja Letterkennyssä (Leitir Ceanainn). Foras ei kuitenkaan antanut näille aloitteille penniäkään (rahoilla olisi ilmeisesti maksettu ihmisten palkkoja, esimerkiksi iirinkielisten lastentarhanopettajien), vaan ilmeisesti jakoi pennoset kavereilleen: dublinilaisille, belfastilaisille ja derryläisille projekteille.


Aoife totesi, että kukaan ei saa nähdäkseen, millä perusteilla Foras jakaa rahat - hän epäilee kulissikähminnällä olevan osuutta asiaan, mikä ei olisi Irlannissa epätavallista, ja hallinnon avoimuuskaan ei oikeasti kuulu irlantilaisten leipälajeihin. Hän on myös sillä kannalla, että Forasilla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa siitä, miten maa iirinkielistetään, ei minkäänlaista selvää politiikkaa sen suhteen, millaisia hankkeita tuetaan. Pikemminkin jako tapahtuu velton tottumuksen perusteella: annetaan nyt noille, kun on aina annettu. Jos jossain paikalliset asukkaat nimenomaan omasta tahdostaan päättävät ruveta iirinkieliseksi mallikyläksi, jos heillä on selkeät ja realistiset suunnitelmat siitä, miten se tehdään ja jos Conradh na Gaeilge tukee hanketta, niin luulisi Forasin ohjaavan edes osan varoistaan tällaisille hankkeille. Mutta ehei. Rahat maksetaan sinne, missä iirinkielistä elämää on jo niin paljon, että se voi kustantaa itsensä.


Kyllähän tietysti voi sanoa, että Irlannin jälleeniirinkielistäminen on utopiaa ja naurettava hanke. Mutta kun se tavoite nyt kerran on päätetty, ja kun se on kirjattu Irlannin perustuslakiin, niin sitä voi viedä eteenpäin kustannustehokkaasti ja suunnitellusti, tai sitten voidaan tyytyä ylläpitämään status quota tehottomasti ja jakaa rahat kavereille. Kun vaihtoehdot ovat nämä, minusta - ja Aoife lienee samaa mieltä - ensimmäinen vaihtoehto olisi parempi.

Mutta riippumatta siitä, jälleeniiristyykö Irlanti vai ei, ainakin se utopia olisi hieman lähempänä, jos iirin kielestä saataisiin osa Irlannin kulttuurin valtavirtaa, joka olisi periaatteessa kaikkien ulottuvilla, nykyisen hämyisen partisaanialakulttuurin sijasta. Valitettavasti juuri sitä Foras ei tunnu haluavan. Ehkäpä siksi, että Forasin kaltainen byrokraattinen instituutio on nimenomaan olemassa sellaista maailmaa varten, jossa iirinkielinen kulttuuri on vain ja ainoastaan alakulttuuria eikä se voi neuvotella suoraan valtion päättävien elinten kanssa, vaan väliin tarvitaan tällainen Foras ikään kuin puskuriksi, tai intiaaniasiamiesten virastoksi. Jos iiri valtavirtaistuu, siihen kuuluu ihan määritelmällisesti se, että mitään Forasia ei tarvita. Eivätkä ne tyypit tietenkään halua menettää palliaan ja eläkkeitään.

Suoraan iirinkielisyystyön rintamalta

Hohhoijaa. Kaikkeen minäkin sitten rupean. Pari kuukautta sitten minulla oli ongelma siitä, etten tiennyt, mitä Suuri attraktori on iiriksi. Ja jos te ette tiedä, mikä on Suuri attraktori, niin se on salaperäinen valtava massa Neitsyen, Vesikäärmeen ja Kentaurin tähtikuvioiden suunnalla, joka vaikuttaa useisiin galakseihin ja niiden liikkeisiin siellä päin. - Ai mitenkö nähdään galaksien liike? Veikkaan itse että ainakin punasiirtymästä. - Toisten asiantuntijoiden mukaan mitään salaperäistä näkymätöntä massaa ei ole, vaan ainoastaan galaksien vetovoiman yhteisvaikutus, eli resultantti, kuten alan miehet sanovat. No, minä lähetin kysymyksen An Coiste Téarmaíochtalle, iirin terminologiakomitealle. Sitten löysin nurkistani Matt Husseyn, luonnontieteiden iirintäjän par excellence, populääritieteellisen ensyklopedian Nod don Eolach, jossa Suurelle attraktorille annettiin termi An tOllaomthóir, ja otin sen ilahtuneena käyttöön. Nyt, pari päivää myöhemmin, An Coiste Téarmaíochta tarjoaa minulle sen sijaan versiota An tAomadh Mór. Kukaan niistä puupäistä ei tietenkään vaivautunut ensin lukemaan Husseyn kirjaa, mutta totta helkkarissa arvovaltainen mielipide piti esittää.


Terminologiakomitea...Foras na Gaeilge...iirin kielen ministeriö...paskat! Ja juokaa itte se musta mämmikaljanne!

PS. Niin joo, ja terveisiä Aoifelta. Hänkin moikkasi tässä suuren skandaalinsa jälkitunnelmissa.

Pari linkkiä

Iirinkielisyysasioissa linkit pariin artikkeliin, joita olen tässä viikonloppuna lueskellut tarkoituksena päivittää sosiolingvististä asiantuntemustani:

Talking the sweet talk (Pól Ó Muirí)


Advancing the Language: Irish in the Twenty-First Century (Art Hughes)


Renewal and Tradition: The Politics of Development in the Irish-speaking Districts (John Walsh)


Kunhan tästä ehdin, kirjoitan näistä varmaan jotakin.

Jutkut on rasisteja, sanoi Hitler

Pari viikkoa sitten Helsingin Sanomien Nyt-liite haastatteli suomenruotsalaista tyttöä, joka halusi sulkea ruotsinkieliset koulut muilta kuin ruotsinkielisten vanhempien lapsilta. Nyt-liitteessä asia esitettiin niin, että hän edellytti kyseisiltä lapsilta "geneettistä" suomenruotsalaista alkuperää. Sittemmin kuitenkin ilmeni, että hän oli puhunut vain vanhempien käyttämästä kotikielestä.

Se on jännää, miten Hitler osaa aina sanoa, että ne on nuo jutkut niitä rasisteja eikä myö saksalaiset ollenkaan. Ja vääristelee lehdissään "jutkujen" sanomiset haluamaansa suuntaan tarpeittensa mukaan.

Alkaisi varmaan olla aika vaihtaa taas kieltä täällä blogissa. Jutut tulisi kirjoitettuakin paremmin, kun joutuisi hiukan skarppaamaan.


Ja joo, en minä sen tytön ajatuksia kuitenkaan kannata. Suomenkielisille tulee taata oikeus ruotsinkielistyä, irrottautua lopullisesti Savon rannattomien mongolilaumojen kynsistä.

Tá na córais ar fad ag dul i ngléas arís, sanoi B'Elanna Torres kapteeni Janewaylle

Kiihkeistä rukouksistanne huolimatta olen palannut takaisin keskuuteenne, sillä verkkoyhteydet pelaavat jälleen.

Palataan viime viikonlopun visailuun, joka ei valitettavasti herättänyt sanottavaa kiinnostusta neiti Quuta lukuunottamatta - hän pärjäsikin kisassa mainiosti. Lukisin muuten hänen nettipäiväkirjaansa oikein mielelläni, jos hän ei olisi pannut profiiliinsa kamalan luotaantyöntävää kuvaa, jossa hän näyttää nelikymppiseltä koprofagiapalveluja maksusta tarjoavalta venäläiseltä henkiparantajatädiltä.


1) Ison-Britannian pääministeri mainittuna aikana oli tietenkin David Lloyd George. Tämän olisi pitänyt olla helppo.

2) Quo vadiksen on kirjoittanut tietenkin Henryk Sienkiewicz. Valitettavasti minulla ei ole omaa kappaletta puolaksi. Pitäisi kyllä tilata. Ainoa Sienkiewicz, joka minulla on puolaksi, on Ristiritarit.

3) Rasputinin murhaaja oli haussa, ja hän oli tietysti Feliks Jusupov, alkujaan tataarisyntyistä aatelissukua. Jusupovin muistelmat on muuten julkaistu suomeksi nimellä Ennen maanpakoa.

4) Vanhin Jaakobin pojista oli nimeltään Ruuben, totta kai. En ole joutunut herrojen nimiä opettelemaan, mutta muita poikia olivat ainakin Simeon, Leevi, Juuda ja Isaskar. Niin, ja tietysti Joosef ja Benjamin. Tuossa käden vieressä olisi hepreankielinen Vanha testamentti, josta ne voisi tarkistaa, jos viitsisi, ja jos osaisi hepreaa vähän paremmin. Aejmelaeuksen oppikirjaa en ole vähään aikaan ehtinyt vilkuilla, se on näet kirjakasojen alla.

5) Georgi Malenkov. Hän oli välikauden mies. Hrushtshov astui remmiin vasta kun tavanomainen valtaskaba oli käyty.

6) Totta kai se oli Pääsiäiskapina, Dublinissa pääsiäisenä 1916. Pearse ja Connolly ammuttiin kapinan jälkeen Kilmainhamin (Cill Mhaighneáin) vankilan sisäpihalla. Nyt vankila on museona. En ole valitettavasti käynyt siellä, vaikka olenkin ollut Dublinissa erinäisiä kertoja.


7) Tähän olisi tarvittu hyvin esoteeristä tietämystä Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoista. Djor Kantos oli Kantos Kanin, John Carterin uskollisen ystävän, poika, ja puheena oli aluksi, että Djor Kantos menisi naimisiin John Carterin tyttären Taran kanssa. Tara lähti kuitenkin murrosikäisyyksissään karkumatkalle, joskin syynä ei ollut tämä suunniteltu naimakauppa, johon Tara suhtautui hajamielisen myönteisesti. Reissulla Tara joutui kuitenkin haaksirikon uhriksi ja päätyi ensin kaldanien tunteettomien älykköpäiden kansan vangiksi. Sillä välin Gahan, Gatholin kaukaisen kaupunkivaltion ruhtinas, oli lähtenyt Taraa etsimään esiintyen palkkasoturi Turanina. Tara oli sitä ennen tavannut Gahanin isänsä kutsuilla ja pitänyt tätä itseään täynnä olevana prameilijana, eikä hän osannut yhdistää vaatimatonta palkkasoturia siihen itserakkaaseen öykkäriin, jona hän piti Gahania. Luonnollisesti Tara ja Gahan päätyivät erilaisten henkeäsalpaavien seikkailujen ja päitäpudottavien miekkaotteluiden jälkeen naimisiin. Sitä vastoin Djor Kantos oli Taraa surtuaan mennyt naimisiin toisen tytön, Olvia Marthiksen, kanssa. Olvia Marthis ei koskaan ole muuta kuin kasvoton ja persoonaton nimi, jonka kanssa Djor Kantos menee naimisiin, henkilönä hän ei nouse koskaan näkyviin.

8) Maarit Verronen, totta kai.


9) Gourde on tietenkin Haitin rahayksikkö. Haiti on tunnetusti yksi maailman köyhimpiä maita, jossa immuunikato ja aliravitsemus reuhaavat sellaista tahtia, että hautajaiset ovat Haitilla iloinen juhla, joissa lauletaan riemuisia lauluja ja rummutetaan kuolleen arkkua sen merkiksi, miten kateellisia hänelle ollaan siitä mäihästä, että hän pääsi pois täältä murheen laaksosta.

10) Rafael Leonidas Trujillo Molina, kaverien kesken Trujillo vaan, oli Dominikaanisen tasavallan, Haitin rajanaapurin, presidentti kolmikymmenluvulta kuusikymmenluvulle.

11) Ja Trujillon kaatajista kirjoitti romaanin Mario Vargas Llosa.

12) Antimonin kemiallinen merkki on tosiaan Sb. Tämä johtuu siitä, että antimonin vanha nimi on stibium. Antimoni kuuluu typpiryhmään, ja sen tärkein käyttöala on nykyään seosmetallina - lyijyn kovettamiseen. (Puhdas lyijy on tunnetusti niin pehmeää, että se vääntyy omasta painostaan.)

13) Kromi, rauta ja platina ovat tosiaan siirtymämetalleja, lyijy ei ole. Lyijy kuuluu yhteen alkuaineiden pääryhmistä eli hiiliryhmään yhdessä hiilen, piin, germaniumin ja tinan kanssa.

14) Nykyisen käsityksen mukaan ilmeisesti lyijy on myös raskain alkuaine, jolla on ei-radioaktiivisia isotooppeja. Minun kouluaikanani oikea vastaus olisi ollut vismutti, mutta nykyään tiedetään, että vismutin aiemmin ainoaksi pysyväksi luultu isotooppi on hyvin heikosti radioaktiivinen - puoliintumisaika lasketaan triljoonissa vuosissa. Lyijyllä sitä vastoin on neljä pysyvää isotooppia, tosin luonnon lyijyssä on niiden lisäksi myös hieman radioaktiivista lyijyä.


15) Komárek ja Klaus ovat tshekkiläisiä poliitikkoja. Toinen on sosiaalidemokraatti, toinen on oikeistolainen.

16) Hitler oli syntyjään Itävallan kansalainen. Tietääkseni Itävallalla ja Unkarilla muuten oli kaksoismonarkian aikanakin eri kansalaisuus, tai alamaisuus.

17) Isser Harelin ja Zvi Malchinin johtama iskuryhmä tosiaankin kaappasi Garibaldinkadulta Adolf Eichmannin, joka esiintyi nimellä Ricardo Klement. Kaupunki oli Buenos Aires.


18) Tähänkin olisi tarvittu scifikulttuurin tuntemusta. Säätiön ensimmäinen kaupparuhtinas oli Hober Mallow, hieman Corto Maltesea muistuttava veijari- ja seikkailijahahmo.

19) Sverdlovsk on tietysti Jekaterinburg.

2o) Kaupunki, joka oli haussa, oli Kokura, mutta taisin erehtyä sikäli, että Kokura oli pääkohde ja Nagasaki toissijainen kohde: homma taisikin mennä niin päin, että amerikkalaiset lensivät ensin Kokuraan ja totesivat, että sää ei sallinut pommin pudottamista siellä. Niinpä mentiin Nagasakiin. Sielläkään pommi ei osunut varsinaiseen kaupunkiin, joka oli vuoren suojassa, vaan kristittyjen gettoon (!). Nagasaki oli nimittäin tunnettu kristittyjen turvapaikaksi perustettuna kaupunkina, ja merkittävä osa kaupungin väestöstä oli katolisia.

Окупанты пошли вон!

Kyläverkko on alhaalla, joten en pysty bloggaamaan kotoa. Siis toivon, että vika on kyläverkossa eikä omassa kannettavassa (jonka omat vikahakujärjestelmät kyllä vannovat kautta kiven, kannon ja Bill Gatesin pyhäinjäännösasemaa nauttivien käytettyjen kalsareiden, että kaikki järjestelmät ovat kunnossa ja että passaa ottaa kontaktia verkon ylläpitäjään, jos vika ei häviä). Niinpä jouduin raahaamaan luuni tänne Arkeniin, missä olen naputellut maailmankaikkeuden sanakirjaani hakusanaa Io.


Viikolla ostin ryssäläisen (sananvalinta tahallinen) imperialistiteoreetikko Lev Gumiljovin kirjan, jolla olen nyt kiusannut itseäni. Gumiljov on tietysti Anna Ahmatovan ja Nikolai Gumiljovin poika. Tämä runollinen syntyperä ei ole estänyt häntä kasvamasta pseudotieteelliseksi, luonnontieteellisen näköisiksi tarkoitettuja käyriä piirteleväksi maailmanvalloitushaaveilijaksi, joka kutsuu itseään historioitsijaksi ja "geopoliitikoksi". "Geopolitiikka" tarkoittaa ryssäläisessä katsannossa höyrypäistä, mystistä oppia, jolla pyritään perustelemaan, miksi maapallo on vanha venäläinen planeetta ja miksi kaikkien muiden kansojen pitäisi oman parhaansa vuoksi alistua maailman jaloimpien ja henkisimpien venäläisten valtaan. En ole ihan vielä päässyt perille siitä, mitä kaikkea tämän älyttömän opin oppilauseisiin kuuluu, mutta kovasti tämä Gumiljovin setä tuntuu olevan tohkeissaan siitä, kuinka maailmassa on elinvoimaisia ja kuolevia kansoja ja kuinka venäläiset ovat elinvoimainen kansa, jonka tulevaisuus on. Siis natsististyyppistä sosiaalidarwinismia, mutta tietenkään sitä ei saa sanoa fasismiksi, koska sana "fasisti" viittaa venäjän kielessä yksinomaan ulkomaalaisiin. (Gumiljov ei muuten enää ole keskuudessamme, mutta hänen perintöään ylläpitää Putinin lähipiiriin kuuluva herra Dugin, joka on vaarallisuudeltaan Osama bin Ladenin luokkaa, joskin Suomelle tietenkin Osamaa vaarallisempi.)

Yksi hupaisa piirre tässä ryssien intoilussa tietysti on: jos maailmassa on sukupuuttoon kuolevia ja elinvoimattomia kansoja, lähimpää minä etsisin niitä Venäjältä. Literaturkassa - siis Literaturnaja Gazetassa - oli jo vuosia sitten otsikko Умираем, как на войне - "Meitä kuolee kuin sodassa". Venäläiset yksinkertaisesti ryyppäävät, narkkaavat ja röökaavat sellaisia määriä, että kuolleisuus on maassa noussut täysin absurdeihin mittoihin Neuvostoliiton kaaduttua - sitä paitsi neukkuaikana kaikki tilastot (vallankin väestö- ja kuolleisuustilastot, koska vankileirien saariston aiheuttama pikku notkahdus tiettyjen ikäluokkien kohdalla oli kiusallisen selvästi näkyvissä) olivat väärennettyjä, joten on mahdollista, että trendi on paljon vanhempi. Kun vielä Stalin on tapattanut vähemmistökansallisuuksien ohella myös venäläisiä kuin kärpäsiä, ja yhä useampi ihmisten ilmoille haluava ryssä keksii vaikka sormistaan imemällä itselleen saksalaisia, juutalaisia tai inkeriläisiä esi-isiä päästäkseen pois siitä paskaläjästä, jota heikäläiset kunnioittavat runollisella nimellä Родина.


En minä nyt ihan täydellä todella usko, että venäläisistä olisi Suomelle varsinaista vaaraakaan. Silti ainakin inkeriläisten paluumuuttofarssista on ollut paljon harmia, ilmeisesti enemmän kuin mistään muslimeista pahimmillaankaan. Loppujen lopuksi suurin osa Suomesta turvapaikan saaneista muslimeista on käynyt läpi tiukan seulan: meidän on tuskin aihetta pelätä, että täällä olisi merkittävässä määrin Osaman kannattajia. Sitä vastoin valeinkeriläisten maahanmuutto, jonka sallimiseen ei alun perinkään ollut muita perusteita kuin SMP:n rasistinen öyhötys ja Koiviston halu vaientaa aittoniemet kertaheitolla, on oikeasti johtanut merkittäviin ongelmiin. Rajattoman kapitalismin ja päätähuimaavan rikollisuuden Ryssänmaalla inkeriläisen paperit ja suomalainen identiteetti ovat kovasta valuutasta kaupan, joten maahan on hiipinyt jos jonkinlaista tallaajaa, myös venäläismafian edustajia: Afganistanissa kouliutuneita kovia kundeja, joilla on kalashnikoveja ja degtjareveja vaikka pienen armeijan tarpeisiin. Paras miettiä, millaista jälkeä nämä pojat saavat aikaan, kun pankkiryöstön yhteydessä tulittavat sotilasaseilla poliisit kumoon lihaa säästämättä ja luodeista tinkimättä.


Tämän lisäksi tietysti porttien avaaminen valeinkeriläisille oli selvästi rasistinen päätös ja rohkaisee sellaisenaan rasisteja. Ihmisten, joilla on hyvä suomen taito ja vahvatkin siteet Suomeen, on vaikeampi saada oleskelulupaa kuin ummikkoryssien, joilla ei ole mitään muuta osoitusta suomalaisuudestaan kuin se, että sukunimi on Jurjenen tai Tigonen tai jotain yhtä koomisen puolisuomalaista. Tai sitten he ovat ostaneet jostain väärennetyt paperit, joiden mukaan heidän nimensä oli Krapulainen ennen kuin heidän isoisoisänsä (just joo) muutti sen Pohmeljeviksi. Kulttuurisesti tämä väki on Suomelle rutkasti vieraampaa kuin jakomäkeläinen somali. Mutta koska he edustavat muka jotain mystistä suomalaista rotua, heille pitää kattaa pöydät täyteen votkaa ja suolakurkkua, vai oliko se nyt leipää ja suolaa.


Jos tasa-arvoisuus toteutuisi, Suomen kansalaiseksi pääsisi, ei todellakaan minkään mystisen rodun perusteella, vaan vahvojen henkilökohtaisten siteiden, suomen ja/tai ruotsin kielten (tai mahdollisesti saamen, onhan sekin täkäläinen alkuperäiskieli) taidon sekä humanitaarisen suojeluntarpeen. Jos jonon ohitse pääsee epämääräisin rodullisin perustein, virallisia kieliämme osaamatta kaikenlaista sakkia, joille ei esim. humanitaarisin syin kuuluisi olla minkäänlaista sijaa majatalossa, silloin on ihan oikeasti luotu ikävä ennakkotapaus, jolla voidaan oikeuttaa muukin rasistinen lainsäädäntö.

Sitä paitsi minulla ei ole ikinä ollut minkään valtakunnan vaivaa ensimmäisestäkään muslimista, mutta saatanan tekoinkeriläisistä kyllä on. Ryssinä - ja "ryssä" ei tarkoita niinkään venäläistä, kuin sen juurettoman sekakansan edustajaa, jota Neuvostoliitossa on kasvatettu ja jolla ei koskaan ollut muuta kulttuuria kuin neuvostoliittolainen tehdastekoinen massakulttuuri propagandalauluineen (Мой адрес не дом и не улица, мой адрес - Советский Союз) - he eivät tietenkään tiedä muuta tapaa sopeutua isäntäkansan kulttuuriin kuin sen, että omaksuvat suomalaisen kulttuurin ryssäläisimmän puolen, ts. synkeän ja verenhimoisen militarismin. Loppujen lopuksi se maa, jossa sotaveteraanit jatkuvasti kävivät kouluissa kertomassa sodasta ja jossa kaikki pantiin pikkulapsesta saakka purkamaan ja kokoamaan kalashnikoveja, oli Neuvostoliitto. Tällaisesta taustasta tulleet valeinkeriläiset hakeutuvat helposti fasistoideihin isänmaallisuuspiireihin, koska niiden edustama isänmaallisuus on sitä, mihin he ovat kotonaankin tottuneet. Luonnollisesti isänmaallinen oikeisto toivottaa kadotetut veljet tervetulleiksi ja ihailee näiden kääntymystä inhasta ryssäläisyydestä jaloon suomalaisuuteen. Mistään kääntymyksestä ei tietenkään oikeasti ole kyse: todellisuudessa ryssä säilyttää militaristisen tappajan maailmankatsomuksensa lisäten ohjelmointiinsa vain yhden pienen päivityksen: FOR Россия READ Suomi. (Pari vuotta sitten juttelin netissä erään Irlantiin muuttaneen ryssän kanssa, joka julisti kovaa haluaan muuttua oikeaksi irlantilaiseksi. Koettakaahan arvata, miten hän sen teki. Opiskelemalla iiriä? Älkääs nyt. Tietenkin liittymällä IRA:han.)


Jo nyt nämä isänmaan ruumiiseen pesiytyneet pikku syöpäsolut rohkenevat tulla opettamaan meille isänmaallisuutta, selittämään esim. minulle, kuinka en muka kunnioita veteraaneja tarpeeksi - ikään kuin jonkinlaiset itse itsensä suomalaisen isänmaallisuuden politrukeiksi nimittäneet pikku tshekan miehet. Siinä kyllä tuntuu oikeasti samalta kun virolaisista on mahtanut tuntua ryssien esiintyessä isäntinä heidän maassaan ja selittäessä virolaisille miten näiden kuuluu olla kelvatakseen oikeiksi (neuvosto)patriooteiksi. Kun joku näistä kotitekoisista "suomalaisista" tulee selittämään jotain minulle oikeasta suomalaisesta isänmaallisuudesta (ikään kuin hän tietäisi siitä yhtään mitään) niin puukollahan näitä miehittäjiä tekisi mieli lyödä. Ikävä vain että ne ovat kaikki Afganistaninsa käyneitä erikoisjoukkojen kurkunleikkaajia tai muuten vaarallisia tappajia, joille ei uskalla väittää vastaan.

On kyllä vuosisadan vitsi se, miten tähän ryssän miehitykseen päädyttiin: kaikki alkoi siitä, kun vennamolaisten rasistisiipi inisi, kuinka maahan muka tuodaan neekereitä ja mutakuonoja sen sijaan että otettaisiin kulttuurisesti läheisiä (tarkoittaako se samaa kuin "социально-близкие"?) inkeriläisiä ja virolaisia (?!). Vot, nyt meillä on "kulttuurisesti läheistä" ryssän mafiamiestä maa puolillaan, ja "inkeriläiset nuoret" ovat osoittautuneet juurettomiksi venäläismafian huumekoukussa oleviksi öyhöttäjiksi. (Sekin paljastui vasta pari vuotta sitten, kun inkeriläisjärjestöjen ja median herrasmiessopimuksella oli koetettu tietoisesti sensuroida nämä ongelmat kuulumattomiin. Esimerkiksi somalien tekemien rötösten kohdalla ei oltu läheskään yhtä hienotunteisia.) Ottaako isänmaallinen oikeisto vastuun näistä ongelmista? Ehehehei. Sen sijaan he alkavatkin yhtäkkiä syytellä pakolaisapu- ym. järjestöjä "venäläisten maahantuonnista". Jep. Isänmaallinen oikeisto kun ei halunnut maahan ryssiä, vaan suomalaista diasporaväkeä, ja uskotteli itselleen, että Venäjällä on sankka joukko sujuvasti suomea puhuvia mäkisiä ja virtasia, joille ei tule mitään sopeutumisvaikeuksia Suomeen muutosta. Sitten kun maahan yhtäkkiä saapui miehittäjädivisioonan verran bulkkitavaravanjaa, ne ressukat eivät osanneet nähdä mitään syy-yhteyttä tämän invaasion ja oman inkeriläisintoilunsa välillä.

Pizzakuun kuulumisia

Iirinkielistä tähtitiede-ensyklopediaa laatiessani olen joutunut taas kovasti tekemisiin muinaisen luonnontieteilijyyteni kanssa. Tällä hetkellä laadin artikkelia pizzakuusta. Pizzakuu on tietysti Io, Jupiterin neljästä ensiksi löydetystä kuusta pienin ja lähin. (Anteeksi, muistin väärin: se on toiseksi pienin. Europa on pienin.) Sittemmin Jupiterille on löydetty kymmeniä kuita, ja jos Redshiftissä panee näkyviin Jupiterin kuiden kiertoradat, koko planeetta hautautuu valtavaan lankavyyhteen. Io on pizzakuu siksi, että siinä missä Kuu on juustoa, Ion juusto on tuliperäisessä kuumuudessa sulanut - sieltä ei juurikaan löydy kraattereita, koska laavavirrat pyyhkivät ne näkyvistä. Tomaatinviipaleet ovat sitten tulivuoria.


Ei minua nyt varsinaisesti kaduta se, ettei minusta tullut luonnontieteilijää. Ei minusta kuitenkaan olisi tullut suurta tiedemiestä, vaan jonkin pershikiän yläasteen kemian lehtori. Itse asiassa pidän aikamoisena kusetuksena sitä, että lahjakkaita nuorukaisia huijataan joukolla moisiin paskahommiin tarjoamalla heille mielikuvia Lavoisier'n ja Einsteinin kaltaisista huipuista, kun varsin harvoilla heistä kuitenkaan on muuta tulevaisuutta kuin pienen yläasteen opettajana toimiminen tai muu vastaava rivimiehenä tieteen armeijassa.


Tommi P. huomauttaisi tässä kohdassa, että kyseessä on luonnollinen kehitys maailmassa, jossa ruumismi on yhä enemmän menettämässä merkityksensä. Juttu nyt kuitenkin on niin, että ruumistinen impulssi on merkittävä motivaattori ihmisten elämässä. Erektuslaisuuteen kuuluu oleellisena osana uuvuttava ja itseään toistava vinoilu "humanistien" vähäisestä luonnontieteellisestä tietämyksestä ja osaamisesta. Valitettavasti on turha odottaa luonnontieteellisen yleissivistyksen lisääntyvän tavallisen kansan(kaan) keskuudessa, jos heillä ei ole esim. ruumistista motiivia tutustua edes popularisoituun luonnontieteeseen; ja on varsin mahdollista, että luonnontieteet eivät pian enää houkuttele huippuja puoleensa, koska ne alkavat merkitä ruumistisesti kiinnostamatonta rivimiestyötä.


Itse asiassa on vieläpä kuviteltavissa, että islamilaisen maailman tieteellinen edistys katkesi juuri ruumististen motiivien puutteeseen. Kun imaameista tuli suuria tähtiä, kaikki lahjakkaat kaverit halusivat opiskella teologiaa astronomian ja matematiikan sijasta.

Mömmö

Ei pitäisi langeta näihin, mutta menköön nyt ennen nukkumaanmenoa.

10 vuotta sitten kirjoitin gradua. Olin juuri tutustunut elämäni naiseen, jonka pelkkä olemassaolo inspiroi minua yrittämään kaikkeni. Uskoin, että hänen kanssaan voisin käydä vastedes Puolassa, vaikkapa matkustaa Irlantiin, käydä jännittäviä keskusteluja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Kuten tunnettua, olin väärässä. Neito osoittautui luonnevikaiseksi valehtelijaksi. Enkä minä vieläkään ole täysin toipunut siitä.

5 vuotta sitten olin aloittanut nykyisessä työpaikassani Irlannin-vaihtarivuoden jälkeen ja luulin saavani lisensiaattityön valmiiksi vuoden sisään ja pääseväni takaisin apurahoille. No, kuten hyvin tiedetään, sitä on toistaiseksi valmiina vain nelisenkymmentä sivua, jos lähdeluettelo lasketaan mukaan.

3 vuotta sitten minulla oli yhdeksäntoistavuotias häiriöksi asti sähköpostitteleva ihailijatar, perähikiäläisen taidekoulun oppilas, joka osoittautui sen kymmenen vuoden takaisen kammotuksen uusinnaksi. Tämä kiusankappale monopolisoi aikani siinä määrin, että välit menivät pariin fiksuun ja mukavaan selvästi asiallisemman ikäiseen neitoon, joiden kanssa olisi ehkä kannattanut jotain yrittääkin.

1 vuosi sitten Aoife Ní Scolaí kosiskeli minua saapumaan Irlantiin suureen mielenosoitukseen, josta sittemmin luitte historian pisimmässä blogipostauksessa. (Nyt Aoife on eronnut Conradh na Gaeilgen príomhfheidhmeannach gníomhachin - "aktiivisen päätoimitsijan"? - virasta, koska hän on leipääntynyt tappelemaan avustusrahoista iirinkielisyysviraston, Foras na Gaeilgen, kanssa. Siitä on noussut suuri skandaali, Aoifen eron jälkeen Foras na Gaeilgea on lyöty kuin vierasta sikaa.)

Tähän asti tänä vuonna olen kirjoittanut nettiin iirinkielisen tähtitieteen ensyklopedian.

Eilen olin poliisikuulustelussa kuuluisan tamperelaisen Suomi-Tshetshenia-aktivistin syytettyä minua törkeästä kunnianloukkauksesta, koska olin väittänyt hänen lähetelleen minulle ja kymmenille muille ihmisille rivoja ja häiriköiviä sähköposteja. Pysyn edelleen siinä kannassa, että ainakin joku hänen nimellään esiintyvä niitä lähettelee.

Tänään pääsin viimeiseen lukuun Espanjan sisällissodan espanjankielisessä historiassa.

Huomenna aion lukea sen kirjan loppuun.

Rehellisyys maan perii

Eräs lapsuuteni maailman epämiellyttäviä piirteitä, joista olemme onneksi päässeet merkittävässä määrin eroon, oli yleinen epärehellisyys. Tällä en tarkoita ollenkaan neukkulaan liitettyä hyssyttelyä, jonka kaikki hyväksyivät ja hyssyttelyksi tiesivät ihan yleisesti. Tarkoitan kaikkea muuta epärehellisyyttä, jota nimenomaan suunnattiin lapsiin ja nuoriin.


Joskus vuoden 1980 tienoilla suurta tunnettuisuutta saavutti isänmaamme kaikilla kulmilla muudan elokuvan nimellä kunnioitettu massalevitetty tallenne, jossa sittemmin herramme ja jumalamme elokuvissa kunnostautunut Kati Outinen nousi kuuluisaksi näyttelijäksi. Elokuvan nimi oli Täältä tullaan elämä. Jotta en surisi psykonarttujen pilaamaa nuoruuttani, en ole aikuisiällä viitsinyt katsoa sitä kertaakaan, vaikka tilaisuuksia olisi ollutkin. Mutta erityisen mieleenpainuva oli elokuvan pääosaa esittäneen kuusitoistavuotiaan nuorukaisen haastattelu, jonka luin jostain hömppälehdestä.


Nuorukainen oli näytellyt juovuksissa öyhöttävää kolmetoistavuotiasta tarkkailuluokkalaista, joka ryyppäämisensä ohessa plaraa kondomeja aikeenaan päästä sänkyyn Kati Outisen (tuolloin jo yli kahdenkymmenen) esittämän tarkkiksen ruusun kanssa. Haastattelussa häiskä korosti, ettei hän itse ollut ollenkaan esittämänsä hahmon kaltainen: hän esimerkiksi ei koskaan kiroillut, vaan käytti sellaisia ilmauksia kuin "suklaata suuhun" ja "voi reppu".


Suklaata suuhun? Voi vittuperkelesaatanajumalautakyrpähelvettiraivoärjäisyärrrggggghhhhh! Minä olin yläasteella kiltti. En juurikaan kiroillut - sen tavan opin vasta lukiossa. Mutta ongelmia ja ahdistuksen aiheita minulla oli, ja tämän suklaasuupojun läpifalski poseeraus ei mennyt minullakaan läpi, sen verran kyyninen ja realistinen jo yläastepoikana olin.


Suklaasuupojun haastattelun saatoin tulkita kahdella eri tavalla, ja molemmat avasivat nuorelle ahdistuneelle pojulle yhtä ikäviä tulevaisuudennäkymiä. Joko Suomessa todella oli etuoikeutettuja rauhan ja onnen saarekkeita, jossa nuori poika sai olla rauhassa noin ylikiltti joutumatta Öyhölän poikien runttaamaksi joka jumalan päivä. Tämä merkitsi luonnollisesti sitä, että vaikka minusta, itsetietoisesta superpingosta ja nerosta, olisikin suuriin historiallisiin tekoihin, joutuisin suuressa maailmassa käymään hävittäväksi tuomittua taistelua sellaisten kanssa, jotka olivat yhtä tunnollisia ja kilttejä kuin minä, mutta joita ei olisi sen tunnollisuuden ja kiltteyden vuoksi vainottu ja joilla siksi olisi ylitsepääsemätön etulyöntiasema. Tai sitten tuo häiskä oli oikeasti just' jetsulleen samanlainen kiroileva roisto kuin kaikki muutkin eteenpäinpyrkivät reippaat nuorukaiset olivat, mutta julkinen sana oli niin täynnä valhetta ja paskanjauhantaa (meinasin kirjoittaa "paskankauhontaa", ja nyt mietityttää, olisiko virhe sittenkin pitänyt jättää korjaamatta) juuri nuorten maailman osalta, että murrosikäisten kurjuudesta ei voisi koskaan kirjoittaa rehellisesti, ilman puistattavan teennäistä söpöstelyä ja siloittelua. Tämä oli yhtä hälyttävä ajatus kuin tuo ensimmäinenkin, koska se tarkoitti, että esimerkiksi minun hätääni täysin moraalin ja lain ulkopuolella elävien Gestapon ja GPU:n agenttien - ts. koulukaverieni - kynsissä ei kukaan koskaan voisi ymmärtää, koska todellisuuteni oli täysin "aikuisten" havaintohorisontin ulkopuolella.


Tietysti eräässä suhteessa nuorten elämän taiteellinen representoiminen on jäänyt vanhoihin uriin, eli sellainen nuori, jonka elämä on romaanin tai rainalle kuvaamisen arvoista, on aina se dokaava rilluttelija ja romanttinen öyhöttelijä, ei koskaan ahdistunut koulukiusaamisen uhri. Mutta tuollaista ällöttävää siloittelua ei sentään luoja paratkoon enää taideta harrastaa. Jos joku tekoraflaavuutta ihannoiva pikku leffamaakari pieraisee kasaan filkan, jossa vedetään olan takaa viinaa, röökiä, hasaa, kräkkiä, essoa, shelliä, teboilia, hepoa, lehmää ja sonnia ja naidaan halki, poikki, pinoon, ristiin, rastiin, pystyyn ja vaakaan, luulenpa, että Seura-lehden seurapiiripalsta ei enää esittele kyseisen tuotoksen pääesiintyjiä kiroilemattomana kiltteinä kultsumussukoina, jotka eivät juo koskaan mitään kefiiriä alkoholipitoisempaa.

Mämmi

Kävin töräyttämässä ripulipaskan. Sen kunniaksi vastaan viikonlopun mämmiin. Se tulee Skrubulta Oksun kautta.


1. Muistatko ekan kännisi? Kerro.


Johan toki. Ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen. Olin kolmenkymmenen ja join kohteliaisuudesta odottamattoman vahvaa boolia eräässä avajaistilaisuudessa. Rupesin sitten saarnaamaan runoilijaystävälleni ATM-näkökulmasta kristillistä uskoa, jolloin hän tuli voimakkaasti liikutuksiin. Tyttö, jonka ystäväni oli iskenyt, ahdistui kuitenkin ATMien ihmisinä pitämisestä siinä määrin, että poistui paikalta. Kaverini oli siinä vaiheessa kuitenkin niin miesten keskeisestä solidaarisuudesta liikuttunut, että ei tyttöä pahemmin surrut. Sen jälkeen muuan kuusikymmenluvun vapaan seksin aatteita uskontoneen palvova viisikymppinen landelindforsklooni vastasi ilmaisemalla halveksuntansa ATMiä kohtaan ja sanomalla minua keskiluokan edustajaksi. Tästä hyvästä minut piti kiskoa irti hänestä etten olisi tappanut häntä. Lopuksi hoilasin proletaarisuuteni osoitukseksi vielä Kansainvälisen. Krapula iski ennen sammumista, ja sekä yrjöilin että ripuloin massiivisesti. Sitten sammuin. Herätessäni oli hämmästyttävän mukava ja seestynyt olo.


2. Millainen olet juovuksissa?

Ks. yllä. Olen jokseenkin varma siitä, että viina ei sovi minulle. Mielestäni minulla on siitä ihan riittävät todisteet.

3. Oletko koskaan vetänyt perseet olalle niin että olet oksentanut / nukahtanut / menettänyt muistisi?

Ks. yllä.

4. Mikä on hulluinta mitä olet tehnyt alkoholin vaikutuksen alaisena?

Ks. yllä.

5. Kuinka usein olet kännissä nykyään?

En ole koskaan kännissä nykyään. En ollut kunnolla humalassa edes Irlannin-reissulla, koska join bileissä välillä runsaasti vettä ja kävin tiheään vessassa. Juon joskus Ivan Hlinkan seuraksi yhden kaljan kävelyreissujemme jälkeen, mutta en ole sitäkään tehnyt varmaan kuukausiin. Olen niin tottumaton alkoholiin, että huomaan jo varsin pienten alkoholimäärien häiritsevät vaikutukset motoriikkaan ja tulen siitä pahalle tuulelle. Pidän ärsyttävänä sitä, ettei motoriikka ole hallinnassa.

Luku

Kun kuuluu olevan tapana ruotia blogeissa kesken olevia lukemisia, niin minulla on nyt Paul Prestonin La Guerra Civil Española. Käännetty englannista espanjaksi toki. Toivon, että luettuani Prestonin kirjat Espanjan sisällissodasta ja Francosta pääsen sisälle espanjan kieleen niin ettei minun tarvitse enää säheltää sanakirjojen kanssa.


Saksan puolelta on kierroksessa Christian Graf von Krockown Einspruch gegen den Zeitgeist ja Jürgsin Günter Grass -elämäkerta. Hyvä olisi, jos pääsisin vielä kunnolla vauhtiin Merseburgerin Willy Brandt -elämäkerran kanssa.

Sitten tietysti nuo jo vuosia kestäneet venäjän ikuisuusprojektit: Hertzenin Былое и думы ja maailman suurimman tylsimyksen eli Berdjajevin Судьба России. Ensimmäinen on tiukkaa asiaa, mutta jälkimmäistä turhempaa kirjaa saa maailmasta etsiä, paitsi aatehistoriallisena lähdeteoksena.

Viikonloppuvisailu

Tässä on muutama visailukysymys, joka juolahti mieleeni. Voittaja ei saa kultaa, kunniaa kylläkin.


1) Kuka oli Ison-Britannian pääministerinä ensimmäisen
maailmansodan loppupuolen? (Alkupuolella oli Herbert Asquith.)
2) Kuka on kirjoittanut romaanin Quo vadis?
3) Kuka murhasi Rasputinin?
4) Minkä niminen oli vanhin Jaakobin pojista?
5) Kuka tuli Neuvostoliiton johtoon Stalinin kuoltua?
6) Mitä kapinaa johtivat Patrick Pearse ja James Connolly? (Riittää,
kun mainitsee, minkä kirkollisen juhlapyhän mukaan kapina on
nimetty.)
7) Kenen kanssa Djor Kantos meni naimisiin?
8) Kuka on kirjoittanut novellit "Erämaat", "Tyypit", "Sarajevo,
Sarajevo" ja "Viisauden lähde"?
9) Minkä maan valuutta on gourde?
10) Minkä latinalaisamerikkalaisen maan diktaattori oli Rafael Leonidas
Trujillo Molina?
11) Kuka on kirjoittanut tästä diktaattorista kertovan kirjan "La
Fiesta del Chivo"("Vuohen juhla")?
12) Mikä on antimonin kemiallinen merkki?
13) Mikä seuraavista ei ole siirtymämetalli: rauta, platina, lyijy,
kromi?
14) Mikä on raskain alkuaine, jolla vielä on pysyviä, siis
ei-radioaktiivisia isotooppeja? (Kaksi vastausta hyväksytään. Oikea
vastaus on omien kemianopintojeni jälkeen näet muuttunut.)
15) Minkämaalaisia poliitikkoja ovat Valtr Komárek ja Václav Klaus?
16) Minkä maan kansalainen Adolf Hitler oli syntyjään?
17) Israelilainen vakooja Isser Harel on kirjoittanut kirjan Kaappaus
Garibaldinkadulla. Kenet Harel agentteineen kaappasi Garibaldinkadulla?
Lisäpisteen saa siitä jos tietää, missä maassa tämä tapahtui.
18) Kuka oli Säätiön ensimmäinen kaupparuhtinas?
19) Mikä on Sverdlovskin kaupungin tsaarinaikainen (ja nykyinen) nimi?
20) Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettiin atomipommit. Mikä oli kolmas
kaupunki, joka oli valittu vaihtoehtoiseksi pommituskohteeksi, jos
Nagasakin sää ei sallisi pommitusta?

Clash of civilisations, my ass

En tiedä, missä välissä jaksan kirjoittaa sen merkinnän muslimien sulauttamisesta läntisiin yhteiskuntiin, joka Jantusen ja Junakohtauksen innoittamana oli suunnitelmissa, mutta tulkoon nyt kirjatuksi pääsyy, miksi en usko tähän Huntingtonin innokkaasti ajamaan teesiin sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä: vaikka muslimien ja lännen vastakkaisuus sinänsä on verraten uskottava ajatus yleisesti tunnetuista syistä, toista Huntingtonin ajatusta eli latinalaisen Amerikan ja Yhdysvaltain "sivilisaatioiden" yhteensopimattomuutta (jota hän kuuluu viime aikoina jonkinlaisena leipäpappina ajaneen) on vaikea pitää osoituksena muusta kuin rasismista. Latinalainen Amerikka on suurimmaksi osaksi täysin yksiselitteisesti länsimaisen kulttuurin osa, mitä ei muuta se, että maanosassa on suuria intiaanivähemmistöjä sekä väkivaltainen poliittinen kulttuuri (jota Yhdysvallat ovat yllyttäneet ja käyttäneet hyväkseen). Itse asiassa on vaikea kuvitella mitään maailmankolkkaa, jonka asukkaat olisivat yhtä hyvää perusjenkkiainesta kuin lattarit: pelaavat baseballia, harrastavat new age -synkretismiä ja haluavat kaikki muuttaa Yhdysvaltoihin. Sitä paitsi myös latinalaisamerikkalaiset naiset ovat tunnetusti vapaata riistaa perusjenkkimiehelle, kun taas muslimien kohdalla tämä sukupuolisen vuorovaikutuksen vastavuoroistaminen on sattuneista syistä hieman vaikeaa.


Niin että jos Samuel Huntington haluaa lisää uskottavuutta muslimit vastaan länsi -asetelmalleen, lopettakoon heti paikalla rasistisen paskanjauhannan lattarit vastaan anglosaksit -konfliktista. Siinä ei ole konfliktia paskankaan vertaa. Tietysti jenkit urputtavat siitä, että koulussa pitää lukea espanjaa, mutta urputtakoot. Ottaen huomioon, että iso osa yhdysvaltalaisista asuu paikoissa, joilla on sellaisia nimiä kuin Montana tai Laredo tai Santa Fe tai Boca Raton tai Palo Alto, heillä ei pitäisi olla mitään valittamista: oppivatpahan ääntämään kotipaikkansa tai kotivaltionsa nimen oikein.

Sitä paitsi espanja on ihan oikeasti mukava kieli. Se sopisi huomattavasti englantia paremmin vaikka maailmankieleksi. Ennen kaikkea ääntämisen suhde oikeinkirjoitukseen on selvästi tolkullisempi.

Haista sinä eesti mees paska - eli: Otevřený dopis do Václava Havla

Tšekin tasavallan entinen presidentti Václav Havel tunki pärstänsä päivän Hesarin pääkirjoitussivulle ja selitti, kuinka kamalaa se on kun Eurooppa nöyristelee diktaattorien edessä: hän pitää sitä jopa eurooppalaisuuden häpeällisimpänä perintönä. Sitä vastoin "uuden Euroopan" hän katsoi edustavan korkeampaa moraalista tasoa, koska se oli karkaistu diktatuurin tulessa eikä koskaan unohtaisi, milta tuntuu olla sorron alla. Sanalla sanoen, kirjoitus oli oikein mehevä esimerkki siitä, kuinka itäeurooppalainen osoittaa ajattelunsa itsenäisyyttä kumartamalla Atlantin yli.



Ilmeisesti on sitten kunniakkaampaa olla diktatuuri, jossa ihmisiä tapetaan ja vangitaan ilman oikeudenkäyntiä, kuin diktatuurien uhkaama demokratia, jossa pitkin hampain ja oman edun vuoksi on pakko puristella nyrkkiä taskussa ja suostua pikku rähmäilyyn vaikka se onkin ns. syvältä ja poikittain. Kaipa Havel lähtee siitä, että diktatuurin, esimerkiksi kommunismin aikaisen Tšekkoslovakian (joka oli oikeasti yksi blokin pahimpia maita vuoden 1968 jälkeisen stalinistisen ryhtiliik- ei kun ryhdittömyysliikkeen jälkeen), moraali mitataan hänenlaistensa toisinajattelijoiden mukaan.



Valitettavasti Tšekkoslovakian kaltaisten maiden kansalaisten enemmistö ei ennen vuotta 1989 ollut kovin omapäistä ja rohkeaa. Eivät kaikki ajatelleet toisin. Ei "toisinajattelijoita" olisi kutsuttu toisinajattelijoiksi, jos joka jerzy ja halina ja jiří ja helena olisi ajatellut toisin. Tosin vuoden 1989 jälkeen kaikki pikku rivikommunistit ja muut nilkit julistivat, että heidän nimensä oli oikeasti Wallenrod, Konrad Wallenrod¹. Havelilla on oikeus saarnata moraalia omalta kohdaltaan, mutta hänen maansa ei siitä muutu yhtään sen paremmaksi, että hän väitti vastaan silloin kun se oli oikeasti vaarallista. Hänen maalleen ja sitä asuttavalle kansalle, sekä kaikille niille muille pikku perseennuolijoille, takinkääntäjille ja opportunisteille Elben itärannalla minulla on seuraavanlainen sanoma:


ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.


Toistan:


ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.


Vielä kerran:


ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.


Minäpä kerron teille, millainen on keskimääräinen itäeurooppalainen maa. Ja tämä ei todellakaan ole mikään Molvania-vitsi eikä rasismia, koska minä tunnen sitä maailmankolkkaa jonkin verran ja arvostelen sitä vain aiheesta ja tarpeesta. Keskimääräinen itäeurooppalainen maa on täynnä huoria, huumeita, huligaaneja, ammattirikollisia, palkkamurhaajia, poliiseja jotka eivät ole paljon murhaajaa kummempia, taloudellista eriarvoisuutta, fanaattisia pikku oikeistopoliitikkoja, opportunistisia ex-kommunistisia (nykyisiä nimellisesti "sosiaalidemokraattisia") poliitikkoja, lysergihapon dietyyliamidin vaikutuksen alaisena kehitellyn näköisiä libertaristisia yhteiskuntakokeiluja, jotka eivät järjettömyydessään paljoakaan jää jälkeen Stalinin sekoiluista (Viron tasavero esimerkiksi) ja yleistä moraalista rappiota - millä tarkoitan niin liiketaloudellista epärehellisyyttä, seksuaalista holtittomuutta ja vastuuttomuutta sekä kaksinaismoraalia (ja totta vitussa ilman kondomia, varsinkin kun katolinen kirkko laajentaa valtaansa sielläkin, missä se ei ole yksinomainen eikä edes kovin perinteinen kirkko, ja olisi toki aivan kauuu-heeta kommunismia arvostella Jumaaalan sanansaattajia) kuin sitä vitut millään on väliä -asennetta, joka tällaisen rappion taustalla on ja joka ulottuu yhtä mädättävänä kaikille elämänaloille.


Viime vappuna, kun nämä rakkaat ystävät liittyivät yhteiseen eurooppalaiseen kerhoomme (= tulivat sisään votkapäissään öyhöttäen ja harppoivat mutaisin kengin olohuoneen persialaismatolle), Vera sanoi sen kohdalleen, vaikka hän ei lienekään kanssani yksi yhteen yhtä mieltä siitä, mikä tekee maasta sivilisoituneen - käänsin itse suomeksi tämän sitaatin:


Kolme vuotta sitten olin Prahassa ja Budapestissa. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta maa, jossa joka toisessa ravintolassa yritetään petkuttaa, ei ole sivistysmaa, vaan banaanitasavalta. Toivon heidän saaneen asiansa parempaan kondikseen, mutta en pidätä hengitystäni sitä odotellessa.



Itä-Euroopan maat eivät ole tällä hetkellä sivistysmaita. Tämän sanon siitäkin huolimatta, että olen osannut puolan kieltä yli kymmenen vuotta ja oppinut puolalaisilta kaikenlaista. Silti olen sitä mieltä, että keskimääräinen suomalainen on sivilisoituneempi, sivistyneempi, rehellisempi ja mukavampi kaveri kuin keskimääräinen puolalainen. Kokonaan toinen asia on, että Puolassa on laajempi vaihteluväli ja että sieltä voi hyvällä tuurilla löytää hyvin mukavia, fiksuja ja mielenkiintoisia ihmisiä, jollaisia tylsässä Suomessa ei ole. Toisaalta - tylsä elämä on sivilisoituneempi vaihtoehto kuin sellainen "mielenkiintoinen" elämä, jota apokryfisessä kiinalaisessa kirouksessa toivotetaan lähimmäiselle, ja Tommi Perkola on joka suhteessa parempi, mukavampi, reilumpi, moraalisempi, jalompi jne. ihminen kuin seitsemän murhaa ja kahdeksan kidutusta tehnyt ammattirikollinen Tappaja-Tadek Kowalski Łódźista, vaikka Tappaja-Tadekilla olisi epäilemättä mielenkiintoisempia tarinoita kerrottavanaan.


Myös sananvapaus ja demokratia ovat vain sitä, mitä niistä osataan ottaa irti, ja jos väki on ikänsä elänyt moisia luksuksia vailla, eivätpä he niitä osaa ylläpitää kovin hyvin senkään jälkeen kun ne on saatu. Käytännössä öyhöttäjät sieppaavat julkisen tilan haltuunsa. Skinheadit ja rikolliset mellastavat kaduilla, erilaiset populistit niin oikealta, vasemmalta kuin keskeltäkin (Puolassa on oikeasti äärikeskustalainen aseellinen järjestö, talonpoikien itsepuolustuksen puolue Samoobrona) taas nousevat poliittisessa debatissa maltillisten äänien yli. Ja siinä missä ennen sai olla vain kommunisti ja väestön enemmistö oli Siperialla selkärangattomiksi peloteltuja reppanoita, jotka kiljuen julistivat uskollisuuttaan Neuvostoliitolle ja imperialismin vastaiselle sotilaallisuu- ei kun solidaarisuudelle, nyt kaikki vanhasta muistista koettavat olla kovia kapitalisteja ja markkinatalousihmisiä käsikirjan mukaan, koska vanhasta muistista uskovat, että vallanpitäjien aatteita mielistelemällä elämästä selviää parhaiten hengissä. Luonnollisesti tällainen konsensus aiheuttaa äärimmäisen vulgäärejä, huonosti harkittuja ja typeriä äärivasemmistolaisia vastareaktioita, jotka saattavat kanavoitua terrorismiin. En ihmettelisi, jos Viroon ilmaantuisi omia punaisia prikaateja (jotka muuten saattaisivat antaa huonon esimerkin myös meikäläisen vasemmistonuorison typerimmälle osalle).



Esimerkiksi Virossa maan tasaverotuksen arvosteleminen on käytännössä tabu ja sanomalehdissä voimassa itsesensuuri sen suhteen: arvostelijat näet leimataan kommunisteiksi. Siihen ei tietenkään jaanien järki piisaa, että tajuaisivat "kaikki yhteiskunnan sääntely on kommunismia" -ajattelutavan olevan kiinteässä yhteydessä yleiseen lakien halveksumiseen - jos kaikki yhteiskunnan sääntely on kommunismia, myös lait ja niiden noudattaminen on kommunismia - ja sitä tietä yleiseen turvattomuuteen, rikollisuuteen ja korruptioon. Lyhyesti sanoen, jaaniseni: tuo Afganistanin käynyt Vasili tuossa osoittaa sinua kalasnikovillaan vatsaan siksi, että olet itse mukana siinä kuorossa, joka huutaa, että olisi kommunismia ottaa Vasililta kalasnikovi pois yhteiskunnan voimin.


Kun Mai Loog laati ensimmäisen viron slangisanakirjan, hänen oli pakko julkaista se Suomessa, koska Virossa hän joutui sikäläisten kielitieteilijöiden täysin ala-arvoisen paskanheittokampanjan kohteeksi - huutokuoroa johti muuan sosiolingvistiikasta ja kaksikielisyystutkimuksesta täysin osaton professorismies nimeltä Mati Hint, jonka kirjoituksia Suomalaisuuden liitto on hyödyntänyt hurrivihapropagandassaan. Vanhaa kunnon bolševikkityylistä paskanheittotaktiikkaa eivät jaanit eivätkä sirjet ole unohtaneet, vaikka iga vene meni takaisin Venemaalle jo vuosia sitten.


Luonnollisesti Yhdysvaltoja ja George Bushia noissa maissa ihannoidaan kieli ruskeana, ja rasismi on aivan toisella tavalla hyväksyttyä kuin meillä. Siinä missä vanha historiankäsitys oli vääntynyt niskat nurin neuvostoliittolaisen pösilöbolševismin paineessa, nykyinen historiankäsitys on kotoisin Itä-Euroopassa laajalti epäkriittisesti ihaillun Margaret Thatcherin käytettyjen kalsareiden kaapista. Esimerkiksi Pinochetista tiedetään, että hän pelasti Chilen kommunismilta. Siinä se, mitä hänestä tiedetään, piste. (Tietenkin Venäjällä ollaan kriittisempiä Yhdysvaltojen suhteen, mutta tämä johtuu vain ja pelkästään siitä, että stalinistinen "antifasismi" on yhä voimissaan - monet hakaristiä kantavat venäläiset uusnatsitkin kieltävät närkästyneinä olevansa fasisteja, koska venäjän kielessä фашист tarkoittaa käytännössä samaa kuin инородец, eikä ainakaan koskaan voi viitata kehenkään venäläiseen: "venäläinen fasisti" on venäläisten mielestä suunnilleen yhtä täydellinen käsitteellinen mahdottomuus kuin suomalaisesta "suomalainen eskimo".)


Niinkin fiksun lehden kuin Politykan kolumnisti meni täysin hämilleen Michael Mooren filmistä Bowling for Columbine, jossa amerikkalaisten asehulluus esitetään osana samaa kompleksia kuin amerikkalaisten ulkopoliittinen aggressiivisuus. Politykan arvostelija nimittäin ei ymmärtänyt käsitettä "amerikkalaisten ulkopoliittinen aggressiivisuus", hänelle ajatus, että amerikkalaiset eivät olisi tervetulleita jonnekin, oli yksinkertaisesti vieras ja mahdoton. Muistin isoäitini kanssa käymäni keskustelun vuonna 1982, kun Israelin joukot olivat tunkeutuneet Libanoniin ns. Rauha Galileaan (Šalom haGalil) -operaation puitteissa:

Isoäiti: Kuka sinne Libanoniin hyökkää, iranilaiset vai irakilaiset? (Iranin ja Irakin sota oli alkanut vähän aikaisemmin.)

Minä (kauhistuneena siitä, että isoäidin dementia oli edennyt noin pitkälle): Israelilaiset.

Isoäiti (kuin pikkulapselle, joka on juuri sanonut jotain täysin absurdia): Voi sinua mummun kulta kun eiväthän israelilaiset hyökkää.


Ja juu, en todellakaan jaa tätä nykyistä muodikasta Israelin-vastaisuutta enkä edes ole kaikilta osin kovin ilahtunut typerästä amerikkalaisvastaisuudesta. Mutta sellainen maailmankuva, jossa jotkin valtiot ovat niin pyhiä ja suurenmoisia ja ihania ja hienoja, että ne eivät voi tehdä mitään pahaa tai arveluttavaa, ei ole terve maailmankuva. Se olisi tavallaan ymmärrettävä maailmankuva, jos se ihana ja viaton maa olisi oma maa. Kritiikitön nationalismi ei ole fiksua eikä hyväksi, mutta se on sittenkin parempi, terveempi ja vähemmän vaarallinen vaihtoehto kuin jonkin ulkomaan kritiikitön palvominen - transferred nationalism, kuten Orwell sanoisi.


Kyllä itäeurooppalaiset vallankumouksen osasivat järjestää, kun sauma aukesi. Mutta ei se heistä vielä tee moraalisesti parempia ja fiksumpia ihmisiä. Tähän kohtaan pitääkin lykätä sopivasti ulottuville osunut sitaatti Immanuel Kantilta: Durch eine Revolution wird vielleicht wohl ein Abfall vo[n] [...] herrschsüchtiger Bedrückung, aber niemals wahre Reform der Denkungsart zustande kommen; sondern neue Vorurteile werden, eben sowohl als die alten, zum Leitbande des gedankenlosen grossen Haufens werden.



Lopuksi valitan tätä purkausta. Minun piti kirjoittaa Jantusen Markun ja Junakohtauksen innoittamana jotain siitä, mikä olisi viisain ja kultaista keskitietä noudattavin tapa integroida muslimimaahanmuuttajat Suomeen. Siitä oli tarkoitus tulla julman legalistinen kirjoitus. Mutta Havelin jorinat luettuani platzte mir der Kragen siinä määrin, että tämä oli pakko sanoa: Kukaan itäeurooppalainen фарцовщик, чекист, мокрушник, интердевочка ja блатной ei vittu perkele tule minulle selittämään mitään demokratiasta, lainkuuliaisuudesta, moraalista eikä ylipäätään mistään muusta asiasta, joka minun maassani on saatanan paljon paremmin kuin hänen Molvaniassaan. Minulle ette saakeli myy yhtään tiiliskiveä.²


(Ja lopuksi ns. Kozakiewiczin ele, eli toinen käsivarsi koukkuun ja toinen sen koukussa olevan päälle.)


1) Konrad Wallenrod on päähenkilö puolalaisen Adam Mickiewiczin samannimisessä runoelmassa. Wallenrod on puolalaisten vanhan vihollisen, Saksalaisen ritarikunnan, suurmestari, joka onkin salaa puoliksi puolalainen ja puolalaisia vastaan taistellessaan valmistautuukin pettämään ritarikunnan puolalaisten hyväksi. Suuren murrosvuoden 1989 jälkeen moni puolalainen kommunisti selitti olevansa wallenrodilainen kommunisti. Selitys haisee kilometrien päähän. Rotanraadolta.

2) "Tiiliskiven myyminen" tarkoittaa uhkailua tai kiristämistä. Kun Varsova oli raunioina sodan jälkeen (suositeltavaa luettavaa tässä kohdin on Leopold Tyrmandin suomeksikin käännetty, mutta vuonna 1959 ilman uusintapainoksia julkaistuna vaikeasti saatavissa oleva romaani Paha mies), raunioissa liikkui jengejä, jotka ryöstivät ihmisiä "sivistyneesti", ojentamalla johonkin sanomalehdenrepaleeseen käärittyä raunioista poimittua tiiliskiveä ja sanomalla: Osta herra tiili. Jos herra ei ostanut tiiltä, häneltä lyötiin sillä tiilellä taju kankaalle, mahdollisesti myös henki maalle ja aivot ulos ja etelään³, ja kaikki rahat ryöstettiin. Jos herra oli halukas ostamaan tiilen, se myytiin hänelle tavanomaisen pummaustaksan hintaan.


3) Tämäkin on kirjallinen alluusio ja viittaa Halldór Kiljan Laxnessin saagakirjallisuutta parodioivaan romaaniin Gerpla (suom. Laulu sankareista), jossa murhaa kuvataan sanomalla, että murhatun jollain terä- tai lyömäaseella silpaistusta päästä stakk blóð og heili út og suður ("hyppäsi veri ja aivo ulos ja etelään"). Miksi etelään, sitä olen ihmetellyt siitä asti kun kirjan luin.

Surullinen satu depressiosta

Minäpä kerron teille nyt sadun. Ich schreibe euch ein Märchen. Lest's oder lasst es bleiben, und habt mich alle gern.

Olipa kerran tyttö. Kuten tytöt usein tekevät, hän rakastui poikaan. Poikakin rakastui häneen ja he menivät naimisiin. Heillä oli onnellinen nuoruus yhdessä. He katselivat maailmaa ja tekivät kaikenlaista kahdestaan. Sitten poika sai päähänsä, että hänen markkina-arvonsa oli korkeampi kuin tytön, ja lähti menemään. Tytölle tämä isku tuli odottamattomana järkytyksenä, ja hän sairastui henkisesti. Häneen tuli depressio.

Tyttö ei voinut tämän pojan jälkeen enää kiintyä kehenkään. Mutta hänellä oli joka tapauksessa normaali hyväksynnän ja rakkauden tarve, ja siksi hän alkoi kinuta sitä hyväksyntää ja rakkautta joka mieheltä, joka kohdalle osui. Hän teki itsestään oikein pienen ja oikein surkean ja oikein säälittävän, niin että kaikki miehet halusivat olla hänelle kilttejä ja lempeitä ja helliä. Hän kirjoitti myös nettipäiväkirjaa liimaten siihen vihjailevan eroottisia kuvia itsestään, joissa näkyi vähän tissin syrjää. Näin hän saattoi hetken kokea itsensä kauniiksi ja haluttavaksi, vaikka periaatteessa tunsikin itsensä rumaksi ja kellekään kelpaamattomaksi - se kuului osana hänen tautiinsa.

Ja aivan oikein: maailmalta löytyi mies toisensa jälkeen, joka sääli häntä ja tahtoi pitää pientä raasua hyvänä ja rakastaa hänet terveeksi. Maailmalta löytyi mies toisensa jälkeen, joka halusi häntä rakasteltavakseen ja hellittäväkseen. Hänen paha olonsa helpottui hetkiseksi, kun hän sai olla tällaisten tunteiden kohteena. Siksi hän pyrki lietsomaan niitä parhaansa mukaan kaikissa tapaamissaan miehissä. Mutta heti kun miehet alkoivat tehdä vähimpiäkään konkreettisia ehdotuksia, esimerkiksi tapaamista kaveripohjalta, hän kavahti ja vetäytyi takaisin kuoreensa. Näin hän loukkasi ja suututti miehiä, tai sitten sai heidät matelemaan ovelleen ikuista rakkautta julistaen.


Jos hän olisi ollut mies, ja samalla tavalla rukoillut rakkautta ja hyväksyntää naisilta, nämä olisivat kääntäneet pilkaten hänelle selkänsä ja julistaneet hänet ämmämäiseksi surkimukseksi. Jos hän olisi ollut mies, hänellä olisi ollut mieskavereita, jotka olisivat kehottaneet häntä lopettamaan nyyhkyilyn ja tarttumaan itseään niskasta kiinni, tarvittaessa vaikka itsetuntoa teeskentelemällä. Se olisi voinut syventää hänen depressiotaan, mutta se olisi voinut myös saada hänet kyseenalaistamaan tapansa ja ajattelemaan asiat uusiksi tavalla, joka olisi auttanut häntä toipumaan sairaudestaan.

Mutta koska hän oli nainen, hän toisti samaa kaavaa yhä uusien miesten kanssa, ja kun välit väistämättä ajautuivat riitaan tai vainoon, hän saattoi todeta, että kylläpä maailmassa onkin paljon hulluja ja vaarallisia ja pelottavia ja arvaamattomia miehiä. Hänellä oli kaksi ystävätärtä, jotka naisten yleisen tavan mukaan olivat huonoja ihmistuntijoita ja luulivat olevansa hyviä, ja jotka vakuuttivat hänelle, että hän ei ainakaan ollut ikinä tehnyt mitään väärin ja että riidat ja sotkut olivat aina miesten syytä.

Niinpä hän ei koskaan toipunut sairaudestaan, ja kun hänen ovelleen kerääntyi onnettomasti rakastuneita miehiä, tai kun hänen miespuoliset ystävänsä panivat vihaisina ja katkerina välit poikki, hän ei koskaan etsinyt syytä itsestään, ei sittenkään, kun hänen kotimaansa miehet perustivat vihaklubin hänen päänsä menoksi ja alkoivat osoittaa mieltään häntä vastaan joka lauantai saunan jälkeen.

Sen pituinen se, ja tosipa se lienee.

Turvattomuuspalvelu

Pitkästä aikaa lueskelin Politykaa, ja siinä olikin harvinaisen kiintoisa juttu, joka käsitteli Puolan turvallisuuspalvelun edesottamuksia vanhoina pahoina aikoina, kun Jaruzelski vielä hallitsi. Jutun ovat kirjoittaneet Piotr Pytlakowski ja Ewa Winnicka, ja he haastattelevat aluksi todellista sosialistisen työn sankaria, Jan Skibaa (salanimi), joka piti puolen sadan ilmiantajan verkostoa palveluksessaan. Hän tapasi kontaktihenkilöitään erityisten luottomiesten luona. Nämä luottomiehet olivat sataprosenttisen lojaaleja hänelle, eli kuten hän sanoo, asialle omistautuneita. Sanamuoto on mielenkiintoinen. Voisi hyvin kuvitella suomalaisen turvallisuuspoliisin - supon tai Pääesikunnan tiedusteluosaston miehen - tapaavan kontaktihenkilöään jonkun luotettavan kolmannen osapuolen kodissa, mutta sanoisiko suomalainen turvallisuuspoliisi asunnon haltijaa asialle omistautuneeksi? Ei varmasti. Pikemminkin isänmaallisiksi, velvollisuudentuntoisiksi tai lainkuuliaisiksi. Tuntuu jotenkin hämmentävältä, että vielä vuosikymmeniä sen jälkeen kun kommunistit - jotka Puolassa eivät olleet koskaan olleet mikään kansanliike (toisin kuin eteläisessä naapurimaassa sotien välisenä aikana), vaan ainoastaan neukkulan nälkämarketin haaraliike - olivat nousseet maata hallitsemaan, heidän valtansa tukipilari saattoi puhua valtion tai jopa puolueen sijasta asiasta, ikään kuin kyseessä olisi ollut maanalaisen idealistiliikkeen ajama asia - ikään kuin hän, turvallisuuspoliisi, olisi ollut vainottu toisinajattelija.


Agentti Skiballa oli oikeiden kontaktihenkilöiden lisäksi suojatteja - ystäviä, tuttavia, kavereita ja sukulaisia, joita hän turvallisuuspoliisin arvovallallaan koetti parhaansa mukaan auttaa esim. asunnon, passin, maastapoistumisluvan tms. hankinnassa. Nepotismi ja kaverikorruptio kukoistivat, mutta mitäpä muuta kukaan olisi odottanutkaan.

Kuolleita sieluja ylipäätään oli aika paljon turvallisuuspoliisin kirjoissa. Kun sisäministeri asetti turvallisuuspoliiseille täysin kohtuuttomat värväysnormit, he tietenkin keksivät olemattomia ilmiantajia papereihinsa ja laativat fiktiivisiä raportteja. Kyse oli siis tyypillisestä itäeurooppalaisesta tuhtásta.

Turvallisuuspalvelu SB juontaa juurensa vuoteen 1956, ja artikkelin kirjoittajat korostavat, että niin merkilliseltä kuin ajatus tuntuukin, SB:n perustaminen oli merkki Stalinin kuoleman jälkeisestä liberalisoitumisesta. Aiempi UB eli Turvallisuusvirasto puhdistettiin pahimmista rääkkääjistä ja psykotapauksista, ja henkilökuntaa vähennettiin yli kolmestakymmenestä tuhannesta alle puoleen. Myös oikeus "soveltaa fyysistä pakkoa kuulusteltavaan" poistettiin ainakin laista, ja turvallisuuspalvelu koetettiin myös alistaa Kansalaismiliisille, ts. tavalliselle poliisille. Mutta koska lain toimeenpanoa ei voitu kontrolloida, uusi turvallisuuspalvelu jäi käytännössä varsin itsenäiseksi ja päätökset tehtiin edelleen Varsovan keskuksessa sen sijaan että niistä olisi sovittu paikallisten "nimismiesten" (miliisikomendanttien) kanssa. SB jaettiin kolmeen osastoon - tiedusteluun, vastavakoiluun ja "valtionvastaisen toiminnan vastustamisen" osastoihin - ja valtionvastaisen liikehdinnän valvojien osasto kasvoi nopeasti entisiin mittoihinsa. Byrokratia kasvoi 1970-luvulla, jolloin perustettiin neljäs osasto valvomaan kirkon asioita, ja kun Solidaarisuus aloitti lakkoilunsa, kolmannen osaston seuraksi lisättiin osasto III A, joka ei tarkoita oluenjuontiosastoa, vaan "taloudenvastaisen toiminnan" kurissapito-osastoa. (Sellainenhan olisi varmaan mahdollinen nyky-Suomessakin.) Aikanaan tästä kasvoi erillinen viides osasto.

Artikkelin kirjoittajat toteavat, että SB riistäytyi täysin hallinnasta, se ei ollut edes valtio valtiossa, vaan anarkistisena rylläävä kontrolloimaton voima, jonka touhuista kellään ei ollut kokonaiskuvaa. Pappismiesten, kuten Jerzy Popiełuszkon, ja opposition toimijoiden, kuten opiskelija Stanisław Pyjasin ja talonpoikaisjohtaja Piotr Bartoszczen, murhat saattoivat ihan oikeasti olla tekevälle sattuneita juttuja, eivätkä mitään ylimmältä taholta käskytettyjä tekoja. Ns. Rokitan komitea 90-luvun alussa (lieneekö kyseessä ollut silloin kovasti pinnalla ollut konservatiivinen maaseudun solidaarisuuspoliitikko Jan Maria Rokita?) käsitteli 120 opposition edustajan murhaa, 90 tapauksessa SB:n todettiin olleen niiden takana, ja suurimmassa osassa tapauksista syylliset jäivät vapaalle jalalle.


Toisinajattelijoita kohdeltiin muutenkin kovalla kädellä. Pahoinpitelyt, pelottelu, henkinen väkivalta ja perättömien huhujen levittäminen olivat suosittuja keinoja, ja monet saatiinkin sillä tavalla hiljaisiksi, jotkut ajettiin jopa itsemurhan partaalle. Pytlakowski ja Winnicka: Tych metod wcale nie stosowali jacyś starannie wyselekcjonowani psychopaci od brudnej roboty. To byli zwykli funkcjonariusze, obrońcy socjalizmu. Nämä olivat siis harkiten sovellettuja rutiinimenettelytapoja, joiden soveltaminen oli normaalia virkamiestyötä ns. sosialismin puolustamiseksi, eivät mitään merkkejä erityisestä psykopaattisesta raakuudesta. Aivan tavallisia rivimiehiä.


Paskahommia? Ei suinkaan. Värväytymishaluisesta väestä ei ollut puutetta. Palkkaedut, autoedut ja asuntoedut houkuttelivat, samoin ylenemismahdollisuudet. Vielä 90-luvun alussa maalailtu ruusuinen kuva jaloista ja kirkasotsaisista puolalaisista, joita kourallisen kokoinen kommariklikki ankarasti sorti, ei todellakaan pidä paikkaansa. Vanhat miliisit kyllä korostavat miliisin ja turvallisuuspalvelun välien olleen vihamieliset, mutta syynä ei ollut mikään miliisin jalo halu puolustaa kansaa näiden gangsterien kohtuuttomuuksilta, vaan kateus turvallisuusväen paremmista eduista ja palkoista.

Pytlakowski ja Winnicka muistuttavat vanhasta kunnon iskulauseesta Nie matura, lecz chęć szczera zrobi z ciebie oficera - "Ei ylioppilastutkinto, vaan rehellinen halu [pyrkyryys?] tekee sinusta upseerin". Riittikö rehellinen halu tekemään pojasta turvallisuuspalvelun miehen? Viisi- ja kuusikymmenluvulla kyllä. Mutta vähitellen hommaan tuli yhä enemmän koulutettua väkeä. Jos olisin Ilkka, virnuilisin tietävästi siinä kohdassa, jossa todetaan humanistisen koulutuksen saaneiden maisterien, esim. historioitsijoiden olleen suosittua rekrytointimateriaalia - jos kohta insinöörit ja lakimiehetkin otettiin avosylin vastaan. Myös teatterikorkeakoulusta kerrotaan jonkun päässeen turvallisuuspalvelun leipiin, mikä sinänsä ei ihmetytä ainakaan minua - luulisi alan taitojen tulevan kovaan tarpeeseen salaiselle agentille.


(Tässä kohdassa yritän muuten heittää meemin Blogistaniin: miettikääpä, olisiko teistä voinut tulla turvallisuuspalvelun agentti, kiduttajaroisto tai kirjoituspöytämurhaaja kuvitteelliseen reaalisosialistiseen Suomeen. Humanistisen[kin] alan koulutuksella tarjotaan poikkeuksellisen hyvin palkattua, joskin eettisesti hieman epäilyttävää työtä. Mutta jos työssä tulettekin kolhineeksi jonkun teholle tai hengiltä, niin siitä tulee korkeintaan pienet nuhteet ja hyvällä tuurilla pikemminkin kehut. Miten olisi, kelpaisiko duuni Suomen Demokraattisen Kansantasavallan Valtion Turvallisuuden Komitean leivissä? Kirjoittakaapa vaikka vapaamuotoinen hakemus ja esitelkää meriittejänne, joilla uskoisitte pääsevänne sellaisen lafkan palvelukseen!)


Korkeakouluista tietysti myös värvättiin väkeä aktiivisella pääkallonmetsästystoiminnalla. Potentiaalinen turvallisuuspalvelun rekryytti suhtautui myönteisesti sosialismiin, eikä hänellä saanut olla läheisiä sukulaisia kapitalistisilla ulkomailla. Näköjään luokkasyntyperästä ei oltu niin tarkkoja. Tavallisesti toki pyrittiin ottamaan töihin sellaista porukkaa, jolla oli jo setiä ja serkkuja SB:n palkkalistoilla. Perhe on paras.


Koulutukseen kuului oleellisena osana kielenkäyttö, itsepetokseen ohjelmointi. Ketään vastaan ei taisteltu (zwalczać). Ehehei, vaan ihmisiä suojeltiin (ochraniać). Esimerkiksi Solidaarisuus-ammattiliittoa koetettiin "suojella" järjestelmänvastaisilta aineksilta.


Myös salaisen palvelun eri haaraosastojen välillä oli kilpailua, eturistiriitoja ja keskinäistä jallitusta ja kampitusta. Niinpä valtionvastaisen liikehdinnän hillitsemisosasto koetti vuosikausia napata kiinni erästä todella kovan luokan toisinajattelevaa. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, koska vastavakoilun agentit tarvitsivat häntä omiin juoniinsa. He soluttivat omia miehiään ison kalan lähipiiriin hankkiakseen näille häneltä luotetun toisinajattelijan maineen. Sen jälkeen vastavakoilijat "loikkasivat" länteen kovan toisinajattelijan suosituksineen ja soluttautuivat sikäläisiin puolalaisiin emigranttipiireihin.

Luonnollisesti myös oikeita toisinajattelijoita kiristettiin yhteistoimintaan esimerkiksi keräämällä heistä kompromettoivia tietoja, ennen muuta seksielämää koskevia. (Muistankin, että suomalaisissa lehdissä kohuttiin jossain välissä 80-luvulla seurapiiriuutista: WAŁĘSA KÄY VIERAISSA! Koettakaahan arvata, mikä porukka tämän uutisen on Iltiksen seurapiiripalstalle levittänyt, piti paikkansa tai ei.)


Kapteeni Skiba väittää, että 1980-luvulla Solidaarisuus tunkeutui kyllin syvälle yhteiskuntaan vaikuttaakseen jopa turvallisuuspalveluun. Solidaarisuuden edesottamuksia seurattiin, ei häiritty. Pyrittiin antamaan - kuten puolaksi sanotaan - Jumalalle kynttilä ja pirulle kynttilän pätkä, eli tasapainottelemaan kahden pahan, tai yhtä hyvän, välissä.

Sitten tuli hullu vuosi 1989, ja SB:lle alkoi lähtölaskenta. Vielä viime hetkillä SB oli aktiivinen ja kuuluu muistaakseni jopa murhanneen jonkun - tästä tulee ihan mieleen IRA:n pelottava iskulause: we haven't gone away, you know. Mutta siinä vaiheessa kun Tadeusz Mazowiecki oli pääministeri, pelätty sisäministeri Kiszczak heitti roskiin turvallisuuspalvelun Mazowieckin tapaamia ihmisiä koskevat raportit ja sanoi: paskaako te tuota vielä minun kirjoituspöydälleni kiikutatte, Mazowiecki on ehkä meille ideologisesti vieras, mutta hän on ison luokan pomo tässä maassa, peräti pääministeri, eikä teidän sellaista kuulu vakoilla.

Vuonna 1990 SB lakkautettiin. Tiedustelun ja vastavakoilun väki siirtyi suoraan uuden valtion suojeluviraston UOP:n palvelukseen saatuaan "myönteisen moraalisen verifikaation". Kolmannen, neljännen ja viidennen osaston väkeä odotti enimmäkseen kielteinen verifikaatio eli kalossinkuva persuuksiin julman kommunistisuuden vuoksi, tosin suuri osa tästäkin väestä siivottiin eläkkeelle.

Jännittävää elämää?

Kasablogin Tuula: Haluaisin elää niin mielenkiintoista elämää, että voisin todeta kuten Imagen (1/2005) toimittaja Ilkka Karisto: "Tunnen Madridin keskustan, eksyisin Martinlaaksoon".

Pientä suhteutusta, Tuula: minä eksyisin aivan varmasti Martinlaaksoon, mutta tunnen erinomaisesti Dublinin keskustan. Ja koko Blogistan lienee yhtä mieltä siitä, että meikäläisen elämä nyt ei kadehtimisen väärti ole.

Joskus kymmenen vuotta sitten tunsin yhtä hyvin myös Varsovan keskustan, mutta Novinhan aiheuttama pettymys pilasi minulta tunnetusti puolan ja Puolan vuosikausiksi, ja vasta parin viime vuoden aikana olen onnistunut toipumaan. Ehkä minun pitäisi lähteä jossain välissä taas Varsovaa katsomaan.

Myytillisiä tarinoita

Tätähän nyt ei tietenkään kukaan usko, mutta tosiasia on ja sellaisena pysyy, että ostin kirja-alesta vain kaksi kirjaa: kokoelman ilkeämielisiä sitaatteja sekä Lauri Simonsuuren kokoaman kansansatuantologian Myytillisiä tarinoita. No, okei, tulinhan minä napanneeksi sieltä myös Byronin kootut, joka oli jo valmiiksi alle kympin hintainen, niitä sikahalpoja englanninkielisiä klassikkoliimaselkiä. Ei olisi pitänyt, enhän minä loppujen lopuksi Byronia koskaan suuremmin ole harrastanut, vaikka hänen vaikutuksensa venäläiseen runouteen on sitä luokkaa, että häntä voi miltei pitää yhtenä venäläisistä kirjailijoista.


Luullakseni Myytillisten tarinoiden ansiosta olen jaksanut lukea iirinkielistä kansanperinnettä niin ison pinon, että heikkopäisempiä hirvittää - Myytillisiä lapsena lukemalla opin, että kansantarinat voivat olla oikeasti jännittäviä ja kiinnostavia. Myytilliset on suurimmaksi osaksi työstetty kirjakieliseen muotoon, jopa hiukan huvittavassa määrin: talikkoakin kutsutaan tadikoksi, mikä kuulostaa jo hätävarjelun liioittelulta. Onhan se sikäli etymologisesti oikein, että talikko tai tadikko on johdettu lantaa tarkoittavasta murresanasta tade (genetiivi: tateen) - lienee skandinaavinen lainasana alkujaan, koska islannissa on samaa merkitsevä sana tað. Tateesta on kuitenkin puhuttu niin pienellä alueella, että sana on lainaantunut kirjakieleen murteellisessa muodossaan. (Itse asiassa tadikko kuulosti minusta niin kummalliselta, että jouduin kysymään isoäidiltä, mitä moinen käsittämätön sana tarkoitti, vaikka talikko ällällä oli hyvinkin tuttu ja nähty kapistus, niin kaupunkilaispoika kuin olinkin.) Törmäsin sanaan ensi kertaa kirjan sivulla 194, josta alkavat motiivin Trulli tadikkona toisinnot. Näissä tarinoissa noita on liikkeellä pahanteossa, mutta kuulee ihmisten lähestyvän ja taikoo itsensä kaksihaaraiseksi tadikoksi, tai vaikka talikoksi, jos niin haluatte. Joku ohikulkija tulee syystä tai toisesta katkaisseeksi toisen tadikon haaroista, jolloin trullin todellinen henkilöllisyys esimerkiksi ison talon emäntänä (ts. arvostettuna yhteisön jäsenenä, jota ei sovi epäillä noituudesta) paljastuu, kun hänen havaitaan ilman järkevää selitystä katkaisseen sääriluunsa.


Pikkupojan mielikuvitusta tietysti lietsoivat kaikenlaiset vainaja- ja kummittelutarinat. Tunnetuimpia niistä on tarina kuolleesta sulhasesta, joka tulee hakemaan morsiantaan seurakseen hautausmaahan. Morsian ei ole tietoinen poikaystävän kuolemasta, mutta käy kyytiin, vaikka poika onkin oudon vaitelias. Poika alkaa sitten laulaa kuutamoon: Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, etkös pelkää, elävä? Tyttö vastaa kuitenkin, ettei häntä oman kullan kanssa pelota. Sisu tulee kaulaan vasta kirkkomaalla, kun poika ja hautausmaan muut asukkaat alkavat valmistaa tyttöystävää tervetulleeksi. Tyttö lähtee karkuun, mutta poika onnistuu tarraamaan kiinni vaatekappaleeseen, jonka tyttö sitten aamun valjettua ja apuväkeä haettuaan löytää pojan hautakiven päältä.


Kirjaan on sisällytetty myös Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen sisällyttämä romanttinen tarina käärmeitten käräjäkentästä, joka olisi voinut olla vaikka mallina vanhalle iskelmälle Kuningaskobra. Käärmeet pitävät tapanaan kokoontua tietylle niitylle pitämään käräjiään kultaista kruunua kantavan, ikäänsä jo vaaleaksi muuttuneen kuningaskäärmeen johdolla. Eräänä päivänä sankari, jota Kivi kuvailee romanttisin sanakääntein, saapuu käräjäniitylle ja onnistuu nappaamaan kruunun kuningaskyyn päästä miekkansa kärkeen. Sankari ratsastaa pakoon, mutta käärmeet lähtevät takaa-ajoon, kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. Käärmeet jopa kiertävät itsensä kerälle, ja pyörivät kohta kuin tuhannen kurraa sankarin hevosen jaloissa, kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii. Mies joutuu vieläpä viskaamaan lakkinsa käärmeille, jotka raivoissaan repivät sen riekaleiksi, mutta jatkavat yhtä kaikki takaa-ajoaan. Edes metsän halki ja virran poikki ratsastamalla mies ei saa käärmeitä karistettua kannoiltaan, mutta sitten näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja kohden tulta hän nyt kannusti hevostansa, ja, kietoen itsensä virran kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Kelpo tyyliinsä Aleksimme ei malta olla kiskomatta kaikkea irti tästä kohtauksesta: Niinpä taivaan ratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Hevosparka, josta on jo otettu kaikki irti, menehtyy liekeistä päästyään, mutta käärmeetkin kuolevat liekkeihin, ja sankari jää voittajana seisomaan riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen kalleus. Nuo sanat kädessä ihmeellinen kalleus jäivät sittemmin jossain määrin kummittelemaan meidän poikien - veljeni, serkkuni ja minun - yksityiseen kieleen.