Herrasmieshistorioitsija vastaan ryssän kieltä opiskellut puolihurri

Nettailevalle ja surffailevalle kansalle tuttu tamperelainen herrasmies, historioitsija honoris causa Seppo L. teki taannoin minusta rikosilmoituksen, koska olin sanonut Usenetissä jollekulle venäläiselle, ettei tämän pitäisi vastata nimimerkki Ryssäntappajan (vai oliko se nyt sillä kertaa Miehitettyjen Alueiden Palauttaja) provokaatioihin, koska nimimerkki Ryssäntappaja oli tasapainoton henkilö, jolla oli tapana häiritä ihmisiä lähettämällä näiden sähköpostiin rivoja ja loukkaavia kirjeitä. Herrasmieshistorioitsija L. sydämistyi syvästi tästä törkeästä kunnianloukkauksesta ja teki minusta rikosilmoituksen, ja minut kutsuttiin kuulusteluihin Turun poliisilaitokselle. Laadin etukäteen oman vastineeni, jossa selvittelin herrasmieshistorioitsijan ilmaisemia mielipiteitä minusta, totesin vain sanoneeni hänestä sen, mikä oli yleisessä tiedossa, ja panin mukaan muutamia näytteitä sähköposteista, joita minulla oli mielestäni perusteltu syy pitää herrasmieshistorioitsijan lähettäminä.

Tänään sain sitten postissa ilmoituksen esitutkinnan lopettamisesta:

Höglund oli vastineessaan esittänyt L[...]n yleisesti tiedossa olevaan julkiseen toimintaan nähden uskottavia selityksiä omalle toiminnalleen. Höglundin esittämillä näkökohdilla oli hänen toimintansa motiivien lisäksi merkitystä myös sen arvioinnissa, oliko Höglund omalla kirjoituksellaan lainkaan syyllistynyt kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön täyttävään tekoon. [...] Tutkinnanjohtaja J[...] K[...] on [...] tehnyt asiassa esityksen esitutkinnan lopettamisesta.

Arvioni mukaan tulisin joka tapauksessa jättämään asiassa syytteen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 § 1 kohdan perusteella nostamatta.

Kyseinen lainkohta antaa syyttäjälle oikeuden luopua syytteen nostamisesta, jos rikoksesta on odotettavissa korkeintaan sakkoa ja jos syyllisyyttä tai rikoksesta koituvaa haittaa on pidettävä vähäisenä.

Koska tärkeä yleinen tai yksityinen etukaan ei muuta vaadi, määrään esitutkinnan lopetettavaksi.

Se siitä. Melkein kyllä olisin asiaa näin jälkeenpäin pohtien itse toivonut oikeudenkäyntiä, koska syyttäjä toteaa lopuksi, ettei tätä päätöstä tule pitää kannanottona siihen, olenko loukannut herrasmieshistorioitsijan kunniaa vai enkö.

Juupas, eipäs, ajopuu

Sediksen blogin kommenttiosastossa väännetään kättä jatkosodan luonteesta tavalla, jonka toivoisi jo siirtyneen historiaan. En toki ole juurikaan innostunut kaikenlaisten anonyymien isänmaallisten tavasta ladella pseudouskonnollisia fraaseja tyyliin "sotahistoriamme on kunniakas", koska viime kädessä omassa aseistakieltäytymisessäni oli kyse juuri siitä, että Suomen sotien uskonnollisluonteinen pyhittäminen loukkaa omaa uskonnollista vakaumustani: selkeästi sekulaariin armeijaan olisin kyllä ollut valmis menemään, mutta olosuhteissa, joissa Talvisota on nostettu Jumalan paikalle, kristityllä ihmisellä ei oikein ole sijaa kasarmilla. Ei ihminen voi kahta herraa palvella. Minä olen saanut uskontoni isoäidiltäni, joka yksityiskohtaisesti selitti, mikä on Suomalaisen rukouksen (edelleenkin yksi lempivirsistäni) todellinen, taivaallinen ja teologinen tarkoitus:

Sulta on kaikki suuruus,
henki Sun hengestäs -

eli ihminen ei hybriksessään saa nostaa itseään Jumalan tasolle, vaan hänen tulee alati pitää mielessään, että kaikki on viime kädessä lainaa Jumalalta. Tuo iskulause "sotahistoriamme on kunniakas" loukkaa uskonnollista vakaumustani siksi, että sotahistorian ei kuulukaan olla erityisen kunniakas: jos sodasta selvittiin jotakuinkin vapaana ja siedettävänä maana, kiitettäköön siitä nöyränä ja lakki kourassa Jumalaa laulamalla harras virsi tai seitsemän, mutta luonnollisesti kyse on ainoastaan Herran armosta, ja se, että sotaan ylipäätään tuli osallistuttua, oli kuitenkin viime kädessä synti ja väärin. Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä voi toki olla lieventävä asianhaara se, että maailma pakotti syntisen mukaan maailman pahoihin tapoihin (= sotaan), eikä syntisellä ollut rohkeutta kääntää toista poskea, vaan hän koki välttämättömäksi tarttua aseeseen edes toisen posken suojaamiseksi läimäykseltä. Mutta viime kädessä sotahistoria on kuitenkin synnin historiaa, ja syntihistorialla ylpeileminen on epäkristillistä. "Sotahistoriamme on kunniakas" on siis moraalisesti ottaen pohjimmiltaan samanlainen väittämä kuin jos miestennielijä tai YTM-naistenkaataja julistaisi "panohistoriani on kunniakas, räytykää kurjat".

Lisäksi en malta olla huomauttamatta, että äänekkääseen talvisodalla ylpeilyyn sisältyy kuitenkin implisiittinen solvaus Baltian maita (jotka eivät käyneet omaa talvisotaa) ja Puolaa kohtaan (joka kävi oman talvisotansa syksyllä 1939, mutta hävisi sen, koska joutui keskeisemmällä paikalla sijaitsevana maana taistelemaan naapurien päävoimia, ei pelkkää Leningradin sotilaspiiriä vastaan). "Meidän sotahistoriamme on kunniakas" herättää väistämättä kysymyksen: mikä on se vähemmän kunniakas osapuoli, johon itseämme vertaamme?

En myöskään hyväksy sitä, että joku anonyymi joutorunkkari tulkitsee Sediksen "olevan Stalinin puolella". Olen toki minäkin hiukkasen kyllästynyt tuohon varsin monelta suunnalta tyrkytettyyn näkemykseen, jonka mukaan tuohon "pyssyuskoon" (lainatakseni Pentti Haanpään termiä) uskomattomat ovat kaikki "objektiivisesti" Stalinin puolella. Silti minua hiukan rasittaa Sediksen ylisuuri innostus panna Suomi jatkosodassa hirveän yksiselitteisesti väärälle puolella.

Kuten jo moneenkin kertaan olen sanonut, Suomen sotakokemuksen tarkasteleminen länsieurooppalaisesta perspektiivistä hukkaa pääasian: Suomi oli sodan kannalta nimenomaan itäeurooppalainen maa. Valitettava tosiasia on, että Itä-Euroopassa oli maita, kansoja ja yksittäisiä ihmisiä, joille ei jätetty oikein muuta vaihtoehtoa kuin valita joko kolera tai rutto. Viimeistään Puolan kohtalo oli osoittanut, että läntisten demokratioiden puoli, joka oli toki oikea puoli, ei käytännössä ollut puoli meidän valita; ja yhtä huonolta näytti muiden samassa jamassa olevien maiden tilanne. Puola pysytteli johdonmukaisesti nimenomaan läntisten demokratioiden puolella: Saksa oli puolalaisille absoluuttinen ja tuhoava vihollinen, jonka kanssa mitään kompromissia ei voitu tehdä, mutta koska Stalin oli osallistunut maan tuhoamiseen yhdessä Hitlerin kanssa, myöskään idästä ei totisesti voinut odottaa mitään hyvää. Mutta kun neuvostojoukot tulivat, niiden mukana tuli myös neuvostojärjestelmä, ja läntisen, demokraattisen Puolan puolesta saksalaisia vastaan taistelleet Armia Krajowan partisaanit joutuivat "neuvostovastaisuudestaan" usein julmemmin ja ankarammin rangaistuiksi kuin todelliset natsit omista rikoksistaan.

Toki Suomessa oli vahvoja epäkriittisen saksalaismielisiä voimia, ja Saksan voitto sodassa - sen Hitlerin haaveileman saksalaisen maailmanvaltion syntyminen - olisi käytännössä tiennyt natsijärjestelmän tuloa meillekin. Vaikka rajat olisi vedetty kuinka kauas itään, Suomi olisi käytännössä ollut Saksan saartama (sotavuodet eduskunnassa viettänyt realistinen isoisäni totesi, että Suomelle olisi annettu kyllä pitkä kaistale itää lohdutuspalkinnoksi, mutta hän lähti siitä, että Lappi olisi mennyt peruuttamattomasti saksalaisten haltuun) ja mistään itsenäisyydestä ei olisi voinut puhuakaan, vaikka täällä tietysti olisivat tuossa vaiheessa nousseet valtaan naiivit saksalaisystävät, jotka olisivat varmaan tosissaan kuvitelleet muodollisen itsenäisyyden saksalaisten alaisuudessa olevan vapauden korkein aste. Toisaalta Saksan irrationaalinen slaavilaisvastainen rasismi oli omiaan vieraannuttamaan potentiaaliset liittolaiset idässä, eli jotta Saksa ylipäätään olisi voittanut sodan, Hitlerin olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja esimerkiksi ukrainalaisten kanssa kompromisseihin kykenevä suuri sotapäällikkö, ja meillä varmaan pitkälti uskottiin, että hän ajan oloon osoittautuisi juuri sellaiseksi. Näinhän ei käynyt, vaan Hitler oli rasisminsa vanki, jonka mielestä juutalaisten järjetön lahtaaminen oli sodanpäämäärä sinänsä.

Toki Suomen osallistuminen sotaan Saksan rinnalla oli hyvinkin tyhmänrohkeaa arpapeliä, ja asiasta tunnetusti myös päätettiin pienessä piirissä demokraattista päätöksentekomekanismia konsultoimatta. Päätös saattoi jälkiviisauden valossa olla, jollei nyt oikea, niin ainakin pienempi paha; mutta ihan muodollisesta valtio-opillisesta näkökulmasta siinä on varmasti paljon moitittavaa. Silti olen sitä mieltä, että päätökseen oli muitakin syitä kuin suomalaisten paha fasismi, vaikka en sitä kiistäkään, että se oli omiaan antamaan poliittista nostetta kaikenlaisille epäkriittisen saksalaismyönteisille voimille ja että näiden renkien nouseminen huonoiksi isänniksi oli hyvin suuri riski.

Mutta se siitä. Minua jurppii Sediksen kirjoittelussa ihan oikeasti esimerkiksi se, että hän näkee Venäjän voitonjuhlinnan arvostelijat järkiään jonkinlaisen suomalaisen nationalismin edustajina. Hän ei tunnu ottavan millään tavalla huomioon sellaista mahdollisuutta, että arvostelun taustalla olisi ihan aito huoli Venäjän nykyisestä kehityssuunnasta saati sitten aito solidaarisuus uusia itäeurooppalaisia unionikumppaneitamme kohtaan. Totta kai pölhönationalismi on vuoden 1989 örseltävästä talvisodan syttymisjuhlinnasta saakka valtavirtaistunut huolestuttavalla tavalla. Silti tulisi yhtä lailla kyetä näkemään, että Venäjän arvostelemiseen voi olla muitakin motiiveja kuin oman maan syntien hämärtäminen näkyvistä. Yksi niistä motiiveista on pyrkimys auttaa venäläisiä käyttäytymään sivistyskansan lailla, asettaa venäläisille samanlaisia itsekriittisyyden vaatimuksia, joita olemme asettaneet itsellemmekin, tai vaikka saksalaisille, jotka ovatkin pitkälti täyttäneet nämä vaatimukset varsin mallikkaasti (mistä huolimatta meikäläisessä äärivasemmistossa on viime aikoihin asti esiintynyt rasismin luonteista saksalaisvastaisuutta, johon on usein liittynyt täysin irrationaalisia ja vainoharhaisia kuvitelmia nykyisten saksalaisten imperialismista). Saksalaisilla oli Vergangenheitsbewältigunginsa, ja Saksasta tuli varsin demokraattinen ja vauras maa, joka onnistui selviytymään siedettävän hyvin myös 1970-luvun vasemmistoterrorismista ja sen vastareaktionaan aiheuttamista äärioikeistolaisista ylilyönneistä. (Tässä välissä huomauttaisin kyllä taas, että taistolaisuudesta marmattajien kannattaisi kysyä itseltään, olisiko Neuvostoliiton tukeman terroristiryhmän syntyminen Suomeen ollut parempi vaihtoehto kuin taistolaisuus, jonka toiminnan terroristisin muoto oli teennäisten laulujen hoilaaminen pateettisella äänellä.) Venäjällä taas ei oteta minkään valtakunnan vastuuta Neuvostoliiton julmuuksista - bolsevikit nähdään avaruudesta pudonneina olentoina, jotka vain yhtäkkiä ottivat maan käsiinsä, ei Venäjän oman yhteiskunnan tuotteina, joista sekä tsaarin yhteiskuntajärjestelmä että Venäjän kansankulttuuri ovat pitkälti vastuussa. Luonnollisesti venäläiset nationalistit esittävät bolsevikit myös juutalaisina, kuinkas muutenkaan. Venäjä siis ei ota vastuuta menneisyydestään - ja Venäjä on persläpi. Näillä kahdella asialla on syy-yhteys, aivan kuin syy-yhteys on siinä, että (Länsi-)Saksa otti sen vastuun ja kehittyi vapaaksi ja vauraaksi maaksi.

Unikirjasta

Näin taas omintakeisen unen. Juoni ei ihan jäänyt päähäni, mutta herätessäni älysin tuhertaa siitä muistiinpanot, jotta saatte lukeaksenne oleellisimman osan.

Unessa siis huoneeni seinän rakenne oli sillä tavalla muuttunut, että siihen oli kasvanut ikkunan kohdalle jonkinlainen kerroksesta toiseen kulkeva ilmanvaihtohormi, joka kulki ulko- ja sisäseinän, sekä myös ikkunan sisä- ja ulkoruudun, välistä. Marakattimainen olento kiipesi ikkunasta sisään ja otti pari askelta huoneeni lattialla palaten sitten takaisin hormiin. Kun olento tuli hormista sisään uudemman kerran, se varasti huoneestani jotakin. Sieppasin olennon kiinni ennen kuin se ehti pakoon, ja osoittautuikin, että se oli pienikokoinen laiha rääkätyn oloinen tyttö joka saattoi iältään olla mitä tahansa kahdeksan ja kahdenkymmenenkahdeksan väliltä. Se oli varastanut huoneestani puukon, sen ruosteisen vanhan Mora-puukon joka on tainnut todellisuudessa jo kadota, mutta jota pitkään pidin keittiön kaapissa hätävaraleipäveitsenä.

Tyttö väitti olevansa inkeriläinen - suomea hän kyllä puhui ilman minkään valtakunnan vierasta korostusta - ja varastaneensa puukon vain näytteeksi mafiamiehille, päästäkseen venäläisen alamaailman "laillistetuksi varkaaksi" (вор в законе). Hän näytti myös ruhjottuja ja mustelmaisia käsivarsiaan todistaakseen, että jengi hakkaisi hänet hengiltä, jos hän ei jotenkin todistaisi osaavansa tätä varkaan hommaa.

Tyttö koetti vedota sääliini, mutta en olisi Panu, ellen olisi pysynyt lujana ja ankarana psykonartun valheiden edessä. Koska minulla ei ole omaa kännykkää, menin keittiöön pyytämään naapureilta apua. Keittiössä istui pari outoa mieshenkilöä, mutta heistä ei ollut apua. Heti kun olin saanut tilanteen selvitettyä, he joutuivat nimittäin aivan tohkeisiinsa siitä, että rikollinen oli ulkomaalainen, ja alkoivat suurin piirtein kieli vyön alla ja räkä rinnuksilla selittää, kuinka ulkomaalaiset nekrut raiskaavat naisemme. Tämä keskustelunaihe sai heidät niin kiihkoiseen ja kommunikaatiokyvyttömään tilaan, että oli turha enää yrittääkään saada heiltä apua poliisin hälyttämiseen.

Tyttö yritti vieläkin herättää sääliä, mutta ahnehti liikaa. Aluksi hänen piti pelkästään näytön vuoksi varastaa puukko, mutta sitten hän alkoi osoittaa kiinnostusta myös kirjoihini. Hänen piti ehdottomasti saada myös Séamus Ó Griannan kirja Na Blianta Corracha. Tälle hän keksi jonkin täysin älyttömän perustelun, joka liittyi jotenkin tullimääräysten kiertämiseen. Ehkä hän ajatteli, että kirjaan olisi hyvä piilottaa salakuljetettavia huumeita. Olin ollut jo vähällä uskoa häntä, mutta tässä vaiheessa huomasin, että minua kusetettiin.

Unen lopussa tyttö meni omasta halustaan poliisin puheille ja lupasi ruveta rehelliseksi. Tämä oli niin päälleliimattu onnellinen Hollywood-loppu tälle unelle, että olin siitä unessa itsekin tietoinen.

Pyhissä maissa ja pahoissa

MK:n kanssa vietimme illan elokuvissa. Kyseessä oli tietysti Kingdom of Heaven, taivas maan päällä, vauhdikas tarina keskiajalta, jolloin kiihkouskonnollisuuksissaan öyhöttävät temppeliherrat sytyttivät silkkaa ilkeyttään sodan ristiretkeläisten Jerusalemin kuningaskunnan ja muslimeja johtaneen Saladinin eli Salah al Dinin välille (din tarkoittaa uskoa, uskontoa, mutta en tiedä mitä salah tarkoittaa, pitäisi kai lopultakin hankkia se arabian sanakirja). Tarina päättyi tietysti siten, että ristiretkeläisten viimeinen taistelu teki asianmukaisen vaikutuksen kelpo Saladiniin, joka antoi eloonjääneiden vetäytyä rauhassa valloitetun kaupungin raunioista. Hupaisin hahmo oli mukavuudenhaluinen arkkipiispa, joka loppuvaiheessa vaati Jerusalemin puolustusta johtanutta Baliania henkikullan säilyttämiseksi kääntymään vaikka muslimiksi. Luonnollisesti Allahu akbaria huutaneet arabisoturit näyttäytyivät selvästi ainakin temppeliherroja sympaattisempana porukkana. Elokuvan loppu- tai epilogivaiheen ironia osui kohdalleen.

Vitsi on jo vanha, mutta toistetaan se vielä kerran: maa, johon on valunut viattomien uhrien verta, on pyhä. Tämän takia puhumme Pyhästä Maasta. Niin, ja älkäämme myöskään unohtako Pyhää Venäjää. Pyhittämistä jatketaan paremmankin asian väärtillä innolla joka päivä, kuten uutisista selviää.

Meemi

Tyylittömästä Tajunnanvirrasta löytyi juuri minulle tarkoitettu meemi.


1. Ota hyllystäsi viisi kirjaa...
2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke,
3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke,
4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100,
5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
6. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
7. Tee virkkeistä jono.

Who would have thought that the storm blows harder the farther it leaves Paradise behind? Sunnuntaina päätimme lähteä eväsretkelle. Is iad sin Aodh Mac an Bháird agus a dheartháir, Feargal. Strindbergs reaktionära ställningstagande i kvinnofrågan hade blivit för mycket. And then it was cold, cold, and completely dark, as she took them through alone.

Kirjat olivat Benedict Andersonin Imagined Communities, Pasi Jääskeläisen Missä junat kääntyvät, Niall Ó Dónaillin Na Glúnta Rosannacha, Per I. Gedinin Litteraturens örtagårdsmästare ja Guy Gavriel Kayn The Summer Tree. Koska olen tunnetusti poikkeuksellisen mukava mies, kerron, mitä tuo iirinkielinen lause tarkoittaa: "He olivat Aodh Mac an Bhaird" - nykyään se kirjoitetaan ilman aksenttia a:n päällä - "ja hänen veljensä Feargal." Kirja, josta tämä on peräisin, on Ulsterin iirinkielisistä kirjailijoista tunnetuimpien, siis Griannan veljesten, kotiseudun historia. Tuo viittaus Strindbergin taantumuksellisiin naisasenteisiin taas tulee Strindbergin kustantajaa Bonnieria käsittelevästä kirjasta.

Blogimaailman surkein esitys

Viime päivinä Blogistanissa on näköjään herättänyt tiettyä huomiota se säälittävä pelle, joka vuosi sitten terrorisoi Peter Elkin kommenttiosaston olemattomiin. Kyseessä on tietenkin nimimerkki Finnpundit, josta näkee yhdellä vilkaisulla, mitä lajia hän on. Surkimus hakee huomiota jenkkilibertaristi Finland for Thoughtin kommenttiosastolta - kyseinen FfT on tyypillinen muita maita ymmärtämätön amerikkalainen, provincial bigot, joka ei juurikaan tunnu vaivautuvan sopeutumaan yhteiskuntaamme - onhan hän libertaristikin, siis amerikkalaisten oman fundamentalismin ja totalitarismin kannattaja. (Suomalaiset tytöt toki pitävät auliisti pimppaa tarjoamalla hänen vieraantumisen tunteensa loitolla, hänhän on jännittävä ulkomaalainen ja puhuu kaiken lisäksi sitä kieltä, jota täällä osaa mongertaa amis ja jopa luonnontieteilijäkin.) Finnpundit on mitä ilmeisimmin oikeistolaisessa ympäristössä kasvanut suomalainen, joka on aivopesty ajattelemaan, että demarien sun muiden kommunistien touhut ovat pilanneet täkäläisen yhteiskunnan peruskoululla ja sosiaaliturvalla. (Todellisuudessa ongelma on, että kun kaikki peruskoulussa koulutetaan, myös roskaväen lapset, pelkkä oikeistolainen koti ei riitä enää takaamaan pojille menestystä elämässä, ja sehän on sekä poikien että heidän vanhempiensa mielestä niin väääääärin.) Niinpä häiskä on sitten lähtenyt vapauden ja purukumin kotimaahan kultaa vuolemaan siinä uskossa, että se on hänen todellinen ideologinen kotimaansa, kuten Neuvostoliitto aikoinaan kommunistien.

Siellä onkin sitten osoittautunut, että jenkkilässäkin edellytetään ainakin maahanmuuttajilta oikeaa lahjakkuutta ja koulutusta hyviin asemiin pääsemiseksi, pelkkä oikeistolaisuus ja röyhkeys ei riitä. Mutta koska Finnpundit ei voi ottaa lusikkaa kauniiseen käteen ja myöntää, että paskan myivät vaikka priiman tilasin - koska hän ei voi myöntää vanhempien antaneen hänelle väärät ja huonot elämänarvot - hän syyttää sitten omasta epäonnistumisestaan Suomea ja suomalaisia ja Eurooppaa vähän yleisemminkin. Tuoreimmassa heitossaan hän vaati meille kuolemaa ja tuhoa, minkä jälkeen hänellä on otsaa syyttää kaikkia muita kiihkoilijoiksi ja fanaatikoiksi. Moiseen fanatismiin Suomea kohtaan kukaan oikea amerikkalainen ei tietenkään vaivautuisi: vain kotimaansa myynyt ismenniekka, joka ei pysty myöntämään hävinneensä kaupoissa, kykenee tuollaiseen spesifisti suuntautuvaan vihaan.

Mitään kovin syvällistä analyysiä Finnpundit ei harrasta, kunhan jauhaa monomaanisesti loputtomiin Suomesta vapaamatkustajien maana. Meikäläinen tiedonvälitys on hänelle tietysti sosialistien propagandaa. Hänen juttunsa ovat juuri niin ikävystyttävää, omaa kehäänsä kiertävää toistoa kuin mielisairaiden tarinat yleensäkin. Kovin usein hän ei bloggaa, sillä sanottavaahan hänellä ei koskaan ole; mahdollisesti hänellä on jenkkilän oloissa, jotka ovat aika armottomat maahan muuttaneita toistaitoisia luusereita kohtaan, melko rajalliset mahdollisuudet päästä tietokoneelle kirjoittelemaan.

Sanalla sanoen en ymmärrä, miksi Blogistan vaivautuu välittämään moisesta katkerasta luuserista, joka lienee jo roskapöntöistä ruokansa hakeva street lunatic. Hän on jo rangaistuksensa saanut. Jos hän tulee kommenttiosastoille remuamaan, hänen juttunsa on helppo poistaa.

Lem

Timo kyseli tuossa juuri suhdettani Lemin tuotantoon. No, se suhde on juuri niin lämmin kuin tästä kädessäni olevasta Tähtipäiväkirjojen alkukielisestä versiosta voi päätellä. Valitettavasti en ole onnistunut hankkimaan puolaksi muita Lemin teoksia kuin Nuhan ja hänen suomeksi ilmestymättömän, kaksiosaisen katsauksensa scifin pulp- ja klassikkokausiin, Fantastyka i futurologia. Suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi olenkin sitten lukenut kaiken käsiini osuvan - ruotsiksi oli pakko lukea ainakin Doskonała próżnia (Det perfekta tomrummet) sekä Ciemność i pleśń (Mögelmörkret), saksaksi taas tutustuin jo 18-vuotiaana pilotti Pirxin (Opowiadania o pilocie Pirxie) seikkailuihin, joita pidettäneen yleisesti välityönä, valmistelevina tutkielmina Lemiä niin kovasti kiinnostaneesta robottiaiheesta. Saksaksi Pirxin seikkailut ovat ilmestyneet kahdessa niteessä, Terminus ja Die Jagd, joista minulla on jälkimmäinen omana, jollei se sitten ole jo kulunut olemattomiin. Terminuksen sisältämät Pirx-jutut luin ruotsinkielisestä kokoelmasta Rymdpiloten Pirx, joka löytyy ainakin Turun kaupunginkirjastosta, tai löytyi ennen.


Lem on niitä kirjailijoita, joihin mielelläni palaan nostalgiasyistä. Ensimmäinen omilla rahoilla kirjakaupasta ostamani kirja (Saksasta tilattuja pokkareita ei lasketa) taisi itse asiassa olla Kyberias. Erään kerran minulta meni ilta pilalle, kun veljeni oli vohkinut luettavakseen Kyberiakseni, josta olin aikonut nautiskella. (Sen muuten pitäisi olla suomeksi nimeltään Kyberiadi, eikä Kyberias.) Valitettavasti en ole sitäkään onnistunut hankkimaan mistään puolaksi. Pitäisi varmaan yrittää kovemmin. Alkuteksti täytyy nimittäin joskus vielä nähdä. Suomentaja on nero - esimerkiksi juristin ja jumalaattori ovat täysin hillittömiä keksintöjä. Suomennos on muuten tehty englanninkielisestä käännöksestä.



Ja jos nyt joku ei tiedä, mitä vehkeitä ovat juristin ja jumalaattori, niin juristimella tarkoitetaan tietysti lainopillista neuvonantajaa, jonka toinen Kyberiaksen kahjoista keksijähahmoista, joko Trurl tai Klapausius, valmisti kaatamalla kattilaan öljyä ja elektroniikkakomponentteja. Kun tämä puuro alkoi aikanaan puhua, keksijä kysyi siltä lainopillisia neuvoja. - Jumalaattori taas oli teknillinen laite, jonka korkeimman mahdollisen teknisen kehitystason saavuttanut sivilisaatio rakensi Jumalan korvikkeeksi, jollen väärin muista.


Lem kuului oleellisesti yläaste- ja lukioikäni scifivaiheeseen. Siinä missä hylkäsin scifin vuosikausiksi - olen oikeastaan palannut kunnolla sen pariin vasta yli kolmekymppisenä - Lemistä en luopunut oikeastaan koskaan, ja vaikka puolan opiskeluni tärkeimpiä innoittajia oli halu lukea Miłoszia alkukielellä, Lem tuli heti kintereillä. Nuhan alkuteos Katar - sana ei tarkoita (ainakaan pelkästään) katarria vaan nimenomaan nuhaa (myös eräissä saksan murteissa Katarrh on nimenomaan nuha) - oli ehkä ensimmäinen puolaksi kokonaan lukemani kirja. Ostin sen Poznańista elokuussa 1989. Siitä näkee jo päältä, että ainakin kansidesignin puolesta se edustaa uutta aikakautta puolalaisessa kirjapainotaidossa. Typografia on Puolassa aina osattu - tämäkin kirja oli painettu hienostuneella, pyöreämuotoisella antiikvalla, joka ei tainnut olla ihan Timesiä, mutta jotain sinnepäin - mutta sen lisäksi kirjan kannet oli koristeltu jollain futuristis-scifistisellä, mutta ei osoittelevalla eikä räikeällä motiivilla. Se oli suoraan sanoen hyvin länsieurooppalaisen scifikirjan näköinen painotuote. Valitettavasti tästä kauniista kirjasta ovat lehdet alkaneet putoilla. Lieneekö tallessakaan enää?


Nuhassa tärkeintä tunnetusti on ilmapiiri. Itse asiassa Nuhan ajatteleminen auttaa kummasti sopeutumaan nykyajan hämmentäviin ilmiöihin, joiden edessä tunnen useinkin olevani samalla tavoin hämmentynyt kuin Nuhan päähenkilö, jonka nimi ei ollut Arthur Adams eikä George Simpson, vaan John - "mutta äitinne taisi kutsua teitä Jeaniksi", koska Johnin äiti oli kanadanranskalainen. John oli allergiasta kärsivä astronautti, jonka olisi heinänuhansa vuoksi pitänyt jäädä varamieheksi, mutta joka pääsikin oikealle avaruuslennolle. Johnin asema toisen luokan astronauttina toi aina mieleeni Valituista Paloista pikkupoikana lukemani lyhennelmän Apollo 11 -astronautti Collinsin muistelmateoksesta Carrying the Fire, joka kirjallisuutena pesee vaivatta suurimman osan scifistä. (Jos Ilkka Kokkarinen ei vielä ole lukenut sitä, kehotan vakavasti häntä paikkaamaan ammottavan aukon sivistyksessään.)

Ei ihan vielä esikoiskirjailijaa, mutta...

Sain kirjeen kustantajalta. Iirikirjani ei ihan vielä ole kustannussopimuskunnossa, mutta tietty selkeästi määritelty omarbetning tekisi siitä jo paremman. Kustannustoimittajan antamat neuvot ovat osapuilleen samoilla linjoilla kuin omakin arvioni, ja olen jo ryhtynyt parantelemaan käsikirjoitusta.

Kuulemma aihe on semmoinen, että yhteistyö riikinruotsalaisen kustantamon kanssa on kannattavuussyistä aivan välttämätöntä. Toisin sanoen jos saan kirjan julkaisukuntoon, Ruotsin markkinat ovat heti avoinna. Ja Ruotsissa tunnetusti opetetaan iiriä yliopistossa. Täytyy siis nostaa rimaa, vaikka kirja onkin tarkoitettu etupäässä populääritieteelliseksi.

Aivan eri aiheesta: netistä löytyi ilmaiseksi koneelle ladattavassa muodossa se sama hepreankielisen Vanhan testamentin editio, jonka kalliilla rahalla ostin viime vuonna. Mukana tuli vielä kaksi raamatunkäännöstä, hepreankielinen Uuden testamentin käännös ja nykyhepreaan(kin) orientoitunut alkeiskurssi. Muutenkin netistä löytyy ilmaista heprean oppimateriaalia - tekstejä, videoita, konkordansseja, kursseja, kielioppia - sellaisia määriä, että sillä kouluttaisi kokonaisen armeijan rabbiineja.

Opetelkaa siis hepreaa. Ei tule kalliiksi. Sitä paitsi siitä on oikeasti apua myös arabian opettelussa. Yhtäläisyydet ovat minullekin ilmeisiä jo tällä alkeistasolla. Niin, ja hepreaa opiskelemalla voi näyttää keskisormea sekä muslimifundiksille että uusnatseille. Mikäs sen hauskempaa.

Sitä paitsi hepreaksi voisi kirjoittaa typerien uusnatsien oveen TÄÄLLÄ ASUU VITUN UUSNATSIMULKKU. Aina voi toivoa, että siitä kulkee ohi joku Mossadin agentti, jolle juolahtaa mieleen käyttää mielekkäällä tavalla hyödyksi se viimeinen dum dum -luoti.

Trzeci Maja w Wolnej Polsce

Toukokuun kolmas päivä on taas ollut Puolan kansallispäivä siitä saakka kun maa vapautui säälimättömän ja julman Ryssän armottomasta ikeestä. Sen kunniaksi nousemme kaikki seisomaan, otamme hatun päästämme ja laulamme kansallislaulun:

Jeszcze Polska nie zginęła,
Póki my żyjemy,
Co nam obca przemoc wzięła,
Szablą odbierzemy.

Marsz, marsz, Dąbrowski,
Z ziemi włoskiej do Polski,
Z twoim przewodem
Łączym się z narodem.

("Puola ei ole vielä menetetty, niin kauan kuin me elämme.
Minkä vieras väkivalta meiltä otti, sen otamme sapelilla takaisin.
Mars, mars, Dąbrowski, Italian maasta Puolaan.
Sinun johdollasi liitymme kansaan.")

Nuorena miehenä, kun en vielä osannut puolaa hyvin, menin käymään maassa - elokuussa 1989. Vaikka ns. perestroika ja glasnost (jotka muuten ovat puolaksi przebudowa ja jawność) olivatkin jo avanneet maata sananvapaudelle, "se asemapäällikön näköinen tyyppi", myös eteläamerikkalaisilta sotilasdiktaattoreilta tuttuun tapaan mustia laseja pitänyt Wojciech Jaruzelski, istui yhä kuin tatti Belwederissä, Varsovan presidenttipalatsissa, ja - kuten olen sittemmin voinut lukea, myös SB (paikallinen turvallisuus- tai pikemminkin turvattomuuspalvelu) oli yhä toiminnassa ahdistellen oppositiota. Samalla kuitenkin väistämätön oli jo käynnissä. Maassa oli pidetty ensimmäiset edes osittain vapaat sejmin vaalit, ja kansa oli kokoontunut radiovastaanottimiensa ääreen kuuntelemaan, kuinka oikeassa parlamentissa väitellään. Välillä joku puhujista sai kuulijat nauramaan, ja siihen yhtyivät kotonaan myös radion kuuntelijat täynnä helpotusta: meitä eivät enää hallitse aurinkolaseja sisätiloissa pitävät yrmeät tinanapit salakabinettiensa kätköistä, vaan kaltaisemme ihmiset, jotka jopa nauravat. - Tietenkään ei monta vuotta mennyt siihen, kun kansa oli jo väsynyt parlamentin alituisiin riitoihin, siihen, mitä ruotsiksi kutsutaan nimellä polsk riksdag (!) ja puolaksi suorasukaisemmin polskie piekło, ja saatoin jo itse aavistaa, että siihen ei kauaa menisi, kun tästä ekstaattisesta myrskystä jo selvittäisiin synkemmille vesille. Mutta kuten isossa kirjassa sanotaan, kaikella on aikansa: on aika heitellä kiviä ja kerätä kivet, aika valittaa ja aika tanssia riemusta, aika olla skeptinen ja kyyninen ja aika heittäytyä yleiseen ilonpitoon,

czas rodzenia i czas umierania,
czas sadzenia i czas wyrywania tego, co zasadzono,
czas zabijania i czas leczenia,
czas burzenia i czas budowania,
czas płaczu i czas śmiechu,
czas zawodzenia i czas pląsów,
czas rzucania kamieni i czas ich zbierania,
czas pieszczot cielesnych i czas wstrzymywania się od nich,
czas szukania i czas tracenia,
czas zachowania i czas wyrzucania,
czas rozdzierania i czas zszywania,
czas milczenia i czas mówienia,
czas miłowania i czas nienawiści,
czas wojny i czas pokoju.
(lähde)


Siinä voi nähdä jotain symboliikkaa, että toukokuun kolmantena ei juhlita mitään ratkaisevaa sotavoittoa eikä itsenäisyysjulistusta, vaan toukokuun 3. päivänä 1791 julistettua perustuslakia. Vanha aatelisten tasa-arvoon perustuva Rzeczpospolita, kuningaskunta, joka oli samalla tasavalta, oli ajautunut venäläiseksi protektoraatiksi, koska sejmissä eli valtiopäivillä jokaisella aatelismiehellä oli liberum veto eli rajoittamaton veto-oikeus...

Sejmin puhemies: O ile zgoda jest, przejdźmy do następnej sprawy... ("Jos kerran siitä ollaan yhtä mieltä, siirrytään sitten seuraavaan asiaan...")

Ääni sejmistä: Nie ma zgody. ("Ei ole yksimielisyyttä.")

Sejmin puhemies: Jak to nie ma? ("No mikä ettei?")

Ääni sejmistä (ja tällä kertaa se karmii selkäpiissä asti jokaista läsnäolijaa): Nie pozwalam. ("Minä en salli.")


Liberum veto, jonka puitteissa yhden ainoan aatelismiehen heittämät sanat nie pozwalam saattoivat kaataa mitä järkevimmätkin esitykset valtiopäivillä, ja liberum conspiro, joka tarkoitti suunnilleen vapaata kapinointioikeutta yksityisarmeijoineen sillä ehdolla, että kapinasta, tai konfederacjasta eli kapinoitsijoiden yhteisöstä ja kapinan tarkoituksista ja tavoitteista, oli asianmukaisesti ilmoitettu kuninkaan viranomaisille (jos ei, kyseessä oli rokosz eli laiton kapina), on mielellään nähty vapauden ja demokratian symboleina. Demokratia ulottui vain aatelismiehiin, mutta näistäkin suuri osa oli gołotaa eli maatonta maalaisaatelia, szlachta brukowaa eli kaupunkien katukiveystä mittailevaa maatonta aatelia tai szlachta zagrodowaa eli aitausaatelia, juuri sitä maaköyhää maalaisaatelia, jonka erotti talonpojista vain aitaus - tai Suomessa tutun anekdootin mukaan se, että nämä aateliset menivät rukkaset käsissä heinätöihin, kun maaorjatalonpojilla ei ollut edes rukkasia. Ajatus, että kuka tahansa gołotan edustaja oli periaatteessa yhtä iso herra kuin todelliseen varakkaaseen magnateriaan kuuluva öykkäri, oli tosiaankin omiaan luomaan demokraattista pelottomuutta isoja herroja kohtaan...

Kuningas: Milcz błaźnie! ("Suu kiinni, pelle!")

Kazimierski: Błaznem nie jestem, lecz obywatelem, który wybiera królów i obala tyranów! ("Minä en ole mikään pelle, vaan kansalainen, joka valitsee kuninkaat ja kaataa tyrannit!")

Mutta viime kädessä juuri liberum veto ja liberum conspiro kaatoivat Puolan.


Nierządem Polska stoi, trafnie ktoś powiedział,
Lecz drugi odpowiedział, że nierządem ginie.
Pan Bóg nas ma za błaznów. I to prawdy blisko,
Że między ludźmi Polak jest Boże igrzysko.

Ne edustivat libertaristien nykyään saarnaamaa vastuutonta ja kaoottista vapautta, ja on varsin kuvaavaa, että itsenäisen Puolan kaatoivat yhteistyössä Venäjän kanssa nimenomaan rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat aatelismagnaatit juuri väärinkäyttämällä liberum vetoa ja liberum conspiroa - julistaen, että niistä ei voitu luopua, koska ne olivat yhtä kuin puolalaisten ikiaikainen vapaus, mutta estäen niiden avulla kaikki uudistukset, joilla olisi saatu kavennettua venäläisten valtaa. Aateliston keski- ja alaluokka, jolla oli eniten menetettävää, kannatti toukokuun kolmannen päivän perustuslakia, johon kuului oleellisena osana, että liberum veto ja liberum conspiro korvattaisiin moderniin demokratiaan kuuluvilla enemmistöpäätöksillä ja yhdellä julkisella armeijalla yksityis- ja ryhmäkunta-armeijoiden asemesta. Siis - moderniin demokratiaan siirtyminen tarkoitti vapautusta libertarismin ikeestä. Se on toukokuun kolmannen päivän sanoma.

Mutta mitä sitten tulee siihen "Voiton päivään", jota inhalla Ryssänmaalla on lähipäivinä tarkoitus juhlia...

Kto powiedział, że Rosjanie to są bracia nas Lechitów,
Temu pierwszy w łeb wypalę pod kościołem Karmelitów!

("Joka sanoi, että venäläiset ovat meidän puolalaisten veljiä,
sille ensimmäisenä ammun napin otsaan Karmeliittakirkon luona!")

Kun Puolassa viime vuonna muisteltiin Varsovan kansannousua, Venäjän suurlähettiläs toimitti juhlijoille idioottimaisen kirjeen, jossa hän muun muassa julisti: "Jestem przekonany, że najważniejsze, o co powinniśmy dbać, to bezcenne doświadczenie wspólnych działań w latach II wojny światowej narodów o odmiennej historii, kulturze i tradycjach politycznych, narodów, które łączyła walka ze wspólnym wrogiem". (...) "W ziemi polskiej spoczywają szczątki 600 tys. żołnierzy radzieckich, którzy polegli wyzwalając Polskę od najeźdźców faszystowskich".(...) "Pamięć o bohaterach Powstania Warszawskiego, jak i owoce naszego wspólnego zwycięstwa są święte". - "Olen vakuuttunut siitä, että tärkeintä, mistä meidän tulisi välittää, on rajattoman arvokas kokemuksemme yhteistyöstä, jota toisen maailmansodan vuosina harjoittivat historialtaan erilaiset valtiot yhteisen vihollisen kukistamiseksi. [...] Puolan maaperässä lepäävät niiden 600 tuhannen neuvostosotilaan ruumiit, jotka kaatuivat vapauttaessaan Puolaa fasistisista hyökkääjistä. [...] Varsovan kansannousun sankarien muisto on pyhä, kuten yhteisen voittomme hedelmien muisto." Sitä vastoin Ribbentrop-Molotov -sopimuksen muiston herra suurlähettiläs on unohtanut. Kuten eräs kapinan osanottaja, Bogdan Hryniewicz, sanoi vastaukseksi lähettilään kirjeeseen:

"Żadnej kooperacji nie było, oni wszyscy czekali, żeby nas wykończyć. Pisanie o tym, że była jakaś kooperacja w czasie II wojny światowej to fałszowanie historii."

"Mitään yhteistyötä ei ollut, he kyttäsivät vain tilaisuutta tehdä meistä selvää. On historian väärentämistä kirjoittaa, että toisen maailmansodan aikana oli minkäänlaista yhteistyötä [puolalaisten ja neuvostoliittolaisten välillä]."

Itse asiassa Neuvostoliiton = Venäjän käsitykseen yhteistyöstä puolalaisten kanssa sisältyivät mm. seuraavat asiat:

- Puolan miehittäminen yhteistyössä Saksan kanssa;
- puolalaisten upseerien joukkomurha Katyńissa;
- kyseisen joukkomurhan tietoinen piilotteleminen rakentamalla tahallisesti Valko-Venäjän natsismin uhrien pompöösin propagandistinen muistomerkki melkein samannimiseen Hatynin kylään (80-luvulla muuten silloisen riippumattoman rauhanliikkeen edustajat Neuvostoliiton kylään kutsumina ottivat kyseisellä muistomerkillä puheeksi sen oikean Katyńin joukkomurhan - ja tämän näki silloin Suomen televisiosta);
- ideologisesti "väärällä" puolella olleen Armia Krajowa -vastarintaliikkeen jäsenten vangitseminen ja jopa teloittaminen "fasisteina", samalla kun mitätön kommunistinen terroristiryhmä Gwardia Ludowa/Polska Armia Ludowa julistettiin suuriksi sankareiksi ja ainoaksi oikeaksi vastarintaliikkeeksi. (Sen porukan kuuluisin isku kohdistui saksalaisten upseerien klubin kahvilaan: kyseessä oli puhdas terroriteko, joka vain yllytti saksalaiset kostamaan siviileille. Iskuun osallistui muuten nuorena miehenä Bohdan Czeszko, joka sittemmin tuli tunnetuksi kommunistisena propagandakirjailijana. Hänen kommunistisesta näkökulmasta kirjoitetusta sota-aikoja kuvaavasta romaanistaan Pokolenie, "Sukupolvi", Andrzej Wajda kuitenkin aikoinaan teki samannimisen elokuvan, joka on ainakin Wajdan oman työn kehityksen kannalta merkittävä. Kirja muuten löytyy puolaksi Turun kaupunginkirjastosta, ehkä se pitäisi yleissivistyksen takia lukea. Uusia painoksia tuskin tulee, mikä ei taida olla suuri vahinko.)

Venäjän nykyisestä historiankäsityksestä on tarkoin siivottu pois totuus kaikesta siitä epäreilusta ja vastenmielisestä, mihin Neuvostoliitto - tuo kyltti, jonka takana Venäjän bisneksiä tässä välillä joitakin vuosikymmeniä hoidettiin - syyllistyi. Sen takia pidän oikeasti valitettavana, että Halonen menee Moskovaan Putinin popedapäivää juhlimaan. Se ei ole oikein Venäjää kohtaan, joka ei ikinä nouse ylös ravasta, saastasta ja maksoittuneesta veri- ja aivokudospuurosta, ennen kuin venäläiset ottavat kollektiivisen vastuun Neuvostoliiton raakuuksista samalla tavalla kuin saksalaiset ovat ottaneet kollektiivisen vastuun natsien raakuuksista. (Sinä aikana kun saksalaiset ottivat vastuun natsien raakuuksista, Saksan Liittotasavallasta tuli esikuvallisen hyvinvoipa ja kansanvaltainen valtio. Sinä aikana kun venäläiset ovat pakoilleet omaa vastuutaan Neuvostoliiton rikoksista, Venäjän asiat ovat menneet entistä pahemmin päin helvettiä. Tässä on - rohkenen väittää - jonkinlainen kausaliteettisuhde.) Se ei ole oikein Puolaa, Tšekkiä, Slovakiaa eikä Baltian maita kohtaan, ja he ovat meidän unionikumppaneitamme EU:ssa. Tämän pitäisi ihan oikeasti merkitäkin jotain.

Ai, miksikö tätäkin merkintää on raskautettu sellaisella määrällä puolan kieltä? No tietenkin siksi, että ojczyzna - polszczyzna.

Treenipunnus valovuosien takana

Tästä muuten saa hienon taustakuvan. Se on Ketun tähtikuviosta kurkkiva Käsipunnussumu M27, vai lieneekö suomeksi Treenipainosumu - kertokaa minulle, viisaammat, mikä sen suomenkielinen nimitys on. Kuten asiaan kuuluu, tiedän sen kyllä iiriksi: Réaltnéal an Tromáin Lúith. Pikkupoikana populääritähtitieteellisiä kirjoja lukiessa tunsin aina kylmiä väreitä selkäpiissäni, kun jollakin tähtitieteellisellä kohteella oli NGC-alkuinen tunnus, koska sellaiset olivat yleensä galakseja jossain ylimaallisen kaukana - nyttemmin tiedän, että NGC tarkoittaa "Tähtisumujen, tähtijoukkojen ja galaksien uutta yleisluetteloa", joten siihen kuuluu myös täällä Linnunradassa sijaitsevia sumumaisia kohteita - esimerkiksi tämä treenipaino on NGC6853.

Öljyhuippu

Kun en ole aiemmin ottanut kantaa öljyhuippuun, niin teenpä sen tässä.

Minä en usko, että öljyhuippu merkitsee katastrofia. Tässä iässä olen jo oppinut ottamaan rennosti. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että etevät nuoret insinöörit, kuten Markku Jantunen, ottavat asian riittävässä määrin omakseen, jotta asiat saadaan lutviutumaan edes siedettävälle mallille hyvissä ajoin. On mahdollista, että ydinvoima on merkittävä osa ratkaisua tai sitten ei, pysyvästi tai tilapäisesti - en ole varma siitä, että Markun hehkuttama hyötöreaktoritalous on niin keskeisellä sijalla kuin hän arvelee, tavanomaisissa fissiovoimaloissa käytettävä torium lienee merkittävämpi. On mahdollista, että maailmalla joudutaan merkittävienkin geopoliittisten uudelleenjärjestelyjen eteen - ennen kaikkea Yhdysvaltain valumisen ansaittuun kolmannen maailman kurjuuteen toivoisi tapahtuvan niin, ettei siitä olisi meille harmia. Mutta samalla pidän mahdollisena, että me onnistumme selviämään Kekkosen kusi sukassa -metodia käyttäen joltisellakin kunnialla.

En minä sitä minään hirveänä katastrofina pidä, jos nyt vihreät joutuvat siirtymään yhdeksi konservatiiviseksi poliittiseksi voimaksi muiden samanmoisten sekaan ja Markku ja muut insinöörit (jotka muuten puheissaan kuulostavat yhtä virkistävän nuorilta ja reippailta kuin vihreät silloin ennen vanhaan, kun minä olin teini-ikäinen luonnontieteilijäidealisti joka halusi pelastaa maailman) astuvat siihen yhteiskunnalliseen rooliin, joka hippi-idealisteilla oli ennen. Annetaan poikien yrittää. Aika aikaa kutakin. Tuskin he missään kohdassa pääsevät missään mielessä liian pitkälle - sitä varten yhteiskunnassa on riittävästi kontrollimekanismeja ja -ryhmiä. Ja joka tapauksessa he ovat meidän puolellamme. On oikein virkistävää nähdä, että maassamme ainoastaan vihoviimeiset luuserit nöyristelevät Yhdysvalloille, mutta nämä reippaat nuoret insinöörit ovat isänmaan erillisestä intressistä tietoinen, jenkkeihin asianmukaisen epäluuloisesti suhtautuva voima.

Mutta jos olisin Suomen presidentti, diktaattori tai imperaattori, asettaisin neuvottelukunnan pohtimaan sitä, miten Suomi voisi hyödyntää öljyhuippua noustakseen kaikkia muita maita hallitsevaksi, johtavaksi ja sortavaksi valtioksi. Kaikenlaisen innovaatiohömpötyksen sijasta olisi syytä härskisti vedota asiantuntijoiden suuruudenhulluuteen ja raakaan nationalismiin. Ne ovat varsin tehoisia voimia, kun ne pannaan innovaation moottoriksi. Mitään tyhjänpäiväisempää ei ole kuin koota yhteen joukko ikävystyneitä laskutikkumiehiä ja sanoa, että innovoikaa nyt. Ehei. Ei kukko käskien. Annetaan heille mieluummin sellainen motiivi, jolla ennenkin on lennetty tähtiin.

Eikä tämä merkitse, että olisin missään mielessä luopunut omasta vihertävästä vasemmistolaisuudestani. Otan vain lukuun sen mahdollisuuden, että olen väärässä ja nuoret insinöörit ja erektuslaiset oikeassa. Myös kaikenlaisten tiinakaareloiden toivoisi pohtivan sitä mahdollisuutta. Mutta eivät he pohdi, ja juuri siksi he kuuluvatkin menneeseen maailmaan.

Moolokin suihin vaan

Tiina Kaarelan päiväkirjasta paljastuu lisää mielenkiintoisia yksityiskohtia: hänellä on tytär, joka ilmeisesti on naimisissa italialaisen kanssa, ja tuntuu sekä vävy että tämän kotimaa kovasti anoppia miellyttävän. Kuten tiedämme, Italiassa ei tiedostava feminismi juurikaan poikien kasvatukseen puutu; ja sekä Italiassa että Espanjassa tavalliset lehtikioskit notkuvat täynnä sen luokan pornoa, että varsin paatunutkin suomalainen hätkähtää. Nuoria poikia ei syyllistetä pornon tiiraamisesta, vaan se nähdään normaalina vaiheena nuorukaisen elämässä. Ja kas kummaa: näistä pornon keskellä varttuneista nuorukaisista tulee käypiä aviomiehiä ja unelmavävyjä suomalaisille feministeille - niille samoille, jotka omistavat merkittävän osan ajastaan nuorten suomalaisten poikien (sekä omien poikien että muidenkin) syyllistämiselle siitä, että nämä tiirailevat pornoa.

Toisin sanoen: Samalla kun he omassa ja tyttäriensä elämässä hyväksyvät sen, että hyvä mies on sellainen, jota ei ole koko herkän murrosikänsä ajan syyllistetty siittimestään, he tekevät kaikkensa, jotta heidän omista pojistaan ei tulisi hyviä, parisuhdekelpoisia ja onnellisia miehiä. Heidän feminisminsä voisi ottaa vakavasti maailmanparannusaatteena, jos he joko kammoksuisivat rasismiin verrattavalla inholla machomaiden miehiä tai ainakin osoittaisivat selviä merkkejä jonkinlaisesta kulttuurisokista joutuessaan kohtaamaan nämä miehet ja heidän häpeilemättömän ja anteeksipyytelemättömän miehekkyytensä. Mutta silloin kun tällainen tumma ja komea ja ennen kaikkea itsetuntoinen mies ilmaantuu maisemiin, naisten biologinen ohjelmointi kolkkaa tainnoksiin heidän aatteellisen ja tiedostavan omantuntonsa.

Käytännössä siis tiedostava feminismi tarkoittaa, että omat pojat kasvatetaan itsetunnottomiksi luusereiksi, ajetaan yksinäisyyteen, vanhapoikuuteen ja siitä väistämättä seuraavaam depressioon ja itsemurhaan, samalla kun omat tyttäret kasvatetaan preferoimaan reippaita ja itsetuntoisia poikia, siis niitä, joiden elämää feminismin ja profeminismin hirvittävä syövytysmyrkky ei ole päässyt polttamaan puhki. Jos kerran edistyksellinen aate vaatii teitä tappamaan poikanne, niin tekisitte sen edes armeliaasti pistoolilla, esimerkiksi pojan nukkuessa, ja menisitte sen jälkeen pää pystyssä ja ylpeinä marttyyreina vankilaan - naisjärjestöillä ei todellakaan olisi mitään vaikeuksia (eikä takuulla mitään moraalisia estoja) järjestää tukitoimintaa äideille, jotka vakaumuksesta tappavat poikansa, "koska miespuolisen olennon hyysääminen aikuiseksi on rikos ihmiskuntaa kohtaan" tms. Mutta ilmeisesti olette sekä pelkureita että sadisteja, koska ette ole valmiita menemään vankilaan vakaumuksenne puolesta (naisia - ilmiselviä murhaajiakin - ollaan hyvin haluttomia tuomitsemaan pitkiksi ajoiksi vankilaan, joten selviäisitte poikienne murhasta varmaan parilla vaivaisella vuodella) ja koska saatte ilmeisesti jotain perverssiä nautintoa siitä, että ohjaatte vuosien aivopesulla ja syyllistämisellä poikanne hitaan kuoleman tielle.

Himosta hihkuen ja hytkähdellen, nautinnosta nytkähdellen seivästävät äidit poikansa vartaaseen Moolokin suusta nousevien liekkien korvennettavaksi, hiljaiselle tulelle, löysään hirteen.

Murha, päästäkää etsivät irti

Lá (Nuacht.com) raportoi, että ns. Verisunnuntaihin ("Sunday bloody Sunday") aikoinaan osallistunut entinen Coldstream-kaartin kersantti, "armeijan paras tarkk'ampuja" Mike Norman on löydetty murhattuna. Murhan syyksi arvellaan - ja tämä näyttää olevan myös New Scotland Yardin etsivien teoria - kersantti evp:n hallussa olleita tietoja Ison-Britannian armeijan asiattomuuksista ja laittomuuksista Pohjois-Irlannissa 1970-luvulla. Tietenkin myös IRA:ta epäillään.

Spurgujen rotu, krapulaisten kansakunta

Vein MK:n tänään junalle. Odotetusti kaupunki oli täynnä juhlinnan väsyttämiä juoppoja. Olennot, jotka epäilemättä pari päivää sitten olivat kauniita nuoria naisia, olivat nyt turpeasilmäisiä kassialmoja räkä poskella, joiden haalarin rinnassa piimi vanha yrjö ja joiden äänet olivat ryyppäämisestä seitsemän oktaavia normaalia matalammalla. Siitä huolimatta he pitivät itseään jumalan lahjoina miessukupuolelle ja ölähtivät pienimmästäkin aiheentapaisesta, tai varsinkin ilman aihetta: Viddu midä bangha ädjä guviddenged ängä undä ngää shaadanga! Seurueet, jotka olivat aloittaneet juhlintaputken reippaina keskiluokan edustajina, uhkailivat ja haistattelivat nyt keskenään kuin laitapuolen kulkijoiden räyhäremmit. Housut repsottivat avoimina ja penikset syöksivät valtoimenaan nestettään sadelätäköiden mausteeksi. Syntyi vaikutelma, että koko Suomessa ei muita asukaan kuin öyhöttäviä spurguja.

Minä vilpittömästi ihmettelen, miten vappu voi olla kännäämisen ja seksin juhla, jos ne nätit tytötkin sitten ryyppäävät itsensä sellaisiksi yrjöisiksi spurguttariksi, ettei heihin tee mieli koskea tikullakaan. Mutta nätit tytöthän suurelta enemmistöltään ovat vastenmielisiä - kauniita katsella, mutta löyhkäävät esimerkiksi tupakalta matkojen päähän. Kauniit tytöt polttavat selvästi todennäköisemmin tupakkaa kuin nuoret naiset keskimäärin. Tämä johtuu siitä, että tupakointi on osa samaa ilmiötä kuin ajan ja vaivan uhraaminen kaunistautumiseen: tyylin voittoa substanssista. Täytyy näyttää kauniilta ja tyylikkäältä, vaikka keinot sitten olisivatkin epäterveellisiä ja vahingollisia. Jos tupakointi kuuluu oleellisena osana tavoiteltuun kokonaistaideteokseen, niin sitten on tupakoitava. Piste.

Jack T. Chick

Mussukka tuhisee tuossa vieressä jo unissaan, mutta minä se vain surffaan ja bloggaan. Tulin taas kerran tarkastelleeksi Jack T. Chickiä ja hänen teoksiaan, ja nyt mietin, pitäisikö minun laatia naisvihaan ja miesten vallankumoukseen yllyttävä Chick-trakun parodia.

Lisää uhreja Moolokille, ottakaa vaikka minun lapseni, kiljuu papitar

Tiina Kaarela blogissaan:

On esimerkiksi täysin ymmärrettävää, että nuori tsekkaa pornosivuja, mutta se ei ole ymmärrettävää, elleivät - tässä pitäisi kai lukea "etteivät" - vanhemmat moralisoinnin sijaan puhu lapsilleen seksiteollisuuden ihmisoikeuksia polkevasta riistoluonteesta. Yleensä kai vanhemmat sulkevat silmänsä koko asialta. Mietipä poikani sitä alastonta blondia ihaillessasi, minkälaisia ihmiskohtaloita senkin kuvan ottamisen taustalla on!

Toisin kuin Tiina Kaarela luulee, ja toisin kuin tiedostavantupakoivat humanistinaiset (kiitos, Ilkka) yleensäkin kuvittelevat, nuoret miehet eivät ole moraalittomia petoja ja hirviöitä, vaan nimenomaan ATM:t pohtivat pornon moraalia yleensäkin, aivan kuten ATM:t yleensäkin pitävät seksuaalisuutta eettisenä kysymyksenä, toisin kuin YTM:t ja naiset, jotka on opetettu antautumaan pelkäämättä ja moralisoimatta nautinnoilleen.

Tiina Kaarela kääntää määrätietoisin käsin poikansa tien kohti Moolokin kyltymätöntä kitaa, ikään kuin Moolokia ei olisi jo ravittu kylliksi pienillä pojilla, nuorilla miehillä. Kun Tiina Kaarelan poika tekee nuorena itsemurhan, sortuu huumeisiin tms., on turha sanoa, ettemme olisi varoittaneet.

Mutta stalinisti, fasisti ja feministi uhraavat edistyksellisen aatteensa alttarille vaikka oman lapsensa.

Varkauden Averell

Mieleeni tuli päivällä taas yksi koulukiusaamisaikaan liittyvän asia: se, että eräs kiusaamiseeni osallistunut luokkatoveri tapasi noin kolme-nelitoistiaan iässä yläasteella hihkua kimeällä äänellä outoa iskusanaa baiii-i-ii-i-ii liikuntatunnin tiimellyksessä. Muistan jostain käsittämättömästä syystä ajatelleeni, että sana oli varmaankin venäjää. Alku ba- tuli yleensä matalahkolla äänellä, mutta nousi sitten falsettiin.


Hänellä oli tapana kommunikoida kaveriensa kanssa vedekielellä, eräänlaisella kontinkielellä, jota en koskaan oppinut. Muistan siitä sellaisia sanoja kuin vemmude, vellänkyde, vellakside, mutta ilmeisesti kielen sananmuuntosäännöt ovat kontinkieltä monimutkaisemmat, koska en ole kyennyt tulkitsemaan noita kolmea sanaa.


Kyseinen nuorukainen oli pitkä ja laiha, sellaisella tavalla, että kun hän yläruumis paljaana riehui lento- tai koripallopelissä, hänen luunsa paistoivat groteskisti ihon läpi, ja oli kuin luuranko olisi pelannut kanssamme. Kasvonpiirteiltään, kampaukseltaan ja laihuudeltaan hän toi elävästi mieleen Averell Daltonin. Amisviiksi-ikään tultuaan hän myös kasvatti Averellin viikset. Sen jälkeen en ole koskaan pystynyt palauttamaan mieleeni hänen todellisia piirteitään: niiden sijasta näen aina mielessäni jonkin Lucky Luken sivun, jolla Averell esiintyy.


Olen pohjimmiltani kiltti mies, joten en kerro teille tämän nuorukaisen oikeaa nimeä. Koska hän poltti tupakkaa murrosikäisenä, hänestä tuli epäilemättä YTM, joka sai naisia ja päätyi perheenisäksi. Ajatelkaa miten hänen auktoriteetilleen isänä kävisi, jos hänen varmasti jo teini-ikään ehtineet lapsensa lukisivat blogistani, että joku muistaa heidän ison pomonsa baiii-iiitä kiljuvana Averell Daltonina.

Lisensiaattityön johdanto. Esillä rajoitetun ajan.

Diese Arbeit beschreibt die Verwendung, Funktion und symbolische Bedeutung polnischer Wörter, Ausdrücke und ganzer Äusserungen in der oberschlesischen Tetralogie des Schriftstellers Horst Bienek, die aus den Romanen Die erste Polka, Septemberlicht, Zeit ohne Glocken und Erbe und Feuer besteht. Es ist die Geschichte zweier Familien, die die Geschichte des Dritten Reiches, sowohl Triumph wie Tragödie, aus der Sicht der ehemaligen Ostgebiete erleben – eine Konstellation, die dem Autor erlaubt, den moralisch mehrdeutigen Charakter des Zweiten Weltkriegs in Osteuropa ausführlich zu illustrieren.

Wie es im Vorwort eines angelsächsischen Nachschlagewerkes zum Zweiten Weltkrieg heisst, ist der Begriff eines einzigen, monolithischen ”Zweiten Weltkrieges” schon an und für sich vor allem eine angelsächsische Interpretation der Geschichte (”basically an Anglo-Saxon interpretation of events” ): aus angelsächsischer Sicht hatte der Krieg eindeutig definierbare Helden und Halunken und wurde sowohl in der zeitgenössischen Propaganda wie auch in späteren Erinnerungen als Kreuzzug der Demokratie gegen Diktatur empfunden. Die osteuropäische Perspektive dagegen ist die Perspektive zwischen zwei Feuern und zwei Totalitarismen, wobei der Krieg den Charakter eines tragischen Dilemmas annimmt: der Mensch entscheidet sich für eines der zwei Übel und/oder/d.h. hofft, dass beide sich gegenseitig vernichten oder wenigstens dermassen schlimm zurichten, dass kleine Völker dazwischen wieder frei atmen dürfen.

Die ”angelsächsische Interpretation” des Zweiten Weltkriegs hat jahrelang als die Wahrheit über den Krieg und der Krieg der Westalliierten gegen Hitler-Deutschland als der wesentliche Zweite Weltkrieg gegolten – dank ihrer hegemonischen Stellung als Exporteure massenhaft vermarkteter Kulturprodukte haben die Amerikaner es fertiggebracht, ihre eigene populäre Vorstellung vom Krieg auch im Ausland in Geläufigkeit und weitgehend in ebenfalls hegemonische Stellung zu bringen wie bei sich zu Hause. Diese Interpretation verdankt ihrer Popularität mehreren an sich verständlichen Gründen, und es soll ausdrücklich davor gewarnt werden, sie pauschal als Ausschlag eines amerikanischen Kulturimperialismus abzutun. Dass die Amerikaner sich selbst die moralisch gehobene Rolle als Bezwinger einer absolut bösen, rassistischen Diktatur gern zuschreiben, ist nicht nur im Lichte jener nationalen Selbstgefälligkeit verständlich, die nun mal zur menschlichen Erbsünde gehört, sondern ist auch der sozialen Kohäsion wegen ein notwendiger Teil des nationalen Mythos der Vereinigten Staaten, eines multiethnischen Einwandererstaates, wo rassistisch motivierte Konflikte verbreitet und viele Menschen immer noch wegen ihrer Hautfarbe benachteiligt sind: unter diesen Umständen gibt es keinen Anlass, sich darüber zu verwunden (geschweige denn lustig zu machen), dass viele Amerikaner so eifrig der Heldensage über weisse und schwarze, protestantische, katholische und jüdische Amerikaner zusammen gegen Hitler huldigen. Sie brauchen diese Heldensage immer noch, um neue Einwanderergruppen in ihre Gesellschaft integrieren zu können; und da die westeuropäischen Länder – diejenigen, in denen das Ende des Zweiten Weltkrieges eine eindeutige Befreiung war und wo der amerikanische Befreiermythos durchaus ernstzunehmen ist, - jetzt im Begriff sind, sich in ähnliche Einwandererländer zu verwandeln, bleibt nur festzustellen, dass die Amerikaner auch viel weniger brauchbares Kulturgut hätten exportieren können.

Die angloamerikanische Interpretation war aber nicht die ganze Wahrheit. Was sich in Osteuropa während des Zweiten Weltkrieges (und danach) ereignete – was wir von hier an das Osteuropäische Kriegserlebnis nennen können – konnte nicht im Rahmen der populären angloamerikanischen Interpretation verstanden werden und musste in den westeuropäischen Staaten deshalb in den Hintergrund treten. Zuweilen wurde es von der Rechten zu Propagandazwecken – zur Dämonisierung der Sowjetunion und dadurch zur Diffamierung der einheimischen Linken oder auch beim Widerstand gegen Entspannungs- und Abrüstungsinitiativen – ausgenutzt, aber hierdurch konnte die Rechte nur erreichen, dass Solidarität mit Osteuropa an sich mit rechter Scheinheiligkeit gleichgesetzt wurde: mit konservativen Politikern etwa, die sich zwar um die mangelnde Pressefreiheit im Osten mächtig Sorgen machten, denen aber dieselbe Freiheit zu Hause zu bunt getrieben schien.

So wie ich dieses “osteuropäische Kriegserlebnis” verstehe, besteht es nicht nur im tragischen Dilemma zwischen Hitler und Stalin während des Krieges, in den Ausschweifungen der einrückenden Roten Armee und in der daraufhin allmählich eingeführten Diktatur nach sowjetischem Vorbild, - sondern auch, und vielleicht vor allem, in der massenhaften Deportierung und dem daraus resultierenden Heimatverlust. Unfreiwillige Bevölkerungsbewegungen sind in Osteuropa während des Krieges und in den Jahren danach in einem Ausmass durchgeführt worden, das ebenfalls anachronistisch und unwirklich wirkt wie selbst die Dimensionen der Massenmorde, Vergasungen und “Säuberungsaktionen” der beiden im Krieg beteiligten modernen, totalitären Diktaturen. Der Verlauf der Grenzen wurde im Osten radikal verändert: es fällt auf, dass sogar vermeintliche Siegerländer in Osteuropa territorialchirurgischen Massnahmen anheimgefallen sind – etwa die Tschechoslowakei, die ihre karpatisch-ruthenischen Ostgebiete an die Sowjetukraine verlor. Als wichtige Unterkategorie der Deportierung ist die Massenverhaftung potentieller oder wirklicher Oppositioneller in den sowjetischen Besatzungsgebieten zu verstehen, da es meistens zur Routine solcher Verhaftungen gehörte, die Verdächtigen ohne Umschweife summarisch nach Sibirien zu verschleppen – vorausgesetzt, dass sie nicht vom Fleck weg ermordet, oder wie es die Amnesty International formulieren würde, aussergerichtlich hingerichtet wurden.

In der alten Bundesrepublik Deutschland wurde das osteuropäische Kriegserlebnis vor allem von den Heimatvertriebenen vertreten. Da ihre an und für sich menschlich verständliche Verbitterung auf die neuen Machthaber in ihrer alten Heimat oft unbequeme und in einer sich von der Hitlerei distanzierenden Demokratie kaum geeignete (oder um einen heutigen Modeausdruck zu verwenden: “politisch inkorrekte”) Formen annahm – etwa das aus Frustration entspringende unvorsichtige Zurückgreifen zum “Wörterbuch des Unmenschen” – zu Argumenten und rhetorischen Künsten, die als rassistisch oder pro-nazistisch interpretiert werden konnten (und mit der Logik der politischen Polemik auch so interpretiert wurden), tendierten linke Intellektuelle und Kulturschaffende, die Vertriebenen schlechthin als Überbleibsel der NS-Jahre zu diffamieren. Da die organisierten Heimatvertriebenen spätestens seit Brandts Ostpolitik zum ausschliesslichen Stimmvieh der CDU/CSU wurden, verkam die Vertriebenenszene von der Umwertung aller Werte Ende der 60er Jahre an zu einer eher marginalisierten Subkultur, die weitgehend als überholt, rechtsextremistisch oder kulturell unproduktiv und fruchtlos abgetan wurde. Die Sowjetunion schien ewig, Träume von der Rückkehr in die alte Heimat waren im Zeitalter der Atombombe schlimmstenfalls ein Flirt mit dem Massentod. Kein Westdeutscher war bereit, in einem dritten Weltkrieg zu sterben, den die Heimatvertriebenen – so mag es vielen in den achtziger Jahren erschienen sein – ihrer schlesischen Dörfer wegen entfachen wollten.

Horst Bienek vertritt das osteuropäische Kriegserlebnis durch seine ganze literarische Produktion und seine Lebenserfahrung: als Oberschlesier aus Gleiwitz musste er zunächst seine Heimat nach der Einführung der polnischen Verwaltung dort verlassen, aber da er sich als junger Poet bald in den Augen der sowjetischen Besatzungsmacht verdächtig machte, wurde er von einem Militärgericht verurteilt und nach Sibirien abgeschoben, woher er erst Jahre später nach Deutschland – diesmal in die Bundesrepublik – repatriiert wurde. Bieneks westdeutsches Oeuvre begann mit genreüberschreitenden, experimentierenden Werken über seine Erfahrungen in sowjetischen Gefängnissen, aber um das Jahr 1970 herum ist er zu epischen Prosawerken über die oberschlesische Heimat übergegangen. So ist es die oberschlesische Tetralogie (Die erste Polka, Septemberlicht, Zeit ohne Glocken, Erde und Feuer) entstanden, die den Gegenstand der vorliegenden Arbeit darstellt; als der Schriftsteller an diesem Grossprojekt arbeitete, brachte er es noch fertig, einige Werke kleineren Umfangs zu verfassen, die mit derselben Thematik zusammenhängen, so etwa der Roman Königswald oder die letzte Geschichte, das Gedicht Baracke Deutschland oder die Materialien- und Kommentarbände zur Tetralogie, etwa Reise in die Kindheit – Wiedersehen mit Schlesien.

Horst Bieneks oberschlesische Tetralogie kann als ein Versuch verstanden werden – zumal da die ersten zwei Bände schon in den 70er Jahren zum erstenmal veröffentlicht worden sind – den Heimatroman über den verlorenen Osten, künstlerisch und intellektuell zu rehabilitieren. Obwohl Bienek keinesfalls ein Linker war, distanzierte er sich von der Deutschtümelei, indem er die Rhetorik der linken Skepsis gegenüber der Bundesrepublik übernahm, wie wir etwa in Baracke Deutschland nachlesen können:

“O Deutschland […] immer wieder hab ich Schutz gesucht in deinem Haus, nun haben wir es neu aufgebaut […] aber machen wir uns nichts vor, es ist provisorisch, eine Baracke – wie lange halt sie stand? Und du sitzest darin, janusköpfig, nach Ost und West blickend […]. Ich geb’s zu: ich trau dir nicht. (Nur in deiner Sprache fühl ich mich zu Haus.)”

“[…] Sah das Volk im Oktoberfestzelt, ein Volk von Kapos, wo die eine Hälfte darauf lauert, die andere Hälfte hinter die Stacheldraht zu bringen […]”

“’Ich liebe mein Land. Ich liebe mein Volk. Ich liebe meine Heimat.’ Tschechow. Warum kommen solche Sätze nur als Zitat über meine Lippen?”

Ebensowenig kann sich Bienek mit der organisierten Heimatvertriebenenbewegung identifizieren:

“[I]n den Messehallen von Hannover, wo die übriggebliebenen Schlesier zusammenkommen, hängt die Transparente: Schlesien bleibt unser. Die Leute spazieren herum, treffen sich, reden miteinander, erinnerm sich an das, was einmal war, weit im Osten. Sie halten sich immer noch für unpolitisch. Sie können gar nicht verstehen, warum dieses ihrer Meinung nach harmlose Motto einen solchen Wirbel angerichtet hat. Sie sind für diese Parole. […] Meine Schwester Traut ist ebenfalls in Hannover gewesen. Sie hat zugehört. Sie hat mitgeklatscht. Sie war immer unpolitisch, wie sie meinte, und diese Parole habe doch nichts mit Politik zu tun. Einmal fragte sie mich: warum sollen nur wir den Krieg verloren haben?”

“Heute wissen wir alles besser. Heute wissen wir alles ein wenig genauer. Ihr habt euch herausgehalten, damals. Ihr wart keine Täter. Aber vielleicht doch Mitahner, Mitwisser, Mittäter? Zu den Kindern habt ihr nicht darüber gesprochen. Aber habt ihr euch selbst auch mal Fragen gestellt? Oder kamen die Fragen erst auf, als ihr, nur mit einem Koffer in der Hand, euch in einem Flüchtlingslager im Westen wiederfandet?”

Bieneks Kritik an der Vertriebenenbewegung richtet sich gegen deren egoistische Gleichgültigkeit gegenüber anderer Völker Leiden, gegen die Tendenz, sich selbst als einzige Kriegsopfer (“nur wir haben den Krieg verloren”) zu empfinden und etwa den Völkermord an den Juden aus dem eigenen Bewusstsein auszuschliessen. Bienek versucht die Tragik des Heimatverlustes keinesfalls zu verneinen, aber zeigt auch Verständnis für die Sehweise, die die Vertreibung als verdiente Strafe für die Mittäterschaft deutscher Bevölkerungen im Osten an der NS-Unterdrückung der Slaven und an der Judenvernichtung interpretiert – wenn nicht direkt als verdiente Strafe, so wenigstens als unvermeidliche Reaktion. Wie die letzten Seiten – und die letzten Worte - der Tetralogie zeigen, versteht er auch durchaus die Verankerung der Verbitterung, die die Vertriebenenbewegung in Gang hält, in wirklichen Leiden und in wirklichem Unrecht. Während Bienek gegen jede zuckersüsse Idealisierung des Lebens im alten Oberschlesien methodisch vorgeht und auch den Opportunismus und das Kollaborantentum des Oberschlesiers in den NS-Jahren nicht verhehlt, zeigt er, dass die oberschlesische Lebensform und Volkskultur als funktionierender Kompromiss zwischen polnisch und deutsch ihre Vorteile hatte und somit an und für sich eine Totenmesse wert ist. Hierdurch reflektiert er auch über die Bedeutung solcher Slogans wie “Schlesien bleibt unser”: ist “unser” hier wirklich gleich “deutsch”?

Als Bienek seine Tetralogie zu schreiben anfing, war Europa immer noch in zwei gegenseitig feindliche Blöcke aufgeteilt und die bundesdeutsche Vertriebenenbewegung konnte jede Forderung, sich mit der Oder-Neisse-Grenze abzufinden, als sowjetische Machtpolitik abtun. Da Polen damals sowjetischer Besitz war, konnte die Verewigung dieses Grenzverlaufes mit ewigem Heimkehrverbot für die Vertriebenen und ihre Nachfahren gleichgestellt werden. Wenn linke Kräfte in der alten Bundesrepublik die grenzrevisionistischen Ambitionen der Vertriebenen mit einem Hinweis auf die Leiden der unschuldigen Polen in deutschen Händen im Zweiten Weltkrieg tadelten, konnten die Vertriebenen die Rüge damals leicht parieren, indem sie die polnischen Leiden als Vorwand der sowjetischen Kommunisten zurückwiesen: die Polen waren schliesslich als Verhandlungspartner entmächtet.

Heute sieht alles anders aus. Polen ist wieder frei und bereitet sich auf die EU-Mitgliedschaft vor: Deutsche und Polen haben keine grossmachtpolitischen Ausreden mehr, sich gegenseitig nicht vertragen zu wollen. Den Vertriebenen und ihnen nahestehenden Kreisen in Deutschland tun sich neue Möglichkeiten zum Kompromiss mit Polen auf. Der Heimatverlust ist nicht mehr so absolut wie in den siebziger Jahren, und eine dauerhafte Rückkehr nach Schlesien ist auch ohne Rückerstattung der Ostgebiete denkbar geworden.

Unter diesen Umständen kann Bieneks Kunst des kritischen Heimatromans an Aktualität nur gewinnen. Polen und Deutsche können ihr gegenseitiges Verhältnis endlich unabhängig von der Politik der Machtblöcke und Grossmächte definieren. Der Nationalstaat scheint im Begriff dahinzuschwinden, und gemischte Identitäten werden wieder verbreitet und akzeptiert – auch im polnisch-deutschen Grenzland. Diese Entwicklung wird neue Generationen erziehen, denen die Thematik der oberschlesischen Tetralogie viel näher liegen wird als je den Zeitgenossen des Schriftstellers. Deshalb müssen wir Bienek lesen und analysieren.

Слушайте, слушайте, говорит Финляндия!

Jonkinmoisen masokismikohtauksen vallassa tulin lukeneeksi Kanavaa, ja eikös siinäkin ollut julkaistu lukijan kirje joltain menneiden vuosikymmenten taisteluhautoihin juuttuneelta, joka tuntui odottavan, että nyt kun "voittajien historiankirjoitus" voitaisiin vihdoinkin kumota, myös Suomi voisi maailmalla saada kunniaa "edelläkävijänä", joka jo jatkosodan aikana oli mukana bolshevismin vastaisessa rintamassa, kun Englanti ja Yhdysvallat eivät vielä tähän rintamaan olleet liittyneet. Luonnollisesti yleisönosastokirjeen springande punkt oli, että Natsi-Saksa ei oikeastaan niin paha ollutkaan.

Yleisönosastokirjoittaja ei toki ollut yksin näkemyksineen, koska erilaisia Hitlerin kunnianpalauttajia hilluu esimerkiksi Usenetissä harva se päivä. Tavallisesti heikäläisten linjana on epämääräinen vihjailu siitä, että "voittajien historiankirjoitus" ei ole antanut Hitlerille täyttä oikeutta. Luonnollisesti kaikenlaiset vastaväitteet saavat heidät ennemmin tai myöhemmin menettämään malttinsa ja leimaamaan vastapuolen milloin kommunistien aivopesemäksi, milloin muuten vain arvostelukyvyttömäksi. Tuntuu siltä, että olisi tekemisissä taistolaisten peilikuvan kanssa, kuten usein on asian laita jouduttaessa keskusteluun, tai pikemminkin Taubstummendialogiin, 70-luvun juoksuhaudoissa elävien oikeistolaisten kanssa, jos nyt oikeistolainen on oikea sana - kyseessähän saattavat olla peruslähtökohdiltaan hyvinkin maltilliset ihmiset, jotka vain ovat taistolaisten vaikutuksesta kokeneet jonkinlaisen pysyvän dislokaation.

Taistolaisen sodankuvan perusteesi oli, että koska Hitler oli absoluuttisen paha ja me liitossa hänen kanssaan, me olimme yhtä absoluuttisen pahoja ja meidän oli kaduttava sitä rintoihimme lyöden ja otsaamme itkumuuria vastaan jyskyttäen. Taistolaisuuden oikeistolainen peilikuva hyväksyy pohjimmiltaan taistolaisen sodankuvan, jolloin Suomen kunnian palauttamisen oleelliseksi osaksi nivoutuu Hitlerin kunnian palauttaminen ja Natsi-Saksan pahuuden vähätteleminen tai kiistäminen.

Sota nähdään tällöin ennen muuta Hitlerin ja Stalinin välisenä konfliktina, tai pelkistetään sellaiseksi. "Voittajien historiankirjoitus" pyritään tällöin revidoimaan niin, että nyt kun "saa" puhua Stalinin rikoksista, tulee "saada" myös puhua siitä, että Hitler oli "oikeasti" kunnon kaveri ja bolsevismin vihollinen.

Omaan näkemykseeni toisesta maailmansodasta on syvästi vaikuttanut se puolalainen näkökulma, jonka Norman Davies on ikuistanut historiateoksiinsa - God's Playground, Heart of Europe ja Rising '44. Kaikki kolme minulla on muuten täällä itselläni omina, ensimmäinen puolaksi, keskimmäinen englanniksi ja viimeinen molemmilla kielillä. Ensimmäisen nimi puolaksi on Boże igrzysko, joka nykykielessä tosiaan tarkoittaa pikemminkin Jumalan leikkikenttää, mutta viittaa oikeastaan vanhalla puolalla laadittuun runonpätkään, jossa igrzysko tarkoittaa pikemminkin leikkikalua. Käänsin runon joskus itse seuraavasti:

On sanottu, ett' Puola seisoo kinan, kiistan voimin,
Mutt' kaatuva se myöskin on tuon eripuran toimin.
Meit' Luoja pitää pilkkanaan. Mun uskoa on halu,
Ett' kansain kesken Puola vaan - on Luojan leikkikalu.

Puola oli tunnetusti yksi Ribbentrop-Molotov -sopimuksen uhreista ja kävi oman "talvisotansa" - ennen Suomea - sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan - ja hävisi sen. Diktatuurit nujersivat demokratian, tai ainakin kohtuullisen siedettävän maan, jos kohta Puola olikin tuohon aikaan epämääräisen sotilasjuntan luotsaama "opastettu demokratia", jossa vähemmistöt olivat ainakin jossain määrin joutuneet puolalaisen nationalismin jalkoihin (erityisesti juutalaisten tilanteessa oli toivomisen varaa - itse asiassa, ironista kyllä, sodan alkaessa Puola oli se maa, jota pidettiin erityisen juutalaisvastaisena, ja Saksassa oli Hitlerin valtaantulon alkaessa, kammottavaa kyllä, antisemitistisestä Puolasta "sivistyneeseen" Saksaan siirtyneitä pakolaisia, joille kävi sitten ilman muuta niin kalpaten kuin ihmiselle käydä voi). Esimerkiksi Gustaw Herling-Grudzińskin muistelmateoksesta Inny świat (joka muuten pitäisi saada suomeksi, kuten monet muutkin merkittävät neuvostoaikakauden muistelmat, esim. Lev Kopelevin Хранить вечно - ikävä vain, että nyt kun ne voisi suomeksi julkaista, niillä ei ole enää entisenlaista kuriositeetti- ja kaupallisuusarvoa) käy ilmi, millainen maailmoja ravisteleva järkytys Gulagiin joutuminen oli puolalaiselle nuorukaiselle, joka sitä ennen oli - arvatenkin oman maansa puolidiktatoristen olojen vuoksi - ollut taipuvainen "ymmärtämään" kommunismia. Ymmärrys kuitenkin katosi, kun hän joutui tekemisiin "toisen maailman" kanssa (sitä kirjan nimi tarkoittaa), öyhöttäjien Neuvostoliiton - itse asiassa juuri öyhökratia oli maan oleellisin piirre, alkaen oppimattomasta raakalaiskuulustelijasta, joka piti Herling-Grudzińskia Göringinä, koska hänen sukunimensä translitteroidaan venäjäksi muodossa Герлинг-Грудзинский (Gerling-Grudzinskij), Göring puolestaan on tietysti Геринг (Gering).

Neuvostomiehityksen alla saattoi kuitenkin jotenkin elää, jos oli proletaari ja toisteli kiltisti venäjänkielisiä iskulauseita. Saksalaismiehityksen alle joutuneet puolalaiset olivat ali-ihmisiä, jotka kelpasivat ainoastaan orjiksi ja joita myös mielivaltaisesti murhattiin. Ja juutalaisten kohtalo tosiaankin oli se, mitä "voittajien historiankirjoitus" sanoo sen olleen, eli irrationaalinen tapetuksi tuleminen. Nuo mainitsevani ei-ihan-natsistiset revisionistit koettavat mielellään tolkuttaa, että saksalaisten uhreiksi joutuneet siviilit olisivat niitä paljon puhuttuja kollateraalisia menetyksiä, joita syntyy sissisotaa tukahdutettaessa, mutta vaikka tällaistakin tapahtui, täysin järjetön kaasukammioissa tappaminen säilyy yhtenä tärkeimmistä kuolinsyistä. Itse asiassa juuri tässä kohtaa on se, mikä natsismissa on niin käsittämätöntä ja vaikeaa rationaalisen ihmisen käsittää: tarve tappaa ihmisiä ihan vain huvin vuoksi.

Brutalisoituneen sodankäynnin jalkoihin jääneet siviiliuhrit ovat käsitettäviä, sitä mitä tekevälle sattuu nykyaikaisessa sodassa. Jopa Stalinin puhdistusten uhrit ovat käsitettäviä, sillä Neuvostoliitto oli kommunistiseen pelastususkontoon perustunut teokratia, jota johti vainohullu, vallanhimoinen diktaattori. Sekä pelastususkonto, vainohulluus että vallanhimo ovat käsitettäviä ilmiöitä. Myös se on käsitettävää, että ihmiset uskoivat kommunismiin, koska kommunismia markkinoitiin ihanteilla, jotka Orwellia parafrasoidakseni vetoavat jokaiseen tasapainoiseen ihmiseen (eivät toki libertaristeihin, mutta hehän ovat käytännöllisesti katsoen poikkeuksetta luonnevikaisia tai autistisia). Mutta natsismi ei ole järjellä käsitettävä ilmiö, sillä se ei ole edes vallanhimoa, vaan sen pohjalla on itsetarkoituksellinen halu tappaa, juutalaisia.

Tätä puolta natsismista ei juurikaan voi kirjoittaa tai selittää uudelleen.

Se ei tietenkään tarkoita, etteikö kommunismin kaatuminen merkitsisi huomattaviakin muutoksia natsismin historiankirjoituksessa. Ennen muuta meille suomalaisille ne muutokset ovat kuitenkin odotettavia ja ymmärrettäviä. Olen lisensiaattityöni johdannossa puhunut itäeurooppalaisesta perspektiivistä toiseen maailmansotaan, ja se perspektiivi voidaan kiteyttää sanoihin kahden tulen välissä. Toisin sanoen on lopultakin yleisesti hyväksyttävä se näkökulma, että monet itäeurooppalaiset kansakunnat ja ryhmät saattoivat asettua Saksan puolelle taktisista syistä, erityisemmin kannattamatta holocaustia ja lähinnä siinä toivossa, että diktatuurit kaataisivat tai ainakin väsyttäisivät toisensa, peli päättyisi ratkaisemattomaan ja pienet kansat siinä välissä saisivat hengähtää. Juuri tuollaisella taktikoinnilla Suomi tunnetusti onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi ensimmäisen maailmansodan lopussa: Venäjä hävisi sodan Saksalle ja Saksa länsivalloille.

Asiaton moralisointi itäeurooppalaisten maiden ja kansojen vaikeiden valintojen vaiheilta on siis syytä lopettaa. Yhtä lailla olisi syytä lakata leimaamasta esimerkiksi Józef Piłsudskia tai Konstantin Pätsiä muitta mutkitta "fasistidiktaattoreiksi". Tunnetusti molemmat herrat kaappasivat vallan nimenomaan oikeiston, vallankin öyhöttävän "isänmaallisen" äärioikeiston, pysäyttämiseksi, ja meillä Suomessa muuan nuori maalaisliittolainen poliitikko nimeltä U.K.Kekkonen puhui Pätsin kaappauksesta "demokratian itsepuolustuksena" ja suositteli sitä malliksi meillekin, jos kaikenkarvaiset mustapaidat aikovat ryppyillä.

Marginaalihuomautus: Tämä puoli Kekkosen perinnöstä kuuluisi muuten pikkuhiljaa elvyttää. Pitäisi kerta kaikkiaan voida sanoa ääneen, että vihervasemmisto ja puunhalaajaväki on oleellisesti ns. kunniallista keskiluokkaa, ja että keskiluokkana, kunniallisina kansalaisina ja demokraatteina heidän tulisi vaatia poliisin suojelua (demokratian itsepuolustusta) äärioikeistolaisilta öyhöttäjiltä ja möyhöttäjiltä, jotka ovat merkittävässä määrin nimenomaan taparikollista alaluokkaa. Miten on, demarit, viimeksi kun luin lehtiä, sisäministeriö oli hallussanne, vieläpä sellaisen miehen hallussa, joka on kotoisin samasta kaupungista kuin minäkin alkujaan - ettekö voisi sanoa sille tyypille, että panisi miehensä pitämään kaikenlaista isänmaallista oikeistoa vähän paremmin silmällä? Äärioikeistolaisten jutuista päätellen yleiselle järjestykselle tulee oikeasti ongelmia siitä, että kaikenlaiset väkivaltarikolliset ja avoimesti valtiopetokselliset natsiporukat katsovat olevansa oikeistolaisuutensa ja "isänmaallisuutensa" vuoksi jotenkin immuuneja poliiseja, oikeuslaitosta ja maanpetossyytöksiä vastaan, "koska poliisi jahtaa vain viherhörhöjä". Jos poliisi oikeasti jahtaa (alaluokkaisten taparikollisten) äärioikeistolaisten sijasta (keskiluokkaisia) viherhörhöjä, taitaa olla aika vaihtaa sisäministeriä, tai kutsua nykyinen puhuteltavaksi.


PS: Junakohtaukselle tiedoksi, että mustapaitojen ohella meillä on "kunniallisempaakin" äärioikeistoa. Esimerkiksi hurrivihaajat, ja totta kai myös libertaristit, jotka Suomessa ovat merkittävältä osin hyvinkin perinteisen vanhan ajan sinimustaoikeiston jälkeläisiä perhetraditioltaan, mutta koska nykyinen huligaaniäärioikeisto, ne taparikolliset, eivät juurikaan houkuttele tällaisia älyköntekeleitä, heidän pitää sen sijaan hakeutua libertaristeihin. Tämä muuten taas kerran näyttää, että libertaristit ovat Suomessa ennen muuta vierasmaalaista tuontitavaraa, eivät spontaani kotimainen liike.

Tietenkin Suomessa oli toisen maailmansodan aikana monenlaista ilmaa Saksan suhteen. Olihan meilläkin toki niitä, jotka avoimesti kannattivat natsismia tai kieltäytyivät näkemästä siinä mitään erityisen pahaa. Luullakseni kuitenkin merkittävä osa johtavista poliitikoista oikeasti lähti siitä, että Suomen ja Saksan intressit eivät olleet samat, ja ymmärsi samoin, että jos Hitler saavuttaisi kaipaamansa Endsiegin, meidän tilanteemme olisi ajan pitkään kestämätön, kun kaikki laivareitit olisivat saksalaisten valvonnassa - tämä porukka ymmärsi käsittääkseni pelaavansa uhkapeliä, jossa haluttu ja toivottu tulos oli jonkinlainen tasapeli Saksan ja Venäjän välillä ja selvä voitto jommallekummalle osapuolelle olisi katastrofi. Jos etsitään oikeasti vaarallista väkeä, niin siihen luokkaan pitänee laskea ne tyypit, jotka eivät olleet natseja, mutta samalla uskoivat lapsekkaasti Saksan hyvää hyvyyttään johtavan itäeurooppalaisia kansoja Neuvostoliittoa vastaan eivätkä ymmärtäneet, että Saksan avulla olisi poliittinen hintansa. (Avoimesti natsimyönteiset henkilöt olivat vähiten vaaraksi, koska heistä näki keitä he olivat - aivan samaan tapaan kuin avoimesti taistolaiset 70-luvulla olivat oikeastaan pulmista pienin, koska he eivät yrittäneetkään kätkeä naiivia uskoaan Neuvostoliiton ihanuuteen. Vaarallisia olivat porvaripoliitikot, jotka alkoivat uskoa Neuvostoliiton propagandaan eivätkä enää ymmärtäneet olevansa tekemisissä säälimättömän totalitarismin kanssa.)

Jos nyt ajatellaan ukrainalaisten tai valkovenäläisten yhteistoimintamiesten motiiveja, veikkaanpa, että heikäläiset ymmärsivät Saksan voiton Neuvostoliitosta olevan mahdollinen vain jos Hitler ymmärtäisi luopua rasistisista tavoitteistaan slaavien suhteen, ja tällaisen kehityksen edistämiseksi he sitten päättivät hypätä saksalaisten rattaille. Tämä ei toki taida pestä heitä puhtaaksi Holocaustiin osallistumisesta. Itäeurooppalaisista huomattava osa oli valmis heittämään juutalaiset uuniin todistaakseen Saksalle yhteistyöhalunsa. Tämä johtui osittain kyseisen maankolkan perinteisestä antisemitismistä, osittain "toisen maailman", stalinismin kauhujen ihmisiin juurruttamasta säälimättömyydestä, jonka voi kiteyttää Solzhenitsynin usein siteeraamaan iskulauseeseen "kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna".


Toivoisi myös nyansoituneempaa suhtautumista juuri Ukrainan ja Valko-Venäjän nationalisteihin kuin se vasemmiston iänikuinen fasistien kauhistelu. Ainakin Valko-Venäjällä merkittävin nationalistiryhmittymä, Hramada, oli vanhastaan lähinnä sosiaalidemokraattinen torpparipuolue. "Nationalistista" vain on tullut vasemmistolle niin paha sana, että se itsessään riittää tuomitsemaan porukan kuin porukan parantumattomiksi fasisteiksi. Asiaa ei tietenkään auta se, että nykyään maisemiin on ilmaantunut "nationalisteiksi" itseään nimittävien valkoisen vallan rasistien alakulttuuri. Ei pitäisi kuitenkaan jättää huomiotta sitä, että tämä alakulttuuri on tosiasiassa kaukana kansallismielisestä - se on tyypillinen englanniksi itseään markkinoiva ylikansallinen ilmiö. Oikeakin nationalismi voi olla totalitaarista, autoritaarista, rasistista ja muutenkin vastenmielistä, mutta sillä on myös legitiimejä tavoitteita, kuten omakieliset koulut ja omakielinen sivistyselämä suurten sortajien varjossa eläneille kansoille, joihin ukrainalaiset ja valkovenäläiset epäilemättä kuuluvat. Se nälkä, jonka ilmaus tällaisten kansojen nationalismi on, on useimmissa Länsi-Euroopan maissa aikoja sitten tyydytetty, ja siksi meidän on niin vaikea asettua ukrainalaisten ja valkovenäläisten asemaan.

Meta, metampi, metain

Jaahas, joku muukin on sitten keksinyt tämän idean. Ennemmin tai myöhemmin tuon täytyi ilmaantua maisemiin. Huumorin ja kärkisijoitusblogien referoimisen sijasta odottaisin kyllä, että tuo kiinnittäisi huomiota bongaamisen väärteihin uusiin blogeihin, kun kerran nyt kukaan ei enää jaksa selata listaa löytöjen toivossa. Tavallaan sääli. On vaikea uskoa, että kukaan hyvälläkään blogilla enää pääsisi sadan parhaan joukkoon, kun Blogistan on ikään kuin konsolidoitunut ja hierarkia ylläpitää itseään. Minultakin on päässyt hukkumaan useita kiintoisia yksilöitä, joita aikoinani seurasin, mutta jotka olivat niin erikoistuneita, ettei niillä ollut asiaa kärkeen, ja joiden nimi ja osoite sittemmin unohtui. Toisaalta lukutottumukset ovat sikäli jämähtäneet, etten seuraa enää juurikaan muuta kuin kaverien ja tuttujen blogeja sekä muutamaa muuta lempiblogia.