Tairetta, joo. Jätä siihen, nyt mentiin. CPP Potkustart odottaa kulman takana.

- Sss...si-sinun installaatiosi on vain kilo paskaa tehosekoittimessa - ja video, jossa töräytät pökäleitä kodinkoneeseen!

- Voi juma, eksä pysty näkeen enempää kuin ton pintatason? Kato, taiteilijan paskakin on niinku taidetta, tajuuksä?

(Otso Höglundin sarjakuvasta Jos olisin taiteilija, vapaasti siteeraten)

Toveri Enimmäkseen nimetön, jonka henkilöllisyyden uskon selvittäneeni (siis jos hän on "varsin iso mies" ja osallistunut Star Wreckin ydinryhmään, hän on se kaveri, jolla on se tyylikäs sukunimi), kirjoitti joskus viikkoja, jollei kuukausia, sitten seuraavanlaisen postauksen, jossa käsitteli käyntiään Taideteollisessa korkeakoulussa:

Taikin tilat Mediakeskus Lumeessa vaikuttivat lähes taivaallisilta. Valtavia studioita, oma lavastepaja ja jopa itse rakennuskin oli varsin mukavan näköinen. Ilmeisesti varsin iso osa tiloista jäi kokonaan näkemättä, mutta esimerkiksi TV-studio valtavina bluescreeneineen ja katon täyttävine valopattereineen herätti kyllä vahvaa kateutta. Vertailun vuoksi voitaneen mainita, että viime viikolla säädin useamman päivän matte paintingejä kaverin keittiössä, ruokapöydän ääressä.

Herää kuitenkin kysymys, että miksi ihmeessä en ole nähnyt vielä yhtä ainutta Taikkilaisten elokuvaa, jossa noita mahdollisuuksia oikeasti hyödynnettäisiin? Mikä saa opiskelijan ajattelemaan valtavan bluescreen-studion nähdessään, että "hei, olisi siistii jos nää mies ja nainen juttelis keittiön pöydän ääressä."? Miksi lavastepajasta käydään noutamassa pöytäja ruudullista vahakangasta? Eikö omatunto soimaa, kun miksaa kaverin äidin juuri improvisoimaa pianosooloa tunteikkaan kohtauksen taustalle THX-sertifikoidussa äänieditissä? Eikö kukaan koskaan hykertele miettiessään sitä, kuinka paljon luovia ja osaavia ihmisiä heidän ympärillään liikkuu? Minä vietin paikassa muutaman tunnin ja olin pakahtua innostuksesta.

Ihan oikeasti, mikä Taikkilaisia vaivaa? Jo pelkän uteliaisuuden pitäisi ajaa kokeilemaan jotain mieletöntä ja hurjaa, kun siihen kerran on mahdollisuus. Kyse on kaiken lisäksi koulusta, takuulla jokainen opiskelija tietää, että työelämässä moiseen ei enää tule mahdollisuutta. Hakataanko moiset hullut ajatukset opiskelijoista ensimmäisen kahden opintoviikon aikana?

Sen sijaan, kun pyritään visuaalisuuteen jollaista mitä tässä maassa ei olla ennen nähty, bluescreen-studiona toimii olohuone, pala maalattua muovimattoa ja valokalustona kolme Bilteman työmaavaloa. Kaiken lisäksi siinä vielä onnistutaan.

En nyt sano, etteikö Taikkilaisia tarvita, tai että heissä olisi välttämättä mitään vikaa. Ehkä deadlinet puskevat päälle, ehkä studioaikaa palautuksen aikaan irtoa kuin kaksi tuntia viikossa ja ehkä kaikki muut opiskelijat vihaavat leffan tekijää, eivätkä suostu tekemään mitään ilmaiseksi... Varmasti on jokin hyvä syy siihen, miksi Taikkilaiset eivät tunnu käyttävän edes murto-osaa mahdollisuuksistaan. Toivon kuitenkin hartaasti, että syy ei ole se, että he eivät edes halua yrittää.

Itse en kuitenkaan pystyisi viettämään kyseisessä talossa viittä vuotta kertoen tarinoita vanukkaista, hautoen päässäni suuruudenhulluja visioita tietäen, että sadan metrin säteellä olisi taitoa ja välineistöä toteuttaa ne kaikki. Toivon hartaasti myös sitä, että se ei ole se syy miksi en tule koskaan pääsemään Taikkiin opiskelemaan.

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Minulla on ollut kyseenalainen kunnia aina silloin tällöin nähdä kaikenlaisten taideoppilaitosten opiskelijoiden tuotantoja. Yleisesti ottaen ne ovat olleet syvältä istumalihasten välistä kaivettua puolikiinteää ruoansulatusjätettä, jota ilman maailma olisi erinomaisesti pärjännyt. Niissä ei ollut edes sellaista viehätystä, jota on kunnianhimoisessa mutta lässähtävässä (kai maar falla pladask on suomeksi lässähtää) ensiyrityksessä. (Esimerkiksi rakastetun Keisarimme avaruuskadet-..., öhm, avaruuskapteenin uraa käsittelevän animaatiosarjan ensimmäisetkin osat viehättävät juuri sillä tavalla, samoin lasten piirustukset.)

Ne eivät herättäneet edes myötätuntoa. Huomattava osa siitä taiteesta, jota ns. tuulipukukansa halveksii muka modernina paskana, herättää minussa lähinnä myötätuntoa. Myötätunto on peräisin siitä tapauksesta, joka minulle sattui joskus ala-asteella. Tehtäväksi annettiin piirtää hirvi. Minä piirsin mielestäni vauhdikkaan kohtauksen, jossa metsästäjän pyssystä lentävät suuliekit tavoittelevat hirveä. Mitä todennäköisimmin Fauna - villi eläinmaailma -lehdessä oli ollut sellainen valokuva, joka sitten toimi innoittajanani. Juuri sillä tunnilla opettaja halusi meidän äänestävän parasta hirveä, ja minä olin täysin vakuuttunut voitostani. Olin tyrmistynyt, kun näin luokkatoverieni äänestävän milloin mitäkin tönkköä tikkukuvahirveä, kun taas minun loistava impressionistinen kohtaukseni jäi huomiotta. Vuosia myöhemmin löysin kyseisen liitupiirroksen paperieni joukosta ja totesin, ettei siinä hirveä näy, ainoastaan mustuutta ja pyssyn suuliekit. Luultavasti siinä alun perin oli ollut hirvi, mutta kun olin halunnut lisätä kontrastia suuliekeille, olin innoissani mustannut sekä hirven että metsästäjän näkymättömiin.

Hirven mustaaminen on varsin tavallinen tapa epäonnistua taiteenteossa. Jopa paskan lykkääminen kodinkoneeseen pyörimään voi oikeasti olla tapa sanoa jotain, jollei sitten muuta kuin että kymmenen vuotta minä sitä mestariteostani hioin, ja lopulta en enää muistanut mitä olin sillä alun perin halunnut sanoa, eli paskaa tuli. Mopo voi karata käsistä monella tapaa, eikä vähiten siten, että oma nerous tulee lopulta liian tärkeäksi, jotta mitään voisi delegoida enää kellekään. Tällöin pelkkä omien nerokkaiden ideoiden esittely tulee tärkeämmäksi kuin käsitettävän ilmaisun hakeminen niille yhdessä avustajien. Vanhoille, etabloituneille taiteilijoille käy näin varsin usein, eikä vain ns. vakavan taiteen puolella.

Olen tässä viime aikoina katsellut Speden vanhoja elokuvia, eikä minusta mikään näkemistäni ole varsinaisesti huono, ei ainakaan niin huono kuin ne surkeat itseään parodioivat kyhäelmät, joita Spede lykkäsi maailmalle 90-luvulla. Tämä johtuu siitä, että Spede työskenteli tuohon aikaan vielä yhdessä vanhempien ja arvostamiensa taiteilijoiden kanssa, joiden hoitoon uskalsi luottaa ja delegoida asioita. Nyt vasta esimerkiksi huomasin, miten keskeisessä osassa Leo Jokela on varhaisissa Spede-filmeissä. Itse asiassa Spede teki hämmentävän selvänäköisen ja osuvan elokuvankin aiheesta, nimittäin Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, jossa Speden esittämästä hahmosta, studiojärjestäjänä ja avustajana toimivasta Mikko Syvärivistä (nimi viittaa vähän liiankin ilmeisesti "kansan syviin riveihin"), tulee oviin törmäilevä nolojen tilanteiden mies, Koomikko Ovimikko. Koomikon toilailut menevät kansaan tasan niin kauan kuin kaatuileva kuuluttaja (Vesa-Matti Loiri) ja manageriksi ryhtynyt patruuna kotikylästä (Leo Jokela) ovat vauhdissa mukana. Kun Ovimikko vaihtaa herttaisen tyttöystävänsä (Tarja-Tuulikki Tarsala) nätimpään (Tamara Lund), päättää uudistaa ohjelmansa manageripatruunalta lupaa kysymättä ja antaa potkut kuuluttajalleen, yleisö hylkää hänet. Tarinan opetus on, että Koomikko Ovimikko ei ole yksin Mikko Syvärivi, vaan koko tiimi, sekä Mikko että kuuluttaja ja manageri. Vastaavasti noiden varhaisaikojen "Spede" ei ollut yksin Pertti Pasanen, vaan myös Leo Jokela ja kaikki muutkin Spede-tiimin jäsenet - Pertti Pasanen oli pitkälti vain porukan yhteen sitova ja tehtävät delegoiva johtaja.

Spede meni pilalle siksi, että hän sai yhä enemmän mahdollisuuksia mustata hirvensä. Speden viimeisten vuosien aikalaistodistajat kertovat kunnianarasta, egosentrisestä ja äreästä vanhasta miehestä. Olen taipuvainen uskomaan, että Spede oli vanhemmiten hyvin yksinäinen sekä ihmisenä että taiteilijana ja että Leo Jokelan kohtuuttoman varhainen kuolema vuonna 1975 (hän ei ollut täyttänyt viittäkymmentäkään) oli ehkä jo kohtalokas isku Spedelle - siis ei yksin Pertti Pasaselle, vaan Spedelle ja spedeismille viihdetaiteellisena kokonaisuutena ja, öh, brändinä.

Olen eksynyt aika kauas aiheesta, mutta palaillaan. Tyypillinen taideopiskelijatyö ei ole oikeasti sen enempää sympaattinen lässähdys kuin ylituottamisella ja yli-intoilulla mustattu hirvikään. Tyypillinen taideopiskelijatyö on juuri sellaista paskaa, jota Toveri epäilee taikkilaisten tekevän, eli mielikuvitukseton tekele, jossa on käytetty hienoja lavasteita, mutta jossa ei ole oikean yrittämisen makua ollenkaan. Tyypillinen taideopiskelijatyö on esimerkiksi se kamala kuvaelma, jota katselemalla joitakin vuosia sitten kidutin itseäni täällä Turussa. Tekeleessä käytettiin kyllä näyttäviä lavasteita ja rytkyjä, mutta ainoa, mitä siinä tapahtui, oli se, että kuvattiin äärimmäisen konventionaalisesti ja uuvuttavasti kotirouvan alistettua asemaa ja tyhjää elämää maailmalla ja töissä huitelevan miehensä yksinäisenä kotiorjana. Senkin vielä olisi sietänyt, jos esitys olisi perustunut klassikkotekstiin. Näin hyvin ei tietenkään asian laita ollut, vaan sen sijaan kyseessä oli jonkun nuoren pimun itse tuhertama teksti. Siis hei kelatkaa - nuori kimma, jonka elämässä näytelmän kuvaama vastakkainasettelu ei ollut ikinä ollut millään tavalla aktuelli, kirjoittaa täysin kirjallisten lainojen (ja feministisen ideologian, tuon kulttuurimme ja sivilisaatiomme perustaa järsivän ja jäytävän syövytysmyrkyn) varassa tällaisesta aiheesta näytelmäntapaisen, ja tämä sitten näytellään kunnianhimoisesti luoduissa lavasteissa. Ehkä on nähty klassisia näytelmiä, ja ajatellaan, että näytelmän kuuluisi näyttää tältä: siinä kuuluu niiku olla siis tällasia 1800-luvun lopun porvariston maailmasta tuttuja konflikteja, ja sit siinä kuuluu niiku olla yhteiskuntakritiikkiä niiku, ja sit tiätysti tota feminismiä.

Sanalla sanoen: plagioidaan klassikkoja. Kulttuuri, joka ei osaa muuta kuin plagioida klassikkoja, on ihan määritelmällisesti kuollut kulttuuri. Kuten Bernardo Atxaga hyvin tiesi, plagiointi sinänsä on elintärkeä elävöittäjä pienille kulttuureille ja kielille. Hänen kertojaminänsä kohtasi unessa Axularin, ensimmäisen baskikirjailijan, joka oli kovin innokas tietämään, miten baskikulttuurilla nyttemmin hurisi.

Son muy pocos los escritores, Maestro, valittaa Atxaga (joka on itse espanjantanut teoksensa) - kirjailijoita on kovin vähän.

Y plagiarios - ¿no hay plagiarios? - entä plagiaattoreita, onko heitä?

Kun Atxaga kertoo Axularille, että plagiointi on nykyään kovin huonossa maineessa ja sitä pidetään varkauteen verrattavana rikoksena - hoy en día, el trabajo de un escritor ha de dar la impresión de haber sido creado de la nada - Axular on pitkään hiljaa, ennen kuin alkaa päivitellä, millaiseksi maailman meno on mennyt, ja toteaa koko originaalisuusajatuksen olevan vahingollinen. Originaalityöhön menevällä vaivalla saa tekaistua kaksikymmentä hyvää plagiaattia, ja tulos on varmasti parempi ja lukemisen väärtimpi, kun plagioitavien mestarien kyvyt toimivat oppaana ja apuna.

Kaiken tämän maailmoja syleilevän ja aiheesta eksyskelevän lorottelun tarkoituksena on taaskin perustella, miksi Star Wreck - In the Pirkinning on minusta niin suurenmoinen ja hieno asia: pidän sitä terveenä ja kulttuuria elävöittävänä plagiaattina. Pelkän kääntämisen sijasta se on sovittanut esikuvansa suomalaiseen kulttuuriin ja suomalaiseen huumorintajuun, ja kuten me venäläiset formalistit hyvin tiedämme, kulttuurivaikutteet siirtyvät sediltä serkuille, populäärikulttuurista korkeakulttuuriin ja korkeakulttuurista populäärikulttuuriin. Ehkä Pirkinning jopa pystyy elävöittämään ns. taide-elokuvaakin. Ehkä ne taikkilaisetkin oppivat tekemään hurjia fantasiamaailmoissa, viidakkoplaneetoilla ja laavavirroissa liikkuvia elokuvia nyt kun niille on näytetty että se onnistuu vaikka kengännauhabudjetilla pöydän ääressä, jos on sekä tahtoa, visioita että kykyä delegoida hommat ne osaaville kavereille. Ehkä ne käsikirjoittajatkin oppivat plagioimaan vähemmän Ibseniä ja enemmän Vernor Vingeä ja Iain M.Banksia. Ehkä näemme joskus televisiossa suomalaisen avaruusoopperan, jossa Uuden Savon planeetan uudisasukkaat ottavat hermomurskain ja plasmaräjäytin tanassa mittaa Suur-Littoisten imperiumin turkulaisittain puhuvista palkkasotureista, eikä kukaan pidä ideaa edes erityisen huvittavana tai kaukaa haettuna, kun tarinan taustalle on kehitelty mittava ja sisäisesti johdonmukainen Linnunradan asutushistoria.

Tarkemmin ajatellen, ehkä ne palkkasoturit voisivat olla pohjalaisia - eräänlaisia geenimuunneltuja jem'hadareita, mutta kuitenkin kosmisia häjyjä, jotka lyävät laserpuukoolla. Maria auttaisi varmaan konseptin kehittelyssä.

Tairetta, joo. Jätä siihen. Nyt mentiin, sillä keisari Pirk on täällä!

Kapitalismin hedelmiä

Uusliberalismi, rajaton kapitalismi, tasavero sun muu libertarismi ovat hillitsemättömän kokeilun jälkeen näyttäneet todellisen karvansa eteläisessä naapurissamme: Eestissä on suhteellisesti eniten hiv-tartuntoja Afrikan jälkeen.

Ei, en tosiaankaan yritäkään väittää, etteikö suomalaisilla roikale- ja öyhöttäjämiehillä olisi ollut osuutta asiaan. Sitä vastoin väitän, että kun kaikenlainen yhteiskunnan kontrolli, sosiaalituet ja kaikki mitä ei ole naulattu kiinni ja suurin osa kiinninaulatustakin yksityistetään ja kaikki muut ratkaisut leimataan kommunismiksi, päädytään tällaiseen tilanteeseen. Vaikka hölmö ja nyanssiton antikommunismi, joka rampauttaa yhteiskunnan innovatiivisuuden paljon tehokkaammin kuin mikään "vasemmistosävytteinen" poliittinen korrektius (sillä kukaan ei uskalla ehdottaa yhtään minkäänlaisia poliittisluonteisia ratkaisuja poliittisesti ratkaistaviin ongelmiin, kun "saatanan kommaria" ölisevä öyhökuoro huutaa hänet heti hiljaiseksi), onkin kaikkien Itä-Euroopan maiden yhteinen piirre, sen vastenmielisimmät esiintymismuodot olen kyllä nähnyt Virossa. Itse asiassa eestiläiset ovat lähinnä se kansallisuus, jota kohtaan tunnen rasistista inhoa ja vastenmielisyyttä. Tämä johtuu pitkälti juuri kulttuurisesta ja kielellisestä läheisyydestä. Pohjimmiltaan minusta tuntuu siltä kuin virolaiset olisivat kieltä ja kulttuuria myöten ilkeä parodia suomalaisista vastenmielisimmillään. "Minäkö muka tuollainen? Ei saatana!"

Eipä silti, myös venäläisissä on suomalaisen kannalta epämiellyttävää pitkälti juuri se, että he muistuttavat meitä häiritsevän paljon. Heidän alkoholisminsa on viime aikoihin asti ollut paljon pahempaa kuin suomalaisten, mutta nykyään olemme määrätietoisesti lähestyneet venäläistä ryyppäämistyyliä (josta keskiluokkamme käyttää kiertoilmaisua "eurooppalainen alkoholikulttuuri"). Heidän imperialistinen öyhötyksensä saa kysymään, olisimmeko me todella tuollaisia, jos me olisimme maailmanvalta - ja silloin amerikkalaisetkin alkavat tuntua pienemmältä pahalta. Ja heidän rikollisen alaluokkansa puistattava raakuus saa miettimään, millaisia suomalaiset olisivat, jos meidän maamme olisi köyhä persläpi ilman toivoa paremmasta. Sekään ei ole miellyttävä ajatus.

Confieso que he leído

Lovelacen testissä irvaillaan 70-lukulaisuudelle siteeraamalla Ricardo Reyesin, eli siis tunnetummalta nimeltään Pablo Nerudan, iänikuista runoa La United Fruit Co., joka löytyy Enrico Mario Santín Canto general-edition sivulta 335. Olen tahkonnut tätä runoraamattua - siinä on 629 sivua, mihin ei ole laskettu Ediciones Cátedran mustille pokkareille ominaisia laajoja esipuheita sun muita kommentaareja - siitä asti kun aloin ymmärtää espanjaa enemmänkin kuin hyvää päivää kirvesvartta, ja oikeutta myöten on sanottava, että Neruda ei ole täysin vailla kirjallisia ansioita. Kokonaan toinen asia on, että meillä häntä ei ole koskaan osattu arvostaa oikeista syistä.

Canto general on nimenomaan raamattu: se alkaa maailman luomista käsittelevällä runosikermällä La lámpara en la tierra, jossa Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta muistuttavalla tyylillä kuvataan, kuinka Etelä-Amerikan manner nousee merestä ja saa mineraalinsa, kasvillisuutensa, eläimensä, sitten saapuvat linnut (vienen los pájaros), joista maanosa on niin kuuluisa, seuraavaksi joet (los ríos acuden) jne. Aikanaan Neruda käy sitten läpi kaikki Etelä-Amerikan historian yksityiskohdat, niin vapauttajat Simón Bolívarista chileläisten omaan Bernardo O'Higgins Riquelmeen, diktaattorit Paraguayn tri Franciasta Argentiinan Rosasiin jne. Myös oligarquíat saavat osansa, ja niitä käsittelevästä sikermästä löytyy myös United Fruitille omistettu runo. Canto generalin viimeinen osa, Yo soy, käsittelee sitten Nerudaa itseään ja hänen omaa elämäänsä. Siitä sikermästä löytyy toinen Nerudan runoista, jonka olen ehtinyt lukea suomeksi ennen kuin ryhdyin harrastamaan espanjaa. Kyseessä on tietenkin A mi partido, rakkauslaulu Chilen kommunistiselle puolueelle.

En missään tapauksessa sano, etteikö sekä United Fruit -runolla että Puolueelle osoitetulla rakkauslaululla olisi taiteellista, historiallista ja dokumentaarista merkitystä. United Fruit -runon irvailevassa alussa on ihan aitoa satiirista tehoa vieläkin: Jahve jakaa maailman ylikansallisille firmoille. Kommunistisesta oikeaoppisuudesta kielii se, että Jumalan rooli on nimenomaan toimia kapitalistien kyypparina ja paloitella kakku suuryritysten kesken. Sitä vastoin Canto generalin maailman luomisesta kertovilla alkusivuilla ei Jumalasta näy vilaustakaan. Linnut tulevat (vienen), joet saapuvat ikään kuin sovittuun tapaamiseen (acuden). Maailmaa ei siis luoda, vaan se syntyy itsestään ajan kypsyttyä.

70-luvun Suomesta kertoo kuitenkin paljon se, että noita jylhiä maailmanluomisrunoja ei meillä tunneta ollenkaan niin hyvin kuin United Fruit -runo ja Nerudan rakkausruno Puolueelle. Jälkimmäistä voi pitää ainakin hyvin osuvana kuvana ajan hengestä, koska sen luettuaan tietää, minkä takia intellektuellit, kirjailijat ja runoilijat - esimerkiksi Nerudan kaltainen pohjimmiltaan epäpoliittisen ja romanttisen oloinen runoilija - päätyivät kommunisteiksi ja millaisia tunteita puolueen jäsenyys heissä herätti.

Ilman muuta Etelä-Amerikan oloissa kommunismi oli ylipäätään varsin ymmärrettävä valinta, mutta esimerkiksi Pekka Valtosen hienosta Latinalaisen Amerikan historiasta selviää, että meillä varsin maltillisissa ja järkevissäkin vasemmistopiireissä tavallinen käsitys Latinalaisesta Amerikasta auttamattoman poliittisen polarisaation repimänä maailmana, jossa vasemmistosissien ja äärioikeistolaisten oligarkkien välillä ei ollut kolmatta vaihtoehtoa, oli lievästi sanoen liioiteltu. Itse asiassa 70-luvun vasemmistolaisuus ja Ronald Reagan -vainaa osoittavat liikuttavaa yksimielisyyttä siitä asiasta, että maanosassa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vallankumous/kommunistinen totalitarismi tai autoritaarinen hallitusjärjestelmä/äärioikeistolainen tappajajuntta. Aina kun ääriryhmät ovat jostain asiasta (etumerkit tai retoriikan päikseen vaihtaen tietenkin) yhtä mieltä, me kunnon ihmiset siinä välissä joudumme liisteriin.

Runo United Fruitista alkaa anarkistisen hauskalla kuvauksella Etelä-Amerikan jakamisesta valtojen kesken. Se päättyy pateettiseen kuvaukseen siitä, kuinka jossain kurjuudessa "käpertyy intiaani elävältä" (caían indios sepultados en el vapor de la mañana, sanoo alkuteksti, eli "intiaaneja kaatuu haudattuina aamun huuruihin"). En ole runouden asiantuntija, mutta minusta tuntuu, että ilkamoivan ja amoraalisen satiirin lopettaminen sormella osoittelevan pateettiseen moralisointiin ei ole esteettisesti onnistunut idea. Jos kerran halutaan kuvata sitä, miten suuryritykset riistävät ihmisiä, senkin voisi toteuttaa hirtehishumoristiseen, satiirisen liioittelevaan tapaan, ja runon keskivaiheilla esitetty kielikuva diktaattoreista kärpäsinä on sekin arveluttavan osoitteleva: hyi, katsokaa noita inhottavia verenhimoisia raatokärpäsiä.

Kun tätä runoa - eikä sitten yhtään mitään muuta eteläamerikkalaista runoutta, ei edes mitään muuta Nerudaa - on kyllästymiseen asti tyrkytetty meille tiedostavalla äänellä laulettuna (pikkupoikana muuten minäkin saatoin joskus sanoa, ettei jotain artistia jaksa kuunnella kun se laulaa niin kommunistisella äänellä, ja veikkaan, ettei kellekään tarvitse selittää asiaa tämän tarkempaan) - niin se on vääristänyt sekä käsityksemme Etelä-Amerikasta, eteläamerikkalaisesta runoudesta että hyvästä runoudesta ylipäätään. Kuten Ilkankin alluusioista voi huomata, siitä on itse asiassa tullut osa suomalaista vasemmistofolklorea.

Muistan, että itse aloin vieraantua ns. tiedostavan vasemmistolaisuuden dogmaattisimmista muodoista (Varkaudessa niitä harjoitettiin demarinuorten keskuudessa, nämä olivat 80-luvulla näet omaksuneet suuren osan edellisen vuosikymmenen taistolaisten populäärikulttuurista ja folkloresta) siinä vaiheessa, kun sittemmin CP Yrjänän - noista maagisista kirjaimista nimen edellä en ole varma - elämänkumppaniksi ennättänyt rasittavan mairea julkisuustyrkky rinnakkaisluokkalainen punapää, joka jossain välissä intoili kovasti Nicaraguasta, luki meille kyseisen runon aamunavaukseksi lukiossa. Luokkamme päivystävä antikommunisti Mika lausui tietenkin runon kuultuaan julki paheksuntansa, mutta olin itse melkein yhtä ärtynyt kuin hän, koska silloin minulle alkoi selvitä tuon tiedostavan vasemmistolaisuuden oleellisesti rituaalinen, konformistinen luonne juuri sellaisena latteana ksenofiliana, josta Tommipommi taannoin kirjoitti: Nerudalta tunnettiin tuo ja vain tuo runo, muttei sitten mitään muuta, eikä sitä "mitään muuta" suin surminkaan menty mistään itse hakemaan.

Nerudan runossa elävältä käpertyvällä intiaanilla ei ole omaa ääntä eikä nimeä, hän on vain una cosa sin nombre, un número caído, un racimo de fruta muerta derramada en el pudridero. Tämä voidaan tietysti tulkita tapana kuvata intiaanien sortoa ja voimattomuutta United Fruitin orjuuden musertamina. Mutta yhtä lailla asia voidaan nähdä niin, että älykkökommunisti Neruda käyttää intiaaneja ja heidän kurjuuttaan hyväkseen. Ei hän kuuntele kuolevaa intiaania, ei mieti tämän siihenastisia elämänvaiheita eikä koeta asettua tämän asemaan. Hän on espanjaa puhuva kommunisti, joka ei osaa eikä halua opetella ketsuaa, aymaraa eikä oman maansa intiaanien kieltä, mapudungua.

Jos hän hallitsisi intiaanien kielet, hän saattaisi kuulla näiltä kaikenlaisia ideologisesti sopimattomia käsityksiä, esimerkiksi jotain sellaista, ettei intiaaneja kiinnosta mikään comunismo, vaan oman viljelymaan saaminen ja mahdollisuus myydä itse omat banaaninsa kunnon markkinahinnoin. Moiset mielipiteet eivät luonnollisestikaan kiinnostaisi Nerudaa, joka on vakuuttunut siitä, että comunismo yksinään tuo onnen ja vaurauden intiaaneille. Intiaanin virka on kärsiä ja kuolla hiljaa ja näyttää säälittävältä ja vakuuttaa lukija comunismon siunauksellisuudesta.

Perun ashaninka-intiaaneilta comunismon edustajat - maolaiset Loistavan Polun sissit - tunnetusti surmasivat heimopäällikön ilmeisesti siinä naiivissa uskossa, että olivat vapauttamassa näitä jonkinlaisesta sorrosta. Ashaninkat eivät olleet oikein innostuneita, vaan ajoivat sissit matkoihinsa alueiltaan. Tarina ei kerro, jäikö yksikään sisseistä ashaninkojen kynsiin, mutta jos jäi, hänet oletettavasti käsiteltiin paikallisten kidutus- ja teloitusperinteiden mukaisesti.

Pikaisesti aamutuimaan

En taida nykyään jaksaa kirjoittaa mitään iltaisin, mutta tässä ennen töihin lähtöä viittaan Jan Guilloun uusimpaan, joka käsittelee Ruotsin feministipuolueen uusimpia toilailuja. Puolue on nyttemmin suistunut suomalaissyntyisen (kas kas) Tiina Rosenbergin johtamien fanaatikkojen haltuun, jotka lähtevät siitä, että miehen kanssa makaaminen on naiselta sukupuolipetturuutta.

Onhan tuokin yksi legitiimi tapa yrittää iskeä nättejä nuoria muotilesboilevia yliopistotyttöjä, ei siinä mitään. Haluaisin kuitenkin tiedustella kaikilta feministeinä itseään pitäviltä bloggaajilta, mikä logiikka siinäkin on, että Tiina Rosenbergin kaltaiset otetaan valtavirrassa vakavasti ja heitä ymmärretään, mutta rasistinen äärioikeisto, joka leimaa tummaihoisten kanssa makaavat naiset rotupettureiksi, on yhteiskunnan marginaalissa, ja esimerkiksi minun edustamani vasemmistosävytteinen ATM-ideologia, jossa väkivaltaisten ja naisia sortavien YTMien kanssa makaavat naiset ylläpitävät patriarkaattia ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, nauretaan kumoon. Hyvä on, sekä äärioikeiston rasismi että vasemmistolainen ATM-ideologia ovat vain saamattomien runkkarien säälittävä tapa iskeä naisia. Mitenkähän Tiina Rosenbergin edustama ideologia ei ole säälittävä? Miksiköhän feministeillä on lupa pitää "henkilökohtaista poliittisena" ja politisoida seksuaalisuus, mutta miehillä ei?

Juuri tällaisella älyllisellä epärehellisyydellä ja kaksinaamaisuudella feminismi ym. "edistykselliset" aatteet ovat myötävaikuttaneet uusnatsismin nousuun. Uusnatsit eivät ole ihan niin tyhmiä, etteivät he tunnistaisi esimerkiksi analogiaa Tiina Rosenbergin sukupuolipetturipuheiden ja omien rotupetturuusmeemiensä välillä.

Oikiat asiat pysyy ja paranoo

Silloin kun muuttuva maailma ja tulevaisuusshokki koettelevat mielenterveyttänne, lukekaa Lovelacen testiä. Tänään tulin töistä väsyneenä ja hiukkasen masentuneenakin tänne ÅA:n tietokonesaliin laatimaan monistetta ylihuomista iirintuntia varten. Lueskelin sitten aikani blogeja ja päädyin avaamaan Ilkankin sivut. Ja heti ylimmäisenä oli kodikas ja turvallinen otsikko: ÖYHÖTI MÖYHÖTI. Tuntui ihan siltä kuin olisin tullut kotiin pitkien ja pelottavien harharetkien jälkeen, vähän niin kuin Bilbo sormusta hakemasta. Siis Hobitin Bilbo (eli Lohikäärmevuoren Kalpa Kassinen).

Takaisin Krimin saarelle

Ilkeämielisenä henkilönä en tietenkään kirjoita kommentaariani Aksjonovin Остров Крымiin, Krimin saareen, kokonaisuudessaan ruotsiksi enkä kokonaisuudessaan suomeksi, joten joudutte lukemaan molempia kieliä voidaksenne kommentoida. Olkaa kiitollisia, etten osaa venäjää riittävän hyvin blogatakseni sillä kielellä - puolaa voisi kyllä taas kokeilla, mutta erikoismerkkien hakeminen merkkikartasta, vai millä pirun nimellä tuota teckenuppsättningiä nyt kutsutaankaan suomeksi, on aina yhtä raivostuttavaa. Ensimmäiseen osaan löydätte linkin tästä.

Kuten sanottu, eräs hämmentävimmistä Vankileirien saaristossa kuvatuista ilmiöistä olivat valkoemigrantit, jotka ehdoin tahdoin palasivat Stalinin Neuvostoliittoon huolimatta siitä, että hyvin tiesivät, mikä siellä odotti. Aksjonov paneutuu jo kirjan alussa pohtimaan näiden emigranttien motiiveja. Andrei Lutšnikovin isä Arseni voi toimia yhtenä esimerkkinä: hän on taistellut bolševikkeja vastaan, muttei kykene täysin vastustamaan poikansa lehden propagoimaa "yhteisen kohtalon" houkutusta. Vanha Arseni kuuntelee neuvostoliittolaista laulua nimeltä Каховка ja joutuu myöntämään, että laulu synnyttää hänessä jotain epämääräistä kaipuuta tai nostalgista houkutusta: sen komsomolilaisromantiikka, hän sanoo, muistuttaa hänen mieleensä hänen oman aikansa nuorena sotilaana junkkeripataljoonassa. Saatuaan Andrei-pojalta, joka käy usein Moskovassa, tuliaisena tästä laulusta tehdyn äänitteen vanha Arseni esittelee laulua kaikille junkkerikavereilleen, jotka innostuvat siitä yhtä lailla: kipaleesta tulee erottamaton osa heidän veteraanikokouksiaan.

Ehkäpä juuri tässä onkin syy, miksi minä samaistuin kaikkein eniten Antoškaan, vaikka Antoška olikin sellainen hasista röyhyttävä ja öyhöttävä huithapeli. Andrei-isä ja Arseni-vaari nimittäin ovat vaarantamassa juuri Antoškan maailman tulevaisuuden leikkimällä tulella, antamalla periksi Neuvostoliiton houkutukselle. Kun kapitalistisen Krimin liittäminen Neuvostoliittoon houkuttaa heitä, kyse on siitä, että he haluavat oman vanhojen papparoiden sentimentaalisuutensa takia uhrata sen maan, sen todellisuuden, joka on Antoškan koti. Ja Antoška on, hasiksenröyhyttelystään ja rikkaan nuoren tyhjäntoimittajan elkeistään huolimatta, vitaalin ja ajanmukaisen kulttuurin edustaja, joka puhuu yhtä sujuvasti tataaria (koska tässä vaihtoehtotodellisuudessa tataareja ei karkotettu Krimiltä) kuin venäjää, vieläpä molempia sekaisin, ja julistaa Krimin katukielen, tataarinsekaisen jaki-slangin, olevan minun isänmaani äidinkieli. Andrei ei kuitenkaan ota Antoškan jakinationalismia kovin vakavasti: - Milloin siitä on jakinationalisti tullut? - Tänä aamuna, kun hän oli pari tuntia merillä ja puhui venemieheni kanssa - tämä on jakiaktivisti. Kuitenkin Antoškan jakinationalismi on ilmaus legitiimistä halusta kieltäytyä isän ja isoisän sentimentaalisesta Neuvostoliitto-romantiikasta. Nuori mies tietää hyvin, että koko hänen elämäntapansa joutuu neuvostoarmeijan ja KGB:n jalkoihin, jos vanhat miehet irrationaalisuuksissaan keksivät liittää Krimin Neuvostoliittoon. Kun hän öyhöttää ja rällää rikkaiden tyhjäntoimittajien kanssa amerikkalaisia turistityttöjä paneskellen, se voidaan selittää sitaatilla bibamus, moriendum est - hän pitää viimeistä hauskaa ennen vedenpaisumusta. Kun hän rupeaa jakinationalistiksi, se voikin olla oire ensimmäisestä kypsyydestä, yritys ottaa oma elämä omiin käsiin ja kääntää myös kotimaan, Krimin, kehitys vaaralliselta Neuvostoliiton tieltä.

Tämä kaikki on siis vasta ensimmäisen luvun innoittamaa. Katsotaan, mihin suuntaan tarina kehittyy. Kuten sanoin, luen sitä nyt venäjäksi, enkä etene nopeasti.

Meidän Ylhäisyytemme virallinen tiedotus

Meidän Ylhäisyytemme tietoon on tullut, että sen rauhanteossa Stalinilta tälle puolen rajaa unohtuneen Pietarin esikaupungin (nimeltään jotain sellaista kuin Hylsänki tai Hälisenki) jokin paikallislehti olisi lähettänyt kesätoimittajansa nuuskimaan Blogistanin asioita. Meidän Ylhäisyytemme loisteliaan Kanslian armollinen kanta asiaan on, että ainoastaan feministit ja muu julkisuudenkipeä, narrimainen ja alempiarvoinen aines antaa arkirutiiniensa häiriintyä moisen takia. Me suvaitsemme suurenmoisuudessamme edellyttää alamaisiltamme ja vasalleiltamme, että he jatkaisivat elämäänsä ja päiväkirjaansa entiseen, vakiintuneeseen tapaan.

Lepo.

Suvaitsevaisuuden loppu

Kollega Junakohtaus parkuu nyt siitä, kuinka taannoin kutsuin häntä natsiksi hänen esiteltyään blogissaan mitä ilmeisimpien uusnatsien linkkejä vastapainona "monikulttuurisuudelle", ja hakee mielipiteilleen tukea Eero Paloheimolta ilmeisesti siinä lapsellisessa luulossa, että asianomaisen herran "vihreys" tekisi hänestä jonkinlaisen auktoriteetin minun silmissäni. Itse asiassa Eero Paloheimon äärioikeistolainen, linkolalaisuuteen vivahtava sisikunta on ollut näkyvillä jo kauan, puhumattakaan siitä, että hän aikoinaan otti Lappiin asettuneen, intiaaneina esiintyneen hörhölahkon vakavasti vielä siinä vaiheessa kun Erkki Pulliainen oli luopunut sitä suojelemasta. Muistaakseni hän kirjoitti lahkoa puolustelleen intoiluartikkelin Kanavaankin. Tällainen hörhökö minun auktoriteettini? Sällan!

En minä ylipäätäänkään pidä vihreitä kovin suuressa arvossa - siitä yksinkertaisesta syystä, että oma yhteiskuntanäkemykseni on, mahdollisesti ystäväni Jouko Heynon vaikutuksesta, muovautunut perinteisen suomalaisen legalismin linjoille, ja vihreiden keskuudessa sekä lain, yleisten lainsäädäntöperiaatteiden että lakitieteen - joka on ihan oikeasti tiede tuntemus ja ymmärtämys on melkoisen matalalla tasolla. - Kuten Jouko tapaa sanoa, "suomalaisuus" on juridinen käsite: "suomalainen" on henkilö, jolla on oikeus saada Suomen valtion myöntämä matkustusasiakirja eli passi. Muut "suomalaisuuden" määritelmät, esimerkiksi äidinkieleen, uskontoon ym. perustuvat, ovat juridisesti virattomia ja sikäli epäilyttäviä, että niihin turvautuminen on viime kädessä merkki oikeusvaltiota kohtaan vihamielisistä aikeista. Kun vaikkapa hurrivihaajat puhuvat "suomalaisuudesta" jonkinlaisena Suomen valtiosta eroavana entiteettinä, joka antaa heille oikeuden rikkoa Suomen valtion (kieli)lakeja, he tunnustautuvat valtiopetokselliseksi ainekseksi, jonka viimekätisenä aikeena on laillisen valtiojärjestelmämme kaataminen. Tästä syystä hurrivihaajat on ehdottomasti nähtävä vaarana demokratialle ja oikeusjärjestykselle ja heidät on, heti kun rikoksen tunnusmerkistö täyttyy, vangittava ja tuomittava joko valtiopetoksesta tai valtiopetoksen valmistelusta.

On ilmiselvää, että muslimien sharialla on yhtäläisistä syistä valtiopetoksellista potentiaalia. Henkilö, joka on oletetun umman (uskovien yhteisön) säännöille uskollisempi kuin Suomen laille, syyllistyy ilman muuta valtiopetokseen tai sellaisen valmisteluun ja tulee, kun rikoksen on perustellusti syytä epäillä tapahtuneen, pidättää, vangita, asettaa syytteeseen ja tuomita rikoksesta. Mutta oikeusvaltiollisiin periaatteisiin kuuluu, että ketään ei voida tuomita eikä karkoittaa maasta pelkästään sen takia, että hän on muslimi, vaan ainoastaan sen takia, että hän syyllistyy rikokseen, joka antaa lainmukaiset perusteet tuomiolle ja maastakarkotukselle. Samoin oikeusvaltiollisiin periaatteisiin kuuluu, että somalialaissyntyinen pikkurikollinen, taskuvaras tai katuhuligaani saa saman kohtelun kuin syntyperäinen suomalainen pikkurikollinen, taskuvaras tai katuhuligaani, eli hänen rikoksensa näytetään toteen ja hänet tuomitaan yleisten oikeusperiaatteiden mukaan. Toisin sanoen somalialaissyntyinen pikkuvaras ei ole "terroristi, joka uhkaa länsimaista sivistystä". Hän on toistaitoinen julli, joka ei ole päässyt sisään yhteiskuntaan ja joka ei osaa hoitaa asioitaan ihmisiksi, aivan samalla tavalla kuin syntyperäinen suomalainen pikkuvaras on toistaitoinen julli, joka ei ole päässyt sisään yhteiskuntaan ja joka ei osaa hoitaa asioitaan ihmisiksi.

Mainitsin edellä, että muslimien ummaan sisältyy maanpetoksellista potentiaalia siitä syystä, että se on ylikansallinen entiteetti, jolle Suomen kansalainen ei voi olla uskollisempi kuin Suomelle syyllistymättä valtiopetokseen tai sellaisen valmisteluun. Valitettavasti vain se "länsimainen sivistys", jota Junakohtaus haluaa puolustaa mieltämäänsä "monikulttuurisuuden" uhkaa vastaan, on samanlainen entiteetti kuin muslimien umma. Toisin sanoen "länsimaista sivistystä" saa puolustaa ja "monikulttuurisuutta" vastustaa tarkalleen niin kauan kuin Suomen lakeja ei rikota. Jos Junakohtaus haluaa olla mieltämälleen "länsimaiselle sivistykselle" uskollisempi kuin Suomen laeille ja oikeusjärjestykselle, siitä vaan; mutta tietäköön, että siitä voi seurata pidätys, vangitseminen, oikeusjuttu ja vankila.

Tarkoittaako tämä sitä, että maatamme hallitsee jokin poliittisesti korrektien monikulttuuridemarihirviöiden mafia? Ei sinne päinkään. Se tarkoittaa, että tämä on oikeusvaltio, jossa sovelletaan samoja kriteereitä kaikkiin lainrikkojiin. Jos Junakohtaus sattuisi olemaan aktiivinen muslimi, yleisesti ottaen reiluhkon tuntuinen kaveri, joka kuitenkin aika ajoin valittelisi blogissaan maailman pahuutta, muslimeihin kohdistuvaa sortoa ja yleistä viinanjuontirappiota, aika ajoin intoilisi Saiga-merkkisistä suurikaliiperisista ampuma-aseista ja aika ajoin antaisi linkkejä epäilyttäville kiihkomuslimisivuille, "koska Jumalan säätämää elämäntapaa on puolustettava, kun lännen viina ja rappio uhkaa sitä" - jos siis Junakohtaus olisi tällainen Mahmud ibn al-Junakohtaus, hän olisi todennäköisesti jo nyt tarjoilemassa teetä parille Ratakadulta saapuneelle kohteliaalle vieraalle. Ja aivan täydellä syyllä, koska Suomella ei ole varaa yhteenkään kansalaiseen, joka on muslimien ummalle uskollisempi kuin Suomelle.

Mutta aivan yhtä lailla Suomella ei ole varaa yhteenkään kansalaiseen, joka on jossain ulkomailta käsin ohjatussa poliittisessa kiihkoliikkeessä määritellylle "länsimaisen kulttuurin edulle" uskollisempi kuin Suomen edulle. Jos tällaisia kansalaisia alkaa ilmaantua, meidän isänmaallisten suomalaisten velvollisuus on viipymättä ilmoittaa heistä viranomaisille, koska heillä saattaa olla tekeillä jotakin laillisen esivallan kukistamiseksi tai maan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi - aivan samasta syystä kuin olemme velvollisia ilmoittamaan uhkaavasti käyttäytyvistä muslimisiirtolaisista viranomaisille.

Ns. suvaitsevaisuudella ei todellakaan ole mitään muuta rajaa kuin lain rajat. Toisin sanoen ns. monikulttuurisuus on ainoastaan normaali seuraus laista ja oikeudesta. Täällä saa pitää turbaania päässä siitä syystä kuin täällä saa pureskella purkkaa, eli kaikilla on oikeus tehdä sitä mitä huvittaa tai mitä on tottunut tekemään niin kauan kuin siitä ei aiheudu luonnontieteellisin, lääketieteellisin tai taloudellisin mittarein mitattavaa häiriötä muille ihmisille. Jos esimerkiksi herra Rupinder Singh Bahadur kulkee kadulla ohitse turbaani päässä, niin se ei ole häiriöksi kellekään, koska mikään laki ei kiellä ketään pitämästä turbaania. Jos Rupinder sitä vastoin pitää mukanaan tikaria, poliisin kuuluu pidättää Rupinder ja antaa hänelle rapsut teräaseen esittelystä julkisella paikalla.

Mitä sitten tulee "monikulttuurisuuteen", minulla itselläni on helvetin hyvin muistissa se aika, kun Suomessa ei käytännössä saanut olla suomalaisesta monokulttuurista poikkeavaa elämää edes lain puitteissa, vaan sosiaalitädit alkoivat heti nuuskia ihmisten asioita, jos ei osattu viimeisen päälle pysyä siinä mallissa, joka edellytti jatkuvaa samalla paikkakunnalla asumista, samoissa töissä käymistä ja omistusasuntoa. Jos Junakohtauksen "monikulttuurisuuden" vastustaminen tarkoittaa paluuta niihin aikoihin, minä kannatan monikulttuurisuutta. Jos Junakohtauksen "monikulttuurisuuden" vastustaminen tarkoittaa, että lakien noudattaminen ei riitä, vaan että pitäisi myös noudattaa jotain suomalaisuus- tai länsimaisuusmallia, jonka Junakohtaus ja hänen mustapaitaiset kaverinsa määrittelevät muilta lupaa kysymättä, minä kannatan monikultturisuutta ja vastustan Junakohtauksen ja hänen kaveriensa juonia. Jos Junakohtauksen ja hänen mustapaitaisten kaveriensa unelmissa väikkyvä "länsimaisen kulttuurin puolustaminen" edellyttää oikeusvaltion hävittämistä, sellainen länsimainen kulttuuri joutaakin mennä. Minä en sen perään itke.

Toisin sanoen Rupinder saa ihan rauhassa käyttää sitä turbaania. Siitä tikarista sitä vastoin kuuluu tulla rapsut.

Blogikysely

Velvollisuudesta:

Ensimmäinen satsi kysymyksiä: -

0. Miten selittäisin asiaa tuntemattomalle, mikä blogi on? Nettipäiväkirja tai nettimuistikirja. Kyllähän perinteinenkin "päiväkirja" kattaa varsin monenlaiset säännöllisesti, epäsäännöllisesti tai säännöllisen epäsäännöllisesti päivitettävät kirjoitukset.
1. Koska aloitin bloggaamisen? Kai maar se ensimmäinen Plöki alkoi joulukuussa 2002.
2. Miksi bloggaan? Haistatellakseni paskasakille. Onkos elämälle, vittu, muuta tarkoitusta?
3. Kuinka usein bloggaan? Vaihtelee. En ihan kerran päivässä. Veikkaisin, että viisi kertaa viikossa osuu aika lähelle keskiarvoa.
4. Tunnenko syyllisyyttä, jos et ehdi blogata? En. Bloggaamista pitäisi päin vastoin vähentää, jotta voisin keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten tutkimusaineiston lukemiseen ja lis.työn jatkamiseen.
5. Bloggaanko vai blogaanko? Bloggaan.
6. Mitä laskuria käytän? En nykyään mitään.
7. Kuinka monta lukijaa blogilista.fi:n mukaan? Vähän yli sata.

Toinen satsi: -

1. Luetko muiden blogeja? Luen.
2. Milloin aloitin blogien lukemisen? Vuonna 2002. Ensimmäinen lukemani blogi oli Tommipommi.
3. Kuinka monta blogia seuraan? Säännöllisesti ehkä kymmenkuntaa.
4. Millaisia blogeja luen mieluiten? Tuttujen ja fiksuiksi tai mukaviksi tietämieni ihmisten blogeja. Luonnollisesti asianomaisten tulee olla myös lainkuuliaista, kansalaiskuntoista ja valtiojärjestystämme kannattavaa, isänmaallista väkeä.
5. Millaisia blogeja luen vähiten? Alemman sukupuolen edustajien blogeja.
6. Käynkö lukemassa ärsyttäviä blogeja? Nykyään harvemmin. Koska päätehtäväni on Jumalan Totuuden julistaminen ex cathedra rahvaalle, minun ylhäisyydelläni on parempaakin tekemistä kuin ärsyttävistä blogeista ärsyyntyminen.
7. Luenko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja? Suomalaisia. Iirinkielisiä blogeja ei ole riittävästi, amerikkalaiset elävät jossain vaihtoehtotodellisuudessa ja saksalaiset kirjoittavat huonoa englanninsekaista saksaa. Ruotsalaiset ovat kaikki joko libertaristeja tai totalitaarisia vasemmistolaisia ja femakkoja.
8. Ovatko seuraamani ulkomaalaiset blogit samanlaisia kuin seuraamani suomalaiset? Eivät. Tärkein seuraamani ulkomaalainen blogi on An tImeallach, jota luen etupäässä iirinkielisyyden vuoksi.
9. Kuinka usein luen uusia blogeja? Harvoin. Makuni on jo muotoutunut.

Kolmas satsi: -

1. Onko blogini blogilistalla? Juu.
2. -
3. Miksi, ja itsekö ilmoitin? Itse ilmoitin. Kyllähän itse kukin kai haluaa lukijoita, ainakin jokusen.
4. Kuinka usein käyn seuraamassa sijoitustani listalla? Kohtalaisen usein. Tosin sijoitus on nyttemmin aika lailla jähmettynyt, järjestyksessä tapahtuu yleensä vähänlaisesti muutosta.
5./6. Miltä tuntuu, jos blogi nousee tai laskee listalla? No eipä paljon miltään. Vähänlaisesti sillä tuntuu olevan tekemistä sen kanssa, päivitänkö vai enkö ja mistä aiheista kirjoitan. Olen kyllä huomannut, että naisvihan väheneminen karkottaa lukijoita. Kukaan ei ilmeisestikään halua lukea esim. kirjallisuudesta.
7. Kommentoinko muiden blogien kommenttiosastoilla? Kyllä.
8. Missä blogissa useimmin? Vaikea sanoa.
9. Millaisia viestejä kommentoin? Määrittele "millaisia".
10. Kommentoinko muiden blogeja omassani? Kyllä, mutta sitä pitäisi vähentää.
11. Onko Blogistanissa sisäpiiri? Keskinkertainen pohjalieju on sisäpiirinä kaikkialla maailman suuressa Jantessa.
12. Tunnenko kuuluvani sisäpiiriin? Poikkeuksellisen lahjakkaana, älykkäänä ja suurenmoisena ihmisenä minulla ei tietenkään ole pääsyä keskinkertaisen pohjaliejun piireihin.
13. Käynkö blogitapaamisissa? En. Merkittävä osa bloggaajista on joka tapauksessa paskasakkia, jonka kanssa en viihtyisi pitkään samassa katetussa tilassa syyllistymättä äärimmäisen raakaan paloittelumurhaan raskauttavien asianhaarojen vallitessa.

Siinä on, heh-heh. Olisin voinut vastata raflaavamminkin, mutta pannaan nyt rutiinilla.

Jumalan Totuuden suloisten, virvoittavain lähteiden maukas juoma

Blogimaailmaan on ilmestynyt uusi ATM-aihepiiristä kirjoittava tulokas, jonka olemassaolosta sain tietää vasta Hyvärisen Juuson kirjoituksia lukemalla. Kyseinen herra tottelee nimeä Lordselibacy, ja niin kuin hänen nimimerkkinsä kohtelee hieman kaltoin vapauden ja purukumin isänmaasta emanoituvan ainoan toden maailmankielen oikeinkirjoitusta, yhtä lailla hänen tähän mennessä ainoa kirjoituksensa suhtautuu äidinkielemme kirjoitussääntöihin rahtusen verran vähäisemmällä pieteetillä kuin itse näkisin hyväksi. Mutta koska kyseinen blogi on kuulemma saanut raivoihinsa juuri ne Blogistanin naiseläjät, joiden kiukuttelu on sitä villimpää ja epätoivoisempaa, mitä lähemmäksi maailma pääsee oikeutta ja oikeudenmukaisuutta, asianomaista kirjoittajaa lienee pidettävä Jumalan Totuuden yhtenä edusmiehenä maan päällä, jos kohta epätäydellisenä ja ajoittain harhateille erehtyvänä, mutta juuri sen tähden niin kovin inhimillisenä.

Juuso uumoili omassa blogissaan alkuhypoteesiksi, että asialla olisi yhtä puutteellisella oikeinkirjoituksella, mutta samalla joltisellakin absurdilla huumorintajulla siunattu teekkarisherra Rauli Lauhanen, jonka räävittömän satiiriset henkilökuvat sekä stereotyyppisistä humanisteista, stereotyyppisistä amiksista että stereotyyppisistä teekkareista ja kyltereistä iskevät kyllä vuosien Pahkasika-harrastuksen herkistämään ja hienostamaan nauruhermoon sillä proverbiaalisella kybällä. Veljeni Herrassa päätyi tosin hylkäämään hypoteesinsa, koska on sillä kannalla, että Lordselibacylta puuttuu sellainen itseironia ja terve kyky liata muiden lisäksi tarvittaessa omaakin pesää, joka hänen mielestään karakterisoi hra Lauhasen luonnetta ihmisenä, taiteilijana ja teekkarina. Lordselibacy viittaa kuitenkin melko yksiselitteisesti Lauhasen kirjoituksiin: tästä tekstistä piti tulla harmiton vastairvi kaikille muille irvailukirjoituksille eri alojen opiskelijoista - joten jollei asialla ole Rauli-herra itse, niin mitä todennäköisimmin joku hänen koulukuntaansa lukeutuva nuori taiteilija.

Kuten edellä annoin ymmärtää, olen sitä mieltä, että vaikka asianomaisen herrukaisen kirjoitus on ytimeltään tervettä ja erehtymätöntä Jumalan Totuutta meidän alemman tason miesten infernaalisista kärsimyksistä nuorten naisten fasistisen pahuuden kourissa, tuohon ydinmehuun on sekoittunut kaikenlaista joutavaa roipetta. Esimerkiksi kaikki naiset vievän öyhöttäjän esittäminen sekä etniseen vähemmistöön lukeutuvana, väkivaltaisena, aivovammaisena, kehitysvammaisena, pakkoliikkeisenä, alkoholisoituneena, narkomanisoituneena että nuoresta asti kriminalisoituneena alkaa jo hipoa absurdia huumoria, mutta pahaa pelkään, että kyseessä on tahaton absurdi huumori.

Idea sinänsä ei ole huono. Tunnetusti alempitasoisuuden peruskokemus on juuri siinä, että kiltti ja sivistynyt mies huomaa kaikkien, sanoo kaikkien, varteenotettavien seurustelukumppaniehdokkaiden rientävän mitä ruokottomimpien hamppien ja roikaleiden syliin. Tästä voisi kaikella muotoa jalostaa - ja varmasti rakastamamme ATM-sarjakuvan Ilman naista toteuttajat vielä jalostavatkin - absurdin komedian, jossa kiltti nörtti yrittää tutustua ensinäkemältä varsin varteenotettaviin tyttöystäväkandidaatteihin, mutta joka kerta hänen naisensa antaa jonkun ilmiselvän viisi-kuusikymppisen spurgun iskeä itsensä. Tällaisessa asetelmassa ATMyyden kokemus olisi vedetty tahallaan sellaisiin äärimmäisyyksiin, että sille olisi pakko nauraa; ja komedian piikki osuisi tietenkin siihen parhaaseen ja ansaitsevimpaan maaliin, eli nuoriin naisiin.

Valitettavasti Lordselibacylta puuttuu kaipaamani kyky luoda absurdia huumoria äärimmäisestä toivottomuudesta, sitä hirtehistä hekotusta, jota Ola Tunander luonnehti kahden vuosikymmenen takaisessa esseekokoelmassaan Den svarta duvan epiteetillä det olyckliga skrattet - kun surkeus ja epäoikeudenmukaisuus ylittää tietyn rajan, sen silkalle järjettömyydelle on aivan pakko nauraa. Masentavaa kyllä Lordselibacy on aivan puuduttavan tosissaan, ja se vie hänen "esseeltään" taiteellisen arvon, veisi siinäkin tapauksessa, että hän korjaisi kirjoitusvirheensä ja tyylipuutteensa. Paikoitellen hänkin kyllä yltää juuri tarkoittamaani satiiriseen ja hirtehisen koomiseen otteeseen, ainakin kuvatessaan öyhöttäjän ja humanistitytön häitä, joista tulee mieleen isovanhempieni muistelema pohjalaisviisu:

Härmässä häät oli kauhiat
siälä juathin ja tapelthin,
porstuasta porraspäähän
rumihia nakeltihin.

Kun kerran tunnelmaan pääsin, heitetään tuosta toinenkin säkeistö:

Niin kuin kupla veren päällä
Pikkulammi raukes,
Anssin Jussi vaan kilijahti
kun Lammin kurkut aukes.

(Meillä siteeratuissa versioissa tosiaankin Anssin Jussi, eikä Anssin Jukka, mutta samasta puukkoomiähestä on toki kyse.)

Lordselibacyn valitettavan puutteellisesta kaunokirjallisesta kunnianhimosta kertoo, ettei hän ole kunnolla tempautunut kuvaamaan noiden häiden tunnelmaa, koska ainekset suureenmoiseen verbaalifreskoon olisivat kasassa:

Oton isän puolelta paikalle saapui kokonainen heimo. Oton äidin puolelta saapui joukko puukoin varustautuneita pohjanmaalaisia urhoja. Oton hankkimat viinakset ja pirtubooli tekivät kauppansa. Tämän lisäksi Oton kummisetä oli järjestänyt paikalle runsaasti erittäin väkevää kiljua. Paikalle pitikin kutsua pariin otteeseen poliisit. Otto tuumi, että jos kerran Otto on poliisin tuttu niin täytyyhän häihin kutsua poliiseja. Poliisit tekivät paikalle myös pienimuotoisen huumeratsian, koska paikalla oli myös useita Oton kavereita. Minnan kaikki aikuisikäiset sukulaiset olivat jotain vitun akateemisia kurttuja, jotka nyhjöttivät erillään Oton sukulaisista. Mukana oli selvästi muutama teekkari tai tuore diplomi-insinööri, jotka ryyppäsivät keskenään ja höpisivät keskenään tietokoneista ja muista asioista mistä tavallinen kuolevainen ei ymmärrä.

Häiden kuvauksessa on omat hykerryttävät kohokohtansa - esimerkiksi seuraava on täysin hillitön heitto: Otto kysyi huolestuneelta - tässä kohdassa pitäisi tietysti olla huolestuneena, koska Otto on juuri saanut kuulla, että hänen iloisesti rökittämänsä Niilo-nörtti on menehtynyt aivokasvaimeen, joten Otto on se huolestunut osapuoli - isovatsaiselta Minnalta: "Eihän vauvasta tule samanlaista bittirunkkaria kuin Niilosta?" Minna sanoi: "Älä huoli, ei tule" ja hörppäsi lasistaan Oton valmistamaa pirtuboolia. - Silti minua surettaa aika lailla, että arvoisa blogistikollega ei saanut noista aineksista aikaan roimaa peckinpahilaista kuvausta häiden kaaoksesta. Lisäksi tarinaan liitetyt moralisoivat kommentit, esim. edellä olevaa sitaattia seuraava: Katsokaapa tilastoja kuinka monta alkoholin ja huumeiden vaurioittamaa lasta syntyy Suomessa vuosittain eivät oikein kuulu absurdin hirsipuuhuumorin tyylilajiin, vaan pikemminkin tuon kohtauksen pitäisi antaa vaikuttaa omalla painollaan. Kun kerrotaan juttuja, niiden moraalista opetusta ei pitäisi turhaan alleviivata. Kuten Samuel Golwyn sanoi: if you got a message, boy, use Western Union.

Tästä arvostelusta huolimatta olen - ja antakaa minun nyt vaihteeksi ruveta vakavaksi - sillä kannalla, että arvoisan kollegan teksti on sitä paljon puhuttua Jumalan Totuutta, koska ainakin hän on oivaltanut sen, mitä olen jo erinäiset vuodet inttänyt: suomenkielisen Suomen trendit määräävä yhteiskuntakerros, johon kaikki viime kädessä katsovat ylöspäin ja kokevat jäljitellä, on puolirikollinen öyhöttävä alaluokka. Ajatus, että humanistiopiskelija Minna tosiaan menee naimisiin narkkariöyhöttäjärikollinen Oton kanssa, on nimittäin ihan oikeasti uskottava. Ja syy on se, että alaluokkaa arvostetaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Nuoret jäljittelevät alaluokan elämäntapaa ja puhetyyliä, ovat tehneet jo seitsenkymmenluvulta saakka, ja tulos on, että alamaailman käytöstavat ja päihdetottumukset ovat valtavirtaa nelikymppisissä ja siitä nuoremmissa. Kukaan ei halua samastua kilttiin keskiluokkaisuuteen eikä suurin surminkaan sivistysporvariuteen, vaan elämän on oltava rankkaa kuin katuneekerijengeissä Yhdysvaltain getoissa.

Ja tämä on jo oikeasti merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Veikkaan nimittäin, että meillä ei ole kunnollista suomalaisen ihmistymisen ja keskiluokkaisen kunniallistumisen mallia, jonka voisimme antaa esimerkiksi maahanmuuttaneille muslimipojille jäljiteltäväksi. Meillä on vain sen rajun katuneekerin rooli. Siinä vaiheessa kun nuoruutensa pikkurikollisena haaskannut muslimipoika haluaa ruveta elämään ihmisiksi, on hyvin todennäköistä, että ainoa tapa elää ihmisiksi, jonka hän on ulottuvillaan nähnyt, on uskoontulo kiihkomuslimiksi. Jos näin käy, ja jos muslimiterroristeista alkaa tulla merkittävä yhteiskunnallinen turvallisuusuhka Suomessakin, voimme syyttää siitä vain itseämme - siitä, että olemme väärin suuntautuneessa herravihassamme ja kansanomaisuuden palvonnassamme tuhonneet keskiluokkaisuuden ja tehneet suomenkielisestä Suomesta valtavan yläasteen ilman opettajia.

Siinä muuten onkin yksi perussyistä siihen, miksi kirjoitan nykyään ruotsiksi, jos suinkin voin. Sivistysporvarina ja oikeasti keskiluokkaisena ihmisenä Suomessa voi olla vain ruotsiksi. Suomenkielistä keskiluokkaa ei oikeasti ole, on vain alaluokkaa ja alaluokan hengailijajäseniä. Rikkaimpien ja etuoikeutetuimpien maailmankuva ja elämäntapa on täysin alaluokkaistunut, nuoret nomenklatuuran jäsenet öykkäröivät tarkalleen sillä tavalla kuin alaluokka öykkäröi silloin kun sillä on rahaa ("mun nimi on Jussi Ahde ja mä aion just nyt vetää kokaiinia nokkaan").

Na sluaite síoraí ag tarraingt ar shoiscéala na Gaeilge

Olen sitten antanut ensimmäisen iirin kielen oppitunnin. Aivan hämmästyin siitä, millaiset sankat ihmisjoukot saapuivat ilosanomaa kuulemaan - pelkäsin alun perin että tuskin saisimme ryhmää kasaan, mutta kaikkea vielä. Itse asiassa minulta loppuivat sekä ilmoittautumislaput että pankkisiirtokaavakkeet kesken. Toivotaan, etten mokannut mitään niistä asiaan liittyvistä paperimuodollisuuksista. Viime viikolla kyllä menin siihen opettajien tapaamiseen ja tein rehtorin antamista ohjeista perusteelliset muistiinpanot, mutta ne kysymykset, jotka sitten käytännössä tuntuivat tärkeimmiltä, olivat tietysti jääneet kysymättä. Toivotaan nyt kumminkin, että kaikki epäselvyydet saadaan selvitettyä ja kurssi luistamaan.

Lähdin siitä, että varsinaista kurssitusta ei ensimmäisellä kertaa vielä aloitettaisi, ja tyydyin puhumaan lähinnä kohteliaisuusfraaseista sekä iirin kieliopin yleisistä periaatteista, kuten substantiivikeskeisyydestä. Tietysti kopulalauseet olisi jo voinut ottaa käsiteltäviksi. Periaatteessa marssijärjestyksestä tulee seuraavanlainen:

- Luokituskopula.
- Identifioiva kopula. Määräinen artikkeli otetaan esille identifioivan kopulan yhteydessä.
- Tá-verbin preesens.
- Painottava kopula.
- Verbaalisubstantiivirakenteet.
- Yleispreesens.
- Mennyt aika.
- Futuuri.
- Agus-konstruktiot.
- Má-, mura- ja sula-sivulauseet.

Keskeisestä kieliopista täytyy siis jättää rannalle konditionaali ja habituaalinen preteriti. Toisaalta genetiivi pitäisi tunkea johonkin väliin. Samoin prepositio-oppi ja siihen liittyen pimennys.

Mihin kohtaan pannaan go/nach-sivulauseet?

Ön Krim

Nu har jag satt igång med att läsa Ön Krim, som jag ju borde ha skaffat mig för länge sedan på ryska. I en av mina första blogganteckningar förklarade jag att jag var på väg till Helsingfors för att köpa just den boken, men den råkade ju inte finnas på Ruslania den gången, och då köpte jag allehanda skräp i stället som jag inte orkat läsa till slut ännu. Då plitade jag också ned ett par rader om vad Ön Krim betytt för mig i sjutton-tjuguårsåldern.

Pärmen på den finska utgåvan av Ön Krim visar en ölflaska eller en ölburk - västligt öl - med varumärket Tuborg i kyrilliska bokstäver. På den tiden var jag ung och i någon bemärkelse även radikal och kapitalismkritisk. Det var åttiotalets obundna fredsrörelse, som t ex i tidningen Ydin tillät en sovjetkritisk inställning (Ydin gav t ex ut intervjuer med sovjetiska oliktänkare och fredsaktivister under en tid då det inte alls var en självklarhet i den finska pressen, ens i högerpressen), som utgjorde det formativa inflytandet på mig som politisk varelse, och givetvis smög det med en hel del barnslig och utopisk revolutionsromantik. När jag då såg den kyrilliska Tuborgburken på bokpärmen, betraktade jag den med blandade känslor. Å ena sidan tyckte jag, att en värld där Tuborgburkar kunde ha rysk text på vore en såtillvida bättre värld, att det inte skulle finnas kalla krigets motsättningar där - och eftersom det på åttiotalet såg minst sagt sannolikt ut att de motsättningarna skulle ta kål på oss alla, vore det inte så värst dumt med ett kapitalistiskt Ryssland ändå. Å andra sidan var jag kritisk på ett obestämt sätt och tyckte att det naturligtvis inte vore en perfekt värld precis, den där världen med kyrilliska Tuborgburkar.

Men det där har jag ju redan sagt för nästan tre år sedan. Låt oss alltså gå vidare.

När jag som ung, naturvetenskapsfrälst idealist läste Ön Krim, var jag redan mycket beläst och bevandrad i Solzjenitsyn. Ryssland och ryskheten var för mig oupplösligt sammanflätade med kommunismen och Stalin. Jag hade lärt mig en hel del ryska utan att märka det genom att bara plugga Gulagarkipelagen, men jag ville i princip inte lära mig ryska, eftersom jag uppfattade språket som nedsölat av alla grymheterna. Jag kunde inte föreställa mig något annat Ryssland, någon annan rysk tradition än den sovjetiska. Visst var jag medveten om att det fanns en exilrysk kultur, men samtidigt var jag övertygad om att den traditionen numera var helt sovjetiserad och att det vore flyktingarna från Sovjet som nu gav tonen inom emigrantkretsarna. Tanken på att det kunde finnas folk med en genuint tsarrysk mentalitet föll mig aldrig in. Visst, jag var nog medveten om att Solzjenitsyn i sina gamla dar börjat idealisera tsarismen. Men Solzjenitsyn kände inte ett annat Ryssland av egen erfarenhet än Sovjetunionen.

Ön Krim var den första bok jag läste som försökte beskriva mentaliteten hos tsartrogna gamla ryssar. Min morsa brukade givetvis läsa memoarer som tsaritsans hovdamer och liknande gestalter skrivit, men dessa handlade mest om hovlivets lyx och förfining. Både morsan och jag var medvetna, att dessa böcker slätade över det som för oss (post)moderna människor är oacceptabelt med tsarismen - den kejserliga absolutismen, enväldet, som trots sin glamourösa glans handlar om fullkomlig underkastelse under monarkens vilja och sålunda bör vara oss lika förhatligt som modern totalitarism.

Det är inte svårt att begripa varför folk blir kommunister. Den kommunistiska utopin kan, för att nu parafrasera Orwell, åtminstone i viss mån tilltala varenda människa som inte är en komplett skurk, en personlighetsstörd psykopat eller någon annan sorts libertarist. Svårare är det att förstå förmodern, feodal lojalitet, underkastelse under en människa bara därför att denna har "kungligt blod" och är en "legitim härskare". Det är lätt att inbilla sig att man är själv på något vis förmer än andra. Det är också lätt att dyrka någon därför att han åstadkommit någonting konkret - en ny stil i poppmusiken till exempel. Men dyrka någon bara för att denne tillhör en särskild familj? Det är någonting så främmande för en modern människa, att till och med kommunismen tenderar att kännas som mindre skrämmande, mindre främmande.

Det är precis det här Ön Krim handlar om. Så känns det åtminstone när man läser första kapitlet och möter Andrej Arsenjevitj Lutjnikov, chefredaktören för Krims ryskspråkiga och sovjetvänliga tidning. Krim är i romanen en ö, som, ungefär lik Taiwan gentemot Kina, utgör det vita Rysslands sista utpost. Analogin med Taiwan syns även i att Krim ännu på romanens sjuttiotal inte kallar sig en självständig stat, utan en provisorisk evakueringsbas för den vita armén. Detta innebär, att det officiella Krim inte söker efter en oberoende identitet, utan försöker hålla både inbördeskrigets och den tsaristiska traditionens låga vid liv. De som hör yngre generationer till, som Andrej och Andrejs son Antosjka, gör uppror mot denna uppenbara stagnation på olika sätt: Andrej predikar i sin tidning om en gemensam framtid för Krim och Sovjetryssland, Antosjka däremot är en rik odugling och dagdrivare som mest intresserar sig för haschrökning och nyemanciperade amerikanska bikinitjejer. Visserligen skryter han med att vara яки - "jaki" (eller kanske "yaki", jag tror att det heter så i den svenska översättningen) - representant för en ny nationalitet, vars kultur och språk är en blandning av krimtatariska och ryska. (I den här alternativa historien har givetvis krimtatarerna aldrig tvingats lämna sin nedärvda hembygd.) Man kan givetvis läsa Krim som en allegori om Väst på avspänningsåren (boken är skriven på sjuttiotalet, även om den nådde mig först mot mitten av åttiotalet), en beredskapsroman skriven för att varna oss för att tro alltför blint på avspänningen. Både Andrej och Antosjka har ju faktiskt sina motsvarigheter i det västliga livet.

Det var mest Antosjka som fascinerade mig när jag satte igång med att läsa boken för första gången. Inte därför att jag på något vis skulle ha identifierat mig med honom, nej - bevare oss väl. Jag var och är en snäll pojke som aldrig röker ens tobak, än mindre hasch, och de där bikiniskönheterna har aldrig befunnit sig inom mitt räckhåll heller. Men som gestalt var han så utpräglat västlig att man inte kunde låta bli att smågilla, eller smyggilla, honom. Han var en av "oss", i den bemärkelsen att man kunde förhålla sig till honom på något sätt. Han var inte obegriplig.

Mycket av det som Solzjenitsyn hade att berätta om Stalintiden och den ryska mentaliteten var nämligen precis det - obegripligt. Särskilt den ryska hemlängtan, som fick vita emigranter att återvända till Sovjet under Stalin, fast de helt säkert visste vad som väntade på dem.

Helsingfors

Nu när jag sällskapar med Maria har jag tillbringat de flesta veckoslut med henne och inte hunnit åka till Helsingfors på länge, men i går var jag dit igen och hälsade på Vera. Som vanligt gick vi och härjade på boklådorna, visserligen köpte jag bara det nödvändigaste: en enda spansk bok (en samling artiklar av historiker om vardagen i Francos Spanien, publicerad av universitetet i Valencia) och bara tre ryska, framom allt Vasilij Aksenovs (eller är det nu som Aksionov man brukar omskriva hans namn på svenska) roman Ön Krim på originalspråket, Остров Крым. Vi hade glass och kaffe (Vera dricker inte kaffe visserligen) på ett par ställen och råkade Timo Salo och hans flickvän på väg till järnvägsstationen - världen är liten, eller мир тесен, som ryssen säger.

När jag hade skrivit det ovanstående, klickade jag mig igenom till Timos blogg - han skriver lakoniskt och utan ostentation, men alltid läsvärt - och även den här gången kände jag igen mig själv i det han skriver om sin marginalisering i sin generations verklighet:


Om hemmet inte uppfostrat en till en duglig kälkborgare, är det lönt att komplettera allmänbildningen genom att läsa underhållningslitteratur, kolorerade veckotidningar och naturligtvis även avslappnade ungdomsbloggar, som är måna om att hålla sig ajour. Jag försöker låta bli med onödigt ironiserande, ty jag vidgår, att de gapande kratrar min allmänbildning uppvisar på sådana här ställen har gjort det svårare för mig att hitta min nisch i samhället - inte för att jag vore någon sorts ung rebell, utan för att jag i grundskolan på ett perverst sätt missförstod själva begreppet samhällsanpassning. Ingen kom ihåg att undervisa mig om hur man lever och uppför sig i vår kultur.

Översättningen är som vanligt en tolkning baserad på min egen inlevelse i vad han har att säga.

På tal om dugliga kälkborgare: jag talade med Vera om profeminismen, en samhällsföreteelse som jag åtminstone i min finsktalande inkarnation givetvis avskyr som pesten, precis därför att jag slösade mina gyllene ungdomsår, dvs den tid i livet då man borde leva loppan och knulla som en vild kanin, på profeministiska funderingar som inte hjälpte mig på något sätt att bli vare sig bättre partner att sällskapa med, förstå kvinnor, leva in mig i deras lott eller få tag i en flickvän. Jag ventilerade min misstanke om profeminister som antingen ensamma unga onanister med svendomen i behåll som försökte ställa sig in hos kvinnor, eller gifta män som slog och bedrog sina fruar men deltog i demonstrationsmarscher mot "våld mot kvinnor", och påpekade att profeminism enligt min mening var medelklassens kälkborgerlighet trots att den vanligen marknadsfördes som någon sorts uppror mot ett för länge sedan dött patriarkat eller manlighetsmönster. Vera verkade benägen att skilja på två versioner profeminism, en av dem mera kälkborgerlig och en rebellisk, och påpekade att man också kan vara profeminist därför att man varit ihop med samma flicka sedan gymnasiet och att man sålunda inte har någon erfarenhet av hur svårt och hur förnedrande det kan vara för en ensam man att försöka ragga upp en enda trevlig tjej åt sig, och vilka bortskämda, halvgalna ragator han kan råka ut för.

Det är förresten ett intressant uttryck det där våldet mot kvinnor. Förr i världen talade man om kvinnomisshandel. En misshandel är ett brott, som det står paragrafer om i lagen, som kan bevisas och som gärningsmannen kan straffas för. Nu är det frågan om "våld mot kvinnor", och det är ett antilegalistiskt, ideologiskt begrepp. Vad som helst går under rubriken "våld mot kvinnor", även helt civiliserat uttryckta meningsskiljaktigheter.

På sistone är det "ljuset som näring", eller "breatharianism" på det första inhemska, som har varit på tapeten i bloggvärlden, givetvis främst i Maalainens och Veteraaniurheilijas bloggar, ty dessa två har framom alla andra bitit i det sura äpplet att aktivt upplysa folk om farorna med vidskepelse och "alternativ medicin". Som bekant är det kvinnor som är mest mottagliga för den här galenskapen, och inte minst feministiska bloggare, t ex Birdy. Vidskepelsemarknaden överhuvudtaget bedrivs av kvinnor och riktar sig till kvinnor. Den som vill kämpa för rationalism och avvisa vidskepelsen kommer kanske en vacker dag att attackeras med en hetskampanj som försöker utmåla honom som antifeminist. Konstellationen finns redan, ty när allt kommer omkring utgör vidskepelsegeschäftet en del av samma separatistiska kvinnokultur som feminismen. Vidskepelsens kolportörer och profitörer lever i samma värld som feministerna, ungefär som Ian Paisley, för att citera Steve Bruces bok om Nordirlands protestanter, är en del av samma värld som de lojalistiska terroristerna, även om han bestämt tillbakavisar alla insinuationer om honom själv som en organisatör eller rekryterare av terrorister. Och den solidaritet som detta inspirerar kan en vacker dag leda till att feminister på bred front tar vidskepelsegeschäftet i försvar med hela sin politiska tyngd.

Maantiedettä

Argentiinassa on vuori nimeltä Monte Pissis.

Nyt tiedämmekin, minne päin maailmaa ne kaikki kimeä-ääniset röökiä röyhyttävät pikkupimut pitää karkottaa.

Keisari PIRK on täällä!

Sain sitten Star Wreck -DVD:n postissa. Kyllä nuorisossa on voimaa. En muuta pysty sanomaan.

Keisari Pirk valtaa maailman.

Parempi kuin esikuvat. Ehdottomasti.

Tässähän tulee suorastaan isänmaallinen olo.

Olen fani. Fanaattinen.

Ostakaa Star Wreck -DVD, tai tapan. Tämä ei ole maksettu mainos.

HYVÄ JÄTKÄT! Perkele!

Tämä ON "messiaselokuva, joka kävelee vetten päällä". Ihan oikeasti.

Minä kyhjötän vain kotona tölläämässä DVD:tä, kun tekisi mieli ravistella jotakuta rinnuksista ja ärjyä, että maailma on muuttunut. Oleellisella ja merkittävällä tavalla.

Joskus kymmeniä vuosia sitten oli olemassa jotain sellaista kuin punk. Se tarkoitti sitä, että kaikilla oli nyt varaa sähkökitaraan. Niinpä kaikki ostivat sähkökitaran ja opettelivat yrityksen ja erehdyksen kautta sitä käyttämään. Joistakuista tuli sillä tavalla aidosti hyviä renkuttajia, vaikka he alun perin olivat halunneet vain soittaa suomennettuina cover-versioina jonkin pitkätukkaisen brittiläisen hasiksenpolttajaryhmän rämpytteitä - tarpeeksi kauan harjoiteltuaan he soittivat paremmin kuin se alkuperäinen ryhmä. (Mihin ei sinänsä paljoa tarvittu, koska se pitkätukkainen brittiläinen hasiksenpolttajaryhmä ei oikeasti ollut mitenkään erityisen lahjakas, se vain sattui puhumaan brittiä äidinkielenään ja asumaan studion vieressä.)

Nyt kaikilla on varaa tietokoneeseen ja kuvankäsittelyohjelmiin. Tulos on, että kun he rupeavat tekemään pilaa jenkkiläisten miljoonastudioiden luomuksista, he osaavat tehdä sen yhtä hyvin ja paremmin. Eihän niissä alkuperäisissä oikeasti maksa mikään semmoinen tekniikka, joka ei olisi tämän maan torssosten ulottuvilla. Niissä maksaa se, että niitä tekemässä ovat omaan ahteriinsa rakastuneet ääliöt, jotka veloittavat tuhat dollaria yhdestä varpaankipristyksestä. Kun se kustannustekijä on eliminoitu, torssoset tekevät paremman elokuvan, tuhannesosalla parodian kohteen hinnasta.

Taidanpa mennä kirjoittamaan jotain iirinkielisestä kirjallisuudesta Wikipediaan.

Ruotsi näyttää tietä - taas kerran

Jan Guilloun järkimieheksi jo tiedämmekin. Nyt hän on Aftonbladetin kolumnissaan ottanut kantaa siihen, että homoprostituoidulla käyminen on Ruotsissa ilmeisestikin pienempi rikos kuin maksullisen naisen kanssa makaaminen heteromiehenä. Ruotsin korkeimman oikeuden oikeusneuvos (justitieråd) sai säilyttää virkansa, vaikka oli tuomittu miesprostituoidun ostamisesta. Skoonen hovioikeuden asessori sitä vastoin sai potkut - hän kun sattui olemaan heteromies.

Koska rikokset olivat muilta piirteiltään täsmälleen samanlaisia, Guillou toteaa, moiseen on vain yksi selitys: vallitsevan "sukupuolittuneen vallan näkökulman", feministisen maailmanselityksen, valossa miehet ryhmänä alistavat naisia ryhmänä. Toisin sanoen mies, joka makaa miehen kanssa, vaikka sitten maksaa tästä ilosta rahan, ei syyllisty poliittiseen rikokseen (naisen sortamiseen). Hän on, Stalinin aikaista keskitysleiriretoriikkaa käyttääkseni, sosiaalisesti läheinen. Mutta mies, joka ostaa naisen, on kansanvihollinen, hänen rikoksensa on vallitsevan politiikan vastainen teko. Vallitseva politiikka on tässä muotoiltu kokonaan feministien toiveiden mukaiseksi. Silti ruotsalaiset feministit julistavat, että heitä yhä sorretaan. Kyltymättömille ahmateille ei riitä mikään.

Guillou päättää kolumninsa toteamukseen, että ruotsalaiset homoprostituoidut ovat ilmeisesti eriarvoisessa asemassa naisprostituoituihin verrattuna, koska heidän ostamisensa ei ole heidän alistamistaan. Hän toteaa, että kun feministinen sukupuolittuneen vallan teoria ei kuitenkaan ole laki, vaan teoria tai poliittinen ideologia, tarvittaisiin oikeusasiamiehen lausunto siitä, miten tällaisissa tilanteissa oikein pitäisi menetellä.

Mitäs Guillousta, mutta hänen kollegansa Anna Ekelund on kirjoittanut raflaavalla otsikolla Falskit feministit tekevät heteromiehistä homoja. Eräs hänen homoystävänsä on nimittäin kertonut olevansa hulluille nykyfeministeille kiitollinen siitä, että nämä ajavat kaikki upeat miehet hänen syliinsä. "Kun kuulen, miten paljon heterorakastajia homoilla nykyään olen, minua alkaa huolestuttaa", hän toteaa. Ruotsalaiset heteromiehet turvautuvat homoihin tai haaveilevat homoudesta, koska he haluavat tasa-arvoisen kumppanin, jonka kanssa voi olla tasa-arvoinen ja kommunikoida ja tuntea ymmärtävänsä toista.

"Miksi koko ajan pitää tuntea olevansa epävarma?" kyselee Ekelundin naisiin pettynyt heteromiesystävä. "Teistä ei koskaan tiedä mitä haluatte. Kun saatte haluamanne, petytte. Sillä todellisuudessa haluatte jotain muuta, ette vain saa sitä sanottua. Odotatte, että teitä ymmärretään ilmankin. Naiset turvautuvat kauhun tasapainoon. Hallitsevat miestä epävarmuudella ja pelolla rakkauden sijasta. Miten voitte odottaa saavanne vastarakkautta?"

Ekelundilla on tähän kaikkeen oikein hyvä selitys: samalla kun naiset jatkuvasti kitisevät siitä, että miehet alistavat, he uskovat syvällä sisimmässään olevansa miehiä parempia. Eikä kenenkään ole mahdollista olla samanaikaisesti omahyväinen prinsessa ja tasa-arvoinen kumppani.

Ekelund toivoo myös, että "niin sanotut feministit" oppisivat näkemään maailman olevan, ei ainoastaan epäreilu, vaan myös epäreilu molempiin suuntiin. "Kun naisosapuolen mielipide kyseenalaistetaan raiskausjutussa, siitä vasta metakka nousee." Tietenkään naisen käyttämiä seksikkäitä alushousuja ei tule pitää todisteena siitä, että yhdyntä tapahtui yhteisymmärryksessä ja että raiskaussyyte on väärä, toteaa Ekelund, mutta yhtä väärin on tuomita mies raiskauksesta pelkästään siksi, että hänellä oli pornoa kotona. Ja tällaista on Ekelundin mukaan tapahtunut, aivan oikeasti.

"Miehet voivat olla sekä tyhmiä että pahoja", sanoo Ekelund. "Mutta naisetkaan eivät ole mitään enkeleitä. Ja naiset, jotka eivät ymmärrä tekojensa seurauksia ja vastuutaan niistä, voivat olla hengenvaarallisia ympäristölleen. Enkä tarkoita tässä päällekäynnin luonteisia raiskauksia, vaan niitä rajatapauksia, joissa mies luulee naisen nauttivan ja nainen päättääkin jälkikäteen, että kyseessä oli raiskaus."

"Naisia ei tule silittää myötäkarvaan", kun heitä kuulustellaan heidän tehtyään rikosilmoituksen raiskauksesta, sillä "naisetkin voivat valehdella. Poliisin on hyvä tietää, että itku on vain naisten tapa argumentoida." (Niin on, ja Eeva "Earl Grey" Leväsen tapaus täällä Blogistanissa osoittaa, että tätä tapaa ei naisesta saada hakattua ulos edes armeijassa. Mitä virkaa on naisten armeijankäynnillä, jos se ei tee edes tytöistä reiluja miehiä?)

Kolmannesta fiksusta lausunnosta vastaa Staffan Heimerson, maailmanmatkaajien kuningas, joka toteaa terroristiryhmien olevan ennen kaikkea muoti-ilmiö. Terroristiryhmiä on mahdollista vastustaa ja niitä vastaan on mahdollista taistella tehokkaasti joutumatta totaaliseen sotaan, koska niillä on loppuunpalamisaikansa. Heimerson muistuttaa, että 70-luvun alussa eriasteiset radikaalit kaappasivat lentokoneita Kuubaan harva se päivä - Kai R. Lehtosen Historian peruskartastosta minäkin muistan toisen maailmansodan jälkeisten konfliktien kartan, johon oli merkitty myös lentokonekaappaukset. Kartan perusteella äkkinäinen olisi voinut luulla Havannaa maailman johtavaksi kansainväliseksi lentoliikenteen solmukohdaksi. Kului sitten joitakin vuosia, ja pian kukaan ei enää tehnyt lentokonekaappauksia Havannaan. Samoin kävi Baader-Meinhof-ryhmän terroristeille. Loistavan polun toiminta vaati järjettömästi uhreja ja innosti Perun valtion yhtä säälimättömään vastaterroriin, mutta loppu tuli sillekin, kun ryhmän pääroisto saatiin kiinni limalaisesta hienostoasunnosta ja pantiin häkkiin näytteille. Ja omien muistikuvieni mukaan Intiassa oli minun yläasteaikanani täysi sota sikhien ja Intian hallituksen välillä. Sen pelättiin hyvällä syyllä leviävän Eurooppaankin sikh- ja hindusiirtolaisten mukana - briteissä oli muistaakseni jotain yhteenottojakin. Nykyään tunnetusti sikhit ovat tohtori Kokkarisen opiskelijoiden parhaimmiston joukossa hyvin edustettuina, ja tohtori Kokkarinen tuntuu kokevan heidät suoranaiseksi antiteesiksi öyhöttäville ja tieteellistä maailmankuvaa vastustaville muslimeille. Kaksi vuosikymmentä sitten tämä tällainen olisi ollut hyvin vaikeaa uskoa.

Niin että kyllä nuo muslimitkin tuosta järkiintyvät. Kysymys kuuluu, meneekö siihen yksi vai kaksi vuosikymmentä lisää, - ja mitä me voimme tehdä heikäläisten järkiinnyttämiseksi ihmisten ajoissa. Sekä keppiä että porkkanaa lienee tarpeellista tarjota. Kysymys on niiden oikeasta annostelusta.

Kolla tjejer vad radikal jag är

Eftersom Tiina Kaarela rätt entydigt låtit mig förstå, att det är en personlig förolämpning att överhuvudtaget nämna henne vid namn i den här bloggen, kommer jag inte att utgå från hennes skriverier i den feministfientliga tirad som jag nu tänker skriva. När allt kommer omkring är det betydligt roligare att säga ett par anspråkslösa ord om Kaisa Ruokamos dagbok, som bär den imponerande titeln Den samhällskritiska feministen, Kronohagen, Helsingfors. Jag är rätt illa underrättad om de olika stadsdelarna i vår tillfälliga huvudstad och särskilt om deras status i förhållande till varandra - det är först helt nyligen som jag definitivt lärt mig att det är Eira som är det fina kvarteret och Jakobacka som är slummen, och inte vice versa - men på något vis misstänker jag att Kronohagen är ett såpass förnämt område att någon som bor där inte precis har akut anledning att känna sig alltför samhällskritisk till sinnes. Jag kan missta mig - som sagt har jag bara en ytterst grumlig uppfattning om den helsingforsiska topografin.

Men låt oss fortsätta. Hon påstår vidare att hon är "radikal och oförsonlig" och att hon intresserar sig för att ta reda på, vem som har makten. "Eliter bör man alltid känna igen, ty de drar även oförtjänt nytta av sin ställning." Feministiska eliter känner hon givetvis inte igen, och ännu mindre beredd är hon att medge, vilken makt det feministiska blocket redan nu de facto utövar i det här landet. Men gjorde hon det så skulle hon även vara tvungen att erkänna att hon, och andra feminister, även har ett ansvar att bära, som alla maktutövare, och att de vid behov också kan ställas till svars för maktmissbruk. Man ska alltså kalla sig "radikal", så att man framstår som en förtryckt, eller en advokat för de förtryckta, och om någon understår sig att kritisera en, kan den alltid avvisas som en förtryckare eller en agent för förtryckarna.

Det där poserandet som "radikal" irriterar också därför, att "radikal" i princip är ett epitet som man får av andra. När jag var mycket ung, var jag helt säker på att mina politiska åsikter bara var moderata, borgerliga och liberala, som mina morföräldrars. Till min förvåning och fasa blev jag ändå kallad radikal och kommunist, vilket jag i början bara kunde förklara mig som ett missförstånd. Men eftersom det helt enkelt inte gick hem hos det slödder som jag gick på gymnasiet med att man kunde vara för vapenvägran av ren borgerlig individualism och liberalism, fick jag då bita i det sura äpplet och finna mig i att sådana typer som jag uppenbarligen definierades som radikaler och kommunister. Okej då, sen är man tydligen radikal och kommunist, fan. Det tog tid och självrannsakan att acceptera, att man nu faktiskt befann sig i marginalen och var en sådan där hemsk vänsterradikal. - Som vuxen är man till all lycka flexiblare än som dogmatisk ung hetsporre, följaktligen var det inget problem när man sist och slutligen insåg att man inte längre var någon vänsterradikal, utan en ganska konservativ legalist.

Men hur som helst, det går en jäkligt på nerverna att se folk som gör ett stort nummer av att vara "radikala", när de i princip bara är vanliga gruppegoister som i och för sig helt legitimt verkar för sin sak. Är man - måste man vara - på riktigt radikal så är det faktiskt inte lajbans. Det är framför allt en patologisk situation. Det är antingen radikalen själv eller samhället som det är fel på, och ingetdera är ett särskilt trevligt alternativ. Det är inte kul att vara psykiskt störd och inbilla sig att man är politiskt förtryckt (vänsterradikalism) eller att ens värld hotas av svartskallar och/eller beskattningen (högerradikalism). Men lika litet trevligt är det om samhället - det lilla eller det stora - har verkliga problem och om man blir utmålad som radikal därför att man vill avhjälpa de där problemen och bygga ett bättre samhälle där man äntligen kan lugna ner sig till en mysig konservatism.

Hur som helst, jag är övertygad om att människans naturliga tillstånd är konservatismen, och att radikalismen bara är ett sätt att sträva efter ett samhälle där man kan nå detta naturliga tillstånd. Verkliga, ärliga radikaler är alltid människor som motvilligt och som sista utväg axlar "radikalens" mantel när allt annat redan har prövats. Som absolut inte ville ha någonting med politiken att göra, men som ändå måste ta itu med den därför att de har tvingande moraliska skäl och sålunda inte kan låta bli. Och som vet att de egentligen skulle föredra ett samhälle och en värld där de kunde bli konservativa och mysa konservativt hemma med en deckare och en kopp te i stället för att politisera sig ihjäl på massmöten.

Det är precis därför som jag absolut inte vill ha någonting att göra med låtsasradikaler, om de så är höger eller vänster. Jag tycker att det är obekvämt och motbjudande att måsta vara radikal. Om någon av egen fri vilja vill vara radikal och kalla sig det, har jag ingenting till övers för den. För jag vet att en sådan typ bara vill slå sönder saker och roffa makt åt sig utan att någonsin bygga upp någonting eller stå till svars som maktutövare.

Tulkaa tänne vaan kaikki, täällä sitä pillua on, ja halvalla menee hyvä tavara

Joku ulkomaan kuuluisuus, mikähän lienee jenkkinäyttelijä, julistaa iltalätkyrässä haluavansa naisen Suomesta. Mikäs siinä. Hyvähän se on kun kaupaksi käy tämä meidän kaikkein tärkein vientituotteemme, ei uhkaa vaihtotaseen alijäämä eikä mikään. Ja sillähän ne huippuosaajatkin sieltä ulkomailta Suomeen houkutellaan.

Ja ei, en ole vaihtanut kieltä takaisin pysyvästi, kunhan nyt kirjoitin suomeksi niin että femakotkin ymmärtävät.

...quantilla prudentia regatur Finnia!

Max Jakobson har skrivit en memoarbok som heter Framtiden?. I boken föreslår han att man skulle utse ett "sju vises råd", en sorts korporativt organ, som sinsemellan skulle dryfta Finlands möjligheter att klara sig i världen. Naturligtvis skulle det vara hemliga möten i Bilderbergstil, hur annars. Hur detta sedan passar ihop med demokratin, är mig oklart. Men idén är inte precis ny, för det är flera gamla gubbar inom näringslivet och politiken som ibland framfört liknande förslag. För ett antal år sedan talade Kalevi Sorsa, som då ännu levde fast han kanske inte hade hälsan, om att upprätta ett nytt rådgivande (rådgivande var det väl?) organ bestående av veteranpolitiker. Jakobson vill ha någonting annat, ett korporativt sammansatt råd, där det skulle ingå både näringslivets, fackrörelsens och politikens toppgubbar. Idel gubbar givetvis, inte några kvinnor. Allra minst Tarja Halonen, som för Jakobson givetvis är en vänstervriden världsförbättrare som förstört våra relationer med USA genom att inte buga tillräckligt djupt för Dubya. Dessutom har ju Halonen folkets mandat, vilket som sådant tydligen gör henne suspekt i Jakobsons ögon.

Det är på något sätt rörande att se, hur oskyldig Jakobson är i sitt uppenbara förakt för demokratin. Kulisspåverkande gubbar av hans generation har det tydligen aldrig fallit in att någonsin ifrågasätta sin egen verksamhet och dess demokratiska legitimitet ens ur rent formalistisk, legalistisk synvinkel. Han har levt i kulisserna så länge, att han börjat uppfatta rampljuset som en besvärlig störfaktor och publiken som ett gäng inkräktande värstingar.

Naturligtvis ger Jakobson katten i miljöfrågor och peak oil, han begränsar sig till att dryfta Finlands framtid ur den synvinkel som för honom är den realpolitiska, dvs. herrarnas vanliga liturgi om Finlands konkurrensförmåga. En gång i tiden var den här attityden den förhärskande inte bara bland Jakobsons gelikar, och det var bara de gröna som överhuvudtaget vågade bringa till tals att det fanns gränser för ekonomisk tillväxt. Unga ingenjörer av Ilkka Kokkarinens och Markku Jantunens snitt, för vilka det i dag är en naturlig sak att man inte köper bil och att man på något vis måste besvara peak oilfrågan, skulle på åttiotalet ha börjat skrika om kommunism om bara någon så mycket som föreslog dem att åka kollektivt i stället för att skaffa sig en fin och dyr statusbil. Kanske det lönar sig att läsa Jakobsons bok bara för att bilda sig en uppfattning av den ancien regime som åttiotalets tidiga medborgarrörelser, från de gröna till vapenvägrarna, hade emot sig. Kanske det även gör de grönas dumheter och barnsligheter begripliga. Man hade emot sig en trögtänkt och dum men samtidigt allsmäktig vedersakare - ungefär som Böjgen i Ibsens Peer Gynt - vars apatiska självgodhet och självtillräcklighet fick vilken barnslighet som helst att verka djupsinnig och intellektuellt, t o m naturvetenskapligt, motiverad.

Skit

New Orleans har träffats av en orkan och försjunkit i ett elände och kaos som av allt att döma hör hemma i Mad Max' värld. Programvärdarna för pratradion kommer naturligtvis att hitta på något sätt att beskylla liberalerna eller naturvännerna eller Frankrike för det här. Och igen tar Förenta staterna ett steg till höger.

Ja, här är faktiskt en artikel av Chris Mooney som publicerades exakt hundra dagar före katastrofen. Mooney skriver för American Prospect, denna förfärliga vänsterblaska. Hur kunde han förutse allting så klart? Han står säkert i maskopi med de som framkallade denna katastrof...ja, ja, bögarna och abortförespråkarna och arabvännerna och demokraterna! Katastrofen är Guds bestraffning för deras synder! Allt är liberalernas fel, lyncha dem!

Sicket skitland Förenta staterna är. Nästan lika illa som ryssarna.

PS. Undrar om Mooney överlevt orkanen? Artikeln ger vid handen att han var själv från New Orleans.

PPS. Så självklart att jag inte kom ihåg att säga det: nu, när gatorna tagits över av mord- och våldtäktslystna gäng, ser vi libertarismen genomförd i praktiken. Inte någon förmyndarstat här inte.

Hebreiskan som europeiskt språk

Jag har tappat bort båda grammatikorna - både bibelhebreiskans och nyhebreiskans - men åtminstone hittade jag en högst intressant artikel på nätet som handlar om nyhebreiska som europeiskt, framför allt slaviskinspirerat språk. Det behövs inte särskilt omfattande kunskaper i språket för att varsebli det ryska eller polska elementet i fraseologin - om uttrycket för "vad är klockan?" är ord för ord "vilken timme?" (ma ha-sha'a?) så har man såsom polskkunnig svårt att inte undra, om uttrycket inte inspirerats av która godzina? som också betyder "vilken timme?" Men Haiim Roséns artikel går längre än så, den kartlägger även mera subtila ryska och slaviska influenser, särskilt i fråga om semantiken.

Hebreiskan hade oturen att återuppfödas under ett tidevarv då språkvetenskapen främst inriktade sig på ord och böjningsändelser, inte på syntax, ordföljd och ordens inbördes förhållanden. Sålunda blev nyhebreiskan på många sätt bara jiddisch i semitisk klädsel. Detta syns inte minst i ordföljden: i gammaltestamentlig hebreiska kom verbet först, men i nyhebreiska är det subjektet som gör det. Dessutom har verbsystemet omorganiserats efter europeiska modeller. Det vill säga, verben böjs visserligen precis som i fornhebreiskan, men formernas användningsområden har radikalt förändras för att de skulle motsvara det tempussystem som en jiddischtalande genomsnittsjude från Vitryssland vant sig vid. Om jag inte misstar mig, så har t ex den verbform som ursprungligen var presens kommit att användas som futurum, medan man infört en ny presensform, som i princip är en participkonstruktion - "jag är görande, du är görande" osv. Participerna böjs givetvis som adjektiv, och därför är det den här presensformen man lär ut först - när man lärt sig hantera adjektiv, är det en glad överraskning att se, att verbet funkar på samma sätt. (Tyvärr blir den nästa överraskningen betydligt mindre rolig, när man kommer underfund med att resten av verbformerna faktiskt har en egen uppsättning ändelser, att de också böjs i person, och inte bara i numerus och genus.)

Nato

Ef slíkt fær að viðgangast til lengdar, má fara nærri um, hver áhrif það muni hafa á framtíð þjóðarinnar, ekki síst ef landið verður um ófyrirsjáanlegan tíma hernaðarstöð erlendra stórvelda og aðsetursstaður setuliðsmanna tugþúsundum saman. Sé ég ekki betur en að því stefni að Ísland verði þá aðallega vændiskvennabúr fyrir þau stórveldi, sem hingað telja sig eiga erindi, og ef til vill fyrst og fremst á þann hátt „útvörður“ hinnar svokölluðu menningar.
("Om sådant leverne får fortsätta i all evighet, kan man tänka sig, vad det må innebära för nationens framtid, särskilt om landet för en oöverskådlig tid framåt blir en militärbas för utländska stormakter och stående garnison för tiotusentals soldater. Jag kan inte annat än konstatera, att Island i så fall främst skulle tjänstgöra som en bordell åt de stormakter som anser sig ha någon sorts ärende hit, och kanske bara på det sättet bli en 'utpost' för den såkallade kulturen.")
- Vilmundur Jónsson, Islands "landlæknir" (högste statstjänsteman ansvarig för hälsofrågor) år 1941

Tommipommi brukar säga att det är fult att tycka till och ha åsikter, men tillåt mig ändå säga någonting. Om Nato nämligen. Jag har antagligen redan uttalat mig om saken, men repetitio mater studiorum est - eftersom min legendariskt supiga svensklärare (en kvinna förresten) brukade säga så, måste det väl vara svenska. Men till saken.

Till att börja med, de som i dag högljuddast ogillar Nato gör det av hopplöst föråldrade skäl. Om man bara uttalar ordet Nato så går de av gammal vana igenom en rad gamla vänsterdogmer från sjuttiotalet. För dem innebär Nato för det första att landet på något obegripligt sätt "militariseras". Finland är en rätt militaristisk nation som det är, och pacifistiska åsikter och vapenvägran är t ex i Tyskland avsevärt mera accepterade och betydligt vanligare än i Finland. Militaristiska uttalanden som där nere hör hemma i högerextremistiska kretsar tolereras här inom samhällets huvudfåra. Det här beror givetvis på att folk i gemen identifierar sig starkt med armén och ser den som sin egen, vilket ju inte är någon entydigt dålig sak heller; dessutom vet tyskarna av ruskig erfarenhet hur det går med samhället när militarismen tar över, medan vi saknar den lärorika upplevelsen med en förtryckarregim av inhemskt fabrikat.

Om vi gick in i Nato, skulle armén inte längre vara hundraprocentigt vår egen. Folk vore tvungna att reflektera över möjligheten att deras söner och döttrar fick sätta livet till i operationer som inte nödvändigtvis stod i något allmänt begripligt sammanhang med Finlands försvar och som dessutom saknade den sorts moraliska legitimitet som FN-uppdrag i allmänhet åtnjuter både inom militaristiskt sinnade kretsar och bland vapenvägrande och/eller vänstersinnade världsförbättrare. Även om farhågorna aldrig besannades, skulle den utbredda okritiska "försvarsvänligheten" bland folkets djupa led ge vika till en mera reflekterad hållning. Men antagligen är det precis det här folk i allmänhet är rädda för. De vill ha kvar optionen till romantisk, oreflekterad och militaristisk försvarsvänlighet - en militär nationalism av den sorten som gjorde sig gällande i början på 90-talet, när man tyckte att allt i den vägen nu var tillåtet. Jag blev själv vapenvägrare mycket mindre på grund av någon pacifistisk övertygelse än för att registrera min protest mot den sortens hurrapatriotism - än i dag anser jag att militaristisk "fosterländskhet" är en samhällsskadlig, om inte direkt samhällsfarlig företeelse.

Det är värt att påpeka, att den sortens fosterländskhet inte heller duger särskilt bra till att fostra någon konstruktiv medborgaranda. Libertarister är per definitionem parasiterande och lagföraktande slödder, men det är inte bland vänsteranarkister de rekryteras - även om dessas ideologi givetvis har lämnat större bidrag till libertaristohyrans tankegods än anarkistvänstern är själv villig att vidgå. Unga vänsteranarkister blir faktiskt i gemen bättre medborgare på vuxen ålder än unga militarister. Det här är en praktisk erfarenhet, låt vara att jag inte är mera än måttligt förtjust över det, för jag tror nog att vänsteranarkism inte är det bästa ideologiska bagage man kan ha med sig från ungdomsåren - när allt kommer omkring är även den ideologin samhällssöndrande till sin natur. Och även om söndrande samhällskritik har sin utmätta tid (och legitimitet) som allt annat i denna världen, är det riskabelt att upphöja en destruktivt kritisk attityd till en dygd i sig. Det är inget kul när samhället på riktigt går i stycken.

Men låt oss återgå till saken, eller Nato. När de vänsteranfäktade mumlar om "militarisering", begagnar de sig i princip av en teologisk term för att inte behöva analysera närmare sin ångest och dess orsaker. Vad de antagligen menar med militarisering är Natos militära närvaro. Finlands nordliga delar skulle kanske bli populära träningsmarker för arktisk krigföring, och Natosoldater på manövrer kunde bli en vanlig syn åtminstone i Lappland. Det är inte helt galet eller vänsterextremistiskt att reflektera över de vardagskonflikter som detta kunde leda till.

När allt kommer omkring är soldater inga utbytesstuderande från Heidelberg. De är soldater. Vad är soldater? Soldater är till stor del ensamma unga män, dvs. representanter för den grupp människor som i alla kulturer, alla samhällen och alla omständigheter begår flest brott. Till skillnad från invandrare och flyktingar, som förvisso också de hyser en oproportionerlig andel unga män, har soldater inget incentiv och inget intresse att stå på god fot med samhället omkring dem - medan invandrarna kommer att stanna här och sålunda på gott eller ont måste finna sig tillrätta med vårt samhälle, ska Nato-soldaten åka härifrån när manövern är över och har inget personligt behov att ta hänsyn till något. Han kan till och med känna sig frestad till brott (stölder och våldtäkter till att börja med) som han hemma hos sig skulle vara mycket hämmad att göra sig skyldig till.

Därtill kommer naturligtvis frågan om kvinnotycket. Det är ingenting att skratta åt. Hade ni läst isländsk litteratur så visste ni att den angloamerikanska ockupationen år 1940, som ju alltjämt fortgår i någon form (Varnarstöðin på Miðnesheiði nära Keflavík finns ju kvar), eller som folkmunnen kallar det, ástandið (ungefär: "det härskande läget"), faktiskt är Islands nationella trauma, inte minst därför att tjugutusen främmande soldater på en ö bebodd av tvåhundratusen människor innebar både en sexuell (och ekonomisk - prostitutionen sköt i höjden) lockelse för isländska kvinnor och en sexuell förnedring för isländska män. (För att använda marknadsvärdesjargong: praktiskt taget alla isländska män förvandlades över en natt till män av lägre status, när hela ön kryllade av vältränade och resliga brittiska, senare amerikanska, soldater.) Mottot över den här artikeln säger en hel del om de känslor som ástandið väckte bland islänningarna.

Nu är det ju möjligt och legitimt att resonera att alla dessa eventuella samhällsproblem är priset som vi behöver betala för vår säkerhet mot vår sekelgamla fiende. Med tanke på de nyaste tendenserna i Ryssland - putinismen, den duginska "geopolitiken", gränskränkningarna till havs osv. - är det inget som helst skäl att utan all diskussion avvisa och löjliggöra de farhågor som får en del människor, och definitivt inte bara galna högerextremister som äter små barn till frukost, att uppfatta Natomedlemskapet som ett klokt val. Och rysskräcken i och för sig är inte något utslag av fascism eller militarism i det här landet. Även vänstern borde skaffa sig lite sinne för nyanser och proportioner och fatta att uppriktig oro över Rysslands utveckling inte är samma sak som den hämndlystna varianten av karelsk nostalgi. Men hur som helst, om vi går in i Nato kommer dess säkerhetsgarantier kanske aldrig att behövas, de där samhällsproblemen däremot blir aktuella genast när de första Natosoldaterna går i land.

Det är fullt möjligt att på förhand uppskatta de samhälleliga kostnaderna för Natomedlemskapet, ty vi bör ha tillgång till en del jämförelsematerial från de nya Natoländerna i före detta östblocket. Jag kan faktiskt tänka mig att det redan föreligger sociologiska forskningsarbeten om frågan. De som vill diskutera om Nato, för eller emot, skulle göra klokt i att kontakta polska universitet och göra efterspörjningar.

Men som sagt, jag tror inte att Natos närvaro i Finland på något sätt skulle göra den samhälleliga och offentliga atmosfären på något sätt mera militariserad än som den redan är. Snarare tvärtom. I Tyskland, åtminstone, undviker armén alla offentliga uttalanden som skulle få antingen den eller Nato att framstå som någon demokratifientlig organisation. Överfört till finländska förhållanden skulle det innebära att t ex reservisttidningarna tvingades sluta förolämpa civiltjänstgörarna. Jag för min del skulle gärna se de såkallade försvarsvännerna lära sig hyfs och folkvett under nödtvång.

En helt annan sak är sedan, att främmande trupper på finsk mark, även vänskapligt sinnade sådana, av rena principskäl inger en del lantliga konservativa av centerpartistiskt snitt en obekväm känsla. Man får givetvis fråga, om det är rätt och riktigt att fatta beslut om försvarspolitiken och Natoanslutningen på basen av känslor i maggropen, men enligt min åsikt är ingen av oss särskilt fri från emotioner när det gäller vårt östra grannland. En Natoanhängare kan och brukar vara i genomsnitt lika emotionellt styrd i sina åsikter som en motståndare. Ibland förefaller det mig att de Natovänliga både i samlingspartiet och sossarna vill ansluta sig till alliansen bara därför att det nu är tillåtet, när ryssarna inte längre kan avlägga sitt veto. Det är särskilt Paavo Lipponen som ofta gjort ett sådant intryck.

Nu vill jag ju inte påstå att det vore ett felaktigt beslut. Nuförtiden tycker jag till exempel att EU-anslutningen i princip var rätt. Men det odiplomatiska och demokratiföraktande sätt, på vilket anslutningen hanterades, övertygade bara folket om, att hela idén med EU var att skära ner på deras makt och rättigheter samt att säkra politiska broilers välbetalda sinekurer i Bryssel. Det är typiskt att EU-medlemskapet både marknadsfördes och uppfattades som en imagefråga för näringslivet - en sorts modefluga bland brukspatronerna - och en fråga om lantbruksstöd. När beslutsfattarna äntligen fick ögonen öppna för folkets legitima misstro, tryckte de på populismknappen och sålde EU till folket som om det vore fråga om en militärallians mot ryssen. Och folket lät sig bearbetas, som alltid, när man skrämmer dem med ryssarna. På sjuttiotalet gick de med på eftergiftspolitiken gentemot Sovjetunionen därför att den utmålades som det enda alternativet till att mjuka upp tjälfrusen jord med hackan på ett dödsarbetsläger bortom Vorkuta. På nittiotalet gick de med på EU av samma skäl. På tjuguhundratalet kommer de att gå med på Natomedlemskapet av samma skäl.

Folket lät sig bearbetas, främst för att det utgick från att saken redan var beslutad och att "herrarna" ändå skulle få sin vilja igenom. Ungefär så ser det även på Nato: gubbsen däroppe vill äta sig mätta vid bredare kalasbord, och våran roll är att samtycka. Och det enda vi kan göra för att registrera vår motvilja är att spjärna emot av rena princip- eller emotionsskäl.

Vilket ju annors inte vore så klokt, om det inte skulle vara klart att en stor del av Natoanhängarna, antagligen majoriteten, i praktiken beveks av precis lika irrationella principskäl. Det här förtjänar förresten en extra anteckning. Kanske under en titel som Nato-nalismen.

Disciplinära åtgärder vidtages

Hurrihatarna har på sistone ofredat mig med osaklig e-post. Det är väl dags att som disciplinär åtgärd byta språk igen. Dessutom skulle det bli bättre text också. Jag har inte bloggat på svenska på länge, det enda jag på sistone skrivit på det språket är min populärvetenskapliga bok om iriskan. Även manuskriptet till apan Schimpanssons tragikomiska äventyr förefaller försvunnet. Men hursomhelst är det min bestämda åsikt att jag i allmänhet skriver bättre på svenska. Det vill säga, grammatiken är antagligen sämre och uttryckssättet mindre färgstarkt än på finska, men däremot blir dispositionen och framställningen klarare. Man ger sig inte hän åt meningslös grafomani och skitprat i samma utsträckning, utan har lättare att hålla sig till ämnet.

Till vardags pratar jag ju svenska med Maria. Av en slump lärde vi känna varandra på svenska, trots att det inte är mitt modersmål och hennes ännu mindre, och även om jag naturligtvis ofta citerar saker som andra sagt eller skrivit på finska, skulle det inte falla oss in att tala något annat än svenska med varandra. Vi har varit ett helt år ihop på svenska, och det är egentligen bara i andra finsktalandes sällskap som vi övergår till finska.

Om man vill, kan man ta det som ett lingvistiskt experiment.

Folk brukar köra med patetiska påståenden om hur det är omöjligt att älska någon på ett främmande språk, även ett språk som man talar flytande. Svenskan är inte precis ett främmande språk, för man kan ju ha en nästan uteslutande svenskspråkig vardag i det här landet om man väljer rätt jobb, rätt hemort och rätt kamratkrets. Jag känner mig antagligen än i dag mera hemma i svenskspråkigt än i finskspråkigt universitetsliv, och när jag hör ett gäng ungdomar eller festande studerande tala svenska känns det betydligt mindre oroande än om de talade finska. Minnena från skoltiden har etsat sig så djupt att unga berusade finnar än i dag får raggen att resa sig hos mig. Därborta (inte längre "därhemma") i Varkaus innebar redan första åsynen av ett ungdomsgäng en mycket reell risk att bli attackerad, få stryk och kanske till och med tillfogas livsfarliga kroppsskador. Det fanns ingenstans att ta skydd, ingen lag och ingen ordning som hade kunnat stå till hinders för skränfockarnas skräckvälde. För att citera Yeats: världen hade givits det vilda i våld. Finskan var värstingarnas språk. Det är den fortfarande, när allt kommer omkring.

Om jag får spinna vidare på samma röda tråd så blir det nödvändigt att tillägga, att alla flickor som under min misslyckade karriär som flick-"tjusare" lekt med mina känslor har varit finsktalande. Den enda som verkligen tagit ansvar för det jag eventuellt inbillat mig och bett mig om ursäkt var svensktalande. Finskan som språk är alltså nederlagets språk. Egentligen är den det dubbla nederlagets språk. Det första var när jag omöjligen kunde mäta mig med de förenade fysiska krafterna i ett gäng på tio killar, alla äldre och starkare än jag och dessutom fast beslutna att ge mig stryk eller förnedra mig på något annat sätt - och detta skedde gång på gång, år efter år. Det andra upprepade nederlaget skedde sedan sjuttonårsåldern med en flicka efter annan som jag var tillräckligt dum att bli kär i.

På finska blir man livshotad, misshandlad, beljugen och bedragen. Det har varit mina ungdomsårs främsta lärdom. Aksel Sandemose skrev om hur alla påminnelser om barndomens förnedringar och om hemstaden Jante (egentligen Nyköbing-Mors, men det är som Jante staden blev berömd, eller beryktad) fick honom att rysa, och han jämförde sina känslor med en hund som hållits i kedjorna och plågats en längre tid, hur hunden blir rasande av skräck och ilska när den en lång tid efter plågorna får höra kedjan rassla. För mig är finska språket, när allt kommer omkring, det "jantekedjans rassel" Sandemose skrev om.

Och det är inte precis betydelselöst att Sandemose skrev den avgörande delen av sitt författarskap på norska. Danskan hade för hans del kommit att "ohjälpligt sammanflätas med Jantekulturen".

Meister der Kleinen Form hat euch nicht vergessen

- Koulutkin ovat alkaneet. Leikki on tunnetusti lasten työtä, joten lapset ilahtuvat varmasti päästessään raskaan työkesän jälkeen kouluun lepäämään. Jos tunnette lapsen, kertokaa tämä hänelle. Muistakaa kuitenkin turvaetäisyys.

- Katsoimme Katsastuksen. Erityisesti lääketieteen opiskelija Ranuan opistolta jäi mieleen.

- Tommipommi totesi blogissaan minut lupsakaksi ja oivalliseksi seuramieheksi. Tähän arvioon ovat päätyneet monet muutkin miespuoliset henkilöt. Naispuoliset henkilöt, kuten tunnettua, ovat yleensä todenneet minut kommunikaatio- ja seurustelukyvyttömäksi luuseriksi minua henkilökohtaisesti tapaamatta. Tämä todistaa, että naiset ovat miehiä parempia ihmistuntijoita ja että heillä on yliaistillisia kykyjä, joilla he voivat sanoa ihmisestä tuomion häntä tuntematta, ilman valitusoikeutta. Naisten tuomioistuin langettaa miehelle tuomion, ilman valitusoikeutta. Tämä on myös ns. markkina-arvon syvin olemus.

Lukioaikainen paras ystäväni oli ATMyydeltään ja seksuaaliselta ahdistuneisuudeltaan monta pykälää pahemmassa tilassa kuin minä. Hän oli noin viisitoistavuotiaaksi reipas urheilijapoika, joka kulki porukoissa mukana. Sitten nuorten tyttöjen tribunaali äkkiarvaamatta ja ilman selkeää syytä langetti hänelle ATMyystuomion, josta ei voinut valittaa. Muutamassa vuodessa reipas urheilijapoika rappeutui tupakoivaksi, ylipainoiseksi ja verenpainetautiseksi erakoksi. Kun pääsin yliopistoon, yritin uskotella itselleni, että se tribunaali oli ollut vain hänen kuvitelmaansa, että se oli vertauskuva Varkauden viheliäiselle provinsialismille. Luonnollisesti Varkaus on viheliäinen ja provinsiaalinen paikka, jota hallitsee diktatorisesti SDP-niminen äärioikeistopuolue, mutta tyttöjen tribunaali on kaikkialla, varsinkin yliopistomaailmassa, ja se jakelee miehille markkina-arvotuomiot. Kuten jäsenensä, se on valistumaton, oikullinen ja korruptoitunut tribunaali ilman pätevyyttä mihinkään.

Niin kauan kuin mies on ujo ja tietää olevansa ujo, hän hyväksyy ATMyytensä, koska siihen on inhimillisesti ymmärrettävä ja perusteltu syy. Sitten kun hän oppii seuralliseksi ja voittaa pelkonsa, hän saa huomata, että naismenestys ei ole mitenkään muuttunut eikä markkina-arvo kasvanut. Kyky "saada naisia", tai edes yksi mukava nainen, on mystinen ja yliaistillinen kyky, joka ei ole missään mielekkäässä suhteessa miehen muihin seuramiehen kykyihin. Mies on antanut kertoa itselleen, että kun hän oppii mukavaksi, pelottomaksi ja fiksuksi mieheksi, naisettomuusongelma katoaa itsestään. Näin ei käy. Siksi mies katkeroituu ja hänestä tulee netissä öyhöttävä naisvihaaja-Panu.

Lukupäiväkirjasta

Sain viimeisenkin Ceiliúradh an Bhlascaoidin luetuksi, tahkoan edelleenkin Muiris Ó Súilleabháinin maaseutuidyllien kokoelmaa Ó Oileán go Cuilleán. Välipalana meni Karen Armstrongin Muhammed-elämäkerta ruotsinkielisenä pokkarina, sen jälkeen voisi lukaista samanlaisen version Uudesta testamentista ja psalmeista. Pitkät projektit - Prestonin Franco-elämäkerta espanjaksi ja Berdjajevin keskeiset teokset (Filosofija svobody, Sud'ba Rossiji ja Filosofija neravenstva) yksissä kansissa venäjäksi - etenevät hitaasti, mutta varmasti. Ehkä ne luettuani ja panuttuani alan oikeasti lukea sekä venäjän- että espanjankielisiä kirjoja huviksi, enkä enää kieltä oppiakseni. Aina voi toivoa.


Colm Ó Ceallaighin vauhdikas villin lännen seikkailuromaani Brídín on lojunut pöydänreunalla lukemattomana jo pari päivää. "Minulla on lukemattomia kirjoja hyllyssäni", sanoi Kimmo L. Sunkkila. Tietävätköhän nykyajan nuoret ollenkaan, kuka oli Kimmo L. Sunkkila? Taitavat muistaa hänet vain jonkun Paasiki...Paasinie...Paasimä...Paasivirt...Paasivirran nettisivuilla kummittelevasta viittauksesta. Niin se maailma rappeutuu, kohta eivät enää muista Kekkostakaan.

Kun siittimet kohosivat

Nyt kun lukija on ravistettu kunnolla hereille, mahdollisesti mehukkaiden ryhmäseksipornopaljastusten toivossa, minun täytyy tuottaa hänelle suuri pettymys ja todeta, että mitään pornahtelua on turha odottaa. Tuo otsikko viittaa ainoastaan Kullervo Kukkasjärven kirjoittamaan, ensimmäiseen lukemaani suomalaiseen tieteisromaaniin. (Vähän vanhempana luin toki Erkki Ahosta, jonka "Syvä matka" ja "Tietokonelapsi" tekivät lukiolaispoikaan suuren vaikutuksen. Itse asiassa ihmettelen sitä, miten vähän Ahosen mielestäni merkittävä pioneerityö suomalaisena tieteiskirjailijana tuntuu saaneen arvostusta nykyisissä scifipiireissä - en ole törmännyt ensimmäiseenkään artikkeliin Ahosesta alan fanzineissa.) Olin kai jotain kahdentoista, joten niin seksuaalinen kirja oli minulle yleisen käsityksen mukaan ehdottoman sopimatonta ja asiatonta lukemista. Tuo otsikko viittaa kohtaukseen, jossa päähenkilö, kuolleista teknillisin keinoin herätetty fyysikko Robert Rankama (kirjan sittemmässä elokuvaversiossa, joka epäonnistui, koska Risto Jarva ehti kuolla eikä voinut ohjata sitä, etunimi oli Erik, mutta kirjassa Robert - sukunimi on lainattu tietääkseni maailmankuuluuteen asti merkittävältä suomalaiselta geofyysikolta, Kalervo Rankamalta) tanssii rakastettunsa Lauran kanssa tanssia, jonka ideana on olla sukupuoliyhteydessä partnerin kanssa. (Muistaakseni tanssi oli vieläpä kilpatanssi, ja kilpailun voitti se, joka suoritti yhdynnän ensimmäisenä; ja jollen pahasti erehdy, tämä tanssikohtaus sinänsä oli Rankaman uni, joka liittyi hänen orastavaan rakastumiseensa Lauraan, mutta se ei sinänsä ollut ristiriidassa kirjan yleisen tunnelman kanssa, koska tulevaisuuden maailma oli muutenkin täynnä kliinisesti ja asiallisesti kuvattua promiskuöösiä seksiä hieman samaan tapaan kuin Ruusujen aika -elokuvan pallopelikohtaus. Yhtäläisyydet Jarvan Ruusujen ajan tunnelmiin eivät olleet sattumaa, koska Kullervo Kukkasjärvi oli osalistunut elokuvan tekoon ja saanut siitä kimmokkeen niihin futurologisiin pohdintoihin, joiden tuloksena Aurinkotuuli lopulta syntyi.) Kun tanssi lähestyi huippukohtaansa, Kukkasjärvi ilmaisi sen lakonisella toteamuksella: "Sitten siittimet kohosivat."

Miksikö kirjoitan tästä? No siksi että vaikka luin nuorena - hyvinkin nuorena - valtavasti futurologista kirjallisuutta ja tieteiskirjallisuutta, jossa esiteltiin varsin yksityiskohtaisesti (ja masturbaatiokelpoisesti) perinteisestä poikkeavia seksuaalisia virityksiä ja parisuhdejärjestelyjä, olen pahimpina ateistikausinanikin lähtenyt siitä, että omakohtaisesti tuskin haluan koskaan muuta kuin vakaan parisuhteen - toisin sanoen kovin sovinnainen näkemykseni seksuaalisuudesta ja seurustelusta tuskin johtui ainakaan mistään kristillisestä aivopesusta. Vasta yli kolmekymppisenä olen kyennyt edes teoriassa (puhtaasti masturbatorisiin tarkoituksiin aiottuja fantasioita lukuunottamatta) kuvittelemaan osallistuvani kolmikkoihin tai ryhmäseksiin, ja sekin mahdollisuus on toistaiseksi suljettu pois nyt kun minulla on varsin syvä ja vakava seurustelusuhde yleisesti arvossapidettyyn nuoreen naiseen. ATM:nä olen aina halunnut nimenomaan vakavan suhteen, koska karvas kokemus oli osoittanut minulle, että poikuudesta eroon pääseminen - edes melko YTN-tasoisten partnerien kanssa - ei todellakaan paranna miestä ATM:yydestä.

Ehkäpä kaikki johtuu siitä, että sain ylipäätään tietää seksuaalisuudesta vain lääkärikirjoja lukemalla. Tiesin alusta lähtien olevani heteroseksuaali, koska siittimeni jäykistyi jo kolmivuotiaana nähdessäni kuvia vähäpukeisista nuorista naisista, erityisesti sellaisia, joissa kainalot (!) olivat näkyvissä. Silti olin pikkupoikana yleisesti ottaen varsin epäseksuaalinen, ja koska olin lukenut aiheesta kaiken tarvittavan, asennoiduin pikkuvanhan halveksivasti kaikenlaiseen esipuberteettiseen hihittelyyn. Ensimmäisen kerran pornolehden nähdessäni hämmennyin ennen kaikkea siitä, että se käytti sukuelimistä vulgäärejä nimityksiä (vittu, pillu, kyrpä ym.), joita en ollut koskaan nähnyt painettuina enkä kuullut kotipiirissä. Olin odottanut, että pornossa puhuttaisiin siittimistä ja emättimistä, kuten lukemassani kaunokirjallisuudessa. Ehkä sitä sanotaan kaunokirjallisuudeksi juuri sen takia. Huomattava osa pornosta tuntui vielä murrosiässä hämmentävältä sen takia, että siinä kohkattiin niin äänekkäästi melko itsestäänselvästä asiasta - itse asiassa siitä tuli hieman samanlainen olo kuin Maan ihmiselle tulisi kaksineuvoisten Arkturuksen zloobien pornolehdestä. Oikeastaan aloin itse masturboida käsityölehtien avulla vasta siinä vaiheessa kun huomasin, mikä auttamaton ATM olin - silloin kun seksuaalinen frustraatio ja nöyryytykset alkoivat pukata päälle pahempina kuin koulukiusaaminen. Suurimman osan yläastetta jatkuva hakkaaminen ja vaino olivat niin paljon oleellisempia, ettei siinä juurikaan ehtinyt pohtia seksin kaltaisia uskonnon ja filosofian luonteisia asioita - jokapäiväinen taistelu olemassaolosta vei kaiken huomion.