Takaisin Krimin saarelle

Ilkeämielisenä henkilönä en tietenkään kirjoita kommentaariani Aksjonovin Остров Крымiin, Krimin saareen, kokonaisuudessaan ruotsiksi enkä kokonaisuudessaan suomeksi, joten joudutte lukemaan molempia kieliä voidaksenne kommentoida. Olkaa kiitollisia, etten osaa venäjää riittävän hyvin blogatakseni sillä kielellä - puolaa voisi kyllä taas kokeilla, mutta erikoismerkkien hakeminen merkkikartasta, vai millä pirun nimellä tuota teckenuppsättningiä nyt kutsutaankaan suomeksi, on aina yhtä raivostuttavaa. Ensimmäiseen osaan löydätte linkin tästä.

Kuten sanottu, eräs hämmentävimmistä Vankileirien saaristossa kuvatuista ilmiöistä olivat valkoemigrantit, jotka ehdoin tahdoin palasivat Stalinin Neuvostoliittoon huolimatta siitä, että hyvin tiesivät, mikä siellä odotti. Aksjonov paneutuu jo kirjan alussa pohtimaan näiden emigranttien motiiveja. Andrei Lutšnikovin isä Arseni voi toimia yhtenä esimerkkinä: hän on taistellut bolševikkeja vastaan, muttei kykene täysin vastustamaan poikansa lehden propagoimaa "yhteisen kohtalon" houkutusta. Vanha Arseni kuuntelee neuvostoliittolaista laulua nimeltä Каховка ja joutuu myöntämään, että laulu synnyttää hänessä jotain epämääräistä kaipuuta tai nostalgista houkutusta: sen komsomolilaisromantiikka, hän sanoo, muistuttaa hänen mieleensä hänen oman aikansa nuorena sotilaana junkkeripataljoonassa. Saatuaan Andrei-pojalta, joka käy usein Moskovassa, tuliaisena tästä laulusta tehdyn äänitteen vanha Arseni esittelee laulua kaikille junkkerikavereilleen, jotka innostuvat siitä yhtä lailla: kipaleesta tulee erottamaton osa heidän veteraanikokouksiaan.

Ehkäpä juuri tässä onkin syy, miksi minä samaistuin kaikkein eniten Antoškaan, vaikka Antoška olikin sellainen hasista röyhyttävä ja öyhöttävä huithapeli. Andrei-isä ja Arseni-vaari nimittäin ovat vaarantamassa juuri Antoškan maailman tulevaisuuden leikkimällä tulella, antamalla periksi Neuvostoliiton houkutukselle. Kun kapitalistisen Krimin liittäminen Neuvostoliittoon houkuttaa heitä, kyse on siitä, että he haluavat oman vanhojen papparoiden sentimentaalisuutensa takia uhrata sen maan, sen todellisuuden, joka on Antoškan koti. Ja Antoška on, hasiksenröyhyttelystään ja rikkaan nuoren tyhjäntoimittajan elkeistään huolimatta, vitaalin ja ajanmukaisen kulttuurin edustaja, joka puhuu yhtä sujuvasti tataaria (koska tässä vaihtoehtotodellisuudessa tataareja ei karkotettu Krimiltä) kuin venäjää, vieläpä molempia sekaisin, ja julistaa Krimin katukielen, tataarinsekaisen jaki-slangin, olevan minun isänmaani äidinkieli. Andrei ei kuitenkaan ota Antoškan jakinationalismia kovin vakavasti: - Milloin siitä on jakinationalisti tullut? - Tänä aamuna, kun hän oli pari tuntia merillä ja puhui venemieheni kanssa - tämä on jakiaktivisti. Kuitenkin Antoškan jakinationalismi on ilmaus legitiimistä halusta kieltäytyä isän ja isoisän sentimentaalisesta Neuvostoliitto-romantiikasta. Nuori mies tietää hyvin, että koko hänen elämäntapansa joutuu neuvostoarmeijan ja KGB:n jalkoihin, jos vanhat miehet irrationaalisuuksissaan keksivät liittää Krimin Neuvostoliittoon. Kun hän öyhöttää ja rällää rikkaiden tyhjäntoimittajien kanssa amerikkalaisia turistityttöjä paneskellen, se voidaan selittää sitaatilla bibamus, moriendum est - hän pitää viimeistä hauskaa ennen vedenpaisumusta. Kun hän rupeaa jakinationalistiksi, se voikin olla oire ensimmäisestä kypsyydestä, yritys ottaa oma elämä omiin käsiin ja kääntää myös kotimaan, Krimin, kehitys vaaralliselta Neuvostoliiton tieltä.

Tämä kaikki on siis vasta ensimmäisen luvun innoittamaa. Katsotaan, mihin suuntaan tarina kehittyy. Kuten sanoin, luen sitä nyt venäjäksi, enkä etene nopeasti.