lauantai 24. syyskuuta 2005

Tairetta, joo. Jätä siihen, nyt mentiin. CPP Potkustart odottaa kulman takana.

- Sss...si-sinun installaatiosi on vain kilo paskaa tehosekoittimessa - ja video, jossa töräytät pökäleitä kodinkoneeseen!

- Voi juma, eksä pysty näkeen enempää kuin ton pintatason? Kato, taiteilijan paskakin on niinku taidetta, tajuuksä?

(Otso Höglundin sarjakuvasta Jos olisin taiteilija, vapaasti siteeraten)

Toveri Enimmäkseen nimetön, jonka henkilöllisyyden uskon selvittäneeni (siis jos hän on "varsin iso mies" ja osallistunut Star Wreckin ydinryhmään, hän on se kaveri, jolla on se tyylikäs sukunimi), kirjoitti joskus viikkoja, jollei kuukausia, sitten seuraavanlaisen postauksen, jossa käsitteli käyntiään Taideteollisessa korkeakoulussa:

Taikin tilat Mediakeskus Lumeessa vaikuttivat lähes taivaallisilta. Valtavia studioita, oma lavastepaja ja jopa itse rakennuskin oli varsin mukavan näköinen. Ilmeisesti varsin iso osa tiloista jäi kokonaan näkemättä, mutta esimerkiksi TV-studio valtavina bluescreeneineen ja katon täyttävine valopattereineen herätti kyllä vahvaa kateutta. Vertailun vuoksi voitaneen mainita, että viime viikolla säädin useamman päivän matte paintingejä kaverin keittiössä, ruokapöydän ääressä.

Herää kuitenkin kysymys, että miksi ihmeessä en ole nähnyt vielä yhtä ainutta Taikkilaisten elokuvaa, jossa noita mahdollisuuksia oikeasti hyödynnettäisiin? Mikä saa opiskelijan ajattelemaan valtavan bluescreen-studion nähdessään, että "hei, olisi siistii jos nää mies ja nainen juttelis keittiön pöydän ääressä."? Miksi lavastepajasta käydään noutamassa pöytäja ruudullista vahakangasta? Eikö omatunto soimaa, kun miksaa kaverin äidin juuri improvisoimaa pianosooloa tunteikkaan kohtauksen taustalle THX-sertifikoidussa äänieditissä? Eikö kukaan koskaan hykertele miettiessään sitä, kuinka paljon luovia ja osaavia ihmisiä heidän ympärillään liikkuu? Minä vietin paikassa muutaman tunnin ja olin pakahtua innostuksesta.

Ihan oikeasti, mikä Taikkilaisia vaivaa? Jo pelkän uteliaisuuden pitäisi ajaa kokeilemaan jotain mieletöntä ja hurjaa, kun siihen kerran on mahdollisuus. Kyse on kaiken lisäksi koulusta, takuulla jokainen opiskelija tietää, että työelämässä moiseen ei enää tule mahdollisuutta. Hakataanko moiset hullut ajatukset opiskelijoista ensimmäisen kahden opintoviikon aikana?

Sen sijaan, kun pyritään visuaalisuuteen jollaista mitä tässä maassa ei olla ennen nähty, bluescreen-studiona toimii olohuone, pala maalattua muovimattoa ja valokalustona kolme Bilteman työmaavaloa. Kaiken lisäksi siinä vielä onnistutaan.

En nyt sano, etteikö Taikkilaisia tarvita, tai että heissä olisi välttämättä mitään vikaa. Ehkä deadlinet puskevat päälle, ehkä studioaikaa palautuksen aikaan irtoa kuin kaksi tuntia viikossa ja ehkä kaikki muut opiskelijat vihaavat leffan tekijää, eivätkä suostu tekemään mitään ilmaiseksi... Varmasti on jokin hyvä syy siihen, miksi Taikkilaiset eivät tunnu käyttävän edes murto-osaa mahdollisuuksistaan. Toivon kuitenkin hartaasti, että syy ei ole se, että he eivät edes halua yrittää.

Itse en kuitenkaan pystyisi viettämään kyseisessä talossa viittä vuotta kertoen tarinoita vanukkaista, hautoen päässäni suuruudenhulluja visioita tietäen, että sadan metrin säteellä olisi taitoa ja välineistöä toteuttaa ne kaikki. Toivon hartaasti myös sitä, että se ei ole se syy miksi en tule koskaan pääsemään Taikkiin opiskelemaan.

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Minulla on ollut kyseenalainen kunnia aina silloin tällöin nähdä kaikenlaisten taideoppilaitosten opiskelijoiden tuotantoja. Yleisesti ottaen ne ovat olleet syvältä istumalihasten välistä kaivettua puolikiinteää ruoansulatusjätettä, jota ilman maailma olisi erinomaisesti pärjännyt. Niissä ei ollut edes sellaista viehätystä, jota on kunnianhimoisessa mutta lässähtävässä (kai maar falla pladask on suomeksi lässähtää) ensiyrityksessä. (Esimerkiksi rakastetun Keisarimme avaruuskadet-..., öhm, avaruuskapteenin uraa käsittelevän animaatiosarjan ensimmäisetkin osat viehättävät juuri sillä tavalla, samoin lasten piirustukset.)

Ne eivät herättäneet edes myötätuntoa. Huomattava osa siitä taiteesta, jota ns. tuulipukukansa halveksii muka modernina paskana, herättää minussa lähinnä myötätuntoa. Myötätunto on peräisin siitä tapauksesta, joka minulle sattui joskus ala-asteella. Tehtäväksi annettiin piirtää hirvi. Minä piirsin mielestäni vauhdikkaan kohtauksen, jossa metsästäjän pyssystä lentävät suuliekit tavoittelevat hirveä. Mitä todennäköisimmin Fauna - villi eläinmaailma -lehdessä oli ollut sellainen valokuva, joka sitten toimi innoittajanani. Juuri sillä tunnilla opettaja halusi meidän äänestävän parasta hirveä, ja minä olin täysin vakuuttunut voitostani. Olin tyrmistynyt, kun näin luokkatoverieni äänestävän milloin mitäkin tönkköä tikkukuvahirveä, kun taas minun loistava impressionistinen kohtaukseni jäi huomiotta. Vuosia myöhemmin löysin kyseisen liitupiirroksen paperieni joukosta ja totesin, ettei siinä hirveä näy, ainoastaan mustuutta ja pyssyn suuliekit. Luultavasti siinä alun perin oli ollut hirvi, mutta kun olin halunnut lisätä kontrastia suuliekeille, olin innoissani mustannut sekä hirven että metsästäjän näkymättömiin.

Hirven mustaaminen on varsin tavallinen tapa epäonnistua taiteenteossa. Jopa paskan lykkääminen kodinkoneeseen pyörimään voi oikeasti olla tapa sanoa jotain, jollei sitten muuta kuin että kymmenen vuotta minä sitä mestariteostani hioin, ja lopulta en enää muistanut mitä olin sillä alun perin halunnut sanoa, eli paskaa tuli. Mopo voi karata käsistä monella tapaa, eikä vähiten siten, että oma nerous tulee lopulta liian tärkeäksi, jotta mitään voisi delegoida enää kellekään. Tällöin pelkkä omien nerokkaiden ideoiden esittely tulee tärkeämmäksi kuin käsitettävän ilmaisun hakeminen niille yhdessä avustajien. Vanhoille, etabloituneille taiteilijoille käy näin varsin usein, eikä vain ns. vakavan taiteen puolella.

Olen tässä viime aikoina katsellut Speden vanhoja elokuvia, eikä minusta mikään näkemistäni ole varsinaisesti huono, ei ainakaan niin huono kuin ne surkeat itseään parodioivat kyhäelmät, joita Spede lykkäsi maailmalle 90-luvulla. Tämä johtuu siitä, että Spede työskenteli tuohon aikaan vielä yhdessä vanhempien ja arvostamiensa taiteilijoiden kanssa, joiden hoitoon uskalsi luottaa ja delegoida asioita. Nyt vasta esimerkiksi huomasin, miten keskeisessä osassa Leo Jokela on varhaisissa Spede-filmeissä. Itse asiassa Spede teki hämmentävän selvänäköisen ja osuvan elokuvankin aiheesta, nimittäin Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, jossa Speden esittämästä hahmosta, studiojärjestäjänä ja avustajana toimivasta Mikko Syvärivistä (nimi viittaa vähän liiankin ilmeisesti "kansan syviin riveihin"), tulee oviin törmäilevä nolojen tilanteiden mies, Koomikko Ovimikko. Koomikon toilailut menevät kansaan tasan niin kauan kuin kaatuileva kuuluttaja (Vesa-Matti Loiri) ja manageriksi ryhtynyt patruuna kotikylästä (Leo Jokela) ovat vauhdissa mukana. Kun Ovimikko vaihtaa herttaisen tyttöystävänsä (Tarja-Tuulikki Tarsala) nätimpään (Tamara Lund), päättää uudistaa ohjelmansa manageripatruunalta lupaa kysymättä ja antaa potkut kuuluttajalleen, yleisö hylkää hänet. Tarinan opetus on, että Koomikko Ovimikko ei ole yksin Mikko Syvärivi, vaan koko tiimi, sekä Mikko että kuuluttaja ja manageri. Vastaavasti noiden varhaisaikojen "Spede" ei ollut yksin Pertti Pasanen, vaan myös Leo Jokela ja kaikki muutkin Spede-tiimin jäsenet - Pertti Pasanen oli pitkälti vain porukan yhteen sitova ja tehtävät delegoiva johtaja.

Spede meni pilalle siksi, että hän sai yhä enemmän mahdollisuuksia mustata hirvensä. Speden viimeisten vuosien aikalaistodistajat kertovat kunnianarasta, egosentrisestä ja äreästä vanhasta miehestä. Olen taipuvainen uskomaan, että Spede oli vanhemmiten hyvin yksinäinen sekä ihmisenä että taiteilijana ja että Leo Jokelan kohtuuttoman varhainen kuolema vuonna 1975 (hän ei ollut täyttänyt viittäkymmentäkään) oli ehkä jo kohtalokas isku Spedelle - siis ei yksin Pertti Pasaselle, vaan Spedelle ja spedeismille viihdetaiteellisena kokonaisuutena ja, öh, brändinä.

Olen eksynyt aika kauas aiheesta, mutta palaillaan. Tyypillinen taideopiskelijatyö ei ole oikeasti sen enempää sympaattinen lässähdys kuin ylituottamisella ja yli-intoilulla mustattu hirvikään. Tyypillinen taideopiskelijatyö on juuri sellaista paskaa, jota Toveri epäilee taikkilaisten tekevän, eli mielikuvitukseton tekele, jossa on käytetty hienoja lavasteita, mutta jossa ei ole oikean yrittämisen makua ollenkaan. Tyypillinen taideopiskelijatyö on esimerkiksi se kamala kuvaelma, jota katselemalla joitakin vuosia sitten kidutin itseäni täällä Turussa. Tekeleessä käytettiin kyllä näyttäviä lavasteita ja rytkyjä, mutta ainoa, mitä siinä tapahtui, oli se, että kuvattiin äärimmäisen konventionaalisesti ja uuvuttavasti kotirouvan alistettua asemaa ja tyhjää elämää maailmalla ja töissä huitelevan miehensä yksinäisenä kotiorjana. Senkin vielä olisi sietänyt, jos esitys olisi perustunut klassikkotekstiin. Näin hyvin ei tietenkään asian laita ollut, vaan sen sijaan kyseessä oli jonkun nuoren pimun itse tuhertama teksti. Siis hei kelatkaa - nuori kimma, jonka elämässä näytelmän kuvaama vastakkainasettelu ei ollut ikinä ollut millään tavalla aktuelli, kirjoittaa täysin kirjallisten lainojen (ja feministisen ideologian, tuon kulttuurimme ja sivilisaatiomme perustaa järsivän ja jäytävän syövytysmyrkyn) varassa tällaisesta aiheesta näytelmäntapaisen, ja tämä sitten näytellään kunnianhimoisesti luoduissa lavasteissa. Ehkä on nähty klassisia näytelmiä, ja ajatellaan, että näytelmän kuuluisi näyttää tältä: siinä kuuluu niiku olla siis tällasia 1800-luvun lopun porvariston maailmasta tuttuja konflikteja, ja sit siinä kuuluu niiku olla yhteiskuntakritiikkiä niiku, ja sit tiätysti tota feminismiä.

Sanalla sanoen: plagioidaan klassikkoja. Kulttuuri, joka ei osaa muuta kuin plagioida klassikkoja, on ihan määritelmällisesti kuollut kulttuuri. Kuten Bernardo Atxaga hyvin tiesi, plagiointi sinänsä on elintärkeä elävöittäjä pienille kulttuureille ja kielille. Hänen kertojaminänsä kohtasi unessa Axularin, ensimmäisen baskikirjailijan, joka oli kovin innokas tietämään, miten baskikulttuurilla nyttemmin hurisi.

Son muy pocos los escritores, Maestro, valittaa Atxaga (joka on itse espanjantanut teoksensa) - kirjailijoita on kovin vähän.

Y plagiarios - ¿no hay plagiarios? - entä plagiaattoreita, onko heitä?

Kun Atxaga kertoo Axularille, että plagiointi on nykyään kovin huonossa maineessa ja sitä pidetään varkauteen verrattavana rikoksena - hoy en día, el trabajo de un escritor ha de dar la impresión de haber sido creado de la nada - Axular on pitkään hiljaa, ennen kuin alkaa päivitellä, millaiseksi maailman meno on mennyt, ja toteaa koko originaalisuusajatuksen olevan vahingollinen. Originaalityöhön menevällä vaivalla saa tekaistua kaksikymmentä hyvää plagiaattia, ja tulos on varmasti parempi ja lukemisen väärtimpi, kun plagioitavien mestarien kyvyt toimivat oppaana ja apuna.

Kaiken tämän maailmoja syleilevän ja aiheesta eksyskelevän lorottelun tarkoituksena on taaskin perustella, miksi Star Wreck - In the Pirkinning on minusta niin suurenmoinen ja hieno asia: pidän sitä terveenä ja kulttuuria elävöittävänä plagiaattina. Pelkän kääntämisen sijasta se on sovittanut esikuvansa suomalaiseen kulttuuriin ja suomalaiseen huumorintajuun, ja kuten me venäläiset formalistit hyvin tiedämme, kulttuurivaikutteet siirtyvät sediltä serkuille, populäärikulttuurista korkeakulttuuriin ja korkeakulttuurista populäärikulttuuriin. Ehkä Pirkinning jopa pystyy elävöittämään ns. taide-elokuvaakin. Ehkä ne taikkilaisetkin oppivat tekemään hurjia fantasiamaailmoissa, viidakkoplaneetoilla ja laavavirroissa liikkuvia elokuvia nyt kun niille on näytetty että se onnistuu vaikka kengännauhabudjetilla pöydän ääressä, jos on sekä tahtoa, visioita että kykyä delegoida hommat ne osaaville kavereille. Ehkä ne käsikirjoittajatkin oppivat plagioimaan vähemmän Ibseniä ja enemmän Vernor Vingeä ja Iain M.Banksia. Ehkä näemme joskus televisiossa suomalaisen avaruusoopperan, jossa Uuden Savon planeetan uudisasukkaat ottavat hermomurskain ja plasmaräjäytin tanassa mittaa Suur-Littoisten imperiumin turkulaisittain puhuvista palkkasotureista, eikä kukaan pidä ideaa edes erityisen huvittavana tai kaukaa haettuna, kun tarinan taustalle on kehitelty mittava ja sisäisesti johdonmukainen Linnunradan asutushistoria.

Tarkemmin ajatellen, ehkä ne palkkasoturit voisivat olla pohjalaisia - eräänlaisia geenimuunneltuja jem'hadareita, mutta kuitenkin kosmisia häjyjä, jotka lyävät laserpuukoolla. Maria auttaisi varmaan konseptin kehittelyssä.

Tairetta, joo. Jätä siihen. Nyt mentiin, sillä keisari Pirk on täällä!