Jumalan Totuuden suloisten, virvoittavain lähteiden maukas juoma

Blogimaailmaan on ilmestynyt uusi ATM-aihepiiristä kirjoittava tulokas, jonka olemassaolosta sain tietää vasta Hyvärisen Juuson kirjoituksia lukemalla. Kyseinen herra tottelee nimeä Lordselibacy, ja niin kuin hänen nimimerkkinsä kohtelee hieman kaltoin vapauden ja purukumin isänmaasta emanoituvan ainoan toden maailmankielen oikeinkirjoitusta, yhtä lailla hänen tähän mennessä ainoa kirjoituksensa suhtautuu äidinkielemme kirjoitussääntöihin rahtusen verran vähäisemmällä pieteetillä kuin itse näkisin hyväksi. Mutta koska kyseinen blogi on kuulemma saanut raivoihinsa juuri ne Blogistanin naiseläjät, joiden kiukuttelu on sitä villimpää ja epätoivoisempaa, mitä lähemmäksi maailma pääsee oikeutta ja oikeudenmukaisuutta, asianomaista kirjoittajaa lienee pidettävä Jumalan Totuuden yhtenä edusmiehenä maan päällä, jos kohta epätäydellisenä ja ajoittain harhateille erehtyvänä, mutta juuri sen tähden niin kovin inhimillisenä.

Juuso uumoili omassa blogissaan alkuhypoteesiksi, että asialla olisi yhtä puutteellisella oikeinkirjoituksella, mutta samalla joltisellakin absurdilla huumorintajulla siunattu teekkarisherra Rauli Lauhanen, jonka räävittömän satiiriset henkilökuvat sekä stereotyyppisistä humanisteista, stereotyyppisistä amiksista että stereotyyppisistä teekkareista ja kyltereistä iskevät kyllä vuosien Pahkasika-harrastuksen herkistämään ja hienostamaan nauruhermoon sillä proverbiaalisella kybällä. Veljeni Herrassa päätyi tosin hylkäämään hypoteesinsa, koska on sillä kannalla, että Lordselibacylta puuttuu sellainen itseironia ja terve kyky liata muiden lisäksi tarvittaessa omaakin pesää, joka hänen mielestään karakterisoi hra Lauhasen luonnetta ihmisenä, taiteilijana ja teekkarina. Lordselibacy viittaa kuitenkin melko yksiselitteisesti Lauhasen kirjoituksiin: tästä tekstistä piti tulla harmiton vastairvi kaikille muille irvailukirjoituksille eri alojen opiskelijoista - joten jollei asialla ole Rauli-herra itse, niin mitä todennäköisimmin joku hänen koulukuntaansa lukeutuva nuori taiteilija.

Kuten edellä annoin ymmärtää, olen sitä mieltä, että vaikka asianomaisen herrukaisen kirjoitus on ytimeltään tervettä ja erehtymätöntä Jumalan Totuutta meidän alemman tason miesten infernaalisista kärsimyksistä nuorten naisten fasistisen pahuuden kourissa, tuohon ydinmehuun on sekoittunut kaikenlaista joutavaa roipetta. Esimerkiksi kaikki naiset vievän öyhöttäjän esittäminen sekä etniseen vähemmistöön lukeutuvana, väkivaltaisena, aivovammaisena, kehitysvammaisena, pakkoliikkeisenä, alkoholisoituneena, narkomanisoituneena että nuoresta asti kriminalisoituneena alkaa jo hipoa absurdia huumoria, mutta pahaa pelkään, että kyseessä on tahaton absurdi huumori.

Idea sinänsä ei ole huono. Tunnetusti alempitasoisuuden peruskokemus on juuri siinä, että kiltti ja sivistynyt mies huomaa kaikkien, sanoo kaikkien, varteenotettavien seurustelukumppaniehdokkaiden rientävän mitä ruokottomimpien hamppien ja roikaleiden syliin. Tästä voisi kaikella muotoa jalostaa - ja varmasti rakastamamme ATM-sarjakuvan Ilman naista toteuttajat vielä jalostavatkin - absurdin komedian, jossa kiltti nörtti yrittää tutustua ensinäkemältä varsin varteenotettaviin tyttöystäväkandidaatteihin, mutta joka kerta hänen naisensa antaa jonkun ilmiselvän viisi-kuusikymppisen spurgun iskeä itsensä. Tällaisessa asetelmassa ATMyyden kokemus olisi vedetty tahallaan sellaisiin äärimmäisyyksiin, että sille olisi pakko nauraa; ja komedian piikki osuisi tietenkin siihen parhaaseen ja ansaitsevimpaan maaliin, eli nuoriin naisiin.

Valitettavasti Lordselibacylta puuttuu kaipaamani kyky luoda absurdia huumoria äärimmäisestä toivottomuudesta, sitä hirtehistä hekotusta, jota Ola Tunander luonnehti kahden vuosikymmenen takaisessa esseekokoelmassaan Den svarta duvan epiteetillä det olyckliga skrattet - kun surkeus ja epäoikeudenmukaisuus ylittää tietyn rajan, sen silkalle järjettömyydelle on aivan pakko nauraa. Masentavaa kyllä Lordselibacy on aivan puuduttavan tosissaan, ja se vie hänen "esseeltään" taiteellisen arvon, veisi siinäkin tapauksessa, että hän korjaisi kirjoitusvirheensä ja tyylipuutteensa. Paikoitellen hänkin kyllä yltää juuri tarkoittamaani satiiriseen ja hirtehisen koomiseen otteeseen, ainakin kuvatessaan öyhöttäjän ja humanistitytön häitä, joista tulee mieleen isovanhempieni muistelema pohjalaisviisu:

Härmässä häät oli kauhiat
siälä juathin ja tapelthin,
porstuasta porraspäähän
rumihia nakeltihin.

Kun kerran tunnelmaan pääsin, heitetään tuosta toinenkin säkeistö:

Niin kuin kupla veren päällä
Pikkulammi raukes,
Anssin Jussi vaan kilijahti
kun Lammin kurkut aukes.

(Meillä siteeratuissa versioissa tosiaankin Anssin Jussi, eikä Anssin Jukka, mutta samasta puukkoomiähestä on toki kyse.)

Lordselibacyn valitettavan puutteellisesta kaunokirjallisesta kunnianhimosta kertoo, ettei hän ole kunnolla tempautunut kuvaamaan noiden häiden tunnelmaa, koska ainekset suureenmoiseen verbaalifreskoon olisivat kasassa:

Oton isän puolelta paikalle saapui kokonainen heimo. Oton äidin puolelta saapui joukko puukoin varustautuneita pohjanmaalaisia urhoja. Oton hankkimat viinakset ja pirtubooli tekivät kauppansa. Tämän lisäksi Oton kummisetä oli järjestänyt paikalle runsaasti erittäin väkevää kiljua. Paikalle pitikin kutsua pariin otteeseen poliisit. Otto tuumi, että jos kerran Otto on poliisin tuttu niin täytyyhän häihin kutsua poliiseja. Poliisit tekivät paikalle myös pienimuotoisen huumeratsian, koska paikalla oli myös useita Oton kavereita. Minnan kaikki aikuisikäiset sukulaiset olivat jotain vitun akateemisia kurttuja, jotka nyhjöttivät erillään Oton sukulaisista. Mukana oli selvästi muutama teekkari tai tuore diplomi-insinööri, jotka ryyppäsivät keskenään ja höpisivät keskenään tietokoneista ja muista asioista mistä tavallinen kuolevainen ei ymmärrä.

Häiden kuvauksessa on omat hykerryttävät kohokohtansa - esimerkiksi seuraava on täysin hillitön heitto: Otto kysyi huolestuneelta - tässä kohdassa pitäisi tietysti olla huolestuneena, koska Otto on juuri saanut kuulla, että hänen iloisesti rökittämänsä Niilo-nörtti on menehtynyt aivokasvaimeen, joten Otto on se huolestunut osapuoli - isovatsaiselta Minnalta: "Eihän vauvasta tule samanlaista bittirunkkaria kuin Niilosta?" Minna sanoi: "Älä huoli, ei tule" ja hörppäsi lasistaan Oton valmistamaa pirtuboolia. - Silti minua surettaa aika lailla, että arvoisa blogistikollega ei saanut noista aineksista aikaan roimaa peckinpahilaista kuvausta häiden kaaoksesta. Lisäksi tarinaan liitetyt moralisoivat kommentit, esim. edellä olevaa sitaattia seuraava: Katsokaapa tilastoja kuinka monta alkoholin ja huumeiden vaurioittamaa lasta syntyy Suomessa vuosittain eivät oikein kuulu absurdin hirsipuuhuumorin tyylilajiin, vaan pikemminkin tuon kohtauksen pitäisi antaa vaikuttaa omalla painollaan. Kun kerrotaan juttuja, niiden moraalista opetusta ei pitäisi turhaan alleviivata. Kuten Samuel Golwyn sanoi: if you got a message, boy, use Western Union.

Tästä arvostelusta huolimatta olen - ja antakaa minun nyt vaihteeksi ruveta vakavaksi - sillä kannalla, että arvoisan kollegan teksti on sitä paljon puhuttua Jumalan Totuutta, koska ainakin hän on oivaltanut sen, mitä olen jo erinäiset vuodet inttänyt: suomenkielisen Suomen trendit määräävä yhteiskuntakerros, johon kaikki viime kädessä katsovat ylöspäin ja kokevat jäljitellä, on puolirikollinen öyhöttävä alaluokka. Ajatus, että humanistiopiskelija Minna tosiaan menee naimisiin narkkariöyhöttäjärikollinen Oton kanssa, on nimittäin ihan oikeasti uskottava. Ja syy on se, että alaluokkaa arvostetaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Nuoret jäljittelevät alaluokan elämäntapaa ja puhetyyliä, ovat tehneet jo seitsenkymmenluvulta saakka, ja tulos on, että alamaailman käytöstavat ja päihdetottumukset ovat valtavirtaa nelikymppisissä ja siitä nuoremmissa. Kukaan ei halua samastua kilttiin keskiluokkaisuuteen eikä suurin surminkaan sivistysporvariuteen, vaan elämän on oltava rankkaa kuin katuneekerijengeissä Yhdysvaltain getoissa.

Ja tämä on jo oikeasti merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Veikkaan nimittäin, että meillä ei ole kunnollista suomalaisen ihmistymisen ja keskiluokkaisen kunniallistumisen mallia, jonka voisimme antaa esimerkiksi maahanmuuttaneille muslimipojille jäljiteltäväksi. Meillä on vain sen rajun katuneekerin rooli. Siinä vaiheessa kun nuoruutensa pikkurikollisena haaskannut muslimipoika haluaa ruveta elämään ihmisiksi, on hyvin todennäköistä, että ainoa tapa elää ihmisiksi, jonka hän on ulottuvillaan nähnyt, on uskoontulo kiihkomuslimiksi. Jos näin käy, ja jos muslimiterroristeista alkaa tulla merkittävä yhteiskunnallinen turvallisuusuhka Suomessakin, voimme syyttää siitä vain itseämme - siitä, että olemme väärin suuntautuneessa herravihassamme ja kansanomaisuuden palvonnassamme tuhonneet keskiluokkaisuuden ja tehneet suomenkielisestä Suomesta valtavan yläasteen ilman opettajia.

Siinä muuten onkin yksi perussyistä siihen, miksi kirjoitan nykyään ruotsiksi, jos suinkin voin. Sivistysporvarina ja oikeasti keskiluokkaisena ihmisenä Suomessa voi olla vain ruotsiksi. Suomenkielistä keskiluokkaa ei oikeasti ole, on vain alaluokkaa ja alaluokan hengailijajäseniä. Rikkaimpien ja etuoikeutetuimpien maailmankuva ja elämäntapa on täysin alaluokkaistunut, nuoret nomenklatuuran jäsenet öykkäröivät tarkalleen sillä tavalla kuin alaluokka öykkäröi silloin kun sillä on rahaa ("mun nimi on Jussi Ahde ja mä aion just nyt vetää kokaiinia nokkaan").