Kun kerran innostuin kirjoittamaan Lentiirasta, minun täytyy varmaan palata lapsuuden maailmoihin uudemmankin kerran ja kertoa Kari Harmisen kuvitteellisesta jengistä. Kari Harmisen nimi ei todellisuudessa ollut Kari Harminen, vaan jotain muuta -inen-loppuista, mutta joka tapauksessa hän kuului minua läpi ala- ja yläasteen vainonneeseen luokkatoverijengiin.
Pidän todella valitettavana sitä, että luokkamme pysyi koossa ala-asteelta ykä-...ei kun yläasteelle, koska kiusaajien ja kiusattujen sosiaaliset suhteet eivät olisi välttämättä pysyneet entisellään, kun porukat olisi hajotettu. Kirjoitin joskus aikaisemmin, että minusta "nuorten oman maailman", ts. ammattirikollisten hallitseman natsismin, syntyminen tulisi kovalla kädellä estää ja nuoret pakottaa elämään sivistyneiden ja lainkuuliaisten aikuisten ehdoilla mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ja yksi tapa estää sen Kärpästen herra -maailman syntyminen olisi ehdottomasti hajottaa luokat joka kouluvuoden jälkeen. Tällöin oman luokan koulukiusaajat eivät kasvaisi elämää suuremmiksi Lex Luthor -luokan superkonniksi, vaan heidät saataisiin kiusaamisen uhrien silmissä kutistettua oikeaan kokoonsa; toisaalta Lex Luthorien sosiaalisten suhteiden verkostot revittäisiin säännöllisesti rikki ja he joutuisivat aloittamaan niiden rakentamisen useammin alusta.
Joka tapauksessa Harminen oli minun silmissäni juuri sellainen elämää suurempi roisto ja konna ja jenginsä ylitappaja. Itse asiassa se ystäväni Ivan Hlinkan "falskiksi vasemmistolaisuudeksi" kutsuma peruspelko yhteiskunnan romahtamisesta Mad Max -tyyppiseen anarkiaan, joka erottaa minun yleisen poliittisen asenteeni hänestä, lienee peräisin juuri niiltä ajoilta, kun asuin Harmisen johtamassa libertaristisessa pikkuvaltiossa, johon brezhneviläisen holhousyhteiskunnan lait eivät ulottuneet, vaan vahvempi toteutti itseään ja luonnon suomia oikeuksiaan vapaasti ja riemukkaasti, ja heikot sortuivat elon tiellä.
Jo silloin kirjallisesti lahjakkaana koetin muotoilla kokemukseni kaunokirjallisesti kirjoittamalla tarinoita "harmistisesta anarkiasta" ja "Harmisenmaan historiasta". Tarinat perustuivat ajatukselle, että järjestynyt yhteiskunta oli romahtamassa ja se romahtaisi välittömästi, kun nykyiset uhoavat yläastepojat siirtyisivät aikuisuuteen: koska kyseiset pojat eivät kunnioittaneet mitään lakeja ja asetuksia, vaan varastivat, pahoinpitelivät ja vandalisoivat - kenties tappoivatkin? - mistään piittaamatta ja kenenkään rankaisematta, uskoin Mad Maxin maailman olevan vain kivenheiton päässä. Tämä kaikki voi kuulostaa hyvinkin hupaisalta, mutta jos on kasvanut isovanhempien hoivissa lakeja ja esivaltaa miltei hysteerisesti kunnioittavaksi pikkuaikuiseksi, yläastepoikien korskeat kovan kundin elkeet ovat omiaan inspiroimaan juuri tällaisia visioita.
Harmistinen anarkia sai alkunsa siitä, että tarinoissa oikealta nimeltä mainittu Harminen parin samoin oikealta nimeltä mainitun kaverinsa kanssa ryösti urheiluliikkeen ja sai saaliikseen ilmakiväärejä. Ilmakivääreillään he sitten terrorisoivat kaupunkia hyökäten mm. poliisiasemalle. Poliisit tuupertuivat tietenkin henkiheittoina ilmakiväärien tuleen tai lähtivät pakosalle. Varkauden kaupunki oli pian ilman minkäänlaista lakia Harmisen kaapattua vallan täysin ja värvättyä yksityisarmeijaansa kaikki kaupungin nuorisohuligaanit.
Tässä kohdassa teitä tietysti alkaa naurattaa aivan mielettömästi, mutta ennen kuin nauratte (siihen järjestyy vielä riittävästi tilaisuuksia tätä merkintää lukiessa) miettikääpä kotvasen ajan harmistisen mytologian taustoja. Pidin nuorena poikana järjestäytynyttä yhteiskuntaa ihan vakavissani niin heikkona, että kourallinen ilmakiväärillä aseistautuneita nuoria kolleja pystyisi kaappaamaan vallan. ja muuttamaan Varkauden asfalttisoturien anarkiaksi. Tämä lakkaa naurattamasta tarkalleen sillä hetkellä kun ymmärrätte, että pikkukaupungin nuoren pojan elämässä ei välttämättä todellakaan ole mitään vastapainoa (kotia ja kirjastoa lukuunottamatta) sille maailmalle, jota harmiset ja heidän aseenkantajansa kiistattomina diktaattoreina hallitsevat. Se maailma, jonka kuninkaana riekkuu Averell Daltonin näköinen teiniviiksinen pojanruippana konetuliaseen näköiseksi muotoiltua ilmakkoa heiluttaen, on ainoa relevantti todellisuus. Ns. järjestäytynyt yhteiskunta vaikuttaa kaukaiselta ja epäoleelliselta Harmisen valtakuntaan verrattuna, jonka sosiaalinen koheesio, kulttuurinen yhtenäisyys ja kansalaishenki on raudanluja. Siksi nuoren pojan on täysin realistista ajatella, että se "järjestäytynyt yhteiskunta" - joka nuorten maailman näkökulmasta on pelkkä nynnyjen ja nörttien suojakseen pystyttämä illuusio - hajoaa kuin korttitalo heti kun Harminen kavereineen saa päähänsä uhata sitä ilmakolla.
Tarinan edetessä Harmisen valtakunta sai selvästi järjestäytyneempiä muotoja. Kaupungin nuoret tytöt tietenkin vangittiin ja suljettiin Kämärin urheilukentän lähellä sijaitsevaan haaremileiriin Harmisen armeijan poikien seksuaalisia tarpeita palvelemaan. Haaremileirin portille ripustettiin kyltti, johon itse Harminen riipusti surkealla oikeinkirjoituksella HRAEMLIRI. Mutta mitäs siitä - koska kyltin tekstillä oli virallinen status itsensä yksinvaltias ja pääroisto Harmisen kirjoittamana, kaikki puhuivat siitä alkaen haaremileirin sijasta Hraemliristä, ikään kuin tämä olisi ollut jonkinlainen paikan- tai erisnimi. Hraemliriin osoittavaan tienviittaan taas ei osattu kirjoittaa nimeä edes johdonmukaisesti väärin, vaan siihen tuherrettiin toinen kirjoitustaidottoman nuorisohuligaanin versio sanasta "haaremileiri", ts. HAREEMILIRI. Tästedes tämän väärin kirjoitetun viitan ympäristöstä, siis haaremileiriä ympäröivästä kaupunginosasta, alettiin käyttää samoin erisnimeä Hareemiliri. (Aikanaan Harmisen jengin jo hajaantuessa useiksi porukoiksi tärkeimmän kilpailevan sakin haaremileiri nimitettiin samalla periaatteella HREMILIEREksi.)
Sosiolingvistin vikaa minussa näkyy olleen jo siihen aikaan: periaate oli tosiaan, että jos kuningas ja keisari tekee kielivirheen, se on siitä lähtien oikein ja virallista kieltä. Kuten Sigismund sanoi prelaatille: Ego sum rex Romanus et supra grammaticam! Tosin Harminen ei ollut Rooman keisari, vaan nimitti itsensä generalissimus Harmiseksi. Ylipäätään hänen nuorista nöösipojista koostunut upseerikuntansa omaksui varsin pian barokkihenkisen sotilasarvoston, josta löytyi sellaisia upseerinarvoja kuin komentaja ja komendantti - jälkimmäisen arvomerkit olivat muuten samat kuin komentajan, mutta niihin oli liitetty suuri D-kirjain ilmaisemaan, että hänen arvonimessään oli tämä hieno ja herraskainen äänne, jota suurin osa tosielämän harmisista ja heidän aliupseereistaan ei kyennyt lausumaan 1970-80-luvun Varkaudessa. Valitettavasti suurin osa Harmisen jengin mielipuolisen hauskoista upseerinarvoista on päässyt unohtumaan, mutta ainakin everstisankari on jäänyt mieleeni - sen innoittajana toimi termi sotilasmestari, jota olen aina pitänyt hullunkurisena. Sanan sankari käyttö sotilasarvojen osana - muistaakseni minulla oli jossain kohdassa mammuttimaista upseerinarvoluetteloani myös termi sotilassankari - oli tarkoitettu korostamaan samanaikaisesti Harmisen porukan yleissivistyksen puutetta ja ahdasta villi-ihmisen perspektiiviä (he eivät ymmärrä "sankaria" muuna kuin epämääräisesti sotilaselämään liittyvänä käsitteenä ja olettavat sen sopivan sotilasarvon nimeksi) sekä omahyväistä pyrkimystä tyhjään loistoon ja hienouteen.
Korkeimpia arvoja, muistaakseni peräti generalissimuksesta seuraava, oli siitä analogisesti muodostettu kolonelissimus. Everstissimus ei oikein olisi toiminut, koska nuorten poikien joukossa siitä olisi heti hihitellen tehty "evers-TISSI-mus, evers-TISSI-mus" - ylläpidä siinä sitten auktoriteettia.
Tarinassa oli erikseen täsmennetty, että suurimmalla osalla näistä sotilasarvoista ei ollut yhtään mitään muuta merkitystä kuin tyhjänpäiväinen kerskailu. Ne pojat, jotka osallistuivat tosiasialliseen sotilastoimintaan - ympäryskuntiin, kuten Kangaslammelle ja Leppävirralle tehtäviin tiedustelu- ja ryöstöretkiin, erityisesti viinakauppojen ryöstöihin (tämän idean olin napannut suoraan tosielämän Harmisen ja hänen kaveriensa uhoiluista) - olivat hierarkian alimmalla tasolla, aivan kuten ne todellisuuden Harmisen jengin hengailijajäsenet, jotka pantiin tekemään pikkurikoksia ja ottamaan kiinnijäämisen riski, jotta Harminen ja muut jengin vakiintuneet jäsenet saisivat kaljaa ja tupakkaa.
Ajan oloon generalissimus Harmisesta tuli toki myös ympäryskuntien hallitsija. Valta kasvaa tunnetusti ilmakiväärin piipusta. Lisäksi sitä on ylläpidettävä terrorilla: Harmisen tapauksessa terroriin kuului oleellisena osana peräsuolen leikkaaminen uhreilta ja sen syöminen sisältöineen. Tällä minun oli tarkoitus korostaa Harmisen tarunomaista, Neron, Heliogabaluksen ja Commoduksen veroista rappeutuneisuutta viinan ja Hraemlirin tyttöjen tarjoamien nautintojen väljähdyttyä ja vahvempien kiihokkeiden osoittautuessa välttämättömiksi. Peräsuolesta tulikin Harmisen valtakunnan tunnus. Harminen alkoi sitten myös kirjoittaa oikeinkirjoitusta uhmaavalla slangillaan - josta tuli Harmisen maan virallinen kieli - häntä itseään ylistäviä kirjoja Harmisen maan vapaussodasta; jokaisesta kirjasta hän myönsi itselleen pramean kultamitalin, Peräsuobelin palkinnoksi kutsutun. Kirjat käännettiin aikanaan myös suomeksi: esimerkiksi mestariteos Vittu jätkät listitään ne sai suomenkielisessä asussa nimekseen Kirottua, miehet, surmatkaamme heidät.
Koska olin tuohon aikaan jo lukenut Vankileirien saaristoa ja Orwellia, ymmärsin, että harmistinen maailmanvallankumouskin voisi olla toimiva idea. Niinpä Harminen lähetti myös agenttejaan ja agitaattoreitaan yhä laajemmalle alueelle yllyttämään nuoria poikia kapinaan. Koska nuoret huligaanipojat olivat kulttuurisesti yhtenäinen, persoonaton ja sieluton lauma toistensa kaltaisia klooneja, kaikkialla he vastasivat kutsuun. Aluksi syntyi harmistinen anarkia, sitten joku paikallinen viisitoistavuotias sissikomentaja otti vallan, ja lopuksi Harmisen joukot saapuivat paikalle ja joko nujersivat ylivoimalla hänet tai - mikä tavallisempaa - hyväksyivät hänet yhdeksi Harmisen alipäälliköistä. Käsitykseni nuorisohuligaanien persoonattomuudesta kiteytyi siinä, että suurimmalle osalle näistä uusista harmisteista Harmisen asema palvottuna generalissimuksena ja jumalkuninkaana oli täysin itsestään selvä ja kiistaton: Harminen on nyt muotia ja sitä pitää seurata, kuten nuoret aina seuraavat muoteja. Puheet nuorista kapinallisina uuden etsijöinä ovat lysergihappopäissä keksittyjä houreita. - Tästä vakuutuin silloin, kun Simon ja Garfunkel muuttuivat muoti-ilmiöksi koulussamme. Aikaisemmin minä olin mielelläni kuunnellut isosiskolta jäänyttä Simon ja Garfunkel -levyä, jolloin minua oli vedetty turpaan hippimusiikin kuuntelemisesta. Sitten televisiossa markkinoitiin jotain Simonin ja Garfunkelin kokoomaälppäriä, ja viikon kuluessa mainoksesta joka jorma ja johanna oli levyn hankittuaan intona duon musiikista. Minä en tietenkään päässyt nauttimaan edelläkävijän maineesta, koska Ossi, Juice, Sumppi, Suitta, Pepe, Spittari-Spuge, Stiletti-Styde, Haiseva Harri, Harri Karvaturri, Päägalde, Ripuli, Mustasilmä-Reikäsilmä1) ja muut olivat jo siinä vaiheessa keksineet uusia tekosyitä rääkkäämiselleni.
Lopulta Harmisen valtakuntakin hajosi - siinä vaiheessa kun tämä keskeltä Savoa lähtenyt mätäpesäke oli vallannut suurimman osan Sisä-Suomea ja ulottui suunnilleen Tampereelta Nurmijärvelle ja Oulusta Joensuuhun. Myös Yli- ja Alavieska olivat joutuneet Harmisen kynsiin, koska Harmisen valtakunnan mielenkiintoiseen läänijakoon kuului tuossa vaiheessa Vieskanmaan lääni. Varkaus oli edelleenkin valtakunnan keskus, ja samalla Keskilääni-nimisen hallinnollisen yksikön pääkaupunki. Rannikko oli yhä Suomen hallussa, samoin Lappi ja kapea kaistale Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Joka tapauksessa tarina päättyi siihen, että Harminen ei enää hallinnut vasallejaan, jotka halusivat kaikki generalissimuksiksi generalissimuksen paikalle - suurin osa hänen valtiostaan vajosi uudelleen harmistiseen anarkiaan, lisäksi siitä erottuivat merkittävinä kaksi seuraajavaltiota, toinen Haapajärvi, toinen Kajaani pääkaupunkeinaan. Näitä valtioita hallitsivat Haapajärven majuri ja Kajaanin kapteeni; vain pienemmillä valtakunnilla oli johtajinaan generalissimuksia ja kolonelissimuksia.
Minulla oli aika monta sotatilannekarttaa, jotka olin piirtänyt Coriolis-nimisestä maantiedon oppikirjasta valokopioidulle Suomen kunnat näyttävälle karttapohjalle. Toki Kai R. Lehtosen Historian peruskartasto oli toiminut osaltaan näiden karttojen innoittajana.
1) Osa näistä liikanimistä on asianomaisista kouluaikanamme yleisesti käytettyjä, osa minun mielessäni heistä käyttämiäni haukkumanimiä ja osa tätä kirjoittaessani keksimiäni. Koettakaahan joutessanne arvata, mitkä ovat aitoja.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2005
lauantai 23. heinäkuuta 2005
Feminismin todelliset kasvot
Tällaista jälkeä syntyi, kun joukko feministejä kävi Ruotsissa seksiklubin läheisyydestä löytämiensä miesten (eivät välttämättä olleet edes missään tekemisissä klubin kanssa) kimppuun baseball-mailat tanassa (aiemmin kyseinen astalo on tullut tunnetuksi saksalaisten skinien etnis-kulttuurillisen univormun osana).
Kuva on Antifeministiska samfundetin nettisivuilta.
Hyvää yötä, Birdy ja lapset
Birdyn älyllinen ja moraalinen mitättömyys on ollut selvä minulle jo kauan, mutta varsin pitkään hänen höpinänsä on kuitenkin otettu vakavasti muilla tahoilla. Silloin kun Birdy on eri mieltä jostain asiasta, hän vääristelee vastapuolen mielipiteen tunnistamattomuuteen saakka, ja päälle päätteeksi vielä ryhtyy henkilökohtaisuuksiin. Ennen muuta ei saa sanoa mitään, mikä saisi Birdyn oman kannan asiaan näyttämään missään mielessä moraalisesti epäilyttävältä - naisena ja feministinähän hän on joka asiassa oikealla, moraalisella hyviksien puolella, ja voi sitä, joka tämän kyseenalaistaa. Sedis tuli äskettäisessä lapsettomuuspuheenvuorossaan harpanneeksi liituviivan ylitse todetessaan, että Birdyn argumentit lapsenhankkimista vastaan ovat itsekkäitä - hän haluaa elää rikasta, mielenkiintoista elämää itsensä kehittämiseksi eikä halua vaivoikseen kiljuvia räkäsäkkejä, joiden takia pitäisi uhrautua ja rupsauttaa kroppansa. - On muuten merkillepantavaa, tässä välissä, että Birdy puhuu ikään kuin rupsahduksen, vanhenemisen ja kuoleman voisi estää olemalla hankkimatta lapsia, ikään kuin vanhuus jäisi tulematta jos jaksaa ylläpitää reipasta Edina ja Patsy -asennetta loputtomiin; ja yhtä kuvaavaa on, että Birdy kokee yhä velvollisuudekseen taistella rupsahdusta vastaan, koska hänellä ei ilmeisesti ole paljoa muuta tarjottavaa miehille (joista yksikään ei ilmeisesti pitkään viihdy hänen kanssaan) kuin ulkonäölliset avut. (Täytyy kylläkin sanoa, että siitä surkeasta mummelista päätellen, joka vilahteli taannoisen blogistikokoontumisen kuvaraporteissa, taistelu oli jo hävitty.)
Sedis totesi, että vaikka Birdyn argumentit lapsettomuudelle sinänsä herättivät vaikutelman itsekkyydestä, lapsettomuutta voidaan perustella paremminkin, ja ystävällisenä miehenä Sedis innostui myös tarjoamaan Birdylle näitä parempia perusteluja. Sediksen pitkä moraalifilosofian historiaan paneutuva esitys ei ole minun mahdollisuuksieni rajoissa, mutta omasta puolestani voin vain todeta, että saattaisin pitää itseäni liian tasapainottomana, itse lapsellisena tai - aivan oikein - itsekkäänä, jotta voisin hajottaa itseäni huolehtimaan lapsista, kun itsessänikin on riittävästi työtä. Sitä paitsi tiedän, että monillekin ihmisille olen jo nyt henkisesti esikuva ja isä, jonka vaikutus jää jälkeenpäin lapsissa elämään - enkä nyt tarkoita ainoastaan adoptiokummilastani. Toisin sanoen en välttämättä tarvitse lihallisia jälkeläisiä jättääkseni haluamani laisen puumerkin "ihmiskunnan suureen vieraskirjaan", kuten pornojengiteinivuosien aikainen paras ystäväni sanoi. On vallan mahdollista, että omien lasten hankkiminen häiritsisi merkittävästikin mahdollisuuksiani toimia iirinkielisten nuorten oppi-isänä, jollaiseksi minut ilmeisesti on jo pitkälti hyväksytty (jopa siinä määrin, että muuan puoliksi amerikanirlantilainen, puoliksi amerikanpuolalainen nuoriherra, joka osaa iiriä kohtuullisen hyvin itsekin, on jo nähnyt tarpeelliseksi nousta isäkapinaan minua vastaan).
Birdy olisi voinut ottaa Sediksen heiton itsekkyydestä rennommin: ihmisen on aivan mahdollista myöntää olevansa itsekäs ja kelpaavansa huonosti lasta hoitamaan juuri itsekkyytensä vuoksi, koska olisi vastuutonta antaa lasta hänenlaisensa hoivaan. On varsin hyvä argumentti vanhemmuutta vastaan todeta, että huonoja vanhempia ja huostaanotettuja lapsia on liikaa ja että juuri minun, joka tiedän, uskon tai pelkään soveltuvani siihen pestiin kehnosti, ei kannata ryhtyä niitä tilastoja kasvattamaan. Me miehet olemme koko ikämme saaneet kuulla sosiaalisesta kelvottomuudestamme, myötäsyntyisestä pedofiilisuudestamme ja muista vanhemmuuskelpoisuutemme kyseenalaistavista asioista, joten meidän on helppo nöyrtyä myöntämään rajallisuutemme tässä suhteessa. Mitä sitten tulee lastenteon "perusarvoisuuteen" yhteiskunnan ylläpitäjänä, tuskin olen ainoa henkilö maailmassa, joka pystyy näkemään tulevaisuuden lastentuotannon kokonaan kehitysmaihin ulkoistettuna: maailman kaikki lapset syntyvät eriasteisissa mutiaismaissa, tuotantokoneisto (köyhien maiden naiset) myyvät lapset jo imeväistasolla adoptoitaviksi ja saavat näin sekä lapsen ostajan rahoittaman korkeatasoisen raskaudenaikaisen terveydenhuollon että summan kylmää käteistä palkkioksi lapsesta. Ei ole mitään asiallista syytä (ehkä logistisia vaikeuksia lukuunottamatta, jotka toki voivat olla hyvinkin merkittäviä öljyhuipun jälkeisissä olosuhteissa), miksi länsimaista huipputeknistä yhteiskuntaa ei voitaisi ylläpitää kokonaan tai etupäässä tällaisten tuontilasten varassa, jos kohta tapa yleistynee ensimmäiseksi hyvinvoivan keski- ja yläluokan piirissä. Tästä seuraa tietysti, että lopulta vain köyhillä öyhöttäjillä ja periaatteen vuoksi omista soluistaan lisääntyvillä rasistihuligaaneilla (sama asia) on valkoihoisia lapsia, jolloin valkonaamaisuudesta ja sinisilmäisyydestä tulee nimenomaan kehittyneissä teollisuusmaissa nopeassa tahdissa alaluokkaisuuden ja rikollisuuden merkki.
Birdy ei kuitenkaan voi reippaasti myöntää olevansa itsekäs. Feministinä hän on tottunut olemaan arvostelun yläpuolella ja kokemaan oman itsekkyytensä toisenlaisena kuin muiden itsekkyys, koska jäsenyys sorretussa ja yleisesti sellaiseksi tunnustetussa yhteiskuntaryhmässä on antanut hänelle erikoisluvan keskittyä yksinomaan omaan napaansa. Kun joku sitten kutsuu häntä itsekkääksi, se on yksinkertaisesti ristiriidassa hänen koko maailmankuvansa kanssa "Itsekkäitä" ovat vain nuo toiset, pahat ihmiset - miehet. Jos jokin asia jonkun muun tekemänä on itsekkyyttä, niin pitäisihän Sediksen kaltaisen, Birdyn tähän asti fiksuna pitämän miehen ymmärtää, että Jupiterille, tai Heralle, sopivat toki monet asiat, jotka eivät sovi korskuvalle sonnille. "Itsekäs" on paha sana, joka sisältää moraalisen tuomion. Ja koska Birdy on hyviksien puolella eikä koskaan voi olla moraalisesti väärässä, tämä tuomio on väärä tuomio, jonka esittäjän kanssa ei neuvotella, ei älyllisesti keskustella, häntä ei yleensäkään enää voida tunnustaa oman itsen vertaiseksi. Hän on pahis, ja nyt Birdyä kiinnostaa enää vain esittää standardiarvionsa pahiksen motiiveista: joko pahis on onnettomasti ihastunut Birdyyn itseensä, tai sitten pahis ei siedä Birdyä - mikä ei tietenkään koskaan voi johtua siitä, että Birdyssä olisi mitään vikaa, vaan ainoastaan siitä, että pahis ei siedä Birdyn kaltaista vahvaa ja upeata naista. Luonnollisesti tämän taustalla taas on se, että pahis ei siedä vahvoja ja upeita naisia ollenkaan (syyt tähän selvitetään pitkällisellä pseudofreudilaisella selostuksella ja pahiksen "mielipiteet" psykologisoidaan pelkän lapsuudessaan kieroon kasvaneen hullun kouristuksenomaisiksi, robottimaisiksi pakkomielteiksi, joita tasapainoinen, vahva ja upea nainen ei tietenkään ota vakavasti eikä niiden kanssa keskustele), vaan haluaa pakottaa kaikki naiset kotiin tikahtumaan kirkuvien ipanoiden housuista tirsuvien ruskeiden liejujen imelänruokaisaan lemuun. Tietenkin kaikkien naisten velvollisuus on tässä tilanteessa nousta yhdessä pahista vastaan Birdyä puolustamaan; jos joku ei sitä tee, hänen olemassaolonsakin voidaan kyseenalaistaa (tästä erinomainen esimerkki oli se, kun Birdy kiisti Maria Kristiinaa olevan fyysisenä henkilönä olemassakaan ja epäili häntä minun keksimäkseni epähenkilöksi).
Oleellinen osa pahikseksi leimaamista on tietysti se, että riippumatta siitä miten asiallisesti opponentti on arvostellut Birdyä, tämän selitetään aina "raivostuneen" tai "vetäneen herneen nenään". Miehethän ovat Birdyn maailmassa testosteronihumalassaan toikkaroivia ja riehuvia sarvikuonoja, jotka myrskyisän tunne-elämänsä riepoteltavina jatkuvasti puskevat viattomia ohikulkijoita sieraimet huurussa ja korskuvasti mylvähdellen. Luonnollisesti Birdyn lukijat eivät vaivaudu tarkistamaan asiaa alkuperäisen tekstin kirjoittajalta, vaan tyytyvät oppiäitinsä viisauksiin - olisihan niiden epäileminen epäluottamuslause itselleen Pyhälle Naisasialle. Niinpä pahikseksi leimatun kirjoitusta arvostellaan isolla tanttajoukolla Birdyn vääristeltyjen kommenttien perusteella ja uhri joutuu sietämään esimerkiksi Birdyn anonyymien juoksilaiden asiattomuuksia ja paskanheittoa kommenttiosastossaan. Tällaisen provosoinnin vaikutuksesta enkelimäisinkin ihminen varsin nopeasti menettää malttinsa, jolloin Birdyn puheet örseltävästä sarvikuonosta vahvistuvat jälkikäteen tosiksi.
Aika pitkälti Birdy pystyykin näillä manipulointitaktiikoilla viemään varsinkin naisväkeä, mutta myös hännystelijämiehiä kuin pässiä narussa. Itse asiassa hän saa monessa tapauksessa itseään fiksummatkin naiset puolustamaan itseään sellaisilta osin kuin hän ei oikeasti ole puolustettavissa. Nämä naiset sitten tulkitsevat Birdyn lähinnä haukkumasanoista, vyön alle lyömisestä ja ilkeämielisyyksistä koostuvat vuodatukset parhain päin ja näkevät niissä syvällisyyttä, jota niissä ei alun pitäen ollutkaan, - ja tätä omaa tulkintaansa he sitten äänekkäästi kokevat puolustella tämän maailman sediksiä vastaan. Naisten ryhmädynamiikasta opettaa paljon se, että lauman tyhmin ja suupaltein pystyy noin vähällä järjellä dominoimaan älykkäämpiään, jopa haudan takaa (Valerie Solanas, Andrea Dworkin ym.).
Sedis totesi, että vaikka Birdyn argumentit lapsettomuudelle sinänsä herättivät vaikutelman itsekkyydestä, lapsettomuutta voidaan perustella paremminkin, ja ystävällisenä miehenä Sedis innostui myös tarjoamaan Birdylle näitä parempia perusteluja. Sediksen pitkä moraalifilosofian historiaan paneutuva esitys ei ole minun mahdollisuuksieni rajoissa, mutta omasta puolestani voin vain todeta, että saattaisin pitää itseäni liian tasapainottomana, itse lapsellisena tai - aivan oikein - itsekkäänä, jotta voisin hajottaa itseäni huolehtimaan lapsista, kun itsessänikin on riittävästi työtä. Sitä paitsi tiedän, että monillekin ihmisille olen jo nyt henkisesti esikuva ja isä, jonka vaikutus jää jälkeenpäin lapsissa elämään - enkä nyt tarkoita ainoastaan adoptiokummilastani. Toisin sanoen en välttämättä tarvitse lihallisia jälkeläisiä jättääkseni haluamani laisen puumerkin "ihmiskunnan suureen vieraskirjaan", kuten pornojengiteinivuosien aikainen paras ystäväni sanoi. On vallan mahdollista, että omien lasten hankkiminen häiritsisi merkittävästikin mahdollisuuksiani toimia iirinkielisten nuorten oppi-isänä, jollaiseksi minut ilmeisesti on jo pitkälti hyväksytty (jopa siinä määrin, että muuan puoliksi amerikanirlantilainen, puoliksi amerikanpuolalainen nuoriherra, joka osaa iiriä kohtuullisen hyvin itsekin, on jo nähnyt tarpeelliseksi nousta isäkapinaan minua vastaan).
Birdy olisi voinut ottaa Sediksen heiton itsekkyydestä rennommin: ihmisen on aivan mahdollista myöntää olevansa itsekäs ja kelpaavansa huonosti lasta hoitamaan juuri itsekkyytensä vuoksi, koska olisi vastuutonta antaa lasta hänenlaisensa hoivaan. On varsin hyvä argumentti vanhemmuutta vastaan todeta, että huonoja vanhempia ja huostaanotettuja lapsia on liikaa ja että juuri minun, joka tiedän, uskon tai pelkään soveltuvani siihen pestiin kehnosti, ei kannata ryhtyä niitä tilastoja kasvattamaan. Me miehet olemme koko ikämme saaneet kuulla sosiaalisesta kelvottomuudestamme, myötäsyntyisestä pedofiilisuudestamme ja muista vanhemmuuskelpoisuutemme kyseenalaistavista asioista, joten meidän on helppo nöyrtyä myöntämään rajallisuutemme tässä suhteessa. Mitä sitten tulee lastenteon "perusarvoisuuteen" yhteiskunnan ylläpitäjänä, tuskin olen ainoa henkilö maailmassa, joka pystyy näkemään tulevaisuuden lastentuotannon kokonaan kehitysmaihin ulkoistettuna: maailman kaikki lapset syntyvät eriasteisissa mutiaismaissa, tuotantokoneisto (köyhien maiden naiset) myyvät lapset jo imeväistasolla adoptoitaviksi ja saavat näin sekä lapsen ostajan rahoittaman korkeatasoisen raskaudenaikaisen terveydenhuollon että summan kylmää käteistä palkkioksi lapsesta. Ei ole mitään asiallista syytä (ehkä logistisia vaikeuksia lukuunottamatta, jotka toki voivat olla hyvinkin merkittäviä öljyhuipun jälkeisissä olosuhteissa), miksi länsimaista huipputeknistä yhteiskuntaa ei voitaisi ylläpitää kokonaan tai etupäässä tällaisten tuontilasten varassa, jos kohta tapa yleistynee ensimmäiseksi hyvinvoivan keski- ja yläluokan piirissä. Tästä seuraa tietysti, että lopulta vain köyhillä öyhöttäjillä ja periaatteen vuoksi omista soluistaan lisääntyvillä rasistihuligaaneilla (sama asia) on valkoihoisia lapsia, jolloin valkonaamaisuudesta ja sinisilmäisyydestä tulee nimenomaan kehittyneissä teollisuusmaissa nopeassa tahdissa alaluokkaisuuden ja rikollisuuden merkki.
Birdy ei kuitenkaan voi reippaasti myöntää olevansa itsekäs. Feministinä hän on tottunut olemaan arvostelun yläpuolella ja kokemaan oman itsekkyytensä toisenlaisena kuin muiden itsekkyys, koska jäsenyys sorretussa ja yleisesti sellaiseksi tunnustetussa yhteiskuntaryhmässä on antanut hänelle erikoisluvan keskittyä yksinomaan omaan napaansa. Kun joku sitten kutsuu häntä itsekkääksi, se on yksinkertaisesti ristiriidassa hänen koko maailmankuvansa kanssa "Itsekkäitä" ovat vain nuo toiset, pahat ihmiset - miehet. Jos jokin asia jonkun muun tekemänä on itsekkyyttä, niin pitäisihän Sediksen kaltaisen, Birdyn tähän asti fiksuna pitämän miehen ymmärtää, että Jupiterille, tai Heralle, sopivat toki monet asiat, jotka eivät sovi korskuvalle sonnille. "Itsekäs" on paha sana, joka sisältää moraalisen tuomion. Ja koska Birdy on hyviksien puolella eikä koskaan voi olla moraalisesti väärässä, tämä tuomio on väärä tuomio, jonka esittäjän kanssa ei neuvotella, ei älyllisesti keskustella, häntä ei yleensäkään enää voida tunnustaa oman itsen vertaiseksi. Hän on pahis, ja nyt Birdyä kiinnostaa enää vain esittää standardiarvionsa pahiksen motiiveista: joko pahis on onnettomasti ihastunut Birdyyn itseensä, tai sitten pahis ei siedä Birdyä - mikä ei tietenkään koskaan voi johtua siitä, että Birdyssä olisi mitään vikaa, vaan ainoastaan siitä, että pahis ei siedä Birdyn kaltaista vahvaa ja upeata naista. Luonnollisesti tämän taustalla taas on se, että pahis ei siedä vahvoja ja upeita naisia ollenkaan (syyt tähän selvitetään pitkällisellä pseudofreudilaisella selostuksella ja pahiksen "mielipiteet" psykologisoidaan pelkän lapsuudessaan kieroon kasvaneen hullun kouristuksenomaisiksi, robottimaisiksi pakkomielteiksi, joita tasapainoinen, vahva ja upea nainen ei tietenkään ota vakavasti eikä niiden kanssa keskustele), vaan haluaa pakottaa kaikki naiset kotiin tikahtumaan kirkuvien ipanoiden housuista tirsuvien ruskeiden liejujen imelänruokaisaan lemuun. Tietenkin kaikkien naisten velvollisuus on tässä tilanteessa nousta yhdessä pahista vastaan Birdyä puolustamaan; jos joku ei sitä tee, hänen olemassaolonsakin voidaan kyseenalaistaa (tästä erinomainen esimerkki oli se, kun Birdy kiisti Maria Kristiinaa olevan fyysisenä henkilönä olemassakaan ja epäili häntä minun keksimäkseni epähenkilöksi).
Oleellinen osa pahikseksi leimaamista on tietysti se, että riippumatta siitä miten asiallisesti opponentti on arvostellut Birdyä, tämän selitetään aina "raivostuneen" tai "vetäneen herneen nenään". Miehethän ovat Birdyn maailmassa testosteronihumalassaan toikkaroivia ja riehuvia sarvikuonoja, jotka myrskyisän tunne-elämänsä riepoteltavina jatkuvasti puskevat viattomia ohikulkijoita sieraimet huurussa ja korskuvasti mylvähdellen. Luonnollisesti Birdyn lukijat eivät vaivaudu tarkistamaan asiaa alkuperäisen tekstin kirjoittajalta, vaan tyytyvät oppiäitinsä viisauksiin - olisihan niiden epäileminen epäluottamuslause itselleen Pyhälle Naisasialle. Niinpä pahikseksi leimatun kirjoitusta arvostellaan isolla tanttajoukolla Birdyn vääristeltyjen kommenttien perusteella ja uhri joutuu sietämään esimerkiksi Birdyn anonyymien juoksilaiden asiattomuuksia ja paskanheittoa kommenttiosastossaan. Tällaisen provosoinnin vaikutuksesta enkelimäisinkin ihminen varsin nopeasti menettää malttinsa, jolloin Birdyn puheet örseltävästä sarvikuonosta vahvistuvat jälkikäteen tosiksi.
Aika pitkälti Birdy pystyykin näillä manipulointitaktiikoilla viemään varsinkin naisväkeä, mutta myös hännystelijämiehiä kuin pässiä narussa. Itse asiassa hän saa monessa tapauksessa itseään fiksummatkin naiset puolustamaan itseään sellaisilta osin kuin hän ei oikeasti ole puolustettavissa. Nämä naiset sitten tulkitsevat Birdyn lähinnä haukkumasanoista, vyön alle lyömisestä ja ilkeämielisyyksistä koostuvat vuodatukset parhain päin ja näkevät niissä syvällisyyttä, jota niissä ei alun pitäen ollutkaan, - ja tätä omaa tulkintaansa he sitten äänekkäästi kokevat puolustella tämän maailman sediksiä vastaan. Naisten ryhmädynamiikasta opettaa paljon se, että lauman tyhmin ja suupaltein pystyy noin vähällä järjellä dominoimaan älykkäämpiään, jopa haudan takaa (Valerie Solanas, Andrea Dworkin ym.).
keskiviikko 20. heinäkuuta 2005
Tommin pommi
Tommi kirjoitti seuraavanlaista:
En tiedä miksi kutsutaan sivistymättömiä ihmisiä, jotka haluavat käydä kovinkin kulturelleista. Moukka tai nousukas viittaavat johonkin ammoin kuolleeseen sosiaaliseen systeemiin. Yllättävää kyllä, sellaisia tapaa aina joskus harvakseltaan, ja yleensä he ovat naisia. Näitä lenitoja. En oikein tiedä pitäisikö heille nauraa vai nolostua heidän puolestaan. Ei varmaan ainakaan jälkimmäistä, koska mitäpä sitä turhaan motkottaa asiasta, josta ei ole toisille haittaa.
Luulen kuitenkin, että enemmän kuin mikään muu, Panua pännii tämä ihmisryhmä. Hän on aika usein kirjoittanut naisista, joiden lattea ksenofilia ei oikein sovi mitenkään sellaisen kanssa yhteen, että joku esimerkiksi lukee oikeasti kohdemaan kirjallisuutta. Poru nuorten naisten fasistisesta pahuudesta ja sellaisesta on sitten vain pieni sivujuonne.
En tiedä voinko allekirjoittaa tätä ihan tuosta vain, mutta myönnän, että jonkin todella tärkeän oivalluksen jäljillä Tommi tässä ainakin taitaa olla. Koetan kommentoida parhaani mukaan.
Muistaakseni sama Tommi sanoi joskus nyysseissä tunteneensa nuoren naisen, joka käytti eri asioita harrastavia miehiä huvimestareinaan. Tyttö oli olevinaan kiinnostunut eri harrastuksista ja hakeutui niistä innostuneiden miesten seuraan. Miehet tietenkin näyttivät kädestä pitäen niin golf- kuin pleikkariotteetkin, koska luulivat saaneensa kivan ja söpön kumppanin, jonka kanssa saisivat jakaa harrastuksensa. - Tässä muuten nähdään, että kiltin nörttimiehen haave ei todellakaan ole mikään tissimonsteri-seksinainen, vaan ennen muuta mukava ja kotitarpeiksi söpö tyttö, jonka kanssa voisivat puuhata kaikenlaista yhdessä. - Aikansa huvimestaria pompotettuaan tyttö sitten jätti tämän ja etsi itselleen uuden huvimestarin, jota käytti samalla tavalla hyväkseen.
Tämä on toinen puoli siitä ilmiöstä, jota Tommi kuvaa tuossa ylempänä olevassa sitaatissa: naiset ovat harvoin mistään kiinnostuneita sillä tavalla kuin miehet ovat. Evi Sönder muisteli joitakin aikoja sitten äkkiarvaamatonta joutumistaan hempukoiden seuraan mieleenpainuvasti:
Minua ärsytti suunnattomasti se, että hempukat puhuivat hölynpölyä ja läpäläpää. Että heidän mielipiteensä olivat älyttömän tyhmiä. Että he halveksivat ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita vaikkapa tähtitieteestä tai mistä tahansa tieteestä. Ihan kuin hempukat olisivat halunneet pönkittää tyhmän blondin kuvaa, jota he siinä niin ponnekkaasti edustivat. Heillä kaikilla oli kyllä poikakaverit ja omakotihaaveita ja vauvakuumetta ja aleshoppailusuunnitelmia (hei kato joo alet alkaa jo juhannukselta) ja lempimeikkivoidetta ja plaa plaa plaa.
"Ja mä sanoin sille ett mä haluun kuule nyt vaan ett sä paat ton kirjan pakettiin enkä mitään esitelmiä eise kirja mulle tuu kuvittele se luuli ett mä luen jotain lintukirjoja" ja sitten hempukat päivittelivät kaikkia kamalia tilanteita, joissa jonkun asian innokkaat harrastajat ovat yrittäneet kertoa harrastuksestaan hempukoille, miten naurettavia sellaiset ihmiset ovat ja mitä he oikein heistä kuvittelevat. Ja niin edelleen. Hempukoiden hempukkamaailma oli parasta mitä he tiesivät ja he ylläpitivät sitä olemuksellaan ja puheillaan.
Miehenä olemisen ja sopivan naisen hakemisen suuria tragedioita on, että naiset ovat keskimäärin melko hempukkamaisia, ja tämä koskee kyllä merkittävässä määrin juuri niitäkin naisia, joiden voisi päältä katsoen luulla olevan muuta kuin hempukoita, tai jotka ovat kovasti olevinaan muuta kuin hempukoita. Psykonarttujutuissani on useammin kuin kerran ollut kyse siitä, että seuraani on tunkeutunut nuori nainen, joka on ollut kovasti olevinaan samalla tavalla innostunut esim. näistä kielijutuista kuin itse olen. Mutta tällaisten tyttöjen sisään on aina viritetty hempukkapommi, joka räjähtää sillä siunaaman hetkellä kun alan oikeasti uskoa heidän tutkijanuteliaisuutensa olevan jotain muuta kuin showta ja valehtelua. Yhtäkkiä asianomainen muuttuu lenitaksi ja hempukaksi ja ihmettelee, mitä vittua minä hänestä oikein kuvittelen, mokomakin koulukiusattu runkkari ja joka suhteessa oikeaa ihmistä huonompi olento.
Ongelman ydin on tietysti se, että jos Panu sanoo olevansa kiinnostunut Irlannista, se tarkoittaa että Panu osaa iiriä sujuvasti sananlaskuja myöten, mutta jos Vulvosentriina (geneerinen ns. hempukan tai lenitan tai psykonartun nimi) sanoo olevansa kiinnostunut Irlannista, se tarkoittaa että Vulvosentriina haluaa juoda jännittäviä irlantilaisia kaljoja jännittävässä irlantilaisessa miljöössä ja levittää haaransa yhdelle tai mieluiten useammalle jännittävälle irlantilaiselle miehelle. Tämäkin vielä kävisi päinsä, jollei Vulvosentriinalla olisi pakonomainen tarve hakeutua Panun seuraan ja esittää Panulle olevansa samalla tavalla kiinnostunut Irlannista kuin Panukin, ja jos Panulla (tai geneerisellä ATM-runkkarilla) ei olisi voimakasta tarvetta ja halua uskoa ja toivoa Vulvosentriinan todella tarkoittavan samaa asiaa puhuessaan Irlanti-innostuksestaan. Juttu päättyy sitten poikkeuksetta riitaan, koska Vulvosentriina osoittautuu tuollaiseksi piilohempukaksi, joka on kovasti koettanut peitellä hempukkuuttaan esittämällä sen lattean, yleisluontoisen ja epäspesifin ksenofiliansa Panun Irlanti-harrastukseen verrattavana ilmiönä.
En tiedä miksi kutsutaan sivistymättömiä ihmisiä, jotka haluavat käydä kovinkin kulturelleista. Moukka tai nousukas viittaavat johonkin ammoin kuolleeseen sosiaaliseen systeemiin. Yllättävää kyllä, sellaisia tapaa aina joskus harvakseltaan, ja yleensä he ovat naisia. Näitä lenitoja. En oikein tiedä pitäisikö heille nauraa vai nolostua heidän puolestaan. Ei varmaan ainakaan jälkimmäistä, koska mitäpä sitä turhaan motkottaa asiasta, josta ei ole toisille haittaa.
Luulen kuitenkin, että enemmän kuin mikään muu, Panua pännii tämä ihmisryhmä. Hän on aika usein kirjoittanut naisista, joiden lattea ksenofilia ei oikein sovi mitenkään sellaisen kanssa yhteen, että joku esimerkiksi lukee oikeasti kohdemaan kirjallisuutta. Poru nuorten naisten fasistisesta pahuudesta ja sellaisesta on sitten vain pieni sivujuonne.
En tiedä voinko allekirjoittaa tätä ihan tuosta vain, mutta myönnän, että jonkin todella tärkeän oivalluksen jäljillä Tommi tässä ainakin taitaa olla. Koetan kommentoida parhaani mukaan.
Muistaakseni sama Tommi sanoi joskus nyysseissä tunteneensa nuoren naisen, joka käytti eri asioita harrastavia miehiä huvimestareinaan. Tyttö oli olevinaan kiinnostunut eri harrastuksista ja hakeutui niistä innostuneiden miesten seuraan. Miehet tietenkin näyttivät kädestä pitäen niin golf- kuin pleikkariotteetkin, koska luulivat saaneensa kivan ja söpön kumppanin, jonka kanssa saisivat jakaa harrastuksensa. - Tässä muuten nähdään, että kiltin nörttimiehen haave ei todellakaan ole mikään tissimonsteri-seksinainen, vaan ennen muuta mukava ja kotitarpeiksi söpö tyttö, jonka kanssa voisivat puuhata kaikenlaista yhdessä. - Aikansa huvimestaria pompotettuaan tyttö sitten jätti tämän ja etsi itselleen uuden huvimestarin, jota käytti samalla tavalla hyväkseen.
Tämä on toinen puoli siitä ilmiöstä, jota Tommi kuvaa tuossa ylempänä olevassa sitaatissa: naiset ovat harvoin mistään kiinnostuneita sillä tavalla kuin miehet ovat. Evi Sönder muisteli joitakin aikoja sitten äkkiarvaamatonta joutumistaan hempukoiden seuraan mieleenpainuvasti:
Minua ärsytti suunnattomasti se, että hempukat puhuivat hölynpölyä ja läpäläpää. Että heidän mielipiteensä olivat älyttömän tyhmiä. Että he halveksivat ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita vaikkapa tähtitieteestä tai mistä tahansa tieteestä. Ihan kuin hempukat olisivat halunneet pönkittää tyhmän blondin kuvaa, jota he siinä niin ponnekkaasti edustivat. Heillä kaikilla oli kyllä poikakaverit ja omakotihaaveita ja vauvakuumetta ja aleshoppailusuunnitelmia (hei kato joo alet alkaa jo juhannukselta) ja lempimeikkivoidetta ja plaa plaa plaa.
"Ja mä sanoin sille ett mä haluun kuule nyt vaan ett sä paat ton kirjan pakettiin enkä mitään esitelmiä eise kirja mulle tuu kuvittele se luuli ett mä luen jotain lintukirjoja" ja sitten hempukat päivittelivät kaikkia kamalia tilanteita, joissa jonkun asian innokkaat harrastajat ovat yrittäneet kertoa harrastuksestaan hempukoille, miten naurettavia sellaiset ihmiset ovat ja mitä he oikein heistä kuvittelevat. Ja niin edelleen. Hempukoiden hempukkamaailma oli parasta mitä he tiesivät ja he ylläpitivät sitä olemuksellaan ja puheillaan.
Miehenä olemisen ja sopivan naisen hakemisen suuria tragedioita on, että naiset ovat keskimäärin melko hempukkamaisia, ja tämä koskee kyllä merkittävässä määrin juuri niitäkin naisia, joiden voisi päältä katsoen luulla olevan muuta kuin hempukoita, tai jotka ovat kovasti olevinaan muuta kuin hempukoita. Psykonarttujutuissani on useammin kuin kerran ollut kyse siitä, että seuraani on tunkeutunut nuori nainen, joka on ollut kovasti olevinaan samalla tavalla innostunut esim. näistä kielijutuista kuin itse olen. Mutta tällaisten tyttöjen sisään on aina viritetty hempukkapommi, joka räjähtää sillä siunaaman hetkellä kun alan oikeasti uskoa heidän tutkijanuteliaisuutensa olevan jotain muuta kuin showta ja valehtelua. Yhtäkkiä asianomainen muuttuu lenitaksi ja hempukaksi ja ihmettelee, mitä vittua minä hänestä oikein kuvittelen, mokomakin koulukiusattu runkkari ja joka suhteessa oikeaa ihmistä huonompi olento.
Ongelman ydin on tietysti se, että jos Panu sanoo olevansa kiinnostunut Irlannista, se tarkoittaa että Panu osaa iiriä sujuvasti sananlaskuja myöten, mutta jos Vulvosentriina (geneerinen ns. hempukan tai lenitan tai psykonartun nimi) sanoo olevansa kiinnostunut Irlannista, se tarkoittaa että Vulvosentriina haluaa juoda jännittäviä irlantilaisia kaljoja jännittävässä irlantilaisessa miljöössä ja levittää haaransa yhdelle tai mieluiten useammalle jännittävälle irlantilaiselle miehelle. Tämäkin vielä kävisi päinsä, jollei Vulvosentriinalla olisi pakonomainen tarve hakeutua Panun seuraan ja esittää Panulle olevansa samalla tavalla kiinnostunut Irlannista kuin Panukin, ja jos Panulla (tai geneerisellä ATM-runkkarilla) ei olisi voimakasta tarvetta ja halua uskoa ja toivoa Vulvosentriinan todella tarkoittavan samaa asiaa puhuessaan Irlanti-innostuksestaan. Juttu päättyy sitten poikkeuksetta riitaan, koska Vulvosentriina osoittautuu tuollaiseksi piilohempukaksi, joka on kovasti koettanut peitellä hempukkuuttaan esittämällä sen lattean, yleisluontoisen ja epäspesifin ksenofiliansa Panun Irlanti-harrastukseen verrattavana ilmiönä.
tiistai 19. heinäkuuta 2005
Kuvayritys
Näkyy tämä Bloggerin uusi kuvanpostaustyökalu sitten toimivan. Tuo kuva on siis otettu silloin huhtikuun lopussa 2004, kun meillä oli se iso mielenosoitus iirin kielen virallistamiseksi. Pitkätukkainen renttu puku päällä olen minä, oikeanpuoleinen kaveri on Julian de Spáinn, iirinkielisyysnuorten puheenjohtaja.
Tuota julistetta minulla ei valitettavasti ole itselläni, vaikka jossain taitaa olla kyllä postikortin kokoisia pikkujäljennöksiä tallella. Onneksi tämä kuva löytyi netistä. Siinä pitäisi lukea AN LÁ MÓR - Siúl ar son Stádas Oifigiúil don Ghaeilge san Aontas Eorpach - Walk for Official Status of the Irish Language in the European Union - Stádas - Dé Sathairn, 24 Aibreán 2004 - Saturday, 24 April 2004 - Teacht le Chéile: Am: 2:00 I.N. - Gairdín Cuimhneacháin (Cearnóg Pharnell) go Dáil Éireann - Paráid ar an tSráid! - Gathering Point: Time 2:00 P.M. - Garden of Remembrance (Parnell Square) - To Dáil Éireann - Feet on the Street!
Röökit vittuun, perkele
Jos sielunne sietää ja vakaumuksenne vaatii, allekirjoittakaa vetoomus savuttomien ravintoloiden puolesta nettiosoitteessa http://muumilaakso.org/~jristani/savuton/.
En uskalla luvata pimppaa kaikille AT-miehille, jos sivistynyt, savustumaton irlantilainen pubikulttuuri tuodaan meillekin, mutta uskallan väittää, että naisettomien, muuten mukavien kaverien mahdollisuudet sukupuoliyhdyntöihin kasvavat merkittävästi, jos rööki saadaan pois juottoloista ja niihin tulee enemmän fiksua, tupakoimatonta porukkaa. Irlantilaiset kokemukseni viittaavat vahvasti tähän suuntaan.
En uskalla luvata pimppaa kaikille AT-miehille, jos sivistynyt, savustumaton irlantilainen pubikulttuuri tuodaan meillekin, mutta uskallan väittää, että naisettomien, muuten mukavien kaverien mahdollisuudet sukupuoliyhdyntöihin kasvavat merkittävästi, jos rööki saadaan pois juottoloista ja niihin tulee enemmän fiksua, tupakoimatonta porukkaa. Irlantilaiset kokemukseni viittaavat vahvasti tähän suuntaan.
sunnuntai 17. heinäkuuta 2005
Feministinen korruptio
Johan minä tätä osasin epäilläkin, mutta nyt se on sitten vahvistettu: Ruotsissa on paljastunut mehevä feministinen korruptioskandaali. Tasa-arvoministeriö on jakanut olemattomille nais- ja tyttöyhdistyksille melkein miljoona kruunua, jotka rahanjakelusta vastannut virkamies (virkanainen, olettaisin) on pannut plakkariinsa.
On kieltämättä vaikeaa päättää, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kun kiihkofeministit näkevät yhteiskunnassa kaikkialla salattuja patriarkaalisia rakenteita ja salaliittoja, joiden vastustamiseksi naiset ovat velvollisia tekemään yhteistyötä, onkin osoittautumassa, että naisjärjestöt itse ovat muodostuneet juuri sellaiseksi "näkymättömäksi imperiumiksi", joksi ne ovat koettaneet maalata miesvallan.
Nyt pitäisi ottaa selvää siitä, ovatko esim. eduskunnan naisverkoston touhut täällä Suomessa kaikilta osin laillisia. En ihmettelisi, vaikka niidenkin jäljiltä löytyisi yhtä jos toistakin.
PS. Kommenttipuolella muutama merkintä sitten nimim. CalleC huomautti jonkun Jessica Sunin kirjoittaneen Voima-lehdessä, että naisten tulisi aina valita sänkykumppaneikseen tosimiehiä akateemisten nynnyjen sijasta, koska nämä on aivopesty feminismillä epämiehekkäiksi surkimuksiksi. Heh. Ensin piti olla pehmoa ja herkkää, ja juuri sillä siunaaman hetkellä kun miehet alkoivat oppia, että sitä kovisshowta ei tarvitse esittää, vaan saa olla oma kiltti itsensä, niin silloinkos akat käänsivät kelkkansa ja alkoivat vaatia väkivaltaista tosimiestä.
Sanonpahan vain: Jos naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa lisääntyy ja raaistuu moninkertaisesti, akat ovat totisesti ansainneet jokaisen turvonneen naaman, jokaisen katkenneen leukaluun, jokaisen murtuneen kylkiluun.
On kieltämättä vaikeaa päättää, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kun kiihkofeministit näkevät yhteiskunnassa kaikkialla salattuja patriarkaalisia rakenteita ja salaliittoja, joiden vastustamiseksi naiset ovat velvollisia tekemään yhteistyötä, onkin osoittautumassa, että naisjärjestöt itse ovat muodostuneet juuri sellaiseksi "näkymättömäksi imperiumiksi", joksi ne ovat koettaneet maalata miesvallan.
Nyt pitäisi ottaa selvää siitä, ovatko esim. eduskunnan naisverkoston touhut täällä Suomessa kaikilta osin laillisia. En ihmettelisi, vaikka niidenkin jäljiltä löytyisi yhtä jos toistakin.
PS. Kommenttipuolella muutama merkintä sitten nimim. CalleC huomautti jonkun Jessica Sunin kirjoittaneen Voima-lehdessä, että naisten tulisi aina valita sänkykumppaneikseen tosimiehiä akateemisten nynnyjen sijasta, koska nämä on aivopesty feminismillä epämiehekkäiksi surkimuksiksi. Heh. Ensin piti olla pehmoa ja herkkää, ja juuri sillä siunaaman hetkellä kun miehet alkoivat oppia, että sitä kovisshowta ei tarvitse esittää, vaan saa olla oma kiltti itsensä, niin silloinkos akat käänsivät kelkkansa ja alkoivat vaatia väkivaltaista tosimiestä.
Sanonpahan vain: Jos naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa lisääntyy ja raaistuu moninkertaisesti, akat ovat totisesti ansainneet jokaisen turvonneen naaman, jokaisen katkenneen leukaluun, jokaisen murtuneen kylkiluun.
Paskahuorat
Toveri Enimmäkseen nimetön on taas päivittänyt, pitkästä aikaa. Tämä sitaatti on aivan pakko levittää laajemmalle:
Miehet ovat helppoja ja se - miehen iskeminen - onnistuu melkein millä tahansa taktiikalla. Paitsi ulostamalla julkisesti ja ryntäämällä sitten sohimaan miestä palavalla tupakalla.
Tapaus oli sellainen, että nuori isotissinen nainen kakki Toverin nähden julkisesti pusikossa ja yritti sen jälkeen kähmiä Toveria kädellä, jossa oli palava tupakka.
Maistelkaamme tätä uutta nuoren suomalaisen naisen nimitystä: paskahuora. Sehän kuulostaa - realistiselta!
Miehet ovat helppoja ja se - miehen iskeminen - onnistuu melkein millä tahansa taktiikalla. Paitsi ulostamalla julkisesti ja ryntäämällä sitten sohimaan miestä palavalla tupakalla.
Tapaus oli sellainen, että nuori isotissinen nainen kakki Toverin nähden julkisesti pusikossa ja yritti sen jälkeen kähmiä Toveria kädellä, jossa oli palava tupakka.
Maistelkaamme tätä uutta nuoren suomalaisen naisen nimitystä: paskahuora. Sehän kuulostaa - realistiselta!
Kasakat
Näin omituista unta. Minun oli saatava kaikki kirjani lentomatkalle Irlantiin (unessa kirjat oli saatu mahtumaan kolmeen matkalaukkuun, heh heh) ja kun tulin vessassa käytyäni hakemaan niitä odotushuoneesta, joka jostain syystä oli uimahallin pukuhuoneen näköinen kaikkine lukittavien koppien riveineen, odotushuoneen suurten pöytien (?!) ääressä oli pelkkiä kasakoita. Siis kasakoita. Kookkaita venäjää puhuvia miehiä korkeat turkislakit päässä miekka vyöllä. Niiden kanssa piti sitten puhua venäjää, mikä oli tukalaa. Laukkuni kyllä sain, mutta yksi niistä oli avattu. Epäilin - mutten sanonut sitä ääneen - että kasakat olivat nuuskineet tavaroitani etsien niistä varastettavaa. Saatuaan tietää, että olin suomalainen, kasakat antoivat minulle kasakkakuoronsa mainosjulisteen, josta ilmeni, että he tulisivat Helsinkiin esiintymään elokuussa.
Johtuukohan tämä siitä, että huomasin ainoan itse keksimäni kielitieteellisen vitsin levinneen laajempaankin tietoon.
Johtuukohan tämä siitä, että huomasin ainoan itse keksimäni kielitieteellisen vitsin levinneen laajempaankin tietoon.
lauantai 16. heinäkuuta 2005
Möchtegernien surkea elämä
Nykyään kuuluisi käyttää englantilaisia lainasanoja, joita inhoan (se on yksi tärkeimpiä syitä siihen, miksi minusta tuli keltologi), mutta on yksi hyvä sana, jolle en ole vielä keksinyt kunnollista suomalaista vastinetta: wannabe. Koska kuitenkin kategorisesti kieltäydyn käyttämästä moista inhottavaa anglosaksista saastaa, turvaudun tässä sen saksankieliseen vastineeseen Möchtegern. Innoittajana toimii Pikku-Isännän taannoisessa kirjoituksessaan antama linkki City-lehden artikkeliin pummeista.
Möchtegernillä en tarkoita niinkään ihmistä, jolla on epärealistisia tulevaisuusunelmia. Toteutuivathan minunkin unelmistani viime kädessä ne epärealistisimmat, eli minusta tuli tosiaankin iirin kielen asiantuntija ja jossain määrin tai jossain mielessä myös iirinkielisyysliikkeen organisaattori. Möchtegerninä pidän ennen kaikkea sellaista ihmistä, jonka epärealistiset tulevaisuusunelmat ovat samanlaisia kuin kaikkien muidenkin epärealistiset tulevaisuusunelmat, ja joka oikeasti ei tee mitään sellaista, mitä niiden unelmien toteuttamiseksi tarvitsisi tehdä. Erinomaisina havainnollistajina toimivat noiden Cityssä kuvailtujen pummien puheet:
Työ antaa taloudellista tukea ja turvaa. Mutta kun on taiteilijaluonne, muun kuin oman alan työn tekeminen syö taiteellista identiteettiä.
Asianomainen kaveri on ennen kaikkea omasta mielestään taiteilija. Hänen taiteilijuutensa näkyy ilmeisesti siinä, että hänellä on nurkissaan musiikkivehkeitä ja valtava kasa CD-levyjä. Emme kuitenkaan näe hänen valmiita teoksiaan, emmekä näe häntä taiteellisen luomistyön touhussa inspiraation valtaamana. Varsin oleellista on, että hän "taiteilee" alalla, jolla on valtavasti muitakin tekijöitä.
Työtä tälle veikolle olisi luvassa keikkamuusikkona, mutta sekään ei kelpaa, koska "keikkamuusikko on ohjelmatoimiston orja". Tässä kohdassa loppuu minun ylhäisyyteni kärsivällisyys, koska olen vakaasti sitä mieltä, että jos pystyy elättämään itseään tekemällä oman taiteellisen alansa hanttihommia, sitä kannattaa tehdä pelkän harjoituksen ja säännöllisten työtapojen ylläpitämisen takia. Tiedän tarkkaan, että minusta jäi tulematta kirjailija, koska en kehdannut ruveta kirjoittamaan seksitarinoita pornolehtiin. Asia nimittäin on niin, että niiden juttujen kirjoittaminen keskitasoa paremmin olisi varmasti luonnistunut minulta, koska olisin osannut tehdä ne hyvällä kieliopilla ja viimeistellysti. Alan konventiot oppii tunnistamaan jokainen murrosikäinen runkkari (omakohtaista seksuaalista kokemusta ei todellakaan tarvita, koska ne jutut ovat määritelmällisesti fantasiaa - itse asiassa seksuaalisesti kokematon runkkari on luultavasti parempi pornokirjailija kun kokenut, siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on konventioiden sitoma kirjallisuudenlaji, jonka luomisessa konventioita on osattava soveltaa taitavasti, ei todellakaan rikkoa asiaankuulumattomalla "realismilla"), ja inspiraatiota saa ainakin lämpimänä vuodenaikana vain kulkemalla kadulla ja katsomalla ympärilleen. Mutta koska tuohon aikaan feminismi oli aivopessyt minut ja häpesin niitä kerran puolessa vuodessa ostamiani pornolehtiä, en tietenkään kehdannut moraalisista, tai kaksinaismoralistisista, syistä tarttua tämän ilmeisen rahasammon kampeen. Ennen nettiä se näet oikeasti olisi ollut rahasampo hyvälle kirjoittajalle. Ja varsin pian olisin voinut päästä asemaan, jossa minulla olisi pornon ansiosta alkanut oikeasti olla varaa taiteelliseen integriteettiin. Puhumattakaan siitä, että minulle olisi tyhjän "kaikki porno on pahasta" -moralisoinnin sijasta jo tuohon aikaan ollut hyväksi opetella pohtimaan monitahoisesti, mikä voisi olla pornontekijän moraali. (Esimerkiksi immuunikatopöpsykkäisten aikakaudella olisi moraalista kirjoittaa tarinoita, joissa kondominkäyttö erotisoidaan tai esitetään kiihottavana; ja ATMien itsemurhatilastojen räjähdettyä käsiin moraalinen pornokirjailija luonnollisestikin kirjoittaa kiihkeitä tarinoita siitä, miten nuori aloitekykyinen nainen iskee pelokkaan ATM:n, joka pikku alkuharjoittelun jälkeen osoittautuu kaikki seksioppaat lukeneeksi ja niiden teoreettisia opetuksia mielellään käytäntöön soveltavaksi superrakastajaksi.)
Keikkamuusikkona soittamiseen ei pitäisi liittyä sellaisia moraalisia ongelmia kuin pornon kirjoittamiseen. Pystynkin oikeastaan ymmärtämään keikkailusta kieltäytymisen syyksi vain ujouden, ihmisarkuuden ja öyhöttävien ihmisjoukkojen herättämän pelon. Tätä pelkoa ymmärrän erinomaisesti, koska itse en ole nauttinut julkisesta esiintymisestä varmaan kertaakaan ennen viimevuotista palopuhettani Irlannin parlamenttirakennuksen eteen kerääntyneille kansanjoukoille. Mutta jos kaveri ei myönnä, että porukat pelottavat häntä, vaan että hänen on pakko säveltää (heh) kaikenlaisia roskapuheita taiteellisesta koskemattomuudesta pelkonsa rationalisoimiseen, hänellä on jokin hoitoa kaipaava neuroosi tai vaikeampikin tunne-elämän häiriö.
Toinen mahdollisuus on se, että hän yksinkertaisesti halveksii ihmisiä eikä halua tehdä sellaista taidetta, josta olisi kenellekään iloa. Tällaista taiteilijaa ei todellakaan kuulu elättää. Jos joku oikeasti haluaa luoda jotain, hän on kyllä myös kiinnostunut siitä, miten siihen reagoidaan. Tahallisesti käsittämättömyyteen tai (enemmän tai vähemmän kuvitteellisen) "porvarin" epateeraamiseenkin pyrkivä avantgardistikin haluaa saada ihmiset hätkähtämään ja närkästymään. "Vittu tommosesta paskataiteesta en maksa penniäkään" on sekin eräs reaktio, jonka herättämiseen taiteilija voi tähdätä tietoisesti ja laskelmoidustikin.
Kyllä kansalle käsittämätöntäkin taidetta saa ja pitääkin olla, koska kaikkien aikakausien taiteellinen elämä on ollut täynnä harhailevia ateljeekokeiluja. Mutta suuri osa tuosta "en halua tuottajien orjuuteen" -asenteesta on pelkkää neuroosia - tai sitten pohjimmiltaan tietoisuutta siitä, ettei oikeasti osata mitään eikä kelvata edes tuottajan orjaksi. Lisäksi oikeasti hyvä taide - kuten vaikkapa Flann O'Brienin kirjat - pystyy olemaan hauskaa ja populääristäkin näkökulmasta hyvää samalla kun se kuitenkin on omalaatuista ja epäkonventionaalistakin. Itse asiassa jos taiteilijassa on ainesta, tuottajan ja toimittajan apu voi olla hyvinkin välttämätöntä juuri sentyyppisen vinkeyden esiinhoukuttelemiseksi.
Mutta taiteenteon periaatteiden pohtiminen ei ole vaivan arvoista möchtegernien tapauksessa, koska todelliset, laimentamattomat möchtegernit eivät oikeasti ole kiinnostuneita taiteesta, vaan taiteilijuudesta. Räikeimpiä esimerkkejä ovat kaikenlaiset Idols-kilpailuihin osallistuvat laulutaidottomat pikkupimut, jotka General Njassan (kuvittelin aina, että tuonniminen mies on musta ja pukeutuu Samora Machel -tyylisiin afrikkalaisiin sissivetimiin) pilkalliset huomautukset kuultuaan poistuvat pelistä itkien ja maailman epikseyttä valittaen, koska ovat koko ikänsä haaveilleet siitä, mistä joukkotiedotus aivopesee jokaisen muunkin nuoren naisen haaveilemaan, eikä kukaan ole aikaisemmin sanonut heille, että sinusta ei ole tuohon hommaan.
Möchtegernillä en tarkoita niinkään ihmistä, jolla on epärealistisia tulevaisuusunelmia. Toteutuivathan minunkin unelmistani viime kädessä ne epärealistisimmat, eli minusta tuli tosiaankin iirin kielen asiantuntija ja jossain määrin tai jossain mielessä myös iirinkielisyysliikkeen organisaattori. Möchtegerninä pidän ennen kaikkea sellaista ihmistä, jonka epärealistiset tulevaisuusunelmat ovat samanlaisia kuin kaikkien muidenkin epärealistiset tulevaisuusunelmat, ja joka oikeasti ei tee mitään sellaista, mitä niiden unelmien toteuttamiseksi tarvitsisi tehdä. Erinomaisina havainnollistajina toimivat noiden Cityssä kuvailtujen pummien puheet:
Työ antaa taloudellista tukea ja turvaa. Mutta kun on taiteilijaluonne, muun kuin oman alan työn tekeminen syö taiteellista identiteettiä.
Asianomainen kaveri on ennen kaikkea omasta mielestään taiteilija. Hänen taiteilijuutensa näkyy ilmeisesti siinä, että hänellä on nurkissaan musiikkivehkeitä ja valtava kasa CD-levyjä. Emme kuitenkaan näe hänen valmiita teoksiaan, emmekä näe häntä taiteellisen luomistyön touhussa inspiraation valtaamana. Varsin oleellista on, että hän "taiteilee" alalla, jolla on valtavasti muitakin tekijöitä.
Työtä tälle veikolle olisi luvassa keikkamuusikkona, mutta sekään ei kelpaa, koska "keikkamuusikko on ohjelmatoimiston orja". Tässä kohdassa loppuu minun ylhäisyyteni kärsivällisyys, koska olen vakaasti sitä mieltä, että jos pystyy elättämään itseään tekemällä oman taiteellisen alansa hanttihommia, sitä kannattaa tehdä pelkän harjoituksen ja säännöllisten työtapojen ylläpitämisen takia. Tiedän tarkkaan, että minusta jäi tulematta kirjailija, koska en kehdannut ruveta kirjoittamaan seksitarinoita pornolehtiin. Asia nimittäin on niin, että niiden juttujen kirjoittaminen keskitasoa paremmin olisi varmasti luonnistunut minulta, koska olisin osannut tehdä ne hyvällä kieliopilla ja viimeistellysti. Alan konventiot oppii tunnistamaan jokainen murrosikäinen runkkari (omakohtaista seksuaalista kokemusta ei todellakaan tarvita, koska ne jutut ovat määritelmällisesti fantasiaa - itse asiassa seksuaalisesti kokematon runkkari on luultavasti parempi pornokirjailija kun kokenut, siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on konventioiden sitoma kirjallisuudenlaji, jonka luomisessa konventioita on osattava soveltaa taitavasti, ei todellakaan rikkoa asiaankuulumattomalla "realismilla"), ja inspiraatiota saa ainakin lämpimänä vuodenaikana vain kulkemalla kadulla ja katsomalla ympärilleen. Mutta koska tuohon aikaan feminismi oli aivopessyt minut ja häpesin niitä kerran puolessa vuodessa ostamiani pornolehtiä, en tietenkään kehdannut moraalisista, tai kaksinaismoralistisista, syistä tarttua tämän ilmeisen rahasammon kampeen. Ennen nettiä se näet oikeasti olisi ollut rahasampo hyvälle kirjoittajalle. Ja varsin pian olisin voinut päästä asemaan, jossa minulla olisi pornon ansiosta alkanut oikeasti olla varaa taiteelliseen integriteettiin. Puhumattakaan siitä, että minulle olisi tyhjän "kaikki porno on pahasta" -moralisoinnin sijasta jo tuohon aikaan ollut hyväksi opetella pohtimaan monitahoisesti, mikä voisi olla pornontekijän moraali. (Esimerkiksi immuunikatopöpsykkäisten aikakaudella olisi moraalista kirjoittaa tarinoita, joissa kondominkäyttö erotisoidaan tai esitetään kiihottavana; ja ATMien itsemurhatilastojen räjähdettyä käsiin moraalinen pornokirjailija luonnollisestikin kirjoittaa kiihkeitä tarinoita siitä, miten nuori aloitekykyinen nainen iskee pelokkaan ATM:n, joka pikku alkuharjoittelun jälkeen osoittautuu kaikki seksioppaat lukeneeksi ja niiden teoreettisia opetuksia mielellään käytäntöön soveltavaksi superrakastajaksi.)
Keikkamuusikkona soittamiseen ei pitäisi liittyä sellaisia moraalisia ongelmia kuin pornon kirjoittamiseen. Pystynkin oikeastaan ymmärtämään keikkailusta kieltäytymisen syyksi vain ujouden, ihmisarkuuden ja öyhöttävien ihmisjoukkojen herättämän pelon. Tätä pelkoa ymmärrän erinomaisesti, koska itse en ole nauttinut julkisesta esiintymisestä varmaan kertaakaan ennen viimevuotista palopuhettani Irlannin parlamenttirakennuksen eteen kerääntyneille kansanjoukoille. Mutta jos kaveri ei myönnä, että porukat pelottavat häntä, vaan että hänen on pakko säveltää (heh) kaikenlaisia roskapuheita taiteellisesta koskemattomuudesta pelkonsa rationalisoimiseen, hänellä on jokin hoitoa kaipaava neuroosi tai vaikeampikin tunne-elämän häiriö.
Toinen mahdollisuus on se, että hän yksinkertaisesti halveksii ihmisiä eikä halua tehdä sellaista taidetta, josta olisi kenellekään iloa. Tällaista taiteilijaa ei todellakaan kuulu elättää. Jos joku oikeasti haluaa luoda jotain, hän on kyllä myös kiinnostunut siitä, miten siihen reagoidaan. Tahallisesti käsittämättömyyteen tai (enemmän tai vähemmän kuvitteellisen) "porvarin" epateeraamiseenkin pyrkivä avantgardistikin haluaa saada ihmiset hätkähtämään ja närkästymään. "Vittu tommosesta paskataiteesta en maksa penniäkään" on sekin eräs reaktio, jonka herättämiseen taiteilija voi tähdätä tietoisesti ja laskelmoidustikin.
Kyllä kansalle käsittämätöntäkin taidetta saa ja pitääkin olla, koska kaikkien aikakausien taiteellinen elämä on ollut täynnä harhailevia ateljeekokeiluja. Mutta suuri osa tuosta "en halua tuottajien orjuuteen" -asenteesta on pelkkää neuroosia - tai sitten pohjimmiltaan tietoisuutta siitä, ettei oikeasti osata mitään eikä kelvata edes tuottajan orjaksi. Lisäksi oikeasti hyvä taide - kuten vaikkapa Flann O'Brienin kirjat - pystyy olemaan hauskaa ja populääristäkin näkökulmasta hyvää samalla kun se kuitenkin on omalaatuista ja epäkonventionaalistakin. Itse asiassa jos taiteilijassa on ainesta, tuottajan ja toimittajan apu voi olla hyvinkin välttämätöntä juuri sentyyppisen vinkeyden esiinhoukuttelemiseksi.
Mutta taiteenteon periaatteiden pohtiminen ei ole vaivan arvoista möchtegernien tapauksessa, koska todelliset, laimentamattomat möchtegernit eivät oikeasti ole kiinnostuneita taiteesta, vaan taiteilijuudesta. Räikeimpiä esimerkkejä ovat kaikenlaiset Idols-kilpailuihin osallistuvat laulutaidottomat pikkupimut, jotka General Njassan (kuvittelin aina, että tuonniminen mies on musta ja pukeutuu Samora Machel -tyylisiin afrikkalaisiin sissivetimiin) pilkalliset huomautukset kuultuaan poistuvat pelistä itkien ja maailman epikseyttä valittaen, koska ovat koko ikänsä haaveilleet siitä, mistä joukkotiedotus aivopesee jokaisen muunkin nuoren naisen haaveilemaan, eikä kukaan ole aikaisemmin sanonut heille, että sinusta ei ole tuohon hommaan.
perjantai 15. heinäkuuta 2005
Kylän koirat ja korvalääkärit
Veikko Huovinen kirjoitti joskus kuusikymmenluvun alussa, vuosia jopa ennen meikävanhuksen syntymää, hauskan pikku kirjan nimeltä Kylän koirat, jossa hän kuvaili kainuulaisen kotiseutunsa tuonaikaista koirakulttuuria. Meidän perheellemme kirja on aina ollut hyvin läheinen, sillä äitini oli 70-luvulla kieltenopettajana Kuhmossa. Hän kävi töissä kirkolla, mutta asui Lentiiran kylässä, jossa sama koirakulttuuri oli voimissaan vielä tuolloin, ennen vesikauhun paluuta Suomeen.
Minä asuin tunnetusti Varkaudessa, isovanhempien luona; mutta toisinaan pääsin käymään Lentiirassa, aivan pikkupoikana, kun koulu ei ollut vielä alkanut. Asuin siellä joskus pitkiäkin aikoja ja muistan kerran suorastaan juurtuneeni sinne - olin isoäidille vihainen, kun hän sitten lopulta tuli hakemaan minua Varkauteen. Niin kadehdittavan sopeutuva ja muovautuvainen on alle kouluikäinen lapsi.
Käsittääkseni äiti asui Lentiiran koulun naapurissa, vaikka hän ei itse siinä koulussa opettanutkaan. Kun nyt katselen netistä Lentiiran karttaa, Lentiiran kylä näyttää isommaltakin paikalta, mutta itse asiassa muistikuvani on, että siellä ei koulun (ja meidän perheemme asuinrakennuksen) lisäksi juuri ollut muita rakennuksia lähelläkään kuin naapurin Kytölän tila. Koulun ja Kytölän välissä Kajaaniin vievästä tiestä, jonka varrella koulu oli, erkani kapea tie, joka oli varustettu viitallaTyvelän metsätie. Jo pienenä ymmärsin, että kyseessä oli sellainen viitta, jossa ei kuulunut lukea tien nimeä, vaan määränpään nimi. Oliko tämä tie siis Tyvelään vievä metsätie, vai veikö se Tyvelän metsätielle? Vai oliko tämä metsään loppuva päämäärätön tie, jolle oli annettu nimeksi Tyvelän metsätie? Miksi ylipäätään kukaan rakentaisi metsän keskelle vieviä teitä? - Tietenkin siksi, että ne päättyivät metsätyömaalle, ääliö. Lentiira kuului siihen etäisten korpien metsätyömaa-Suomeen, jolle ovat ominaisia tien vieressä seisovat, tuoreelta pihkalta tuoksuvat presenningillä peitetyt puukasat.- Mutta kai se tie vei Tyvelään. En koskaan ihan saanut tietää mikä Tyvelä oli, maatilako vai naapurikylä. Usein kyllä kuulin äidin ja isän puheissaan mainitsevan Tyvelän.
Lapsena ja nuorena suuri maailma oli käsittämättömän kaukana. Sisä-Suomen syvillä metsillä oli osuutensa asiaan. Esimerkiksi Varkaus tuntui vielä minun murrosiässäni koko maailmalta. Tämä johtui siitä, että lähimmät naapurikaupungit Kuopio ja Mikkeli olivat melkein sadan kilometrin päässä, ja kun Varkauden kaupunki loppui, se todella loppui umpiviidakkoon. Tai siltä minusta ihan pienenä tuntui. Vähän vanhempana tiesin jo, että Varkauden asutus itse asiassa on varsin hajanainen eikä sillä todellakaan ole selvää rajaa maaseutuun. Nykyään vielä vähemmän, kun lapsuuteni maaseutumaiset reuna-alueet olivat jo kuusi vuotta sitten, viimeksi Varkaudessa käydessäni, urbanisoituneet tunnistamattomiksi. Toisaalta Päiviönsaari, jota olen tottunut pitämään Varkauden keskustana, on jo yli vuosikymmen sitten muuttunut tehtaan varjossa ja selluloosakeiton pierunhajussa kituvaksi laitakaupungiksi ja kauppakeskus siirtynyt selvästi lähemmäksi entistä kotiani. Itse asiassa kaupungin käytännön topografia on muuttunut merkittävästi, kun Päiviönsaari ja tehtaan rakennusten välistä Voimakanavan yli vievä silta ei enää ole tavallisin tapa ylittää Huruslahti, vaan nykyään mennään Kommilan - entisen umpiperän ja maailman reunan - kautta. Itse asiassa Varkauden komea kirkko Lennart Segerstrålen maalaamine alttarifreskoineen, joka aiemmin oli heti toisella puolen Huruslahtea (Päiviönsaaren ja tehtaan tietä mentäessä), on nyt sitä umpiperää. Lentiirassa "koko maailma", jonka ulkopuolella alkoivat syvät metsät, oli todella pieni: vain äidin asunto, Lentiiran koulu ja Tyvelän metsätien toisella puolella Kytölän tila.
Tietenkin Neuvostoliiton raja oli lähellä, mikä tuntui pienestä pojasta hyvin pelottavalta, vieläpä metafyysisellä tavalla. Lentiirasta käytiin sankoin joukoin töissä rajan toisella puolella, siis helvetissä. Työkohde oli nimeltään Kostamus, millä oli varmasti jotain tekemistä kostamisen kanssa. Raja-asemalla oli sopiva nimi, Vartius, koska sarvipäiden liekkivaltakunnan rajaa oli luonnollisesti ankaralla vartijuudella vartioitava. Outoa kyllä nimen genetiivi ei ollut Vartiuden, vaan Vartiuksen, ikään kuin kyse olisi latinankielisestä nimestä. Sellaisiin perehdyin Asterixin ansiosta jo alle kouluikäisenä.
Kostamuksessa käyviä rakennustyöläisiä ei siellä kutsuttu rakennustyöläisiksi, vaan rakentajiksi. Se oli näin jälkeenpäin mietittynä ilmeisesti käännöslaina venäjän sanasta строитель, jolla voidaan tarkoittaa rakennustyöläistä, mutta joka on rakentamista tarkoittavasta verbistä muodostettu tekijännimi. Luontevassa suomessa ei minusta ole tapana puhua rakentajista, ellei kerrota, minkä rakentajista on kyse. Tuntuu siltä, että Kostamuksen "rakentajista" puhuttiin tuolla sanalla, jotta heidän työnsä saataisiin kuulostamaan syvällisemmin rakentavalta kuin tavallisten raksaduunarien: he eivät rakentaneet vain Kostamuksen kaupunkia, vaan myös suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyyden uusinta syvennystä, levennystä ja laajennusta.
Mutta puhe oli koirista. Koirat olivat varsin merkittävä osa lentiiralaista elämää, ja niitä oli paljon. Koirat juoksivat irrallaan, kaikki tunsivat ne nimeltä ja tervehtivät niitä ohi kulkiessa. En olisi ihmetellyt, vaikka koirat olisivat maalaismiesten joviaaliin tapaan tervehtineet takaisin, vieläpä ihmisten kielellä. Sitten koiriin tuli tauti - muistelen sitä kutsutun penikkataudiksi, mutta en tiedä, oliko nimitys oikea - ja koska tartunta levisi noissa olosuhteissa melkoista vauhtia ja esteettä, puolet kylän koirista menehtyi siihen. Muistaakseni meidän porukoitten Nalle, joka nimestään huolimatta oli narttukoira, kuoli siihen.
Vaikka äiti, joka epäkäytännöllisen aineyhdistelmänsä vuoksi oli päätynyt pätkätyöläiseksi jo vuosikymmeniä ennen pätkätyökäsitteen yleistymistä, joutui kieltenopettajasijaisuuksien perässä muuttamaan uuteen paikkaan joka vuosi, Lentiira ja Kuhmo jäivät hänelle ja sisaruksilleni kodiksi, jonka asioita mietittiin myöhemminkin. Esimerkiksi naapurien - Salmensuon poikien sekä Otson ja minun kytöläläisten leikkitoverien Ossin ja Keijon - kohtaloita koetettiin parhaan mukaan seurata jälkeenpäinkin. Ossin ja Keijon sukunimi oli Piirainen. Noin puolet kainuulaisista tuntui olevan sukunimeltään Piirainen. Oli kuin Jumala olisi käyttänyt suomalaiset sukunimet loppuun luodessaan Kainuuta ja joutunut kiireessä antamaan Piiraisen nimeksi kaikille niille, joille ei ollut riittänyt muuta. Nimi oli kuitenkin sympaattisen ruokaisa tuodessaan mieleen vasta paistetun piirakan tuoksun.
Kuhmon kunnassa toimi tuohon aikaan lääkäri, jolla Otson ja äidin puheista päätellen oli merkillinen tapa hoitaa kaikkia sairauksia, erityisesti lasten tauteja, tärykalvon puhkaisulla. Minähän en itse ollut koskaan kyseisen lääkärin hoidossa, mutta äidin juttuja kuuntelemalla sain sellaisen käsityksen, että lääkäri suunnilleen kieli pitkällä ja kourat himosta täristen odotti kynsiinsä uutta uhria, jonka korviin saattoi iskeä naskalinsa: Flunssaa? Tärykalvot puhki vaan! Päänsärkyä? Tärykalvot puhki! Jalkasientä? Eiköhän puhkaista tärykalvot ihan varmuuden vuoksi! Kyynärluu poikki? No mitä, laitetaan lasta jos ihan välttämättä vaaditte, mutta tärykalvot nyt ainakin pitää eh-dot-to-mas-ti puhkaista! Maha kipeänä? Puhkaistaanpas ne tärykalvot!
Joitakin vuosia sen jälkeen kun meidän porukat olivat lopullisesti muuttaneet pois Kuhmosta, löysimme muistaakseni Varkauden kaupunginkirjastosta Kuhmoa käsitelleen kuvateoksen, jota perheemme entiset kuhmolaiset lukivat innolla. Kirja oli muistaakseni julkaistu jo kuusikymmenluvun puolella, eli ennen äitini saapumista Lentiiraan, mutta siinä saattoi odottaa näkevänsä tuttuja kasvoja.
Kirjassa esiteltiin myös Kuhmon terveydenhoitotoimintaa valokuvalla, jossa uhrin... ei kun potilaan puoleen oli kumartuneena lääkäri ja pari häntä avustavaa valkotakkia. Koettakaahan arvata, mikä oli kuvateksti? No tietysti TÄRYKALVON PUHKAISU. Kuhmolaisen lääketieteen superteknologiaa kuusi-seitsenkymmenluvun vaihteesta.
Nykyisin tärykalvon puhkaisua ei tiettävästi enää harrasteta lasten välikorvantulehduksen rutiinihoitona, eikä varsinkaan rään päästämiseksi ulos korvista, koska se ei paljoa auta. Jos siihen ylipäätään turvaudutaan, niin lähinnä diagnoosin tekemiseksi.
Minä asuin tunnetusti Varkaudessa, isovanhempien luona; mutta toisinaan pääsin käymään Lentiirassa, aivan pikkupoikana, kun koulu ei ollut vielä alkanut. Asuin siellä joskus pitkiäkin aikoja ja muistan kerran suorastaan juurtuneeni sinne - olin isoäidille vihainen, kun hän sitten lopulta tuli hakemaan minua Varkauteen. Niin kadehdittavan sopeutuva ja muovautuvainen on alle kouluikäinen lapsi.
Käsittääkseni äiti asui Lentiiran koulun naapurissa, vaikka hän ei itse siinä koulussa opettanutkaan. Kun nyt katselen netistä Lentiiran karttaa, Lentiiran kylä näyttää isommaltakin paikalta, mutta itse asiassa muistikuvani on, että siellä ei koulun (ja meidän perheemme asuinrakennuksen) lisäksi juuri ollut muita rakennuksia lähelläkään kuin naapurin Kytölän tila. Koulun ja Kytölän välissä Kajaaniin vievästä tiestä, jonka varrella koulu oli, erkani kapea tie, joka oli varustettu viitalla
Lapsena ja nuorena suuri maailma oli käsittämättömän kaukana. Sisä-Suomen syvillä metsillä oli osuutensa asiaan. Esimerkiksi Varkaus tuntui vielä minun murrosiässäni koko maailmalta. Tämä johtui siitä, että lähimmät naapurikaupungit Kuopio ja Mikkeli olivat melkein sadan kilometrin päässä, ja kun Varkauden kaupunki loppui, se todella loppui umpiviidakkoon. Tai siltä minusta ihan pienenä tuntui. Vähän vanhempana tiesin jo, että Varkauden asutus itse asiassa on varsin hajanainen eikä sillä todellakaan ole selvää rajaa maaseutuun. Nykyään vielä vähemmän, kun lapsuuteni maaseutumaiset reuna-alueet olivat jo kuusi vuotta sitten, viimeksi Varkaudessa käydessäni, urbanisoituneet tunnistamattomiksi. Toisaalta Päiviönsaari, jota olen tottunut pitämään Varkauden keskustana, on jo yli vuosikymmen sitten muuttunut tehtaan varjossa ja selluloosakeiton pierunhajussa kituvaksi laitakaupungiksi ja kauppakeskus siirtynyt selvästi lähemmäksi entistä kotiani. Itse asiassa kaupungin käytännön topografia on muuttunut merkittävästi, kun Päiviönsaari ja tehtaan rakennusten välistä Voimakanavan yli vievä silta ei enää ole tavallisin tapa ylittää Huruslahti, vaan nykyään mennään Kommilan - entisen umpiperän ja maailman reunan - kautta. Itse asiassa Varkauden komea kirkko Lennart Segerstrålen maalaamine alttarifreskoineen, joka aiemmin oli heti toisella puolen Huruslahtea (Päiviönsaaren ja tehtaan tietä mentäessä), on nyt sitä umpiperää. Lentiirassa "koko maailma", jonka ulkopuolella alkoivat syvät metsät, oli todella pieni: vain äidin asunto, Lentiiran koulu ja Tyvelän metsätien toisella puolella Kytölän tila.
Tietenkin Neuvostoliiton raja oli lähellä, mikä tuntui pienestä pojasta hyvin pelottavalta, vieläpä metafyysisellä tavalla. Lentiirasta käytiin sankoin joukoin töissä rajan toisella puolella, siis helvetissä. Työkohde oli nimeltään Kostamus, millä oli varmasti jotain tekemistä kostamisen kanssa. Raja-asemalla oli sopiva nimi, Vartius, koska sarvipäiden liekkivaltakunnan rajaa oli luonnollisesti ankaralla vartijuudella vartioitava. Outoa kyllä nimen genetiivi ei ollut Vartiuden, vaan Vartiuksen, ikään kuin kyse olisi latinankielisestä nimestä. Sellaisiin perehdyin Asterixin ansiosta jo alle kouluikäisenä.
Kostamuksessa käyviä rakennustyöläisiä ei siellä kutsuttu rakennustyöläisiksi, vaan rakentajiksi. Se oli näin jälkeenpäin mietittynä ilmeisesti käännöslaina venäjän sanasta строитель, jolla voidaan tarkoittaa rakennustyöläistä, mutta joka on rakentamista tarkoittavasta verbistä muodostettu tekijännimi. Luontevassa suomessa ei minusta ole tapana puhua rakentajista, ellei kerrota, minkä rakentajista on kyse. Tuntuu siltä, että Kostamuksen "rakentajista" puhuttiin tuolla sanalla, jotta heidän työnsä saataisiin kuulostamaan syvällisemmin rakentavalta kuin tavallisten raksaduunarien: he eivät rakentaneet vain Kostamuksen kaupunkia, vaan myös suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyyden uusinta syvennystä, levennystä ja laajennusta.
Mutta puhe oli koirista. Koirat olivat varsin merkittävä osa lentiiralaista elämää, ja niitä oli paljon. Koirat juoksivat irrallaan, kaikki tunsivat ne nimeltä ja tervehtivät niitä ohi kulkiessa. En olisi ihmetellyt, vaikka koirat olisivat maalaismiesten joviaaliin tapaan tervehtineet takaisin, vieläpä ihmisten kielellä. Sitten koiriin tuli tauti - muistelen sitä kutsutun penikkataudiksi, mutta en tiedä, oliko nimitys oikea - ja koska tartunta levisi noissa olosuhteissa melkoista vauhtia ja esteettä, puolet kylän koirista menehtyi siihen. Muistaakseni meidän porukoitten Nalle, joka nimestään huolimatta oli narttukoira, kuoli siihen.
Vaikka äiti, joka epäkäytännöllisen aineyhdistelmänsä vuoksi oli päätynyt pätkätyöläiseksi jo vuosikymmeniä ennen pätkätyökäsitteen yleistymistä, joutui kieltenopettajasijaisuuksien perässä muuttamaan uuteen paikkaan joka vuosi, Lentiira ja Kuhmo jäivät hänelle ja sisaruksilleni kodiksi, jonka asioita mietittiin myöhemminkin. Esimerkiksi naapurien - Salmensuon poikien sekä Otson ja minun kytöläläisten leikkitoverien Ossin ja Keijon - kohtaloita koetettiin parhaan mukaan seurata jälkeenpäinkin. Ossin ja Keijon sukunimi oli Piirainen. Noin puolet kainuulaisista tuntui olevan sukunimeltään Piirainen. Oli kuin Jumala olisi käyttänyt suomalaiset sukunimet loppuun luodessaan Kainuuta ja joutunut kiireessä antamaan Piiraisen nimeksi kaikille niille, joille ei ollut riittänyt muuta. Nimi oli kuitenkin sympaattisen ruokaisa tuodessaan mieleen vasta paistetun piirakan tuoksun.
Kuhmon kunnassa toimi tuohon aikaan lääkäri, jolla Otson ja äidin puheista päätellen oli merkillinen tapa hoitaa kaikkia sairauksia, erityisesti lasten tauteja, tärykalvon puhkaisulla. Minähän en itse ollut koskaan kyseisen lääkärin hoidossa, mutta äidin juttuja kuuntelemalla sain sellaisen käsityksen, että lääkäri suunnilleen kieli pitkällä ja kourat himosta täristen odotti kynsiinsä uutta uhria, jonka korviin saattoi iskeä naskalinsa: Flunssaa? Tärykalvot puhki vaan! Päänsärkyä? Tärykalvot puhki! Jalkasientä? Eiköhän puhkaista tärykalvot ihan varmuuden vuoksi! Kyynärluu poikki? No mitä, laitetaan lasta jos ihan välttämättä vaaditte, mutta tärykalvot nyt ainakin pitää eh-dot-to-mas-ti puhkaista! Maha kipeänä? Puhkaistaanpas ne tärykalvot!
Joitakin vuosia sen jälkeen kun meidän porukat olivat lopullisesti muuttaneet pois Kuhmosta, löysimme muistaakseni Varkauden kaupunginkirjastosta Kuhmoa käsitelleen kuvateoksen, jota perheemme entiset kuhmolaiset lukivat innolla. Kirja oli muistaakseni julkaistu jo kuusikymmenluvun puolella, eli ennen äitini saapumista Lentiiraan, mutta siinä saattoi odottaa näkevänsä tuttuja kasvoja.
Kirjassa esiteltiin myös Kuhmon terveydenhoitotoimintaa valokuvalla, jossa uhrin... ei kun potilaan puoleen oli kumartuneena lääkäri ja pari häntä avustavaa valkotakkia. Koettakaahan arvata, mikä oli kuvateksti? No tietysti TÄRYKALVON PUHKAISU. Kuhmolaisen lääketieteen superteknologiaa kuusi-seitsenkymmenluvun vaihteesta.
Nykyisin tärykalvon puhkaisua ei tiettävästi enää harrasteta lasten välikorvantulehduksen rutiinihoitona, eikä varsinkaan rään päästämiseksi ulos korvista, koska se ei paljoa auta. Jos siihen ylipäätään turvaudutaan, niin lähinnä diagnoosin tekemiseksi.
keskiviikko 13. heinäkuuta 2005
Pöpöiset-pöpsykkäiset pikkupimun pimpsassa piriseväiset-pöriseväiset
Radiossa kerrottiin juuri, että nuorten tyttöjen klamydiatapaukset ovat hurjasti lisääntyneet. Syynä on luonnollisestikin entistä holtittomampi ja kondomittomampi sukupuolielämä.
Ne huorat kuhisevat pöpöjä.
Kuten viikko-pari sitten kirjoitin: Kehen tahansa, sanoo: kehen tahansa, naiseen sitten ihastutkin, hän on riskiryhmää. Tämä on realismia ja tästä on lähdettävä.
Lisäys: Pikku-Isännän kommentin innoittamana en malttanut olla tarttumatta sylimikron näppäimistöön uudemman kerran. Pikku-Isäntä tuntuu näet toivovan, että nämä pöpösiä-pöpsykkäisiä kuhisevat kammottaret voitaisiin eristää meidän kunnon ihmisten piiristä omaan sikalaansa, missä ne saisivat rypeä sydämensä kyllyydestä yhdessä niiden jännittävien ammattirikollistensa,. huumeita kauppaavien moottoripyöräilijöidensä ja kiehtovia tauteja levittelevien ammattia ja koulutusta hankkimattomien kehitysmaan miestensä kanssa. Valitettavasti tilanne on se, että holtiton ja sikaileva seksielämä on yleistä kaikissa naisryhmissä älytasosta ja koulumenestyksestä riippumatta. Esim. tyypillisen ATM:n tilanne ei olisi ollenkaan niin huono, jos älykkäät nuoret naiset eläisivät tyypillisesti samalla tavalla kuin älykkäät nuoret miehet. Näin ei kuitenkaan ole, vaan se kuuden laudaturin tyttö antaa pöpöpöpsykkäpippelien survoa sisuksiaan aivan samalla tavalla kuin se hasista polttava peruskoulun kesken jättänyt lunttukin - kyseessä voi olla jopa sama mies. Siinä vaiheessa kun tyttö saattaisi ATM:n jo kelpuuttaakin, hän on jo pöpsykkäpippelien koeajama ja kuhisee sukupuolitauteja kuin kuoleva lokki matoja.
Ja muuten, jos joku alkaa rääkyä minun olevan rasisti, säästäköön keuhkojaan. En pidä ulkomaisia sonnimiehiä väistämättä tyhminä, vaan minusta on varsin todennäköistä, että heidän joukossaan on periaatteessa lahjakkaita, ahkeria ja yritteliäitä kavereita, jotka voitaisiin jollain tavoin aktivoida vilkasliikkeisiksi raajoiksi kansamme ruumiiseen ja jotka sopivasti kannustettuina voisivat hankkia itselleen koulutusta ja ammatin. Mutta koska pimppaa saa muutenkin, heillä ei ole minkäänlaista kannustinta ryhtyä mihinkään. Nainen, joka suostuu miehen kanssa seksuaaliseen kanssakäymiseen, antaa miehelle kuitenkin erittäin voimakkaan signaalin siitä, että mies on sellaisenaan hyväksytty ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi. Miehellä, jolle suomalaiset naiset ojentavat sukuelimensä kultalautasella, ei todellakaan ole mitään tarvetta panna elämäänsä parempaan järjestykseen. (Kuten tiedämme, suomalaisen miehen tilanne on toinen: hänen ainoa toivonsa on hankkia koulutusta ja ammatti, jotta sitten ehkä sen ylemmän korkeakoulututkintonsa kanssa kelpaisi tupakoivalle, pituuttaan paksummalle ja alfauroiden jättämiä pöpsykkäisiä vilisevälle peruskoulun kesken jättäneelle astrologiaan uskovalle yksinhuoltajalle.)
Ne huorat kuhisevat pöpöjä.
Kuten viikko-pari sitten kirjoitin: Kehen tahansa, sanoo: kehen tahansa, naiseen sitten ihastutkin, hän on riskiryhmää. Tämä on realismia ja tästä on lähdettävä.
Lisäys: Pikku-Isännän kommentin innoittamana en malttanut olla tarttumatta sylimikron näppäimistöön uudemman kerran. Pikku-Isäntä tuntuu näet toivovan, että nämä pöpösiä-pöpsykkäisiä kuhisevat kammottaret voitaisiin eristää meidän kunnon ihmisten piiristä omaan sikalaansa, missä ne saisivat rypeä sydämensä kyllyydestä yhdessä niiden jännittävien ammattirikollistensa,. huumeita kauppaavien moottoripyöräilijöidensä ja kiehtovia tauteja levittelevien ammattia ja koulutusta hankkimattomien kehitysmaan miestensä kanssa. Valitettavasti tilanne on se, että holtiton ja sikaileva seksielämä on yleistä kaikissa naisryhmissä älytasosta ja koulumenestyksestä riippumatta. Esim. tyypillisen ATM:n tilanne ei olisi ollenkaan niin huono, jos älykkäät nuoret naiset eläisivät tyypillisesti samalla tavalla kuin älykkäät nuoret miehet. Näin ei kuitenkaan ole, vaan se kuuden laudaturin tyttö antaa pöpöpöpsykkäpippelien survoa sisuksiaan aivan samalla tavalla kuin se hasista polttava peruskoulun kesken jättänyt lunttukin - kyseessä voi olla jopa sama mies. Siinä vaiheessa kun tyttö saattaisi ATM:n jo kelpuuttaakin, hän on jo pöpsykkäpippelien koeajama ja kuhisee sukupuolitauteja kuin kuoleva lokki matoja.
Ja muuten, jos joku alkaa rääkyä minun olevan rasisti, säästäköön keuhkojaan. En pidä ulkomaisia sonnimiehiä väistämättä tyhminä, vaan minusta on varsin todennäköistä, että heidän joukossaan on periaatteessa lahjakkaita, ahkeria ja yritteliäitä kavereita, jotka voitaisiin jollain tavoin aktivoida vilkasliikkeisiksi raajoiksi kansamme ruumiiseen ja jotka sopivasti kannustettuina voisivat hankkia itselleen koulutusta ja ammatin. Mutta koska pimppaa saa muutenkin, heillä ei ole minkäänlaista kannustinta ryhtyä mihinkään. Nainen, joka suostuu miehen kanssa seksuaaliseen kanssakäymiseen, antaa miehelle kuitenkin erittäin voimakkaan signaalin siitä, että mies on sellaisenaan hyväksytty ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi. Miehellä, jolle suomalaiset naiset ojentavat sukuelimensä kultalautasella, ei todellakaan ole mitään tarvetta panna elämäänsä parempaan järjestykseen. (Kuten tiedämme, suomalaisen miehen tilanne on toinen: hänen ainoa toivonsa on hankkia koulutusta ja ammatti, jotta sitten ehkä sen ylemmän korkeakoulututkintonsa kanssa kelpaisi tupakoivalle, pituuttaan paksummalle ja alfauroiden jättämiä pöpsykkäisiä vilisevälle peruskoulun kesken jättäneelle astrologiaan uskovalle yksinhuoltajalle.)
tiistai 12. heinäkuuta 2005
An dóigh is fearr leis an teanga a mhúineadh
Hiski tuossa juuri ihmetteli, pitäisikö hänen yrittää päästä yhteyteen (unio mystica?) sisäisen irlantilaisensa kanssa opettelemalla iiriä. Kun en ole jaksanut aikoihin kirjoittaa blogimuotoista iirin kielen nettikurssiani - se kylläkin löytyy edelleenkin netistä, http://iirikurssi.blogspot.com - velvollisuuteni lienee ainakin pohtia, mikä olisi toimivin tapa opettaa iiriä kansalle, joka pimeydessä vaeltaa.
Oikeinkirjoituksen suhde ääntämiseen ei, toisin kuin väitetään, ole iirin suurin vaikeus. Edesvastuuttomat propagandistit väittävät, että iirin oikeinkirjoitus on kauempana ääntämisestä kuin englannin, eli kuten limerikki sanoo:
There was a man from Dún Laoghaire,
who had an interesting theoghaire
that the language of Erse
has a shortage of verse
because the spelling makes poets so weoghaire.
Selitys: "theoghaire" = theory, "weoghaire" = weary. "Erse" on oikeastaan skottienglannin yhteisnimitys iirille ja skottigaelille, jota nykyään pidetään haukkumanimenä - skottigaeli on Gaelic ja iiri on Irish.
Todellisuudessa iirinkielisiä runoilijoita on liikaa - Máirtín Ó Cadhain, joka oli yhtaikaa iirin James Joyce ja Seán Ó Faoláin (Seán Ó Faoláin, alun perin nimeltään John Whelan, ei kirjoittanut iiriksi, vaan englanniksi), sanoi muistaakseni jotain sensuuntaista, että iiri tarvitsee paksuja kirjoja kirjoittavia eepikkoja, ei suinkaan harmittomia nelirivisiä runoja kirjoittavia lyyrikkoja. Ja mitä sitten tulee oikeinkirjoitukseen, iirin oikeinkirjoitus voi olla pelottavan näköinen, mutta toimii englantiin verrattuna kohtuullisen hyvin. Dún Laoghairen nimessä jälkimmäinen sana kirjoitetaan sitä paitsi historiallisista syistä noin monimutkaisesti; jos nimi noudattaisi yleisiä oikeinkirjoitusperiaatteita, se kuuluisi Dún Laoire.
Iirin perusvaikeus on kopulan ja tá-verbin ero. Kopulalla tarkoitetaan sitä iirin olla-verbeistä, joka ei oikeastaan ole verbi, vaan pikemminkin erillinen sanaluokka. Kopulalla käännetään suomen olla silloin kun kyse on pysyvästä, olemukseen kuuluvasta olemisesta. Käytännössä sillä yhdistetään ennen kaikkea substantiiveja toisiinsa:
Is bia úll. Omena (úll) on ruokaa (bia).
Is toradh é an t-úll. Omena (úll) on hedelmä (toradh).
Is mise Panu. Minä (mise) olen Panu.
Is é George W. Bush Uachtarán na Stát Aontaithe. George W. Bush on Yhdysvaltain (na Stáit Aontaithe; muoto na Stát Aontaithe on monikon genetiivi) presidentti (Uachtarán).
Kaksi ensimmäistä ovat luokittelulauseita. Luokittelulauseen sanajärjestys on periaatteessa is - predikatiivi - subjekti, joskin sekä predikatiivi että subjekti lienevät tässä vääriä termejä. Jos luokittelemme ainesanan - úll, "omena", on ensimmäisessä lauseessa ainesana - emme tarvitse muuta kuin kopulan, predikatiivin ja subjektin, tai pikemminkin kopulan, luokiteltavan (úll, omena) ja luokan (bia, ruoka). (Se, että omena on ainesana, ilmaistaan suomenkielisessä versiossa partitiivilla: omena on ruokaa.) Jos luokittelemme konkreettista, laskettavissa olevaa esinettä, asia on hieman mutkikkaampi. Silloin luokittelemme kaikki tällä sanalla kuvattavissa olevat kohteet: omena on hedelmä. Nyt omena-sana (úll) on varustettava määräisellä artikkelilla, koska koko omenoiden laji määritellään hedelmäksi, ja se laji on tunnettu ja määräinen. (Tai ainakin spesifinen. Eräissä yhteyksissä iirin määräinen artikkeli ilmaisee pikemminkin spesifisyyttä kuin määräisyyttä.) Koska úll on vokaalilla alkava maskuliini, määräisen artikkelin (an) perään lisätään t-, siis an t-úll. Tämä määräinen omena kuuluu sitten "suojata" ns. flankkeeraavalla pronominilla, joka noudattaa pääsanansa sukua ja lukua, siis é (yksikkö, maskuliini). Ja saamme lauserakenteen Is toradh é an t-úll, sananmukaisesti "on hedelmä se omena".
Mitäs jos haluamme sanoa "Hän on mies"? No se ei ole vaikeaa: Is fear é. Flankkeerauspronomini muuttuu vain ihan oikeaksi pronominiksi. Toisessa variantissa määräisen tai spesifisen substantiivin paikalla on erisnimi. Kun haluamme sanoa iiriksi "Ilkka Kokkarinen on kanadalainen luennoitsija", kanadalainen luennoitsija on ilman muuta luokka, eli Ilkka K. luokitellaan yhdeksi kanadalaisten luennoitsijoiden joukkoon kuuluvaksi alkioksi, kuten alakoulun matematiikassa sanotaan. Kanada on iiriksi tietenkin vain englannin "Canada" iirin ääntämisen mukaan kirjoitettuna, siis Ceanada, ja tästä saamme vaivatta kansallisuusadjektiivin Ceanadach. Luento on iiriksi léacht - mitä ilmeisimmin samaa latinasta lainattua kamaa kuin englannin "lecture" - ja nomen agentis -johtimella saamme siitä sanan léachtóir, luennoitsija. Adjektiiviattribuutti seuraa iirissä pääsanaansa, siis léachtóir Ceanadach. Alkuperäisen luokittelulausekuvion mukaan siis:
is léachtóir Ceanadach é Ilkka Kokkarinen.
Luennoitsijan luennoima aine muuten ilmaistaan prepositiolla le, joka tarkoittaa sekä "kanssa" että "(jonnekin) päin". En tiedä, mitä Ilkka tarkkaan ottaen luennoi, mutta jos hänen aineensa ovat ohjelmointikielet, voimme sanoa:
is léachtóir Ceanadach le teangacha ríomhchlárúcháin é Ilkka Kokkarinen.
Mutta vilkaistaanpa vielä tuota rakennetta Is fear é. Voiko pronominin é "hän" (maskuliini hän) korvata jollain muulla persoonapronominilla? Totta mooses. Tässä olisi muutama esimerkki:
is múinteoir mé "minä olen opettaja"
is scoláire thú "sinä olet oppilas". Sana scoláire ei ole merkitykseltään ihan yksi yhteen sama kuin englannin "scholar". Iirin scoláire voi tosiaan olla "tutkija, tiedemies, oppinut", mutta kansankielessä se on tarkoittanut vanhastaan mm. lukutaitoista henkilöä, ja merkitys "opiskelija, koululainen, oppilas" lienee oletusasetus.
is reathaí é "hän (mies) on juoksija"
is pluiméir í "hän (nainen) on putkimies" - no hyvä on, putkinainen? Putkenkorjaaja...putkiasentaja, niinhän se tietysti.
is Fionlannaigh sinn "me olemme suomalaisia". Fionlannaigh on säännöllinen monikko sanasta Fionlannach "suomalainen".
is scoláirí sibh "te olette oppilaita". Scoláirí on tietysti monikko substantiivista scoláire.
is polaiteoirí iad "he ovat poliitikkoja". Polaiteoirí on vastaavasti monikko substantiivista polaiteoir, poliitikko.
(jatkuu)
Oikeinkirjoituksen suhde ääntämiseen ei, toisin kuin väitetään, ole iirin suurin vaikeus. Edesvastuuttomat propagandistit väittävät, että iirin oikeinkirjoitus on kauempana ääntämisestä kuin englannin, eli kuten limerikki sanoo:
There was a man from Dún Laoghaire,
who had an interesting theoghaire
that the language of Erse
has a shortage of verse
because the spelling makes poets so weoghaire.
Selitys: "theoghaire" = theory, "weoghaire" = weary. "Erse" on oikeastaan skottienglannin yhteisnimitys iirille ja skottigaelille, jota nykyään pidetään haukkumanimenä - skottigaeli on Gaelic ja iiri on Irish.
Todellisuudessa iirinkielisiä runoilijoita on liikaa - Máirtín Ó Cadhain, joka oli yhtaikaa iirin James Joyce ja Seán Ó Faoláin (Seán Ó Faoláin, alun perin nimeltään John Whelan, ei kirjoittanut iiriksi, vaan englanniksi), sanoi muistaakseni jotain sensuuntaista, että iiri tarvitsee paksuja kirjoja kirjoittavia eepikkoja, ei suinkaan harmittomia nelirivisiä runoja kirjoittavia lyyrikkoja. Ja mitä sitten tulee oikeinkirjoitukseen, iirin oikeinkirjoitus voi olla pelottavan näköinen, mutta toimii englantiin verrattuna kohtuullisen hyvin. Dún Laoghairen nimessä jälkimmäinen sana kirjoitetaan sitä paitsi historiallisista syistä noin monimutkaisesti; jos nimi noudattaisi yleisiä oikeinkirjoitusperiaatteita, se kuuluisi Dún Laoire.
Iirin perusvaikeus on kopulan ja tá-verbin ero. Kopulalla tarkoitetaan sitä iirin olla-verbeistä, joka ei oikeastaan ole verbi, vaan pikemminkin erillinen sanaluokka. Kopulalla käännetään suomen olla silloin kun kyse on pysyvästä, olemukseen kuuluvasta olemisesta. Käytännössä sillä yhdistetään ennen kaikkea substantiiveja toisiinsa:
Is bia úll. Omena (úll) on ruokaa (bia).
Is toradh é an t-úll. Omena (úll) on hedelmä (toradh).
Is mise Panu. Minä (mise) olen Panu.
Is é George W. Bush Uachtarán na Stát Aontaithe. George W. Bush on Yhdysvaltain (na Stáit Aontaithe; muoto na Stát Aontaithe on monikon genetiivi) presidentti (Uachtarán).
Kaksi ensimmäistä ovat luokittelulauseita. Luokittelulauseen sanajärjestys on periaatteessa is - predikatiivi - subjekti, joskin sekä predikatiivi että subjekti lienevät tässä vääriä termejä. Jos luokittelemme ainesanan - úll, "omena", on ensimmäisessä lauseessa ainesana - emme tarvitse muuta kuin kopulan, predikatiivin ja subjektin, tai pikemminkin kopulan, luokiteltavan (úll, omena) ja luokan (bia, ruoka). (Se, että omena on ainesana, ilmaistaan suomenkielisessä versiossa partitiivilla: omena on ruokaa.) Jos luokittelemme konkreettista, laskettavissa olevaa esinettä, asia on hieman mutkikkaampi. Silloin luokittelemme kaikki tällä sanalla kuvattavissa olevat kohteet: omena on hedelmä. Nyt omena-sana (úll) on varustettava määräisellä artikkelilla, koska koko omenoiden laji määritellään hedelmäksi, ja se laji on tunnettu ja määräinen. (Tai ainakin spesifinen. Eräissä yhteyksissä iirin määräinen artikkeli ilmaisee pikemminkin spesifisyyttä kuin määräisyyttä.) Koska úll on vokaalilla alkava maskuliini, määräisen artikkelin (an) perään lisätään t-, siis an t-úll. Tämä määräinen omena kuuluu sitten "suojata" ns. flankkeeraavalla pronominilla, joka noudattaa pääsanansa sukua ja lukua, siis é (yksikkö, maskuliini). Ja saamme lauserakenteen Is toradh é an t-úll, sananmukaisesti "on hedelmä se omena".
Mitäs jos haluamme sanoa "Hän on mies"? No se ei ole vaikeaa: Is fear é. Flankkeerauspronomini muuttuu vain ihan oikeaksi pronominiksi. Toisessa variantissa määräisen tai spesifisen substantiivin paikalla on erisnimi. Kun haluamme sanoa iiriksi "Ilkka Kokkarinen on kanadalainen luennoitsija", kanadalainen luennoitsija on ilman muuta luokka, eli Ilkka K. luokitellaan yhdeksi kanadalaisten luennoitsijoiden joukkoon kuuluvaksi alkioksi, kuten alakoulun matematiikassa sanotaan. Kanada on iiriksi tietenkin vain englannin "Canada" iirin ääntämisen mukaan kirjoitettuna, siis Ceanada, ja tästä saamme vaivatta kansallisuusadjektiivin Ceanadach. Luento on iiriksi léacht - mitä ilmeisimmin samaa latinasta lainattua kamaa kuin englannin "lecture" - ja nomen agentis -johtimella saamme siitä sanan léachtóir, luennoitsija. Adjektiiviattribuutti seuraa iirissä pääsanaansa, siis léachtóir Ceanadach. Alkuperäisen luokittelulausekuvion mukaan siis:
is léachtóir Ceanadach é Ilkka Kokkarinen.
Luennoitsijan luennoima aine muuten ilmaistaan prepositiolla le, joka tarkoittaa sekä "kanssa" että "(jonnekin) päin". En tiedä, mitä Ilkka tarkkaan ottaen luennoi, mutta jos hänen aineensa ovat ohjelmointikielet, voimme sanoa:
is léachtóir Ceanadach le teangacha ríomhchlárúcháin é Ilkka Kokkarinen.
Mutta vilkaistaanpa vielä tuota rakennetta Is fear é. Voiko pronominin é "hän" (maskuliini hän) korvata jollain muulla persoonapronominilla? Totta mooses. Tässä olisi muutama esimerkki:
is múinteoir mé "minä olen opettaja"
is scoláire thú "sinä olet oppilas". Sana scoláire ei ole merkitykseltään ihan yksi yhteen sama kuin englannin "scholar". Iirin scoláire voi tosiaan olla "tutkija, tiedemies, oppinut", mutta kansankielessä se on tarkoittanut vanhastaan mm. lukutaitoista henkilöä, ja merkitys "opiskelija, koululainen, oppilas" lienee oletusasetus.
is reathaí é "hän (mies) on juoksija"
is pluiméir í "hän (nainen) on putkimies" - no hyvä on, putkinainen? Putkenkorjaaja...putkiasentaja, niinhän se tietysti.
is Fionlannaigh sinn "me olemme suomalaisia". Fionlannaigh on säännöllinen monikko sanasta Fionlannach "suomalainen".
is scoláirí sibh "te olette oppilaita". Scoláirí on tietysti monikko substantiivista scoláire.
is polaiteoirí iad "he ovat poliitikkoja". Polaiteoirí on vastaavasti monikko substantiivista polaiteoir, poliitikko.
(jatkuu)
maanantai 11. heinäkuuta 2005
Ylläpito tiedottaa
Tähän asti tämän sivun sijoittumista blogilistalla on häirinnyt se, että se on luetteloitu sekä Plökinä että Notatki z podziemiana. Nyt listalta löytyy ainoastaan kaksoisnimi Plöki/Notatki z podziemia. Päivittäkää pamauksenne.
torstai 7. heinäkuuta 2005
Minäkö muka?
Tätä nyt ei kukaan voi ottaa vakavasti.
Itse asiassa pariisilainen kahvilassatupakointiranskalaisuus ei ole koskaan napannut, ja monet ranskalaiset ovat sietämättömiä, itseensä ihastuneita ääliöitä. Sitä vastoin kyllä Marcel Pagnol -tyylinen junttiranskalaisuus vetoaa minuun kovastikin. Valitettavasti en vielä ole päässyt lukemaan Pagnolin La gloire de mon pèreä ranskaksi. On se minulla kyllä täällä. Kääntelen sitä mielelläni käsissäni ja mietin, joko pitäisi kokeilla panuamista.
Niin, ja tämän meemin sain Junakohtauksen blogista.
Your Inner European is French! |
 Smart and sophisticated. You have the best of everything - at least, *you* think so. |
Itse asiassa pariisilainen kahvilassatupakointiranskalaisuus ei ole koskaan napannut, ja monet ranskalaiset ovat sietämättömiä, itseensä ihastuneita ääliöitä. Sitä vastoin kyllä Marcel Pagnol -tyylinen junttiranskalaisuus vetoaa minuun kovastikin. Valitettavasti en vielä ole päässyt lukemaan Pagnolin La gloire de mon pèreä ranskaksi. On se minulla kyllä täällä. Kääntelen sitä mielelläni käsissäni ja mietin, joko pitäisi kokeilla panuamista.
Niin, ja tämän meemin sain Junakohtauksen blogista.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2005
Aseisiin, veljet, meitä murhataan!
Vuonna 2004 Aftonbladetissa ilmestyi tuiki kiintoisa artikkeli otsikolla Han våldtogs - av fem kvinnor. Markkina-arvoteorian ympärillä ilmenneeseen intellektuaaliseen toimintaan kuuluu oleellisena osana teoria kolmesta sukupuolesta - naisista, YTMistä ja ATMistä - joista ATM:t ovat ilmeisesti biologisen väistämättömyyden vuoksi tuomittuja ikuiseen sorretun asemaan. Kuten ilmenee artikkelista, jonka tähän yhteyteen käännän, Thelma ja Louise -tyyliset naisten kostoiskut miesten kimppuun eivät kohdistu YTMiin. Uhriksi joutuu viaton kiltti ATM, kuten naisten julmuuden uhriksi aina. Aina. Aina!
Myöhään kesäillalla 2003 Kristian, 25, joutui raa'an päällekarkauksen uhriksi ja raiskatuksi - raiskaajat olivat viisi tyttöä.
- Heillä oli jonkinlainen esine, jolla he raiskasivat minut. Se oli kamalaa, hän sanoo.
Kristian ei halua esiintyä omalla nimellään eikä tulla kuvatuksi. Se, että hän miehenä on joutunut ryhmäraiskauksen uhriksi, on hänestä kaksin verroin häpeällistä. Hän ei edes ilmoittanut rikoksesta poliisille.
Kristian on pieni ja hento kaveri ja sanoo itse, ettei ole mikään Casanova. Tytöt parveilevat isojen, kovien kundien ympärillä, mutta Kristianin seuraan he tulevat silloin kun he tarvitsevat juttukumppania.[...]
Mutta viime kesänä Kristianille sattui jotain sellaista, mitä useimpien mielestä ei voi tapahtua. Tukholman seudulla sijaitsevan järven rannalla oli juhlat, ja kaikki olivat juoneet melkoisesti. Monet ihmiset liikkuivat uimapaikalta toiselle.
- Keskiyön aikoihin lähdin kulkemaan polkua pitkin. Tarkoitukseni oli kävellä toiselle uimarannalle, koska kaverini oli siellä, kertoo Kristian.
Kun Kristian oli päässyt puolimatkan tienoille, joku hyppäsi hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet maahan. Oli melko pimeää, ja ennen kuin Kristian tajusikaan, mitä hänelle oli tapahtunut, hän oli vatsallaan kahden tytön otteessa.
- Toiset alkoivat kiskoa minulta housuja pois. He olivat valtavan aggressiivisia ja väkivaltaisia.
- Heillä oli jokin esine, en tiedä mikä se oli. Mutta he raiskasivat minut anaalisesti. Ja yksi tytöistä sanoi: "Nyt saat kokea millaista se on."
Hän ei tiedä, kuinka kauan tämä jatkui, mutta useampi kuin yksi naisista ehti nöyryyttää häntä. Kahden pidellessä kiinni toiset raiskasivat Kristiania vuorotellen.
- Sitten he pelästyivät jotakin, ehkä joku lähestyi polulla. Äkkiä pääsin nimittäin irti ja saatoin juosta pakoon.
Hän juoksi niityn poikki maantielle, pysäytti taksin ja ajoi suoraan kotiin.
- Mietin tietysti, pitäisikö minun ilmoittaa poliisille, sanoo Kristian.
- Mutta ensinnäkään en olisi voinut tunnistaa syyllisiä, koska en nähnyt heidän kasvojaan. Ja toiseksi ajattelin, että oli parempi yrittää unohtaa ja jatkaa elämää.
Ehkä hän myös pelkäsi poliisin nauravan hänelle ja olevan uskomatta koko juttuun. Näin ovat suhtautuneet eräät niistä, joille hän on kertonut.
- Kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa, ajattelin ensin että se oli liian sairasta ollakseen totta, sanoo Angelika, yksi Kristianin ystävistä.
- Eiväthän tytöt sellaista voi tehdä? Mutta Kristian on yksi maailman aidoimmista ihmisistä. Näin hänelle on käynyt, ja se on kauheaa.
Kristian on usein miettinyt, miksi tämän piti sattua juuri hänelle. Ehkä joku tytöistä kuvitteli häntä raiskaajaksi.
- Mutta ainoa mitä olen tehnyt on se että menin kerran väliin kun erästä tyttöä yritettiin raiskata.
Ehkä syylliset halusivat vain käydä kenen tahansa miehen kimppuun.
- Ja kuka silloin joutuu uhriksi? kysyy Kristian retorisesti. - Minä, vai se treenattu muskelimies joka tulee salilta?
Ingrid Carlqvist
Julkaistu Aftonbladetissa: 2004-08-15
Myöhään kesäillalla 2003 Kristian, 25, joutui raa'an päällekarkauksen uhriksi ja raiskatuksi - raiskaajat olivat viisi tyttöä.
- Heillä oli jonkinlainen esine, jolla he raiskasivat minut. Se oli kamalaa, hän sanoo.
Kristian ei halua esiintyä omalla nimellään eikä tulla kuvatuksi. Se, että hän miehenä on joutunut ryhmäraiskauksen uhriksi, on hänestä kaksin verroin häpeällistä. Hän ei edes ilmoittanut rikoksesta poliisille.
Kristian on pieni ja hento kaveri ja sanoo itse, ettei ole mikään Casanova. Tytöt parveilevat isojen, kovien kundien ympärillä, mutta Kristianin seuraan he tulevat silloin kun he tarvitsevat juttukumppania.[...]
Mutta viime kesänä Kristianille sattui jotain sellaista, mitä useimpien mielestä ei voi tapahtua. Tukholman seudulla sijaitsevan järven rannalla oli juhlat, ja kaikki olivat juoneet melkoisesti. Monet ihmiset liikkuivat uimapaikalta toiselle.
- Keskiyön aikoihin lähdin kulkemaan polkua pitkin. Tarkoitukseni oli kävellä toiselle uimarannalle, koska kaverini oli siellä, kertoo Kristian.
Kun Kristian oli päässyt puolimatkan tienoille, joku hyppäsi hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet maahan. Oli melko pimeää, ja ennen kuin Kristian tajusikaan, mitä hänelle oli tapahtunut, hän oli vatsallaan kahden tytön otteessa.
- Toiset alkoivat kiskoa minulta housuja pois. He olivat valtavan aggressiivisia ja väkivaltaisia.
- Heillä oli jokin esine, en tiedä mikä se oli. Mutta he raiskasivat minut anaalisesti. Ja yksi tytöistä sanoi: "Nyt saat kokea millaista se on."
Hän ei tiedä, kuinka kauan tämä jatkui, mutta useampi kuin yksi naisista ehti nöyryyttää häntä. Kahden pidellessä kiinni toiset raiskasivat Kristiania vuorotellen.
- Sitten he pelästyivät jotakin, ehkä joku lähestyi polulla. Äkkiä pääsin nimittäin irti ja saatoin juosta pakoon.
Hän juoksi niityn poikki maantielle, pysäytti taksin ja ajoi suoraan kotiin.
- Mietin tietysti, pitäisikö minun ilmoittaa poliisille, sanoo Kristian.
- Mutta ensinnäkään en olisi voinut tunnistaa syyllisiä, koska en nähnyt heidän kasvojaan. Ja toiseksi ajattelin, että oli parempi yrittää unohtaa ja jatkaa elämää.
Ehkä hän myös pelkäsi poliisin nauravan hänelle ja olevan uskomatta koko juttuun. Näin ovat suhtautuneet eräät niistä, joille hän on kertonut.
- Kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa, ajattelin ensin että se oli liian sairasta ollakseen totta, sanoo Angelika, yksi Kristianin ystävistä.
- Eiväthän tytöt sellaista voi tehdä? Mutta Kristian on yksi maailman aidoimmista ihmisistä. Näin hänelle on käynyt, ja se on kauheaa.
Kristian on usein miettinyt, miksi tämän piti sattua juuri hänelle. Ehkä joku tytöistä kuvitteli häntä raiskaajaksi.
- Mutta ainoa mitä olen tehnyt on se että menin kerran väliin kun erästä tyttöä yritettiin raiskata.
Ehkä syylliset halusivat vain käydä kenen tahansa miehen kimppuun.
- Ja kuka silloin joutuu uhriksi? kysyy Kristian retorisesti. - Minä, vai se treenattu muskelimies joka tulee salilta?
Ingrid Carlqvist
Julkaistu Aftonbladetissa: 2004-08-15
tiistai 5. heinäkuuta 2005
Pieni interblogistinen heitto
Huomattava osa Lovelace-Ilkan jumalana palvoman Danimal Mocsnyn heitoista on hieman helppoja, mutta tänään lukaisin Mocsny-sitaatin, jota on syytä miettiä hieman pitempäänkin:
Koska feministit ovat niin kärkkäitä kutsumaan valtiovallan makuuhuoneeseen sääntelemään lisääntymiskäyttäytymiseen kuuluvia asioita (kaikkine heidän treffiraiskausten, lastenhoidon ym. kaltaisiin kysymyksiin liittyvine lainopillisine temppuineen), miksemme puolinaisuuksien sijasta pystyttäisi kokonaista seksiministeriötä myöntämään lupia, hyväksymään vakuutushakemuksia, testaamaan kaikki sairauksien varalta, varmistamaan ehkäisyasioita, rekisteröimään halukkuusilmoituksia jne.? Sen jälkeen julistamme vain luvattoman ja rekisteröimättömän seksin raskaaksi rikokseksi, ja siinä se.
Seksionnettomuuksien kustannukset ovat joka tapauksessa samaa luokkaa kuin liikenneonnettomuuksien, joten miksi emme käyttäisi samoja byrokraattisia työkaluja kummankin ongelman ratkaisemiseen? Käytännössä tämä kuitenkin on feministien tavoitteena (ts. valtiovallan käyttäminen seksin sääntelyyn muiden samaa tehtävää aikoinaan toteuttaneiden instituutioiden, kuten kirkon, vaikutusvallan romahdettua), mutta se on toteutunut vasta osittain.
Miksikö emme käyttäisi? No. vastaus on aika selkeä. On totta, että seksin sääntelyn siirtäminen kirkolta valtiovallan huoleksi on oleellinen osa feministien työlistaa. Sen on kuitenkin tapahduttava vaivihkaa ja demokraattisen kontrollin ulkopuolella, jotta se voidaan toteuttaa yksinomaan naisten hyväksi ja naisten ehdoilla (ja siinä sivussa tietenkin YTMien, joiden edut tunnetusti ovat yhteneväiset naisten etujen kanssa).
Jos seksiministeriö perustettaisiin avoimesti ja kiertelemättä, siitä tulisi normaalin demokraattisen valvonnan alainen laitos. Jos ATM:t järjestäytyisivät, he saattaisivat saada seksiluvan myöntämisperusteisiin mukaan kaikenlaisia vaarallisia tasa-arvovaatimuksia, joista naisasian ajajat eivät halua kuulla puhuttavankaan. Esimerkiksi YTMien oikeus haareminpitoon voitaisiin kieltää - samoin naisten oikeus kiehnätä YTM:n ympärillä tämän haaremiin päästäkseen.
Koska feministit ovat niin kärkkäitä kutsumaan valtiovallan makuuhuoneeseen sääntelemään lisääntymiskäyttäytymiseen kuuluvia asioita (kaikkine heidän treffiraiskausten, lastenhoidon ym. kaltaisiin kysymyksiin liittyvine lainopillisine temppuineen), miksemme puolinaisuuksien sijasta pystyttäisi kokonaista seksiministeriötä myöntämään lupia, hyväksymään vakuutushakemuksia, testaamaan kaikki sairauksien varalta, varmistamaan ehkäisyasioita, rekisteröimään halukkuusilmoituksia jne.? Sen jälkeen julistamme vain luvattoman ja rekisteröimättömän seksin raskaaksi rikokseksi, ja siinä se.
Seksionnettomuuksien kustannukset ovat joka tapauksessa samaa luokkaa kuin liikenneonnettomuuksien, joten miksi emme käyttäisi samoja byrokraattisia työkaluja kummankin ongelman ratkaisemiseen? Käytännössä tämä kuitenkin on feministien tavoitteena (ts. valtiovallan käyttäminen seksin sääntelyyn muiden samaa tehtävää aikoinaan toteuttaneiden instituutioiden, kuten kirkon, vaikutusvallan romahdettua), mutta se on toteutunut vasta osittain.
Miksikö emme käyttäisi? No. vastaus on aika selkeä. On totta, että seksin sääntelyn siirtäminen kirkolta valtiovallan huoleksi on oleellinen osa feministien työlistaa. Sen on kuitenkin tapahduttava vaivihkaa ja demokraattisen kontrollin ulkopuolella, jotta se voidaan toteuttaa yksinomaan naisten hyväksi ja naisten ehdoilla (ja siinä sivussa tietenkin YTMien, joiden edut tunnetusti ovat yhteneväiset naisten etujen kanssa).
Jos seksiministeriö perustettaisiin avoimesti ja kiertelemättä, siitä tulisi normaalin demokraattisen valvonnan alainen laitos. Jos ATM:t järjestäytyisivät, he saattaisivat saada seksiluvan myöntämisperusteisiin mukaan kaikenlaisia vaarallisia tasa-arvovaatimuksia, joista naisasian ajajat eivät halua kuulla puhuttavankaan. Esimerkiksi YTMien oikeus haareminpitoon voitaisiin kieltää - samoin naisten oikeus kiehnätä YTM:n ympärillä tämän haaremiin päästäkseen.
perjantai 1. heinäkuuta 2005
Mielipuoli polkupyöräilijä rautatiesillalta iskee jälleen
Tänään Marian kanssa odotimme bussia Julian sisäänkäynnin edessä olevalla pysäkillä, kun ohi pyöräili mies. Se siltavainoojani! En olisi huomannut, ellei vieressämme seissyt täti-ihminen olisi toimittanut lapsilleen: "Voi voi kun tuo pyöräilevä setä niin rumasti näytti sormea...!"
Eräs ärsyttävimpiä piirteitä demokraattisen ja tasa-arvoisen maan elämässä - siis sellaisen maan, jossa me kognitiivisen eliitin edustajat emme pääse mukavasti turvaan asehullujen vartiomiesten vartioimien muurin taakse - on se, että mielipuolet hyypiöt voivat yhtäkkiä saada päähänsä meikäläisen edustavan jonkinlaisen fasistisen pahuuden ruumiillistumaa. Ei minua ollenkaan häiritse ajatus, että olen vihattu, kadehdittu ja pelätty Panuna, koska oma itse on aina oma itse ja siitä on ylpeä, jos vähänkään on itsetuntoa olemassa - puhumattakaan siitä, että omana itsenään herättämistään närkästysreaktioista kuitenkin on eräässä mielessä vastuussa ja tietää, mitä kuuluu ajatella ihmisistä, jotka pitävät ruotsin ja iirin puhumista loukkauksena pyhiä arvojaan kohtaan. Sitä vastoin on äärimmäisen vastenmielistä herättää jonkun latvakakkosen huomio pelkällä ulkonäöllään ja olemassaolollaan, koska ei tasan tiedä, mitä järjettömiä mielikuvia mielipuoli minuun liittää.
Ns. psykonarttujen kanssa kestämäni ihmissuhdesotkut kävivät voimille juuri tämän takia: niiden kanssa oli täysin mahdotonta sopia ja sovitella, koska ämmä nyt oli tykönänsä päättänyt, että symbolisoin tiettyjä hänen elämässään vaikuttavia voimia: niin kauan kuin hän asuu tukahduttavana ja hirveänä kokemansa äidin kanssa Turussa, olen voima, joka vie häntä pois äidin luota ja vapauteen, mutta kun hän muuttaa isänsä luo Järvenpäähän (paikannimi muutettu), minusta tuleekin voima, joka vetää häntä takaisin äidin luokse, ja tästä syystä hän katsoo asiakseen solvata minua karkeasti ilman selkeää syytä. Sellainen on äärimmäisen vastenmielistä ja rasittavaa, koska toinen osapuoli asettuu järjellisen kommunikaation tuolle puolen ja alkaa syytellä asioista, joihin en itse miellä syyllistyneeni, ainakaan tietoisesti.
Eräs ärsyttävimpiä piirteitä demokraattisen ja tasa-arvoisen maan elämässä - siis sellaisen maan, jossa me kognitiivisen eliitin edustajat emme pääse mukavasti turvaan asehullujen vartiomiesten vartioimien muurin taakse - on se, että mielipuolet hyypiöt voivat yhtäkkiä saada päähänsä meikäläisen edustavan jonkinlaisen fasistisen pahuuden ruumiillistumaa. Ei minua ollenkaan häiritse ajatus, että olen vihattu, kadehdittu ja pelätty Panuna, koska oma itse on aina oma itse ja siitä on ylpeä, jos vähänkään on itsetuntoa olemassa - puhumattakaan siitä, että omana itsenään herättämistään närkästysreaktioista kuitenkin on eräässä mielessä vastuussa ja tietää, mitä kuuluu ajatella ihmisistä, jotka pitävät ruotsin ja iirin puhumista loukkauksena pyhiä arvojaan kohtaan. Sitä vastoin on äärimmäisen vastenmielistä herättää jonkun latvakakkosen huomio pelkällä ulkonäöllään ja olemassaolollaan, koska ei tasan tiedä, mitä järjettömiä mielikuvia mielipuoli minuun liittää.
Ns. psykonarttujen kanssa kestämäni ihmissuhdesotkut kävivät voimille juuri tämän takia: niiden kanssa oli täysin mahdotonta sopia ja sovitella, koska ämmä nyt oli tykönänsä päättänyt, että symbolisoin tiettyjä hänen elämässään vaikuttavia voimia: niin kauan kuin hän asuu tukahduttavana ja hirveänä kokemansa äidin kanssa Turussa, olen voima, joka vie häntä pois äidin luota ja vapauteen, mutta kun hän muuttaa isänsä luo Järvenpäähän (paikannimi muutettu), minusta tuleekin voima, joka vetää häntä takaisin äidin luokse, ja tästä syystä hän katsoo asiakseen solvata minua karkeasti ilman selkeää syytä. Sellainen on äärimmäisen vastenmielistä ja rasittavaa, koska toinen osapuoli asettuu järjellisen kommunikaation tuolle puolen ja alkaa syytellä asioista, joihin en itse miellä syyllistyneeni, ainakaan tietoisesti.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2005
Mi neniam lernis paroli bonan Esperanton
En ole koskaan oppinut puhumaan esperantoa hyvin. Olen useita kertoja aloittanut sen opettelun, mutten ole kertaakaan saanut esperanton taitoani niin hyväksi, että voisin käyttää sitä luovasti. (Tällaiselle henkilölle on vakiintunut nimikin esperantoksi: eterna komencanto, ikuinen aloittelija. On jokseenkin hupaisaa, että sinä aikana, kun olen oppinut hyvää puolaa, erinomaista iiriä, auttavaa venäjää ja kotitarve-espanjaa, olen jäänyt esperantossa eterna komencanton asteelle.) En ole ilmeisesti kertaakaan lukenut kokonaista kirjaa esperantoksi, vaikka luoja tietää että olen aina silloin tällöin innostunut yrittämään. (Claude Pironin kieltä opiskeleville suunnattua jännäriä "Gerda on kadonnut!" - esperantoksi Gerda malaperis! - ei todellakaan lasketa. Löydätte siitä ties kuinka monta kopiota pitkin nettiä googlettamalla sanoilla "Gerda malaperis".) Minulla on kyllä Tove Janssonin muumikirja esperantoksi käännettynä tuolla toisen seinän vieressä, ja täällä jossain on myös esperantonkielinen Kalevala. Viime kerrasta, kun yritin opetella esperantoa, on jo pari vuotta. Hankin kirjat silloin.
Monet monikieliset ihmiset ovat esperantisteja tai ovat ainakin olleet, ovat joskus harrastaneet esperantoa hyödyksi asti ja hieman hiostettuina osaavat puhuakin sitä. Katson jopa olevani poikkeus, koska itse en ole lopultakaan jaksanut innostua siitä edes pakottautumalla. Tiedän, että se olisi palkitsevaa kielitieteilijälle. Sitä paitsi esperanto on luomuksena hyvin kiintoisa, ja sen sananjohtojärjestelmä on oikeasti nerokas, säännöllinen ja tehokas. Ymmärrän oikein hyvin ketä tahansa, joka rupeaa esperantokirjailijaksi vain saadakseen luoda sen avulla uusia merkitykseltään äärimmäisen pikkutarkkoja sanoja.
Esperantoksi nimittäin on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleenkin kaunokirjallisuutta. Vaikka kielen loi puolanjuutalainen lääkäri Białystokista, kirjalliset perinteet sille kehittivät unkarilaiset Gyula Bághy ja Kálmán Kalocsay. Jälkimmäinen herroista - varsin riimitajuinen runoniekka - oivalsi, että pornahtelukirjallisuuden luominen esperantoksi oli välttämätöntä kielen tekemiseksi houkuttelevaksi, ja julkaisi salanimellä Peter Peneter kokoelman "salaisia sonetteja" (Sekretaj sonetoj) eli eroottisia runoja. Olen vilkaissut niitä sanakirjan avulla ja todennut, että ne ovat ilmeisesti nykylukijankin näkökulmasta jopa häiritsevässä määrin mehukasta tavaraa, puhumattakaan siitä, miltä niiden on täytynyt tuntua kolmikymmenluvun ihmisistä. Merkittävin osa Kalocsaynkin työstä lienee kuitenkin ollut kaunokirjallisten antologioiden laatiminen ja toimittaminen eri maiden kirjallisuudesta. Esperantoksi on käsittääkseni alusta saakka pyritty kääntämään edustava valikoima eri maiden klassista kirjallisuutta: käytännössä antologiat ovat painottuneet Itä-Eurooppaan, Kiinaan ja Japaniin, jotka ovat perinteisesti esperantoharrastuksen vahvinta aluetta.
Joskus kuulee väitettävän, että esperanto on kieli ilman omaa kulttuuritaustaa. Tämä on tietysti silkkaa hölynpölyä. Itse asiassa sen perusteella, mitä siitä tiedän, sillä on oma kirjallinen kaanon ja omat sisäpiirivitsit. Netistä löytyy jonkin verran tietoa esperanton slangista, jota totta kai on syntynyt esperantokonferenssien laitamilla. En tiedä onko esperantoksi olemassa erityistä idiomaattista ilmausta, joka tarkoittaa esperantokonferenssiheilaa (sellainen on kuitenkin epäilemättä helppo keksiä, ottaen huomioon, miten helposti esperanto taipuu muodostamaan uusia sanoja - "kiertopalkinto" naisesta käytettynä haukkumasanana on tunnetusti ĉiesulino - ĉies "jokaisen, kaikkien" -ul- "henkilö, ihminen" -in- "nainen, feminiini" -o "substantiivi"), mutta jos joku kuvittelee, että niihin konferensseihin muka ei mentäisi jännittävien ulkomaalaisten seksipartnereiden perässä, hän uskoo varmaan joulupukkiinkin. Itse asiassa Vilkin-Favénin esperanton taskusanakirjan keskusteluesimerkit ovat täynnä turhankin paljastavia dialogeja esperantokonferenssiin valmistautuvista eri maiden nuorista (huom!) ihmisistä flirttailemassa toisilleen hienostuneen viisikymmenlukulaisesti. (Itse asiassa tuollainen vanhanaikainen ja viaton hakkailuleikki tuntuu nykynäkökulmasta puuduttavan rivolta juuri siksi, että se kiertää kuin kissa kuumaa puuroa todellista pääasiaansa eli seksiä ja verhoaa sen tympeän hienosteleviin sanakäänteisiin. Eräs syy siihen, miksi en voi sietää Tiina Kaarelaa, on hänen puuduttava tätimäinen tapansa viitata seksuaalisiin tekoihin teennäisellä korukielellä: ...mutta yhdessä asiassa heidän sointunsa soljuivat suloisesti yhteen, nimittäin rakkauden ihmeteoissa, myös vällyjen alla ja usein ilmankin. Sointunsa? Soljuivat?? Suloisesti???!! Rakkauden ihmeteoissa?!?!?!---VittupillukyrpäkullimulkkunussiinaipaneeperkelesaatanaaaaaaaaaAAAAAARGH!)
Esperanto on kaikkien aikojen menestynein keinotekoinen apukieli. Tämä täytyy voida sanoa ääneen siitäkin huolimatta, että kansainvälisiä apukieliä kehittelevät piirit ovat täynnä kaikenkarvaisia kiljukauloja, jotka esittelevät nerokkaita projektejaan vielä esperantoakin paremmiksi apukieliksi - heidän kielissään kun on se paha vika, ettei niitä yleensä puhu edes kielen keksijä kovin sujuvasti, saati sitten kukaan muu. Minulle ei ainakaan tulisi mieleenkään kehittää omaa keinotekoista kieltä muun kuin roolipelien tai fantasiakirjallisuuden tarpeisiin tai puhtaasti leikkikalukäyttöön, niin että voisin kääntää itse kielelleni muutaman lempikirjani ja tehdä ihmisiin vaikutuksen junassa lukemalla yksityisesti painattamaani ja sidottamaani kirjaa, jonka kannessa sitten lukisi esimerkiksi Mark Twain - Huckleberry Finnoqo ñâtzhéngàrtnökh. Keinotekoisen kansainvälisen apukielen markkinaraon on joka tapauksessa napannut esperanto, ehkä enemmän tuurilla ja hyvällä saumalla kuin ansioilla, ja minä en ole niin tyhmä, että yrittäisin kilpailla sen kanssa. Hieman reaalipolitiikan tajua pitää ihmisillä olla.
Joltain nettisivulta luin varsin uskottavan selityksen esperanton menestykselle: volapük, joka oli tosin säännöllinen, mutta järjettömän monimutkainen muoto-opiltaan, keräsi ensin kokoon ensimmäisen kansainvälisen apukieliliikkeen. Ensimmäisessä volapük-konferenssissa kuitenkin osoittautui, että kukaan ei ollut tyytyväinen kielen kielioppiin, ja väki joutui riitoihin siitä, miten sitä pitäisi parannella. Esperanto ilmaantui kuvioihin mukaan juuri silloin ja osoittautui niin paljon volapükiä paremmaksi, että suurin osa volapükisteistä loikkasi esperanton leiriin. Sitten kun esperanto vuorostaan joutui reformivaatimusten ristiaallokkoon, jäsenistössä oli olemassa jo volapükistien riitelyyn valmiiksi kyllästynyt kova ydin, jolle liikkeen säilyttäminen yhtenäisenä oli arvo sinänsä ja joka ei ruvennut väkisin poraamaan uusia ikkuna-aukkoja vesirajan alapuolelle siinä vaiheessa kun purkki jo purjehti kohtuullisen hyvin, eli kun esperanto oli saanut kohtuullisen määrän sujuvia puhujia ja toimi sekä kirjallisuuden että arkikommunikaation kielenä. Ne hölmöläiset, jotka porasivat ikkuna-aukkoja, lähtivät liikkeestä oman ido-nimisen projektinsa perään, ja sittemmin ido on lisääntynyt jakautumalla, eli siitä on puolestaan lohjennut omia "idoja" (esperantossa ido on oikeastaan johtopääte, jolla muodostetaan jälkeläistä tai poikasta tarkoittavia substantiiveja, esimerkiksi birdo on lintu ja birdido on linnunpoikanen). Toisin sanoen jäsenkunta oli valmiina, ja hajottajat saatiin liikkeestä ulos hajottamaan keskenään.
Esperanto havainnollistaa erinomaisesti sitä, mikä on vikana kokkariaanis-erektuslaisissa käsityksissä 1) kieli on vain kommunikaatioväline, johon on turha liittää nationalististyyppisiä lojaalisuudentunteita ja 2) luonnollisista kielistä ovat ikäviä kun niissä on epäloogisia ja humanistisia epäsäännöllisyyksiä. Kuten kaikki hyvin tietävät, esperantistit liittävät kieleensä hyvinkin nationalististyyppisiä lojaalisuudentunteita, vaikka niitä ei tietenkään saa kutsua nationalismiksi. (On jopa olemassa - kuulemma lähinnä vasemmistolaista internationalismia edustava - esperantojärjestö nimeltä Sennacieca Asocio Tutmonda, Kansakunnattomien maailmanliitto.) Esperantismiin kuuluu oleellisesti eri maissa matkustelu paikallisten esperantistiverkostojen turvin ja majoittamana; varsinkin Kiinan kaltaisessa maassa esperantismilla on juuri siksi arvaamattoman paljon merkitystä tavallisten ihmisten kansainvälisille kontakteille. Tämä synnyttää kokemuksen "kuvitellusta yhteisöstä" (imagined community), joka ei todellakaan eroa mitenkään oleellisesti nationalistien kuvittelemasta kansakuntayhteisöstä: perustuuhan se kielelle, kuten monet noista kansakunnista. Esperantistit itse asiassa puhuvat mielellään Esperantujosta, Esperantomaasta, joka realisoituu esimerkiksi noiden konferenssien yhteydessä. Esperantistit puhuttelevat toisiaan kai vieläkin sanalla samideano, joka tarkoittaa aatetoveria (sam- = sama, -ide- = aate, idea, -an- = jäsen, -o = substantiivi), ja kielen katsotaan itsessään sisältävän jonkinlaisen aatteellisen mielenilmauksen tai postulaatin, esperantoksi "sisäisen aatteen", la interna ideo. Esperantomaalla on oma lippu ja kansallislaulu, ja sillä on sisäiset ja muusta maailmasta suhteellisen riippumattomat aatesuuntauksensa ja oppiriitansa, jotka ilmeisesti perustuvat ainakin jossain määrin esperantokonferenssien antamiin päätöslauselmiin ja niissä ilmaistuihin tavoitteisiin. Interna ideo käsitetään lähtökohtaisesti "nationalismin" vastaisuudeksi, mutta sen voisi määritellä toisinkin: kansalliskielillä puhumista, joka on konferensseissa etikettivirhe, kutsutaan Esperantujossa krokodiladoksi (krokodil- = krokotiili, kansalliskielen puhuja, -ad- = toistuva tekeminen, tekeminen, -o = substantiivi), ja olisikin ehkä parempi pitää interna ideota krokodilismon vastaisena, jos krokodilismolla tarkoitetaan ahtaiden kansallisten etujen tai lojaalisuudentunteiden asettamista Esperantujon etujen edelle.
Toisin sanoen voidaan todeta, että esperantolla on oma itsestään syntynyt nationalisminsa. Edes sellainen kieli, joka on nimenomaisesti tarkoitettu neutraaliksi yhteydenpitovälineeksi, ei voi olla synnyttämättä omanlaisiaan tunteita ja intohimoja.
Mitä sitten tulee kielen "säännöllisyyteen" ja "loogisuuteen", nuo ristiriidat osoittavat, ettei ole mitään objektiivista mittapuuta kielen säännöllisyydelle. Esperanto ei esimerkiksi pronominiensa osalta ole niin säännöllinen kuin vaikkapa ketšua, jossa persoonapronominien monikko muodostetaan yksiköstä tavanomaisella monikonpäätteellä, siis ikään kuin ei sanottaisi "te", vaan "sinät". Esperanton persoonapronominit ovat mi = minä, ci = sinä (tämä on mitä ilmeisimmin lainattu puolasta, jossa ty "sinä" -pronominin datiivi on ci), li = hän (mies), ŝi = hän (nainen) - huomatkaa, että näille suomalais-ugrilaisia kieliä osaamattomille indoeurooppalaisille ei juolahtanut edes mieleen käyttää molemmista sukupuolista samaa pronominia, ni = me, vi = te (tämäkin on selvästi slaavilaiselta taholta), ili = he. Jostain inkojen jälkeläisestä tämä tällainen on aivan käsittämättömän epäloogista sössöä, mutta koska Zamenhof tunsi puolansa ja jiddišinsä lisäksi vain (indo)eurooppalaiset sivistyskielet ja venäjän, hänelle ei koskaan juolahtanut mieleenkään, että monikon säännöllistämisen voisi ulottaa näinkin pitkälle. Hän ei myöskään osannut itäaasialaisia kieliä, jolloin hänelle olisi voinut juolahtaa mieleen luopua monikonpäätteestä kokonaan ja ilmaista monikko vain toistamalla sana (sentyyppisiä monikkoja kuin auto auto = "autot" esiintyy esimerkiksi indonesiassa), puhumattakaan siitä, että hän olisi voinut luopua myös verbien aikamuodoista ja korvata ne adverbeilla (ts. "minä mennä koti" tarkoittaisi sekä "menen kotiin", "menin kotiin", "olen mennyt kotiin" ja "olin mennyt kotiin", mutta esim. "minä jo mennä koti" voisi tarkoittaa vain "olen mennyt kotiin", "minä silloin mennä koti" vain "menin kotiin", ja "minä jo ennen mennä koti" vain "olin mennyt kotiin").
Esperanton vastustajiin kuuluu hyvinkin vakavastiotettavia lingvistejä, jotka räyhäävät tämäntyyppisistä piirteistä ja pitävät niitä poliittisesti epäkorrekteina tai muuten vain epiksinä eurooppalaisuuksina. He ovat tietenkin oikeassa. Tilanne vain valitettavasti on se, että juna on jo jättänyt. Esperanto on jo keksitty, se on jo saanut omat puhujat ja oman kulttuurin, ja jos kielessä on mielestänne suunnitteluvirheitä, se on voi-voi. Sosiolingvisti minussa lähtee siitä, että esperanton nykyinen kielioppi on tapahtunut tosiasia, ja sitä voi korkeintaan hienoviilailla sieltä täältä samalla tavalla kuin minkä tahansa kielen kieliopin standardointi on hienoviilailua.
Esperanton kriitikot moittivat kieltä milloin liian suuresta sanajuurten lukumäärästä - onkin totta, että kun esperanton päätteitä voidaan käyttää myös sanajuurina, on syytä kysyä, mihin tarvitaankaan enää sanaa fari "tehdä", kun on jo kausatiiviverbin muodostuspääte igi (esperantistigi "käännyttää joku esperantistiksi"), tai mitä virkaa on adjektiivilla granda "suuri" ja sen vastakohdalla malgranda "pieni", kun "pienelle" ja "suurelle" on jo olemassa muodostuspäätteet eta ja ega (ridi nauraa, rideti hymyillä, varma lämmin, varmega kuuma) - milloin sen eurooppalaisista kielistä käännöslainaamista idiomeista ja sananlaskuista (puhumattakaan siitä, että kiinasta ja japanista sanasanaisesti käännetyt kaunokirjalliset teokset ovat oletettavasti poikineet esperantoon koko lailla itämaisperäistä fraseologiaa). Kaikki tämä on loppujen lopuksi tiikerin moittimista juovistaan ja kielen moittimista siitä, että se on kieltä. Kun kieli on opittu hyvin, sitä halutaan käyttää kaunokirjallisiin tarkoituksiin, jolloin sille luodaan omat idiomit, omat sisäiset viitejärjestelmät ja omat sisäpiirivitsit, joista tulee aikanaan niin erottamaton osa kieltä, että niiden oppiminen kuuluu oleellisesti itse kielen oppimiseen. Tämä luonnollisestikin herättää närkästystä niissä, joiden mielestä esperanton on tarkoitus olla yksinomaan kansainvälisen kommunikaation apuväline. Mutta koska esperanto on ihmisille laadittu kieli, siitä tulee kaikkien ominaisuuksiensa osalta ihmisten kieli siinä vaiheessa kun se saa merkittävästi puhujia.
Onkin ilmeistä, että ryhtyessään luomaan ihmisille yksinkertaista, helppoa ja säännönmukaista kieltä silmälääkäri Zamenhof ei ymmärtänyt idiomatiikan, sanontojen ja kulttuuristen sisäpiirivitsien viime kädessä olevan suurempi este kielen oppimiselle ja kulttuurien väliselle kommunikaatiolle kuin taivutusluokkien ja verbivartaloiden. Koska ihmiset ovat ihmisiä, heillä on paha tapa kehittää kaikenlaista humanismia kielen ympärille. Zamenhof muisteli aikoinaan kotikaupunkiaan, jonka "väestö koostuu" - tai koostui, ennen Hitlerin ja Stalinin vuosisataa - "neljästä erilaisesta elementistä: venäläisistä, puolalaisista, saksalaisista ja juutalaisista; jokainen näistä elementeistä puhui eri kieltä ja suhtautui epäystävällisesti muihin elementteihin. Tässä kaupungissa enemmän kuin missään muualla herkkä luonto tuntee monikielisyyden raskaan onnettomuuden ja vakuuttuu joka askelella siitä, että kielten erilaisuus on tärkein syy, joka hajottaa ihmiskunnan perheen" (En Bjelostoko la loĝantaro konsistas el kvar diversaj elementoj: rusoj, poloj, germanoj kaj hebreoj; ĉiu el tiuj ĉi elementoj parolas apartan lingvon kaj neamike rilatas la aliajn elementojn. En tiu urbo pli ol ie la impresema naturo sentas la multepezan malfeliĉon de diverslingveco kaj konvinkiĝas ĉe ĉiu paŝo, ke diverseco de lingvoj estas la ĉefa kaŭzo, kiu disigas la homan familion). Sitä vain hänkään ei ymmärtänyt, että esperanto on viime kädessä monessa mielessä vain viides kieli noiden neljän seuraksi ja että esperanton interna ideo on vain yksi kansallinen mytologia lisää. Kuvaavaa kyllä Zamenhof koetti itse jalostaa interna ideota mystiikaksi ja uskonnoksi nimeltä homaranismo - hom/ar/an/ismo - ihmis/kunnan/jäsen/yys - ja jos se olisi lyönyt läpi, esperanto ei olisi enää ollut pelkkä kieli kielipohjaisine "nationalismeineen", vaan esperantismi olisi muodostunut täysin esim. juutalaisuuteen verrattavaksi etnis-uskonnolliseksi kokonaisidentiteetiksi.
Hyväätarkoittava homaranismo on interna ideon valoisa puoli. Kuitenkin esperantokulttuuria on joku siitä vieraantunut ihan oikeasti arvostellut ilmiöstä, jota yllä kutsuin antikrokodilismoksi - ja sitä voi jo pitää interna ideon potentiaalisena pimeänä puolena. Minulla ei ole sinänsä mitään esperantoa vastaan. Toisin kuin monet romaanisia kieliä osaavat ihmiset, jotka pitävät sitä espanjan ja italian irvokkaana parodiana, minusta se on ihan mukava ja hauska keksintö, ja olen täysin vakuuttunut siitä, että maailma esperanton sisältä nähtynä on itse kullekin hyvin terveellinen täydennys maailmaan englannin, tuon Fox Newsin äidinkielen, sisältä nähtynä. Siitä vähästä esperantosta, jota olen silloin tällöin tullut oppineeksi, on ollut apua sekä espanjan että ranskan ymmärtämisessä (ei, en tosiaan ole luopunut nyttemmistä aikeistani oppia ranskaa). Annoin teille tämän merkinnän alussa linkin "Lernu!" ("Opi!") -sivustolle, josta löytyy käytännöllisesti katsoen kaikki esperanton oppimiseen tarvittava alkeistason oppikirjoista korkeatasoisiin lukukirjoihin (kyllä, siellä on myös se Gerda malaperis) ja kielioppikäsikirjoihin: vaikka en itse osaa esperantoa hyödyksi asti enkä pidä itseäni esperantistina, kehotan itse kutakin menemään sinne ja opettelemaan, jos se yhtään kiinnostaa. Antaŭen al la laboro!
Kuitenkin olen sitä mieltä, että interna ideo ja antikrokodilismo sisältävät aimo annoksen epämiellyttävää kulttuuritotalitarismia, joka juuri kaikessa hyväätarkoittavuudessaan voisi olla todella vaarallinen ja pelottava ilmiö, jos esperanto joskus nousisi haastajaksi englannille. En toki pidä englannista. Käytännöllisesti katsoen kaikki muut osaamani kielet sopisivat maailmankieliksi englantia paremmin, paitsi ehkä venäjä. (Iirin kielioppi on eksoottinen, mutta säännöllinen, ja pelottavan näköinen oikeinkirjoitus on selvästi englantia johdonmukaisemmassa suhteessa ääntämiseen.) Silti se, että krokotiilipuhe on kiellettyä esperantokonferensseissa ja se, että innokkaat esperantistit haaveilevat koko maailman muuttamisesta yhdeksi ainoaksi esperantokonferenssiksi - kieleltään ja arvoiltaan - soittaa jotain hyvin ikävästi kalkkaavaa kuolemankelloa.
Tietenkin englannilla on oma antikrokodilismonsa. Angloamerikkalaisen kulttuuriteollisuuden aivopesemät englannin kielen antikrokodilistiset edistäjät ovat sanoneet minusta netissä, vieläpä isoin kirjaimin: KUNPA KUKAAN SUOMALAINEN ASIANTUNTIJA EI VAJOAISI PANU HÖGLUNDIN SURKEAAN TILAAN. "Surkealla tilalla" he tarkoittavat jonninjoutavina pitämiensä "ei-suurten kielten" kuten puolan ja iirin osaamista; kyseinen suuraakkoskirjailija voihki suorastaan moraalista paatosta täynnä, että "suurista kielistä hän osaa vain englantia, saksaa, venäjää ja espanjaa, kahta jälkimmäistä huonosti". Suuren, ylikansallisen puolelle asettuminen on siis moraalista ja hyve; mutta voi tuota krokotiilien sukua, joka haluaa puhua ruotsia Suomessa, iiriä Irlannissa ja saksaa Itä-Belgiassa. - Tiedänpä erään esperantistinkin täältä Suomesta, joka on kiihkeä hurrivihaaja. Näen hänen ajattelunsa takana tämän saman antikrokodilismon: kuten esperantokonferenssissa on väärin ja krokotiilimaista puhua mitään muuta kuin esperantoa, Suomessa on saman logiikan mukaan väärin ja krokotiilimaista puhua mitään muuta kuin suomea.
Antikrokodilismo on ennen kaikkea eriseuraisuuden ja porukasta pois jättäytymisen kieltämistä, ja jos jokin minua ei miellytä niin se on juuri tuo asenne - tässä on ihan kyse lapsuuden traumoista, myönnän sen. Demokratiassa ja kansalaisoikeuksissa on kyse nimenomaan siitä, että saa halutessaan rauhassa olla krokotiili - esimerkiksi ns. pakkoruotsi tai pakkoiiri avaa ihmiselle uusia mahdollisuuksia olla krokotiili ja erottautua homaranistien massasta. Niin kauan kuin esperanto on vaihtoehto englannille, sitä kannattaa tukea ja opetella. Mutta jos kaduillamme alkaisi maleksia uhkaavan näköisiä vihreätähtisiin nahkarotseihin pukeutuneita jengejä ärähdellen kaikille suomea tai ruotsia puhuville ohikulkijoille: Ne krokodilu!, silloin olisi kyllä jo kansalaisvelvollisuus kieltäytyä puhumasta salutoninkaan vertaa esperantoa.
Interna ideo ja Zamenhof erehtyvät sikälikin, että etniset ristiriidat eivät todellakaan ole yksin kielten varassa. Paraguayssa valtaväestö vaihtaa luontevasti guaranín kielestä espanjaan ja takaisin tilanteen vaatimalla tavalla. Tämä ei ole estänyt Paraguayta käymästä aika ajoin holocaustin väärtiä tuhoamistaistelua omia guaraníta puhuvia intiaaniheimojaan vastaan (ja sitä on verrannut holocaustiin itse Elie Wiesel, jonka luulisi tietävän mistä puhuu). Bosniassa tunnetusti serbin, kroaatin ja bosnian kielten väliset erot ovat pikemminkin seurausta etnisistä ristiriidoista kuin niiden syy - kaikki kolme kirjakieltä perustuvat uusštokavialaisiin murteisiin. Pohjois-Irlannissa molemmat kansanryhmät puhuvat nykyisin kielimuotoa, jonka suhde englantiin on suunnilleen sama kuin skoonen ruotsiin - ts. englantia (ruotsia) osaava henkilö kykenee asian vaatimin ponnistuksin ymmärtämään Pohjois-Irlannin (Skoonen) asukkaiden kieltä, vaikka sen kuunteleminen aiheuttaakin hänelle tavattomia kärsimyksiä. Silti yhteinen kieli ei juurikaan ole vähentänyt vihanpitoa - pikemminkin on vain harmia siitä, että kumpikin osapuoli ymmärtää toistensa solvaukset ja kiroukset.
Monet monikieliset ihmiset ovat esperantisteja tai ovat ainakin olleet, ovat joskus harrastaneet esperantoa hyödyksi asti ja hieman hiostettuina osaavat puhuakin sitä. Katson jopa olevani poikkeus, koska itse en ole lopultakaan jaksanut innostua siitä edes pakottautumalla. Tiedän, että se olisi palkitsevaa kielitieteilijälle. Sitä paitsi esperanto on luomuksena hyvin kiintoisa, ja sen sananjohtojärjestelmä on oikeasti nerokas, säännöllinen ja tehokas. Ymmärrän oikein hyvin ketä tahansa, joka rupeaa esperantokirjailijaksi vain saadakseen luoda sen avulla uusia merkitykseltään äärimmäisen pikkutarkkoja sanoja.
Esperantoksi nimittäin on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleenkin kaunokirjallisuutta. Vaikka kielen loi puolanjuutalainen lääkäri Białystokista, kirjalliset perinteet sille kehittivät unkarilaiset Gyula Bághy ja Kálmán Kalocsay. Jälkimmäinen herroista - varsin riimitajuinen runoniekka - oivalsi, että pornahtelukirjallisuuden luominen esperantoksi oli välttämätöntä kielen tekemiseksi houkuttelevaksi, ja julkaisi salanimellä Peter Peneter kokoelman "salaisia sonetteja" (Sekretaj sonetoj) eli eroottisia runoja. Olen vilkaissut niitä sanakirjan avulla ja todennut, että ne ovat ilmeisesti nykylukijankin näkökulmasta jopa häiritsevässä määrin mehukasta tavaraa, puhumattakaan siitä, miltä niiden on täytynyt tuntua kolmikymmenluvun ihmisistä. Merkittävin osa Kalocsaynkin työstä lienee kuitenkin ollut kaunokirjallisten antologioiden laatiminen ja toimittaminen eri maiden kirjallisuudesta. Esperantoksi on käsittääkseni alusta saakka pyritty kääntämään edustava valikoima eri maiden klassista kirjallisuutta: käytännössä antologiat ovat painottuneet Itä-Eurooppaan, Kiinaan ja Japaniin, jotka ovat perinteisesti esperantoharrastuksen vahvinta aluetta.
Joskus kuulee väitettävän, että esperanto on kieli ilman omaa kulttuuritaustaa. Tämä on tietysti silkkaa hölynpölyä. Itse asiassa sen perusteella, mitä siitä tiedän, sillä on oma kirjallinen kaanon ja omat sisäpiirivitsit. Netistä löytyy jonkin verran tietoa esperanton slangista, jota totta kai on syntynyt esperantokonferenssien laitamilla. En tiedä onko esperantoksi olemassa erityistä idiomaattista ilmausta, joka tarkoittaa esperantokonferenssiheilaa (sellainen on kuitenkin epäilemättä helppo keksiä, ottaen huomioon, miten helposti esperanto taipuu muodostamaan uusia sanoja - "kiertopalkinto" naisesta käytettynä haukkumasanana on tunnetusti ĉiesulino - ĉies "jokaisen, kaikkien" -ul- "henkilö, ihminen" -in- "nainen, feminiini" -o "substantiivi"), mutta jos joku kuvittelee, että niihin konferensseihin muka ei mentäisi jännittävien ulkomaalaisten seksipartnereiden perässä, hän uskoo varmaan joulupukkiinkin. Itse asiassa Vilkin-Favénin esperanton taskusanakirjan keskusteluesimerkit ovat täynnä turhankin paljastavia dialogeja esperantokonferenssiin valmistautuvista eri maiden nuorista (huom!) ihmisistä flirttailemassa toisilleen hienostuneen viisikymmenlukulaisesti. (Itse asiassa tuollainen vanhanaikainen ja viaton hakkailuleikki tuntuu nykynäkökulmasta puuduttavan rivolta juuri siksi, että se kiertää kuin kissa kuumaa puuroa todellista pääasiaansa eli seksiä ja verhoaa sen tympeän hienosteleviin sanakäänteisiin. Eräs syy siihen, miksi en voi sietää Tiina Kaarelaa, on hänen puuduttava tätimäinen tapansa viitata seksuaalisiin tekoihin teennäisellä korukielellä: ...mutta yhdessä asiassa heidän sointunsa soljuivat suloisesti yhteen, nimittäin rakkauden ihmeteoissa, myös vällyjen alla ja usein ilmankin. Sointunsa? Soljuivat?? Suloisesti???!! Rakkauden ihmeteoissa?!?!?!---VittupillukyrpäkullimulkkunussiinaipaneeperkelesaatanaaaaaaaaaAAAAAARGH!)
Esperanto on kaikkien aikojen menestynein keinotekoinen apukieli. Tämä täytyy voida sanoa ääneen siitäkin huolimatta, että kansainvälisiä apukieliä kehittelevät piirit ovat täynnä kaikenkarvaisia kiljukauloja, jotka esittelevät nerokkaita projektejaan vielä esperantoakin paremmiksi apukieliksi - heidän kielissään kun on se paha vika, ettei niitä yleensä puhu edes kielen keksijä kovin sujuvasti, saati sitten kukaan muu. Minulle ei ainakaan tulisi mieleenkään kehittää omaa keinotekoista kieltä muun kuin roolipelien tai fantasiakirjallisuuden tarpeisiin tai puhtaasti leikkikalukäyttöön, niin että voisin kääntää itse kielelleni muutaman lempikirjani ja tehdä ihmisiin vaikutuksen junassa lukemalla yksityisesti painattamaani ja sidottamaani kirjaa, jonka kannessa sitten lukisi esimerkiksi Mark Twain - Huckleberry Finnoqo ñâtzhéngàrtnökh. Keinotekoisen kansainvälisen apukielen markkinaraon on joka tapauksessa napannut esperanto, ehkä enemmän tuurilla ja hyvällä saumalla kuin ansioilla, ja minä en ole niin tyhmä, että yrittäisin kilpailla sen kanssa. Hieman reaalipolitiikan tajua pitää ihmisillä olla.
Joltain nettisivulta luin varsin uskottavan selityksen esperanton menestykselle: volapük, joka oli tosin säännöllinen, mutta järjettömän monimutkainen muoto-opiltaan, keräsi ensin kokoon ensimmäisen kansainvälisen apukieliliikkeen. Ensimmäisessä volapük-konferenssissa kuitenkin osoittautui, että kukaan ei ollut tyytyväinen kielen kielioppiin, ja väki joutui riitoihin siitä, miten sitä pitäisi parannella. Esperanto ilmaantui kuvioihin mukaan juuri silloin ja osoittautui niin paljon volapükiä paremmaksi, että suurin osa volapükisteistä loikkasi esperanton leiriin. Sitten kun esperanto vuorostaan joutui reformivaatimusten ristiaallokkoon, jäsenistössä oli olemassa jo volapükistien riitelyyn valmiiksi kyllästynyt kova ydin, jolle liikkeen säilyttäminen yhtenäisenä oli arvo sinänsä ja joka ei ruvennut väkisin poraamaan uusia ikkuna-aukkoja vesirajan alapuolelle siinä vaiheessa kun purkki jo purjehti kohtuullisen hyvin, eli kun esperanto oli saanut kohtuullisen määrän sujuvia puhujia ja toimi sekä kirjallisuuden että arkikommunikaation kielenä. Ne hölmöläiset, jotka porasivat ikkuna-aukkoja, lähtivät liikkeestä oman ido-nimisen projektinsa perään, ja sittemmin ido on lisääntynyt jakautumalla, eli siitä on puolestaan lohjennut omia "idoja" (esperantossa ido on oikeastaan johtopääte, jolla muodostetaan jälkeläistä tai poikasta tarkoittavia substantiiveja, esimerkiksi birdo on lintu ja birdido on linnunpoikanen). Toisin sanoen jäsenkunta oli valmiina, ja hajottajat saatiin liikkeestä ulos hajottamaan keskenään.
Esperanto havainnollistaa erinomaisesti sitä, mikä on vikana kokkariaanis-erektuslaisissa käsityksissä 1) kieli on vain kommunikaatioväline, johon on turha liittää nationalististyyppisiä lojaalisuudentunteita ja 2) luonnollisista kielistä ovat ikäviä kun niissä on epäloogisia ja humanistisia epäsäännöllisyyksiä. Kuten kaikki hyvin tietävät, esperantistit liittävät kieleensä hyvinkin nationalististyyppisiä lojaalisuudentunteita, vaikka niitä ei tietenkään saa kutsua nationalismiksi. (On jopa olemassa - kuulemma lähinnä vasemmistolaista internationalismia edustava - esperantojärjestö nimeltä Sennacieca Asocio Tutmonda, Kansakunnattomien maailmanliitto.) Esperantismiin kuuluu oleellisesti eri maissa matkustelu paikallisten esperantistiverkostojen turvin ja majoittamana; varsinkin Kiinan kaltaisessa maassa esperantismilla on juuri siksi arvaamattoman paljon merkitystä tavallisten ihmisten kansainvälisille kontakteille. Tämä synnyttää kokemuksen "kuvitellusta yhteisöstä" (imagined community), joka ei todellakaan eroa mitenkään oleellisesti nationalistien kuvittelemasta kansakuntayhteisöstä: perustuuhan se kielelle, kuten monet noista kansakunnista. Esperantistit itse asiassa puhuvat mielellään Esperantujosta, Esperantomaasta, joka realisoituu esimerkiksi noiden konferenssien yhteydessä. Esperantistit puhuttelevat toisiaan kai vieläkin sanalla samideano, joka tarkoittaa aatetoveria (sam- = sama, -ide- = aate, idea, -an- = jäsen, -o = substantiivi), ja kielen katsotaan itsessään sisältävän jonkinlaisen aatteellisen mielenilmauksen tai postulaatin, esperantoksi "sisäisen aatteen", la interna ideo. Esperantomaalla on oma lippu ja kansallislaulu, ja sillä on sisäiset ja muusta maailmasta suhteellisen riippumattomat aatesuuntauksensa ja oppiriitansa, jotka ilmeisesti perustuvat ainakin jossain määrin esperantokonferenssien antamiin päätöslauselmiin ja niissä ilmaistuihin tavoitteisiin. Interna ideo käsitetään lähtökohtaisesti "nationalismin" vastaisuudeksi, mutta sen voisi määritellä toisinkin: kansalliskielillä puhumista, joka on konferensseissa etikettivirhe, kutsutaan Esperantujossa krokodiladoksi (krokodil- = krokotiili, kansalliskielen puhuja, -ad- = toistuva tekeminen, tekeminen, -o = substantiivi), ja olisikin ehkä parempi pitää interna ideota krokodilismon vastaisena, jos krokodilismolla tarkoitetaan ahtaiden kansallisten etujen tai lojaalisuudentunteiden asettamista Esperantujon etujen edelle.
Toisin sanoen voidaan todeta, että esperantolla on oma itsestään syntynyt nationalisminsa. Edes sellainen kieli, joka on nimenomaisesti tarkoitettu neutraaliksi yhteydenpitovälineeksi, ei voi olla synnyttämättä omanlaisiaan tunteita ja intohimoja.
Mitä sitten tulee kielen "säännöllisyyteen" ja "loogisuuteen", nuo ristiriidat osoittavat, ettei ole mitään objektiivista mittapuuta kielen säännöllisyydelle. Esperanto ei esimerkiksi pronominiensa osalta ole niin säännöllinen kuin vaikkapa ketšua, jossa persoonapronominien monikko muodostetaan yksiköstä tavanomaisella monikonpäätteellä, siis ikään kuin ei sanottaisi "te", vaan "sinät". Esperanton persoonapronominit ovat mi = minä, ci = sinä (tämä on mitä ilmeisimmin lainattu puolasta, jossa ty "sinä" -pronominin datiivi on ci), li = hän (mies), ŝi = hän (nainen) - huomatkaa, että näille suomalais-ugrilaisia kieliä osaamattomille indoeurooppalaisille ei juolahtanut edes mieleen käyttää molemmista sukupuolista samaa pronominia, ni = me, vi = te (tämäkin on selvästi slaavilaiselta taholta), ili = he. Jostain inkojen jälkeläisestä tämä tällainen on aivan käsittämättömän epäloogista sössöä, mutta koska Zamenhof tunsi puolansa ja jiddišinsä lisäksi vain (indo)eurooppalaiset sivistyskielet ja venäjän, hänelle ei koskaan juolahtanut mieleenkään, että monikon säännöllistämisen voisi ulottaa näinkin pitkälle. Hän ei myöskään osannut itäaasialaisia kieliä, jolloin hänelle olisi voinut juolahtaa mieleen luopua monikonpäätteestä kokonaan ja ilmaista monikko vain toistamalla sana (sentyyppisiä monikkoja kuin auto auto = "autot" esiintyy esimerkiksi indonesiassa), puhumattakaan siitä, että hän olisi voinut luopua myös verbien aikamuodoista ja korvata ne adverbeilla (ts. "minä mennä koti" tarkoittaisi sekä "menen kotiin", "menin kotiin", "olen mennyt kotiin" ja "olin mennyt kotiin", mutta esim. "minä jo mennä koti" voisi tarkoittaa vain "olen mennyt kotiin", "minä silloin mennä koti" vain "menin kotiin", ja "minä jo ennen mennä koti" vain "olin mennyt kotiin").
Esperanton vastustajiin kuuluu hyvinkin vakavastiotettavia lingvistejä, jotka räyhäävät tämäntyyppisistä piirteistä ja pitävät niitä poliittisesti epäkorrekteina tai muuten vain epiksinä eurooppalaisuuksina. He ovat tietenkin oikeassa. Tilanne vain valitettavasti on se, että juna on jo jättänyt. Esperanto on jo keksitty, se on jo saanut omat puhujat ja oman kulttuurin, ja jos kielessä on mielestänne suunnitteluvirheitä, se on voi-voi. Sosiolingvisti minussa lähtee siitä, että esperanton nykyinen kielioppi on tapahtunut tosiasia, ja sitä voi korkeintaan hienoviilailla sieltä täältä samalla tavalla kuin minkä tahansa kielen kieliopin standardointi on hienoviilailua.
Esperanton kriitikot moittivat kieltä milloin liian suuresta sanajuurten lukumäärästä - onkin totta, että kun esperanton päätteitä voidaan käyttää myös sanajuurina, on syytä kysyä, mihin tarvitaankaan enää sanaa fari "tehdä", kun on jo kausatiiviverbin muodostuspääte igi (esperantistigi "käännyttää joku esperantistiksi"), tai mitä virkaa on adjektiivilla granda "suuri" ja sen vastakohdalla malgranda "pieni", kun "pienelle" ja "suurelle" on jo olemassa muodostuspäätteet eta ja ega (ridi nauraa, rideti hymyillä, varma lämmin, varmega kuuma) - milloin sen eurooppalaisista kielistä käännöslainaamista idiomeista ja sananlaskuista (puhumattakaan siitä, että kiinasta ja japanista sanasanaisesti käännetyt kaunokirjalliset teokset ovat oletettavasti poikineet esperantoon koko lailla itämaisperäistä fraseologiaa). Kaikki tämä on loppujen lopuksi tiikerin moittimista juovistaan ja kielen moittimista siitä, että se on kieltä. Kun kieli on opittu hyvin, sitä halutaan käyttää kaunokirjallisiin tarkoituksiin, jolloin sille luodaan omat idiomit, omat sisäiset viitejärjestelmät ja omat sisäpiirivitsit, joista tulee aikanaan niin erottamaton osa kieltä, että niiden oppiminen kuuluu oleellisesti itse kielen oppimiseen. Tämä luonnollisestikin herättää närkästystä niissä, joiden mielestä esperanton on tarkoitus olla yksinomaan kansainvälisen kommunikaation apuväline. Mutta koska esperanto on ihmisille laadittu kieli, siitä tulee kaikkien ominaisuuksiensa osalta ihmisten kieli siinä vaiheessa kun se saa merkittävästi puhujia.
Onkin ilmeistä, että ryhtyessään luomaan ihmisille yksinkertaista, helppoa ja säännönmukaista kieltä silmälääkäri Zamenhof ei ymmärtänyt idiomatiikan, sanontojen ja kulttuuristen sisäpiirivitsien viime kädessä olevan suurempi este kielen oppimiselle ja kulttuurien väliselle kommunikaatiolle kuin taivutusluokkien ja verbivartaloiden. Koska ihmiset ovat ihmisiä, heillä on paha tapa kehittää kaikenlaista humanismia kielen ympärille. Zamenhof muisteli aikoinaan kotikaupunkiaan, jonka "väestö koostuu" - tai koostui, ennen Hitlerin ja Stalinin vuosisataa - "neljästä erilaisesta elementistä: venäläisistä, puolalaisista, saksalaisista ja juutalaisista; jokainen näistä elementeistä puhui eri kieltä ja suhtautui epäystävällisesti muihin elementteihin. Tässä kaupungissa enemmän kuin missään muualla herkkä luonto tuntee monikielisyyden raskaan onnettomuuden ja vakuuttuu joka askelella siitä, että kielten erilaisuus on tärkein syy, joka hajottaa ihmiskunnan perheen" (En Bjelostoko la loĝantaro konsistas el kvar diversaj elementoj: rusoj, poloj, germanoj kaj hebreoj; ĉiu el tiuj ĉi elementoj parolas apartan lingvon kaj neamike rilatas la aliajn elementojn. En tiu urbo pli ol ie la impresema naturo sentas la multepezan malfeliĉon de diverslingveco kaj konvinkiĝas ĉe ĉiu paŝo, ke diverseco de lingvoj estas la ĉefa kaŭzo, kiu disigas la homan familion). Sitä vain hänkään ei ymmärtänyt, että esperanto on viime kädessä monessa mielessä vain viides kieli noiden neljän seuraksi ja että esperanton interna ideo on vain yksi kansallinen mytologia lisää. Kuvaavaa kyllä Zamenhof koetti itse jalostaa interna ideota mystiikaksi ja uskonnoksi nimeltä homaranismo - hom/ar/an/ismo - ihmis/kunnan/jäsen/yys - ja jos se olisi lyönyt läpi, esperanto ei olisi enää ollut pelkkä kieli kielipohjaisine "nationalismeineen", vaan esperantismi olisi muodostunut täysin esim. juutalaisuuteen verrattavaksi etnis-uskonnolliseksi kokonaisidentiteetiksi.
Hyväätarkoittava homaranismo on interna ideon valoisa puoli. Kuitenkin esperantokulttuuria on joku siitä vieraantunut ihan oikeasti arvostellut ilmiöstä, jota yllä kutsuin antikrokodilismoksi - ja sitä voi jo pitää interna ideon potentiaalisena pimeänä puolena. Minulla ei ole sinänsä mitään esperantoa vastaan. Toisin kuin monet romaanisia kieliä osaavat ihmiset, jotka pitävät sitä espanjan ja italian irvokkaana parodiana, minusta se on ihan mukava ja hauska keksintö, ja olen täysin vakuuttunut siitä, että maailma esperanton sisältä nähtynä on itse kullekin hyvin terveellinen täydennys maailmaan englannin, tuon Fox Newsin äidinkielen, sisältä nähtynä. Siitä vähästä esperantosta, jota olen silloin tällöin tullut oppineeksi, on ollut apua sekä espanjan että ranskan ymmärtämisessä (ei, en tosiaan ole luopunut nyttemmistä aikeistani oppia ranskaa). Annoin teille tämän merkinnän alussa linkin "Lernu!" ("Opi!") -sivustolle, josta löytyy käytännöllisesti katsoen kaikki esperanton oppimiseen tarvittava alkeistason oppikirjoista korkeatasoisiin lukukirjoihin (kyllä, siellä on myös se Gerda malaperis) ja kielioppikäsikirjoihin: vaikka en itse osaa esperantoa hyödyksi asti enkä pidä itseäni esperantistina, kehotan itse kutakin menemään sinne ja opettelemaan, jos se yhtään kiinnostaa. Antaŭen al la laboro!
Kuitenkin olen sitä mieltä, että interna ideo ja antikrokodilismo sisältävät aimo annoksen epämiellyttävää kulttuuritotalitarismia, joka juuri kaikessa hyväätarkoittavuudessaan voisi olla todella vaarallinen ja pelottava ilmiö, jos esperanto joskus nousisi haastajaksi englannille. En toki pidä englannista. Käytännöllisesti katsoen kaikki muut osaamani kielet sopisivat maailmankieliksi englantia paremmin, paitsi ehkä venäjä. (Iirin kielioppi on eksoottinen, mutta säännöllinen, ja pelottavan näköinen oikeinkirjoitus on selvästi englantia johdonmukaisemmassa suhteessa ääntämiseen.) Silti se, että krokotiilipuhe on kiellettyä esperantokonferensseissa ja se, että innokkaat esperantistit haaveilevat koko maailman muuttamisesta yhdeksi ainoaksi esperantokonferenssiksi - kieleltään ja arvoiltaan - soittaa jotain hyvin ikävästi kalkkaavaa kuolemankelloa.
Tietenkin englannilla on oma antikrokodilismonsa. Angloamerikkalaisen kulttuuriteollisuuden aivopesemät englannin kielen antikrokodilistiset edistäjät ovat sanoneet minusta netissä, vieläpä isoin kirjaimin: KUNPA KUKAAN SUOMALAINEN ASIANTUNTIJA EI VAJOAISI PANU HÖGLUNDIN SURKEAAN TILAAN. "Surkealla tilalla" he tarkoittavat jonninjoutavina pitämiensä "ei-suurten kielten" kuten puolan ja iirin osaamista; kyseinen suuraakkoskirjailija voihki suorastaan moraalista paatosta täynnä, että "suurista kielistä hän osaa vain englantia, saksaa, venäjää ja espanjaa, kahta jälkimmäistä huonosti". Suuren, ylikansallisen puolelle asettuminen on siis moraalista ja hyve; mutta voi tuota krokotiilien sukua, joka haluaa puhua ruotsia Suomessa, iiriä Irlannissa ja saksaa Itä-Belgiassa. - Tiedänpä erään esperantistinkin täältä Suomesta, joka on kiihkeä hurrivihaaja. Näen hänen ajattelunsa takana tämän saman antikrokodilismon: kuten esperantokonferenssissa on väärin ja krokotiilimaista puhua mitään muuta kuin esperantoa, Suomessa on saman logiikan mukaan väärin ja krokotiilimaista puhua mitään muuta kuin suomea.
Antikrokodilismo on ennen kaikkea eriseuraisuuden ja porukasta pois jättäytymisen kieltämistä, ja jos jokin minua ei miellytä niin se on juuri tuo asenne - tässä on ihan kyse lapsuuden traumoista, myönnän sen. Demokratiassa ja kansalaisoikeuksissa on kyse nimenomaan siitä, että saa halutessaan rauhassa olla krokotiili - esimerkiksi ns. pakkoruotsi tai pakkoiiri avaa ihmiselle uusia mahdollisuuksia olla krokotiili ja erottautua homaranistien massasta. Niin kauan kuin esperanto on vaihtoehto englannille, sitä kannattaa tukea ja opetella. Mutta jos kaduillamme alkaisi maleksia uhkaavan näköisiä vihreätähtisiin nahkarotseihin pukeutuneita jengejä ärähdellen kaikille suomea tai ruotsia puhuville ohikulkijoille: Ne krokodilu!, silloin olisi kyllä jo kansalaisvelvollisuus kieltäytyä puhumasta salutoninkaan vertaa esperantoa.
Interna ideo ja Zamenhof erehtyvät sikälikin, että etniset ristiriidat eivät todellakaan ole yksin kielten varassa. Paraguayssa valtaväestö vaihtaa luontevasti guaranín kielestä espanjaan ja takaisin tilanteen vaatimalla tavalla. Tämä ei ole estänyt Paraguayta käymästä aika ajoin holocaustin väärtiä tuhoamistaistelua omia guaraníta puhuvia intiaaniheimojaan vastaan (ja sitä on verrannut holocaustiin itse Elie Wiesel, jonka luulisi tietävän mistä puhuu). Bosniassa tunnetusti serbin, kroaatin ja bosnian kielten väliset erot ovat pikemminkin seurausta etnisistä ristiriidoista kuin niiden syy - kaikki kolme kirjakieltä perustuvat uusštokavialaisiin murteisiin. Pohjois-Irlannissa molemmat kansanryhmät puhuvat nykyisin kielimuotoa, jonka suhde englantiin on suunnilleen sama kuin skoonen ruotsiin - ts. englantia (ruotsia) osaava henkilö kykenee asian vaatimin ponnistuksin ymmärtämään Pohjois-Irlannin (Skoonen) asukkaiden kieltä, vaikka sen kuunteleminen aiheuttaakin hänelle tavattomia kärsimyksiä. Silti yhteinen kieli ei juurikaan ole vähentänyt vihanpitoa - pikemminkin on vain harmia siitä, että kumpikin osapuoli ymmärtää toistensa solvaukset ja kiroukset.
tiistai 28. kesäkuuta 2005
Se kuuluisa oikeusjuttu
Blogimaailmaa ja vähän laajempiakin piirejä jopa netin ulkopuolella on viime aikoina hätkähdyttänyt merkillinen oikeusjutun alku, jossa vastakkain ovat EFFIn johtoon kuuluva juristi Herkko Hietanen ja muudan nimeltä mainitsematon lounaskuppila. Hietanen tunnetusti kirjoitti nimeltä mainitsemattomalle lounaskuppilalle valituksen sen palvelun laadusta, mutta reklamaatioon ei reagoitu millään tavalla. Tämän jälkeen Hietanen pani valituksensa nettiin. Sanottakoon, että minulla ei sinänsä ole mitään syytä pitää Hietasen puolta, koska valituksesta saa mielikuvan kopeasta juristisnobista. Kuitenkin tapauksen tosiasiat ovat jokseenkin selvät: valitus on perusteltu, asiallinen ja yksityiskohtainen, olkoonkin että siitä syntyy sellainen vaikutelma kuin seurueen ulkoasu - mahdollisesti rennon nörttimäinen? - ei olisi miellyttänyt nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan henkilökuntaa, joten he olisivat päättäneet tehdä nörteille jäynän: tarjoilija, hovi ja ravintolapäällikkö näyttävät suunnilleen toimineen yhdessä kompuksessa näiden vieraiden kiusaamiseksi.
Mitäs siitä. Mutta kaikkein käsittämättömin on kyllä ravintolan reaktio: Hietanen uhataan haastaa oikeuteen ja häneltä vaaditaan vahingonkorvauksia. Ei ole vielä selvää, minkä pykälän nojalla. En ole lainoppinut, mutta kyllä minäkin sentään jotain tiedän - en tosin sellaista pykälää, jonka nojalla Hietasta voisi tuomita yhtään mistään. Vahingonteko (rikoslain 35. luku) edellyttäisi, että jotain fyysisesti olemassaolevaa olisi rikottu. Kunnianloukkaus ei voi kohdistua oikeushenkilöön, eikä kunnianloukkauksena pidetä elinkeinotoiminnan legitiimiä arvostelua. Toisin sanoen silläkään pykälällä ei pitkälle pötkitä.
Tarinassa on pohtimisen arvoista ainoastaan se, mistä nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja on kehittänyt sellaisen hybriksen, että kuvittelee voivansa noin vain vaatia vahingonkorvauksia nimeämättä edes rikosta. Onko yhteiskunnan ilmapiiri mennyt sellaiseksi, että kun joku on työnantajan asemassa, se nousee hänelle niin pahasti päähän, että hän kuvittelee voivansa tehdä mitä vain? Ja mikä tuollaisiin kaikkivaltiuskuvitelmiin on syynä? Kenties se, että kaikenlaisia kettutyttöjä ja muita stanssattuposkisia aktivisteja on viime vuosina pamputettu olan takaa, mikä on sitten saanut maailmanparantajat valittamaan, että poliisi pitää vain pääoman ja kapitalistin puolta - ja nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja on sitten mennyt uskomaan sinkiläposkien alakulttuurin sisäiseen käyttöön tarkoitettuun propagandaan ja oikeasti kuvitellut lain pitävän hänen puoltaan asiakasta vastaan?
En toki olisi Panu, ellen ottaisi tähän antifeminististä näkökulmaa: tuo tekaistu syyte on tasan samanlainen kuin ne tekaistut syytteet ja syyteuhkailut, joita olen saanut kokea ns. fasistisen pahuuden edustajilta. Jos ylläoleva teoriani on oikea, se viittaa siihen, että tällaisia järjettömiä syytteitä erehtyy esittämään nimenomaan se taho yhteiskunnassa, joka katsoo olevansa niskan päällä ja lain olevan pikemminkin hänen puolellaan kuin vastapuolen. Voimme siis katsoa, että naiset ovat voiton puolella ja miehet altavastaajina.
Oikeudenkäynnistä - jos siis tämä farssi menee edes syyteharkintaan asti - tulee joka tapauksessa hauska kuin tynnyrillinen apinoita. Nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja häviää sen läpihuutojuttuna, minkä jälkeen Herkko Hietanen voi puolestaan vaatia pitkän pennin vahingonkorvausta väärästä ilmiannosta. Eikä nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja varmaan tajua, miten se nyt näin meni.
Hmm-m. Tulee tästä tietysti mieleen muutakin kuin nuo nuorten naisten esittämät kunnianloukkaussyytteet. Nimittäin se tamperelaisen herrasmieshistorioitsijan ja menetettyjen itäalueidemme arvostetun palauttajan minusta tekemä rikosilmoitus, joka sitten kuivui kokoon.
Mitäs siitä. Mutta kaikkein käsittämättömin on kyllä ravintolan reaktio: Hietanen uhataan haastaa oikeuteen ja häneltä vaaditaan vahingonkorvauksia. Ei ole vielä selvää, minkä pykälän nojalla. En ole lainoppinut, mutta kyllä minäkin sentään jotain tiedän - en tosin sellaista pykälää, jonka nojalla Hietasta voisi tuomita yhtään mistään. Vahingonteko (rikoslain 35. luku) edellyttäisi, että jotain fyysisesti olemassaolevaa olisi rikottu. Kunnianloukkaus ei voi kohdistua oikeushenkilöön, eikä kunnianloukkauksena pidetä elinkeinotoiminnan legitiimiä arvostelua. Toisin sanoen silläkään pykälällä ei pitkälle pötkitä.
Tarinassa on pohtimisen arvoista ainoastaan se, mistä nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja on kehittänyt sellaisen hybriksen, että kuvittelee voivansa noin vain vaatia vahingonkorvauksia nimeämättä edes rikosta. Onko yhteiskunnan ilmapiiri mennyt sellaiseksi, että kun joku on työnantajan asemassa, se nousee hänelle niin pahasti päähän, että hän kuvittelee voivansa tehdä mitä vain? Ja mikä tuollaisiin kaikkivaltiuskuvitelmiin on syynä? Kenties se, että kaikenlaisia kettutyttöjä ja muita stanssattuposkisia aktivisteja on viime vuosina pamputettu olan takaa, mikä on sitten saanut maailmanparantajat valittamaan, että poliisi pitää vain pääoman ja kapitalistin puolta - ja nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja on sitten mennyt uskomaan sinkiläposkien alakulttuurin sisäiseen käyttöön tarkoitettuun propagandaan ja oikeasti kuvitellut lain pitävän hänen puoltaan asiakasta vastaan?
En toki olisi Panu, ellen ottaisi tähän antifeminististä näkökulmaa: tuo tekaistu syyte on tasan samanlainen kuin ne tekaistut syytteet ja syyteuhkailut, joita olen saanut kokea ns. fasistisen pahuuden edustajilta. Jos ylläoleva teoriani on oikea, se viittaa siihen, että tällaisia järjettömiä syytteitä erehtyy esittämään nimenomaan se taho yhteiskunnassa, joka katsoo olevansa niskan päällä ja lain olevan pikemminkin hänen puolellaan kuin vastapuolen. Voimme siis katsoa, että naiset ovat voiton puolella ja miehet altavastaajina.
Oikeudenkäynnistä - jos siis tämä farssi menee edes syyteharkintaan asti - tulee joka tapauksessa hauska kuin tynnyrillinen apinoita. Nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja häviää sen läpihuutojuttuna, minkä jälkeen Herkko Hietanen voi puolestaan vaatia pitkän pennin vahingonkorvausta väärästä ilmiannosta. Eikä nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja varmaan tajua, miten se nyt näin meni.
Hmm-m. Tulee tästä tietysti mieleen muutakin kuin nuo nuorten naisten esittämät kunnianloukkaussyytteet. Nimittäin se tamperelaisen herrasmieshistorioitsijan ja menetettyjen itäalueidemme arvostetun palauttajan minusta tekemä rikosilmoitus, joka sitten kuivui kokoon.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2005
Uusi blogilista...
...pelaa näköjään merkityillä korteilla: Notatkin/Plökin päivitykset eivät näy siellä.
Sensuurilla on monet tiet ja monet keinot.
Sensuurilla on monet tiet ja monet keinot.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)