Mi neniam lernis paroli bonan Esperanton

En ole koskaan oppinut puhumaan esperantoa hyvin. Olen useita kertoja aloittanut sen opettelun, mutten ole kertaakaan saanut esperanton taitoani niin hyväksi, että voisin käyttää sitä luovasti. (Tällaiselle henkilölle on vakiintunut nimikin esperantoksi: eterna komencanto, ikuinen aloittelija. On jokseenkin hupaisaa, että sinä aikana, kun olen oppinut hyvää puolaa, erinomaista iiriä, auttavaa venäjää ja kotitarve-espanjaa, olen jäänyt esperantossa eterna komencanton asteelle.) En ole ilmeisesti kertaakaan lukenut kokonaista kirjaa esperantoksi, vaikka luoja tietää että olen aina silloin tällöin innostunut yrittämään. (Claude Pironin kieltä opiskeleville suunnattua jännäriä "Gerda on kadonnut!" - esperantoksi Gerda malaperis! - ei todellakaan lasketa. Löydätte siitä ties kuinka monta kopiota pitkin nettiä googlettamalla sanoilla "Gerda malaperis".) Minulla on kyllä Tove Janssonin muumikirja esperantoksi käännettynä tuolla toisen seinän vieressä, ja täällä jossain on myös esperantonkielinen Kalevala. Viime kerrasta, kun yritin opetella esperantoa, on jo pari vuotta. Hankin kirjat silloin.

Monet monikieliset ihmiset ovat esperantisteja tai ovat ainakin olleet, ovat joskus harrastaneet esperantoa hyödyksi asti ja hieman hiostettuina osaavat puhuakin sitä. Katson jopa olevani poikkeus, koska itse en ole lopultakaan jaksanut innostua siitä edes pakottautumalla. Tiedän, että se olisi palkitsevaa kielitieteilijälle. Sitä paitsi esperanto on luomuksena hyvin kiintoisa, ja sen sananjohtojärjestelmä on oikeasti nerokas, säännöllinen ja tehokas. Ymmärrän oikein hyvin ketä tahansa, joka rupeaa esperantokirjailijaksi vain saadakseen luoda sen avulla uusia merkitykseltään äärimmäisen pikkutarkkoja sanoja.

Esperantoksi nimittäin on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleenkin kaunokirjallisuutta. Vaikka kielen loi puolanjuutalainen lääkäri Białystokista, kirjalliset perinteet sille kehittivät unkarilaiset Gyula Bághy ja Kálmán Kalocsay. Jälkimmäinen herroista - varsin riimitajuinen runoniekka - oivalsi, että pornahtelukirjallisuuden luominen esperantoksi oli välttämätöntä kielen tekemiseksi houkuttelevaksi, ja julkaisi salanimellä Peter Peneter kokoelman "salaisia sonetteja" (Sekretaj sonetoj) eli eroottisia runoja. Olen vilkaissut niitä sanakirjan avulla ja todennut, että ne ovat ilmeisesti nykylukijankin näkökulmasta jopa häiritsevässä määrin mehukasta tavaraa, puhumattakaan siitä, miltä niiden on täytynyt tuntua kolmikymmenluvun ihmisistä. Merkittävin osa Kalocsaynkin työstä lienee kuitenkin ollut kaunokirjallisten antologioiden laatiminen ja toimittaminen eri maiden kirjallisuudesta. Esperantoksi on käsittääkseni alusta saakka pyritty kääntämään edustava valikoima eri maiden klassista kirjallisuutta: käytännössä antologiat ovat painottuneet Itä-Eurooppaan, Kiinaan ja Japaniin, jotka ovat perinteisesti esperantoharrastuksen vahvinta aluetta.

Joskus kuulee väitettävän, että esperanto on kieli ilman omaa kulttuuritaustaa. Tämä on tietysti silkkaa hölynpölyä. Itse asiassa sen perusteella, mitä siitä tiedän, sillä on oma kirjallinen kaanon ja omat sisäpiirivitsit. Netistä löytyy jonkin verran tietoa esperanton slangista, jota totta kai on syntynyt esperantokonferenssien laitamilla. En tiedä onko esperantoksi olemassa erityistä idiomaattista ilmausta, joka tarkoittaa esperantokonferenssiheilaa (sellainen on kuitenkin epäilemättä helppo keksiä, ottaen huomioon, miten helposti esperanto taipuu muodostamaan uusia sanoja - "kiertopalkinto" naisesta käytettynä haukkumasanana on tunnetusti ĉiesulino - ĉies "jokaisen, kaikkien" -ul- "henkilö, ihminen" -in- "nainen, feminiini" -o "substantiivi"), mutta jos joku kuvittelee, että niihin konferensseihin muka ei mentäisi jännittävien ulkomaalaisten seksipartnereiden perässä, hän uskoo varmaan joulupukkiinkin. Itse asiassa Vilkin-Favénin esperanton taskusanakirjan keskusteluesimerkit ovat täynnä turhankin paljastavia dialogeja esperantokonferenssiin valmistautuvista eri maiden nuorista (huom!) ihmisistä flirttailemassa toisilleen hienostuneen viisikymmenlukulaisesti. (Itse asiassa tuollainen vanhanaikainen ja viaton hakkailuleikki tuntuu nykynäkökulmasta puuduttavan rivolta juuri siksi, että se kiertää kuin kissa kuumaa puuroa todellista pääasiaansa eli seksiä ja verhoaa sen tympeän hienosteleviin sanakäänteisiin. Eräs syy siihen, miksi en voi sietää Tiina Kaarelaa, on hänen puuduttava tätimäinen tapansa viitata seksuaalisiin tekoihin teennäisellä korukielellä: ...mutta yhdessä asiassa heidän sointunsa soljuivat suloisesti yhteen, nimittäin rakkauden ihmeteoissa, myös vällyjen alla ja usein ilmankin. Sointunsa? Soljuivat?? Suloisesti???!! Rakkauden ihmeteoissa?!?!?!---VittupillukyrpäkullimulkkunussiinaipaneeperkelesaatanaaaaaaaaaAAAAAARGH!)

Esperanto on kaikkien aikojen menestynein keinotekoinen apukieli. Tämä täytyy voida sanoa ääneen siitäkin huolimatta, että kansainvälisiä apukieliä kehittelevät piirit ovat täynnä kaikenkarvaisia kiljukauloja, jotka esittelevät nerokkaita projektejaan vielä esperantoakin paremmiksi apukieliksi - heidän kielissään kun on se paha vika, ettei niitä yleensä puhu edes kielen keksijä kovin sujuvasti, saati sitten kukaan muu. Minulle ei ainakaan tulisi mieleenkään kehittää omaa keinotekoista kieltä muun kuin roolipelien tai fantasiakirjallisuuden tarpeisiin tai puhtaasti leikkikalukäyttöön, niin että voisin kääntää itse kielelleni muutaman lempikirjani ja tehdä ihmisiin vaikutuksen junassa lukemalla yksityisesti painattamaani ja sidottamaani kirjaa, jonka kannessa sitten lukisi esimerkiksi Mark Twain - Huckleberry Finnoqo ñâtzhéngàrtnökh. Keinotekoisen kansainvälisen apukielen markkinaraon on joka tapauksessa napannut esperanto, ehkä enemmän tuurilla ja hyvällä saumalla kuin ansioilla, ja minä en ole niin tyhmä, että yrittäisin kilpailla sen kanssa. Hieman reaalipolitiikan tajua pitää ihmisillä olla.

Joltain nettisivulta luin varsin uskottavan selityksen esperanton menestykselle: volapük, joka oli tosin säännöllinen, mutta järjettömän monimutkainen muoto-opiltaan, keräsi ensin kokoon ensimmäisen kansainvälisen apukieliliikkeen. Ensimmäisessä volapük-konferenssissa kuitenkin osoittautui, että kukaan ei ollut tyytyväinen kielen kielioppiin, ja väki joutui riitoihin siitä, miten sitä pitäisi parannella. Esperanto ilmaantui kuvioihin mukaan juuri silloin ja osoittautui niin paljon volapükiä paremmaksi, että suurin osa volapükisteistä loikkasi esperanton leiriin. Sitten kun esperanto vuorostaan joutui reformivaatimusten ristiaallokkoon, jäsenistössä oli olemassa jo volapükistien riitelyyn valmiiksi kyllästynyt kova ydin, jolle liikkeen säilyttäminen yhtenäisenä oli arvo sinänsä ja joka ei ruvennut väkisin poraamaan uusia ikkuna-aukkoja vesirajan alapuolelle siinä vaiheessa kun purkki jo purjehti kohtuullisen hyvin, eli kun esperanto oli saanut kohtuullisen määrän sujuvia puhujia ja toimi sekä kirjallisuuden että arkikommunikaation kielenä. Ne hölmöläiset, jotka porasivat ikkuna-aukkoja, lähtivät liikkeestä oman ido-nimisen projektinsa perään, ja sittemmin ido on lisääntynyt jakautumalla, eli siitä on puolestaan lohjennut omia "idoja" (esperantossa ido on oikeastaan johtopääte, jolla muodostetaan jälkeläistä tai poikasta tarkoittavia substantiiveja, esimerkiksi birdo on lintu ja birdido on linnunpoikanen). Toisin sanoen jäsenkunta oli valmiina, ja hajottajat saatiin liikkeestä ulos hajottamaan keskenään.

Esperanto havainnollistaa erinomaisesti sitä, mikä on vikana kokkariaanis-erektuslaisissa käsityksissä 1) kieli on vain kommunikaatioväline, johon on turha liittää nationalististyyppisiä lojaalisuudentunteita ja 2) luonnollisista kielistä ovat ikäviä kun niissä on epäloogisia ja humanistisia epäsäännöllisyyksiä. Kuten kaikki hyvin tietävät, esperantistit liittävät kieleensä hyvinkin nationalististyyppisiä lojaalisuudentunteita, vaikka niitä ei tietenkään saa kutsua nationalismiksi. (On jopa olemassa - kuulemma lähinnä vasemmistolaista internationalismia edustava - esperantojärjestö nimeltä Sennacieca Asocio Tutmonda, Kansakunnattomien maailmanliitto.) Esperantismiin kuuluu oleellisesti eri maissa matkustelu paikallisten esperantistiverkostojen turvin ja majoittamana; varsinkin Kiinan kaltaisessa maassa esperantismilla on juuri siksi arvaamattoman paljon merkitystä tavallisten ihmisten kansainvälisille kontakteille. Tämä synnyttää kokemuksen "kuvitellusta yhteisöstä" (imagined community), joka ei todellakaan eroa mitenkään oleellisesti nationalistien kuvittelemasta kansakuntayhteisöstä: perustuuhan se kielelle, kuten monet noista kansakunnista. Esperantistit itse asiassa puhuvat mielellään Esperantujosta, Esperantomaasta, joka realisoituu esimerkiksi noiden konferenssien yhteydessä. Esperantistit puhuttelevat toisiaan kai vieläkin sanalla samideano, joka tarkoittaa aatetoveria (sam- = sama, -ide- = aate, idea, -an- = jäsen, -o = substantiivi), ja kielen katsotaan itsessään sisältävän jonkinlaisen aatteellisen mielenilmauksen tai postulaatin, esperantoksi "sisäisen aatteen", la interna ideo. Esperantomaalla on oma lippu ja kansallislaulu, ja sillä on sisäiset ja muusta maailmasta suhteellisen riippumattomat aatesuuntauksensa ja oppiriitansa, jotka ilmeisesti perustuvat ainakin jossain määrin esperantokonferenssien antamiin päätöslauselmiin ja niissä ilmaistuihin tavoitteisiin. Interna ideo käsitetään lähtökohtaisesti "nationalismin" vastaisuudeksi, mutta sen voisi määritellä toisinkin: kansalliskielillä puhumista, joka on konferensseissa etikettivirhe, kutsutaan Esperantujossa krokodiladoksi (krokodil- = krokotiili, kansalliskielen puhuja, -ad- = toistuva tekeminen, tekeminen, -o = substantiivi), ja olisikin ehkä parempi pitää interna ideota krokodilismon vastaisena, jos krokodilismolla tarkoitetaan ahtaiden kansallisten etujen tai lojaalisuudentunteiden asettamista Esperantujon etujen edelle.

Toisin sanoen voidaan todeta, että esperantolla on oma itsestään syntynyt nationalisminsa. Edes sellainen kieli, joka on nimenomaisesti tarkoitettu neutraaliksi yhteydenpitovälineeksi, ei voi olla synnyttämättä omanlaisiaan tunteita ja intohimoja.

Mitä sitten tulee kielen "säännöllisyyteen" ja "loogisuuteen", nuo ristiriidat osoittavat, ettei ole mitään objektiivista mittapuuta kielen säännöllisyydelle. Esperanto ei esimerkiksi pronominiensa osalta ole niin säännöllinen kuin vaikkapa ketšua, jossa persoonapronominien monikko muodostetaan yksiköstä tavanomaisella monikonpäätteellä, siis ikään kuin ei sanottaisi "te", vaan "sinät". Esperanton persoonapronominit ovat mi = minä, ci = sinä (tämä on mitä ilmeisimmin lainattu puolasta, jossa ty "sinä" -pronominin datiivi on ci), li = hän (mies), ŝi = hän (nainen) - huomatkaa, että näille suomalais-ugrilaisia kieliä osaamattomille indoeurooppalaisille ei juolahtanut edes mieleen käyttää molemmista sukupuolista samaa pronominia, ni = me, vi = te (tämäkin on selvästi slaavilaiselta taholta), ili = he. Jostain inkojen jälkeläisestä tämä tällainen on aivan käsittämättömän epäloogista sössöä, mutta koska Zamenhof tunsi puolansa ja jiddišinsä lisäksi vain (indo)eurooppalaiset sivistyskielet ja venäjän, hänelle ei koskaan juolahtanut mieleenkään, että monikon säännöllistämisen voisi ulottaa näinkin pitkälle. Hän ei myöskään osannut itäaasialaisia kieliä, jolloin hänelle olisi voinut juolahtaa mieleen luopua monikonpäätteestä kokonaan ja ilmaista monikko vain toistamalla sana (sentyyppisiä monikkoja kuin auto auto = "autot" esiintyy esimerkiksi indonesiassa), puhumattakaan siitä, että hän olisi voinut luopua myös verbien aikamuodoista ja korvata ne adverbeilla (ts. "minä mennä koti" tarkoittaisi sekä "menen kotiin", "menin kotiin", "olen mennyt kotiin" ja "olin mennyt kotiin", mutta esim. "minä jo mennä koti" voisi tarkoittaa vain "olen mennyt kotiin", "minä silloin mennä koti" vain "menin kotiin", ja "minä jo ennen mennä koti" vain "olin mennyt kotiin").

Esperanton vastustajiin kuuluu hyvinkin vakavastiotettavia lingvistejä, jotka räyhäävät tämäntyyppisistä piirteistä ja pitävät niitä poliittisesti epäkorrekteina tai muuten vain epiksinä eurooppalaisuuksina. He ovat tietenkin oikeassa. Tilanne vain valitettavasti on se, että juna on jo jättänyt. Esperanto on jo keksitty, se on jo saanut omat puhujat ja oman kulttuurin, ja jos kielessä on mielestänne suunnitteluvirheitä, se on voi-voi. Sosiolingvisti minussa lähtee siitä, että esperanton nykyinen kielioppi on tapahtunut tosiasia, ja sitä voi korkeintaan hienoviilailla sieltä täältä samalla tavalla kuin minkä tahansa kielen kieliopin standardointi on hienoviilailua.

Esperanton kriitikot moittivat kieltä milloin liian suuresta sanajuurten lukumäärästä - onkin totta, että kun esperanton päätteitä voidaan käyttää myös sanajuurina, on syytä kysyä, mihin tarvitaankaan enää sanaa fari "tehdä", kun on jo kausatiiviverbin muodostuspääte igi (esperantistigi "käännyttää joku esperantistiksi"), tai mitä virkaa on adjektiivilla granda "suuri" ja sen vastakohdalla malgranda "pieni", kun "pienelle" ja "suurelle" on jo olemassa muodostuspäätteet eta ja ega (ridi nauraa, rideti hymyillä, varma lämmin, varmega kuuma) - milloin sen eurooppalaisista kielistä käännöslainaamista idiomeista ja sananlaskuista (puhumattakaan siitä, että kiinasta ja japanista sanasanaisesti käännetyt kaunokirjalliset teokset ovat oletettavasti poikineet esperantoon koko lailla itämaisperäistä fraseologiaa). Kaikki tämä on loppujen lopuksi tiikerin moittimista juovistaan ja kielen moittimista siitä, että se on kieltä. Kun kieli on opittu hyvin, sitä halutaan käyttää kaunokirjallisiin tarkoituksiin, jolloin sille luodaan omat idiomit, omat sisäiset viitejärjestelmät ja omat sisäpiirivitsit, joista tulee aikanaan niin erottamaton osa kieltä, että niiden oppiminen kuuluu oleellisesti itse kielen oppimiseen. Tämä luonnollisestikin herättää närkästystä niissä, joiden mielestä esperanton on tarkoitus olla yksinomaan kansainvälisen kommunikaation apuväline. Mutta koska esperanto on ihmisille laadittu kieli, siitä tulee kaikkien ominaisuuksiensa osalta ihmisten kieli siinä vaiheessa kun se saa merkittävästi puhujia.

Onkin ilmeistä, että ryhtyessään luomaan ihmisille yksinkertaista, helppoa ja säännönmukaista kieltä silmälääkäri Zamenhof ei ymmärtänyt idiomatiikan, sanontojen ja kulttuuristen sisäpiirivitsien viime kädessä olevan suurempi este kielen oppimiselle ja kulttuurien väliselle kommunikaatiolle kuin taivutusluokkien ja verbivartaloiden. Koska ihmiset ovat ihmisiä, heillä on paha tapa kehittää kaikenlaista humanismia kielen ympärille. Zamenhof muisteli aikoinaan kotikaupunkiaan, jonka "väestö koostuu" - tai koostui, ennen Hitlerin ja Stalinin vuosisataa - "neljästä erilaisesta elementistä: venäläisistä, puolalaisista, saksalaisista ja juutalaisista; jokainen näistä elementeistä puhui eri kieltä ja suhtautui epäystävällisesti muihin elementteihin. Tässä kaupungissa enemmän kuin missään muualla herkkä luonto tuntee monikielisyyden raskaan onnettomuuden ja vakuuttuu joka askelella siitä, että kielten erilaisuus on tärkein syy, joka hajottaa ihmiskunnan perheen" (En Bjelostoko la loĝantaro konsistas el kvar diversaj elementoj: rusoj, poloj, germanoj kaj hebreoj; ĉiu el tiuj ĉi elementoj parolas apartan lingvon kaj neamike rilatas la aliajn elementojn. En tiu urbo pli ol ie la impresema naturo sentas la multepezan malfeliĉon de diverslingveco kaj konvinkiĝas ĉe ĉiu paŝo, ke diverseco de lingvoj estas la ĉefa kaŭzo, kiu disigas la homan familion). Sitä vain hänkään ei ymmärtänyt, että esperanto on viime kädessä monessa mielessä vain viides kieli noiden neljän seuraksi ja että esperanton interna ideo on vain yksi kansallinen mytologia lisää. Kuvaavaa kyllä Zamenhof koetti itse jalostaa interna ideota mystiikaksi ja uskonnoksi nimeltä homaranismo - hom/ar/an/ismo - ihmis/kunnan/jäsen/yys - ja jos se olisi lyönyt läpi, esperanto ei olisi enää ollut pelkkä kieli kielipohjaisine "nationalismeineen", vaan esperantismi olisi muodostunut täysin esim. juutalaisuuteen verrattavaksi etnis-uskonnolliseksi kokonaisidentiteetiksi.

Hyväätarkoittava homaranismo on interna ideon valoisa puoli. Kuitenkin esperantokulttuuria on joku siitä vieraantunut ihan oikeasti arvostellut ilmiöstä, jota yllä kutsuin antikrokodilismoksi - ja sitä voi jo pitää interna ideon potentiaalisena pimeänä puolena. Minulla ei ole sinänsä mitään esperantoa vastaan. Toisin kuin monet romaanisia kieliä osaavat ihmiset, jotka pitävät sitä espanjan ja italian irvokkaana parodiana, minusta se on ihan mukava ja hauska keksintö, ja olen täysin vakuuttunut siitä, että maailma esperanton sisältä nähtynä on itse kullekin hyvin terveellinen täydennys maailmaan englannin, tuon Fox Newsin äidinkielen, sisältä nähtynä. Siitä vähästä esperantosta, jota olen silloin tällöin tullut oppineeksi, on ollut apua sekä espanjan että ranskan ymmärtämisessä (ei, en tosiaan ole luopunut nyttemmistä aikeistani oppia ranskaa). Annoin teille tämän merkinnän alussa linkin "Lernu!" ("Opi!") -sivustolle, josta löytyy käytännöllisesti katsoen kaikki esperanton oppimiseen tarvittava alkeistason oppikirjoista korkeatasoisiin lukukirjoihin (kyllä, siellä on myös se Gerda malaperis) ja kielioppikäsikirjoihin: vaikka en itse osaa esperantoa hyödyksi asti enkä pidä itseäni esperantistina, kehotan itse kutakin menemään sinne ja opettelemaan, jos se yhtään kiinnostaa. Antaŭen al la laboro!

Kuitenkin olen sitä mieltä, että interna ideo ja antikrokodilismo sisältävät aimo annoksen epämiellyttävää kulttuuritotalitarismia, joka juuri kaikessa hyväätarkoittavuudessaan voisi olla todella vaarallinen ja pelottava ilmiö, jos esperanto joskus nousisi haastajaksi englannille. En toki pidä englannista. Käytännöllisesti katsoen kaikki muut osaamani kielet sopisivat maailmankieliksi englantia paremmin, paitsi ehkä venäjä. (Iirin kielioppi on eksoottinen, mutta säännöllinen, ja pelottavan näköinen oikeinkirjoitus on selvästi englantia johdonmukaisemmassa suhteessa ääntämiseen.) Silti se, että krokotiilipuhe on kiellettyä esperantokonferensseissa ja se, että innokkaat esperantistit haaveilevat koko maailman muuttamisesta yhdeksi ainoaksi esperantokonferenssiksi - kieleltään ja arvoiltaan - soittaa jotain hyvin ikävästi kalkkaavaa kuolemankelloa.

Tietenkin englannilla on oma antikrokodilismonsa. Angloamerikkalaisen kulttuuriteollisuuden aivopesemät englannin kielen antikrokodilistiset edistäjät ovat sanoneet minusta netissä, vieläpä isoin kirjaimin: KUNPA KUKAAN SUOMALAINEN ASIANTUNTIJA EI VAJOAISI PANU HÖGLUNDIN SURKEAAN TILAAN. "Surkealla tilalla" he tarkoittavat jonninjoutavina pitämiensä "ei-suurten kielten" kuten puolan ja iirin osaamista; kyseinen suuraakkoskirjailija voihki suorastaan moraalista paatosta täynnä, että "suurista kielistä hän osaa vain englantia, saksaa, venäjää ja espanjaa, kahta jälkimmäistä huonosti". Suuren, ylikansallisen puolelle asettuminen on siis moraalista ja hyve; mutta voi tuota krokotiilien sukua, joka haluaa puhua ruotsia Suomessa, iiriä Irlannissa ja saksaa Itä-Belgiassa. - Tiedänpä erään esperantistinkin täältä Suomesta, joka on kiihkeä hurrivihaaja. Näen hänen ajattelunsa takana tämän saman antikrokodilismon: kuten esperantokonferenssissa on väärin ja krokotiilimaista puhua mitään muuta kuin esperantoa, Suomessa on saman logiikan mukaan väärin ja krokotiilimaista puhua mitään muuta kuin suomea.

Antikrokodilismo on ennen kaikkea eriseuraisuuden ja porukasta pois jättäytymisen kieltämistä, ja jos jokin minua ei miellytä niin se on juuri tuo asenne - tässä on ihan kyse lapsuuden traumoista, myönnän sen. Demokratiassa ja kansalaisoikeuksissa on kyse nimenomaan siitä, että saa halutessaan rauhassa olla krokotiili - esimerkiksi ns. pakkoruotsi tai pakkoiiri avaa ihmiselle uusia mahdollisuuksia olla krokotiili ja erottautua homaranistien massasta. Niin kauan kuin esperanto on vaihtoehto englannille, sitä kannattaa tukea ja opetella. Mutta jos kaduillamme alkaisi maleksia uhkaavan näköisiä vihreätähtisiin nahkarotseihin pukeutuneita jengejä ärähdellen kaikille suomea tai ruotsia puhuville ohikulkijoille: Ne krokodilu!, silloin olisi kyllä jo kansalaisvelvollisuus kieltäytyä puhumasta salutoninkaan vertaa esperantoa.

Interna ideo ja Zamenhof erehtyvät sikälikin, että etniset ristiriidat eivät todellakaan ole yksin kielten varassa. Paraguayssa valtaväestö vaihtaa luontevasti guaranín kielestä espanjaan ja takaisin tilanteen vaatimalla tavalla. Tämä ei ole estänyt Paraguayta käymästä aika ajoin holocaustin väärtiä tuhoamistaistelua omia guaraníta puhuvia intiaaniheimojaan vastaan (ja sitä on verrannut holocaustiin itse Elie Wiesel, jonka luulisi tietävän mistä puhuu). Bosniassa tunnetusti serbin, kroaatin ja bosnian kielten väliset erot ovat pikemminkin seurausta etnisistä ristiriidoista kuin niiden syy - kaikki kolme kirjakieltä perustuvat uusštokavialaisiin murteisiin. Pohjois-Irlannissa molemmat kansanryhmät puhuvat nykyisin kielimuotoa, jonka suhde englantiin on suunnilleen sama kuin skoonen ruotsiin - ts. englantia (ruotsia) osaava henkilö kykenee asian vaatimin ponnistuksin ymmärtämään Pohjois-Irlannin (Skoonen) asukkaiden kieltä, vaikka sen kuunteleminen aiheuttaakin hänelle tavattomia kärsimyksiä. Silti yhteinen kieli ei juurikaan ole vähentänyt vihanpitoa - pikemminkin on vain harmia siitä, että kumpikin osapuoli ymmärtää toistensa solvaukset ja kiroukset.