Pako poroporvarillisuudesta - ehdoin tahdoin ongelmaperheeseen

Kirjoitin tämän jo viime viikolla, mutta tarkoitukseni on editoida sitä edelleen.


Olimme Marian kanssa sopineet treffit kirjaston eteen, mutta minä juutuin sisälle lukemaan Marianne Backlénin romaania Karma - taas kerran. Kirja tunnetusti kertoo eksotiikankaipuisten suomalaisten naisten kiville menevistä avioliitoista jännittävien mustien miesten kanssa - itse asiassa nyt vähän surettaa, että en voi antaa sen suomennosta kymmenvuotishääpäivälahjaksi Ilkka Kokkariselle, joka aivan varmasti osaisi arvostaa sitä. Kirjasta näetsen tulee jälkimakuna hyvin kokkariaaninen olo. Luonnollisesti se myös silittää myötäkarvaan rasistien käsityksiä nekruista, jos kohta arvostelun päämaali ovatkin suomalaiset naiset ja heidän himonsa mustaan makiaan. Nuoret tytöt hiplaavat suomalaisten naisten afrikkalaisia ja jamaikalaisia miehiä ja tekevät näille ehdotuksia ikään kuin miehen vaimo ja lapset eivät olisi läsnäkään: tule, musta poika, ja työnnä minuun jynkeä parrusi suloisine pikku immuunikatopöpösineen-pöpsykkäisineen, ja tietenkin ilman kondomia! Kovin hupaisaa on myös lukea siitä, kuinka mustien miesten suomalaisvaimot teettelevät "mama Africaa", pukeutuvat afrikkalaisittain, puhuvat ja hyväksyvät ja ymmärtävät tyttöjen ympärileikkauksia, puhumattakaan miesten uskottomuudesta: pankoon mies muita naisia - hänhän on afrikkalainen mies (underförstått: kun on kalebassilla annettu, ei voi Sarviksen muovisaavilla vaatia) - kunhan palaa panoreissuiltaan takaisin kotiin ja on kiltti lapsille. Yksi kirjan naispuolisista minäkertojista, luultavasti eniten Backlénin alter ego, toteaa hyväksyvänsä mieheltään sellaista, mitä ei ikinä antaisi anteeksi suomalaiselle miehelle.

Yksi kirjan arvostelijoista, Kirsi Hemánus, on nähnyt kirjan kontroversiaalisuuden siinä, että se käsittelee afrikkalaisen miehen - kirjassa ääneen pääsevän nigerialaisen Chiken - seksiriippuvuutta samalla tavalla kuin Hannu Salama suomalaisen miehen seksiriippuvuutta. (Chiken monologi muuten on kirjan huonoin osa kirjallisesti, koska Chike siinä jatkuvasti selittää, kuinka me afrikkalaiset miehet olemme sellaisia ja tällaisia - se kuulostaa epäuskottavalta.) Minusta kyllä pitäisi suoraan sanoa, että kirja käsittelee nimenomaan suomalaisen naisen seksiriippuvuutta, johon liittyy täydellinen kykenemättömyys vastuulliseen seksikäyttäytymiseen: kirjan tarinan edetessä annetaankin ymmärtää, että useat näistä mustiin miehiin mieltyneistä suomalaisnaisista menehtyvät immuunikatoon.

Kirjoitin viime vuonna Arawnin kommentteihin seuraavat mietteet, jotka voisin vaikka siteerata tässä:

Jos nyt saan sanoa jotain tästä ulkomaalaisten puolisoiden asiasta, niin minusta on kaksi perusasetelmaa, joista saa ja pitääkin ärsyyntyä:

- likaisten vanhojen miesten itäaasialaiset lapsivaimot
- akateemisesti koulutettujen suomalaisten naisten kouluttamattomat ulkomaalaiset sonnit.

Likaisten vanhojen miesten itäaasialaisia lapsivaimoja pidetään ihan aiheesta säälittävinä uhreina, mutta on loukkaavaa ja asiatonta, että _kaikki_ suomalaisten miesten ulkomaalaiset vaimot mielletään joko huorahtaviksi kullankaivajiksi tai hyväksikäytetyiksi lapsivaimoiksi. Sitä vastoin tasan ainoa ihminen, joka on uskaltautunut puhumaan naisten sonnimiehistä julkisesti, on Marianne Backlén romaanissaan "Karma" - ja on mielenkiintoista, että kirja on sivuutettu täydellisesti vaieten. (Backlénilla oli itsellään ainakin jossain määrin sonniksi laskettava jamaikalaismies, ennen kuin hän kirjoitti kirjan.)

Kun loputtomiin vongutaan siitä, että miehet ottavat ulkomaalaisen vaimon kun pelkäävät "vahvaa suomalaista naista", niin mitä pelkäävät ne naiset, jotka ovat akateemisesti koulutettuja ja joille ei tulisi mieleenkään kelpuuttaa kouluttamatonta suomalaista peräkammaripoikaa, vaikka tämä olisi kuinka kiltti ja hellyttävä Pekko Aikamiespoika - ja joille ei kelpaa suomalainen akateeminen ATM?

Poikien ronskeissa puheissa ehkä irvaillaan suomalaisten naisten mustan sonnin himolle. Mutta ns. sivistyneessä diskurssissa on täysin sopimatonta puhua naisen sonniavioliitosta koskaan muuna kuin suurena rakkautena. Samanaikaisesti suomalaisten miesten vaikuttimia on täysin sallittua epäillä ja kyseenalaistaa täysin ilkeämielisesti.

Kun Suomessa on akateemisesti koulutettuja ja fiksuja ATMiä, niin miksi nainen sanoo heille kaikille "me ollaan liian erilaisia", mutta ottaa kouluttamattoman ja ukkapukkahenkiin uskovan mustan sonnin, jonka kanssa tuskin pystyy edes kommunikoimaan? Mitä pelkoaan nainen pakenee ottamalla mieluummin sonnin kuin ATM:n?

Kutsuttakoon sitä omalla nimellään sonniavioliitoksi sen sijaan että siitä puhutaan suurena ja jalona rakkautena. Nykytilanne kuitenkin on se, että julkisen tilan on vallannut tekopyhä naisdiskurssi, jossa sonniavioliittojen arvosteleminen on moralisointia, mutta suomalaisten miesten itävaimot saa kaikki surutta leimata kouluttamattomiksi huoriksi silloinkin kun nämä eivät sitä ole.

Mutta mitäs sonneista. Kun luen Backlénin romaania, joka sijoittuu enemmän tai vähemmän alkoholisoituneisiin, narkomanisoituneisiin tai muuten vain itsetarkoituksellisesti boheemeihin ja sopeutumiskyvyttömiin taidepiireihin, kirjan ilmapiirille on ominaista samanlainen ahdistuneisuus kuin niille entisten aikojen ilottoman porvarielämän kuvauksille, joissa korostettiin, kuinka kamalaa on, kun sovinnaisuudet ja konventiot tukahduttavat kaiken spontaanisuuden ja omalaatuisuuden. Backlén on kirjoittanut elämästä, jossa itsetarkoituksellinen ja kouristuksenomainen - siis kaikkea muuta kuin spontaani ja omalaatuinen - poroporvarillisuuden välttäminen ja erikoisuuden tavoittelu pilaa ihmisten mahdollisuudet hyvään ja kilttiin elämään. Viinaa juodaan ja ravataan kaikenlaisissa juottoloissa, joissa on oikeasti ikävää, siis ei todellakaan spontaanilla ja lapsenomaisella tavalla kivaa. Sen sijaan että otettaisiin se kiltti nörttipoika ja opeteltaisiin sen kanssa yhdessä se seksi, otetaan järjettömiä riskejä oletetun seksuaalisen tyydytyksen takia. (Naisella katos on oikeus mieheen, joka osaa hommat, kuten Blogistanin ylimmäinen säälinkerjääjä, yliluutnantti Eeva Levänen sanoisi - mikään rakkaus ei saa pakottaa naista alentumaan sellaiseen mieheen, jota pitää, hyi olkoon, opettaa.) Otetaan väkivaltainen ja vastuuton jamaikalaista alaluokkaa edustava mies, jonka kanssa ei osata edes kommunikoida ja joka on pelottavalla ja käsittämättömällä tavalla taikauskoinen. (Merkillepantavaa on, että Backlénin kirjan keskeisin naishahmo hakee Jamaikalta nimenomaan alaluokkaisen miehen - sellaisen, jota romaanihenkilön keskiluokkaiset jamaikalaiset ystävätkin pitävät pelottavana ja vaarallisena.) Eikä tästä edes saada pitkän päälle sitä seksuaalista iloa, koska mies alkaa piankin hyppiä vieraissa ja juosta yöllä laiminlyöden vaimoaan. Sonnimies on kuitenkin vain yksi osa tätä hyvän elämän pilaavaa erikoisuudentavoittelua. Ja on jokseenkin kuvaavaa, että juuri sonnimies vie naisen siihen perhehelvettitulevaisuuteen, jota nainen pakeni sonnimiehen syliin. Paitsi että sonnimiehen kanssa elämä on vielä puolta huonompaa kuin kiltin poroporvarillisen nörtin kanssa, koska sonnimies ei käy töissä eikä pärjää suomalaisessa yhteiskunnassa.

Niiltä osin kuin olen itse "vältellyt poroporvarillisuutta", kyse ei todellakaan ole ollut mistään itsetarkoituksellisesta boheemiudesta, vaan siitä, että ainakaan minun aikanani se poroporvarillisuus ei ollut minulle tarpeeksi poroporvarillista. Minut oli kasvatettu entisaikojen sivistysporvarin maailmankuvaan, jolloin hyvinvointi-Suomen auto ja rivitalonpätkä -poroporvarillisuus oli minulle liian sivistymätöntä ja rahvaanomaista - liian työväenluokkaista - kelvatakseen kunnon porvarillisuudeksi. Myös uskonnollisuus siinä muodossa kuin se tuli vastaan oli liian ulkokohtaista ja pinnallista puhutellakseen minua, koska olin itse kasvanut sellaisessa maailmassa, jossa kaiken lävistävä uskonnollisuus oli luonteva osa elämää, eikä se esimerkiksi millään tavalla ollut ristiriidassa darwinismin kanssa. Luullakseni isoäitini olisi suhtautunut darwinismia vastustaviin kiihkouskovaisiin samalla tavalla kuin narkomaaneihin, puolittain säälien ja puolittain halveksuvasti: surkeita houkkia ja ressukoita.

Huomattavan pitkälti se "poroporvarillisuus", jota minä olen vältellyt, on itse asiassa ollut juuri tuota Backlénin kuvaamaa keskiluokan boheemiutta, eli niitä taiteellisen syrjäytyneistön ja öyhöttävän alaluokan yhteisiä elämänhallinnan puutteesta kieliviä huonoja tapoja, jotka on omaksuttu keskiluokan kakaroiden tavaksi päteä kavereidensa silmissä. Itse asiassa yksi merkittävistä mentaalisista eroista minun ja ikäisteni välillä oli se, että minä kuuluin omasta elämäntavastaan ylpeään ja itsetuntoiseen 30-luvun keskiluokkaan, kun taas koulutoverini elivät keskellä eräänlaista keskiluokan kriisiä: monet sellaiset elintapaerot, joilla orastava sivistysporvaristo oli erottautunut sekä rappeutuneesta ruotsinkielisestä yläluokasta että suomalaisuuden pettäneistä punikkiroistotyöläisistä - esimerkiksi raittius (punssia latkiva dekadentti hurri ja valtoimenaan öyhöttävät sakilaiset olivat molemmat keskeisiä viholliskuvia) - olivat joutuneet 60-luvulta alkaneen yhteiskunnallisen muutoksen uhreiksi. 60-luku oli ennen muuta kapinaa 50-lukua vastaan: kostean sukupolven viinanjuonti oli ensi sijassa poliittinen protesti sille, mitä raittius merkitsi 50-luvulla, eli teeskennelty ihanne, jota ei ollut tarkoituskaan noudattaa. 50-luku oli restauraation aikaa, pyrkimystä palata takaisin 20-30-lukujen hyvään elämään ja torjua "ryssän solutuksena" kaikki yhteiskunnan ja kulttuurin muutokset poispäin siitä hyvästä elämästä, joita mahdollisesti oli ilmetäkseen. Minä tulin 20-30-lukujen maailmasta, jonka ulkoilmamuseo isovanhempieni koti oli, keskelle 70-lukua, jonka identiteetti syntyi ennen muuta siitä, että se oli poroporvarillisuudeksi valtavirtaistuva kapina 50-lukua, eli 20-30-lukujen maailman idealisoivaa restaurointiyritystä, vastaan.