Séamus Ó Grianna rauhan miehenä

Fuaimrian/Soundtrack: Donnchadh C. Ó Laighin: An Bealach go Dún Ulún


Sain viime hetkellä edes jonkinlaiseen kuntoon sen Kalle Päätaloa ja Séamus Ó Griannaa vertailevan artikkelihirvitykseni. Noloahan sitä oli Anders Ahlqvistin juhlakirjaan lähettää, men vad kan man göra? En minä millään kielellä hyvin kirjoita, siis jäsentelyn kannalta hyvin; mutta kaikkein huonoimmin suomeksi; ja tämä blogikirjoittelu ei ole parasta mahdollista harjoitusta, koska tässä tulee aina lorotelluksi kaikenlaisia joutavuuksia. Näkihän sen noista paraguaylaishöpinöistäni: minun piti puhua Borgesista (jonka kertomus- ja artikkelikokoelmia olen koettanut kovassa tahdissa panuta viime aikoina, tosin siinä sivussa tuli lopulta hoideltua valmiiksi myös La crónica de una muerte anunciadan ensimmäinen panuamiskierros, ja aikaisemminhan olin tehnyt samat temput jo kolmelle García Márquezin kirjalle, tosin vain yksi niistä, El coronel no tiene quien le escriba, oli oikea kaunokirja. Ehkä minä oikeasti vielä opin espanjaa riittävän hyvin lukeakseni kaunokirjoja sillä kielellä pelkästään rentoutumisen vuoksi), mutta juttu lipsahti sitten aivan ohi, ikään kuin en olisi vaahdonnut siitä pirun guaranín kielestä jo aikaisemmin.


Asiasisältö ei siis päässyt oikeuksiinsa sen lorottelun seassa, ja Séamus Ó Griannan koottujen kirjoitusten toiseen osaan (kolmatta ei ole vielä ilmestynyt, enkä tiedä, aikooko Nollaig Mac Congáil koota kokoelmaan vain Ó Griannan aiemmin kirjamuodossa julkaisemattomat hajatekstit vai myös hänen valtavan, mutta nykyään enimmäkseen saatavilta kadonneen novelli- ja romaanituotantonsa) en kunnolla ennättänyt tutustuakaan ennen kuin artikkeli piti lähettää. Lisäksi, vaikka tiedän tarkkaan, että minulla on kaksi eksemplaaria Ó Griannan romaanista Tairngreacht Mhiseoige - toinen on uusintapainos, toinen Ciarán Ó Duibhínilta lahjaksi saamani vanhalla kirjasimistolla painettu ensipainos - kumpaakaan ei löytynyt, jotta olisin voinut laittaa kunnon lähdeviitteen Séamus Ó Griannan kristillistä pasifismia vahvistamaan. Olisi sille löytynyt riittävästi todisteita myös tästä Nollaigin toimittamasta kakkosniteestä.


Pitäisi varmaankin lukea uudelleen Pádraig Ó Baoighillin paikallishistoriallinen juorukokoelma Óglach na Rosann (piru kun hänen matkakirjansa Skotlannista on taas kadonnut jonnekin, sekin pitäisi jossain välissä lukea loppuun), että saisi järjestykseen Séamus Ó Griannan elämänvaiheet. (Hän on kirjoittanut pari omaelämäkerrallista teosta, joista toinen, An Saol Corrach, on edelleenkin as cló, mutta toinen, Nuair a Bhí mé Óg, luojan kiitos saatavilla - minä olenkin tuhonnut jo pari kappaletta, en ainoastaan panuamalla, vaan ihan vain lukemalla ja joka paikkaan mukana raahaamalla, pitäisi taas ostaa uusi, ne Mercierin pokkarit eivät onneksi tule kalliiksi.) Tai no, minulla on ollut jo eräitäkin viikkoja työn alla vanhanaikainen paperikirje Pádraigille, voisin siinä sivussa kysellä häneltä hieman Séamusista. Pádraig on kotoisin samasta Rann na Feirsten kylästä kuin Séamus Ó Grianna, ja taitavat olla vieläpä sukuakin toisilleen nämä jalot herrasmiehet.


Mutta joka tapauksessa asiat menivät suurin piirtein siten, että Séamus Ó Grianna osallistui Irlannin vapaussotaan ja sittemmin tasavaltalaisena näiden ja vapaavaltiolaisten väliseen sisällissotaan. Hän oli käsittääkseni kuitenkin lähinnä vain propagandisti. Luullakseni Pól Ó Muirí kirjoitti Séamusin veljestä Seosamhista laatimassaan englanninkielisessä elämäkertakirjassa, että veljekset, jotka tuolloin olivat vielä keskenään ns. välilöissä, panivat sodan aikana pystyyn jonkinlaisena nationalismin biblia pauperumina toimineen propagandateatteriseurueen, joka sitten esitti veljesten omia näytelmiä iiriksi donegalilaisille alkuasukkaille - meininki oli siis melkein kuin Majakovskilla Venäjän vallankumouksen aikana. Näytelmien taiteellinen taso ei ollut kovin ihmeellinen. Olen lukenut niitä James Hardimanin kirjastossa Galwayssa, vai oliko se nyt Leabharlann na gCeithre Máistrí? Ainakin joitakin Griannan veljesten isänmaallisia näytelmiä siellä oli, en niitä kyllä kovin tarkkaan jaksanut lukea. Muistan niistä ainoastaan innokkaan nuorukaisen, joka englanninsekaisella iirillä, Sinn Féinin englanninkielistä propagandamateriaalia luettuaan, selittää perheelleen, kuinka nyt kaikkien pitää taistella freedomin puolesta. (Terveisiä vaan Peter Elkille.)


Pól Ó Muirí lienee lukenut näytelmät paremmin; Seosamh Mac [sic!] Griannasta kirjoittamassaan elämäkerrassa A Flight from Shadow (kyllä vain, englanniksi) hän mainitsi, että niissä (tai siinä, jonka Seosamh kirjoitti - en nyt muista, oliko näytelmiä montakin) näytetään sinänsä uskottava отцы и дети -ristiriita nationalismin elähdyttämien nuorukaisten ja kyynisten, maailmanparannuksen mahdottomuudeksi tuomitsevien isien välillä, mutta että ristiriitaa ei ratkaista mitenkään uskottavasti argumentoiden, vaan pojat yksinkertaisesti jyräävät isien puheet nationalistisin iskulausein. Kyseessä on siis eräänlainen "sosialistinen realismi", paitsi että kommunismin sijasta ideologiana toimii irlantilainen nationalismi. Samantyyppistä tavaraa ilmestyi tuohon aikaan iiriksi enemmänkin, vaikkapa nyt Pádraic Ó Conaire vanhemman Seacht mBua an Éirí Amach. Se pitäisikin lukea joskus kunnolla.


Séamus Ó Grianna nyt kuitenkin pettyi sekä nationalismiin että itsenäisyyskamppailuun. On aika kuvaavaa, että hänen kuuluisimman romaaninsa - jota en valitettavasti ole löytänyt mistään, vaikka se kuuluukin olleen irlantilaisten koulujen pakkolukemista ennen vanhaan, joten vanhoja kappaleita pitäisi löytyä joka paikasta - nimi on Mo Dhá Róisín - Minun kaksi Róisíniani. Róisín on naisen nimi, mutta myös naishahmon symbolisoiman Irlannin nimi. Kautta koko tuotantonsa Séamus Ó Grianna kertoo tarinaa miehestä, joka rakasti näitä kahta Róisínia eikä saanut kumpaakaan - ei nuoruudenrakkauttaan vaimoksi, eikä sellaista vapaata Irlantia kuin olisi halunnut.

Pesu jatkaa, Lännenpuoleinen Neitsyys Työ hyväksikäytä kanisteri

Sinä kanisteri löytää työ -ssa Yhdistynyt Valtiot of Amerikka. Sinä täytyä maksumääräys ulos tämä linkki. Sinä Ville löytää takana tämä linkki ne nimi -t of Amerikkalainen Valtiot -ssa Suomalainen language.

Kaikkein hauskinta ei ole se, että tuo mädäntynyt baabelinkala on kääntänyt West Virginian Lännenpuoleiseksi Neitsyydeksi. Vielä hauskempaa on se, että se on tehnyt Washingtonista Pesun. Montanasta on tullut Kuu, ja jostain käsittämättömästä syystä New ei tuon tekniikan ihmeen mielestä ole suomeksi "uusi", vaan "veres". En tiedä, minkä osavaltion nimi on suomeksi Asiakaspiiri. Luonnollisestikaan Havaijia tuo ohjelmointitekniikan neronleimaus ei ole osannut suomentaa Havaijiksi, vaan jättänyt englanninkieliseen muotoon Hawaii.

Myöntäkää pois, että tietotekniikan kehitys ei ihan vielä uhkaa minun työllistymistäni. Monia oikeasti työtä helpottavia keksintöjä meille kääntäjille kyllä on keksitty.

Unikirja

Juuri päättyneenä yönä näin kaksi unta, jotka kai täytyy kirjata tänne:


Ensimmäisessä tietokoneruudulla pyöri flash-animaatio, joka loputtuaan alkoi uudestaan alusta avaten samalla joka kerta uuden ikkunan, niin että animaatio oli samanaikaisesti käynnissä sekä vanhassa että uudessa ikkunassa. Animaatio oli ilmeisesti Timo Kokkilan piirtämä ja käsitteli ammattiyhdistys- ja työsuojelukysymyksiä. Siinä mainittiin erityisesti, että poliisin tulee näissä asioissa kääntyä työpoliisiksi nimetyn kollegan puoleen. Ilmeisesti luottamusmiestä kutsuttiin poliisissa tällä nimellä.

Uni liittyi epäilemättä edellisenä iltana katsomaamme toimintaelokuvaan chicagolaisesta poliisista, joka on tunnettu etevänä panttivankidraamojen neuvottelijana mutta joka nyt ottaa itse panttivankeja, koska hänet on lavastettu kollegansa murhaajaksi.

Toisessa unessa olin Arawnin kanssa joutunut Venäjälle, me molemmat ilmeisesti jonkin sortin tieteellisissä asioissa, hän varmaankin uskontotieteilijänä ja minä kielitieteilijänä. Hän esitteli minut kollegalleen, jo iäkkäälle, pienikokoiselle venäläiselle äijänkäppänälle. Koko ajan piti puhua venäjää, jota en unessa osannut yhtään sen paremmin kuin valveillakaan. Kaiken lisäksi tulin heti kättelyssä sanoneeksi vahingossa käppänälle opiskelleeni mongolistiikkaa, kun piti puhua germanistiikasta. Tästäkös käppänä innostui ja yritti esitellä minua joukolle molukkiterroristin näköisiä mongoleja. Onnistuin kuitenkin oikaisemaan virheen, mutta kerrottuani käppänälle kielitaidostani käppänä ihmetteli, eikö noin monta kieltä ole vaikea saada pysymään päässä yhtaikaa. Myönsin näin olevan, ja mainitsin huonon venäjäni esimerkkinä siitä.


Tämäkin uni liittyi edellisenä päivänä nähtyihin televisio-ohjelmiin: molukkisiirtolaisten elämään Hollannissa ja Michael Palinin kepeään matkailuohjelmaan Himalajalta, jossa hän seikkaili eteläkiinalaisiin pikkuvähemmistöihin kuuluvan moso- eli naxi-kansan keskuudessa. Valitettavasti ohjelmassa jauhettiin vain skeidaa naxien oletetusta seksuaalisesta vapaamielisyydestä, sitä vastoin heidän piktografisesta kirjoitusjärjestelmästään ei näkynyt vilaustakaan. Tapasimme näet käppänän jonkinlaisen itämaisen vähemmistökansan juhlahumun keskellä. Juhla muistutti kovasti Palinin ohjelmassa nähtyä naxien juhlaa tansseineen ja kirkasvärisine pukuineen.

Möömö

Blogilista.fi tunnetusti arpoo jokaiselle blogille nimen siihen viittaavien linkkien mukaan, ja Mitvit innostui keksimään omalleen mahdollisimman sekapäisen linkkinimen. No, osataan sitä meilläkin: Raiskaajien Pesemättömät Penikset Öyhöttävät Kulttuuriministerin Porstuassa. Siinä teille linkkiä, 'kele.

Meemiä voisi kehittää eteenpäin keksimällä toisten blogeille ilkeämielisiä nimiä (tyyliin Tommipummi, Ihmissuolet, Syvä kurkku jne.) ja linkittämällä niihin näillä nimillä. Ai, mutta johan minä sen keksinkin.

Poliittisesti epäkorrektia

David Neiwert kirjoittaa Orcinus-blogissaan - linkin löydätte tuosta sivun laidasta - siitä intiaanireservaatin nuorukaisesta, joka sekosi uusnatsismiin ja pani toimeen taas yhden tyypillisen koulujoukkomurhan. (Noitakin uutisia alkaa vapauden valtakunnasta tulla niin tuhkatiheään, että kohtsiltään ne menettävät uutisarvonsa.) Neiwertin mukaan intiaaninuorukaisen innostuminen uusnatsismista ei ole niin odottamatonta ja epäloogista kuin äkkinäinen luulisi, koska monet takapihagermaanit sun muut uusnatsit näkevät intiaanien pyrkimykset endogaamisiin avioliittoihin oman heimon sisällä myönteisenä ja terveenä ilmiönä, samalla kun heimosuvereniteetti vastaa läheisesti jenkkien äärioikeiston ns. posse comitatus -maailmankuvaa, jossa paikallinen sheriffi on ainoa ylipäätään tunnustettu ylivalta ja hänen rikollisten nujertamiseksi koolle kutsumansa vapaiden pyssymiesten joukko eli posse on kansan ja kansanvallan ylevin edustaja.


Nyt minä olen ilkeä, mutta entäpä jos tuo jenkkien intoilu suvereniteetistaan ja vapaudestaan , tuo turvattomuuden ihannointi ja vapaan soturin ihailu, onkin itse asiassa intiaaneilta omaksuttu piirre yhdysvaltalaisessa kulttuurissa? Entäpä jos yhdysvaltalaiset ovatkin oikeasti kulttuurisesti enemmän intiaaneja kuin myöntävätkään - ja entäpä jos juuri se tekee heidät meille (hih hih) länsimaalaisille kulttuuri-ihmisille niin vieraiksi ja barbaarisiksi?

"En liten by förutan gata, den ligger inte långt från Río de la Plata" (Evert Taube)

Palatakseni Borgesiin, olen viime aikoina pohtinut suurella hämmennyksellä sitä hänen novelleistaan, josta hän itse piti eniten - El Sur. Taisin jo jossain aikaisemmassa merkinnässä mainitakin, että El Surin päähenkilö on saksalaisjuurinen argentiinalainen, joka kuitenkin tuntee itsensä syvästi argentiinalaiseksi. Nimi on Juan Dahlmann.

Myös Etelä-Amerikkaan on menty Euroopasta siirtolaisiksi, vieläpä varsin äskettäin: tarkoittaako se, että myös eteläamerikkalaiset valtiot on jossain historiansa vaiheessa mielletty tulevaisuuden maiksi ja Amerikaksi, jonka raitti on kultasannalla (toisessa versiossa "soker'sannalla") sannoitettu? Taannoin ilmestyneessä Suomen ja Etelä-Amerikan kauppasuhteita käsitelleessä teoksessa Kahvi, pahvi ja tango näytettiin näkymä jostain nelikymmenluvun lopultako se oli, jossa traktoreilla lastatun junan kylkeen oli nostettu isot lakut ("laku" tarkoitti isoäitini sanavarastossa plakaattia, ei lakritsia eikä lakritsinväristä henkilöä) julistamaan tässä vietävän VALMET-TRAKTOREITA AMERIKKAAN. Leipätekstistä kävi ilmi, että traktorit olivat itse asiassa matkalla Brasiliaan, mutta välipä hällä: Amerikka mikä Amerikka. En sitten tiedä, oliko kyseessä tietoinen propagandakusetus, eli pyrittiinkö sodanjälkeisessä masennuksessa ja ryssänpelon ahdistuksessa riutuville suomalaisille luomaan toiveita kauppa- ja sitä mukaa ehkä muistakin suhteista Yhdysvaltain eli sen ainoan oikean "Amerikan kanssa, - vai oliko Brasiliakin tuonaikaisessa suomalaisessa tietoisuudessa jonkinlainen myyttinen Amerikka? Loiko Yhdysvaltain vapaus ja vauraus suomalaisten silmissä loistettaan myös latinalaisen Amerikan ylle?

Argentiinassa ainakin Dahlmannin honda argentinidad tuntuu varsin uskottavalta, sillä Argentiina jos mikä on luonteeltaan maahanmuuttajavaltio. Argentiina on muuten varmaankin myös suurin irlantilaisten siirtolaisten vastaanottajamaa Etelä-Amerikassa. (Sen lisäksi siellä tietysti on myös walesinkielinen siirtokunta Chubutissa, Patagonian suunnalla, kuten kaikki Bruce Chatwininsa lukeneet tietävät.) Tosin se maa, jonka kansallissankari on nimeltään Bernardo O'Higgins, ei ole Argentiina vaan Chile; mutta kyseinen O'Higgins lienee ihan muita irlantilaisia kuin tuoreita siirtolaisia: veikkaan että don Bernardon suvun kantaisä kuului "villihanhiin" eli Patrick Sarsfieldin 1600-luvun lopulla murskatun kapinallisarmeijan jäännöksiin, jotka saivat englantilaisilta luvan lähteä maanpakoon katolisiin maihin ja jotka lienevät pitkälti värväytyneet sotilaiksi näiden maiden armeijoihin.

Intiaaneista Argentiina ei ole kuuluisa. Tietääkseni Argentiinassa on vain muutamia tuhansia intiaanikielten puhujia (tuoreita paraguaylaisia, perulaisia ja bolivialaisia siirtolaisia lukuun ottamatta toki), maan intiaaniväestö kun on murskattu varsin määrätietoisesti sotimalla ja kansanmurhaamalla.


Ilmeisesti Río de la Platan alueen maat ovat yleisemminkin kulttuuriltaan hyvin eurooppalaistuneita. Vaikka Paraguayn kadun kieli ei ole espanja, vaan guaraní, johon toki sekoitetaan espanjaa tarpeen ilmaantuessa ja joka eurooppalaistyyppiseen kaupunkikulttuuriin sopeutuneena on omaksunut valtavasti espanjalaisia lainasanoja ja muita vaikutteita, jopa siinä määrin, ettei se ole enää ymmärrettävää aitoa viidakkoguaranía puhuville oikeille intiaaneille, - Paraguayn musiikkikulttuuri on täysin eurooppalainen. Tästä linkistä pääsee kuuntelemaan paraguaylaista musiikkia. Paraguaylainen musiikki on letkeää soitantoa, mutta perulaistyyppisiä eksoottisia soittimia sieltä saa hakemalla hakea. Laulujen sanat - jotka tuolta sivustolta yleensä löytyvät espanjaksi tai saksaksi selitettynä - kertovat yleensä sotasankaruudesta varsin runebergilaisin sävyin, milloin mennään urhoollisesti hakemaan rajan takaa väkivaltaisella tiedusteluretkellä isänmaan puolesta kaatuneen kapteeni Rojas Silvan maallisia jäännöksiä, milloin muuten vain riemuitaan siitä, että päästään lopulta "bolia" (bolivialaisia) ampumaan. ("Boli" voi olla yksi bolivialainen, tai koko armeija. Guaranín kielen merkillisyyksiä näet on, että vaikka siellä on hyvin mutkikas verbitaivutus, kuten noissa polysynteettisyyteen hairahtuneissa intiaanikielissä pakkaa olemaan, substantiivitaivutusta siellä ei ole nähtykään. Substantiiveilla ei ole sijapäätteitä eikä edes monikkomuotoja. Sitä vastoin niillä voi kyllä olla verbipäätteitä: voidaan esimerkiksi sanoa, että joku meni kaupungille paitaa ostamaan, jolloin paitaa tarkoittava substantiivi saa verbin futuurinpäätteen - hänellähän ei sitä paitaa ole vielä, joten hän menee ostamaan tulevaa paitaansa. Selvä kuin pläkki.)


Jollain paraguaylaista musiikkiperinnettä esittelevällä sivulla, joka ei ollut tuo linkittämäni, oli naiivien amerikkalaistätien intoilua siitä, kuinka "hieno ja ihana kulttuuri teillä varmasti on, vaikka en paljoa ymmärtänytkään". Nythän on niin, että paraguaylainen kulttuuri ei todellakaan ole erityisen hieno eikä ihana eikä edes eksoottinen - ainakaan se ei sovellu minkäänlaiseksi elämäntapaintiaanien vaihtoehtokulttuuriksi eikä jalon villiyden malliksi. Päin vastoin. Paraguayn mestitsikulttuuri on intiaanikielisyydestään huolimatta täysin espanjalainen. Nykyisten guaraníta puhuvien paraguaylaisten ydinjoukko on se porukka, jonka jesuiitat sivistivät kokoamalla koko sakin reducción-nimellä tunnettuihin maataloussiirtoloihin ja opettamalla heille länsimaiset tavat. Koska asialla olivat juuri jesuiitat, he tietenkin siinä sivussa tulivat kehittäneeksi guaranín kielelle kirjakielen. (Juuri tämä on "jesuiittamaisuutta", ei se minkä me täällä Välskärin kertomusten kotimaassa yhdistämme jesuiittoihin, ts. kieron näköinen latinaksi mutiseva juonittelija.) Kieli siis säilyi, mutta intiaanikulttuurista eivät säilyneet edes soittimet. Eräässä mielessä guaranín tapausta voitaisiin siis pitää vastaesimerkkinä iirinkielisyysliikkeen ideologiselle väitteelle, jonka mukaan kieli on avaintekijä kansallisen kulttuurin säilymiselle: Irlannissahan esim. omaperäinen musiikki on säilynyt aivan toisella tavalla kuin Paraguayssa.


Kuten tuossa paraguaylaisen musiikin yhteydessä mainitsin, Paraguay on selvästi militaristisempi maa kuin Latinalaisen Amerikan maat keskimäärin, ja se on totisesti paljon sanottu. Tunnetusti yksi argumentti, jolla isänmaallisuusväkemme torjuu kaikki yritykset nähdä Suomi osavastuullisena talvisotaan, on se, ettei pieni maa ikinä hyökkäisi valtavan naapurin kimppuun. Suomen ja Neuvostoliiton kohdalla he epäilemättä ovat oikeassa, mutta valitettavasti ihminen on juuri niin järjetön otus, että pienikin maa voi isänmaallisuuden huumassa kuvitella pystyvänsä mahdottomuuksiin. Paraguay yritti aikoinaan juuri tätä hyökkäämällä kolmen naapurimaansa kimppuun, joista yksi tietenkin oli Brasilia (kaksi muuta olivat Argentiina ja Uruguay - "boli" ei sillä kertaa ilmeisesti ollut mukana). Pienikin vilkaisu kartalle osoittaa, että kyseessä oli harvinaisen selkeä itsemurhayritys. Tällä sodalla oli tietenkin maalle katastrofaaliset seuraukset. Alueluovutukset olivat aikamoiset, mutta sen lisäksi väitetään maan miespuolisen väestön enemmistön kuolleen kyseisessä sodassa ja paraguaylaisten seuraavan sukupolven syntyneen enimmäkseen brasilialaisten miehittäjien harrastamista raiskauksista. Miten sitten lieneekin, tämä ns. kolmiliittosota eli Guerra de la Triple Alianza ei tosiaankaan tehnyt paraguaylaisista mitään rauhan miehiä. Päin vastoin, sekä kolmiliittosota että myöhempi "bolia" vastaan käyty Chacon sota julistettiin lauluissa ("laulu" on muuten guaraníksi purahei) suuriksi eeppisiksi ja myyttisiksi seikkailuiksi, joiden sotilaiden traagista sankaruutta tuli ylistää. Itse asiassa kolmiliittosodan toivottomuus tuntuu jopa lisänneen paraguaylaisten militarismia ja epätoivoista tarvetta tehdä suuri ja sodan väärti numero kaikista jonninjoutavista arvovaltakysymyksistä, koska oli kerta kaikkiaan mahdotonta hyväksyä sellaista sietämätöntä ajatusta, että typeryys tuli tehtyä, puoli kansaa tapettua ja maa raunioitettua tyhjän takia.


Paraguaylaiset ovat suurimmaksi osaksi mestitsejä, vaikka maassa tunnetusti onkin myös eurooppalaisperäistä siirtolaisväestöä. Sinnehän on tunnetusti asettunut asumaan myös vanhoja natseja, ja sen lisäksi maassa on esiintynyt jotain utopianperustamisyrityksiä, jotka ovat johtaneet siihen, että kaikkein syvimmällä takahikiällä, en plena selva kuten maanosan valtakielellä sanotaan, ilmeisesti esiintyy äärimmäisen epäurbaaneja ja primitiivisiä juntteja, joilla on vaalea tukka ja siniset silmät. Historiansa ensimmäisen merkittävän vaiheen Paraguay vietti täydellisessä eristyksessä tri Gaspar Rodríguez de Francian johtamana diktatuurina, jonka aikana mm. ulkomaankauppa ja maastamuutto olivat lähes täysin kiellettyjä. Tri Francialla oli varsin vankat mielipiteet eri asioista, mutta yksi hänen periaatteistaan oli, että maassa ei saisi olla ainoatakaan ihmisryhmää, joka syntyperänsä perusteella olisi epälojaali isänmaalle tai kokisi olevansa muita parempi. Niinpä hän antoi ankaran ukaasin, jolla kiellettiin valkoihoisia, eurooppalaisperäisiä paraguaylaisia menemästä naimisiin keskenään. Tarkoitus oli saada rodut sotkettua niin tasaisesti, ettei parin sukupolven jälkeen maisemissa olisi ainoatakaan valkonaamaa. Hänen maassaan mikään valkonaamaeliitti ei ainakaan komentaisi muuta osaa kansasta, kuten monissa latinalaisamerikkalaisissa maissa oli jo päässyt käymään.

Testi

Tämän testin löysin Birdyltä, joka oli testin mukaan muslimi. Hmm...tuo taitaa olla se epämukava totuus, jota hän piilottelee meiltä.

Samaisessa kirjoituksessaan Birdy paheksuu Jari Vaarman blogin kommenttiosassa käytyä keskustelua realdolleista ja julistaa, että miehille pitäisi opettaa jo koulussa masturbaatiota, jotta ymmärtäisivät eron oikean parisuhdeseksin ja runkkaamisen välillä. Voi Birdyseni, kun se ongelma on juuri siinä, että niin monella miehellä ei ole tilaisuutta verrata. Eikä se tilaisuuden puute johdu masturbaation osaamattomuudesta. Ei todellakaan.

You scored as Christianity. Your views are most similar to those of Christianity. Do more research on Christianity and possibly consider being baptized and accepting Jesus, if you aren't already Christian. Christianity is the second of the Abrahamic faiths; it follows Judaism and is followed by Islam. It differs in its belief of Jesus, as not a prophet nor historical figure, but as God in human form. The Holy Trinity is the concept that God takes three forms: the Father, the Son (Jesus), and the Holy Ghost (sometimes called Holy Spirit). Jesus taught the idea of instead of seeking revenge, one should love his or her neighbors and enemies. Christians believe that Jesus died on the cross to save humankind and forgive people's sins. Christianity 83% Judaism 67% Buddhism 67% Hinduism 50% agnosticism 50% Paganism 42% Islam 38% atheism 25% Satanism 13% Which religion is the right one for you? (new version) created with QuizFarm.com

Nuorten naisten itsemurhien lisäämisprojekti, osa 2

Vuosi pari sitten kirjoitin Plöki-vainaassa Nuorten naisten itsemurhien lisäämisprojektista. Komitea on nyt antanut mietintönsä siitä, miten nuorten naisten itsemurhat voitaisiin nostaa samalle tasolle nuorten miesten itsemurhien kanssa. 2500-sivuinen mietintö liitteineen on hieman liian voluminöösi tässä julkaistavaksi, joten referoin vain tärkeimpiä kohtia.


Esipuheessaan komitea toteaa, että nuorten miesten itsemurhien vähentämispyrkimykset, niin moraalisesti yleviltä kuin ne ajattelemattoman korvissa kuulostaisivatkin, eivät luonnollisestikaan ole realistinen eivätkä mielekäs ajatus nyky-yhteiskunnan eetoksen kannalta. Miesten suurempi taipumus itsemurhaan on ennen kaikkea miellettävä miesten etuoikeutena ja merkkinä patriarkaatin yhä jatkuvasta alistusvallasta naisiin. Tämän takia tasa-arvon nimessä tuleekin pyrkiä nuorten naisten itsemurhafrekvenssin nostamiseen.


Huolimatta komitean koollekutsujan innokkaista vaatimuksista ja esityksistä komitea päätyi siihen tulokseen, että nuorten naisten myönteistä suhtautumista kuolemaan ei ole kannattavaa eikä soveliasta lisätä pyrkimällä kohderyhmän elämänlaadun suoraan ja tarkoitukselliseen heikentämiseen. Esimerkiksi raiskauksen laillistamisen, nuorille pojille järjestettävät tyttöjenvihaamiskurssit ja julkiset naistenhalvennuskampanjat komitea torjui kalliina ja todennäköisesti tehottomana keinona. Mikäli naisia todella raiskataan niin paljon kuin feministit väittävät, komitea totesi, kasvunvaraa ei merkittävästi ole; sitä paitsi raiskaukset ja muu naisten ihmisoikeuksien halventaminen eivät nykytilanteesta päätellen ole toimiva keino lisätä naisten itsemurhia. On jopa mahdollista, että kohderyhmä alkaisi tehdä yhä vähemmän itsemurhia ja sen sijaan ajaa suunnitelmallisessa kostotarkoituksessa yhä enemmän viattomia miehiä tähän ratkaisuun. Tätä riskiä komitea ei halunnut ottaa, joten sekä raiskausten laillistaminen että naisvihakampanjat torjuttiin mietinnössä ehdottomasti.


Mietinnössä todetaan, että naisten itsemurhien lisäämisessä on pyrittävä mielipidevaikuttamiseen sellaisten kanavien kautta, joiden tiedetään merkittävästi ohjaavan nuorten naisten käyttäytymistä. Kyseeseen tulevat siis ennen muuta muoti-, kauneus- ja yleensä naistenlehdet. Itsemurha on tuotteistettava ja siitä on tehtävä nuorten naisten keskuudessa muoti. Itsemurhavälineitä on markkinoitava valmiina setteinä erilaisilla tuotenimillä. Elinkeinoelämän ja naistenlehtien yhteistyöllä itsemurhasta luodaan nuoren naisen silmissä varteenotettava vaihtoehto elämälle. Erityisen suositeltavana keinona komitea piti vetoamista nuorten naisten turhamaisuuteen. Komitean luonnostelemista iskulauseista erityisen suurta kiinnostusta herätti: "Sinä olet liian hyvä suomalaisille miehille - rakastu mieluummin Viikatemieheen!"


Mietinnön loppusanoissa visioitiinkin huimapäisesti niillä mahdollisuuksilla, joita itsemurhatuotanto voisi avata ulkomaankaupassa. Suomen maine yhtenä maailman itsemurhaavimmista kansakunnista on merkittävä osa kansallista brändiämme, jota elinkeinoelämän ei tulisi hyljeksiä. Komitean mielestä itsemurhatuotteet ja itsemurhateollisuus voisivat osoittautua poikkeuksellisen merkittäväksi innovaatioksi. Esimerkiksi Japania pidettiin suomalaisten itsemurhasettien (englanninkieliseksi mainosattribuutiksi ehdotettiin Genuine Finnish Suicide Kit) potentiaalisena suurmarkkina-alueena.


(Juu, arvasitte oikein: minä luin Iltiksestä sen jutun, että halpa viina alkoholisoi nuoret suomalaiset naiset.)

Katinkultainen paskanärhi

Näköjään on taas jaossa Kultainen kuukkeli -palkintoja. Notatkin lukijoille esitän vetoomuksen, ettette äänestäisi ettekä ehdottaisi Notatkia mihinkään kilpailun sarjaan eikä kategoriaan. En halua olla kyseisen kilpailun, en sen järjestäneen tahon enkä raatiin kuuluvien ihmisenmuotoisten avaruusolentojen kanssa missään tekemisissä, en ehdokkaana, en voittajana enkä häviäjänä. Viime vuonna olin ehdolla, nyt pitäisin jo ehdokkuuttakin loukkauksena. Eversti Eeva "Earl Grey" Leväsen ja hänen kanssabloggaajiensa masinoiman provokaation jälkeen en pidä suurinta osaa Blogistanin ns. sisäpiiristä edes inhimillisen olennon väärteinä. Vallankin mies, joka julkisesti kiljuu Tämän vuoksi minä rakastan tuota naista! hänen tyttöystävänsä julkaistua blogissaan minua koskevia pedofiliavihjailuja, on mielestäni moraalisesti niin alhaisella tasolla ja kieroutunut, ettei hän enää kuulu inhimillisten ihmisten valikoituun seuraan, enkä osaa pitää ihmisarvoisena ihmisenä myöskään ketään, joka sellaisen miehen kanssa vaivautuu vaihtamaan ystävällisen sanankaan.


Me normaalit ihmiset, näettekös, rakastamme läheisiämme, emme siksi, että nämä kertovat solvaavia juoruja kolmansista osapuolista, mutta mahdollisesti siitä huolimatta.


Muuten, minulla ei ole moraalista eikä lain vaatimaa velvollisuutta olla kertomatta kaikelle kansalle sellaisen henkilön oikeaa nimeä, jonka kanssa olen ollut jo korjaamattomissa riidoissa siinä vaiheessa kun hän sen minulle paljasti ja jonka kanssa en todellakaan ole sopinut sen salassa pitämisestä.


Valitkaa Auripigmentoiduksi korppikotkaksenne vaikka Kristittynä maailmassa, joka kategoriassa - ai niin, sori, hän ei taidakaan olla enää maisemissa. Mikä vahinko. Jos olisi, minä ehdottaisin häntä. Hän olisi kuitenkin parempi vaihtoehto kuin kaikki palkinnot kavereilleen ehdokasasettelun ohi jakava sisäpiirinne.

Tlön

Tlön ei todellakaan jätä minua rauhaan, eikä Borges yleensäkään. Tiedemies sanoi tuossa aiempana arvostavansa Borgesia juuri siksi, että tämä ei liikoja lörpöttele, vaan pystyy esittelemään suuren määrän ideoita pelkässä novellissa - joku tarvitsisi moiseen kokonaisen romaanin. Eihän se sinänsä ole huono juttu, mutta Arturo Pérez Reverten El Club Dumasin (tai sen Da Vinci -koodin) sijasta olisin kyllä mieluummin lukenut romaanipituisen version novellista Tlön, Uqbar, Orbis Tertius. Eli seuraavassa vain Tlön. Suomeksi sen löytää antologiasta Kolmas maailma, mutta valitettavasti sitä ei ole otettu siihen varsin laajapohjaiseen Borges-suomennosten kokoelmaan, jolle on erään keskeisen novellin mukaan annettu nimeksi Haarautuvien polkujen puutarha. (Espanjaksi se on muuten El jardín de senderos que se bifurcan, jos joku on utelias.)

Tlön lienee Borgesin kuuluisin novelli. Luin sen itse ensimmäisen kerran Irlannissa, James Hardimanin kirjastossa eli Galwayn yliopiston kirjastossa. Se oli pitkästä aikaa sellainen yliopistokirjasto, jossa kaikki aineet olivat samoissa tiloissa, mikä merkitsi, että iirinkielisen kirjallisuuden hyllyltä saattoi harhailla vaikka historian hyllyjen suuntaan. Niinpä luin siellä melkoisesti Kolmannen valtakunnan historiaa käsitelleitä teoksia, puhumattakaan espanjankielisten maiden kulttuurista. Silloin tulin lukeneeksi myös jonkin kirjan fantasiakirjallisuudesta, jossa mainittiin myös Borges ja aivan erityisesti tämä novelli nimeltä. Olin joskus aiemmin kuullut sen, mutten ikinä lukenut novellia.


Tlönin ideana on lyhyesti se, että vuosisatoja toiminut salaseura on hiljakseen valmistellut sukupolvien saatossa täysin yhtenäisen ja koossapysyvän fantasiamaailman omine luonnonlakeineen, joka sitten on merkitty muistiin erityiseen ensyklopediaan. Tämän tietosanakirjan osia alkaa pikkuhiljaa putkahdella näkyviin pitkin maailmaa, aluksi koossa on vain epätäydellinen laitos, niin että se jää kaivelemaan ihmisten mieltä. Tlön-harrastus leviää pitkin maailmaa, ja fanifiktiona jotkut alkavat laatia myös omia täydennysosiaan kadoksissa olevien tilalle. Lopulta koko ensyklopedia löytyy, jolloin tapahtuu jotain merkillistä: maailma alkaa muuttua Tlöniksi. Todellisuus alkaa antaa periksi Tlönille. Maailmaa aletaan Tlön-harrastajien voimin muuttaa Tlöniksi. Toisaalta Borges vihjaa, että myös Tlönin ensyklopedian seuraava painos, joka on jo painettu englannin sijasta jollain Tlönin kielistä, editoi jo huomattavan osan ensyklopedian ensimmäisessä painoksessa Tlönin todellisuutena esitetyistä luonnontieteellisesti mahdottomista asioista myytin puolelle. Kehitys johtaa siis viime kädessä siihen, että maailma muuttuu Tlöniksi niin pitkälle kuin se on käytännössä mahdollista: Tlönin kielet syrjäyttävät "englannin, ranskan ja pelkän espanjan" (el mero español). Miksikö tämä kaikki tapahtuu? Koska ihmiset ovat kyllästyneet todellisuuden kaoottisuuteen. Tlön houkuttelee heitä sisäisellä johdonmukaisuudellaan, rigorillaan.


Tlön, Uqbar, Orbis Tertius on syntynyt toisen maailmansodan aikana - sodan, johon Argentiina ei tietenkään sanottavasti osallistunut, mutta joka tietysti heitti varjonsa myös argentiinalaisen arkipäivän ylle. Tarkempia tietoja Argentiinan oloista sotavuosina löytyy tästä artikkelista. Argentiina ilmeisestikin pysytteli suurimman osan sota-aikaa puolueettomana Yhdysvaltain painostuksesta huolimatta, koska maassa oli kulttuuristen siteiden ja myös poliittisten sympatioiden takia voimakasta myötämieltä akselivaltoja kohtaan. Borges oli kulttuurisesti hyvin anglofiili ja osasi englantia miltei yhtä hyvin kuin espanjaa: hän toimikin tärkeänä sekä yhdysvaltalaisen että brittiläisen kirjallisuuden esittelijänä koko Latinalaisessa Amerikassa kirjoittaessaan esseitä klassisesta englantilaisesta runoudesta (Miltonista, Shakespearesta ym.). Tlöniä onkin itse asiassa pidetty metaforana ajan suurista totalitaarisista aatteista, kuten stalinismista ja natsismista, koska niiden sisäinen johdonmukaisuus sai ne vaikuttamaan koherenteilta ja tyhjentäviltä maailmanselityksiltä.


Natsismin vaikutuspiiriin sijoittuu myös epämukavan olon tekevä novelli Deutsches Requiem, Saksalainen sielunmessu. Novellin päähenkilö Otto Dietrich zur Linde on vakaumuksellinen natsi, josta piti periaatteessa tulla sotilas toisen maailmansodan rintamalle, mutta joka haavoittuu tukahduttaessaan Itä-Preussissa sattuneita levottomuuksia juuri ennen sodan alkua. Kyseessä lienee jonkinlainen Amfortasin haava, mihin Borges viittaa hyvin diskreetisti alaviitteessä. (Ylipäätään seksuaalisuus on Borgesin novelleissa lukijan pääteltävä asia, jota ei kovin yksityiskohtaisesti nosteta esille. Kiitettävää decorumia.) Haavoineen zur Linde vetäytyy toisenlaisiin töihin, keksitylle Tarnowitzin keskitysleirille (sellainen paikka kyllä on olemassa kuin Tarnowitz, nykyiseltä nimeltään puolaksi Tarnowskie Góry, ja se sijaitsee sellaisessa paikassa, jossa olisi voinut jonkinlaisen keskitysleirin kuvitella olevankin), missä hän antautuu keksimään hienostuneita kidutuksia ja ajamaan juutalaiset vangit itsemurhaan.


Tietenkin Borgesin kuva natsismista on jälkiviisauden valossa ekstrapoloiden virheellinen. Saksalaista sielunmessua olisi kiintoisaa lukea rinnakkain oikean keskitysleirin päällikön muistelmien kanssa - Rudolf Hössin totta kai. (Siis Hössin, ei Hessin.) Minulla on kai ne täällä vielä jossain puolaksi. Joka tapauksessa muistan niistä sen verran, että Höss oli banaali ja lattea ihminen, lähinnä henkisesti köyhä öyhöttäjätyyppi tai pikkurikollinen, joka kuitenkin oli kasvanut kristillis-siveellisen yhtenäiskulttuurin vaikutuspiirissä, mistä syystä häneltä puuttui se rehentelevyys ja röyhkeys, joka nykyöyhöttäjyyteen kuuluu. Borges on tehnyt zur Lindestä hienostuneen, Schopenhauerinsa ja Shakespearensa lukeneen intellektuellin, jonka esi-isät ovat kaatuneet sotatantereilla. Tämä perustuu esimerkiksi brittien keskuudessa yleiseen harhaluuloon, jonka mukaan natsismi oli preussilaisten soturi-ihanteiden korkein muoto - tämän luulon nojallahan esimerkiksi meillä väitetään, että natsismi ei voisi syntyä eikä sitä voisi tapahtua Suomessa, koska se on spesifisti saksalainen ilmiö ja koska saksalaisen militarismin perinteet kuuluivat siihen oleellisena osana. Todellisuudessa juuri Otto Dietrich zur Linden kaltaiset miehet osallistuivat nimenomaan Stauffenbergin salaliittoon Hitleriä vastaan, ja juuri siksi, että vaikka he kommunismia vihaavina ja pelkäävinä olivatkin täydellä sydämellä mukana idänhyökkäyksessä ja operaatio Barbarossassa (aivan kuten Tuntemattoman Lahtisen nimeämät "meidän nilkit" ja aivan samoin motiivein, joten saksalaisia aateliskonservatiiveja tuskin voi pitää oleellisesti huonompina ja hirveämpinä ihmisinä kuin demokraattisen Suomen sodanaikaisia poliitikkoja), he eivät - usein vilpittömän uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi - osanneet olla kavahtamatta natsien järjettömiä julmuuksia.


Kuitenkin Otto Dietrich zur Linden tarinan pääpointti on validi edelleenkin. zur Linde tuomitaan kuolemaan, mutta silti, tai juuri siksi, hän iloitsee, koska se todistaa hänelle osaltaan, että liittoutuneet ovat omaksuneet natsien menetelmät ja natsien mentaliteetin rangaistessaan natseja. Hänelle natsismi tarkoittaa ennen muuta luopumista kristinuskon nynnymäisestä poskenkääntämisestä, jota hän halveksii: sen tilalle astuu natsismi, joka leviää koko maailmaan, sillä vaikka Saksa kuuluukin niihin asioihin, jotka täytyy maailman natsillistamiseksi uhrata, zur Linde luottaa siihen, että Saksan esimerkki vieroittaa maailman nössöilevästä kristinuskosta ja nostaa nietzscheläisen yli-ihmisen hänelle kuuluvaan asemaan.


Tässä kohdassa tuleekin näkyviin natsismin oleellinen yhteys libertarismin kanssa. Kuten natsi, myös libertaristi tavoittelee maailmaa, jossa niin kristinuskon, sosialismin kuin demokratiankin vahvan ja upean yksilön oikuille asettamat rajoitukset olisi poistettu.

Iiripuolella

Tänään bloggaan iiriksi Paavo Lipposesta. Pärjäilkää, pärjötelkää, värjötelkää sillä välin yksinänne.

Siivoamisen syvin olemus

Parempi Puolisko oli täällä taas viikonloppuna, ja päätimme käyttää osan yhdessäoloajastamme hyödyllisesti, eli siivota kämppääni. Saimmekin kokoon näyttävän määrän täysiä roskapusseja, sekä oleellisia kohtia lattiasta näkyviin. Tämän lisäksi se osa kattavasta taskukokoisten Jorge Luis Borgesien kokoelmastani, joka oli kadoksissa (ts. El Aleph), löytyi. Mutta koettakaahan arvata, mitä sitten tapahtui: huolella panuttua ja läpiluettua Ficcionesia ei tietenkään löydy enää mistään.

Tämä on itse asiassa siivoamisen syvin olemus, sen taivaassa päätetty jumalallinen luonto: joka kirjasta, joka tulee ulottuvillesi siivoamisen ansiosta, joudut maksamaan toisella kirjalla, joka katoaa kiirastulen pituiseksi ajaksi näkyviltäsi.

Kummitytöltä tuli kirje, jossa hän sanoi toivovansa, että hänestä tulee isona sellainen kuin minusta. Ei taida tyttö tietää, mitä toivoo, mutta en voi sanoa, ettenkö tämän jälkeen olisi vaarassa tarttua nilkastani tuomiokirkon tornin huippuun. Minä nuoren tytön esikuvana? No, tämän takia niitä lapsia hankitaan. Minun ei edes tarvinnut lotrata sen ikävän sukupuoliyhdyntä- ja vaipanvaihtovaiheen kanssa, mutta sain kuitenkin oman tyttären, ainakin melkein. Oikeastaan seksi pitäisi kokonaan erottaa lastenhankinnasta. Eihän se muutenkaan ole lasten asia. Lapset voitaisiin valmistaa koeputkituotannossa ja toimittaa niitä tilanneille ihmisille erityisillä haikaranmuotoisilla helikoptereilla.

Kummitteleva sana, joka kalistaa luita

En tiedä, onko ketään muuta alkanut ihmetyttää verbin röyhjetä omituinen status suomen kielen sanavarastossa. Sikäli kuin tiedän, se ei ole päässyt yhdenkään sanakirjanlaatijan armoihin: normitetussa suomen kielessä vulgääristä käytöksestä pahentunut hienosteleva täti-ihminen sanoo kuinka julkeatte tai kuinka rohkenette, mutta ei koskaan kuinka röyhkenette. Tämä siitä huolimatta, että kielestä voidaan hyvinkin osoittaa tämän verbin suuruinen täyttämistä vaativa aukko, ja vahvan etuvokaalipitoisuutensa ansiosta verbi synnyttää varsin ilmaisuvoimaisen vaikutelman. Sille olisi analogiatukea parista rohkea - rohjeta, eikä takuulla ole sellaista äidinkielenään suomea puhuvaa ihmistä, jolla olisi vaikeuksia ymmärtää, mistä puhumme kun puhumme röyhkenemisestä. Röyhkeneminen on muutaman kerran päässyt painettuun sanaan, mutta ilmeisesti se on joka kerta rusennettu lyttyyn, kun se on koettanut hiipiä asialliseen kieleen.


Tuntuu siltä, että äidinkielisen tunnistaa vasta tällaisista kummallisista ja epäjohdonmukaisista epäsäännöllisyyksistä. Ulkomaalainen, joka on innoissaan päästyään perille suomen kielen johtamisjärjestelmästä, puhuu varmasti mielellään röyhkenemisestä. Syntyperäiset kuitenkin tietävät, että röyhkeneminen ei ole asiallista kieltä eikä sitä käytetä.

Emmääjaxablogata

Näin örjäntäi...pörjäntäi-iltana pitäisi kai jaksaa blogatakin jotain jostain, muttemmääyhtäävviittis. No jaa, onhan tällä viikolla kuulunut hyviäkin uutisia: Cló Iar-Chonnachta -kustantamo on osoittanut lievää kiinnostusta Maarit Verronen -iirinnöksiini, ja Michael Everson on ottanut asiakseen hiostaa Coiscéim-kustantamon Pádraig Ó Snodaighia julkaisemaan iirinkielinne nuorisoromaanini. Olisi jo aikakin. Projekti alkoi sentään melkein yhdeksän vuotta sitten.


Sen kunniaksi olen intoutunut nyt iirintämään myös Borgesia, vieläpä suoraan espanjasta. Ketään muuta tuskin uskaltaisinkaan, mutta Ficciones ja El Aleph on panuttu niin viimeisen päälle ja luettu niin moneen kertaan, että niitä voi jo yrittää. Aloitin Saksalaisesta sielunmessusta; sen lisäksi pitäisi vielä hoitaa ns. himaan Tlön, Uqbar, Orbis Tertius sekä vaikkapa Salainen ihme. Tlön, Uqbar, Orbis Tertius lienee Borgesin tunnetuin novelli: minäkin olin kuullut siitä jo vuosia ennen kuin tutustuin Borgesin tuotantoon. Valitettavasti kirjallisuusväen tapa käyttää sanaa "borgesilainen" synnyttää mielikuvan nenät levällään intellektuellista, käsittämättömästä kirjailijasta, jonka teokset ovat kuin uuden ranskalaisen keittiön luomukset: vähän mutta kallista ja hienostunutta. Vaikutelmaa lisää, että Borgesin merkittävimmät teokset ovat novelleja. Julmetun paksuja eeppisiä romaaneja arvostavana suomalaisena miehenä en tietenkään osaa innostua novellikirjailijasta, jollei kyseessä ole todella hyvä novellisti, eli kotimaisessa katsannossa Pentti Haanpää ja islantilaisessa Þórarinn Eldjárn. (Saksalaisista kirjailijoista olen tutustunut perusteellisesti ainakin Hermann Hessen ja Thomas Mannin koko lyhytproosatuotantoon - se on minulla jossain kaapin pohjalla taskukirjoina. Niin, eikä tietenkään unohdeta Kafkan novelleja. Valitettavasti Friedrich Dürrenmatt -nidettä Meistererzählungen ei löydy mistään, katosikohan se suuressa muutossa? Tuossa käsivarrenmitan päässä olisi valikoima Gottfried Kellerin Die Leute von Seldwylaa nimellä Romeo und Julia auf dem Dorfe, mutta enpä minä siitä ole jaksanut innostua. Olenko liian vanha tutustumaan uusiin klassikoihin? Novelli on kielen opiskelijalle ehdottomasti kaikkein kiitollisin kirjallisuuden laji, mutta sitten kun kielen katsoo jo osaavansa, Kuolema Venetsiassa ei enää nappaa, vaan silloin pitää lukea Mann-maraton: Taikavuori, Faustus ja Joosef-romaanit. Paitsi että Joosef-romaaneja en ole vielä löytänyt saksaksi mistään.)


Tlön, Uqbar, Orbis Tertius kuulostaa jo nimenä erittäin pelottavalta. Erityisesti tuo Tlön. Jos se olisi Tlon, se olisi tavanomainen anglosaksistyyppinen nimi riviscifihenkilölle, -maailmalle tai -planeetalle. Borges on kuitenkin mennyt lisäämään siihen nuo ö:n pisteet. Ö on tunnetusti sekä espanjalle että englannille vieras kirjain, ja nykyäänhän erilaiset anglosaksisista maista kotoisin olevat bändit lisäävät umlaut-pisteitä nimeensä kuulostaakseen katu-uskottavilta: Motörhead, Mötley Crüe jne. Mutta jotenkin Tlönin Ö tekee siitä selvästi Tlonia uhkaavamman. Tlön on ikään kuin suomalaiset(kin) huomioonottava scifinimi. Borges muuten noteeraa meidät muutenkin, sillä jossain hänen novellissaan vilahtaa Runeberg-niminen sivuhenkilö. Tämä siksi, että Borgesilla Argentiinan jenkkilämäinen eurooppalaisperäinen kansallisuuskirjo - italialaisia, saksalaisia, skandinaaveja, irlantilaisia - näyttäytyy hänen kotimaansa leimallisena ja määrittelevänä piirteenä. Siihen sopii varsin hyvin, että ihmisillä on sellaisia nimiä kuin Runeberg - tai Dahlmann, kuten päähenkilöllä käsittämättömässä, mutta Borgesille itselleen tiettävästi henkilökohtaisesti hyvin tärkeässä novellissa Etelä. (Novellin päähenkilö Dahlmann kolauttaa päänsä ja menee sekaisin, matkustaa hetken mielijohteesta maaseudulle etelään ja joutuu triviaalin asian vuoksi kuolettavaan puukkotappeluun gauchojen kanssa.) Dahlmann esitellään kertomalla, että hänen isoisänsä saapui Argentiinaan laivalla silloin ja silloin, mutta että Dahlmann itse tunsi olevansa hondamente argentino, syvästi argentiinalainen. Miksipä ei tuntisi, kun argentiinalaisuuden ydin tuntuu olevan nimenomaan olla maahanmuuttajasukua. Tyypillisellä argentiinalaisella - tai laajemmin ríodelaplatalaisella, siis myös uruguaylaisella - tuntuu olevan nimenomaan italialainen sukunimi. Mario Benedetti ei ole italialainen kirjailija. Mario Benedetti on 1900-luvun suurin uruguaylainen kirjailija. ("Uruguaylainen kirjailija" kuulostaa jonkun mielestä ehkä vitsiltä, mutta itse asiassa Benedetti on hyvin pätevä kaveri jo senkin vähän perusteella, mitä olen hänen tuotantoaan työllä ja tuskalla espanjaksi lukenut. Osa Benedettin tuotannosta on nenät levällään kokeilevaa, osa hyvin streittiä, tommipommimaista realismia, osa jostain siltä väliltä. Olen itse lukenut häneltä novelleja sekä sotilasjunttaa ja maanpakoa kuvaavan romaanin Primavera con una esquina rota.)

Riimittelyä

Joskus muinoin vastenmielisen Kanava-lehden vastenmielisempi päätoimittaja Seikko Eskola valitteli sitä, että riimi oli hävinnyt nykyrunoudesta ja jäänyt juiceleskisten asiaksi. Minä kirjoitin hänelle tästä hyvästä pitkän haukkumarunon, jota en hänelle lähettänyt ja joka valitettavasti on kadonnut. Muistan siitä vain säeparit

kuta kerjäät, mangut mitä,
tuta toki saat sä sitä

ja

Kanavasta kasvaa ehti
riikin ronskein roskalehti.

Nyt taas olen kaavaillut kunnon naisviharunoa, jossa esiintyisi kaikkien tyttöjen palvoma likainen, paskainen, väkivaltainen, juoppo ja narkomaani YTM. Valitettavasti sitäkään en ole kirjoittanut enempää kuin yhden säkeistön verran:

mies joka naiset kaateli
ei koskaan kylpyyn menis
kas onhan merkki aatelin
ain' pesemätön penis

Fasistisen pahuuden päivä

Tänään vietetään näköjään naisten päivää. Sen kunniaksi Aftonbladet haastattelee jotain tätiporukkaa, joka on julistanut sodan ruotsalaiselle patriarkaatille. Olenko ainoa, jota mokoma uho lähinnä haukotuttaa - ruotsalaiselle patriarkaatille? Tädeillä ei ole yhtään mitään uutta sanottavaa, ainoastaan koko vanha feministinen liturgia, jossa ideologisilla muotoiluilla kätketään sanottavan puute. "Edes terveyskeskuksissa meitä ei kohdella naisina, vaan miehisen normin mukaan", he julistavat. Tämä on niin epämääräinen heitto, että itse kunkin on helppo tulkita se miten haluaa. Samanlaista tavaraa ovat muutkin heidän julistuksensa: he väittävät, että "kun kuulemme kertomuksia siitä, miltä nuorista tytöistä tuntuu koulunkäynti, oivallamme, että Ruotsia hallitsee yhä patriarkaatti". No, miltä se sitten nuorista tytöistä tuntuu? Sitä eivät tädit meille kerro. Katsokaas kun niillä nuorilla tytöillä ei ole tässä touhussa mitään asiaa itse määritellä, miltä heistä tuntuu. Riittää kun tiedetään, että se, miltä heistä tuntuu, todistaa jonkin "patriarkaatin" olemassaolosta - että viidenkymmenen pahemmalle puolelle ehtinyt täti-ihminen, joka ei halua ikinä kasvaa aikuiseksi, vaan yrittää loputtomiin olla tissiliivejä polttava ikiradikaali, saa käyttää tyttöjen tuntumisia tekosyynä omalle epäkypsälle riekkumiselleen.


Tietenkin tädit koettavat oikeuttaa touhujaan viittaamalla esimerkiksi yksinhuoltajien asemaan. Mikäs siinä. Jossain vain haisee rotanraato, jos tädit eivät ymmärrä, että yksinhuoltajien kurjuus johtuu köyhien sorretusta asemasta yhteiskunnassa, ei naisten. Ja yksinhuoltajat ovat naispainotteinen köyhien ryhmä mm. sen vuoksi, että lapset yleensä tuomitaan äidille; sen vuoksi, että naiset hakevat helpommin eron; ja sen vuoksi, että naiset helposti hakevat eron miehen köyhyyden vuoksi luullen voivansa sitouttaa rikkaamman miehen. Tietysti yksinhuoltajuus on myös pitkälti seurausta huithapeli-YTMien kanssa makaamisesta lapsellisessa iässä, kun ei ymmärretä asian vakavuutta; ja nuorella iällä tehty au-toukka estää naista hakeutumasta koulutukseen, jolla hän voisi hankkia maksetumman ammatin. Tästä voi syyttää patriarkaattia, mutta yhtä lailla tästä voi syyttää puhtaita fysiologisia tosiasioita - sitä, että naisen sisässä on onkalo, josta hyppää yhdeksän kuukauden kuluttua ulos vauva, jos nainen toteuttaa oikeuttaan vetää itsensä niin räkäkänniin, ettei muista ehkäisyä. Ja siitä, että naisella on tällaiseen oikeus, ovat hänet saaneet vakuuttuneeksi nimenomaan feministit, joiden mielestä ryyppääminen ja seksuaalinen koheltaminen ovat vahvan ja upean naisen tapa nauttia elämästään ja miesten kainot toiveet kiltistä ja vastuullisesta tyttöystävästä patriarkaatin harjoittamaa sortoa.


Aftonbladetin naiskolumnistit kuitenkin osoittavat jonkin verran arvostelukykyä, ainakin osa heistä. Dekkarikirjailija Liza Marklund, jota en todellakaan voi vapauttaa syytteistä, mitä tulee järjettömän miesvihan lietsomiseen, kehottaa sentään tyttöjä pitämään huolta itsestään ja ryyppäämään vähemmän. Yrsa Stenius taas on tavallisen hauska ja fiksu, mutta hän onkin meiltä, eikä mikään riikinruotsalainen. Hän kertoo hupaisasti kulttuurishokista, jonka koki Ruotsissa siirryttyään sinne journalismia harjoittamaan.

Suomessa Yrsa Stenius oli tottunut täkäläiseen lokalaitisjournalistikulttuuriin: miehet olivat alalla enemmistönä, ja miesten sovinistista huumoria oli pakko työpaikalla sietää, mutta toisaalta Stenius arvosti sitä, että sukupuolten väliset suhteet olivat miesvaltaisessa miljöössä pohjimmiltaan reilulla perustalla ilman turhaa koketeeraamista. Att kalla onda ting fittiga var lika självklart som det är i Sverige att kalla dem taskiga - pahojen asioiden kutsuminen vittumaisiksi oli Suomessa yhtä itsestään selvää kuin niiden kutsuminen kyrpämäisiksi oli Ruotsin Riikissä. Kotimaassaan Stenius oppi arvostamaan miesten brutaalia sydämellisyyttä, reilujen jätkien meininkiä. Sitten hän meni Ruotsiin. Ja jo ensimmäisenä päivänä miespuolinen kollega joutui pelastamaan hänet (seuraava sitaatti tulee ääntää ruotsalaisen operettikliseehomon aksentilla): Du, det där går inte. Så där säger man inte i Sverige!

Juttu kävi kylläkin vielä hauskemmaksi, kun Stenius joutui ensi töikseen "hearingiin" eli kuultavaksi siitä, mitä hän aikoo tehdä taistellakseen riikinruotsalaisen lehden toimituksessa vallitsevaa "yleistä poikamaisuutta" vastaan - poikamaisuuteen kuului osana seksuaalinen ahdistelu, totta maar. Ja kuulkaas, mitä Steniuksella on sanottavaa kokouksen kulusta:

Kuulemistilaisuus oli juuri alkanut, kun paikalle saapasteli korkeissa koroissa yksi lehden kuuluisimmista naiskolumnisteista. Hän oli, sanoo Stenius, pukeutunut tavattoman haastavasti, kaula-aukko oli syvä ja paljastava, kintut olivat esillä koko pituudeltaan ja minihame niin tiukka, että siinä tuskin pääsi liikkumaan. Tämä ilmestys valitti sitten keskustelussa, jota Stenius itse piti lähinnä joutavanpäiväisenä, että miehet pitävät häntä pelkkänä seksiobjektina.

Stenius oli lähinnä hämmentynyt siitä, että ihminen voi lähettää niin ristiriitaisia viestejä: toisaalta kroppa lähetti koko ajan niin seksuaalisia viestejä, että ihan kärysi, ja toisaalta suusta kuului valitusta siitä, että miehet ajattelevat vain seksiä.

Näin jälkeenpäin Stenius toteaa, että vaikka naisen käytös ei tietenkään koskaan voi vapauttaa miestä syyllisyydestä edes raiskaajana (on kuvaavaa, että hän joutuu tällä pohjustuspuheella pyytämään anteeksi mielipidettään etukäteen), häntä hämmentää yhä ruotsalaisten feministien ajattelutapa, jossa naisen täydellistä oikeutta kieltäytyä seksistä pidetään myös vapautuksena kaikesta vastuusta sen suhteen, mitä ennen kieltäytymistä on tapahtunut: Ihmisten partnerinhaku perustuu hyvin mutkikkaiden signaalien vaihtamiselle, signaalien, joiden merkityksestä molempien osapuolten tulee olla perillä. Ne, jotka jatkuvasti lähettävät ristiriitaisia viestejä, joutuvat väistämättä ennen pitkää hankaluuksiin ja aiheuttavat niitä myös muille. Eivätkä vain seksielämässä.


Loppukaneetikseen Stenius toteaa, että vaikka naisen harkitsematon käytös tai ristiriitaiset signaalit sinänsä eivät tietenkään vapauta raiskaukseen syyllistyvää miestä vastuusta, naisilta tulee voida odottaa tiettyä medmänskligt ansvar sen varmistamiseksi, ettei synny noloja ja molemmille osapuolille epämukavia tilanteita. Tämä tapahtuu arvostamalla ja pitämällä kunniassa käyttäytymissääntöjä, hän opettaa. Sitähän naisilta ei tietenkään voi vaatia, että he arvostaisivat ja pitäisivät kunniassa miehiä kaltaisinaan ihmisinä, saati yrittäisivät asettua näiden asemaan. Pimppa kun tunnetusti on pulanalaista tavaraa, joka antaa omistajalleen oikeuden käyttäytyä miten vittumaisesti haluaa.


***

Ja antakaa minun vielä lopuksi sanoa mielipiteeni siitä suuresta keskustelusta, jota Henkan kommenttipuolella on käyty naisista ja luonnontieteistä. Minä siis en todellakaan usko, että naiset olisivat yhtään sen vähemmän lahjakkaita luonnontieteellisillä aloilla kuin miehetkään. Silloin kun naiset todella joutuivat taistelemaan päästäkseen opiskelemaan kemiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa, - silloin noita suuria luonnontieteilijänaisia oli: esimerkiksi Marie Curie ja Lise Meitner. Antoine Laurent Lavoisier'n saavutukset kemistinä taas olivat pitkälti hänen vaimonsa ansiota, jonka hän nai teinityttönä, mutta joka osoittautui älykkääksi nuoreksi naiseksi ja innostui miehensä tutkimasta alasta siinä määrin, että nai vain kemistimiehiä senkin jälkeen kun ensimmäinen aviomies oli teloitettu Ranskan vallankumouksen aikana ("Vallankumous ei tarvitse kemistejä!").


Valitettavasti naiskulttuuri on panostanut enemmän marttyyriuden hyväksikäyttöön kuin lahjakkuuden hyödyntämiseen. Naisten tapa hyötyä vapautumisestaan on se, että keskinkertaisimmat, röyhkeimmät ja typerimmät naispuoliset Lumpenintellektuellit heittäytyvät inisemään siitä, kuinka surkeasti yhteiskunta heitä kohtelee sukupuolensa takia. Nuoret tytöt saavat sellaisen mallin, että heidän ei ihmisinä tarvitse eikä kannata yrittää mitään, ei varsinkaan parastaan, kun tulosta tulee helpommin heittäytymällä marttyyriksi ja volisemalla.


Sitä paitsi naisille kuitenkin tyyli on substanssia tärkeämpi. Eivät he halua harrastaa omia jänniä juttuja, vaan ennen kaikkea hankkia rahaa ja yhteiskunnallista arvostusta. Siksi lahjakkaat tytöt opiskelevat luonnontieteiden sijasta mieluummin vaikka lakia tai lääketiedettä. Molemmille aloille on kova karsinta, ja molemmat alat tiedetään rahakkaiksi. En usko edes että kyse on varsinaisesta alhaisesta rahanhimostakaan, ainakaan aina. Piitu nyt on Piitu, mutta tunnen henkilökohtaisesti yhden lakitiedettä opiskelevan tytön, josta voin sanoa kohtalaisen varmana asiastani, että hän on alalla, koska rosoisehkon lapsuuden koettuaan haluaa tuntea olevansa turvassa rahallisesti ja muutenkin - ja oman elämänkokemukseni valossa ymmärrän häntä hyvin paljon.

Rasismin ulottuvuuksia

Tähän hienoon artikkeliin olisi pitänyt linkittää jo kauan sitten. Joka tapauksessa se on taas yksi esimerkki siitä, miten oman maan vanhoihin vähemmistöihin voidaan suhtautua rasistisesti silloinkin kun maahanmuuttajat on jo hyväksytty. Hurrivastainen rasismi on tunnetusti kovin levinnyttä ns. edistyksellisissäkin piireissämme; ja vastaavasti Skotlannissa gaelilaisvastaisuus on hyvinkin hyväksyttyä vielä nykyäänkin.

Rakkaus

Logistisista syistä en ole muutamaan aikaan voinut tavata Parempaa Puoliskoa. Huomenna, tai tänäänhän se jo on, hän saapuu Turkuun.


Minä en yleensä osaa kirjoittaa siitä rakkaudesta. Eikä maailmalle tosiaankaan meidän suhteemme kuulu mitenkään. Mutta helmikuun puolessavälissä hän kirjoitti tämän päiväkirjan kommenttipalstalle seuraavansisältöisen viestin:


Kun en ole koskaan joutunut ahdistelun, parisuhdeväkivallan tms. kohteeksi, niin voisinkohan samaan tyyliin mennä kummastelemaan asiaa, jos joku blogissaan sellaisesta kertoo? Se, ettei jotakin ole omalle kohdalle jostakin syystä sattunut, ei tarkoita, ettei sitä ilmiönä olisi lainkaan olemassa tai sellaisen uhri on välttämättä itse asiaan jollakin tapaa syyllinen.

Kaikkia naisia ei ole ahdisteltu, hakattu tai raiskattu, mutta silti nämä ongelmat myönnetään yleisesti. Kaikkien miesten ei toivottavasti ole tarpeen saada aiheetonta ahdistelu- tai raiskaussyytöstä ja lähestymiskieltoa ennen kuin sellaista mahdollisuutta voidaan pitää ongelmana. Kyllä yksikin uhri on liikaa molemmissa tapauksissa ihan yhtä lailla.


Tähän minulla ei ole paljoa lisättävää, mutta kysynpä kuitenkin: tiedättekö te nilkit ja kyykäärmeitten sikiöt yhtään mitään oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta tai lojaalisuudesta? Te jotka niin kovasti esiinnytte rakastuneina ja rakastavina ihmisinä koko maailman nähden, tiedättekö yhtään mistä puhutte? Ette tiedä. Ette tiedä paskaakaan, jonka minä teille haistatan.

Ja minulla on tänä viikonloppuna parempaakin tekemistä kuin kirjoittaa teille, nilkit.

Vaijerifoksia iiriksi

Ai niin joo, sekin sitten vielä, että minä kirjoittelen tätä iirinkielisellä selaimella. Tuossa ylärivillä lukee Comhad (tiedosto) - Eagar (muokkaus) - Amharc (näkymä) - Gabh (mene) - Leabharmharcanna (kirjanmerkit) - Uirlisí (työkalut) - Cabhair (apu) . Maineikas joukkueemme sai siis lopulta aikaan ensimmäisen iirinkielisen Mozilla-version, mutta oli siinä piru vie hommaakin, ja totta kai sinne jäi kääntämättömiä merkkijonoja. Silti se on ihan hyvä ja iiri on enimmäkseen oikein kaunista, tosin täynnä pelottavan näköisiä tietokonetermejä, mutta sieltäpä niitä oppii aktiivisesti käyttämään.

En tietenkään ole kovin aktiivisesti jaksanut osallistua tähän projektiin, kun on ollut muuta tekemistä. Mutta aina silloin tällöin olen neuvonut luontevaa kielioppia tai syntaksia muille, ja apuani on aina arvostettu.

Trattoria

Tämä oli juuri niin järjetön testi, että sitä piti kokeilla.