David Neiwert kirjoittaa Orcinus-blogissaan - linkin löydätte tuosta sivun laidasta - siitä intiaanireservaatin nuorukaisesta, joka sekosi uusnatsismiin ja pani toimeen taas yhden tyypillisen koulujoukkomurhan. (Noitakin uutisia alkaa vapauden valtakunnasta tulla niin tuhkatiheään, että kohtsiltään ne menettävät uutisarvonsa.) Neiwertin mukaan intiaaninuorukaisen innostuminen uusnatsismista ei ole niin odottamatonta ja epäloogista kuin äkkinäinen luulisi, koska monet takapihagermaanit sun muut uusnatsit näkevät intiaanien pyrkimykset endogaamisiin avioliittoihin oman heimon sisällä myönteisenä ja terveenä ilmiönä, samalla kun heimosuvereniteetti vastaa läheisesti jenkkien äärioikeiston ns. posse comitatus -maailmankuvaa, jossa paikallinen sheriffi on ainoa ylipäätään tunnustettu ylivalta ja hänen rikollisten nujertamiseksi koolle kutsumansa vapaiden pyssymiesten joukko eli posse on kansan ja kansanvallan ylevin edustaja.
Nyt minä olen ilkeä, mutta entäpä jos tuo jenkkien intoilu suvereniteetistaan ja vapaudestaan , tuo turvattomuuden ihannointi ja vapaan soturin ihailu, onkin itse asiassa intiaaneilta omaksuttu piirre yhdysvaltalaisessa kulttuurissa? Entäpä jos yhdysvaltalaiset ovatkin oikeasti kulttuurisesti enemmän intiaaneja kuin myöntävätkään - ja entäpä jos juuri se tekee heidät meille (hih hih) länsimaalaisille kulttuuri-ihmisille niin vieraiksi ja barbaarisiksi?
Yhdysvalloissa vanhan konfederaation alueella vaikuttava "punaniskaisuus" on aika pitkän skehityskaaren tulos, jossa voi hyvin olla piirteitä intiaaneilta samalla tavoin kuin siinä on latinalaisen sankarieeposkulttuurin vaikutteita.
VastaaPoistaMutta pohjimmiltaan amerikkalaisessa itsenäistä, kyvykästä ja muista riippumatonta yksilöä korostavassa ihanteessa on nähtävissä aika selkeä historiallinen vastaveto 1600-1700-lukujen brittiläiselle ja ranskalaiselle aristokratialle. Myös aseen symboliikan suhteen. Siinä missä vanhalla mantereella vapauden tärkeä symboli, miekka, oli varattu vain yläluokkaisille, oli uuteen maailmaan muuttaneille tärkeää, että joka mies saa kantaa asetta, tuota vapauden ja riippumattomuuden symbolia. Vielä kun nimenomaan eteläisten osavaltioiden oma historia on tarjonnut sopivasti vaan ei liikaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joissa aseita on menestyksellisesti tai ainakin omasta näkökulmasta sankarillisesti käytetty, on syntynyt ajattelutapa oikeastaan varsin ymmärrettävä.
Suomen kaltaisessa maassa potentiaalia voimankäyttöön ei ole erikoisemmin tarvinut glorifioida. Vesilahden Daavidin tai Jaakko Ilkan päivistä oli kulunut jo liikaa aikaa siihen, kun jonkinainen kansakunta alkoi hahmottua. Niistä oli vain sankaritaruiksi mutta ei käytännön ihanteiksi. Lisäksi oli lähinnä itänaapurin kanssa opittu kovemman kautta tietämään, että tilanteet, joissa aseisiin joudutaan turvautumaan, eivät ole kovin kivoja kenellekään. Suomessahan jonkinlaisen torrakon omistaminen on ollut ainakin maaseudulla enemmän sääntö kuin poikkeus pitkälle toisen maailmansodan jälkeisiin aikoihin saakka, mutta valmius sen käyttämiseen on ollut korkealla ainakin, jos ollaan selvinpäin.