tiistai 22. maaliskuuta 2005

"En liten by förutan gata, den ligger inte långt från Río de la Plata" (Evert Taube)

Palatakseni Borgesiin, olen viime aikoina pohtinut suurella hämmennyksellä sitä hänen novelleistaan, josta hän itse piti eniten - El Sur. Taisin jo jossain aikaisemmassa merkinnässä mainitakin, että El Surin päähenkilö on saksalaisjuurinen argentiinalainen, joka kuitenkin tuntee itsensä syvästi argentiinalaiseksi. Nimi on Juan Dahlmann.

Myös Etelä-Amerikkaan on menty Euroopasta siirtolaisiksi, vieläpä varsin äskettäin: tarkoittaako se, että myös eteläamerikkalaiset valtiot on jossain historiansa vaiheessa mielletty tulevaisuuden maiksi ja Amerikaksi, jonka raitti on kultasannalla (toisessa versiossa "soker'sannalla") sannoitettu? Taannoin ilmestyneessä Suomen ja Etelä-Amerikan kauppasuhteita käsitelleessä teoksessa Kahvi, pahvi ja tango näytettiin näkymä jostain nelikymmenluvun lopultako se oli, jossa traktoreilla lastatun junan kylkeen oli nostettu isot lakut ("laku" tarkoitti isoäitini sanavarastossa plakaattia, ei lakritsia eikä lakritsinväristä henkilöä) julistamaan tässä vietävän VALMET-TRAKTOREITA AMERIKKAAN. Leipätekstistä kävi ilmi, että traktorit olivat itse asiassa matkalla Brasiliaan, mutta välipä hällä: Amerikka mikä Amerikka. En sitten tiedä, oliko kyseessä tietoinen propagandakusetus, eli pyrittiinkö sodanjälkeisessä masennuksessa ja ryssänpelon ahdistuksessa riutuville suomalaisille luomaan toiveita kauppa- ja sitä mukaa ehkä muistakin suhteista Yhdysvaltain eli sen ainoan oikean "Amerikan kanssa, - vai oliko Brasiliakin tuonaikaisessa suomalaisessa tietoisuudessa jonkinlainen myyttinen Amerikka? Loiko Yhdysvaltain vapaus ja vauraus suomalaisten silmissä loistettaan myös latinalaisen Amerikan ylle?

Argentiinassa ainakin Dahlmannin honda argentinidad tuntuu varsin uskottavalta, sillä Argentiina jos mikä on luonteeltaan maahanmuuttajavaltio. Argentiina on muuten varmaankin myös suurin irlantilaisten siirtolaisten vastaanottajamaa Etelä-Amerikassa. (Sen lisäksi siellä tietysti on myös walesinkielinen siirtokunta Chubutissa, Patagonian suunnalla, kuten kaikki Bruce Chatwininsa lukeneet tietävät.) Tosin se maa, jonka kansallissankari on nimeltään Bernardo O'Higgins, ei ole Argentiina vaan Chile; mutta kyseinen O'Higgins lienee ihan muita irlantilaisia kuin tuoreita siirtolaisia: veikkaan että don Bernardon suvun kantaisä kuului "villihanhiin" eli Patrick Sarsfieldin 1600-luvun lopulla murskatun kapinallisarmeijan jäännöksiin, jotka saivat englantilaisilta luvan lähteä maanpakoon katolisiin maihin ja jotka lienevät pitkälti värväytyneet sotilaiksi näiden maiden armeijoihin.

Intiaaneista Argentiina ei ole kuuluisa. Tietääkseni Argentiinassa on vain muutamia tuhansia intiaanikielten puhujia (tuoreita paraguaylaisia, perulaisia ja bolivialaisia siirtolaisia lukuun ottamatta toki), maan intiaaniväestö kun on murskattu varsin määrätietoisesti sotimalla ja kansanmurhaamalla.


Ilmeisesti Río de la Platan alueen maat ovat yleisemminkin kulttuuriltaan hyvin eurooppalaistuneita. Vaikka Paraguayn kadun kieli ei ole espanja, vaan guaraní, johon toki sekoitetaan espanjaa tarpeen ilmaantuessa ja joka eurooppalaistyyppiseen kaupunkikulttuuriin sopeutuneena on omaksunut valtavasti espanjalaisia lainasanoja ja muita vaikutteita, jopa siinä määrin, ettei se ole enää ymmärrettävää aitoa viidakkoguaranía puhuville oikeille intiaaneille, - Paraguayn musiikkikulttuuri on täysin eurooppalainen. Tästä linkistä pääsee kuuntelemaan paraguaylaista musiikkia. Paraguaylainen musiikki on letkeää soitantoa, mutta perulaistyyppisiä eksoottisia soittimia sieltä saa hakemalla hakea. Laulujen sanat - jotka tuolta sivustolta yleensä löytyvät espanjaksi tai saksaksi selitettynä - kertovat yleensä sotasankaruudesta varsin runebergilaisin sävyin, milloin mennään urhoollisesti hakemaan rajan takaa väkivaltaisella tiedusteluretkellä isänmaan puolesta kaatuneen kapteeni Rojas Silvan maallisia jäännöksiä, milloin muuten vain riemuitaan siitä, että päästään lopulta "bolia" (bolivialaisia) ampumaan. ("Boli" voi olla yksi bolivialainen, tai koko armeija. Guaranín kielen merkillisyyksiä näet on, että vaikka siellä on hyvin mutkikas verbitaivutus, kuten noissa polysynteettisyyteen hairahtuneissa intiaanikielissä pakkaa olemaan, substantiivitaivutusta siellä ei ole nähtykään. Substantiiveilla ei ole sijapäätteitä eikä edes monikkomuotoja. Sitä vastoin niillä voi kyllä olla verbipäätteitä: voidaan esimerkiksi sanoa, että joku meni kaupungille paitaa ostamaan, jolloin paitaa tarkoittava substantiivi saa verbin futuurinpäätteen - hänellähän ei sitä paitaa ole vielä, joten hän menee ostamaan tulevaa paitaansa. Selvä kuin pläkki.)


Jollain paraguaylaista musiikkiperinnettä esittelevällä sivulla, joka ei ollut tuo linkittämäni, oli naiivien amerikkalaistätien intoilua siitä, kuinka "hieno ja ihana kulttuuri teillä varmasti on, vaikka en paljoa ymmärtänytkään". Nythän on niin, että paraguaylainen kulttuuri ei todellakaan ole erityisen hieno eikä ihana eikä edes eksoottinen - ainakaan se ei sovellu minkäänlaiseksi elämäntapaintiaanien vaihtoehtokulttuuriksi eikä jalon villiyden malliksi. Päin vastoin. Paraguayn mestitsikulttuuri on intiaanikielisyydestään huolimatta täysin espanjalainen. Nykyisten guaraníta puhuvien paraguaylaisten ydinjoukko on se porukka, jonka jesuiitat sivistivät kokoamalla koko sakin reducción-nimellä tunnettuihin maataloussiirtoloihin ja opettamalla heille länsimaiset tavat. Koska asialla olivat juuri jesuiitat, he tietenkin siinä sivussa tulivat kehittäneeksi guaranín kielelle kirjakielen. (Juuri tämä on "jesuiittamaisuutta", ei se minkä me täällä Välskärin kertomusten kotimaassa yhdistämme jesuiittoihin, ts. kieron näköinen latinaksi mutiseva juonittelija.) Kieli siis säilyi, mutta intiaanikulttuurista eivät säilyneet edes soittimet. Eräässä mielessä guaranín tapausta voitaisiin siis pitää vastaesimerkkinä iirinkielisyysliikkeen ideologiselle väitteelle, jonka mukaan kieli on avaintekijä kansallisen kulttuurin säilymiselle: Irlannissahan esim. omaperäinen musiikki on säilynyt aivan toisella tavalla kuin Paraguayssa.


Kuten tuossa paraguaylaisen musiikin yhteydessä mainitsin, Paraguay on selvästi militaristisempi maa kuin Latinalaisen Amerikan maat keskimäärin, ja se on totisesti paljon sanottu. Tunnetusti yksi argumentti, jolla isänmaallisuusväkemme torjuu kaikki yritykset nähdä Suomi osavastuullisena talvisotaan, on se, ettei pieni maa ikinä hyökkäisi valtavan naapurin kimppuun. Suomen ja Neuvostoliiton kohdalla he epäilemättä ovat oikeassa, mutta valitettavasti ihminen on juuri niin järjetön otus, että pienikin maa voi isänmaallisuuden huumassa kuvitella pystyvänsä mahdottomuuksiin. Paraguay yritti aikoinaan juuri tätä hyökkäämällä kolmen naapurimaansa kimppuun, joista yksi tietenkin oli Brasilia (kaksi muuta olivat Argentiina ja Uruguay - "boli" ei sillä kertaa ilmeisesti ollut mukana). Pienikin vilkaisu kartalle osoittaa, että kyseessä oli harvinaisen selkeä itsemurhayritys. Tällä sodalla oli tietenkin maalle katastrofaaliset seuraukset. Alueluovutukset olivat aikamoiset, mutta sen lisäksi väitetään maan miespuolisen väestön enemmistön kuolleen kyseisessä sodassa ja paraguaylaisten seuraavan sukupolven syntyneen enimmäkseen brasilialaisten miehittäjien harrastamista raiskauksista. Miten sitten lieneekin, tämä ns. kolmiliittosota eli Guerra de la Triple Alianza ei tosiaankaan tehnyt paraguaylaisista mitään rauhan miehiä. Päin vastoin, sekä kolmiliittosota että myöhempi "bolia" vastaan käyty Chacon sota julistettiin lauluissa ("laulu" on muuten guaraníksi purahei) suuriksi eeppisiksi ja myyttisiksi seikkailuiksi, joiden sotilaiden traagista sankaruutta tuli ylistää. Itse asiassa kolmiliittosodan toivottomuus tuntuu jopa lisänneen paraguaylaisten militarismia ja epätoivoista tarvetta tehdä suuri ja sodan väärti numero kaikista jonninjoutavista arvovaltakysymyksistä, koska oli kerta kaikkiaan mahdotonta hyväksyä sellaista sietämätöntä ajatusta, että typeryys tuli tehtyä, puoli kansaa tapettua ja maa raunioitettua tyhjän takia.


Paraguaylaiset ovat suurimmaksi osaksi mestitsejä, vaikka maassa tunnetusti onkin myös eurooppalaisperäistä siirtolaisväestöä. Sinnehän on tunnetusti asettunut asumaan myös vanhoja natseja, ja sen lisäksi maassa on esiintynyt jotain utopianperustamisyrityksiä, jotka ovat johtaneet siihen, että kaikkein syvimmällä takahikiällä, en plena selva kuten maanosan valtakielellä sanotaan, ilmeisesti esiintyy äärimmäisen epäurbaaneja ja primitiivisiä juntteja, joilla on vaalea tukka ja siniset silmät. Historiansa ensimmäisen merkittävän vaiheen Paraguay vietti täydellisessä eristyksessä tri Gaspar Rodríguez de Francian johtamana diktatuurina, jonka aikana mm. ulkomaankauppa ja maastamuutto olivat lähes täysin kiellettyjä. Tri Francialla oli varsin vankat mielipiteet eri asioista, mutta yksi hänen periaatteistaan oli, että maassa ei saisi olla ainoatakaan ihmisryhmää, joka syntyperänsä perusteella olisi epälojaali isänmaalle tai kokisi olevansa muita parempi. Niinpä hän antoi ankaran ukaasin, jolla kiellettiin valkoihoisia, eurooppalaisperäisiä paraguaylaisia menemästä naimisiin keskenään. Tarkoitus oli saada rodut sotkettua niin tasaisesti, ettei parin sukupolven jälkeen maisemissa olisi ainoatakaan valkonaamaa. Hänen maassaan mikään valkonaamaeliitti ei ainakaan komentaisi muuta osaa kansasta, kuten monissa latinalaisamerikkalaisissa maissa oli jo päässyt käymään.