perjantai 11. maaliskuuta 2005

Kummitteleva sana, joka kalistaa luita

En tiedä, onko ketään muuta alkanut ihmetyttää verbin röyhjetä omituinen status suomen kielen sanavarastossa. Sikäli kuin tiedän, se ei ole päässyt yhdenkään sanakirjanlaatijan armoihin: normitetussa suomen kielessä vulgääristä käytöksestä pahentunut hienosteleva täti-ihminen sanoo kuinka julkeatte tai kuinka rohkenette, mutta ei koskaan kuinka röyhkenette. Tämä siitä huolimatta, että kielestä voidaan hyvinkin osoittaa tämän verbin suuruinen täyttämistä vaativa aukko, ja vahvan etuvokaalipitoisuutensa ansiosta verbi synnyttää varsin ilmaisuvoimaisen vaikutelman. Sille olisi analogiatukea parista rohkea - rohjeta, eikä takuulla ole sellaista äidinkielenään suomea puhuvaa ihmistä, jolla olisi vaikeuksia ymmärtää, mistä puhumme kun puhumme röyhkenemisestä. Röyhkeneminen on muutaman kerran päässyt painettuun sanaan, mutta ilmeisesti se on joka kerta rusennettu lyttyyn, kun se on koettanut hiipiä asialliseen kieleen.


Tuntuu siltä, että äidinkielisen tunnistaa vasta tällaisista kummallisista ja epäjohdonmukaisista epäsäännöllisyyksistä. Ulkomaalainen, joka on innoissaan päästyään perille suomen kielen johtamisjärjestelmästä, puhuu varmasti mielellään röyhkenemisestä. Syntyperäiset kuitenkin tietävät, että röyhkeneminen ei ole asiallista kieltä eikä sitä käytetä.