Trzeci Maja w Wolnej Polsce

Toukokuun kolmas päivä on taas ollut Puolan kansallispäivä siitä saakka kun maa vapautui säälimättömän ja julman Ryssän armottomasta ikeestä. Sen kunniaksi nousemme kaikki seisomaan, otamme hatun päästämme ja laulamme kansallislaulun:

Jeszcze Polska nie zginęła,
Póki my żyjemy,
Co nam obca przemoc wzięła,
Szablą odbierzemy.

Marsz, marsz, Dąbrowski,
Z ziemi włoskiej do Polski,
Z twoim przewodem
Łączym się z narodem.

("Puola ei ole vielä menetetty, niin kauan kuin me elämme.
Minkä vieras väkivalta meiltä otti, sen otamme sapelilla takaisin.
Mars, mars, Dąbrowski, Italian maasta Puolaan.
Sinun johdollasi liitymme kansaan.")

Nuorena miehenä, kun en vielä osannut puolaa hyvin, menin käymään maassa - elokuussa 1989. Vaikka ns. perestroika ja glasnost (jotka muuten ovat puolaksi przebudowa ja jawność) olivatkin jo avanneet maata sananvapaudelle, "se asemapäällikön näköinen tyyppi", myös eteläamerikkalaisilta sotilasdiktaattoreilta tuttuun tapaan mustia laseja pitänyt Wojciech Jaruzelski, istui yhä kuin tatti Belwederissä, Varsovan presidenttipalatsissa, ja - kuten olen sittemmin voinut lukea, myös SB (paikallinen turvallisuus- tai pikemminkin turvattomuuspalvelu) oli yhä toiminnassa ahdistellen oppositiota. Samalla kuitenkin väistämätön oli jo käynnissä. Maassa oli pidetty ensimmäiset edes osittain vapaat sejmin vaalit, ja kansa oli kokoontunut radiovastaanottimiensa ääreen kuuntelemaan, kuinka oikeassa parlamentissa väitellään. Välillä joku puhujista sai kuulijat nauramaan, ja siihen yhtyivät kotonaan myös radion kuuntelijat täynnä helpotusta: meitä eivät enää hallitse aurinkolaseja sisätiloissa pitävät yrmeät tinanapit salakabinettiensa kätköistä, vaan kaltaisemme ihmiset, jotka jopa nauravat. - Tietenkään ei monta vuotta mennyt siihen, kun kansa oli jo väsynyt parlamentin alituisiin riitoihin, siihen, mitä ruotsiksi kutsutaan nimellä polsk riksdag (!) ja puolaksi suorasukaisemmin polskie piekło, ja saatoin jo itse aavistaa, että siihen ei kauaa menisi, kun tästä ekstaattisesta myrskystä jo selvittäisiin synkemmille vesille. Mutta kuten isossa kirjassa sanotaan, kaikella on aikansa: on aika heitellä kiviä ja kerätä kivet, aika valittaa ja aika tanssia riemusta, aika olla skeptinen ja kyyninen ja aika heittäytyä yleiseen ilonpitoon,

czas rodzenia i czas umierania,
czas sadzenia i czas wyrywania tego, co zasadzono,
czas zabijania i czas leczenia,
czas burzenia i czas budowania,
czas płaczu i czas śmiechu,
czas zawodzenia i czas pląsów,
czas rzucania kamieni i czas ich zbierania,
czas pieszczot cielesnych i czas wstrzymywania się od nich,
czas szukania i czas tracenia,
czas zachowania i czas wyrzucania,
czas rozdzierania i czas zszywania,
czas milczenia i czas mówienia,
czas miłowania i czas nienawiści,
czas wojny i czas pokoju.
(lähde)


Siinä voi nähdä jotain symboliikkaa, että toukokuun kolmantena ei juhlita mitään ratkaisevaa sotavoittoa eikä itsenäisyysjulistusta, vaan toukokuun 3. päivänä 1791 julistettua perustuslakia. Vanha aatelisten tasa-arvoon perustuva Rzeczpospolita, kuningaskunta, joka oli samalla tasavalta, oli ajautunut venäläiseksi protektoraatiksi, koska sejmissä eli valtiopäivillä jokaisella aatelismiehellä oli liberum veto eli rajoittamaton veto-oikeus...

Sejmin puhemies: O ile zgoda jest, przejdźmy do następnej sprawy... ("Jos kerran siitä ollaan yhtä mieltä, siirrytään sitten seuraavaan asiaan...")

Ääni sejmistä: Nie ma zgody. ("Ei ole yksimielisyyttä.")

Sejmin puhemies: Jak to nie ma? ("No mikä ettei?")

Ääni sejmistä (ja tällä kertaa se karmii selkäpiissä asti jokaista läsnäolijaa): Nie pozwalam. ("Minä en salli.")


Liberum veto, jonka puitteissa yhden ainoan aatelismiehen heittämät sanat nie pozwalam saattoivat kaataa mitä järkevimmätkin esitykset valtiopäivillä, ja liberum conspiro, joka tarkoitti suunnilleen vapaata kapinointioikeutta yksityisarmeijoineen sillä ehdolla, että kapinasta, tai konfederacjasta eli kapinoitsijoiden yhteisöstä ja kapinan tarkoituksista ja tavoitteista, oli asianmukaisesti ilmoitettu kuninkaan viranomaisille (jos ei, kyseessä oli rokosz eli laiton kapina), on mielellään nähty vapauden ja demokratian symboleina. Demokratia ulottui vain aatelismiehiin, mutta näistäkin suuri osa oli gołotaa eli maatonta maalaisaatelia, szlachta brukowaa eli kaupunkien katukiveystä mittailevaa maatonta aatelia tai szlachta zagrodowaa eli aitausaatelia, juuri sitä maaköyhää maalaisaatelia, jonka erotti talonpojista vain aitaus - tai Suomessa tutun anekdootin mukaan se, että nämä aateliset menivät rukkaset käsissä heinätöihin, kun maaorjatalonpojilla ei ollut edes rukkasia. Ajatus, että kuka tahansa gołotan edustaja oli periaatteessa yhtä iso herra kuin todelliseen varakkaaseen magnateriaan kuuluva öykkäri, oli tosiaankin omiaan luomaan demokraattista pelottomuutta isoja herroja kohtaan...

Kuningas: Milcz błaźnie! ("Suu kiinni, pelle!")

Kazimierski: Błaznem nie jestem, lecz obywatelem, który wybiera królów i obala tyranów! ("Minä en ole mikään pelle, vaan kansalainen, joka valitsee kuninkaat ja kaataa tyrannit!")

Mutta viime kädessä juuri liberum veto ja liberum conspiro kaatoivat Puolan.


Nierządem Polska stoi, trafnie ktoś powiedział,
Lecz drugi odpowiedział, że nierządem ginie.
Pan Bóg nas ma za błaznów. I to prawdy blisko,
Że między ludźmi Polak jest Boże igrzysko.

Ne edustivat libertaristien nykyään saarnaamaa vastuutonta ja kaoottista vapautta, ja on varsin kuvaavaa, että itsenäisen Puolan kaatoivat yhteistyössä Venäjän kanssa nimenomaan rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat aatelismagnaatit juuri väärinkäyttämällä liberum vetoa ja liberum conspiroa - julistaen, että niistä ei voitu luopua, koska ne olivat yhtä kuin puolalaisten ikiaikainen vapaus, mutta estäen niiden avulla kaikki uudistukset, joilla olisi saatu kavennettua venäläisten valtaa. Aateliston keski- ja alaluokka, jolla oli eniten menetettävää, kannatti toukokuun kolmannen päivän perustuslakia, johon kuului oleellisena osana, että liberum veto ja liberum conspiro korvattaisiin moderniin demokratiaan kuuluvilla enemmistöpäätöksillä ja yhdellä julkisella armeijalla yksityis- ja ryhmäkunta-armeijoiden asemesta. Siis - moderniin demokratiaan siirtyminen tarkoitti vapautusta libertarismin ikeestä. Se on toukokuun kolmannen päivän sanoma.

Mutta mitä sitten tulee siihen "Voiton päivään", jota inhalla Ryssänmaalla on lähipäivinä tarkoitus juhlia...

Kto powiedział, że Rosjanie to są bracia nas Lechitów,
Temu pierwszy w łeb wypalę pod kościołem Karmelitów!

("Joka sanoi, että venäläiset ovat meidän puolalaisten veljiä,
sille ensimmäisenä ammun napin otsaan Karmeliittakirkon luona!")

Kun Puolassa viime vuonna muisteltiin Varsovan kansannousua, Venäjän suurlähettiläs toimitti juhlijoille idioottimaisen kirjeen, jossa hän muun muassa julisti: "Jestem przekonany, że najważniejsze, o co powinniśmy dbać, to bezcenne doświadczenie wspólnych działań w latach II wojny światowej narodów o odmiennej historii, kulturze i tradycjach politycznych, narodów, które łączyła walka ze wspólnym wrogiem". (...) "W ziemi polskiej spoczywają szczątki 600 tys. żołnierzy radzieckich, którzy polegli wyzwalając Polskę od najeźdźców faszystowskich".(...) "Pamięć o bohaterach Powstania Warszawskiego, jak i owoce naszego wspólnego zwycięstwa są święte". - "Olen vakuuttunut siitä, että tärkeintä, mistä meidän tulisi välittää, on rajattoman arvokas kokemuksemme yhteistyöstä, jota toisen maailmansodan vuosina harjoittivat historialtaan erilaiset valtiot yhteisen vihollisen kukistamiseksi. [...] Puolan maaperässä lepäävät niiden 600 tuhannen neuvostosotilaan ruumiit, jotka kaatuivat vapauttaessaan Puolaa fasistisista hyökkääjistä. [...] Varsovan kansannousun sankarien muisto on pyhä, kuten yhteisen voittomme hedelmien muisto." Sitä vastoin Ribbentrop-Molotov -sopimuksen muiston herra suurlähettiläs on unohtanut. Kuten eräs kapinan osanottaja, Bogdan Hryniewicz, sanoi vastaukseksi lähettilään kirjeeseen:

"Żadnej kooperacji nie było, oni wszyscy czekali, żeby nas wykończyć. Pisanie o tym, że była jakaś kooperacja w czasie II wojny światowej to fałszowanie historii."

"Mitään yhteistyötä ei ollut, he kyttäsivät vain tilaisuutta tehdä meistä selvää. On historian väärentämistä kirjoittaa, että toisen maailmansodan aikana oli minkäänlaista yhteistyötä [puolalaisten ja neuvostoliittolaisten välillä]."

Itse asiassa Neuvostoliiton = Venäjän käsitykseen yhteistyöstä puolalaisten kanssa sisältyivät mm. seuraavat asiat:

- Puolan miehittäminen yhteistyössä Saksan kanssa;
- puolalaisten upseerien joukkomurha Katyńissa;
- kyseisen joukkomurhan tietoinen piilotteleminen rakentamalla tahallisesti Valko-Venäjän natsismin uhrien pompöösin propagandistinen muistomerkki melkein samannimiseen Hatynin kylään (80-luvulla muuten silloisen riippumattoman rauhanliikkeen edustajat Neuvostoliiton kylään kutsumina ottivat kyseisellä muistomerkillä puheeksi sen oikean Katyńin joukkomurhan - ja tämän näki silloin Suomen televisiosta);
- ideologisesti "väärällä" puolella olleen Armia Krajowa -vastarintaliikkeen jäsenten vangitseminen ja jopa teloittaminen "fasisteina", samalla kun mitätön kommunistinen terroristiryhmä Gwardia Ludowa/Polska Armia Ludowa julistettiin suuriksi sankareiksi ja ainoaksi oikeaksi vastarintaliikkeeksi. (Sen porukan kuuluisin isku kohdistui saksalaisten upseerien klubin kahvilaan: kyseessä oli puhdas terroriteko, joka vain yllytti saksalaiset kostamaan siviileille. Iskuun osallistui muuten nuorena miehenä Bohdan Czeszko, joka sittemmin tuli tunnetuksi kommunistisena propagandakirjailijana. Hänen kommunistisesta näkökulmasta kirjoitetusta sota-aikoja kuvaavasta romaanistaan Pokolenie, "Sukupolvi", Andrzej Wajda kuitenkin aikoinaan teki samannimisen elokuvan, joka on ainakin Wajdan oman työn kehityksen kannalta merkittävä. Kirja muuten löytyy puolaksi Turun kaupunginkirjastosta, ehkä se pitäisi yleissivistyksen takia lukea. Uusia painoksia tuskin tulee, mikä ei taida olla suuri vahinko.)

Venäjän nykyisestä historiankäsityksestä on tarkoin siivottu pois totuus kaikesta siitä epäreilusta ja vastenmielisestä, mihin Neuvostoliitto - tuo kyltti, jonka takana Venäjän bisneksiä tässä välillä joitakin vuosikymmeniä hoidettiin - syyllistyi. Sen takia pidän oikeasti valitettavana, että Halonen menee Moskovaan Putinin popedapäivää juhlimaan. Se ei ole oikein Venäjää kohtaan, joka ei ikinä nouse ylös ravasta, saastasta ja maksoittuneesta veri- ja aivokudospuurosta, ennen kuin venäläiset ottavat kollektiivisen vastuun Neuvostoliiton raakuuksista samalla tavalla kuin saksalaiset ovat ottaneet kollektiivisen vastuun natsien raakuuksista. (Sinä aikana kun saksalaiset ottivat vastuun natsien raakuuksista, Saksan Liittotasavallasta tuli esikuvallisen hyvinvoipa ja kansanvaltainen valtio. Sinä aikana kun venäläiset ovat pakoilleet omaa vastuutaan Neuvostoliiton rikoksista, Venäjän asiat ovat menneet entistä pahemmin päin helvettiä. Tässä on - rohkenen väittää - jonkinlainen kausaliteettisuhde.) Se ei ole oikein Puolaa, Tšekkiä, Slovakiaa eikä Baltian maita kohtaan, ja he ovat meidän unionikumppaneitamme EU:ssa. Tämän pitäisi ihan oikeasti merkitäkin jotain.

Ai, miksikö tätäkin merkintää on raskautettu sellaisella määrällä puolan kieltä? No tietenkin siksi, että ojczyzna - polszczyzna.

Treenipunnus valovuosien takana

Tästä muuten saa hienon taustakuvan. Se on Ketun tähtikuviosta kurkkiva Käsipunnussumu M27, vai lieneekö suomeksi Treenipainosumu - kertokaa minulle, viisaammat, mikä sen suomenkielinen nimitys on. Kuten asiaan kuuluu, tiedän sen kyllä iiriksi: Réaltnéal an Tromáin Lúith. Pikkupoikana populääritähtitieteellisiä kirjoja lukiessa tunsin aina kylmiä väreitä selkäpiissäni, kun jollakin tähtitieteellisellä kohteella oli NGC-alkuinen tunnus, koska sellaiset olivat yleensä galakseja jossain ylimaallisen kaukana - nyttemmin tiedän, että NGC tarkoittaa "Tähtisumujen, tähtijoukkojen ja galaksien uutta yleisluetteloa", joten siihen kuuluu myös täällä Linnunradassa sijaitsevia sumumaisia kohteita - esimerkiksi tämä treenipaino on NGC6853.

Öljyhuippu

Kun en ole aiemmin ottanut kantaa öljyhuippuun, niin teenpä sen tässä.

Minä en usko, että öljyhuippu merkitsee katastrofia. Tässä iässä olen jo oppinut ottamaan rennosti. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että etevät nuoret insinöörit, kuten Markku Jantunen, ottavat asian riittävässä määrin omakseen, jotta asiat saadaan lutviutumaan edes siedettävälle mallille hyvissä ajoin. On mahdollista, että ydinvoima on merkittävä osa ratkaisua tai sitten ei, pysyvästi tai tilapäisesti - en ole varma siitä, että Markun hehkuttama hyötöreaktoritalous on niin keskeisellä sijalla kuin hän arvelee, tavanomaisissa fissiovoimaloissa käytettävä torium lienee merkittävämpi. On mahdollista, että maailmalla joudutaan merkittävienkin geopoliittisten uudelleenjärjestelyjen eteen - ennen kaikkea Yhdysvaltain valumisen ansaittuun kolmannen maailman kurjuuteen toivoisi tapahtuvan niin, ettei siitä olisi meille harmia. Mutta samalla pidän mahdollisena, että me onnistumme selviämään Kekkosen kusi sukassa -metodia käyttäen joltisellakin kunnialla.

En minä sitä minään hirveänä katastrofina pidä, jos nyt vihreät joutuvat siirtymään yhdeksi konservatiiviseksi poliittiseksi voimaksi muiden samanmoisten sekaan ja Markku ja muut insinöörit (jotka muuten puheissaan kuulostavat yhtä virkistävän nuorilta ja reippailta kuin vihreät silloin ennen vanhaan, kun minä olin teini-ikäinen luonnontieteilijäidealisti joka halusi pelastaa maailman) astuvat siihen yhteiskunnalliseen rooliin, joka hippi-idealisteilla oli ennen. Annetaan poikien yrittää. Aika aikaa kutakin. Tuskin he missään kohdassa pääsevät missään mielessä liian pitkälle - sitä varten yhteiskunnassa on riittävästi kontrollimekanismeja ja -ryhmiä. Ja joka tapauksessa he ovat meidän puolellamme. On oikein virkistävää nähdä, että maassamme ainoastaan vihoviimeiset luuserit nöyristelevät Yhdysvalloille, mutta nämä reippaat nuoret insinöörit ovat isänmaan erillisestä intressistä tietoinen, jenkkeihin asianmukaisen epäluuloisesti suhtautuva voima.

Mutta jos olisin Suomen presidentti, diktaattori tai imperaattori, asettaisin neuvottelukunnan pohtimaan sitä, miten Suomi voisi hyödyntää öljyhuippua noustakseen kaikkia muita maita hallitsevaksi, johtavaksi ja sortavaksi valtioksi. Kaikenlaisen innovaatiohömpötyksen sijasta olisi syytä härskisti vedota asiantuntijoiden suuruudenhulluuteen ja raakaan nationalismiin. Ne ovat varsin tehoisia voimia, kun ne pannaan innovaation moottoriksi. Mitään tyhjänpäiväisempää ei ole kuin koota yhteen joukko ikävystyneitä laskutikkumiehiä ja sanoa, että innovoikaa nyt. Ehei. Ei kukko käskien. Annetaan heille mieluummin sellainen motiivi, jolla ennenkin on lennetty tähtiin.

Eikä tämä merkitse, että olisin missään mielessä luopunut omasta vihertävästä vasemmistolaisuudestani. Otan vain lukuun sen mahdollisuuden, että olen väärässä ja nuoret insinöörit ja erektuslaiset oikeassa. Myös kaikenlaisten tiinakaareloiden toivoisi pohtivan sitä mahdollisuutta. Mutta eivät he pohdi, ja juuri siksi he kuuluvatkin menneeseen maailmaan.

Moolokin suihin vaan

Tiina Kaarelan päiväkirjasta paljastuu lisää mielenkiintoisia yksityiskohtia: hänellä on tytär, joka ilmeisesti on naimisissa italialaisen kanssa, ja tuntuu sekä vävy että tämän kotimaa kovasti anoppia miellyttävän. Kuten tiedämme, Italiassa ei tiedostava feminismi juurikaan poikien kasvatukseen puutu; ja sekä Italiassa että Espanjassa tavalliset lehtikioskit notkuvat täynnä sen luokan pornoa, että varsin paatunutkin suomalainen hätkähtää. Nuoria poikia ei syyllistetä pornon tiiraamisesta, vaan se nähdään normaalina vaiheena nuorukaisen elämässä. Ja kas kummaa: näistä pornon keskellä varttuneista nuorukaisista tulee käypiä aviomiehiä ja unelmavävyjä suomalaisille feministeille - niille samoille, jotka omistavat merkittävän osan ajastaan nuorten suomalaisten poikien (sekä omien poikien että muidenkin) syyllistämiselle siitä, että nämä tiirailevat pornoa.

Toisin sanoen: Samalla kun he omassa ja tyttäriensä elämässä hyväksyvät sen, että hyvä mies on sellainen, jota ei ole koko herkän murrosikänsä ajan syyllistetty siittimestään, he tekevät kaikkensa, jotta heidän omista pojistaan ei tulisi hyviä, parisuhdekelpoisia ja onnellisia miehiä. Heidän feminisminsä voisi ottaa vakavasti maailmanparannusaatteena, jos he joko kammoksuisivat rasismiin verrattavalla inholla machomaiden miehiä tai ainakin osoittaisivat selviä merkkejä jonkinlaisesta kulttuurisokista joutuessaan kohtaamaan nämä miehet ja heidän häpeilemättömän ja anteeksipyytelemättömän miehekkyytensä. Mutta silloin kun tällainen tumma ja komea ja ennen kaikkea itsetuntoinen mies ilmaantuu maisemiin, naisten biologinen ohjelmointi kolkkaa tainnoksiin heidän aatteellisen ja tiedostavan omantuntonsa.

Käytännössä siis tiedostava feminismi tarkoittaa, että omat pojat kasvatetaan itsetunnottomiksi luusereiksi, ajetaan yksinäisyyteen, vanhapoikuuteen ja siitä väistämättä seuraavaam depressioon ja itsemurhaan, samalla kun omat tyttäret kasvatetaan preferoimaan reippaita ja itsetuntoisia poikia, siis niitä, joiden elämää feminismin ja profeminismin hirvittävä syövytysmyrkky ei ole päässyt polttamaan puhki. Jos kerran edistyksellinen aate vaatii teitä tappamaan poikanne, niin tekisitte sen edes armeliaasti pistoolilla, esimerkiksi pojan nukkuessa, ja menisitte sen jälkeen pää pystyssä ja ylpeinä marttyyreina vankilaan - naisjärjestöillä ei todellakaan olisi mitään vaikeuksia (eikä takuulla mitään moraalisia estoja) järjestää tukitoimintaa äideille, jotka vakaumuksesta tappavat poikansa, "koska miespuolisen olennon hyysääminen aikuiseksi on rikos ihmiskuntaa kohtaan" tms. Mutta ilmeisesti olette sekä pelkureita että sadisteja, koska ette ole valmiita menemään vankilaan vakaumuksenne puolesta (naisia - ilmiselviä murhaajiakin - ollaan hyvin haluttomia tuomitsemaan pitkiksi ajoiksi vankilaan, joten selviäisitte poikienne murhasta varmaan parilla vaivaisella vuodella) ja koska saatte ilmeisesti jotain perverssiä nautintoa siitä, että ohjaatte vuosien aivopesulla ja syyllistämisellä poikanne hitaan kuoleman tielle.

Himosta hihkuen ja hytkähdellen, nautinnosta nytkähdellen seivästävät äidit poikansa vartaaseen Moolokin suusta nousevien liekkien korvennettavaksi, hiljaiselle tulelle, löysään hirteen.

Murha, päästäkää etsivät irti

Lá (Nuacht.com) raportoi, että ns. Verisunnuntaihin ("Sunday bloody Sunday") aikoinaan osallistunut entinen Coldstream-kaartin kersantti, "armeijan paras tarkk'ampuja" Mike Norman on löydetty murhattuna. Murhan syyksi arvellaan - ja tämä näyttää olevan myös New Scotland Yardin etsivien teoria - kersantti evp:n hallussa olleita tietoja Ison-Britannian armeijan asiattomuuksista ja laittomuuksista Pohjois-Irlannissa 1970-luvulla. Tietenkin myös IRA:ta epäillään.

Spurgujen rotu, krapulaisten kansakunta

Vein MK:n tänään junalle. Odotetusti kaupunki oli täynnä juhlinnan väsyttämiä juoppoja. Olennot, jotka epäilemättä pari päivää sitten olivat kauniita nuoria naisia, olivat nyt turpeasilmäisiä kassialmoja räkä poskella, joiden haalarin rinnassa piimi vanha yrjö ja joiden äänet olivat ryyppäämisestä seitsemän oktaavia normaalia matalammalla. Siitä huolimatta he pitivät itseään jumalan lahjoina miessukupuolelle ja ölähtivät pienimmästäkin aiheentapaisesta, tai varsinkin ilman aihetta: Viddu midä bangha ädjä guviddenged ängä undä ngää shaadanga! Seurueet, jotka olivat aloittaneet juhlintaputken reippaina keskiluokan edustajina, uhkailivat ja haistattelivat nyt keskenään kuin laitapuolen kulkijoiden räyhäremmit. Housut repsottivat avoimina ja penikset syöksivät valtoimenaan nestettään sadelätäköiden mausteeksi. Syntyi vaikutelma, että koko Suomessa ei muita asukaan kuin öyhöttäviä spurguja.

Minä vilpittömästi ihmettelen, miten vappu voi olla kännäämisen ja seksin juhla, jos ne nätit tytötkin sitten ryyppäävät itsensä sellaisiksi yrjöisiksi spurguttariksi, ettei heihin tee mieli koskea tikullakaan. Mutta nätit tytöthän suurelta enemmistöltään ovat vastenmielisiä - kauniita katsella, mutta löyhkäävät esimerkiksi tupakalta matkojen päähän. Kauniit tytöt polttavat selvästi todennäköisemmin tupakkaa kuin nuoret naiset keskimäärin. Tämä johtuu siitä, että tupakointi on osa samaa ilmiötä kuin ajan ja vaivan uhraaminen kaunistautumiseen: tyylin voittoa substanssista. Täytyy näyttää kauniilta ja tyylikkäältä, vaikka keinot sitten olisivatkin epäterveellisiä ja vahingollisia. Jos tupakointi kuuluu oleellisena osana tavoiteltuun kokonaistaideteokseen, niin sitten on tupakoitava. Piste.

Jack T. Chick

Mussukka tuhisee tuossa vieressä jo unissaan, mutta minä se vain surffaan ja bloggaan. Tulin taas kerran tarkastelleeksi Jack T. Chickiä ja hänen teoksiaan, ja nyt mietin, pitäisikö minun laatia naisvihaan ja miesten vallankumoukseen yllyttävä Chick-trakun parodia.

Lisää uhreja Moolokille, ottakaa vaikka minun lapseni, kiljuu papitar

Tiina Kaarela blogissaan:

On esimerkiksi täysin ymmärrettävää, että nuori tsekkaa pornosivuja, mutta se ei ole ymmärrettävää, elleivät - tässä pitäisi kai lukea "etteivät" - vanhemmat moralisoinnin sijaan puhu lapsilleen seksiteollisuuden ihmisoikeuksia polkevasta riistoluonteesta. Yleensä kai vanhemmat sulkevat silmänsä koko asialta. Mietipä poikani sitä alastonta blondia ihaillessasi, minkälaisia ihmiskohtaloita senkin kuvan ottamisen taustalla on!

Toisin kuin Tiina Kaarela luulee, ja toisin kuin tiedostavantupakoivat humanistinaiset (kiitos, Ilkka) yleensäkin kuvittelevat, nuoret miehet eivät ole moraalittomia petoja ja hirviöitä, vaan nimenomaan ATM:t pohtivat pornon moraalia yleensäkin, aivan kuten ATM:t yleensäkin pitävät seksuaalisuutta eettisenä kysymyksenä, toisin kuin YTM:t ja naiset, jotka on opetettu antautumaan pelkäämättä ja moralisoimatta nautinnoilleen.

Tiina Kaarela kääntää määrätietoisin käsin poikansa tien kohti Moolokin kyltymätöntä kitaa, ikään kuin Moolokia ei olisi jo ravittu kylliksi pienillä pojilla, nuorilla miehillä. Kun Tiina Kaarelan poika tekee nuorena itsemurhan, sortuu huumeisiin tms., on turha sanoa, ettemme olisi varoittaneet.

Mutta stalinisti, fasisti ja feministi uhraavat edistyksellisen aatteensa alttarille vaikka oman lapsensa.

Varkauden Averell

Mieleeni tuli päivällä taas yksi koulukiusaamisaikaan liittyvän asia: se, että eräs kiusaamiseeni osallistunut luokkatoveri tapasi noin kolme-nelitoistiaan iässä yläasteella hihkua kimeällä äänellä outoa iskusanaa baiii-i-ii-i-ii liikuntatunnin tiimellyksessä. Muistan jostain käsittämättömästä syystä ajatelleeni, että sana oli varmaankin venäjää. Alku ba- tuli yleensä matalahkolla äänellä, mutta nousi sitten falsettiin.


Hänellä oli tapana kommunikoida kaveriensa kanssa vedekielellä, eräänlaisella kontinkielellä, jota en koskaan oppinut. Muistan siitä sellaisia sanoja kuin vemmude, vellänkyde, vellakside, mutta ilmeisesti kielen sananmuuntosäännöt ovat kontinkieltä monimutkaisemmat, koska en ole kyennyt tulkitsemaan noita kolmea sanaa.


Kyseinen nuorukainen oli pitkä ja laiha, sellaisella tavalla, että kun hän yläruumis paljaana riehui lento- tai koripallopelissä, hänen luunsa paistoivat groteskisti ihon läpi, ja oli kuin luuranko olisi pelannut kanssamme. Kasvonpiirteiltään, kampaukseltaan ja laihuudeltaan hän toi elävästi mieleen Averell Daltonin. Amisviiksi-ikään tultuaan hän myös kasvatti Averellin viikset. Sen jälkeen en ole koskaan pystynyt palauttamaan mieleeni hänen todellisia piirteitään: niiden sijasta näen aina mielessäni jonkin Lucky Luken sivun, jolla Averell esiintyy.


Olen pohjimmiltani kiltti mies, joten en kerro teille tämän nuorukaisen oikeaa nimeä. Koska hän poltti tupakkaa murrosikäisenä, hänestä tuli epäilemättä YTM, joka sai naisia ja päätyi perheenisäksi. Ajatelkaa miten hänen auktoriteetilleen isänä kävisi, jos hänen varmasti jo teini-ikään ehtineet lapsensa lukisivat blogistani, että joku muistaa heidän ison pomonsa baiii-iiitä kiljuvana Averell Daltonina.

Lisensiaattityön johdanto. Esillä rajoitetun ajan.

Diese Arbeit beschreibt die Verwendung, Funktion und symbolische Bedeutung polnischer Wörter, Ausdrücke und ganzer Äusserungen in der oberschlesischen Tetralogie des Schriftstellers Horst Bienek, die aus den Romanen Die erste Polka, Septemberlicht, Zeit ohne Glocken und Erbe und Feuer besteht. Es ist die Geschichte zweier Familien, die die Geschichte des Dritten Reiches, sowohl Triumph wie Tragödie, aus der Sicht der ehemaligen Ostgebiete erleben – eine Konstellation, die dem Autor erlaubt, den moralisch mehrdeutigen Charakter des Zweiten Weltkriegs in Osteuropa ausführlich zu illustrieren.

Wie es im Vorwort eines angelsächsischen Nachschlagewerkes zum Zweiten Weltkrieg heisst, ist der Begriff eines einzigen, monolithischen ”Zweiten Weltkrieges” schon an und für sich vor allem eine angelsächsische Interpretation der Geschichte (”basically an Anglo-Saxon interpretation of events” ): aus angelsächsischer Sicht hatte der Krieg eindeutig definierbare Helden und Halunken und wurde sowohl in der zeitgenössischen Propaganda wie auch in späteren Erinnerungen als Kreuzzug der Demokratie gegen Diktatur empfunden. Die osteuropäische Perspektive dagegen ist die Perspektive zwischen zwei Feuern und zwei Totalitarismen, wobei der Krieg den Charakter eines tragischen Dilemmas annimmt: der Mensch entscheidet sich für eines der zwei Übel und/oder/d.h. hofft, dass beide sich gegenseitig vernichten oder wenigstens dermassen schlimm zurichten, dass kleine Völker dazwischen wieder frei atmen dürfen.

Die ”angelsächsische Interpretation” des Zweiten Weltkriegs hat jahrelang als die Wahrheit über den Krieg und der Krieg der Westalliierten gegen Hitler-Deutschland als der wesentliche Zweite Weltkrieg gegolten – dank ihrer hegemonischen Stellung als Exporteure massenhaft vermarkteter Kulturprodukte haben die Amerikaner es fertiggebracht, ihre eigene populäre Vorstellung vom Krieg auch im Ausland in Geläufigkeit und weitgehend in ebenfalls hegemonische Stellung zu bringen wie bei sich zu Hause. Diese Interpretation verdankt ihrer Popularität mehreren an sich verständlichen Gründen, und es soll ausdrücklich davor gewarnt werden, sie pauschal als Ausschlag eines amerikanischen Kulturimperialismus abzutun. Dass die Amerikaner sich selbst die moralisch gehobene Rolle als Bezwinger einer absolut bösen, rassistischen Diktatur gern zuschreiben, ist nicht nur im Lichte jener nationalen Selbstgefälligkeit verständlich, die nun mal zur menschlichen Erbsünde gehört, sondern ist auch der sozialen Kohäsion wegen ein notwendiger Teil des nationalen Mythos der Vereinigten Staaten, eines multiethnischen Einwandererstaates, wo rassistisch motivierte Konflikte verbreitet und viele Menschen immer noch wegen ihrer Hautfarbe benachteiligt sind: unter diesen Umständen gibt es keinen Anlass, sich darüber zu verwunden (geschweige denn lustig zu machen), dass viele Amerikaner so eifrig der Heldensage über weisse und schwarze, protestantische, katholische und jüdische Amerikaner zusammen gegen Hitler huldigen. Sie brauchen diese Heldensage immer noch, um neue Einwanderergruppen in ihre Gesellschaft integrieren zu können; und da die westeuropäischen Länder – diejenigen, in denen das Ende des Zweiten Weltkrieges eine eindeutige Befreiung war und wo der amerikanische Befreiermythos durchaus ernstzunehmen ist, - jetzt im Begriff sind, sich in ähnliche Einwandererländer zu verwandeln, bleibt nur festzustellen, dass die Amerikaner auch viel weniger brauchbares Kulturgut hätten exportieren können.

Die angloamerikanische Interpretation war aber nicht die ganze Wahrheit. Was sich in Osteuropa während des Zweiten Weltkrieges (und danach) ereignete – was wir von hier an das Osteuropäische Kriegserlebnis nennen können – konnte nicht im Rahmen der populären angloamerikanischen Interpretation verstanden werden und musste in den westeuropäischen Staaten deshalb in den Hintergrund treten. Zuweilen wurde es von der Rechten zu Propagandazwecken – zur Dämonisierung der Sowjetunion und dadurch zur Diffamierung der einheimischen Linken oder auch beim Widerstand gegen Entspannungs- und Abrüstungsinitiativen – ausgenutzt, aber hierdurch konnte die Rechte nur erreichen, dass Solidarität mit Osteuropa an sich mit rechter Scheinheiligkeit gleichgesetzt wurde: mit konservativen Politikern etwa, die sich zwar um die mangelnde Pressefreiheit im Osten mächtig Sorgen machten, denen aber dieselbe Freiheit zu Hause zu bunt getrieben schien.

So wie ich dieses “osteuropäische Kriegserlebnis” verstehe, besteht es nicht nur im tragischen Dilemma zwischen Hitler und Stalin während des Krieges, in den Ausschweifungen der einrückenden Roten Armee und in der daraufhin allmählich eingeführten Diktatur nach sowjetischem Vorbild, - sondern auch, und vielleicht vor allem, in der massenhaften Deportierung und dem daraus resultierenden Heimatverlust. Unfreiwillige Bevölkerungsbewegungen sind in Osteuropa während des Krieges und in den Jahren danach in einem Ausmass durchgeführt worden, das ebenfalls anachronistisch und unwirklich wirkt wie selbst die Dimensionen der Massenmorde, Vergasungen und “Säuberungsaktionen” der beiden im Krieg beteiligten modernen, totalitären Diktaturen. Der Verlauf der Grenzen wurde im Osten radikal verändert: es fällt auf, dass sogar vermeintliche Siegerländer in Osteuropa territorialchirurgischen Massnahmen anheimgefallen sind – etwa die Tschechoslowakei, die ihre karpatisch-ruthenischen Ostgebiete an die Sowjetukraine verlor. Als wichtige Unterkategorie der Deportierung ist die Massenverhaftung potentieller oder wirklicher Oppositioneller in den sowjetischen Besatzungsgebieten zu verstehen, da es meistens zur Routine solcher Verhaftungen gehörte, die Verdächtigen ohne Umschweife summarisch nach Sibirien zu verschleppen – vorausgesetzt, dass sie nicht vom Fleck weg ermordet, oder wie es die Amnesty International formulieren würde, aussergerichtlich hingerichtet wurden.

In der alten Bundesrepublik Deutschland wurde das osteuropäische Kriegserlebnis vor allem von den Heimatvertriebenen vertreten. Da ihre an und für sich menschlich verständliche Verbitterung auf die neuen Machthaber in ihrer alten Heimat oft unbequeme und in einer sich von der Hitlerei distanzierenden Demokratie kaum geeignete (oder um einen heutigen Modeausdruck zu verwenden: “politisch inkorrekte”) Formen annahm – etwa das aus Frustration entspringende unvorsichtige Zurückgreifen zum “Wörterbuch des Unmenschen” – zu Argumenten und rhetorischen Künsten, die als rassistisch oder pro-nazistisch interpretiert werden konnten (und mit der Logik der politischen Polemik auch so interpretiert wurden), tendierten linke Intellektuelle und Kulturschaffende, die Vertriebenen schlechthin als Überbleibsel der NS-Jahre zu diffamieren. Da die organisierten Heimatvertriebenen spätestens seit Brandts Ostpolitik zum ausschliesslichen Stimmvieh der CDU/CSU wurden, verkam die Vertriebenenszene von der Umwertung aller Werte Ende der 60er Jahre an zu einer eher marginalisierten Subkultur, die weitgehend als überholt, rechtsextremistisch oder kulturell unproduktiv und fruchtlos abgetan wurde. Die Sowjetunion schien ewig, Träume von der Rückkehr in die alte Heimat waren im Zeitalter der Atombombe schlimmstenfalls ein Flirt mit dem Massentod. Kein Westdeutscher war bereit, in einem dritten Weltkrieg zu sterben, den die Heimatvertriebenen – so mag es vielen in den achtziger Jahren erschienen sein – ihrer schlesischen Dörfer wegen entfachen wollten.

Horst Bienek vertritt das osteuropäische Kriegserlebnis durch seine ganze literarische Produktion und seine Lebenserfahrung: als Oberschlesier aus Gleiwitz musste er zunächst seine Heimat nach der Einführung der polnischen Verwaltung dort verlassen, aber da er sich als junger Poet bald in den Augen der sowjetischen Besatzungsmacht verdächtig machte, wurde er von einem Militärgericht verurteilt und nach Sibirien abgeschoben, woher er erst Jahre später nach Deutschland – diesmal in die Bundesrepublik – repatriiert wurde. Bieneks westdeutsches Oeuvre begann mit genreüberschreitenden, experimentierenden Werken über seine Erfahrungen in sowjetischen Gefängnissen, aber um das Jahr 1970 herum ist er zu epischen Prosawerken über die oberschlesische Heimat übergegangen. So ist es die oberschlesische Tetralogie (Die erste Polka, Septemberlicht, Zeit ohne Glocken, Erde und Feuer) entstanden, die den Gegenstand der vorliegenden Arbeit darstellt; als der Schriftsteller an diesem Grossprojekt arbeitete, brachte er es noch fertig, einige Werke kleineren Umfangs zu verfassen, die mit derselben Thematik zusammenhängen, so etwa der Roman Königswald oder die letzte Geschichte, das Gedicht Baracke Deutschland oder die Materialien- und Kommentarbände zur Tetralogie, etwa Reise in die Kindheit – Wiedersehen mit Schlesien.

Horst Bieneks oberschlesische Tetralogie kann als ein Versuch verstanden werden – zumal da die ersten zwei Bände schon in den 70er Jahren zum erstenmal veröffentlicht worden sind – den Heimatroman über den verlorenen Osten, künstlerisch und intellektuell zu rehabilitieren. Obwohl Bienek keinesfalls ein Linker war, distanzierte er sich von der Deutschtümelei, indem er die Rhetorik der linken Skepsis gegenüber der Bundesrepublik übernahm, wie wir etwa in Baracke Deutschland nachlesen können:

“O Deutschland […] immer wieder hab ich Schutz gesucht in deinem Haus, nun haben wir es neu aufgebaut […] aber machen wir uns nichts vor, es ist provisorisch, eine Baracke – wie lange halt sie stand? Und du sitzest darin, janusköpfig, nach Ost und West blickend […]. Ich geb’s zu: ich trau dir nicht. (Nur in deiner Sprache fühl ich mich zu Haus.)”

“[…] Sah das Volk im Oktoberfestzelt, ein Volk von Kapos, wo die eine Hälfte darauf lauert, die andere Hälfte hinter die Stacheldraht zu bringen […]”

“’Ich liebe mein Land. Ich liebe mein Volk. Ich liebe meine Heimat.’ Tschechow. Warum kommen solche Sätze nur als Zitat über meine Lippen?”

Ebensowenig kann sich Bienek mit der organisierten Heimatvertriebenenbewegung identifizieren:

“[I]n den Messehallen von Hannover, wo die übriggebliebenen Schlesier zusammenkommen, hängt die Transparente: Schlesien bleibt unser. Die Leute spazieren herum, treffen sich, reden miteinander, erinnerm sich an das, was einmal war, weit im Osten. Sie halten sich immer noch für unpolitisch. Sie können gar nicht verstehen, warum dieses ihrer Meinung nach harmlose Motto einen solchen Wirbel angerichtet hat. Sie sind für diese Parole. […] Meine Schwester Traut ist ebenfalls in Hannover gewesen. Sie hat zugehört. Sie hat mitgeklatscht. Sie war immer unpolitisch, wie sie meinte, und diese Parole habe doch nichts mit Politik zu tun. Einmal fragte sie mich: warum sollen nur wir den Krieg verloren haben?”

“Heute wissen wir alles besser. Heute wissen wir alles ein wenig genauer. Ihr habt euch herausgehalten, damals. Ihr wart keine Täter. Aber vielleicht doch Mitahner, Mitwisser, Mittäter? Zu den Kindern habt ihr nicht darüber gesprochen. Aber habt ihr euch selbst auch mal Fragen gestellt? Oder kamen die Fragen erst auf, als ihr, nur mit einem Koffer in der Hand, euch in einem Flüchtlingslager im Westen wiederfandet?”

Bieneks Kritik an der Vertriebenenbewegung richtet sich gegen deren egoistische Gleichgültigkeit gegenüber anderer Völker Leiden, gegen die Tendenz, sich selbst als einzige Kriegsopfer (“nur wir haben den Krieg verloren”) zu empfinden und etwa den Völkermord an den Juden aus dem eigenen Bewusstsein auszuschliessen. Bienek versucht die Tragik des Heimatverlustes keinesfalls zu verneinen, aber zeigt auch Verständnis für die Sehweise, die die Vertreibung als verdiente Strafe für die Mittäterschaft deutscher Bevölkerungen im Osten an der NS-Unterdrückung der Slaven und an der Judenvernichtung interpretiert – wenn nicht direkt als verdiente Strafe, so wenigstens als unvermeidliche Reaktion. Wie die letzten Seiten – und die letzten Worte - der Tetralogie zeigen, versteht er auch durchaus die Verankerung der Verbitterung, die die Vertriebenenbewegung in Gang hält, in wirklichen Leiden und in wirklichem Unrecht. Während Bienek gegen jede zuckersüsse Idealisierung des Lebens im alten Oberschlesien methodisch vorgeht und auch den Opportunismus und das Kollaborantentum des Oberschlesiers in den NS-Jahren nicht verhehlt, zeigt er, dass die oberschlesische Lebensform und Volkskultur als funktionierender Kompromiss zwischen polnisch und deutsch ihre Vorteile hatte und somit an und für sich eine Totenmesse wert ist. Hierdurch reflektiert er auch über die Bedeutung solcher Slogans wie “Schlesien bleibt unser”: ist “unser” hier wirklich gleich “deutsch”?

Als Bienek seine Tetralogie zu schreiben anfing, war Europa immer noch in zwei gegenseitig feindliche Blöcke aufgeteilt und die bundesdeutsche Vertriebenenbewegung konnte jede Forderung, sich mit der Oder-Neisse-Grenze abzufinden, als sowjetische Machtpolitik abtun. Da Polen damals sowjetischer Besitz war, konnte die Verewigung dieses Grenzverlaufes mit ewigem Heimkehrverbot für die Vertriebenen und ihre Nachfahren gleichgestellt werden. Wenn linke Kräfte in der alten Bundesrepublik die grenzrevisionistischen Ambitionen der Vertriebenen mit einem Hinweis auf die Leiden der unschuldigen Polen in deutschen Händen im Zweiten Weltkrieg tadelten, konnten die Vertriebenen die Rüge damals leicht parieren, indem sie die polnischen Leiden als Vorwand der sowjetischen Kommunisten zurückwiesen: die Polen waren schliesslich als Verhandlungspartner entmächtet.

Heute sieht alles anders aus. Polen ist wieder frei und bereitet sich auf die EU-Mitgliedschaft vor: Deutsche und Polen haben keine grossmachtpolitischen Ausreden mehr, sich gegenseitig nicht vertragen zu wollen. Den Vertriebenen und ihnen nahestehenden Kreisen in Deutschland tun sich neue Möglichkeiten zum Kompromiss mit Polen auf. Der Heimatverlust ist nicht mehr so absolut wie in den siebziger Jahren, und eine dauerhafte Rückkehr nach Schlesien ist auch ohne Rückerstattung der Ostgebiete denkbar geworden.

Unter diesen Umständen kann Bieneks Kunst des kritischen Heimatromans an Aktualität nur gewinnen. Polen und Deutsche können ihr gegenseitiges Verhältnis endlich unabhängig von der Politik der Machtblöcke und Grossmächte definieren. Der Nationalstaat scheint im Begriff dahinzuschwinden, und gemischte Identitäten werden wieder verbreitet und akzeptiert – auch im polnisch-deutschen Grenzland. Diese Entwicklung wird neue Generationen erziehen, denen die Thematik der oberschlesischen Tetralogie viel näher liegen wird als je den Zeitgenossen des Schriftstellers. Deshalb müssen wir Bienek lesen und analysieren.

Слушайте, слушайте, говорит Финляндия!

Jonkinmoisen masokismikohtauksen vallassa tulin lukeneeksi Kanavaa, ja eikös siinäkin ollut julkaistu lukijan kirje joltain menneiden vuosikymmenten taisteluhautoihin juuttuneelta, joka tuntui odottavan, että nyt kun "voittajien historiankirjoitus" voitaisiin vihdoinkin kumota, myös Suomi voisi maailmalla saada kunniaa "edelläkävijänä", joka jo jatkosodan aikana oli mukana bolshevismin vastaisessa rintamassa, kun Englanti ja Yhdysvallat eivät vielä tähän rintamaan olleet liittyneet. Luonnollisesti yleisönosastokirjeen springande punkt oli, että Natsi-Saksa ei oikeastaan niin paha ollutkaan.

Yleisönosastokirjoittaja ei toki ollut yksin näkemyksineen, koska erilaisia Hitlerin kunnianpalauttajia hilluu esimerkiksi Usenetissä harva se päivä. Tavallisesti heikäläisten linjana on epämääräinen vihjailu siitä, että "voittajien historiankirjoitus" ei ole antanut Hitlerille täyttä oikeutta. Luonnollisesti kaikenlaiset vastaväitteet saavat heidät ennemmin tai myöhemmin menettämään malttinsa ja leimaamaan vastapuolen milloin kommunistien aivopesemäksi, milloin muuten vain arvostelukyvyttömäksi. Tuntuu siltä, että olisi tekemisissä taistolaisten peilikuvan kanssa, kuten usein on asian laita jouduttaessa keskusteluun, tai pikemminkin Taubstummendialogiin, 70-luvun juoksuhaudoissa elävien oikeistolaisten kanssa, jos nyt oikeistolainen on oikea sana - kyseessähän saattavat olla peruslähtökohdiltaan hyvinkin maltilliset ihmiset, jotka vain ovat taistolaisten vaikutuksesta kokeneet jonkinlaisen pysyvän dislokaation.

Taistolaisen sodankuvan perusteesi oli, että koska Hitler oli absoluuttisen paha ja me liitossa hänen kanssaan, me olimme yhtä absoluuttisen pahoja ja meidän oli kaduttava sitä rintoihimme lyöden ja otsaamme itkumuuria vastaan jyskyttäen. Taistolaisuuden oikeistolainen peilikuva hyväksyy pohjimmiltaan taistolaisen sodankuvan, jolloin Suomen kunnian palauttamisen oleelliseksi osaksi nivoutuu Hitlerin kunnian palauttaminen ja Natsi-Saksan pahuuden vähätteleminen tai kiistäminen.

Sota nähdään tällöin ennen muuta Hitlerin ja Stalinin välisenä konfliktina, tai pelkistetään sellaiseksi. "Voittajien historiankirjoitus" pyritään tällöin revidoimaan niin, että nyt kun "saa" puhua Stalinin rikoksista, tulee "saada" myös puhua siitä, että Hitler oli "oikeasti" kunnon kaveri ja bolsevismin vihollinen.

Omaan näkemykseeni toisesta maailmansodasta on syvästi vaikuttanut se puolalainen näkökulma, jonka Norman Davies on ikuistanut historiateoksiinsa - God's Playground, Heart of Europe ja Rising '44. Kaikki kolme minulla on muuten täällä itselläni omina, ensimmäinen puolaksi, keskimmäinen englanniksi ja viimeinen molemmilla kielillä. Ensimmäisen nimi puolaksi on Boże igrzysko, joka nykykielessä tosiaan tarkoittaa pikemminkin Jumalan leikkikenttää, mutta viittaa oikeastaan vanhalla puolalla laadittuun runonpätkään, jossa igrzysko tarkoittaa pikemminkin leikkikalua. Käänsin runon joskus itse seuraavasti:

On sanottu, ett' Puola seisoo kinan, kiistan voimin,
Mutt' kaatuva se myöskin on tuon eripuran toimin.
Meit' Luoja pitää pilkkanaan. Mun uskoa on halu,
Ett' kansain kesken Puola vaan - on Luojan leikkikalu.

Puola oli tunnetusti yksi Ribbentrop-Molotov -sopimuksen uhreista ja kävi oman "talvisotansa" - ennen Suomea - sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan - ja hävisi sen. Diktatuurit nujersivat demokratian, tai ainakin kohtuullisen siedettävän maan, jos kohta Puola olikin tuohon aikaan epämääräisen sotilasjuntan luotsaama "opastettu demokratia", jossa vähemmistöt olivat ainakin jossain määrin joutuneet puolalaisen nationalismin jalkoihin (erityisesti juutalaisten tilanteessa oli toivomisen varaa - itse asiassa, ironista kyllä, sodan alkaessa Puola oli se maa, jota pidettiin erityisen juutalaisvastaisena, ja Saksassa oli Hitlerin valtaantulon alkaessa, kammottavaa kyllä, antisemitistisestä Puolasta "sivistyneeseen" Saksaan siirtyneitä pakolaisia, joille kävi sitten ilman muuta niin kalpaten kuin ihmiselle käydä voi). Esimerkiksi Gustaw Herling-Grudzińskin muistelmateoksesta Inny świat (joka muuten pitäisi saada suomeksi, kuten monet muutkin merkittävät neuvostoaikakauden muistelmat, esim. Lev Kopelevin Хранить вечно - ikävä vain, että nyt kun ne voisi suomeksi julkaista, niillä ei ole enää entisenlaista kuriositeetti- ja kaupallisuusarvoa) käy ilmi, millainen maailmoja ravisteleva järkytys Gulagiin joutuminen oli puolalaiselle nuorukaiselle, joka sitä ennen oli - arvatenkin oman maansa puolidiktatoristen olojen vuoksi - ollut taipuvainen "ymmärtämään" kommunismia. Ymmärrys kuitenkin katosi, kun hän joutui tekemisiin "toisen maailman" kanssa (sitä kirjan nimi tarkoittaa), öyhöttäjien Neuvostoliiton - itse asiassa juuri öyhökratia oli maan oleellisin piirre, alkaen oppimattomasta raakalaiskuulustelijasta, joka piti Herling-Grudzińskia Göringinä, koska hänen sukunimensä translitteroidaan venäjäksi muodossa Герлинг-Грудзинский (Gerling-Grudzinskij), Göring puolestaan on tietysti Геринг (Gering).

Neuvostomiehityksen alla saattoi kuitenkin jotenkin elää, jos oli proletaari ja toisteli kiltisti venäjänkielisiä iskulauseita. Saksalaismiehityksen alle joutuneet puolalaiset olivat ali-ihmisiä, jotka kelpasivat ainoastaan orjiksi ja joita myös mielivaltaisesti murhattiin. Ja juutalaisten kohtalo tosiaankin oli se, mitä "voittajien historiankirjoitus" sanoo sen olleen, eli irrationaalinen tapetuksi tuleminen. Nuo mainitsevani ei-ihan-natsistiset revisionistit koettavat mielellään tolkuttaa, että saksalaisten uhreiksi joutuneet siviilit olisivat niitä paljon puhuttuja kollateraalisia menetyksiä, joita syntyy sissisotaa tukahdutettaessa, mutta vaikka tällaistakin tapahtui, täysin järjetön kaasukammioissa tappaminen säilyy yhtenä tärkeimmistä kuolinsyistä. Itse asiassa juuri tässä kohtaa on se, mikä natsismissa on niin käsittämätöntä ja vaikeaa rationaalisen ihmisen käsittää: tarve tappaa ihmisiä ihan vain huvin vuoksi.

Brutalisoituneen sodankäynnin jalkoihin jääneet siviiliuhrit ovat käsitettäviä, sitä mitä tekevälle sattuu nykyaikaisessa sodassa. Jopa Stalinin puhdistusten uhrit ovat käsitettäviä, sillä Neuvostoliitto oli kommunistiseen pelastususkontoon perustunut teokratia, jota johti vainohullu, vallanhimoinen diktaattori. Sekä pelastususkonto, vainohulluus että vallanhimo ovat käsitettäviä ilmiöitä. Myös se on käsitettävää, että ihmiset uskoivat kommunismiin, koska kommunismia markkinoitiin ihanteilla, jotka Orwellia parafrasoidakseni vetoavat jokaiseen tasapainoiseen ihmiseen (eivät toki libertaristeihin, mutta hehän ovat käytännöllisesti katsoen poikkeuksetta luonnevikaisia tai autistisia). Mutta natsismi ei ole järjellä käsitettävä ilmiö, sillä se ei ole edes vallanhimoa, vaan sen pohjalla on itsetarkoituksellinen halu tappaa, juutalaisia.

Tätä puolta natsismista ei juurikaan voi kirjoittaa tai selittää uudelleen.

Se ei tietenkään tarkoita, etteikö kommunismin kaatuminen merkitsisi huomattaviakin muutoksia natsismin historiankirjoituksessa. Ennen muuta meille suomalaisille ne muutokset ovat kuitenkin odotettavia ja ymmärrettäviä. Olen lisensiaattityöni johdannossa puhunut itäeurooppalaisesta perspektiivistä toiseen maailmansotaan, ja se perspektiivi voidaan kiteyttää sanoihin kahden tulen välissä. Toisin sanoen on lopultakin yleisesti hyväksyttävä se näkökulma, että monet itäeurooppalaiset kansakunnat ja ryhmät saattoivat asettua Saksan puolelle taktisista syistä, erityisemmin kannattamatta holocaustia ja lähinnä siinä toivossa, että diktatuurit kaataisivat tai ainakin väsyttäisivät toisensa, peli päättyisi ratkaisemattomaan ja pienet kansat siinä välissä saisivat hengähtää. Juuri tuollaisella taktikoinnilla Suomi tunnetusti onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi ensimmäisen maailmansodan lopussa: Venäjä hävisi sodan Saksalle ja Saksa länsivalloille.

Asiaton moralisointi itäeurooppalaisten maiden ja kansojen vaikeiden valintojen vaiheilta on siis syytä lopettaa. Yhtä lailla olisi syytä lakata leimaamasta esimerkiksi Józef Piłsudskia tai Konstantin Pätsiä muitta mutkitta "fasistidiktaattoreiksi". Tunnetusti molemmat herrat kaappasivat vallan nimenomaan oikeiston, vallankin öyhöttävän "isänmaallisen" äärioikeiston, pysäyttämiseksi, ja meillä Suomessa muuan nuori maalaisliittolainen poliitikko nimeltä U.K.Kekkonen puhui Pätsin kaappauksesta "demokratian itsepuolustuksena" ja suositteli sitä malliksi meillekin, jos kaikenkarvaiset mustapaidat aikovat ryppyillä.

Marginaalihuomautus: Tämä puoli Kekkosen perinnöstä kuuluisi muuten pikkuhiljaa elvyttää. Pitäisi kerta kaikkiaan voida sanoa ääneen, että vihervasemmisto ja puunhalaajaväki on oleellisesti ns. kunniallista keskiluokkaa, ja että keskiluokkana, kunniallisina kansalaisina ja demokraatteina heidän tulisi vaatia poliisin suojelua (demokratian itsepuolustusta) äärioikeistolaisilta öyhöttäjiltä ja möyhöttäjiltä, jotka ovat merkittävässä määrin nimenomaan taparikollista alaluokkaa. Miten on, demarit, viimeksi kun luin lehtiä, sisäministeriö oli hallussanne, vieläpä sellaisen miehen hallussa, joka on kotoisin samasta kaupungista kuin minäkin alkujaan - ettekö voisi sanoa sille tyypille, että panisi miehensä pitämään kaikenlaista isänmaallista oikeistoa vähän paremmin silmällä? Äärioikeistolaisten jutuista päätellen yleiselle järjestykselle tulee oikeasti ongelmia siitä, että kaikenlaiset väkivaltarikolliset ja avoimesti valtiopetokselliset natsiporukat katsovat olevansa oikeistolaisuutensa ja "isänmaallisuutensa" vuoksi jotenkin immuuneja poliiseja, oikeuslaitosta ja maanpetossyytöksiä vastaan, "koska poliisi jahtaa vain viherhörhöjä". Jos poliisi oikeasti jahtaa (alaluokkaisten taparikollisten) äärioikeistolaisten sijasta (keskiluokkaisia) viherhörhöjä, taitaa olla aika vaihtaa sisäministeriä, tai kutsua nykyinen puhuteltavaksi.


PS: Junakohtaukselle tiedoksi, että mustapaitojen ohella meillä on "kunniallisempaakin" äärioikeistoa. Esimerkiksi hurrivihaajat, ja totta kai myös libertaristit, jotka Suomessa ovat merkittävältä osin hyvinkin perinteisen vanhan ajan sinimustaoikeiston jälkeläisiä perhetraditioltaan, mutta koska nykyinen huligaaniäärioikeisto, ne taparikolliset, eivät juurikaan houkuttele tällaisia älyköntekeleitä, heidän pitää sen sijaan hakeutua libertaristeihin. Tämä muuten taas kerran näyttää, että libertaristit ovat Suomessa ennen muuta vierasmaalaista tuontitavaraa, eivät spontaani kotimainen liike.

Tietenkin Suomessa oli toisen maailmansodan aikana monenlaista ilmaa Saksan suhteen. Olihan meilläkin toki niitä, jotka avoimesti kannattivat natsismia tai kieltäytyivät näkemästä siinä mitään erityisen pahaa. Luullakseni kuitenkin merkittävä osa johtavista poliitikoista oikeasti lähti siitä, että Suomen ja Saksan intressit eivät olleet samat, ja ymmärsi samoin, että jos Hitler saavuttaisi kaipaamansa Endsiegin, meidän tilanteemme olisi ajan pitkään kestämätön, kun kaikki laivareitit olisivat saksalaisten valvonnassa - tämä porukka ymmärsi käsittääkseni pelaavansa uhkapeliä, jossa haluttu ja toivottu tulos oli jonkinlainen tasapeli Saksan ja Venäjän välillä ja selvä voitto jommallekummalle osapuolelle olisi katastrofi. Jos etsitään oikeasti vaarallista väkeä, niin siihen luokkaan pitänee laskea ne tyypit, jotka eivät olleet natseja, mutta samalla uskoivat lapsekkaasti Saksan hyvää hyvyyttään johtavan itäeurooppalaisia kansoja Neuvostoliittoa vastaan eivätkä ymmärtäneet, että Saksan avulla olisi poliittinen hintansa. (Avoimesti natsimyönteiset henkilöt olivat vähiten vaaraksi, koska heistä näki keitä he olivat - aivan samaan tapaan kuin avoimesti taistolaiset 70-luvulla olivat oikeastaan pulmista pienin, koska he eivät yrittäneetkään kätkeä naiivia uskoaan Neuvostoliiton ihanuuteen. Vaarallisia olivat porvaripoliitikot, jotka alkoivat uskoa Neuvostoliiton propagandaan eivätkä enää ymmärtäneet olevansa tekemisissä säälimättömän totalitarismin kanssa.)

Jos nyt ajatellaan ukrainalaisten tai valkovenäläisten yhteistoimintamiesten motiiveja, veikkaanpa, että heikäläiset ymmärsivät Saksan voiton Neuvostoliitosta olevan mahdollinen vain jos Hitler ymmärtäisi luopua rasistisista tavoitteistaan slaavien suhteen, ja tällaisen kehityksen edistämiseksi he sitten päättivät hypätä saksalaisten rattaille. Tämä ei toki taida pestä heitä puhtaaksi Holocaustiin osallistumisesta. Itäeurooppalaisista huomattava osa oli valmis heittämään juutalaiset uuniin todistaakseen Saksalle yhteistyöhalunsa. Tämä johtui osittain kyseisen maankolkan perinteisestä antisemitismistä, osittain "toisen maailman", stalinismin kauhujen ihmisiin juurruttamasta säälimättömyydestä, jonka voi kiteyttää Solzhenitsynin usein siteeraamaan iskulauseeseen "kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna".


Toivoisi myös nyansoituneempaa suhtautumista juuri Ukrainan ja Valko-Venäjän nationalisteihin kuin se vasemmiston iänikuinen fasistien kauhistelu. Ainakin Valko-Venäjällä merkittävin nationalistiryhmittymä, Hramada, oli vanhastaan lähinnä sosiaalidemokraattinen torpparipuolue. "Nationalistista" vain on tullut vasemmistolle niin paha sana, että se itsessään riittää tuomitsemaan porukan kuin porukan parantumattomiksi fasisteiksi. Asiaa ei tietenkään auta se, että nykyään maisemiin on ilmaantunut "nationalisteiksi" itseään nimittävien valkoisen vallan rasistien alakulttuuri. Ei pitäisi kuitenkaan jättää huomiotta sitä, että tämä alakulttuuri on tosiasiassa kaukana kansallismielisestä - se on tyypillinen englanniksi itseään markkinoiva ylikansallinen ilmiö. Oikeakin nationalismi voi olla totalitaarista, autoritaarista, rasistista ja muutenkin vastenmielistä, mutta sillä on myös legitiimejä tavoitteita, kuten omakieliset koulut ja omakielinen sivistyselämä suurten sortajien varjossa eläneille kansoille, joihin ukrainalaiset ja valkovenäläiset epäilemättä kuuluvat. Se nälkä, jonka ilmaus tällaisten kansojen nationalismi on, on useimmissa Länsi-Euroopan maissa aikoja sitten tyydytetty, ja siksi meidän on niin vaikea asettua ukrainalaisten ja valkovenäläisten asemaan.

Meta, metampi, metain

Jaahas, joku muukin on sitten keksinyt tämän idean. Ennemmin tai myöhemmin tuon täytyi ilmaantua maisemiin. Huumorin ja kärkisijoitusblogien referoimisen sijasta odottaisin kyllä, että tuo kiinnittäisi huomiota bongaamisen väärteihin uusiin blogeihin, kun kerran nyt kukaan ei enää jaksa selata listaa löytöjen toivossa. Tavallaan sääli. On vaikea uskoa, että kukaan hyvälläkään blogilla enää pääsisi sadan parhaan joukkoon, kun Blogistan on ikään kuin konsolidoitunut ja hierarkia ylläpitää itseään. Minultakin on päässyt hukkumaan useita kiintoisia yksilöitä, joita aikoinani seurasin, mutta jotka olivat niin erikoistuneita, ettei niillä ollut asiaa kärkeen, ja joiden nimi ja osoite sittemmin unohtui. Toisaalta lukutottumukset ovat sikäli jämähtäneet, etten seuraa enää juurikaan muuta kuin kaverien ja tuttujen blogeja sekä muutamaa muuta lempiblogia.

Meister der Kleinen Form

Kirsti Ellilä valitteli tässä taannoin Blogistanin sovinistisuutta. Olisikohan asia niin, että feminismi on ihan oikeasti muuttunut valtavirraksi? Sikäli kuin tiedän, yksikään meistä Blogistanin sovinisteista ei ole julkaissut esimerkiksi mielipidekirjaa - ainoa, joka on kirjoja julkaissut, on Ilkka, ja hänen kirjansa käsittelevät tunnetusti olio-ohjelmointia, eivät sukupuolten välisiä suhteita. Ellilällä taas ei ole ollut vaikeuksia saada omia kaunokirjojaan - jotka nyt eivät välttämättä ole mielipidekirjoja, mutta kuitenkin ilmeisesti nuorisofiktiota, eli tehtävältään ja funktioltaan pitkälti moraali- ja mielipidedidaktisia teoksia - julkaistua valtavirran kustantajilta.

Siihen aikaan kun minä olin profeministimies, en ollut kukaan eikä minuun kiinnitetty huomiota. Sitä vastoin heti kun vitutuskäyrä nousi riittävästi jotta päätin kertaheitolla luopua koko feminismistä ja omistautua julkisovinistiselle räyhäämiselle, niin minusta tuli heti Joku. Jollen suorastaan menestynyt, niin sainhan ainakin mukavan ja lojaalin tyttöystävän, ja tulihan minusta kuuluisuuskin, jollei nyt Suomessa, niin ainakin Irlannissa. Minusta tämä viittaa vahvasti siihen, että feminismi on menettämässä kulttuurisen aloitteensa ja muuttumassa konservatiivisuudeksi ja sovinnaisuudeksi, jota vastaan kapinoidaan, ja että sovinismi on aikamme nuori ja elävä uudistusvoima. Ottakaa hyvät naiset lusikka kauniiseen käteen ja uskokaa, että teidän aikanne on toistaiseksi ohi. Joskus kymmenien vuosien päästä epäilemättä meidän uussovinismillemme nousee oma vastavoimansa, mutta toistaiseksi joudutte elämään kanssamme. Ja se on teille ihan parahiksi. Olette saaneet riekkua liian kauan ilman kyseenalaistajia. Sellainen johtaa väistämättä luutumiseen ja itsekritiikittömyyteen.

Мирный быт - friedlicher Alltag

Mikä piru siinä on, että Pinseri ei huomaa päivityksiäni? Nytkään en ole mukamas päivittänyt kolmeen päivään. Haistakaa kuulkaa...kirosana.

Olen ahkerasti lueskellut Titleyn tutkimusta iirinkielisistä romaaneista, mutta mitään hirveän vallankumouksellista hän ei ole sanonut. Sitä vastoin on kyllä vallan kunnioitettavaa se, että hän on antamassa maineenpalautusta iirinkielisen nykykirjallisuuden varhaisvaiheen romaaneille. Hän toteaa, että kyseisten romaanien kirjoittajien omakin itseymmärrys oli hyvällä idiomaattisella iirillä laaditun luettavan järjestäminen kansalle ja että he onnistuivat tavoitteessaan varsin hyvin. Hän pohdiskelee sitä, onko tietyt varhaiset romaanit laskettava jonkinmoisiksi harlekiineiksi (terveisiä vaan sinne Pasilaan). Lopputulema tuntuu olevan, että harlekiinikaavaa kyllä pyrittiin noudattamaan, koska lähdettiin siitä, että rakkausintressi on välttämätön lukijoiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi, mutta että monilla kirjoittajilla oli ilmeisiä sekä kielellisiä että kirjallisia ambitioita, jotka hyvinkin nostivat nämä teokset laatuviihteen tasolle, jos kohta harlekiinikaava myös rampautti ja rajoitti kirjoittajien luomiskykyä - näin esimerkiksi Séamus Ó Griannan tapauksessa.

Séamus Ó Griannan kohdalla Titleyn käsitys onkin jo tunnettu: Titley lähtee siitä, että Séamus on nimenomaan antiromanttinen kirjailija, joka kirjoittaa kyllä harlekiinikaavan puitteissa, mutta sabotoi (jos tämä olisi ruotsia, käyttäisin verbiä underminera) sitä kaavaa jatkuvasti. Tästä voi ottaa vaikka esimerkin hänen kirjoistaan arkkityyppisimmästä, romaanista Caisleáin Óir, jonka päähenkilö Séimí Phádraig Duibh lähtee Amerikkaan kultaa vuolemaan voidakseen rahoittaa avioliittonsa kauniin Babaí Mháirtínin kanssa. Kullankaivajaporukoissa hän kuuntelee yhden työ- tai seikkailukaverinsa kuvausta siitä, kuinka hänen rakastettunsa jätti hänet. Kauhistuneena Séimí kysyy, voiko rakastettu nainen tehdä miehelle katalampaa temppua kuin jättää hänet, jolloin joku työkavereista vastaa: "Juu, kyllä voi - olla jättämättä!"

Lomille

Alkavan viikon vietän talvilomaa, jota en muistanut pitää aikaisemmin. Sen kunniaksi ryhdyin laatimaan ulsteriniirinkieliseen tähtitiede-ensyklopediaani hakusanaa Bliain Eadarnáisiúnta na Geoifisice. Koettakaahan arvata, mitä se tarkoittaa. Vihje: se on vuosi, joka kesti vuotta kauemmin.

Itse asiassa voisi esittää muitakin tähtitieteeseen kuuluvia tietokilpailukysymyksiä samaan tyyliin. Mikä on dúpholl? Vihje: sen keskustassa on singilteacht. Tämän ei ainakaan pitäisi olla vaikea.

Minkä aurinkokuntaamme tuiki tärkeänä kuuluvan kapistuksen rakenteeseen kuuluvat sellaiset osat kuin coróin, fótaisféar, crómaisféar ja grianspotaí? Kapistuksen nimi iiriksi on grian, vaikkei se taida sinänsä paljoa auttaa.

An Bodach tarkoittaa sananmukaisesti peniksellä (bod) varustettua henkilöä. Minkähän näyttävän ja komean tähtikuvion, tai tähdistön, iirinkielinen nimi se on? Vihje: Vyö ja viikate. Tähdistön suomenkielinen nimi on lainaa kreikasta ja latinasta.

Yhdellä tähtitaivaan hienoimmista sumumaisista kohteista on näin monta iirinkielistä nimeä: An Streoillín, An tÉillín, An Tréidín. Kyseessä on joukko näyttäviä, kuumia tähtiä, jonka ympärillä kaasu- ja pölypilvet väreilevät kiehtovan muotoisina. Mikähän mahtaisi olla kyseessä? Vihje: siivilä.

Miłość do Miłosza

Kirjoitin Wikipediaan hiukan lisää tavaraa Puolan kirjallisuudesta. Tuli kovasti haikea ja nostalginen olo Czesław Miłoszia muistellessa. Kai minä hänestä olen kirjoittanut tänne aiemminkin, mutta pitäisikö ottaa uusiksi?

Päivän tähän mennessä paras lainaus

Lueskelin Slacktivistia, slacktivist.typepad.com, Ilkan aikoinaan linkittämää fiksun amerikkalaisen kristityn blogia. Eräs sen kommentaattoreista totesi uskonnollisesta oikeistosta:


One more good thing about immigration is that it makes these people all the more replaceable. Most immigrants already know more about being Americans that these people will ever know.


Taidatkos tuota paremmin sanoa. Itse asiassa tuo heitto ei kaipaa kommentteja ollenkaan.


Tuon sitaatin jälkeen pidän hiukkasen enemmän amerikkalaisista ja amerikkalaisuudesta - kaikkine maailmanlaajuisine massakulttuureineen ja isänmaallisuuksineen. Tähän kohtaan tekisi mieli siteerata Emma Lazaruksen runoa Vapauden patsaan juureen asennetusta kyltistä, mutta eiköhän se värssy löydy googlettamalla netistä.


Paljoa muuta sanottavaa ei olekaan. Tosin menin saaristolaismarkkinoille ja heitin tuulensuojaan kaksi eri kojujen kalaherkkulautasta. Ensimmäinen oli aika pieni, mutta toinen olisi ollut kova homma syödä ilman niitä pohjiakin. Ensin mätettiin lautaselle perunoita, kasviksia, paahtopaistia, silakkaa ja mitä siinä vielä lieneekin ollut, ja tämän koko komeuden päälle sitten vielä erikseen mötikkä kirjolohta. Juolahti mieleen, että tuohonhan tikahtuu. Mutta koska Luojan antimia ei saa haaskata, söin koko annoksen. Nyt tuntuukin siltä kuin olisin nielaissut tykinluodin.

Siltikin: tätähän varten rannikolla asutaan!


Se Alan Titleyn tutkimus iirinkielisestä romaanista saapui muuten tänään. Osoite oli kirjoitettu Caoimhen pikkutytön käsialalla, muuten ihan hyvin, mutta Turusta oli tehty Turcku. Hintaa on postikuluineen yhteensä päälle kolmekymppiä, mutta hukkasin tietysti laskun saman tien, -kele. Titleyn kirja mahtui yllättävästi postiluukusta sisään, vaikka siinä on kuusisataa sivua painettuna paksulle muovitetulle paperille. Kai minun pitää lukaista se silmäillen, mutta mitän suurta iloa siitä ei tule. Titleyn iiri ei ole virheellistä tai huonoa, mutta minä nyt en oikein pidä siitä. Hän on juuri sellainen rasittava tyyppi, jonka iirissä on jokin oppitekoinen kummallisuus - ja kaiken lisäksi pitää lainata sanoja nykyiiriin klassisesta uusiiristä. Keekoilua. Ylihienostelua. Ei kelpaa.

Ei minulle kyllä oikeasti taida kukaan nykyisistä iirinkielisistä kirjailijoista kelvata ihan sellaisenaan, mutta monet kyllä kelpaavat vaikutteidenottamislistalleni. Titleyllä ei sinne kuitenkaan ole rajoittamatonta pääsyä. Kokonaan toinen asia on, että se romaanitutkimus on täyttä ja laimentamatonta asiaa kannesta kanteen.

Mömmö

1) Olet joutunut Fahrenheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisi olla?

No kaipa se on tuo Sandemosen En flykting korsar sitt spår, mikä se nyt taas olikaan suomeksi. Ehkä minä viimeistään kolmekymppisenä kasvoin siitä ulos, mutta kuitenkin.


2) Oletko koskaan ollut rakastunut fiktiiviseen hahmoon?

Olen varmasti. Nyt vain ei ikävä kyllä tule mieleen muita esimerkkejä kuin 24-vuotiaana luonnostelemani nationalistidiktatuurin kynsissä riutuvasta Suomesta kertova kesken jäänyt romaaniyritelmä, jonka naispäähenkilöön olin kovastikin rakastunut. Traagista on, että kolmekymppisenä tapasin nuoren naisen, joka muistutti hyvin paljon tätä fiktiivistä henkilöä, mutta hän oli niin häiritsevän kaunis, etten uskaltanut rakastua.

3) Mitä luet tällä hetkellä?

Hohhoijaa...kysy mitä en lue tällä hetkellä. Koetan lukea Sleesian historiaa, Aleksandr Gertsenin muistelmateosta Byloje i dumy, Puolan kansannousun historiaa puolaksi sekä epälukuista määrää iirinkielisiä kirjoja. Äsken luin Máirtín Ó Cadhainin kirjaa An Ghaeilge Bheo, Destined to Pass vessanpytyllä. Sitten pesin käteni, otin lukemisekseni Séamus Ó Griannan Na Blianta Corracha ja selasin sitä keittiössä kokatessani teevettä. Niin, ja se Kjartan Flögstadin norjankielisten pokkareiden lukuprojekti on yhä käynnissä. Hävettää myöntää, mutta se junnaa yhä Fyr og flammessa.

4) Mikä on viimeisin kirja jonka ostit?

Mikähän se on? Se on varmaan se amerikkalaisuutta käsittelevä ruotsinkielinen pokkari.

5) Mikä on viimeisin kokonaan lukemasi kirja?

Veikkaan että se on se pokkari. Tosin pari pitkään työn alla ollutta iirinkielistä kirjaa olen äskettäin saanut luettua loppuun.

6) Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Tämä on taas näitä. No jaa, Sandemosen yllämainitun teoksen; Borgesin Ficciones; Ursula Le Guinin Changing Planes; Halldór Laxnessin Heimsljós; ja mikähän se viides olisi? Pannaan vaikka tuo Máirtín Ó Cadhainin Athnuachan.

Tapelkaa tytöt, saatte tupakkaa

Blogistanin eronneet rouvat Hapuli ja Levänen ovat nyt ruvenneet riitoihin paavin parrasta...ei kun Leväsen sairaudesta, jolla tämä itkuiita on tapansa mukaan inunut myötätuntoa puolitutuilta ja puolituntemattomilta. Hapulia ärsyttää se, että Levänen ei kerro sairaudestaan muuta kuin että se on vakava ja edellyttää leikkausta, Levästä ärsyttää se, että Hapuli haluaa tietää sairauden nimen. Leväsen mielestä Hapuli on nuuskija, Hapulin mielestä Levänen on itsesäälissä piehtaroiva parkumaija, joka dramatisoi kevätflunssankin kuolemansairaudeksi saadakseen päänsilitystä ja säälittelyä. (Epäilemättä Hapuli syyttää Levästä myös Birdy-angstista - tämä on Hapulin itsensä keksimä psykopälpätystermi, jolla Hapulin kanssa eri mieltä olevat rutiininomaisesti leimataan tasapainottomiksi häiriköiksi, vrt. Neuvostoliiton psykiatria Brezhnevin aikana.) Kumpikin eronneista rouvista on tietenkin oikeassa. Minä olen tiennyt heidän näistä luonteenpiirteistään koko ajan, mutta koska heillä naisten suuren julkiliiton (ei sala-) lojaaleina jäseninä on ollut kiire kehua toisiaan, he eivät ole vaivautuneet hankkimaan toisistaan realistista mielikuvaa ihmisinä. Sitten kun kummankin henkilön epämiellyttävimmät piirteet sattuvat hankautumaan yhteen, niin sitten sitä huudetaan ja parutaan ja tapellaan. Miten se nyt noin voi...? Sekinhän on sentään nainen, moraalisemman sukupuolen edustaja.

Juuri tuollainen käytös on sitä akkamaisuutta pahimmillaan. Oletusarvoisesti makeillaan ja imarrellaan, hyvä kun ei pimppaa pyytämättä nuolla, ja valitellaan sitä, että miehet, nuo pahat ja hirveät olennot, eivät osaa arvostaa Ihanaa Naista, vaan löytävät tästä huonoja luonteenpiirteitä. Koska miehet ovat määritelmällisesti huonoja ihmistuntijoita, joilla ei ole kosketusta tunteisiinsa (ja jos on, asianomaisen miehen homottelu ja ämmämäisyydestä syyttely alkaa siinä paikassa), nämä luonteenpiirteet ovat pelkkää panettelua, joka johtuu miehen kykenemättömyydestä tulla toimeen vahvan naisen kanssa.

Sanonpa vain yhden asian: te ette ole vahvaa ja upeaa naista nähneetkään. Hapuli on tympäisevä nurisija, joka nimittää itsekkyyttään feminismiksi, ja Leväsestä ei ole armeijassakaan saatu tehtyä miestä, ainoastaan itsesäälissään rypevä emootioloinen, joka ei kykene ihmissuhteisiin. Miehelle tämä on selvästi näkyvillä, mutta naiset eivät näe toisissaan mitään kielteistä ennen kuin pakon edessä, ja sitten kun se pakko sattuu kohdalle, sitten ollaan jotenkin moraalisesti närkästyneitä toiselle siitä, että tämä ei ollutkaan ehdottoman lojaali sisko ja joka asiassa samaa mieltä.

Mutta tuossa on taas se naisten seuraelämän kummallinen piirre, joka palautunee yläasteelle: siellä tytöt ovat uskovaisista hasishuoriin lähtökohtaisesti samaa porukkaa samoine puheenaiheineen, kun taas poikien joukossa alkaa jo tuossa vaiheessa jako sankareihin (niihin, jotka hakkaavat heikompiaan ja saavat tyttöjen häpykielet hypähtämään himosta joka nyrkiniskulla) ja luusereihin (niihin, joita lyödään ja jotka eivät ikinä saa ensimmäistäkään häpykieltä hypähtämään).

Se Wanha Wainooja

Paaviksi valittiin sitten itse vanha kehno, eli Ratzinger. Vaali sujui vähän liian nopeasti, suoraan sanoen homma haisee kilometrien päähän jonkinlaiselta junttaukselta. Ukon tunnetun änkyrätaantumuksellisen linjan huomioonottaen tuntuu huonolta vitsiltä, että hän omaksui paavinimekseen Benedictus, siunattu. Tosin siitä saa näppärästi pilkkanimet Maledictus, kirottu, ja Valedictus, jolle toivotellaan jäähyväisiä, tai ainakin eläkepäiviä. Koska suomen nimi Pentti on peräisin Benedictuksesta, paavin liikanimi olkoon keskuudessamme Pena.

Jumalan lähettämä uskonpuhdistajamme, itse Martinus, on tunnetusti laatinut juuri tällaisiin tilaisuuksiin tarkoitetun virren, eli Jumala ompi linnamme. Virressä lauletaan seuraavasti:

Jumala ompi linnamme
Ja vahva turva aivan.
On miekkamme ja kilpemme
Ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
Kavala, kauhia
On kiivas, kiukkuinen
Ja julma, hirmuinen.
Vain Herra hänet voittaa.

Tai alkutekstin mukaan:

Ein' feste Burg ist unser Gott,
Ein' gute Wehr und Waffe.
Er hilft uns frei aus aller Not,
Die uns jetzt hat betroffen.
Der alt' böse Feind,
Mit Ernst er's jetzt meint,
Gross' Macht und viel' List
Sein' grausam' Rüstung ist,
Auf Erd' ist nicht seinsgleichen.

Jos suomennoskin on jo aika tuhtia tavaraa, saksankielisen alkutekstin loppuosa käy vielä suoremmin asiaan: Tuo vanha, paha vihollinen, nyt hän on tosissaan. Suuri valta ja juonikkuus on hänen julma haarniskansa. Maan päältä ei löydy hänen vertaistaan.

Isoäitini, joka opetti minulle monia asioita, ei koskaan herennyt muistuttamasta, että se vanha vainooja tarkoittaa paavia, tai katolista kirkkoa.

Tommipommi suhtautuu tähän kaikkeen tietysti buddhalais-depressionistisen filosofiansa, vai uskontoko lienee, antiruumistisella tyyneydellä: välipä hällä, mikä liha siellä Pietarinkirkon parvekkeella lötisee, asiat ovat kuitenkin joka tapauksessa jossain proverbiaalisessa korkeammassa kädessä, kun yhteiskunta arvoineen väistämättä muuttuu siihen suuntaan, jonka teknologinen kehitys deterministisesti sille osoittaa. Pystyn hyvin kuvittelemaan Benedictuksen äyskimään puuroisella baijerilaisella saksalla iskulauseitaan Tommin korvanjuureen - ja Tommin nostavan ikävystyneen näköiset puoliksi suljetut silmänsä hetkeksi Aku Ankan taskukirjasta luodakseen Penaan äärimmäisen välinpitämättömän katseen.

Tavallaan ihailen Tommin asennetta, mutta minua kuitenkaan Penan valinta ei tällaisella hetkellä jätä kylmäksi. Oikeasti olen huolestunut siitä, että meillä ei ole vastavoimaa katolisen kirkon mahdolliselle maihinnousulle. (Johan täällä näkee jos jonkinlaista munkkia ja nunnaa katukuvassa, jos kohta partaisia suufiveljiäkin.) Täällä on valtavasti typeriä ateisteja, jotka eivät näe oleellisia eroja uskontojen välillä eivätkä osaa pitää luterilaisuutta pienempänä pahana. Täällä on järsiviä ja kuolaavia vapaakirkollisia hihhuleita. Täällä on naispappeuden vastustajien ja muiden änkyröiden Paavalin synodi, joka ensimmäisen tilaisuuden saadessaan myy vaikka isänmaansa Vatikaanille ydinohjussiiloksi kolmestakymmenestä hopearahasta. Täällä on lepsua luterilaista älymystöä, joka kovasti haluaa olla ekumeenista ja suvaita vaikka mitä "maailmanlaajojen" ulkomaanyhteyksien luomiseksi. (Olen muuten aina ihmetellyt, miksi kirkollisissa piireissä puhutaan aina "maailmanlaajasta" "maailmanlaajuisen" sijasta.) Täällä on "henkisyyttä" ja "yhteisöllisyyttä" etsiviä ihmisiä, jotka saadaan helposti huijattua vaikka Opus Dein riveihin (eräs suomalainen ex-libertaristi on sinne jo hakeutunut, vieläpä kehui päätöstään julkisesti Ylioppilaslehdessä - tämä osaltaan osoittaa, miten ohut kalvo libertarismin ja tavanomaisen oikeistototalitarismin välillä on). Mutta täällä ei ole sellaista teologiarmeijaa kuin katolisessa kirkossa, eikä täällä ole teräväsäiläisiä ja kiiltäväkilpisiä uskon puolustajia, jotka kokoaisivat kansan kolmikymmenvuotiseen sotaan Opus Deitä ja muita vastaavanlaisia porukoita vastaan. Täällä ei ole ketään, joka sanoisi, että lepsu nössöluterilaisuus on nyt vain kerta kaikkiaan meidän tapamme olla uskonnollisia, ja että meidän on suojeltava ja verin varjeltava omaa rakasta lepsua nössöluterilaisuuttamme Sen Wanhan Wainoojan hyökkäyksen varalta.

Ratzingerin valinta osoittaa osaltaan, että 1990-luvun ajan käynnissä oleva maailmanlaajuinen oikeistomobilisaatio on oikeasti kunnianhimoisempi ja vallankumouksellisempi kuin me täällä pohjan perukoilla lintukodossa ymmärrämmekään. Hyökkäys ei kohdistu ainoastaan luonnonsuojelijoihin tai hyvinvointivaltioon, vaan itse asiassa koko sallivaan yhteiskuntaan, jonka vapaudet suurin osa meistä ottaa yhtä annettuina kuin hengitysilman. Tavoitteena on itse asiassa viedä koko kuusikymmenluvun perintö. Me täällä Suomessa olemme niin lapsellisia, ettemme ymmärrä, että kaiken sen ottaminen pois on tuiki mahdollista, kun asialla ovat paavin ja George W. Bushin kaltaiset apokalyptiset voimat.

Kuten olen jo eräitäkin kertoja sanonut, selitykseni islamilaisen maailman aikoinaan suurenmoisen tieteellisen ja älyllisen tason romahtamiselle on, että aluksi islamilaisen sivilisaation uskonnollinen puoli oli varsin heikko, kun kaikki hellenismin säilyttämät tieteelliset ja tekniset keksinnöt olivat huomattavasti suurempi ja merkittävämpi osa islamin älyllistä ja opillista sivistystä kuin teologia, mutta että tiede ja tekniikka romahtivat melko nopeasti sitten kun teologit saivat aktinsa kasaan ja tukahduttivat silkalla vaikuttavalla massallaan luonnontieteet alleen. Passaa miettiä sitä, että katolisen kirkon papisto on aivan yhtä voimakas älyllinen ase kuin muslimien ulama. Itse asiassa paavin armeija on järjestäytyneempi ja kyvykkäämpi kuin riitaisat muslimit koskaan pystyvät olemaan. Ja kuten edellä mainitsin, heillä on jo vakoojansa täällä - demokratiaan ja hyvinvointivaltioon dogmaattisen, fanaattisen vihamielisesti suhtautuva vakooja.

Ratzingerin perusero puolalaiseen edeltäjäänsä on ilmeinen, mutta harva on osannut määritellä sitä ääneen - enimmäkseen kommentaattorit sotkeutuvat rasistoidista saksalaisvihamielisyydestä kumpuaviin natsismivihjailuihin, jotka hukkaavat asian ytimen. Irish Timesin kolumnisti taannoin pääsi jo oikeille jäljille todetessaan, että Karol Wojtyła oli paavina sellainen kuin oli, koska ei ollut ikinä elänyt demokratiassa: varhaisvuotensa hän vietti Puolan Sanacja-hallinnon puolidiktatuurissa, sen jälkeen saksalaiset alistivat hänen maansa brutaaliin miehitykseen, seuraavaksi tulivat neuvostokomenteisen kommunismin vuosikymmenet, ja lopuksi hänen pitkä rupeamansa Vatikaanin diktaattorina. Hänen vanhoillisuutensa oli siksi inhimillisesti ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa. Hän ei yksinkertaisesti tuntenut meidän elämäämme, ei ollut länsimaisen vapauden kasvatti, eikä osannut kuvitella, miltä tuntuisi olla sellainen.

Ratzingerista voi sitä vastoin vain sanoa, että hän ei ole inhimillisen tietämätön meidän sekularisoituneiden protestanttien maailmasta, vaan hän on yksinkertaisesti meidän vihollisemme ja sellaiseksi julistautunut. Hän tahtoo tuhota meidät, jollei fyysisesti niin ainakin poliittisesti ja teologisesti. Hän on, anteeksi vain mutta sille ei voi mitään, se vanha vainooja, jonka Babylonin vankeudesta Jumalan lähettämä uskonpuhdistajamme johdatti meidät nykyisen vapautemme Siioniin. Nyt suuri koura nousee Babylonista ja kurottaa kohti meidän Siioniamme. Puolustammeko me sitä, kuten Israelin lapset omaansa? Pitäisikö meidän perustaa oma Opus Deimme? (Koska luterilaisuuden kieli ei ole latina, vaan saksa, sen nimeksi tulisi tietenkin Tintenfass - Mustepullo. Muistanette, että Martinus käytti mustepulloa innokkaasti aseenaan pirua vastaan.)

PS. Seuraavaksi odotettavissa ryssänvihakirjoitus. Kirjoituksen työnimi on Pierua ja ryssää vastaan.

Ja aivo oli autio ja tyhjä

Minä.


Selitys: Puolalainen moderni klassikko Witold Gombrowicz kirjoitti päiväkirjaansa Ja - "Minä" - niiden päivien kohdalle, joina hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

Gombrowiczia pitäisikin taas yrittää lukea, kun puola kaipaa kohentamista. Minulla on taas lisensiaattityöhönryhdistäytymiskausi, johon kuuluu oleellisena osana puolankielisten lähdeteosten lukeminen. Valitettavasti Puolan saksalaisten historia on edelleenkin kadoksissa, mutta Sleesian historia sentään ei ole kadonnut minnekään, ja sehän tässä pääasiallinen lähde lienee.

Olen pari päivää raahannut mukanani Norman Daviesin kirjaa Varsovan kansannoususta 1944 puolankielisenä versiona. Kuten vanhan Plökin lukijat tietävät, luin sen englanniksi jo aikapäiviä sitten. En kuitenkaan jaksanut kirjoittaa kansannousun muistopäiväksi artikkelia Ny Tidiin, vaikka kymmenen vuotta aikaisemmin, vuonna 1994, väsäsin naiivin esseentapaisen nimellä Deras och vårt krig, Heidän sotansa ja meidän. Olin tuohon aikaan puolalaisen aatelisdemokratian ihanteiden vaikutuksen alainen, samoin sen puolalaisen idealismin, joka sai muotonsa iskulauseessa Za waszą wolność i naszą - teidän vapautenne puolesta ja meidänkin. Vuodatukseni nimi oli tietenkin viittaus tähän.

Vanhaan kappaleeseen uudet sanat:

Yks ruusu on kasvanut laaksossa
ja se kauniisti kukoistaa
yks aatemmipoika on nähnyt sen
eikä voi sitä unhoittaa.

Ja hän kyllä sen olis poiminut
ja painanut rinnalleen
mutta nynnynä ei ole tohtinut,
on jättänyt paikoilleen.


Päivän linkki:


Pyhä sota


En ollut koskaan aiemmin kuullut tätä kuuluisaa laulua laulettuna, mutta löytyihän se lopultakin. Tämä on neuvostoarmeijan taistelulaulu, joka syntyi Hitlerin hyökättyä. Olen usein lukenut viittauksia tähän lauluun, mutta en tuntenut sanoja enkä säveltä.

Tästähän tulisi hieno naisvihalaulu, kun sen sanoittaisi uusiksi alkuperäiskappaleen hengessä.

Päivän sitaatti:


Suomalaiset naiset, nuo masennuslääkkeitä vetävät
ketjupolttajajuopot, halveksivat raittiita miehiä yli kaiken.
Korkeintaan joltain ihanalta muslimilta voidaan raittius sallia.

- Hiski Haapoja

Päivän toinen sitaatti tulee Milla B:n suurenmoisesta blogista Posket lommolla, joka on kaikkien nuorten poikien ja ATM:n alkujen opetusblogi. Muistakaa aina, että tällaisia naiset ovat. Älkää sekuntiakaan kuvitelkokaan, että olisi toisin. Älkää, houkat.


Mä olen huomannut että täällä Blogistanissa on kahdenlaisia mimmejä - ne jotka on rehellisiä itselleen ja kehuu just esim. mun ja Salarakkaan blogeja ja sitten ne, jotka on kateellisia ja pettää itseään väittämällä ettei mukamas olisi samanlaisia.

Kuunnelkaa! Kuunnelkaa! Jumalan totuutta! Jumalan totuutta! Aivan vanhan naisvihaajan silmät kyyneliin vetää! Ainoa vika tässä on, että tämä Milla tekee minut tarpeettomaksi. Voin vain huutaa: pojat, lukekaa tätä! Painakaa jokainen sana sydämeenne ja tutkiskelkaa sitä, ja nähkää Milla B. jokaisessa nuoressa naisessa, kuten pyhäkoulussa on opetettu näkemään Jeesus jokaisessa ihmisessä! [Mä olen vaan toi ampulanssi kuski. meidät soitetiin Tänne viemän tää jätkä Mieli sairaalaan kun se kieriskeli ja kuolasi ja ulvoi Niin etä Naapurit häirintyi. Mä ajatelin laittaa tähän pari sanaa selitykseksi ettette ihmetele että mihin tämä mies joutui. Älkää oloko Huolisanne me annetaan sille vain pari Rauhotus ruiksetta ja sile tulee niistä mukavan Höpö olo. Kyllä se huomnenna Vramsti on taas kunnosas. Terv. Mähönen.]

Ei oikeutta edes puhua

Nyt kun minulla jo puolen vuoden ajan [toim. huom: miten niin puolen vuoden? johan tässä kesällä tulee vuosi täyteen: kannettava ja tyttökaveri on ollut osapuilleen yhtä kauan] on ollut tämä huippuhieno kannettavani, olen päässyt kuuntelemaan Ylen arkistosivuilta muuten kuulematta jääneen radiosarjan Kiusaaja keskellämme, joka käsittelee luonnehäiriöisiä. Valitettavasti sarja ei sisällä ainoatakaan selvää esimerkkiä ns. psykonartuista. Kuitenkin minua kovasti kosketti kuulla, miten monet ihmiset ovat itkua vääntäen tulleet tälle Naamiona terve mieli -kirjan kirjoittaneelle raamattuopiston johtajalle kertomaan, miltä tuntui se, että joku lopultakin ymmärsi ja otti vakavasti heidän koettelemuksensa luonnehäiriöisen läheisinä. Siihen asti he olivat olleet aivan sietämättömässä tilanteessa, koska psykopaatti itse oli näyttelemisen ja falskiuden mestarina onnistunut aina olemaan esimerkiksi terapiatilanteissa oikein mukavaa ja sopeutuvaista ja psykopaatin uhri, joka ei tietenkään luottanut puolisoonsa tietäessään tahdin joka tapauksessa muuttuvan heti kun he pääsisivät takaisin kotiin - terapeutin mielestä tietysti uhri oli epäluuloisuudessaan tehnyt paljon mielisairaamman ja paranoidisemman vaikutelman kuin sliipatun kohtelias ja yhteistyöhalua teettelevä psykopaatti.

ATMyys on, ihan oikeasti, samanlainen ymmärryksestä paitsi jäävä olemisen muoto kuin tuo psykopaatin puolison kohtalo. Taannoin minua syvästi ärsytti Mitvitin kommentti Ilman naista -sarjakuvaan, ja aivan yhtä lailla minua suututtaa Sara Lindströmin puistattavan typerä ja ajattelematon kirjoitus blogien sovinismista, jota Henkka Ihmissuhteissa jokin aika sitten siteerasi. Aivan erityisen vastenmieliseltä tuntuu se heitto, että tekstejä lukemalla ilkeämielinen karikatyyri sosiaalisesti rajoittuneista nörteistä ei ainakaan heikkene. Niin, vähän samaan aikaan kuin Tyrämössöksi kutsumani ryhmäblogin nerokkaat kirjoittelijat totesivat tekstejäni luettuaan: mieleen nousee kuva vantaalaisesta työttömästä vormuloita tölläävästä mikrotukihenkilöstä. Eli siis nämä suvaitsevaiset ja sivistyneet naisihmiset ylhäisyydessään myöntävät itselleen oikeuden ilkeämielisiin karikatyyreihin ja "mieleen nouseviin kuviin".

Jo moniaita kertoja olen huomannut harvan asian herättävän niin voimakkaita ja hysteerisiä torjuntareaktioita kuin sen, että AT-mies uskaltaa puhua rehellisesti ja avoimesti ääneen kohtalostaan. Esimerkiksi Mitvitin käsittämättömän halveksivat toteamukset Ilman naista -sarjakuvasta tuntuivat lähinnä korostavan sitä, että elämättömän nörtin elämänkokemus (heh, tulipa sanottua paradoksaalisesti) on vähäarvoisempi kuin hyväksyttyjen määritelmien mukaista elämää (johon kuuluu ennen muuta seksi) harjoittavien henkilöiden elämänkokemus, ja että on jotenkin pelottavaa ja moraalitonta, kun ATM uskaltautuu jopa luomaan kulttuuria ja taidetta (sellaista kuin nyt tuo Ilman naista -sarjakuva) omista lähtökohdistaan käsin.

ATMiä halveksuva YT-väki kun pitää itseään mielellään kovin moraalisena, herkkänä ja taiteellisena, ja esittää itselleen samalla ATMien ATMyyden johtuvan siitä, että nämä ovat epämoraalisia, epäherkkiä, epäempaattisia ja kykenemättömiä mihinkään luovaan. (Ikään kuin olisivat itse erityisen luovia, kun menevät taidegallerioihin kuljeskelemaan ympäriinsä ja teeskentelemään, että ymmärtävätkin näkemästään jotakin.) Siksi ATMien taide torjutaan kiukkuisesti. Se on pelottavaa, koska ATM voi oikeasti olla lahjakas ja luova taiteilija ja tehdä ATMien kokemuksen ymmärrettäväksi. Sitä naiset ja YTM:t eivät halua, koska se ensinnäkin synnyttäisi ATMissä tietoisuuden siitä, että muitakin samassa asemassa olevia on ja että heidän kohtalonsa ei välttämättä ole henkilökohtaista huonommuutta, vaan että maailmassa voidaan tulkita olevan virhe, jonka uhriksi miehiä joutuu systemaattisesti: Tommi-pommimiehen markkina-arvoasioiden yhteydessä viljelemä heitto "maailmassa ei ole virhettä" on mielestäni irrelevantti, koska kyse on ennen muuta, tulkitaanko maailmassa olevan virhe - riippumatta siitä, onko sitä virhettä vai eikö, sen virheen olettaminen synnyttää merkittäviä kulttuurisia ja poliittisia liikkeitä, jotka ainakin tekevät elämästä vähän mielenkiintoisempaa, mikä viitannee siihen, että ihmisen sosiobiologiseen kovakaapelointiin kuuluu myös virheenolettamisliikkeisiin liittyminen resurssien uusjakotarkoituksessa, tai pelkästään psyykensä suojelemiseksi depressiolta, joka on oikeasti kuolemantauti. Täysin riippumatta siitä, pystyvätkö AT-miehet mitenkään parantamaan henkilökohtaista flaksiaan, jo tietoisuus muiden AT-miesten olemassaolosta ja oman kokemuksen universaalisesta luonteesta nostaa AT-miehen itsekunnioitusta ja mielialaa huomattavasti. Ennen muuta se pelastaa hänet syyttelemästä itseään ja vain itseään joka asiasta, koska sellaiset itsesyytökset ovat tuhoavan depression kulmakivi. Tunnettua on, että Itä-Euroopassa depressio oli harvinainen tauti, koska kaiken pahan saattoi aina panna kommarien syyksi. Tämä ei ole vitsi.

Kuitenkin YTMien ja naisten maailmansalaliitto tuntuu aivan oikeasti pitävän hirveänä moraalittomuutena sitä, että ATMien keskuuteen ylipäätään syntyy minkäänlaista keskinäistä solidaarisuutta tai yhteisöllisyyttä. Viimesyksyisen rähinän aikana Lord Boredomin sivuilla joku yritti kivenkovaan ja ilmeisen ahdistuneena selittää Lordille, joka oli juuri todennut minun olevan yksi harvoja hänenlaisensa ATM:n osaa ymmärtäviä kirjoittajia, että Lord ei ollut ATM siinä mielessä kuin minä olin ATM ja että Lordin oli sopimatonta ja vaarallista nähdä minua minkäänlaisena esikuvana. ATMillä ei ole oikeutta keskinäiseen solidaarisuuteen, ei vertaistukeen. Sen sijaan heidän oletetaan loputtomiin tyytyvän YT-ihmisten pöydästä heitettyihin leivänmuruihin, esimerkiksi uskovan siihen kyllä sinulla on nainen, se en vain ole minä, ollaan vain ystäviä -liturgiaan.

Yksikielisen yksinkertaisuuden huipentuma

Englanninkielisen maailman yksikielisen idiotian uusin ennätys: kun egyptiläinen siirtolainen halusi opettaa lapsilleen Egyptin arabiaa, häneltä kysyttiin, miksi hän puhuu lapsilleen kuollutta kieltä.

Kuollutta kieltä? Egyptin arabiaa!?

Egyptin arabia on arabian kielen nykymurteista se, jota eniten käytetään massaviihteen kielenä.

Poliittisia pippeleitä ja pimppoja

Minä esitän oman tulkintani tuosta skandaalista, joka nyt on pinnalla. Lest's oder lasst es bleiben, und habt mich alle gern.

Tanja Karpela oli omien henkisten rajoitustensa (jotka me blogimaailmassa tiedämme aikamoisiksi) puitteissakin vilpittömästi pyrkimässä oikeaksi poliitikoksi. Matti Vanhanen tarvitsi vilpittömästi jälkikasvua puolueeseensa. Matti Vanhanen valmensi Tanja Karpelasta oikeasti mahdollisimman hyvää poliitikkoa puolueelleen. Sitten pääsi käymään niin, että uuvuttavan puoluetouhun keskellä Matti ja Tanja puoliksi epähuomiossa ottivat ja nusaisivat toisiaan, kuten aikuiset ihmiset joskus tekevät. Kun aamu tuli, tuli myös morkkis, mutta aikuisina ja järkevinä ihmisinä he sitten sopivat asian, ja mahdollisesti Matti myös rehellisesti kertoi tapahtuneesta vaimolleen. Koska kaikki kolme olivat aikuisia, nykyaikaisia ja järkeviä ihmisiä, koko juttu jäi yhteen kertaan eikä johtanut kodin rikkoutumiseen eikä muihinkaan hankaluuksiin.

Aikanaan sitten Matin ja muijansa liitto ajautui karille ja köppätorville jonkin ihan muiden syiden takia, tai mahdollisesti osittain tämän jutun vuoksi, mutta sen olematta mitenkään hirveän oleellinen tai keskeinen syy. Jos sukupuoliyhdyntä oli päässyt tapahtumaan, se oli jo vaipunut taka-alalle muun ihmissuhdesössön tieltä - ihmissuhdeongelmat kun eivät koskaan ole niin yksinkertaisia, että tykkään tai en tykkää, vaan pikemminkin labyrintteja, joilla ei ole selvää alkua eikä loppua, ja siinä labyrintissä yksittäinen pano on pulmista pienimpiä.

Pystyn kuvittelemaan, että niin Karpelan kuin Vanhasenkin elämässä puoluetoiminta oli ja on oikeasti suurempi ja tärkeämpi intohimo kuin mikään seksuaalisuus. Niinpä Karpela on tavallaan oikeutettu loukkaantumaan siinäkin mahdollisessa tapauksessa että itse yhdyntä on oikeasti toteutunut, koska sellaisessa tilanteessa yhdyntä olisi vain sekundäärinen ja vähämerkityksinen pikkuseuraus siitä, että kaksi eri sukupuolta olevaa, saman intohimon jakavaa ihmistä sattuu samoihin tiloihin. Seksi voi oikeasti olla seurausta puoluetoiminnasta, eräänlainen tunnelman ja yhteishengen sivutuote, sen sijaan että puoluetoimintaa harjoitettaisiin jotta päästäisiin puoluepäivillä naimaan uusia ihmisiä. Siksi juorulehtien esittämä tulkinta tapauksesta voi olla asiallisesti oikea, mutta hengeltään valheellinen ja loukkaava, siinä mielessä että se hukkaa pääasian, missaa pointin.

Tämä johtuu siitä, että juorulehtijournalistin maailmaan ei mahdu mielikuvaa ihmisistä, joiden elämässä on oikeasti keskeisempiä intohimoja kuin seksi ja joiden seksuaaliset erehdykset ovat pikemminkin seurausta noista heidän sukupuolielämää tärkeämmiksi kokemistaan asioista. Minä pystyn oikein hyvin kuvittelemaan sen, koska minulla oikeasti on kokemusta niistä vielä suuremmista intohimoista. Juorulehtijournalisti ei yksinkertaisesti pysty asettumaan sellaisen ihmisen asemaan, jolla oikeasti on muutakin - paitsi ajattelemalla, että tuon ihmisen kuuluisi "hankkia elämä". Jos häntä itseään kehotettaisiin hankkimaan muutakin elämää kuin sukupuolielämä, hän pitäisi kehotusta mielettömänä.

Kröh, pärskis

Räkätauti ei ole hellittänyt, tosin söin tänään kaksi aspiriinia, jotka illan mittaan lähestulkoon paransivat päänsäryn. Epäilen, että kyseessä on jonkinlainen siitepölyallergian (se koivu...) ja vilustumisen synergiaefekti. Olen ruvennut vetelehtimään illat kotona jotain kevyttä, kuten Burleigh'n Kolmannen valtakunnan historiaa, lukien; nyt minulla on työn alla ruotsalaisen Staffan Ekendahlin pokkari amerikkalaisista ja amerikkalaisuudesta.

Joku pimu Raidió na Lifestä haluaa taas haastatella minua, joku Nóra de Buitléir. Alkaa ihan tuntua siltä, että Panun haastatteleminen on niille nykyään jonkinlainen kypsyyskoe. RnaLiin haalitaan kaikki media-alaa opiskelleet nuoret nätit irlantilaistypsyt, jotka osaavat iiriä, sitten heidät pannaan haastattelemaan minua, ja siitä selvittyään he eroavat radioaseman palveluksesta mennäkseen RTÉlle parempistatuksisiin hommiin. Pimun ystävätär, muuan Stiofáinín, sattui tuntemaan minut hämärästi jostain iirinkielisyysyhteydestä ja antoi osoitteeni Nóralle.

David Darling on päivittänyt maailmankaikkeuden ensyklopediaansa. Klingonien avaruusalusten näkymättömyysverhosta, millä nimellä sitä nyt suomeksi kutsuttiinkaan, on ilmeisesti jo jossain määrin tulossa todellisuutta, japanilaiset ovat nimittäin jo kehittäneet jossain määrin sillä periaatteella toimivan näkymättömyystakin. Vielä se ei tee ketään näkymättömäksi, mutta kuten näette tämän sivun alemmasta kuvasta, ainakin jonkinlainen kehityskelpoinen toimintaperiaate on löydetty. Darling toteaa kuitenkin kommentissaan, että takki ei ole teknisesti mitenkään ihmeellinen, vaan sen periaatteena on näyttää kuva siitä, mitä on takin takana: kuvassa näkyvän japsin selkäpuolella on siis jonkinlaisia kamerayksiköitä, ja vaatteen etupuoli toimii valkokankaana tai näyttöruutuna näille kameroille. Toisin sanoen kyse on vain siitä, että takkiin asennetaan hirveä määrä pienikokoista optista teknologiaa.

Natsin veroinen hirviö ja peto on poissa

Andrea Dworkin, viheliäisen syyllistämiskirjan Pornography - Men Possessing Women kirjoittaja, on kuollut, eikä yhtään liian aikaisin. Hänen kirjoituksensa ovat suoraan tai välillisesti tuhonneet yhtä monta nuorta miestä kuin pornoteollisuus nuoria naisia. Hänen sanomansa voidaan kiteyttää seuraavasti: Nuoret pojat, jotka yksinäisyytensä lievitteeksi häpeästä punastellen tiiraavat pornoa, ovat raiskaajan veroisia rikollisia. Minun käteeni hänen kirjansa tietenkin sattui juuri silloin, kun olin vaikutuksille alttiissa iässä ja kuvittelin feminismin olevan yksi niitä oikeita, vanhentuneen vasemmisto/oikeisto -jaottelun ylittäviä oikeudenmukaisuuskysymyksiä, joita minunlaiseni valistuneen älykön tulisi ajaa. Niinpä ajoin antipornofeminismin asiaa kokemalla hamaan kolmekymppisen ikään hirveitä tunnontuskia siitä, että ylipäätään olin teinipoikana tiirannut pornoa.

En minä sitä sano, etteikö pornonäyttelijöiden asema olisi viheliäinen ja etteivätkö he olisi usein hyväksikäytettyjä ja sorrettuja. Mutta - toistan itseäni, mutta menköön - monet naispuoliset pornonäyttelijät Rakel Liekistä alkaen osoittavat tosiasiassa täysin moitteetonta elämänhallintaa, ja esimerkiksi John Holmesin kohtalo osoittaa, että pornoteollisuuden jättipeniksisistä näyttelymiehistäkin monet voivat olla uhreja mitä suurimmassa määrin. (Holmes oli trukkikuski ja duunari, joka joutui alun perin rupeamaan pornonäyttelijäksi koska kroppa ei kestänyt duunarin hommia eikä jenkkilässä päässyt sairaseläkkeelle.)

Teinipoikien syyllistäminen pornon tölläämisestä ja heidän leimaamisensa raiskaajahirviöiksi on edesvastuutonta varsinkin siksi, että sitä pornoa katselevat yksinäisyytensä surkeaksi lääkkeeksi ennen muuta kiltit ATM:t ja viattoman uteliaat kolmetoistavuotiaat. Oikea viesti sellaisille pojille ei suinkaan ole "hajotkaa ja räytykää maanrakoon itsesyytösten kourissa", vaan "tehkää nyt parhaanne sen tyttöystävän tai edes ensipanon löytämiseksi, niin sitten osaatte suhtautua tuohon pornoonkin realistisesti, kun itse ensin olette sitä seksiä harrastaneet". Luonnollisesti tämä ei ollut Andrea Dworkinin viesti. Hänen mielestään se, että mies ylipäätään halusi olla naisen kanssa, oli pelkkää inhaa sorronhalua, koska sukupuoliyhdyntä, porno ja raiskaus olivat hänelle yks' ja sama lysti. (Hän ei olisi tunnetusti sallinut edes lesbojen tehdä pornoa lesboille, koska sekin oli hänen mielestään rodustaan...ei kun sukupuolestaan vieraantumista ja miehistymistä.)

Muuan naisista enemmän kuin miehistä pitävä naispuolinen ystäväni, josta pidän erittäin paljon, kertoi taannoin siitä, kuinka hänen vanhempansa olivat rangaisseet murrosikäistä pikkuveljeä nettikiellolla. Hän oli järkyttynyt, kun kuuli moisesta: mitä poika oli ollut vilkuilemassa? Pommi- vai uusnatsisivustoja? Ei suinkaan. Pornoa. Millaista pornoa? No ihan tavallista, miehet panevat naisia nakupelleinä. Vai sellaista, ystäväni sanoi ja naurahti helpottuneena, eihän tuossa ollut mitään ahdistuksen aihetta: kaikki murrosikäiset pojathan niitä vilkuilevat.

Voi kuinka rakastinkaan ystävääni, kun hän tämän minulle kertoi: pystyn niin hyvin asettumaan pojan asemaan, kun hän häpeän puna poskilla kuumottaen saa kuulla nolon salaisuutensa, ja kuinka helpottunut poika on kuullessaan, miten isosisko suhtautuu asiaan. Itse asiassa tämä on, valehtelematta, yksi kauneimpia tietämiäni vertauskuvia Jumalan armolle, joka vapauttaa häpeästä ja ahdistuksesta. Poika säästyi siltä kahleelta, johon tämän maailman dworkinit olivat häntä vangitsemassa, ja poika muistaa varmasti vielä aikuisena miehenäkin tämän tapauksen. Hänen isosiskonsa oli enkeli, joka tuli tuomaan suoran ja selkeän sanoman Ylemmältä Taholta: Sinun ei totisesti pidä häpeämän sitä, että olet poika ja sinusta tulee mies.

Rukoilkaa kaikkien niiden pienten poikien, ATM:n alkujen, puolesta, jolla ei ole enkeliä kertomassa heille tätä armahduksen sanomaa. Leipää he pyytävät nälkäänsä, ja kiviä annetaan.

Asiaa

Minulla on nuha ja huono olo ja muutenkin kurjaa. En jaksa blogata, hyvä jos henkiin jään. En tiedä onko lentsu vai heinänuha vai lentävä keuhkotauti. Lukekaa sen sijaan se mitä Maria kirjoittaa tänään.

***

No, jos tässä nyt pari sanaa vielä. Marian kanssa juttelimme Birdystä ja siitä, miten tälle tuntuu ihan oikeasti olevan jonkinlaisen hysteerisen todellisuudenkieltämisen paikka se, että minulla sattuu olemaan tyttöystävä. Kaikkein hupaisinta on se, että Birdy syyttelee Henkan kommenteissa Mariaa "böödiangstiseksi" ja haukkuu vielä tasapainottomaksi, kun kuulemma ei ole järjissään olevan naisen touhua olla yhtä böödiangstinen kuin miehensä.


Tietenkin pistää aivan oikeasti vihaksi se, että minun tasaista ja tasapainoista, vauraan monilapsisen pohjalaisen körttiläiskodin (ei, emme ole vielä laulaneet yhdessä Sinuhun turvaan, Jumala, vaikka se molemmilta varmasti luonnistuisikin) siunauksellisessa ilmapiirissä kasvanutta tyttöystävääni syytellään "kipeäksi" ja "ei tervejärkiseksi". Minun tuskin kuitenkaan tarvitsee rientää haarniskoituna ritarina (yksityiskohdista ks. tarkemmin: CERVANTES SAAVEDRA, Juan de: El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha) rakkaani avuksi, sillä kyllä Pohjanmaalla ennenkin on tiedetty, mitä tamperelaisille kuuluu tehdä, jos rupeavat ryppyilemään. Sitä vastoin kyllä sekä Mariaa että minua hieman ihmetyttää Birdyn merkillinen, tunkeileva vakuuttuneisuus siitä, että juuri hän tietää, kuka on "oikea ihminen" ja millä tavalla sellaisen kuuluu käyttäytyä - hänen käsittämättömän röyhkeä tapansa luokitella ihmisiä valmiisiin kategorioihin tai leimata näitä olemattomiksi nettipersooniksi.


Pohjimmiltaan Birdyssä ei tietenkään niin hirveän paljon ihmeteltävää ole: hän on ennalta-arvattava, konventionaalinen ja sovinnainen ihminen, joka mielellään esiintyy kapinallisena, rohkeana ja erilaisena, mutta jolla kuitenkaan ei oikeasti ole mitään asiaa, jonka puolesta kapinoida, paitsi oman palkkapussinsa paksuus, jonka hän näppärillä retorisilla konsteilla yhdistää Ukkapukka-heimon sharian voimalla ruoskittavien naisten kohtaloon. Haluatko auttaa Ukkapukka-heimon Jalanalla-naisia? Se käy helposti - maksa Birdylle lisää palkkaa. Birdyn taloudellinen intressi on näet naistenkeskeisen wiccamystisen maaäiteyssiteen kautta myös Ukkapukka-heimon Jalanalla-naisten intressi. Tämän maailman birdyt sun muut tupakoivat humanistit (kiitos, Ilkka) ovat kuitenkin loppujen lopuksi mentaliteetiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan tarkalleen samaa porukkaa kuin entisaikojen hurskaat virsiä hoilaavat kurinpitäjä- ja yleispaheksujatädit. Asiaa ei muuta miksikään se, että "kapinallisuuden", "vasemmistolaisuuden", "vallankumouksellisuuden" tms. rituaalinen teeskenteleminen on osa heidän yhteiskuntaryhmänsä eetosta. Pohjimmiltaan se on juuri samanlaista konventioihin kangistunutta moralismia kuin entisaikojen tätien moralismi. Kuten Plökin aikoinaan herättämät reaktiot osoittavat, tällaisia moraalin itselleen omineita tanttoja suututtaa kaikkein eniten se, että joku kehtaakin yrittää tehdä maalin kentän ulkopuolella - olla rehellinen ennen muuta omalle omalletunnolleen.


Ennenvanhaisina aikoina moraalinomistajat paheksuivat aseistakieltäytyjiä siksi että kaikkihan tiesivät solttupojan olevan moraalinen ja rohkea olento, kun taas petturi ja karkuri ansaitsi vain kuoleman ja oli joka tapauksessa kommunisti. Moraali oli valmiiksi määritelty, sen säännöt yksiselitteiset ja ehdottomat, tiedettiin tarkalleen kuka oli hyvä ja kuka paha. Kun Pentti Linkola, joka ennen ekofasistiaikojaan ehti olla ihanteellinen pasifistikin, julkaisi ylevän sinivalkoisissa kansissa edelleenkin tuiki lukemisen väärtin pamfletin "Isänmaan ja ihmisen puolesta eikä ketään vastaan" (lieneekö otsikon mallina ollut sitaatti Penan amerikkalaiselta melkein-sukunimikaimalta: "With malice toward none, with charity for all"?), se närkästytti ihmisiä syvästi, koska Linkola ei suostunut menemään siihen epäisänmaallisen kommunistin ja ryssänkätyrin lokeroon, jota aseistakieltäytyjälle tarjottiin, vaan kehtasikin perustella pasifisminsa niistä demokraattisista ja porvarillis-individualistisista arvoista käsin, joita nuo moraalinomistajat itse väittivät kannattavansa.


No niin, kuten tunnettua, minä olen kasvanut samassa kahdeksankymmenlukulaisessa yleisen vihreyden, aseistakieltäytymisen, Amnestyn, SETAn ja feminismin ilmapiirissä kuin useimmat parjaajistani ja vihamiehistäni Blogistanissa. Mutta siinä missä nuo muut pohjimmiltaan ymmärsivät, että nämä arvot eivät olleet mitään muuta kuin ikäkohortin ja yhteiskuntaluokan tunnus tai käsivarsinauha, joka oli tarkoitettu luomaan aikanaan keskiluokkaistuville ihmisille ominainen vakuuttuneisuus omasta moraalisesta ylevyydestä ja ylemmyydestä sekä samalla tarjota heille yhteinen kulttuurinen alusta tai pohja - jollain muulla kielellä puhuisin varmaan platformista - minä menin naiiviuksissani ottamaan nämä aatteet vakavasti ja vielä kehittelemään niitä eteenpäin oman omantuntoni, elämänkokemukseni ja moraalisen ajatteluni keinoin. Varsinkin tuo jälkimmäinen oli todella paha moka, sillä eivät keskiluokkaiset ja sovinnaiset ihmiset oikeasti halua kyseenalaistaa omia moraalisia arvostuksiaan, kun ne kerran ovat sisäistäneet. Kun kaikki ovat lukeneet ulkoa sen katekismuksen, jossa lukee, että naiset ovat ikuiselta perusluonteeltaan sorrettu ryhmä, jonka puolella oleminen on määritelmällisesti moraalista rohkeutta ja kapinaa, kukaan ei halua kuulla puhuttavankaan sellaisesta, että naisten sorrettuus voisi olla vain suhteellista ja että yhteiskunnassa voisi olla muita - miesvaltaisia - ryhmiä, jotka ovat vielä sorretumpia.


Kyseenalaistaja on helpointa leimata äärioikeistolaiseksi tai natsiksi, siis patologiseksi roistoksi, jolla on moraalin paikalla murhanhimo (ja tottahan toki sellaisia roistojakin oikeasti on - Usenetissä muuan Jesse James- ja Jesse Julistaja -peitenimillä esiintynyt nuoriherra kyseli taannoin, milloin valkoinen heteromies herää unestaan ja teurastaa, teurastaa ja teurastaa). Silloin hän on oikeassa paikassaan maailmanrakennuksessa, ja kaikki voivat huokaista helpotuksesta. Mutta entäpä jos kyseenalaistaja kehtaakin olla itse saman keskiluokkaisen "kapinallisuus"-eetoksen kasvatteja ja soveltaa sitä eetosta luovasti omaan elämänkokemukseensa? Sellaistahan ei voi sietää. Sellainen tyyppi on hävitettävä maan päältä kaikin laillisin ja laittomin keinoin. (Laittomista keinoista voidaan mainita esimerkkinä Naamioiden takana -blogin kommenttiosastolta löytynyt tarina, joka esitti minut pedofiilinä: jutussa olisi itse asiassa ollut ainesta oikeaan kunnianloukkaussyytteeseen, koska se oli vaivaa nähden laadittu yksityiskohtainen sepite, joka pyrki näyttämään uskottavalta. Merkillepantavaa on, että jokseenkin kaikki keskusteluun osallistuneet moraalinomistajat esittivät minun mielipiteeni suurempina rikoksina kuin asianomainen tarina oli, vaikka itse asiassa tällaiset yksityiskohtaisesti sepitetyt valheet ovat lakitekstin valossa selvästi yksiselitteisemmin kunnianloukkauksia kuin minun mielipiteeni koskaan ovat olleet - siinä kun "esitetään toisesta valheellinen tieto tai vihjaus, joka on omiaan aiheuttamaan hänelle kärsimystä ja häneen kohdistuvaa halveksuntaa", kuten laki määrittelee kunnianloukkauksen. Mutta sovinnaisten moraalinomistajien mielestä tunnetusti aseistakieltäytyminen on suurempi rikos kuin aseistakieltäytyjän murhaaminen, ja kaikkien naisten haukkuminen suurempi rikos kuin yksityiskohtaisten pedofiilitarinoiden kehitteleminen henkilöstä, joka on haukkunut kaikkia naisia.)


Entisaikojen moraalinen sovinnaisuus, se vanhoillisella tavalla uskovaisten vanhapiikatätien edustama, oli tavallaan siedettävämpää sen takia, ettei se yrittänytkään esittää itseään muuna kuin itsetarkoituksellisena kurinpitona ja konventioiden ylläpitämisenä. Nykyinen sovinnaisuus on oikeastaan paljon vaarallisempaa ja pelottavampaa siksi, että siltä puuttuu entisajan sovinnaisuuden itsestään tietoinen konservatiivisuus ja legalismi: se pitää itseään vallankumouksellisena, joten se ei halua noudattaa lakeja eikä hyviä tapoja, vaan ainoastaan vallankumouksellista omaatuntoaan - viitatakseni Stalinin aikaisen neuvostosyyttäjän repliikkiin: Heh! Vai että laki sanoo niin? Mutta mepä emme noudatakaan lakia, vaan vallankumouksellista omaatuntoamme! Koska "lait pettää, hallitukset sortaa", väärämielisen kyseenalaistajan kimppuun on lupa ja suorastaan velvollisuus käydä laeista ja hyvistä tavoista piittaamatta.


Tähän vallankumouksellisuudeksi itseään luulevaan sovinnaisuuteen liittyy sitten myös äärimmäinen provinsialismi, joka luulee olevansa kosmopolitismia. Se on nykyisen kaupunkikeskiluokan vallitseva kulttuuripiirre: yhdysvaltalaisiin mittoihin yltävällä omahyväisyydellä nähdään oma elämäntyyli määritelmällisesti suvaitsevaisena ja omat arvot ainoina mahdollisina.


Tietenkin toiseudesta ja toiseuden hyväksymisestä puhutaan paljon pehmoisia, kaikkea sitä mitä on luettu ranskalaisten filosofine teosten englanninkielisistä käännöksistä - oman kielen ja kulttuurin vaivihkainen halveksuminen kun on näissä porukoissa välttämätöntä, jotta päästäisiin oikean kosmopoliitin (sellaisen kuin Juhan af Grann - "Mitäkö suomalaisuus merkitsee mulle? Ei mitään. Mä olen kosmopoliitti. Mun filmejä arvostetaankin ulkomailla enemmän kuin Suomessa" - jota kosmompaa poliittia ei isänmaasta taida juurikaan löytyä) maineeseen, mutta toiseuden kohtaamiseksi ei oikeasti jakseta nähdä sitä vaivaa, että opeteltaisiin ranskan kieli. Ylipäätään toiseuspälpätyksen tarkoituksena on vain vakuuttaa omalle itselle ja kavereille, kuinka suvaitsevaisia ja valistuneita ollaan, kun uskalletaan kohdata toiseus, toisin kuin nuo erektuslaiset ja muut juntit.


Oikeasti nämä ressukat tietenkin kakkivat vetelät pöksyihinsä kauhusta, jos joutuvat tekemisiin varsinaisen radikaalin toiseuden kanssa. Tuomas Nevanlinna sanoi, että kaikkein eniten ihmisiä ahdistaa hulluus kotona: tietämättömät muslimit asuvat kaukana idässä eivätkä jaa valistuksen perintöä, joten heidän hulluutensa on pohjimmiltaan ymmärrettävää eikä heiltä maailmanrakennuksessa muuta odotetakaan kuin hulluutta. Paljon enemmän ahdistusta aiheuttavat oman kulttuuripiirin hullut, jotka jakavat valistuksen perinnön, mutta ovat silti hulluja. Hieman ekstrapoloimalla: myös toiseus kotona, omassa maassa ja omassa kulttuuripiirissä asuvat toiset, ovat paljon ahdistavampia kuin kaukana idässä asuvat (tai sieltä tänne muuttaneet, joiden toiseus voidaan selittää heidän vieraalla kulttuuriperinnöllään). Tyypillinen toiseustieteen opiskelija (kiitos Jantusen Markulle termistä "toiseustiede") ei kuitenkaan ole halukas näkemään esimerkiksi erektuslaisuutta tai panuuden voimia sellaisina eksoottisina ja kiehtovina toiseuksina, joilta voisi ehkä oppia jotakin, sen sijaan että ne vain halveksivasti kuitataan nörttiytenä ja anti-intellektualismina. Omissa porukoissa kyllä briljeerataan äänekkäillä ja isottelevilla käsitteillä ja kielikuvilla - "toiseuden kohtaaminen", "vallankumous", "tekstuaalinen häirintä", mitä näitä nyt on; mutta silloin kun radikaali toiseus yhtäkkiä tarttuu niskasta kiinni ja kähmii tekstuaalisesti haarojen välistä, silloin ei osatakaan muuta kuin huutaa äitiä avuksi. Nimenomaan äitiä, ei esimerkiksi sitä teoksen Discours sur la anti-interpretation différantielle de l'Autre kirjoittajaa Hélène-Juliette-Mazarine Lebeauparleur-Bêtisesiä, jonka toiseusteorioita eilen röökin ja hasan ääressä oltiin vielä kovasti osaavinaan soveltaa käytäntöön.

Olkoon nyt vaikka meemi

Jos muut, niin minäkin. Lompakostani löytyvät seuraavat asiat:

- Kelakortti
- Liken Hannu Paloviidan käyntikortti
- Opolen yliopiston professori Krystyna Kossakowska-Jaroszin käyntikortti
- maailmalle pari vuotta sitten kadonneen latinistiystävättäreni valokuva
- Tampereen yliopiston puolan lehtori Dorota Michułkan käyntikortti
- Helsingissä filosofiaa opiskelevan ystäväni Soilen käyntikortti
- vanha viiden euron puhelinkortti
- isonsiskon käyntikortti
- uskontotieteilijä, keltologi Hannu-Pekka Huttusen käyntikortti
- jonkun puhelinnumero parempiakin vuosia nähneelle Post it -lapulle kirjoitettuna, en tiedä kenen, enkä aio ottaa selvää
- muovilätkään pakattu jäljennös keisari Claudiusta esittävästä roomalaisesta kolikosta; muovilätkässä on tietoja itse keisarista. Tämän sain lahjaksi em. latinistilta
- professori Barbara Lönnqvistin käyntikortti
- tietokonekaupan asiakaskortti
- toinenkin ikivanha puhelinkortti
- pankkiautomaattikortti
- neljä passia, joista yksi voimassaoleva
- junalippu Helsingistä Turkuun elokuulta 2003
- Åbo Akademis Bibliotekin kirjastokortti
- Varkauden ja Turun kaupunginkirjastojen vanhat kortit; Turun kortti on jo murtunut ja siitä on tippunut pala pois
- vielä kaksi vanhaa puhelinkorttia
- Shimo Suntilan käyntikortti
- Aschanin vanha tarjouskortti, jolla olisi saanut kahvin ilmaiseksi ennen vuoden 2003 loppua