Painajainenkohan?

Olin joutunut Yhdysvaltoihin.


(Piiiitkä taidepaussi)


Olin paikassa nimeltä Bufu North. Minulla oli paikallinen tyttöystävä, josta en erityisemmin pitänyt, mutta ajattelin varmaan, että tuollainen nyt kuuluu olla. Samalla mietin, miten saisin selitettyä hänelle, että minulla on oikea tyttöystävä Suomessa. Menimme paikallisen yliopisto-highschool-yhdistelmäkoulun ruokalaan, jossa oli tarjolla ruoka nimeltä Bufu Bufu zubu zubu. Yleensä kaikella ruualla oli käsittämättömiä pseudoetnisiä nimiä. Tapasimme ruokalassa tytön isän, joka vaikutti aivan sympaattiselta. Sanoin, että Bufu Bufu zubu zubu kuulosti huumeissa olevan japanilaisen keksimältä ruokalajin nimeltä. Heittoni palkittiin naurulla, oltiinhan Amerikassa. Mies kuitenkin suositteli Bufu Bufu zubu zubua. Se oli näet ihan hyvää.

Katsoin paikallisen high schoolin opiskelijoiden lehteä. Se oli laadittu parodiaksi Playboysta. Siinä oli mukaseksikkäiksi tarkoitettuja kuvia paikallisista naisista, yksi heistä, ruipelo viisikymppinen muija, oli kuukauden leikkitoveri.

Luojan kiitos, näistä unista pääsee lopulta reaalitodellisuuteen. Kunnon painajainen vielä menettelisi, mutta idioottimaisista unista tulisi voida saada jokin korvaus.

Raiskaus on ilomme, olemmehan miehiä

Löysin kirjojeni seasta opuksen nimeltä En riktig våldtäktsman. En tiedä, milloin olen mokoman teoksen ostanut, en varmaankaan ainakaan profeministiaikoinani, koska se on näköjään ilmestynyt joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla. Vaikka kirja mainitseekin Maria-Pia Boëthiuksen, tuon Valerie Solanasin ylimmän ylistäjän ja inhottavimman ihailijan, se eroaa suuresta osasta ruotsalaista feministikirjallisuutta siinä, että se myöntää oikeiden raiskaajien olevan murto-osa miehistä: suurinta osaa raiskaus ei yksinkertaisesti kiihota. Kuitenkin siinä jaellaan täysin hyödyttömiä ja typeriä ohjeita miehille: meidän pitäisi osoittaa mieltämme raiskauksia vastaan.

Minä todella ihmettelen, mikä järki siinä on, että miesten pitäisi mielenosoituksella julistaa olevansa hyviä miehiä. Muistaakseni uskontotunnilla kerrottiin Jeesuksen sanoneen, että on parempi olla Jumalan edessä synagogan nurkassa häpeissään rähmälleen heittäytyvä publikaani kuin rehentelevä fariseus, joka tekee rukouksistaankin suurta teatteria ja menestyksen teologiaa. Erilaiset naisten pahoinpitelyjä ja raiskauksia vastaan suunnatut mielenosoitusmarssit ovat loppujen lopuksi ainoastaan farisealaista rehentelyä. Jos mies on psykopaattinen sarjaraiskaaja tai vaimonhakkaaja, totta kai hän menee torille julistamaan, miten inhottavia olentoja raiskaajat ja vaimonhakkaajat ovat - luonnevikaiset kyllä pystyvät tekemään sen uskottavasti, eiväthän he muuten luonnevikaisia olisikaan. Veikkaanpa, että yksi jos toinenkin feministi on jopa valmis antamaan anteeksi tällaiselle psykopaatille, koska hän kuitenkin pyrkii yhteiskunnan tasolla vastustamaan niitä pahoja asioita, joihin hän mies- ja naiskohtaisella tasolla syyllistyy. Ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen on loppujen lopuksi tärkeämpää ja oleellisempaa, vai mitä? Mitä? Eikö? (Eipä tietenkään.) Minä en ole kertaakaan raiskannut ketään eikä minulle tulisi mieleenkään lyödä tyttöystävääni, mutta siitä huolimatta akkojen rannattomat laumat levittävät minusta perättömiä raiskaaja- ja pedofiilijuttuja, koska olen kehdannutkin kyseenalaistaa pyhän feministisen aatteen ja noiden ääliömäisten mielenosoitusrituaalien mielekkyyden.

Näyttääkin siltä, että kaikenlaisesta rituaalisesta "edistyksellisyydestä" on tullut mielestään niin kovin rationaalisen ja ateistisen keskiluokan uusi uskonto. Ja kuten kaikkiin uskontoihin, siihenkin liittyy roimasti tekopyhyyttä ja valheellisuutta. Ari Pirttisalo piirsi joskus tylyn sarjakuvan nimeltä "Tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput", jossa isi sekaantuu pieneen tyttäreensä ("Kuule, mennään isin huoneeseen, leikitään lääkäriä, jooko") ja joutuu sen jälkeen synnintuntojen valtaan. Aluksi hän harkitsee itsemurhaa, mutta toteaa sitten, että "minähän vain pakenisin vastuuta" ja menee sitten herätyskokoukseen. Karismaattisen pastorin myllytyksessä pedofiili-isä tunnustaa uskonnollisen ekstaasin keskellä syntinsä - toki varmuuden vuoksi vain ns. kielillä puhuen ("Sur rur pul pul til tal til tal") - ja julistaa olevansa synnitön uusi ihminen. Sen jälkeen onkin hyvä palata kotiin pikkutyttöä raiskaamaan - viimeisen sivun kuvat ja repliikit ovat tarkalleen samanlaiset kuin ensimmäisen, jotta olisi ilmeistä, että tämä touhu on jatkunut noidankehänä jo ties kuinka kauan. Pienen tytön silmien ympärillä on lakkaamattomasta itkemisestä kertovat tummat läiskät ja ainoa mitä hän osaa sanoa on "Kyllä isi".

Pystyn erinomaisesti kuvittelemaan tuon sarjakuvan modernisoidun version. Siinä meillä on feministinainen ja hänen hakkaajamiehensä. Mies pahoinpitelee ja raiskaa naista päntiönään ja pitää hänet hirvittävän terrorivallan alaisena kotona pakottaen hänet tapon uhalla rakkauden ja alistumisen tunnustuksiin. Sitten mies menee naisen mukana raiskausten- ja pahoinpitelyjenvastustusmarsseille, ja muut naiset ihailevat vaimoa siitä, että tällä on niin osallistuva, nykyaikainen, hyvä ja profeministinen mies. Tietenkin kodin ulkopuolella vaimo purkaa ahdistuksensa ja pelkonsa järjettömiä feministisiä iskulauseita huutamalla ja nuoria poikia sukupuolestaan syyllistämällä. Mutta mieheensä hän ei koskaan pura tätä raivoa - mieshän on osallistuva, nykyaikainen, hyvä ja profeministinen mies, jota hänen ystävättärensä ihailevat ja josta ovat hänelle kateellisia.

Raiskausten ja naistenhakkaamisten vastaisissa mielenosoituksissa on koomista sekin, että yhteiskunnassa ei ole olemassa tasan ensimmäistäkään tahoa, jonka mielestä raiskaaminen tai vaimon hakkaaminen olisi oikein. Kun minä olen provosoinut ihmisiä julistamalla, että raiskaaminen on perusteltua ja että ne akat eivät muuta kaipaakaan kuin kunnon muslimikuria, kaikkien poliittisten äärilaitojen, sukupuolten ja veriryhmien edustajat ovat närkästyneet yhtä lailla. Jos olisi olemassa raiskauksesta tuomittujen rekisteröity yhdistys, se mitä todennäköisimmin tuomitsisi minun provokaationi ja sanoutuisi jyrkästi ja haisevin vastalausein irti Panu Höglundin epäinhimillisestä naisvihasta. (Ai, miten niin ristiriita? Ei siinä ole mitään ristiriitaa. Oikeiden raiskaajien mielestä se, mitä he ovat tehneet, ei tietenkään ole raiskaus: heillä on kyllä aina selitykset tekoselleen. Ainahan se nainen sitä halusi. Ja niin varmaan joissakin tapauksissa halusikin. Raiskausrikostahan on mahdotonta määritellä niin, että syyttömiä ei tuomittaisi eikä syyllisiä pääsisi karkuun. Naiset tietävät tämän erinomaisesti, ja vaativat juuri siksi, että naisen mielipiteen - "toi on raiskaaja, sehän on ihan raiskaajan näkönenki" - pitäisi riittää vastaansanomattomaksi todisteeksi oikeudessa. Syyttömien oikeusturva ei, vittu, voisi tietenkään heitä vähempää kiinnostaa.) Äänekkäin raiskaajien ja pedofiilien vastustajamme Tony Halme on tunnetusti tuomittu väkivalta- ja huumerikoksista.

Kirjassa En riktig våldtäktsman kuvaillaan paljon nuorten poikien tekemiä joukkoraiskauksia. Niiden selitetään johtuvan jonkinlaisesta oikean miehen ihanteesta, machon ihanteesta. Samalla ihmetellään, kuinka miehekästä on mennä mukaan joukkoraiskaukseen siksi, että sen aloittaa jengin kingi, jolle ei uskalla sanoa vastaan, ja kuinka machoa on odottaa housut kintuissa vuoroaan, että pääsee naimaan. Miksei voisi olla miehekästä se, että miesporukka estäisi jäsentään tekemästä rikosta?

No, minäpä kerron, kun ette omin aivoin oivalla. Totta kai aikuisten, naineiden miesten porukassa pannaan hyvinkin ankarin keinoin järjestykseen sellainen kaveri, joka suhtautuu naisiin halveksien tai esimerkiksi nöyryyttää nykyistä tai entistä tyttöystäväänsä vastenmielisellä tavalla. Mutta kuten taannoisessa Tiramisu-keskustelussakin nousi esille, kokematon mies ei ole mies ollenkaan - naisten silmissä. Nykynainen ei rupea iäkästäkään poikaa opettamaan panomiehen tavoille, koska seksi sellaisen törpön kanssa ei olisi kovinkaan nautinnollista. Ja naisellahan on ihanat tunteet ja vielä ihanammat Oikeudet isolla O:lla esittää vaatimuksia miehen penikselle ja sen käyttötaidoille. Koska naiset hankkivat ensimmäiset kokemuksensa promiskuööseiltä panomiehiltä viisitoistavuotiaina, he ovat joka tapauksessa ensikertalaista miestä osaavampia. Toisin sanoen miestä painavat aina riittämättömyyden ahdistavat tunteet. Vaikka oma kulta ennen ensiyhdyntää vaikuttaisi kuinka kivalta, ei voi luottaa siihen, että osaamaton mies kelpaisi, kun osaamattomuus paljastuu.

Mitä tästä seuraa? Eipä mitään muuta kuin kovat paineet raiskata, hankkia se naineen ja nussineen miehen status sääntöjenvastaista oikotietä. Ja kun mennään poikajoukon mukana, jengiä säälimättömän ja raa'an väkivaltaisuutensa voimin hallitsevan YTM-kingin johdolla, vastuun voi rauhassa heittää narikkaan. Enhän minä, mutta se Blöde. Se aloitti ja me mentiin kun ei uskallettu sanoa Blödelle vastaan. Slörde kerran sanoi Blödelle vastaan ja Blöde hakkas sen teholle. (Eikä Blöde tietenkään saanut mitään muuta rangaistusta Slörden törkeästä pahoinpitelystä kuin sen, että hänet siirrettiin toiselle rinnakkaisluokalle, Blöde kun ei ollut vielä rikosoikeudellisesti vastuullisessa iässä.)

Tietenkään tytöt ja naiset eivät myönnä omaa osavastuutaan raiskaamisen kulttuurista. Mutta mitäpä muutakaan heiltä odottaisi. Kuten sanottu, ovat minuakin tunnustautuneet feministit kehottaneet kääntymään huorien puoleen naisettomuusongelmineni, - samat feministit, jotka päivittelevät ihmiskaupan ja prostituution hirveyttä.

Anu, Atte, Rane ja mä

Mämmilä oli suomalaisen sarjakuvan klassikko jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja se, että kyseinen sarjakuva on lakannut ilmestymästä ja sen piirtäjä siirtynyt synkeän katkeriin, dystooppisiin sarjoihin, lienee selkein merkki siitä, että nuoruuteni haudalle on kasvanut tuuhea ruoho, kuten Aleksandr Solženitsyn sanoi. Ajankuvana Mämmilä on ylittämätön, mutta sen kuva nuoresta rakkaudesta on jäänyt kaivelemaan minua, koska seurasin Aten ja Anun romanssia samoihin aikoihin kun minulta jäivät omat romanssit enimmäkseen kokematta - paljolti siksi, että uskoin kyseisen romanssin edustamaan naiskuvaan.

Niille, jotka eivät ole lukeneet Mämmilää, täytyy varmaankin tarjota jonkinlainen synopsis kyseisestä kolmiodraamasta. Liikennöitsijän nuorempi poika Atte on koulufiksu tietokonenero. Hänen paras kaverinsa on pankinjohtajan poika Rane, joka pukeutuu nahkarotsiin ja tavoittelee yleensäkin rehentelevän koviksen elkeitä. Rane on iskenyt silmänsä luokan kaunottareen, Anuun, ja haluaa päästä tätä naimaan. Koska Atte on häntä vanhempi, hän saa ensimmäisenä ajokortin, ja sitten lähdetään ajamaan pillurallia. Rane tavoittelee Anua, mutta Anu rupeaakin Aten tyttöystäväksi. Tästä seuraa konflikti, jossa Ranen ja Aten ystävyys menee poikki.

Kolmiodraama sinänsä on kuvattu aika osuvasti. Rane on selvästi Attea tyhmempi ja röyhkeämpi, mutta psykologisesti uskottavaa kyllä hänestä kehittyy sittemmin kunnon epärehellinen liikemies, bisnespeluri, joka vehtaa mm. venäläisten mafiosojen kanssa. Mutta Anu on yksi tyypillisimpiä esimerkkejä joukkotiedotuksen ylimyönteisestä ja idealisoivasta naiskuvasta: hän on liian hyvä ja fiksu ihminen.

Anu ilmaantuu lukijoiden tietoisuuteen ensimmäisen kerran rippikoulussa, siinä unohtumattomassa kohtauksessa, jossa luokan kovis ei osaa vastata kysymykseen, mikä on synti. Tällöin kirkkoherra kääntyy Anun puoleen: "Sano sinä se tuolle viattomalle." Anu vastaa klassisella kysymyksellä, joka saa hänet heti vaikuttamaan tyhmältä blondilta: "En mä nyt oikein tiedä, mutta onko tanssiminen syntiä?"

Kun Atte ja Rane aikansa kiehnäävät Anun ympärillä, Anu ihastuu Atteen ja osoittautuu älykkääksi, empaattiseksi ja neuvokkaaksi nuoreksi neidoksi, joka analysoi nerokkaasti Aten ja Ranen loppuriidan syyn: Rane ei ole Atelle käärmeissään siitä, että tämä vei Anun, vaan hän on oikeastaan Anulle mustasukkainen Atesta. Kun Atte ja Anu yrittelevät yhdyntää ensimmäisen kerran, osoittautuu, että Atella ei ole kondomeita mukana, mutta kaukaa viisaana Paremman Sukupuolen edustajana Anu on tietenkin varannut olkalaukkuunsa paketillisen. Luonnollisestikin Anu lohduttelee Attea ensimmäisen yhdynnän mentyä poskelleen pojan nyyhkiessä, että "sinä tarvitset paremman rakastajan, Anu" - miehen roolihan on ennen kaikkea olla naisen "rakastaja", palvelija ja passaaja.

Naiseläjät ovat täällä Blogistanissakin erinäisiä kertoja valitelleet sitä, että kivat, ujot nörttipojat muka haaveilevat vain luokan kaunottaresta, pornoelokuvien sankarittarista tai Anna Kurnikovan anatomisesti oikean kaltaisesta nakukuvasta (minun nuoruudessani se oli Taija Raen luonnollisen kokoinen jättilakana Panon Maailman keskiaukeamalta - pornolehden nimi muutettu) eivätkä koskaan katsokaan kivoihin, ujoihin nörttityttöihin päin. Jos näin on, siihen ei todellakaan ole syynä porno, Kurnikova eikä Rae, vaan Mämmilän tai romanttisten komedioiden kaltaiset kulttuurituotteet, joiden naiskuva on järjettömän, epärealistisen myönteinen. Anu on luokan kaunotar ja vaikuttaa aluksi tyhmältä blondilta. Jostain kumman syystä hän ei tupakoi, vaikka luokan kaunotar, joka elää kauneudestaan, tupakoi aina. Hän rakastuu Atteen, mikä on piinallisen epäuskottavaa. Rane on ehdottomasti YTM-hyppyritukka par excellence: rikkaan pankinjohtajan poika, jota kiinnostaa - kuten Atte toteaa - tasan kaksi asiaa: päästä ajamaan ja naimaan. Jos tämän maailman Anut jostain tykkäävät, niin nimenomaan suoraviivaisista ja liikoja murehtimattomista pojista, joiden prioriteeteissa autoilu ja sukupuoliyhdyntä ovat etusijalla.

Ei siinä mitään, kyllähän mukavia ja neuvokkaita tyttöjä on oikeasti olemassa. Niitä vain on turha hakea sieltä luokan kaunottarien joukosta, vaikka olen minä toki tuntenut muutaman sekä hyvän että kauniin nuoren naisen. Mutta se minua hiukkasen suututtaa, että naisten systemaattisesta mielistelystä on tullut ns. laatukulttuurin ja laatuviihteen tavaramerkki. "Ohut" tai "stereotyyppinen" naiskuva on yksi suurimpia moitteita, joita kirjalle tai elokuvalle voidaan esittää. Naisten pitää aina olla monisyisiä persoonallisuuksia, samalla kun miehet voidaan aina latistaa Ranen kaltaisiksi tyhmiksi haljuliineiksi.

Hyvä esimerkki tästä on Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjassa esiintyy piinallisen epäuskottava sivuhenkilö: myyntimies - "kaupparatsu" - joka on "tyypillisen suomalaisen miehen" (tässä kohdin kuuluu nauraa pilkallisesti) "kommunikaatiokyvyttömyyttään" (tässä kohden pitää käkättää vieläkin räkäisemmin) jäänyt vaimotta ja ostanut itselleen seksiorjan Filippiineiltä. Mies hakkaa ja raiskaa tyttöään, eikä hänen ajatuksiaan koskaan kuvata. Filippiiniläistytöllä sitä vastoin on paljonkin kiinnostavia mietteitä, joita toki kukaan ei ole kuulemassa, koska kukaan ei osaa hänen kieltään, kaikkein vähiten mies. Kehitysmaan kouluttamaton maalaistyttö on kiintoisa, monisyinen persoona - onhan hän nainen, siis parempien ihmisten edustaja. Suomalainen heteromies - taitaa itse asiassa olla ainoa tarinassa esiintyvä heteromies, koska suurimmaksi osaksi tapahtumat sijoittuvat homomaailmaan - on pelkkä väkivaltainen, raiskaava, naista rääkkäävä ja homoja hakkaava luonnonvoima, joka pitää kaikkia terrorin vallassa, jolla ei ole kieltä, mieltä eikä kykyä keskustella ja sovitella. Homot ovat sitä vastoin miltei naisen veroisia persoonallisuuksia, mutta koska hekin ovat vain miehiä, heidän ihmissuhteensa ja seksuaalisuhteensa ovat miehisen epäkypsiä, lähinnä ikuisen murrosiän näköalattomia ihastuksia ja iskemisiä. Löytyyhän sieltä se lihavampi ja rumempi homomieskin alempitasoisten miesten samastumiskohteeksi; luonnollisesti hän ihastuu toivottomasti ylempitasoiseen homoon, ja koska alempitasoinen mies on niin kirjoissa kuin tosielämässäkin yhtä ihmisarvotonta tykinruokaa kuin keisari Pirkin turvamiehet Ihmisraunio ja Tuikkuimuri, hän joutuu tietysti raivostuneen peikon repimäksi.

Olen ennenkin tolkuttanut siitä, että Sinisalon kaupparatsu on henkilönä rakennettu ei ainoastaan ohueksi, vaan piinallisen epäuskottavaksi: kauppamatkustajan ammattiin kuuluu olla lipevä ja suustaan luonnonväärä myyntimies, joka pystyy kauppaamaan sekä tavarat asiakkaalle että peniksensä kapakan kauneimmalle naiselle. Uskottavampi tästä tyypistä tulisi, jos hän olisi pahasti alkoholisoitunut (maailmaa kiertäessä pitää juoda viinaa) ja laiminlöisi vaimoaan sekä seksuaalisesti että muutenkin (koska maailman naiset ja heidän tyydyttämisensä vievät kaiken huomion). Mutta koska kyse on suomalaisesta heteromiehestä, jonka rasistinen, solvaava ja kirjallisuutena täysin tasoton kuvaaminen on poliittisesti korrektia, kukaan ei tietenkään kyseenalaistanut teoksen taiteellisia ansioita moisen pikkuseikan vuoksi.

Ei kukaan - paitsi minä. Kun Sinisalo tuli Turun Kirjakahvilaan puhumaan kirjastaan, esitin tätä myyntimieshahmoa koskevia kysymyksiä. Hän jopa myönsi, että monet suomalaiset miehet, jotka eivät ole muulla tavalla päässeet naimisiin, kohtelevat thaimaalaista tai filippiiniläistä vaimoaan kunnioittavasti ja hellästi, kun nyt ovat sellaisen saaneet; ja toisaalta thaimaalaiselle tai filippiiniläiselle vaimolle voi olla eräänlainen ammatillinen kunniakysymys tulla hyväksi ja osaavaksi emännäksi, joka hoitaa kodin. (Tämä on tietysti suomalaisten naisten mielestä hirvittävä ajatuskin: voiko heidän silmissään olla mitään halveksittavampaa kuin nainen, jonka kunnianhimona on olla hyvä vaimo suomalaiselle miehelle?) Mutta koska tämä tuontivaimoa rääkkäävä suomalainen mies nyt oli eräänlainen yleisesti tunnettu klisee tai stage character, valmis näyttämöhahmo, ikään kuin Harlekiini tai Pulcinella commedia dell'artessa, niin Sinisalo katsoi oikeudekseen kirjailijana hyödyntää tällaista hahmoa.

Eli siis: kyllä minä tiedän, että on olemassa fiksuja juutalaisia/neekereitä/arabeja, minä nyt vain hyödynnän tällaista yleisessä tiedossa olevaa kirjallista kliseetä konkkanokkaisesta juutalaiskiskurista/tyhmästä ja laiskasta aidsinsyömästä nekrusta/koraania plaraavasta hullusta terroristirättipäästä. Mitään muuta kliseetä ei olisi takuulla kirjan arvosteluissa sivuutettu noin vaieten. Suomalaista heteromiestä saa sylkeä ja solvata vaikka Finlandia-palkintoon asti.

Minusta suurin osa nuorista naisista ei ansaitsisi tuon parempaa kohtelua missään kirjallisessa tuotteessa. Odotan kärsimättömänä, milloin sarjakuviin ja kirjoihin alkaa ilmaantua uskottavan tyhmiä, vastenmielisiä tai edes rajallisia naishahmoja: tupakoivia, sivistymättömiä, omahyväisiä, rääväsuisia, tyhmiä, laiskoja, itsekkäitä, suvaitsemattomia, alkoholisoituneita. Tai edes hyväätarkoittavia, mutta näkökulmaltaan ja maailmankuvaltaan niin ahtaita, etteivät kykene ymmärtämään nörttimiestä, joka tavoittelee taivaita, kuten mies on luotu tavoittelemaan - alalla tai toisella.

Menevä mies edustaa, osa II: carbhat agus treabhsar le ceannach

Odotetusti Irlannin suurlähetystöstä tuli kutsu p. Patrikin päivää viettämään heidän tiloihinsa. Nyt täytyy sitten ostaa uudet mustat housut, uusi kravatti (vanha on kadonnut - kunpa vielä oppisin solmimaan sen uuden, tiedän kyllä, että kravattisolmu on jonkinlainen omintakeinen vetosolmu, jonka vaatimat pujotukset ja mutkat eivät keltä tahansa onnistu) ja paljon mustaa kenkäplankkia. Ai niin, ja kenkiin itse asiassa tarvitaan uudet nyöritykset, kun vanhat ovat menneet moneen kertaan poikki. Kengät itsessään ovat mustat ja siis periaatteessa edustuskelpoiset - kysyin aikoinani kenkäkauppaan mennessäni sellaisia, jotka soveltuvat sekä käyttö- että juhlakengiksi.

Kun kerran Irlannista on puhe: mitä sitten tulee taannoisiin mellakoihin Dublinin keskustassa, ne ovat herättäneet runsaasti keskustelua niin iirin- kuin englanninkielisessäkin irkkublogosfäärissä. Aluksi uskottavimmalta vaikutti teoria, jossa nähtiin IRSP/INLA - jo aika kauan ennen rauhansopimusta IRA:sta lohjennut toisinajatteleva pikkuryhmä - mellakoiden lietsojana ja organisoijana. Anarkistis-äärivasemmistolaista maailmanparantajatahoa edustava Indymedia Irelandin kommentaattori, joka oli videokameroineen tapahtumien keskipisteessä minullekin tutuilla pääkaduilla, Sráid Uí Chonaillilla ja Sráid Parnellilla, katsoi, että epämääräiset IRA-sympatiat ja sisuskaluista lähtevä nationalismi ovat irlantilaisen syrjäytyneistön ja öyhöttäväistön poliittisen itseilmaisun keino yleisemminkin: yllättävän monilla nuorilla näköalattomilla häiskillä on IRA-tatuointeja. Lisäksi tietysti oman kulmakunnan, öhmm, yhteisöllisyydestä tunnetaan ylpeyttä.

Niinpä, kun oranialaisveljet tulivat marssimaan meidän kaupunkiin ja meidän kulmille, nuoret kundit reagoivat täysin selkäytimellään: ja tännehän ette tule. Jätkät lähtivät man ur huse hakkaamaan lojalisteja, joiden motiiveja ei juurikaan arvostettu: ne inisee IRA:n uhreista, mutta IRA:n ei ois ikinä tarvinnu tappaa ketään, jos meikäläisiä olis kohdeltu reilusti pohjosessa. Lojalistit eivät sitten päässeet marssimaan, vaan viha purkautui poliiseihin ja yhteiskunnan vakiintuneistoon, jonka edustajana mm. RTÉ:n (Irlannin Yleisradion, Raidió Teilifís Éireannin) journalisti Charlie Bird hakattiin todella pahasti.

Varsinaiset tasavaltalaiset ja IRA:laiset pysyttelivät visusti poliisiketjujen takana tarkkailemassa tilannetta, ja Sinn Féinin eri inkarnaatiot - sekä Gerry Adams että ns. virallisen siiven (joka on pienempi, merkityksettömämpi ja sosialistisempi kuin Adamsin johtama ns. väliaikainen siipi) nykyinen puheenjohtaja, jonka nimen olen unohtanut (asianomaisen siiven karismaattiseksi vasemmistojohtajaksikin kehuttu perustaja, IRA-veteraani Cathal Goulding kuoli samoihin aikoihin kun minä oleskelin ensimmäistä kertaa pitempään Irlannissa) - olivat kehottaneet laumaansa olemaan lietsomatta levottomuuksia. Toki ryhmäkuri on ennenkin pettänyt, ja aina kun IRA:n päävirtaus on päättänyt lopettaa terrorismin ja hulinoinnin (esimerkiksi Gouldingin "virallinen" IRA aikoinaan), esille on aina putkahtanut parempi, todellisempi, oikeampi jne. IRA, joka on päättänyt jatkaa "oikeaa" IRA:laisuuden perinnettä noista "pettureista" huolimatta.

Verta ja aivoja jäälle, öygh-öyh-höyh

Lord Boredomin blogia lukiessa on tullut viime aikoina hyvä olo siitä, että hän ja varmaan muutkin älykkäät ja urheilijaroistojen ahdistamat nuoret miehet uskaltaa sentään edes blogissaan avoimesti sanoa, miltä perisuomalainen urheiluhulluus lieveilmiöineen näyttää sellaisen näkökulmasta, joka ei siihen kykene osallistumaan. Lisäksi minua ilahduttaa nähdä, miten ilmiselvää kaikille nykyään on se, että nimenomaan urheilijat hakkaavat, ryyppäävät, polttavat tupakkia ja vetävät joskus tuota huumeenpuoltakin. Uskokaa tai älkää, mutta silloin kun minä olin koulussa, se oli julkinen salaisuus, jonka kaikki tiesivät ja jota kukaan ei myöntänyt.

Kun muistelen lapsuuteni 1970-lukua, neuvostohyssyttely ei ollut ollenkaan häiritsevin tai totalitaarisin hyssyttelyn muoto. Neuvostohyssyttelyssä oli kyse samasta asiasta kuin uskovaisten myötäkarvaan silittelyssä: nuo nyt tunnustivat tuollaiseen uskontoa, ja niiden oli annettava noudattaa rituaalejaan ja palvoa Neuvostoliittoa jumalanaan. Televisiossa ja radiossa oli sitten neuvostouskontoa tunnustaville suunnattuja hartausohjelmia aivan kuten siellä oli kristityille suunnattuja hartausohjelmia. Tämä oli sen ajan monikulttuuria. Itse kullakin oli siihen aikaan jumalansa, toisilla Jeesus ja toisilla Lenin, ja heidän uskontonsakin olivat aika samanlaisia: ero oli siinä, että kristitty sanoi kaikki mikä on minun on myös sinun ja kommunisti kaikki mikä on sinun on myös minun. Niistä päivistä olemme sentään hiukan kehittyneet: nykyään olemme saaneet uusia uskontoja, kuten libertarismin, joka sanoo kaikki mikä on minun on minun ja vitut muista.

Urheiluhyssyttely oli häiritsevämpää, koska urheiluun, toisin kuin Jeesukseen ja/tai/eli Leniniin, kaikkien oli pakko uskoa. Urheilu-uskonnon pyhiä lauseita ei saanut epäillä silloinkaan, kun koko ympäröivä todellisuus julisti ne valheeksi. Urheilu-uskonnon pyhissä ikoneissa ja urheilupropagandaministeriön tietoiskuissa esitettiin urheilijapojat raittiina, tupakoimattomina ja raikkaina esikuvina, joiden ympärillä pienemmät pojat tanssivat viattoman innokas ihailu silmissään, kaikki kiihkeän halukkaina tulemaan esikuvansa kaltaisiksi. Jossain taustalla hymyili urheilijapojan pikemminkin reippaan urheilijamaisella ja samalla äidillisellä tavalla söpö kuin kylmän valokuvamallimaisella tavalla kaunis tyttöystävä, hymyssään ja silmiensä loisteessa tarkoin annosteltu määrä sellaista viekkautta, jonka takaa voi aavistaa diskreetisti maailmalta salatun seksuaalisluonteisen, mutta tiukan monogaamisen onnen.

Tähän kuvaan oli pakko uskoa. Sitä ei kerta kaikkiaan saanut kyseenalaistaa. Monet kerrat olen pikkupoikana kiristellyt hampaitani nähdessäni esimerkiksi televisiossa sen idioottimaisen tietoiskun, jossa ensin esiteltiin kapakan pimeyttä, tupakansavua ja viinaisuutta, ja tyttökuoro lauloi laulua, jossa kapakkamaailman synnillisyydelle sanottiin säe säkeen jälkeen kiitos ei - muistan säkeen joku halaa, vannoo valaa muka - kiitos ei, josta huomaamme, että tupakanpolton ja viinanjuonnin kansanterveydellisestä vahingollisuudesta ei silläkään kertaa osattu varoittaa sekoittamatta mukaan nuorten seksuaalisuuden itsetarkoituksellista rajoittamista. Paljon paremman palveluksen nekin valistajat olisivat tehneet nuorten sekä ruumiilliselle että psyykkiselle terveydelle, jos olisivat julistaneet, että naida saa vaikkei polttaisi ja joisikaan.

Ärsyttävintä tuossa tietoiskussa kuitenkin oli kapakkamaailmakohtauksia seuraava huomattavasti duurihenkisempi osuus, jonka kuvituksena oli nuoria koripalloheittoja harjoittelevia tyttöjä: Kuviot on toiset mun, niillä paljon paremmin mä onnistun. Kaikkihan me helvetti soikoon tiesimme, että tupakka, viina ja kapakka kuuluivat nimenomaan urheilijaporukoiden elämään kuin nenä naaman keskelle, väkivallasta nyt puhumattakaan: toisinaan tuntui siitä, että urheiluharrastuksen pääasiallinen tarkoitus oli lihasten vahvistaminen, jotta voitaisiin lyödä ja potkia maassa makaavaa koulukiusattua nörttiluuseria entistä kipeämmin ja vaarallisemmin.

Urheilijoiden todelliset kasvot eivät tietenkään jääneet näkemättä niiltä, jotka onnettomuudekseen joutuivat asumaan Heinolassa, Pie...Vierumäen urheiluopiston naapurissa. Tunsin aikoinani heinolalaisen kaverin, joka kertoi paljon hauskoja juttuja siitä, miten maankuulut urheilijat ja maailmanmestarit meuhasivat ja rellestivät paikkakunnan kapakoissa. Sain siitä itsekin unohtumattoman kokemuksen silloin, kun ainoan kerran elämässäni matkustin bussilla Turusta Varkauteen. Vaihto oli muistaakseni Lahden keskitysleirin ruumisuunia muistuttavalla linja-autoasemalla. Joka tapauksessa Heinolasta hyppäsi kyytiin kaksi urheilijanuorukaista, jotka linnoittautuivat bussin takapäähän ryyppäämään. Puheet olivat rikollisten tasoa niin kirosanojen määrän suhteen kuin sisällöltäänkin - ja silloin ennen vanhaan alaluokan raakuudesta ei ollut vielä tullut suomen puhekielen normi, vaan nuoren miehen oli vielä teknisesti mahdollista kuulostaa keskitasoista raakalaismaisemmalta - viinaa juotiin täysin esteettä ja nuoren, heiveröisen ja selvästi pelokkaan bussiemännän ruumiinrakenteesta esitettiin avoimia, kovaäänisisä arvioita, samoin hänen soveltuvuudestaan maailman vanhimpaan ammattiin. Nämä valtion rahoilla paapotut muskelimiehet poistuivat bussista Joroisissa, ilmeisenä tavoitteenaan mennä ryyppäämään motelli Joronjälkeen, joka sijaitsi linja-autoasemalla, jollei peräti toiminut linja-autoasemana.

Salailu sai kaikkein surkuhupaisimmat muotonsa silloin kun Matti Nykäsestä kirjoitettiin juorujuttuja, joissa ei saanut suoraan mainita hänen ryyppäämistään ja perheväkivaltaansa. Tämä oli kahdeksankymmenluvun lopulla, kun Matin vaimon nimi oli Piia. Matin virallinen jumaloitsija ja ylimmäinen palvoja, Seuran toimittaja Isto Lysmä kirjoitti juttuja, jotka olivat muodoltaan Matille suunnattuja kirjeitä ja joissa häntä kehotettiin käyttäytymään kypsemmin, jotta hän pystyisi säilyttämään avioliittonsa koossa. Me juoruille persot lukijat saimme aavistella rivien välistä, mitä häämatkalla oli tapahtunut: oliko Matti vain ryypännyt, vai oliko hän hakannut vaimoaan? Ryyppäämisestäkään ei tuohon aikaan saanut kirjoittaa avoimesti. Matin alkoholiongelmasta minäkin taisin ensimmäisen kerran lukea Der Spiegelistä ("Finnischer Skistar Nykaenen: Wunderkind mit Alkoholproblem?").

Olihan se toki ymmärrettävääkin tavallaan. Vielä siihen aikaan oltiin niin viattomia, että haluttiin ylläpitää virallista fiktiota urheilusta hyvänä harrastuksina ja urheilijoista nuorison esikuvina. Kun sitten tähdeksi nousi urheilija, joka ei kerta kaikkiaan kelvannut esikuvaksi, päädyttiin mahdottomaan tilanteeseen ja kömpelöön salailuun ja kaksinaamaisuuteen, joka sai todella neuvostoliittolaiset mitat.

Kaurismäki

Birdy on kirjoittanut varsin ennalta-arvattavat arvionsa kauden menestyselokuvista. Brokeback Mountain on tietysti parempi ja herkempi kuin heterorakkautta käsittelevät elokuvat, valitettavasti vain sekään ei saa alempitasoisia miehiä rakastumaan toisiinsa ja jättämään naisia rauhaan iljettäviltä himoiltaan. Narnia on tietysti huono, koska se on kristillisesti inspiroitunutta fantasiaa, ja sellaistahan kukaan arvonsa tunteva ateisti-intellektuelli ei voi sietää. (Valitettavasti Tolkien onnistui käärmeenä kiemurtelemaan paratiisiin ateistiälykköjen huomaamatta hänen uskonnollista vakaumustaan, ja nyt on vähän myöhäistä julistaa häntä fasistiksi ja kristityksi ja huonoksi kirjailijaksi. Onneksi ne höyrypääuskonnolliset tahot, jotka vaistomaisesti julistavat demoniseksi eksytykseksi kaiken, mitä eivät ole Raamatusta löytäneet, ovat ehtineet jo omilla anateemoillaan sertifioida Tolkienin ateisteillekin kelpaavaksi taiteilijaksi.) Ja Kaurismäki on tietysti hyvä, koska se on Kaurismäki ja glorifioi öyhöttäjiä ja syrjäytyneistöä. Birdy on kyllä pahasti jälkijunassa, jollei ole huomannut, että Kaurismäen väsähtänyttä maneeria on jo sosiaalisesti hyväksyttyä arvostellakin.

Minä en tietenkään ole niin takinkääntäjä, että alkaisin nyt pitää Kaurismäen kaikkia elokuvia huonoina. Muistan pitäneeni esimerkiksi sekopäistä road-elokuvaa nimeltä Arvottomat aika hauskana, ja Calamari Unionin kaltaista sekopäistä ateljeekokeilua arvostetaan jonain päivänä vielä enemmän kuin Akin kliseisimpiä köyhälistökuvauksia. Itse asiassa Arvottomat voi jälkeenpäin asiaa ajatellen olla omalaatuisin ja kiinnostavin Kaurismäki-elokuva - ja on kuvaavaa, että senkin pääohjaajaksi on merkitty Mika, ei Aki Kaurismäki.

Itse asiassa minun nuoruudessani Kaurismäki tarkoitti aivan eri, öhhmm, brändiä, kuin nykyisin. Sillä viitattiin veljesten yhteisiin, usein enemmän Mikan kuin Akin tekemiin oikeasti omintakeisiin elokuviin, joissa oli aina jokin vinkeys. Ennen kaikkea ne tuntuivat aina erinomaisilta mieleenjuolahduksilta: oli pakko ihailla sitä, että joku keksii tehdä vakavissaan elokuvan noin älyttömästä aiheesta. Kuvamaailmakaan ei vielä ollut sitä mitä nykyään: uuvuttavan tekoviisikymmenluvun sijasta se oli seitsemänkymmenlukua, joka nuoruudessani oli juuri ja juuri menneisyyttä, lapsuuden muistoja. Seitsemänkymmenlukua oli esimerkiksi Arvottomien kiskobussi, jolla päähenkilön tyttöystävä aloittaa matkansa myyttiseen Pariisiin. Toinen kahjon perusideansa vuoksi nautittava elokuva oli tietysti Rosso; ja mitä tulee Calamari Unioniin, en jaksaisi varmaankaan enää katsoa sitä, mutta silloin kun vielä jaksoin, nauroin sille kippurassa. Olen edelleen sitä mieltä, että suomalaiseen elokuvaan tarvittaisiin lisää kahdeksankymmenluvun Kaurismäkien surrealistisia ja borgesilaisia ideoita, kuten juuri jokin sellainen, että joukko samannimisiä ja samannäköisiä tyyppejä lähtee täysin vakavissaan vaeltamaan Jakomäestä kohti Eiraa siinä toivossa, että paratiisi on siellä.

Itse asiassa jossain Star Wreckissä on nykyään paljon enemmän sitä kahdeksankymmenluvun Kaurismäkien filmintekemisen riemua ja hulppeaa yrittämisen makua kuin Akin yhä maneerimaisemmissa köyhälistö- ja syrjäytyneistökuvauksissa. Jos hän oikeasti haluaisi luoda jotain uutta, hän tekisi elokuvan ahdistuneiden nörttien epätoivosta ja nuorten naisten fasistisesta pahuudesta. Se kun oikeasti olisi uusi aihe, jonka käsittelyyn miehen sentimentaaliset maneerit sitä paitsi erinomaisesti soveltuisivat. Mutta kun on itse tupakkamiehiä, ei kykene ymmärtämään raittiin ja tupakoimattoman ahdistusta. Tuon viimeisen lauseen kirjoitin itse asiassa huomattavasti kirjaimellisemmin vakavissani kuin aluksi luulinkaan.

Siitä on jo yli kymmenen vuotta, kun Pahkasiassa irvailtiin alaluokan ihannoinnille fiktiivisen elokuvan arvostelussa otsikolla "Pikkurikollinen - suomalaisen elokuvan myyttinen sankari", jossa sitten Peter von Baghinkin laudalta lyövin ylisanoin kehuttiin kuvitellun filmin pikkuvaras- ja huoranrooleja esittäviä nuoria näyttelijöitä sekä heidän kykyään saada näkyviin "näiden ihmisten herkkyys ja hyvyys". Siitä huolimatta Kaurismäki jatkaa tätä samaa rataa entiseen tapaan, ja nykyisellään hänen työtään voidaan pitää jo osana sitä nörttienvastaista valtavirtakulttuuria, jota velloo joka tuutista: alaluokan väkivaltaisuutta, raakuutta ja viheliäisyyttä pitää ihailla aitoutena ja vieraantumattomuutena, ja "oikea elämä", jollainen nörttienkin pitäisi hankkia, on parhaimmillaan mahdollisimman lähellä öyhöttävän alaluokan elämää.

Minä haluaisin jo sellaisia elokuvia ja sellaisia taideteoksia, joissa esitettäisiin keskiluokkaista elämää - ja joissa sen hyviä ja myönteisiä puolia arvostettaisiin. Joissa hyväksyttäisiin, että halu vakaaseen elämään ja eheisiin perhesuhteisiin on syvästi inhimillinen halu. Ja joissa ymmärrettäisiin alaluokan traagisuuden olevan juuri siinä, ettei alaluokalla ole pääsyä keskiluokkaan, elämään edes keskiluokan elämää - että alaluokka haluaisi keskiluokkaan, muttei pääse sinne, eikä itsekään tiedä tai ymmärrä miksei.