Anu, Atte, Rane ja mä

Mämmilä oli suomalaisen sarjakuvan klassikko jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja se, että kyseinen sarjakuva on lakannut ilmestymästä ja sen piirtäjä siirtynyt synkeän katkeriin, dystooppisiin sarjoihin, lienee selkein merkki siitä, että nuoruuteni haudalle on kasvanut tuuhea ruoho, kuten Aleksandr Solženitsyn sanoi. Ajankuvana Mämmilä on ylittämätön, mutta sen kuva nuoresta rakkaudesta on jäänyt kaivelemaan minua, koska seurasin Aten ja Anun romanssia samoihin aikoihin kun minulta jäivät omat romanssit enimmäkseen kokematta - paljolti siksi, että uskoin kyseisen romanssin edustamaan naiskuvaan.

Niille, jotka eivät ole lukeneet Mämmilää, täytyy varmaankin tarjota jonkinlainen synopsis kyseisestä kolmiodraamasta. Liikennöitsijän nuorempi poika Atte on koulufiksu tietokonenero. Hänen paras kaverinsa on pankinjohtajan poika Rane, joka pukeutuu nahkarotsiin ja tavoittelee yleensäkin rehentelevän koviksen elkeitä. Rane on iskenyt silmänsä luokan kaunottareen, Anuun, ja haluaa päästä tätä naimaan. Koska Atte on häntä vanhempi, hän saa ensimmäisenä ajokortin, ja sitten lähdetään ajamaan pillurallia. Rane tavoittelee Anua, mutta Anu rupeaakin Aten tyttöystäväksi. Tästä seuraa konflikti, jossa Ranen ja Aten ystävyys menee poikki.

Kolmiodraama sinänsä on kuvattu aika osuvasti. Rane on selvästi Attea tyhmempi ja röyhkeämpi, mutta psykologisesti uskottavaa kyllä hänestä kehittyy sittemmin kunnon epärehellinen liikemies, bisnespeluri, joka vehtaa mm. venäläisten mafiosojen kanssa. Mutta Anu on yksi tyypillisimpiä esimerkkejä joukkotiedotuksen ylimyönteisestä ja idealisoivasta naiskuvasta: hän on liian hyvä ja fiksu ihminen.

Anu ilmaantuu lukijoiden tietoisuuteen ensimmäisen kerran rippikoulussa, siinä unohtumattomassa kohtauksessa, jossa luokan kovis ei osaa vastata kysymykseen, mikä on synti. Tällöin kirkkoherra kääntyy Anun puoleen: "Sano sinä se tuolle viattomalle." Anu vastaa klassisella kysymyksellä, joka saa hänet heti vaikuttamaan tyhmältä blondilta: "En mä nyt oikein tiedä, mutta onko tanssiminen syntiä?"

Kun Atte ja Rane aikansa kiehnäävät Anun ympärillä, Anu ihastuu Atteen ja osoittautuu älykkääksi, empaattiseksi ja neuvokkaaksi nuoreksi neidoksi, joka analysoi nerokkaasti Aten ja Ranen loppuriidan syyn: Rane ei ole Atelle käärmeissään siitä, että tämä vei Anun, vaan hän on oikeastaan Anulle mustasukkainen Atesta. Kun Atte ja Anu yrittelevät yhdyntää ensimmäisen kerran, osoittautuu, että Atella ei ole kondomeita mukana, mutta kaukaa viisaana Paremman Sukupuolen edustajana Anu on tietenkin varannut olkalaukkuunsa paketillisen. Luonnollisestikin Anu lohduttelee Attea ensimmäisen yhdynnän mentyä poskelleen pojan nyyhkiessä, että "sinä tarvitset paremman rakastajan, Anu" - miehen roolihan on ennen kaikkea olla naisen "rakastaja", palvelija ja passaaja.

Naiseläjät ovat täällä Blogistanissakin erinäisiä kertoja valitelleet sitä, että kivat, ujot nörttipojat muka haaveilevat vain luokan kaunottaresta, pornoelokuvien sankarittarista tai Anna Kurnikovan anatomisesti oikean kaltaisesta nakukuvasta (minun nuoruudessani se oli Taija Raen luonnollisen kokoinen jättilakana Panon Maailman keskiaukeamalta - pornolehden nimi muutettu) eivätkä koskaan katsokaan kivoihin, ujoihin nörttityttöihin päin. Jos näin on, siihen ei todellakaan ole syynä porno, Kurnikova eikä Rae, vaan Mämmilän tai romanttisten komedioiden kaltaiset kulttuurituotteet, joiden naiskuva on järjettömän, epärealistisen myönteinen. Anu on luokan kaunotar ja vaikuttaa aluksi tyhmältä blondilta. Jostain kumman syystä hän ei tupakoi, vaikka luokan kaunotar, joka elää kauneudestaan, tupakoi aina. Hän rakastuu Atteen, mikä on piinallisen epäuskottavaa. Rane on ehdottomasti YTM-hyppyritukka par excellence: rikkaan pankinjohtajan poika, jota kiinnostaa - kuten Atte toteaa - tasan kaksi asiaa: päästä ajamaan ja naimaan. Jos tämän maailman Anut jostain tykkäävät, niin nimenomaan suoraviivaisista ja liikoja murehtimattomista pojista, joiden prioriteeteissa autoilu ja sukupuoliyhdyntä ovat etusijalla.

Ei siinä mitään, kyllähän mukavia ja neuvokkaita tyttöjä on oikeasti olemassa. Niitä vain on turha hakea sieltä luokan kaunottarien joukosta, vaikka olen minä toki tuntenut muutaman sekä hyvän että kauniin nuoren naisen. Mutta se minua hiukkasen suututtaa, että naisten systemaattisesta mielistelystä on tullut ns. laatukulttuurin ja laatuviihteen tavaramerkki. "Ohut" tai "stereotyyppinen" naiskuva on yksi suurimpia moitteita, joita kirjalle tai elokuvalle voidaan esittää. Naisten pitää aina olla monisyisiä persoonallisuuksia, samalla kun miehet voidaan aina latistaa Ranen kaltaisiksi tyhmiksi haljuliineiksi.

Hyvä esimerkki tästä on Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjassa esiintyy piinallisen epäuskottava sivuhenkilö: myyntimies - "kaupparatsu" - joka on "tyypillisen suomalaisen miehen" (tässä kohdin kuuluu nauraa pilkallisesti) "kommunikaatiokyvyttömyyttään" (tässä kohden pitää käkättää vieläkin räkäisemmin) jäänyt vaimotta ja ostanut itselleen seksiorjan Filippiineiltä. Mies hakkaa ja raiskaa tyttöään, eikä hänen ajatuksiaan koskaan kuvata. Filippiiniläistytöllä sitä vastoin on paljonkin kiinnostavia mietteitä, joita toki kukaan ei ole kuulemassa, koska kukaan ei osaa hänen kieltään, kaikkein vähiten mies. Kehitysmaan kouluttamaton maalaistyttö on kiintoisa, monisyinen persoona - onhan hän nainen, siis parempien ihmisten edustaja. Suomalainen heteromies - taitaa itse asiassa olla ainoa tarinassa esiintyvä heteromies, koska suurimmaksi osaksi tapahtumat sijoittuvat homomaailmaan - on pelkkä väkivaltainen, raiskaava, naista rääkkäävä ja homoja hakkaava luonnonvoima, joka pitää kaikkia terrorin vallassa, jolla ei ole kieltä, mieltä eikä kykyä keskustella ja sovitella. Homot ovat sitä vastoin miltei naisen veroisia persoonallisuuksia, mutta koska hekin ovat vain miehiä, heidän ihmissuhteensa ja seksuaalisuhteensa ovat miehisen epäkypsiä, lähinnä ikuisen murrosiän näköalattomia ihastuksia ja iskemisiä. Löytyyhän sieltä se lihavampi ja rumempi homomieskin alempitasoisten miesten samastumiskohteeksi; luonnollisesti hän ihastuu toivottomasti ylempitasoiseen homoon, ja koska alempitasoinen mies on niin kirjoissa kuin tosielämässäkin yhtä ihmisarvotonta tykinruokaa kuin keisari Pirkin turvamiehet Ihmisraunio ja Tuikkuimuri, hän joutuu tietysti raivostuneen peikon repimäksi.

Olen ennenkin tolkuttanut siitä, että Sinisalon kaupparatsu on henkilönä rakennettu ei ainoastaan ohueksi, vaan piinallisen epäuskottavaksi: kauppamatkustajan ammattiin kuuluu olla lipevä ja suustaan luonnonväärä myyntimies, joka pystyy kauppaamaan sekä tavarat asiakkaalle että peniksensä kapakan kauneimmalle naiselle. Uskottavampi tästä tyypistä tulisi, jos hän olisi pahasti alkoholisoitunut (maailmaa kiertäessä pitää juoda viinaa) ja laiminlöisi vaimoaan sekä seksuaalisesti että muutenkin (koska maailman naiset ja heidän tyydyttämisensä vievät kaiken huomion). Mutta koska kyse on suomalaisesta heteromiehestä, jonka rasistinen, solvaava ja kirjallisuutena täysin tasoton kuvaaminen on poliittisesti korrektia, kukaan ei tietenkään kyseenalaistanut teoksen taiteellisia ansioita moisen pikkuseikan vuoksi.

Ei kukaan - paitsi minä. Kun Sinisalo tuli Turun Kirjakahvilaan puhumaan kirjastaan, esitin tätä myyntimieshahmoa koskevia kysymyksiä. Hän jopa myönsi, että monet suomalaiset miehet, jotka eivät ole muulla tavalla päässeet naimisiin, kohtelevat thaimaalaista tai filippiiniläistä vaimoaan kunnioittavasti ja hellästi, kun nyt ovat sellaisen saaneet; ja toisaalta thaimaalaiselle tai filippiiniläiselle vaimolle voi olla eräänlainen ammatillinen kunniakysymys tulla hyväksi ja osaavaksi emännäksi, joka hoitaa kodin. (Tämä on tietysti suomalaisten naisten mielestä hirvittävä ajatuskin: voiko heidän silmissään olla mitään halveksittavampaa kuin nainen, jonka kunnianhimona on olla hyvä vaimo suomalaiselle miehelle?) Mutta koska tämä tuontivaimoa rääkkäävä suomalainen mies nyt oli eräänlainen yleisesti tunnettu klisee tai stage character, valmis näyttämöhahmo, ikään kuin Harlekiini tai Pulcinella commedia dell'artessa, niin Sinisalo katsoi oikeudekseen kirjailijana hyödyntää tällaista hahmoa.

Eli siis: kyllä minä tiedän, että on olemassa fiksuja juutalaisia/neekereitä/arabeja, minä nyt vain hyödynnän tällaista yleisessä tiedossa olevaa kirjallista kliseetä konkkanokkaisesta juutalaiskiskurista/tyhmästä ja laiskasta aidsinsyömästä nekrusta/koraania plaraavasta hullusta terroristirättipäästä. Mitään muuta kliseetä ei olisi takuulla kirjan arvosteluissa sivuutettu noin vaieten. Suomalaista heteromiestä saa sylkeä ja solvata vaikka Finlandia-palkintoon asti.

Minusta suurin osa nuorista naisista ei ansaitsisi tuon parempaa kohtelua missään kirjallisessa tuotteessa. Odotan kärsimättömänä, milloin sarjakuviin ja kirjoihin alkaa ilmaantua uskottavan tyhmiä, vastenmielisiä tai edes rajallisia naishahmoja: tupakoivia, sivistymättömiä, omahyväisiä, rääväsuisia, tyhmiä, laiskoja, itsekkäitä, suvaitsemattomia, alkoholisoituneita. Tai edes hyväätarkoittavia, mutta näkökulmaltaan ja maailmankuvaltaan niin ahtaita, etteivät kykene ymmärtämään nörttimiestä, joka tavoittelee taivaita, kuten mies on luotu tavoittelemaan - alalla tai toisella.