sunnuntai 5. maaliskuuta 2006

Menevä mies edustaa, osa II: carbhat agus treabhsar le ceannach



Odotetusti Irlannin suurlähetystöstä tuli kutsu p. Patrikin päivää viettämään heidän tiloihinsa. Nyt täytyy sitten ostaa uudet mustat housut, uusi kravatti (vanha on kadonnut - kunpa vielä oppisin solmimaan sen uuden, tiedän kyllä, että kravattisolmu on jonkinlainen omintakeinen vetosolmu, jonka vaatimat pujotukset ja mutkat eivät keltä tahansa onnistu) ja paljon mustaa kenkäplankkia. Ai niin, ja kenkiin itse asiassa tarvitaan uudet nyöritykset, kun vanhat ovat menneet moneen kertaan poikki. Kengät itsessään ovat mustat ja siis periaatteessa edustuskelpoiset - kysyin aikoinani kenkäkauppaan mennessäni sellaisia, jotka soveltuvat sekä käyttö- että juhlakengiksi.

Kun kerran Irlannista on puhe: mitä sitten tulee taannoisiin mellakoihin Dublinin keskustassa, ne ovat herättäneet runsaasti keskustelua niin iirin- kuin englanninkielisessäkin irkkublogosfäärissä. Aluksi uskottavimmalta vaikutti teoria, jossa nähtiin IRSP/INLA - jo aika kauan ennen rauhansopimusta IRA:sta lohjennut toisinajatteleva pikkuryhmä - mellakoiden lietsojana ja organisoijana. Anarkistis-äärivasemmistolaista maailmanparantajatahoa edustava Indymedia Irelandin kommentaattori, joka oli videokameroineen tapahtumien keskipisteessä minullekin tutuilla pääkaduilla, Sráid Uí Chonaillilla ja Sráid Parnellilla, katsoi, että epämääräiset IRA-sympatiat ja sisuskaluista lähtevä nationalismi ovat irlantilaisen syrjäytyneistön ja öyhöttäväistön poliittisen itseilmaisun keino yleisemminkin: yllättävän monilla nuorilla näköalattomilla häiskillä on IRA-tatuointeja. Lisäksi tietysti oman kulmakunnan, öhmm, yhteisöllisyydestä tunnetaan ylpeyttä.

Niinpä, kun oranialaisveljet tulivat marssimaan meidän kaupunkiin ja meidän kulmille, nuoret kundit reagoivat täysin selkäytimellään: ja tännehän ette tule. Jätkät lähtivät man ur huse hakkaamaan lojalisteja, joiden motiiveja ei juurikaan arvostettu: ne inisee IRA:n uhreista, mutta IRA:n ei ois ikinä tarvinnu tappaa ketään, jos meikäläisiä olis kohdeltu reilusti pohjosessa. Lojalistit eivät sitten päässeet marssimaan, vaan viha purkautui poliiseihin ja yhteiskunnan vakiintuneistoon, jonka edustajana mm. RTÉ:n (Irlannin Yleisradion, Raidió Teilifís Éireannin) journalisti Charlie Bird hakattiin todella pahasti.

Varsinaiset tasavaltalaiset ja IRA:laiset pysyttelivät visusti poliisiketjujen takana tarkkailemassa tilannetta, ja Sinn Féinin eri inkarnaatiot - sekä Gerry Adams että ns. virallisen siiven (joka on pienempi, merkityksettömämpi ja sosialistisempi kuin Adamsin johtama ns. väliaikainen siipi) nykyinen puheenjohtaja, jonka nimen olen unohtanut (asianomaisen siiven karismaattiseksi vasemmistojohtajaksikin kehuttu perustaja, IRA-veteraani Cathal Goulding kuoli samoihin aikoihin kun minä oleskelin ensimmäistä kertaa pitempään Irlannissa) - olivat kehottaneet laumaansa olemaan lietsomatta levottomuuksia. Toki ryhmäkuri on ennenkin pettänyt, ja aina kun IRA:n päävirtaus on päättänyt lopettaa terrorismin ja hulinoinnin (esimerkiksi Gouldingin "virallinen" IRA aikoinaan), esille on aina putkahtanut parempi, todellisempi, oikeampi jne. IRA, joka on päättänyt jatkaa "oikeaa" IRA:laisuuden perinnettä noista "pettureista" huolimatta.