keskiviikko 15. maaliskuuta 2006

Bland annat om Sandemose

Paljon on vettä Aurassa virrannut sen jälkeen kun sähköpostikirjeenvaihtoni Tristanin kanssa kuihtui pois. Ja yksi niistä asioista, jotka siinä välissä ovat ehtineet muuttua, on suhteeni Aksel Sandemoseen, jonka löysin kaksikymppisenä. Silloin hän oli minulle salainen lääke, ja näin jotain tavattoman symbolista siinä, että Pakolainen ylittää jälkensä löytyi Varkauden kaupunginkirjaston hyllystä ainoastaan ruotsiksi - suomennos oli varastossa, ikään kuin kyseessä olisi ollut vaarallinen teos, jota ei olisi saanut antaa paikallisten asukkaiden käteen, ainakaan nuorten. He olisivat tulleet tietoisiksi siitä, etteivät he ole yksinään oman pikkukaupunkiahdistuksensa kanssa, vaan että samanlaisia kohtaloita oli koettu ennenkin. He olisivat nousseet veriseen vallankumouksen hyökyaaltoon Varkautta ja varkautelaisuutta vastaan, silponeet kaupungin korskeat ylempitasoiset miehet elävältä ja raiskanneet kaikki ne musiikkiopistoa käyvät luokan parhaat tytöt, joille ahdistunut alempitasoinen mies ei koskaan ollut riittävän hyvä.

Nykyisin kirjallinen makuni on hyvin toisenlainen. Hullaannuttuani Maarit Verrosen 90-luvun alussa julkaisemiin novelleihin puoli vuosikymmentä jälkeenpäin aloin liukua poispäin sekä sandemoselaisesta psykologisesti kunnianhimoisesta itsetutkistelukirjallisuudesta että perisuomalaisesta tukkilaisrealismista, joka isänmaallisen vasemmistolaisen aseistakieltäytyjänuorukaisen elämänvaiheessani oli minulle hyvinkin tärkeää. Itse asiassa, kun asiaa ajattelee, se nuoruuteni vaihe, jolloin pidin itseäni vasemmistoradikaalina (siitä olen nyttemmin parantunut tavattuani oikeita vasemmistoradikaaleja tai luettuani, hyi olkoon, heidän blogejaan) tulee nyttemmin nähdä eräänlaisena kirjallisen maun kehitysvaiheena, jolloin esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla ja Hannu Salaman teokset olivat minulle henkilökohtaisesti tavattoman tärkeitä, nimenomaan isänmaallisuuden takia.

Omaksuttuani isovanhemmiltani vanhojen hyvien aikojen valkosuomalaisen isänmaallisuuden minulle tuli tärkeäksi reformoida ja uskonpuhdistaa tämä kotoa omaksuttu arvo inklusiiviseksi koko Suomen isänmaallisuudeksi. (Jo silloin kun olin kahdenkymmenen, isosiskoni huomasi viisaasti, ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton Etsijä-lehteen kirjoittamassaan artikkelissakin totesi, että lasten "kapinassa" vanhempien arvoja vastaan ei ole kysymys varsinaisesti näiden arvojen kiistämisestä ja hylkäämisestä kuin pikemminkin eräänlaisesta uskonpuhdistuksesta, jonka yhteydessä näille arvoille pyritään löytämään uuteen aikaan sopiva sovellus. Tämän oivalluksen viisautta ylistän edelleenkin ja olen siitä isosiskolleni suuresti kiitollinen.) Tämän uskonpuhdistuksen keinona toimi niin Väinö Linna kuin työläisvasemmistolainen tamperelaisproosakin. Ja nimenomaan työläisvasemmistolainen: Hannu Salaman teoksista olen aina arvostanut eniten sodan aikana neuvostomielisinä partisaaneina ja sabotööreinä toimineiden ihmisten kohtaloa käsittelevää romaania Siinä näkijä missä tekijä. Olen lukenut sen muuten myös ruotsiksi käännettynä - Kommer upp i tö. (Kun jokin kommer upp i tö, se paljastuu, tulee ilmi; tarkoittaa oikeastaan suojasäätä. Myöhemmissä avainromaaneissa mainitaan Salaman alter egon, Harri Salmisen, romaani "Suojalla paljastuu"; tämä on tietenkin "Siinä näkijä, missä tekijän" peitenimi.)

Kirja pyrkii ymmärtämään sellaisia ihmisiä, joita ei yksinkertaisesti ole sallittua ja sopivaa ymmärtää, heidän omilla ehdoillaan. (Ja tällä tarkoitan sitä, etteivät he olleet väärässä ainoastaan jonkin epämääräisen isänmaallisen oikeistolaisuuden kannalta, vaan myös lainkuuliaisen ja demokraattisen vapaamielisyyden.) Erityisesti olen siinä arvostanut sitä, että se pyrkii olemaan rehellinen joka suuntaan. Kirjailijahahmon äidin hammastapureva stalinismi tulee selväksi - tämän antama elämänohje on, että kun noudattaa vanhojen, leppymättömien katkerikkojen linjaa, on puolueen, anteeksi, Puolueen (vrt. Jumala) sisäisissä ristiriidoissa oikealla puolella. Itse asiassa analogia katkeriin konservatiivis-uskovaisiin mummoihin on turhankin ilmeinen. Äitihahmo ei ole tyytyväinen kirjailijapojan omaksumiin arvoihin: poika ei suostu toimimaan äidin näkökulman kirjallisena äänitorvena eikä kertomaan maailmalle "totuutta" vastarintaryhmästä sellaisena kuin äiti sen näkee, vaan haluaa noudattaa kirjailijan vapauttaan. Äiti tulkitsee tämän niin, että poika on "noske, tai jotain vielä pahempaa". ("Noske" on halveksiva nimitys sosiaalidemokraatille ja tulee Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisen sosiaalidemokraattisen puolustusministeri Gustav Nosken nimestä. Noske oli tiukka antikommunisti, eksyipä jossain määrin antisemitismiinkin. Hänen johdollaan ja oikeistohenkisten vapaajoukkojen avulla murskattiin esikommunististen spartakistien kapinointi, ja siinä yhteydessä tunnetusti sotilaat kidnappasivat, pahoinpitelivät ja murhasivat Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin, ilmeisesti Nosken tieten ja luvalla.) Masentuneen resignoituneesti äiti toteaa olevan ilmeisesti liikaa vaadittu, että vanha työläiseukko saisi oman äänensä maailmalla kuuluviin edes poikansa kautta.

Työläiskirjallisuuden lukeminen tarkoitti isänmaallisuuden päivittämistä niin, että koko Suomi ja koko suomalaisuus, Salaman perheen edustamaa suomalaisuuden aspektia myöten, pääsisivät siihen mukaan. Isovanhemmilleni, varsinkin vuoden 1918 tapahtumat rintaman näkökulmasta kokeneelle isoäidilleni, sisällissodan trauma, jakautunut kansa, oli erittäin todellinen, ja Sillanpään ajatus Toivolan Juhan ja hänet surmanneen valkokaartilaisen kohtaamisesta taivaan ilossa merkitsi todella paljon. Siksi minäkään en pysty kulkemaan välinpitämättömästi sen ajatuksen ohi. Ja postmodernin nyky-Suomen, jossa punainen Suomi, jopa taistolaisuus, on Ultra Bran ajoista alkaen onnistuttu karnevalisoinnin keinoin sulauttamaan osaksi yhteistä suomalaisuutta ja kulttuuriperintöä, voi nähdä Toivolan Juhan ja hänen ampujansa mystisenä yhteensulautumisena, kansan lopullisena eheytymisenä. Tämä ei tietenkään miellytä niitä vastakkainasettelusta leipänsä ja identiteettinsä saavia, jotka näkevät postmodernin elämäntavan pelkkänä vihoviimeisenä rappiona ja kommunismin/kapitalismin lopullisena voittona. Näiden porukoiden turhautuminen on luonnollisesti vain merkki siitä, että asiat ovat menneet yleisesti ottaen ihan kohtuullisen fiksuun suuntaan.

Sittemmin Linna ja Salama ovat saaneet jäädä kirjahyllyyn pölyyntymään. He ovat tehtävänsä tehneet. Vaiheet menevät toki limittäin, mutta kirjallisen makuni kehittymisen ja hienostumisen seuraava vaihe oli siirtyminen Sandemosen tyyppiseen tunnustukselliseen, psykologiseen proosaan. Toki Salama on huomattavasti vähäisemmässä määrin perisuomalainen eepikko, "joka kuokkii realismin suota mallivangin tarmokkuudella", kuin yleisesti luullaan: Sandemose on tunnetusti Salamankin lempikirjailijoita: Salama oppi tältä ilmeisestikin ainakin psykologisen realismin tekniikoita.

Nyt vanhemmilla päivilläni olen päätynyt siihen, että luen kaikkein mieluiten maagista realismia - sen takia aloin espanjaakin opetella. Ystäväni Ivan Hlinka on samalla kannalla, ja itse asiassa kirjoittaakin sitä, tosin toistaiseksi vain pöytälaatikkoon. Veikkaanpa, että hänellä on ollut vaikutuksensa oman makuni muutokseen.

En enää jaksa lukea yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta, vaikka se oikeasti oli hyvinkin iso juttu turvatussa porvarillisessa idyllissä eläkeläisisovanhempiensa hoivissa eläneelle pikkupojalle aikoinaan. Esimerkiksi Günter Wallraffin seikkailut niin skandaalilehden toimittajana, mielisairaalan potilaana, spurgujen riveissä kuin turkkilaiseksikin tekeytyneenä tulivat tutuiksi, vieläpä saksan kielellä. (Turkkilaisseikkailusta Ganz unten tulin muuten ostaneeksi islanninkielisen käännöksen, se oli ensimmäisiä koskaan islanniksi lukemiani kirjoja. Onkohan se minulla vielä tallessa jossain? Pitäisi kai lukea uudestaan.) Suurin osa relevantista yhteiskuntakritiikistä on yleensä terveellä järjellä ekstrapoloitavissa etukäteen, joutumatta Wallraffin tapaan kokeilemaan elämän nokipoikana olemista: minä en oikeastaan usko, että urbaani länsimainen sivilisaatio olisi meidän aikanamme onnistunut keksimään uusia tapoja mennä vikaan. Sitä paitsi vasemmistolainen "yhteiskuntakriittisyys" on nykyään kangistunut uuvuttavaksi maneeriksi, joka on parhaimmillaankin itsestäänselvyyksien julistamista ja pahimmillaan - esimerkiksi "Yhteiskuntakriittisen feministin" blogissa - älyllisen kehittymättömyyden ja epärehellisyyden suojaksi vedetty viikunanlehti, tylsä kirjallinen maneeri. "Yhteiskuntakriitikoksi" julistautuva on nykyisissä oloissa yleensä vallankäyttäjä, joka yrittää häivyttää vallankäyttäjyytensä näkyvistä julistautumalla sorretuksi.

Sinänsähän tämä asenne on sivilisaatiomme ydinmehua ja sen perusparadoksi, koska, kuten minua viisaampi mies eli Tuomas Nevanlinna on huomauttanut, koko kulttuurimme on rakennettu maailmanhistorian ensimmäisen köyhän herran, kurjaliston sekaan lymynneen Jumalan, muiston päälle. Mutta tämä ei asiaa paranna: kyse on vain taas yhdestä nykyelämän piilokristillisestä ilmiöstä, joka näyttäisi paljon paremmalta, jos se esiintyisi julkikristillisyytenä. - Samalla tavalla esimerkiksi feministien viha miesten seksuaalisuutta kohtaan ja pyrkimys naisen seksuaalisuuden pyhittämiseen on perintöä kristillis-siveellisestä tapakulttuurista, ja rehellisyyden nimissä toivoisi heidän edes tunnustavan tämän. Kaikkien näiden omaa uskonnollisuuttaan tunnustamattomien kristittyjen toivoisi palaavan takaisin ad fontes ja lukevan raamattua, teologiaa ja eksegeesiä, sen sijaan että kivenkovaan väittävät edustavansa jotain uutta ja vallankumouksellista tai olevansa ateisteja. (Feministien tai heidän myötäilijöittensä uskonnollinen, teistinen luonne näkyy mm. siinä, miten he suhtautuvat minun blogikirjoituksiini. Kuvitellaan, että minä muka olisin naisten pyhyyttä pilkkaamalla rikkonut lakia. Niinhän en tietenkään ole tehnyt, mutta koska olen mitä ilmeisimmin häpäissyt jotakin pyhyyttä, pilkannut jotain jumalaa, heidän on yhä uudelleen vakuuteltava sekä toisilleen että minulle, että ainakin jonkin jumalallisen tuomarin kasvojen edessä olen lainrikkoja. Todellisuudessa olen ainoastaan pilkannut heidän jumalaansa, mutta koska he eivät tiedosta uskonnollisuuttaan, he eivät kykene ymmärtämään, että kyse on siitä: he olettavat vilpittömästi oman uskontonsa olevan tiedettä, totuutta, todellisuutta ja neutraaliutta.)

Yhteiskuntakritiikki ja työläisrealismi ovat siis saaneet mennä. Entä sandemoselainen psykologinen realismi? Minusta tuntuu, että se ei ole viime kädessä osoittautunut niin terapeuttiseksi kuin miltä se ensi vilkaisulla vaikutti. Loppujen lopuksi traumojen väänteleminen, käänteleminen ja vetkuttaminen ei auta yhtään ketään, vaan ainoastaan pahentaa heidän henkistä tilaansa, pakottaa heidät entistä kiinteämmin hulluutensa suljetuille kiertoradoille, sen sijaan että auttaisi heitä vapautumaan niistä ja pärjäämään arjessa. Lyhytterapia on tunnetusti parempi vaihtoehto ja eskapismi terveellisempää kuin traumojen työstäminen.

Joten nykyisin olen sillä kannalla, että kirjallisuudessa on kyse viime kädessä vain perusasioista: tarinoista, kielellisestä nokkeluudesta ja mielikuvituksesta. Naturalistiset työläiskuvaukset, yhteiskuntakritiikki ja psykologinen realismi saavat tulla mukaan vain näille perusjutuille alisteisina.

Taidanpa mennä lukemaan Borgesia.