Ir-Rebbiegħa f'Vaasa

Olen sitten täällä Vaasassa Marian luona pääsiäistä viettämässä, kuten viime vuonnakin. Kevät, rapa ja loska ovat saapuneet tännekin, vaikka Tampereen kautta menneellä junamatkalla maisemat viittasivat pikemminkin jouluun: rikkumattomia lumikinoksia, joista pisti esiin lehtipuiden luurankoja. Junassa onnistuin lukemaan Marcel Reich-Ranickin, Saksan kirjallisuuden ylimmäisen ja pelätyimmän kriitikon, kootut Günter Grass -kritiikit. Reich-Ranickia voisi kai verrata Hesarin Tarkkaan tai Tero Liukkoseen, ellei se olisi leijonan vertaamista hyeenoihin, kuten saksalaisen vertaaminen suomalaiseen yleensä on. Ainakin mitä kirjallisuus- ja kulttuuritouhuihin tulee. Politiikassahan saksalaiset ovat onnistuneet saamaan aikaan parikin suuren luokan katastrofia, mutta ainakin niissä oli ainesta suurelle kirjallisuudelle: kuten Suomen kansa sanoo, soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu, ja Heinrich Heine lisää siihen: Aus meinen grossen Schmerzen mach' ich die kleinen Lieder. Taannoin lukaisemani Böllin varhaisteoksen perusteella hänkin osasi kirjoittaa natsiajasta hyviä ja psykologisesti uskottavia kirjoja, ennen kuin rupesi kuusi-seitsemänkymmenluvun myötä politikoimaan. No, on Nainen ryhmäkuvassa ihan luettava teos, ja Katharina Blumin menetetty maine on omalla tavallaan osuva kuvatessaan päähenkilönsä epäpoliittiseksi ja kiltiksi ihmiseksi, jonka juorulehti ajojahdissaan leimaa vasemmistoterroristiksi, mutta eiväthän Böllin esseet loppujen lopuksi niin hirveän kummoisia ole, ja Suojaverkko ja Naisia joen maisemassa menivät melkoisesti penkin alle. Satiirikkona (Ois joulu ainainen ja Tohtori Murken kootut tauot) Böll onnistui parhaiten.

Toisin kuin suomalainen keskivertokriitikko, joka yleensä käyttää lukemiaan kirjoja (ainakin kotimaisten, vakiintumattomien kirjailijoiden teoksia) yksinomaan oman sarkastisen nokkeluutensa ponnahduslautana, Reich-Ranicki onnistuu sentään kertomaan, mikä on Grassin perusvika: se, että hän on pikemminkin hauskuttava gägimaakari kuin prosaisti. Henkilöt ovat vain henkareita, joihin gägit ripustetaan. Grass kertoo kansanomaisia pienoistarinoita ja kirjoittaa absurdeja sketsejä, muttei oikeastaan romaaneja.

Reich-Ranicki kertoo myös pariinkin otteeseen tarinan siitä, miten hän ensimmäisen kerran tapasi Grassin. Reich-Ranicki oli sodan aikana sitä erityisemmin haluamatta joutunut juutalaisena deportoiduksi Varsovaan, minne hän sitten sodan jälkeen juuttui hieman pitemmäksi aikaa kuin olisi halunnut. Vähän ennen lähtöään Varsovasta Saksaan, viisikymmenluvun käännyttyä jo loppua kohti, hänen tuttavansa Andrzej Wirth (joka sittemmin myös emigroitui Saksaan - hänestä tuli kuuluisa teatterimies Giesseniin) pyysi häntä seuraksi nuorelle saksalaiselle kirjailijanalulle, joka oli kaupungissa. Grass oli tuolloin kirjoittanut pari kolme näytelmää, jotka kaikki olivat flopanneet. Reich-Ranicki kysyi Wirthiltä, millaisia näytelmät olivat, ja Wirth vastasi: Paskaa. (Valitettavasti emme tiedä, puhuivatko herrat puolaa vai saksaa, eli oliko tuo epiteetti muodossa gówno vai Scheisse.)

Reich-Ranicki tapasi kuitenkin Grassin, koska Wirth oli lisännyt lyhytsanaisen tuomionsa jälkeen, että nuorella miehellä selvästi oli lahjoja, hän vain ei tiennyt oikein mihin. RR meni siis Grassin hotelliin, missä tapasi kaikkien hienosti pukeutuneiden lännen valuuttaporhojen seassa hurjannäköisen miehen, joka oli juuri heittänyt helttaansa ison pullon puolalaista wódka-nimistä juomaa ateriansa painikkeeksi. Herrat menivät yhdessä kävelylle, RR yritti saada Grassia innostumaan kirjalliseen keskusteluun, mutta tämä ei oikein lämmennyt; sitä vastoin hän kyllä kertoi mielellään Reich-Ranickille silloin luonnosteluvaiheessa olleen Peltirummun juonen. RR ei saanut juonesta eikä kirjasta tolkkua, ja parivaljakko erosi molemminpuolisesti ikävystyneenä.

Jälkeenpäin Wirth tiedusteli Reich-Ranickilta, oliko tämä tavannut saksalaisen kirjailijan. Irvailunhaluinen RR vastasi kieltävästi; saksalaisen kirjailijan asemesta hän oli tavannut miehen, joka katsannostaan päätellen oli entinen bulgarialainen partisaani, nyttemmin eläkevirassa maansa sosialistisen urheiluliiton toimitsijana ja Varsovassa oletettavasti neuvottelemassa maaottelun järjestämisestä. Sittemmin juttu lähti kiertämään maailmaa siinä muodossa, että RR oli epäillyt Grassia bulgarialaiseksi vakoojaksi (das ist kein deutscher Schriftsteller, das ist ein bulgarischer Spion).

Prostituutiokeskustelu ja feministien mieskuva

Viime päivinä on Jumalan juovuttavasta, suloisesta Totuudesta osallisiksi tulleissa blogeissa, ts. feminismikriittisissä blogeissa, pohdittu tuota prostituutioasiakkuuden kriminalisointikysymystä ja etenkin kriminalisointia ajavien tahojen argumentointitapaa, jos sitä nyt argumentoinniksi voi sanoa. Miesasialistalla, jolta olen jo pari kertaa saanut potkut avoimesti ja jolta minut on lisäksi kerran yritetty poistaa vaivihkaa, ilman selkeää syytä - pääsin sitten listalle takaisin kun Ville Komsi alkoi ihmetellä, mihin olin mennyt - ns. profeministit ovat esitelleet omia kantojaan, jotka tietenkin määräytyvät täysin automaattisesti ja tahdottomasti sen mukaan, mikä mielletään feministiseksi kannaksi. (Se ruotsinkielinen kannanotto, jota Rahkonen siteeraa blogissaan, lienee samaisen herrasmiehen käsialaa, joka on ollut jatkuvasti heittämässä minua mieslistalta pellolle.) Tällä hetkellä feministien virallinen kanta tunnetusti on asiakkuuden kriminalisoinnin puolella; sitten kun tästä päätöksestä väistämättä aiheutuvat ongelmat räjähtävät joskus vuosikymmenen tai kahden päästä käsiin, uusi feministisukupolvi syyllistää tietenkin taas kerran miehet. Päätöstä ei luonnollisestikaan kyseenalaisteta: eihän maaäidin ja mantunaisen ylimaallisella viisaudella tekemässä päätöksessä voi olla mitään vikaa, vikaa on vain miehissä, noissa hirveissä olennoissa, jotka eivät koskaan suostu olemaan mieliksi valtiattaren oikulle.

Feministien ja profeministien kanssa ei voi väitellä. He ovat selootteja, jotka eivät kuuntele toista mieltä olevia, vaan luovat näistä itselleen viholliskuvan. Vihollisella ei voi koskaan olla järki- eikä moraaliperusteita mielipiteilleen eikä valinnoilleen. Vihollinen on paha huvikseen, hän ei osaa edes nauraa muulla tavoin kuin PAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHA. Omalla puolella voidaan joskus syyllistyä merkityksettömiin pikku ylilyönteihin, kuten nuorten ongelmiinsa apua etsivien tyttöjen kidnappaamiseen lesboraiskausta varten, mutta vastapuoli on pahuuden ruumiillistuma, koska se pitää valkoisia sukkia tumman puvun kanssa.

En siis haaskaa aikaa noiden kanssa väittelemiseen, koska se on seinille puhumista. Sitä vastoin minua kiinnostaa näiden olentojen mieskuva. Susanna Rahkosen blogista saakin erinomaista aineistoa:

Seuraavassa miesinhokkiominaisuuksien kolme ärsyttävintä: Vastuuta pakoileva mies, selittelevä mies, ruikuttava mies.

Näistä kolmesta piti sitten valita inhottavin. Muistaakseni Rahkosen hihhuleina hihkuvat aatetoverittaret valitsivat sellaiseksi ruikuttavan miehen. Ruikuttamisella tarkoitetaan sitä, ettei tyydy miehekkäästi vaieten kohtaloonsa kunnes sydäntauti tai muu ruikuttamatta jättämisestä tunnetusti ja tutkitusti seuraava stressitauti tulee ja korjaa miehen alle viidenkympin iässä. Useimmat miehet tunnetusti tyytyvät olemaan Susannan mieliksi vastuuta pakoilevia ja selitteleviä miehiä eivätkä ruikuta, vaan kuolevat mieluummin. Senhän näkee miesten kuolleisuusluvuista: miehen vuosi on kymmenen kuukautta. Kekseillään ja atraimillaan Susanna ja aatetoverit sullovat hiljaiset, alistuneina kulkevat miehet kaasukammioon, ja mielihyvästä aidosti täristen ylipääfeministi kääntää kuoleman hanaa. Sen jälkeen naiset voivatkin siirtyä valittelemaan sitä, miten hirveää on, että suomalainen mies joidenkin käsittämättömien miehisyysnormiensa vuoksi kieltäytyy puhumasta tunteistaan, hautoo niitä sisällään ja saa lopulta kuolemantaudin. Sillä ei tietenkään ole mitään osuutta asiaan, että susannarahkoset halveksivat tunteistaan puhuvia miehiä "ruikuttajina" ja "sovinisteina".

Sekä tämä ruikutusjuttu että Rahkosen muu kirjoittelu ovat, sanoipa hän mitä tahansa, täynnä uuvuttavan itsetarkoituksellista miesvihaa. Rahkosen mieskuva, ja feministien ja profeministien mieskuva yleensäkin, on peräisin jostain vuosikymmenten takaisesta suomifilmistä. Miehet ovat kuulemma kalsareitaan vaihtamattomia ylipainoisia lökäpöksyjä, jotka eivät ymmärrä muun kuin urheilun päälle. Kaisa Ruokamon blogista löytyy tällainen sitaatti: Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kommentoida jääkiekkoa - vaikka feministiset arviot miesten laumasieluisuudesta ja joukkovoiman tuntemisen tarpeesta olisivat mielenkiintoisia. Tyypillisessä ATM-blogissa ei osoiteta senkään vertaa kiinnostusta jääkiekkoon kuin Ruokamon omassa: hän jopa tietää jääkiekkojoukkueiden nimiä ja osaa yhdistää pelaajat niihin. Penkkiurheilevat naiset eivät nykyään ole mikään harvinaisuus. Latinalaisissa maissa nuoret tytöt kansoittavat jalkapallokatsomoita. Kun minä olin peruskoulussa, suurin osa luokan tytöistä oli jollain tavalla tai jossain mielessä kiinnostunut urheilijasankareista: paikallisten ja alueellisten joukkueiden sankarit ja "passarit" (termi, jonka merkitystä en edelleenkään tiedä) olivat tyttöjen huulilla. Siitä huolimatta Ruokamo puhuu "miesten laumasieluisuudesta", joka perustuu "mielenkiintoisiin" "joukkovoiman tuntemisen tarpeisiin". Tuon laumasieluisuuden ulkopuolella olevat miehet ovat feministeille näkymättömiä. Meitä yksinkertaisesti ei ole. Toisaalta taas penkkiurheilevat naiset eivät tietenkään ole laumasieluisia, vaan irrottautuvat individualistisesti roolisabluunoistaan Vahvoiksi ja Upeiksi Yksilöiksi, oletan.

Tälle on tietysti olemassa selityksensä: nämä feministit kuuluvat tupakoivien ja kapakoivien naishumanistien alakulttuuriin. Tupakoiva ja kapakoiva miesväestö taas on todennäköisesti keskimäärin alaluokkaisempaa ja vulgäärimpää kuin nämä naiset, jolloin se luultavasti vastaakin näitä kliseitä melko prikulleen. Varmaankin sinne kapakkaan mennään juuri sen takia, että sieltä löytyisi paljon alaluokkaista väkeä, jota voidaan sitten naisporukalla paheksua. Esimerkiksi Susanna Rahkosen blogista näkee, että miesten halveksiminen ja pilkkaaminen tuottaa eräille naisille ilmeisesti enemmän tyydytystä kuin mikään seksi. Miehen seksuaalisuus on hänelle kuvottava ja inhottava asia, jota pitää vastustaa, eikä hän pysty kuvittelemaankaan, että hänen järjetöntä prostituutiopakkomiellettään voitaisiin vastustaa muusta syystä kuin urosapinan irrationaalisten seksuaalisten himojen vuoksi.

Olen kyllä aina epäillyt, että suuressa osassa feministien järjettömyyksistä on kysymys yksinkertaisesti jonkinlaisesta pornosta. Miehen vierautta, eläimellisyyttä ja apinuutta korostetaan äärimmilleen, koska inhimillinen ja kommunikatiivinen mies ei kerta kaikkiaan kiinnosta, kiehdo eikä kiihota. Luonnollisesti suurin osa naisen esineellistämistä koskevista syytöksistä on tyypillistä projektiota: Todellisuudessa nimenomaan feministinaiset, jotka eivät kykene syvälliseen eivätkä pysyvään suhteeseen älykkään ja herkän miehen kanssa, esineellistävät vastakkaisen sukupuolen. (Eiväthän he itse ole erityisen älykkäitä saati oppineita. Ainoa, mistä he oikeasti tietävät mitään, on feministinen sanahelinä, jota he lapsellisuuksissaan pitävät tieteenä.) Sitten he syyttävät miehiä omista synneistään.

Boyz 'n' the Hood, älykkyys ja sen mittaaminen

Kolmisen vuotta sitten kirjoitin eräälle nettikeskustelupalstalle seuraavansisältöisen faabelin:

Kuvitellaanpa amerikkalainen gettokoulu ja siellä kolme poikaa Tupac Fucker, Killer Daddy ja Shithead-Sam. Tupac Fucker vetää jo kymmenvuotiaana hasaa isojen jätkien jengissä ja haaveilee pääsystä huumekauppiaaksi. Killer Daddy pelaa koripalloa. Shithead-Sam pärjää hyvin koulussa, mutta hänellä ei ole rahaa, kuten ei kellään muullakaan koko korttelissa. Koulukin on rappeutunut ja huono, koulukirjasto on 1950-luvulta, ja suuren osan siitä on Tupacin jengi jo repinyt sätkäpapereikseen. Kuria ei ole minkäänlaista, sillä Tupacilla on revolveri eikä opettaja uskalla kieltää Tupacia häiriköimästä.

Tupac harjaantuu jengissä nopeasti eteväksi kamanheittäjäksi ja näpsäkkäkyntiseksi pikkurikolliseksi. Killer Daddy tuskin osaa lukea tai kirjoittaa, mutta hän pelaa kuin unelma ja jo 13-vuotiaana saa kuulla valmentajaltaan, että ammattilaisura voi olla mahdollinen jos Killer Daddy pysyy erossa aineista ja aseista. Sam käy tunnollisesti koulua nenä kiinni kirjassa, mistä hyvästä Tupac ja hänen kaverinsa antavat Samille jatkuvasti turpaan. Killer Daddylle sitä vastoin ei kukaan anna turpaan, koska koripallon pelaaminen on mustien getossa legitiimi tapa onnistua.

Koska Samille ei järjesty stipendiä, - koulu on niin rappiolla ja kortteli niin pahamaineinen, ettei sinne yllä avustusohjelma eikä minkään säätiön tai filantroopin karttuisa käsi - hän joutuu lopettamaan koulun oppivelvollisuuden suoritettuaan. Tupac ja hänen kaverinsa menestyvät jo huumekauppiaina ja ryöväreinä ja pilkkaavat Samia, josta ei koulumenestyksestään huolimatta ole tullut mitään. Sam on hyvä matematiikassa ja haluaisi hiukkasfyysikoksi, mutta näillä kulmilla sellainen on jonninjoutavaa haaveilua, jolle nauretaan. Lopulta Sam sisuuntuu ja liittyy Tupacin jengiin.

Killer Daddy on sillä välin päässyt ammattilaisareenoille. Hän on pysytellyt erossa aineista ja tehnyt kääntymyksen mustaksi muslimiksi ottaen nimen Abdoollah Moohammad Shabazz, joten hän ei käytä viinaakaan. Maineikkaan yliopiston koripallojoukkue kiinnostuu Shabazzista ja tarjoaa hänelle edullista sopimusta.

Tupac Fucker ja Shithead-Sam lähtevät yhdessä jengin kanssa tosi isolle keikalle: jos se onnistuu, koko porukka voi siirtyä eläkkeelle. Koska Tupacilla on hyvä strateginen silmä, kokemusta rosvon hommista ja taustat ammattitaitoisesti varmistettu, hän selviää operaatiosta hengissä, jemmaa rahat niin ettei niitä voi löytää, ja onnistuu selviämään oikeudenistunnosta saamatta tuomiota, koska hän on urallaan hankkinut tehokkaan käytännön laintuntemuksen.

Sitä vastoin Shithead-Sam on operaation aikana täysin pallo hukassa, eihän se rillipää rosvoksi kelpaa. Poliisiauton saapuessa paikalle Sam kohottaa hädissään pistooliaan, ja lakien ja asetusten mukaisten oikeuksiensa ja valtuuksiensa puitteissa konstaapeli ampuu suurikaliiperisen luodin keskelle Samin otsaa. Entisen tulevan ydinfyysikon matemaattisesti lahjakkaat aivot lentävät pitkin syrjäkujaa, missä rotat tappelevat niiden jäännöksistä seuraavien parin päivän ajan.

Tupac Fucker sitä vastoin sijoittaa ryöstörahat välikäsien kautta niin viisaasti, että hän nousee korkotuloillaan arvostetuksi suurliikemieheksi, jonka bisnesimperiumia ihailee pääkirjoituksissaan jopa Antti-Pekka Pietilä. Nykyään hän kirjoittaa nimensä Touspacques de la Fouquère ja esiintyy louisianalaisen värillisen kreolisuvun viimeisenä vihantana. Ja täydestä menee.

Abdoollah Moohammad Shabazz taas on päässyt yliopistoon opiskelemaan koripallostipendillä, vaikkei osaa kirjoittaa muuta kuin nimensä ja senkin vain arabialaisilla kirjaimilla. Mutta eipä hätää. Yliopistolla on erilaisia "aloita tyhjästä" -valmennuskursseja, joilla Abdoollah oppii lukemaan ja kirjoittamaan ja voi suorittaa loppuun peruskoulun oppimäärän matematiikassa. Ajan oloon hän lukee itsensä insinööriksi, johon hommaan ei tunnetusti kovin kummoisia älynlahjoja ennenkään ole tarvittu.

Minäkö tässä kerron tarinoita? En todellakaan. Rajattomien mahdollisuuksien Jenkkilässä ovat ennenkin ihmiset koripallotelleet tai painineet itsensä vaikka professoreiksi. Tai rötöstelleet itsensä arvostetuiksi liikemiehiksi. Myös maailmalle vieras luonnontieteilijänörtti on tyyppi, jonka kaikki tunnistamme (rehellisimmät meistä peiliin katsoessaan). Kukin meistä epäsosiaalisista nörteistä tykönänsä miettiköön, miten hänelle olisi käynyt amerikkalaisessa gettokoulussa.

Kysymys kuuluu: kuka oli älykäs, Tupac, Sam vai Shabazz? Meikäläisissä oloissa Sam olisi ollut älykkäin, ja hän oli varmasti kolmikosta ainoa joka pärjäsi älykkyystesteissä. Mustan slummin näkökulmasta sitä vastoin Tupac ja Shabazz olivat ne fiksut kaverit, koska he osasivat soveltaa mahdollisia lahjojaan mustan slummin oloissa arvostetulla ja toimivalla tavalla; Sam taas oli jonninjoutava ääliö, jonka aivot joutivatkin rotanruoaksi. Onko älykäs se, joka osaa soveltaa korkeampaa matematiikkaa ydinfysiikkaan mutta joka ei pärjää mustan slummin oloissa eikä liioin osaa keplotella tietään ulos sieltä? Vai onko älykäs se joka osaa käyttää tehokkaasti hyväkseen tarjolla olevia mahdollisuuksia parantaa asemaansa (ja joka oivaltaa ja tunnistaa, mikä on toimiva mahdollisuus päästä eteenpäin - tätähän Shithead-Sam nimenomaan ei oivaltanut)?

Edellisen jorinan pääpointti on, että älykkyys on liian monitahoinen - liian "humanistinen" - ominaisuus, jotta sitä voitaisiin luotettavasti mitata. Mensan kaltaisten järjestöjen markkinoimat palikkatestit mittaavat tarkalleen yhtä asiaa eli kykyä ratkoa palikkatestejä; ja Mensaan kuuluu ihmisiä, jotka osaavat ratkoa palikkatestejä.

Jos lähdetään siitä, että palikkatestit mittaavat jotain absoluuttista älykkyyttä, johon koehenkilön henkilökohtainen koulutustaso ja hänen mahdolliset ennakkoluulonsa ja ajatusluutumansa eivät vaikuta, ei todellakaan saada mitään kovin relevantteja koetuloksia. Henkilö, joka osaa ratkoa palikkatestejä, ei ole välttämättä kykenevä ratkaisemaan esimerkiksi ihmisten tai asioiden välisiä ristiriitoja, koska hänellä voi olla voimakkaita, emotionaalisluonteisia asenteita, jotka tekevät hänestä puolueellisen tuomarin. Käytännön kannalta nämä asenteet ovat vähintään yhtä suuri osa hänen "älykkyyttään" tai älyttömyyttään kuin hänen mahdollinen kykynsä ratkoa palikkatestejä.

Älykkyysosamäärillään retostavat henkilöt synnyttävät sitä paitsi vaikutelman kaikessa muussa kuin palikkatesteissä epäonnistuneesta ihmisestä, joka tarvitsee noita testejä itsetuntonsa kainalosauvaksi. Usein kyseessä on pahimman sortin laiskuri, joka käyttää "älykkyyttään" lähinnä tekosyynä omalle epäproduktiivisuudelleen ja syyttää kaikkia muita - koululaitosta, yhteiskunnan tasapäistävää sosialismia tai keskinkertaisia jees-miehiä preferoivaa konservatiivista kapitalismia (yliviivaa väärä vaihtoehto) - siitä, että juuri hän, suuri Mensa-nero, ei ole päässyt arvoaan ja nerollisuuttaan vastaavaan maailmanjohtajan virkaan. (Tätä samaa vikaa on niissä "pakkoruotsi"-ynisijöissä, joiden kielitaito rajoittuu huonoon englantiin ja jotka julistavat, että he olisivat varmasti oppineet kiinaa ja japania ja arabiaa ja persiaa, jollei tuota hirveää pakkoruotsia olisi ollut. Just joo.) Vaikka olisi kuinka älykäs, niin sitä, mitä ei osaa, ei osaa, ja sitä, mitä ei tiedä, ei tiedä. Asioiden oppimiseen tarvitaan aina opiskelua, paneutumista ja vaivannäköä, ja esimerkiksi peruskoulussa vaivatta pärjännyt synnynnäisesti älykäs henkilö saattaa juuri tuon kouluvälkkyyden vuoksi oppia laiskottelemaan, jolloin hän ei huonon oppimiskulttuurinsa vuoksi enää selviydykään yhtä hyvin lukiossa tai yliopistossa - siellä hän saattaa hävitä hyvän oppimiskulttuurin omaksuneille opiskelijoille, jotka kompensoivat puuttuvan lahjakkuuden ahkeruudella ja hyvällä työn organisoinnilla.

Sitten kun osaa ja tietää, ei tarvitse enää älykkyystestejä. Sain itse palikkatesteissä aina huimia tuloksia kymmenvuotiaana, kun olin koulukiusattu surkimus ja luokan poikien nyrkkeilysäkki. Siinä vaiheessa kun minulla oli yliopiston antama pahvi siitä, että osaan yhtä ja toista, en vaivautunut enää paneutumaan palikkatesteihin entisessä määrin, joten en niissä juuri pärjännytkään. En usko, että olin aikuistuttuani oleellisesti tyhmistynyt - kyse oli ennen muuta motivaatiosta, tai sen puutteesta.

Jos nyt palataan Tupacin, Killer Daddyn ja Samin maailmaan, niin voidaan perustellusti kysyä, ovatko esimerkiksi Tupacin kyky organisoida tehokkaasti pankkiryöstöjä ja Samin koulufiksuus sama vai eri ominaisuus. Mahdollisesti taustalla on sama perinnöllinen älykkyys. Sen määrää sitten ympäristö ja persoonallisuus, osaako lähtökohtaisesti älykäs henkilö oikeasti hyödyntää älykkyyttään sellaisella tavalla, että se olisi myös yhteisössä ja yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta relevantti. Kyky tunnistaa sellaiset relevantit tavat ja mukautua niihin on oma erillinen kykynsä, joka ei välttämättä ole sama kuin älykkyys, vaan kyse on pikemminkin persoonallisuuden joustavuudesta.

Viime kädessä olen siis yksinkertaistavia "älykkyyden" malleja vastaan siitä syystä, että ne eivät oikeasti anna mitään hirveän oleellista tietoa siitä, pärjääkö koehenkilö oikeasti yhteiskunnassa, tai edes tieteentekijänä. Kanavalla on liikaa kohinaa, jotta geenien viesti kuuluisi. Periytyvä älykkyys antaa ilman muuta lähtökohdan, mutta sen lisäksi asiaan vaikuttaa kulttuuri ja nimenomaan oppimisen kulttuuri.

Ja tähän loppuun toinen sitaatti itseltäni:

Vakavasti puhuen: yksi syy siihen, että ihmisillä ei ole järkevää tekemistä tyhjyytensä täyttämiseen, on se, että koulusta on tehty liian utilitaristinen. Entisaikojen eliittikouluilla, joissa opeteltiin kaikenlaista näennäisesti turhaa, kuten latinaa tai kreikkaa, oli juuri se funktio, että ne valmensivat ihmisiä oppimaan asioita oppimisen itsensä vuoksi. Juutalaisten tavalla opetella kuollut heprean kieli, päntätä Talmudia ja väitellä siitä shulissa huvin vuoksi on pitkälti aivan sama funktio.

Nykykoulussa, siis perus-, opiskellaan asioita yhä enemmän elinkeinoelämän kannalta hyödyllisiin tarpeisiin. Siinä on vain se vika, että silloin kakarat eivät omaksu sitä meemiä, jonka levittämiseen koko juutalaisten talmud-harrastus pohjimmiltaan on tarkoitettu, eli huvin vuoksi ja itsetarkoituksena opiskelemisen ja oppimisen meemiä. Ja ainoastaan sen meemin omaksuneet ihmiset keksivät elämälleen jotain järkevämpää tarkoitusta kuin öyhöttämisen ja möyhöttämisen.

Sisäpiirin vihje irlantilaisen musiikin ystäville

Ulsterin iirinkieliseen lauluperinteeseen pääsee tutustumaan tästä linkistä, jonka joku ystävällinen sielu juuri lähetti GAEILGE-B -sähköpostilistalle. Valitettavasti ohjelmat on pätkitty hieman huonosti, niin että alussa kuuluu usein RTÉ Newsin uutisia ja toisaalta lopusta voi puuttua tavaraa. Ohjelmassa Pádraigín Ní Uallacháinia haastattelee Cathal Póirtéir - molemmat minulle hyvinkin tuttuja nimiä, mutta lukijoilleni varmaankin oudompia. Joka tapauksessa Póirtéir on kansanrunoudentutkija ja Ní Uallacháin laulaja ja Oiriallan alueen kadonneen iirinkielisen lauluperinteen tuntija. Oirialla tarkoittaa suunnilleen sitä seutua, jota brittisotilaat kutsuivat Bandit Countryksi sen hurjan IRA-maineen vuoksi, ts. Armaghin (Ard Mhacha) kreivikunnan eteläosaa. Siellä on sellaisia paikkoja kuin Newry (Iúr Chinn Trá), Crossmaglen (Crois Mhig Lionnáin) ja Cullyhanna (Coilleach Eanach) - ainakin jälkimmäiset kaksi sijaitsevat niin rajan pinnassa ja ovat väestöltään niin katolisia, että esimerkiksi Tim Pat Cooganin mielestä on puhdasta kettuilua (hän ei tosin käyttänyt tätä termiä, vaan puhui gerrymanderingista, jolla tarkoitetaan oikeastaan vaalipiirien rajoilla kikkailemista) jättää ne pohjoispuolelle rajaa. Tästä syystä ne sitten ovatkin olleet niin otollinen kohde IRA:n värväystoiminnalle. Iiriä sielläpäin ei enää aikoihin ole syntyperäisesti puhuttu, mutta laulut ja runot on saatu talteen, ja kuten ohjelmasta ilmenee, niitä voi vielä laulaakin alkukielellään. Póirtéirin ja Ní Uallacháinin kommentaari on kuitenkin englanninkielinen.

Ei tässä sitten muuta, vaikka olisikin ollut mukavaa blogata siitä, miten hiljaa Blogistanin älykkyysosamääräfanaatikot ovat olleet siitä taannoisesta uutisesta, jossa heidän oppi-isänsä julisti suomalaiset ruotsalaisia vähäjärkisemmiksi. Ei ollut vaikeaa havaita, että kyseisen herran käsitykset kansojen suhteellisesta älytasosta heijastivat matemaattisen tarkasti lähinnä imperiumia takaisin haikailevan brittioikeiston rasistisia ennakkoluuloja: suomalaiset oli rankattu ruotsalaisia tyhmemmiksi, koska suomalaisiin liittyy mielikuvia epämääräisestä mongoliudesta ja itäisyydestä; ja se, että irlantilaiset oli julistettu brittejä himmeämmiksi, ei hämmästyttänyt sekään. Asianomainen älykkyysguru edustaa muuten Pohjois-Irlannin protestanttista väestönosaa, mikä kertookin jo kaiken häneltä odotettavista asenteista.

PÄIVITYS: Tervetuloa vain kaikille MV-lehdestä tuleville kävijöille, klikkaustilastoissani näkyy teidän ansiostanne komea loikka. Muistattehan käydä myös blogini pääsivulla. Tai jos ette kehtaa, lukekaa toki tämä klassikko.

Kaikki naiset ovat huoria, kaikki miehet huoran pokia

Olen jo sanonut mielipiteeni prostituutioasiakkuuden kieltävästä laista, eli minusta se on hölmö idea, joka ainoastaan heikentää prostituoitujen asemaa. Susanna Rahkosen blogissa esiintyvät ala-arvoiset, epähumaanit ja epäloogiset miesvihan purkaukset ovat vahvistaneet minua tässä vakaumuksessani. Joku Rahkosen keskustalaista vastustajista on haukkunut häntä sosialistiksi, mutta näkisin itse, että juuri prostituutioasiakkuuden kieltävää lakia on inspiroinut jokin aivan muu kuin sosialismi. Vika on pikemminkin siinä, ettei olla tarpeeksi sosialistisia. Silloin kun sosialismi tai työväenliike joukkoliikkeenä kehittyi, yksi sen merkittävistä sisällöistä oli nähdäkseni työväenluokan omatoiminen pyrkimys osansa parantamiseen, jotta ei tarvittaisi tyytyä herrasluokan hyväätarkoittavien edustajien tarjoamiin almuihin. Noissa almuissa kun on se paha vika, että niitä tarjotaan silloin kun tarjotaan, ja niiden vastaanottaja saattaa esimerkiksi joutua alentumaan erilaisiin nöyryyttäviin anomisseremonioihin ennen kuin apua saa. Sosialismin perusajatuksena oli käsittääkseni alkujaan se, että kenenkään ei tarvitse kohtuuttomasti nöyryyttää itseään elatusta saadakseen, ja että hänellä tulee olla mahdollisuus reilusti vaikuttaa palkkansa suuruuteen ja työrasituksensa kohtuullisuuteen. Ennen kaikkea oleellista oli sen myöntäminen, että työntekijä itse tietää parhaiten, mikä hänelle on hyväksi, ja että hänen tulee voida yhteistyössä muiden samassa asemassa olevien kanssa liittoutua vaatimaan parannuksia.

Seksinostokieltolakia on kuitenkin ajettu läpi yläluokkaisen säälittelyn hengessä. Prostituoitu on aina surkea ja kurja uhri, jota tulee holhota ja jolle ei saa jättää minkäänlaista sananvaltaa omiin asioihinsa. Prostituoitujen oma ammatillinen yhteenliittyminen nähdään uhkana ja prostituoitujen liiton toimintaan aktivoituneet henkilöt demonisoidun seksiteollisuuden käskyläisinä. Eduskunnan hienostorouvat tietävät taas kerran tavallista työläisnaista paremmin, mikä hänelle on hyväksi.

Myös Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Man-listalla prostituutio on puhuttanut. Keskustelua on hallinnut ns. profeministimiesten itkua vääntävä propaganda, jossa toistellaan iskusanoja hyväksikäytöstä ja kansainvälisestä rikollisuudesta. Mieleen tulee se, mitä Arawn taannoin kirjoitti raamattupiirissä vallitsevasta atmosfääristä: siellähän esimerkiksi kaikki yritykset analyyttisesti ymmärtää ei-kristillisten ihmisten maailmaa törmäävät itkuiseen torjuntaan, koska noiden pakanaraasujen mielletään elävän ahdistavan, kouristuksenomaisen taikauskon aiheuttamassa pelossa, näkevän kauhut kaikkialla ja kokevan maailman arvaamattomien mörköjen asuttamana valtakuntana. Parannuksena tähän tilanteeseen esitetään sitten päättäväinen ja kovakourainenkin käännyttäminen ainoaan oikeaan uskontoon, ts. kristinuskoon, ja kaikkia, jotka epäilevät tämän toimenpiteen mielekkyyttä, syytetään kärsivien ja pelkäävien ihmisten jättämisestä ahdistustaan kärsimään.

Sinänsähän huoli pakanoiden hengellisestä hädästä uhkaavan henkimaailman kauhujen edessä on ymmärrettävä ja kristinuskon aatehistorian mukainen. Mutta noiden käännyttäjien olisi sopinut arvostella myös kristinuskon liepeillä loisivia taikauskoisia käsityksiä demonisista henkivalloista, joita itse suoraan sanoen pidän gnostilaisuuteen verrattavana harhaoppina: kuitenkin, kuten esimerkiksi blogista Saastainen huone voimme lukea, jopa teologisesti koulutetut ihmiset kiusaavat rutiininomaisesti nuoria ihmisiä kansoittamalla maailman tällaisilla hirviöillä - ilmeisesti siksi, että se on niin paljon helpompaa kuin heidän innostamisensa mutkikkaisiin eettisiin pohdiskeluihin; ja tunnetusti myös rippileiriä johtavan hengellisen auktoriteetin on helpompi valita Saatanan lavea tie kuin se kivinen polku. Innokkaat uskovaiset nuoret eivät osaa mieltää tällaisilla henkivalloilla operointia samanlaiseksi taikauskoiseksi pelotteluksi kuin se, jolta pakanaparat halutaan pelastaa - eivät halua nähdä sitä paksua parrua omassa silmässään.

Hiukan samanlainen tekopyhyys vaivaa myös tämän kieltolain kannattajia. Ei haluta nähdä prostituutiota osana inhimillisen seksuaalisuuden moninaisuutta, johon kuuluu nautinnon ja onnen lisäksi myös kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta, riistoa ja hyväksikäyttöä. Ei haluta nähdä sitä potentiaalisena osana myös omaa seksuaalisuutta, vaan jopa prostituution seksuaalinen luonne halutaan kieltää ja koko touhu leimata pelkäksi pahojen miesten harjoittamaksi itsetarkoitukselliseksi hyväksikäytöksi ja nöyryyttämiseksi. Koska miehet on feministisessä propagandassa leimattu demonisiksi hirviöiksi, jotka tuhoavat, särkevät ja rääkkäävät pelkästä pahantekemisen ilosta, tämä absurdi asetelma menee täydestä kuin väärä raha ainakin.

Todellisuudessa tietenkin selvän hyväksikäyttävän ihmiskauppaprostituution ja moraalisesti moitteettoman, nautinnon ilosta, rakkaudesta ja/tai lastensaamistarkoituksessa harjoitettavan vapaaehtoisen sukupuolielämän välillä on leveä harmaa vyöhyke. Juuri siitä syystä laki on susi - se toimisi, jos prostituutio olisi oikeasti kvalitatiivisesti erillään legitiimistä seksielämästä, mutta todellisuudessa suuri osa prostituutiosta tapahtuu harmaalla vyöhykkeellä. Niinpä lain vaatijoiden on kovalla äänellä ja usein asiattomin, solvaavin argumentein selitettävä prostituutio legitiimin sukupuolielämän ulkopuolelle. Kaikkein vähiten halutaan myöntää sitä mahdollisuutta, että prostituutiolla koskaan olisi mitään tekemistä oman sukupuolielämän kanssa.

Harmaan vyöhykkeen olemassaolo on kuitenkin ilmeinen. On selvää, että länsimainen äijänrähjä, joka asettuu Bangkokiin nauttimaan paikallisten neitosten tarjoamista iloista, on yksiselitteisesti poka ja turska ja hyväksikäyttäjä. Thaimaassa on oma seksuaalipoliittisten pakolaisten yhteisö, joka ulkopuolisten kuvauksista päätellen kelpaa feministisen propagandan absurdeimpien väitteiden todistukseksi. Kyseisten miesten maailma ja arvot ovat kuitenkin jopa minunlaiseni armottoman antifeministin näkökulmasta jokseenkin surrealistisia luonteeltaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hurrivihaajien, rasistien, uusnatsien, lahkouskovaisten ja äärifeministien arvot: kyseessä on maailmasta tietoisesti erillistynyt, patologinen yhteisö, jota pitäisi verrata mieluummin spurguihin kuin tavallisiin miehiin - suurin ero on, että näillä spurguilla on rahaa.

Kuitenkin kehitysmaihin suuntautuvassa seksiturismissakin on selvästi vähemmän ilmeisiä tapauksia. Monet keskiluokkaisissa, profeminismin kaltaisiin aatteisiin taipuvaisissa maailmanparantajapiireissä liikkuvat miehet harrastavat kehitysmaissa reppuselkäturismia ja vapaaehtoistoimintaa, jonka he tietenkin mieltävät ekologisesti kestäväksi ja oikeudenmukaiseksi. No, minäpä kerron erään tosijutun: yksi niistä latinalaisamerikkalaisista sähköpostikirjekavereistani, jotka ilmoittautuivat avukseni espanjan opiskeluun, oli nicaragualainen tyttö, jolla oli ollut suomalainen, aikuinen "poikaystävä" kun hän oli ollut (varmaan nicaragualaisen suojaikärajankin nojalla) selvästi laittomassa 13-14 vuoden iässä. Tyttö oli selvästi asiasta traumatisoitunut, jopa siinä määrin että hänen kanssaan ei pitemmän päälle jaksanut kirjoitella - hän oli välillä äärimmäisen ystävällinen, välillä hankala ja kiukutteleva, ja hän tietenkin myös teki minulle seksuaalisia ehdotuksia tarkoituksenaan päästä Suomen lihapatojen ääreen. (Koska en oikeastaan pitänyt hänestä, en rohkaissut moiseen. Kolmeakymmentä lähestyvä perulainen kirjeenvaihtotoverini, joka oli selvästi tasapainoinen ja aikuinen ihminen ja sitä paitsi aika huumorintajuinen, oli sitä vastoin jopa vähällä saada minut vakavasti kiinnostumaan, vaikka hänenkin seksijuttunsa olivat hämmentäviä ja rasittavia ja synnyttivät vaikutelman kullankaivajasta, kenties jopa prostituoidusta.) "Poikaystävä" oli ilmeisestikin ollut jonkinlainen vapaaehtoistyöntekijä, joka mielsi touhunsa "romanssiksi", kukaties jopa mystiseksi yhtymiseksi kiehtovaan Nicaraguan maahan. Mitä todennäköisimmin tuollainen mies ei olisi Suomessa ajatellutkaan lapsen tai varhaisteini-ikäisen hyväksikäyttämistä, veikkaanpa että hän oli kova profeministikin. Varmasti hän myös kauhisteli prostituutiota.

Reippaat reppuselkäturistit harrastavat paljon "romansseja" paikallisten naisten kanssa. (Jätetään nyt homoseksuaalit ja heteronaisturistit huomion ulkopuolelle, koska he eivät ole relevantteja pointtini kannalta.) Itse asiassa nämä romanssit ovat silkkaa prostituutiota, mutta on tavallista, ettei reppuselkäturisti miellä niitä sellaisiksi. Luultavasti hänellä on monissa tapauksissa kokonainen new age -paskapuheretoriikan muuri, jonka taakse hän voi piiloutua, jos joku epäilee hänen ostaneen itselleen tytön Takamaastanin tai Boliguayn tyttömarkkinoilta. Ehehei, hänellä oli romanssi, tyttö tuli omasta tahdostaan häntä iskemään, ja jos hän sitten antoikin tytölle rahaa, niin tottahan toki hänen velvollisuutensa rikkaasta länsimaasta tulleena turistina on auttaa köyhän maan köyhää neitoa. On varsin mahdollista, että tällainen mies on seksuaalisesti niin osaava, että hän pystyy tuottamaan neidolle seksuaalista nautintoa. Tai sitten tyttö vain on hyvä feikkaamaan orgasmia. Mutta sehän kuuluu hyvän huoran ammattitaitoon.

On tosiaankin olemassa miehiä, jotka eivät tiedä olevansa huoran pokia. Tai on tilanteita, joita mies - ja kenties nainenkaan? - ei miellä yksiselitteisesti prostituutioksi, mutta joissa raha kuitenkin vaihtaa omistajaa. On prostituoituja, jotka eivät tiedä tai miellä olevansa prostituoituja. Esimerkiksi Pro-tukipistettä käsitelleissä artikkeleissa on useammin kuin kerran mainittu, että sinne ottaa yhteyttä naisia, jotka pitävät itseään erikoistapauksina eivätkä tiedä, kuuluvatko heidän asiansa Pro-tukipisteelle ollenkaan, "en minä nyt oikein tiedä, olenko minä tällä alalla". Kuitenkin asianomainen nainen on saattanut jo parin vuoden ajan toimia hyvinkin ammattimaisesti prostituoituna. Hän vain ei itse koe asiaa niin, koska hänkin on tottunut ajattelemaan, että "prostituoitu" on katuojassa hytisevä narkomaani, jolla ei ole minkäänlaista elämänhallintaa eikä kykyä vaikuttaa asioihinsa. Lisäksi olot, joiden puitteissa hän on ajautunut prostituoiduksi, ovat saattaneet hänen mielestään olla niin henkilökohtaiset ja ainutlaatuiset, ettei niitä voi verrata "oikeiden prostituoitujen" traumaattiseen taustaan.

Tarinan opetus on, että kaikki naiset tosiaan ovat (potentiaalisia) huoria ja kaikki miehet (potentiaalisia) huoran pokia. Minä en oikeastaan ole parempi kuin ne miehet, jotka asioivat huorissa. Esitän asian mielelläni itselleni niin, että olen kieltäytynyt käymästä huorissa jonkin miehisen kunniantunnon takia - OIKEAN MIEHEN on aina saatava ilmaiseksi, tiedättehän. Mutta aivan yhtä hyvin asian voi tulkita niin, että olen ollut liian nynny moiseen. Vastaavasti naislukijani ei pohjimmiltaan ole sen parempi kuin huora, tai ei ainakaan voi väittää, että on jokin näkymätön, ylittämätön ja absoluuttinen linja, joka erottaa hänet huorasta.

Prostituution aiheuttamia ongelmia lievitettäessä pitäisikin lähteä siitä, että kaikki me saatamme joutua prostituoimaan itseämme tai käymään huorissa - että kukaan meistä ei ole maagisella tavalla liian hyvä moiseen. Siksipä kaikkien tulisi tykönänsä miettiä, millaisen lainsäädännön haluaisi olevan voimassa, jos itse olisi huora tai huoran poka.

Luonnollisesti feministit ja profeministit, jotka luulevat olevansa moraalin ainoita omistajia, eivät vaivaudu miettimään asiaa tästä näkökulmasta. He kun eivät taida tuntea sitä vapahtajaa, joka liikkui huorien ja alempitasoisten miesten seurassa.

Jon

Suomalaisen elokuvan festivaali on nyt viikonlopun edellä ja sen aikana ollut meneillään, valitettavasti vanhan äijän jaksaminen ei ole riittänyt kovin innokkaaseen seuraamiseen, vaikka päävieraana on niinkin huomattava suuruus kuin Vesa-Matti Loiri. Alun perin minun piti nähdä Jussi Pussi, mutta kun Maria ei päässyt tulemaan, hankin sen muhkean Spede-kokoelmani jatkeeksi DVD:llä, jotta saatoimme katsoa sen yhdessä. Sen sijaan kävin eilen katsomassa "80-luvun suomalaisen miesahdistuselokuvan" lippulaivan ja kaikkien "nuoren miehen rajujen odysseiojen" äidin, eli Jonin. Jon on Kari Väänäsen näyttelemä öyhöttäjänuorukainen, joka "jäsentymättömän ahdistuksen vallassa" ajautuu ensin kaverinsa kanssa tappeluun pikaruokapaikassa ja hakkaa sen jälkeen tyttöystävänsä. Molemmat teot ovat aiheellisia ja psykologisesti motivoituja ja ymmärrettäviä, myös ja varsinkin tyttöystävän hakkaaminen. Jälki on kuitenkin kummassakin tapauksessa rumaa, joten poliisia pakoon on lähdettävä aina Jäämeren rantaan hakemaan töitä norjalaisesta kalatehtaasta. Siellä elämä sujuu ryypäten ja rällästäen enemmän kuin töitä tehden. Kielenä käytetään uskottavan kankeaa kouluruotsia, johon sekoittuu aivan yhtä uskottavasti yhä enemmän norjaa elokuvan loppua kohti mentäessä.

Jon sai muistaakseni aika ristiriitaiset arvostelut, nuorukaisena lukemissani lehdissä voittopuolisesti kielteiset: siihen aikaan luin elokuvakritiikkejä pääasiassa Suomen Kuvalehdestä, jollen väärin muista. Festivaaliohjelmasta ilmeni, että Jonia oli moitittu liian ohuista naiskuvista, mikä on tietenkin koodi-ilmaus sille, että naiset esitetään uskottavan neuroottisina, rajoittuneina tai tyhminä - sanalla sanoen inhimillisinä ihannoinnin sijasta.

Kyllä Jon nyt kannatti katsoa, mutta silloin kun itse olin tulossa Jonin päähenkilönuorukaisen ikiin, olisin tuskin kyennyt samastumaan häneen. Luultavasti olisin tapani mukaan paheksunut sitä, että elokuvan päähenkilöksi on taas kerran valittu öyhöttäjä ja rällääjä, koska valtakulttuuri odottaa nuorten miesten aina olevan tappeluihin sotkeutuvia öyhöttäjiä ja rällääjiä ja sortaa meitä kilttejä nörttejä. Nykyisin olen jo oppinut suhtautumaan asioihin nyansoidummin ja nähdä Jonin kohtalon yleispätevämpänä kuvauksena nuoren miehen kohtalosta, joka kyllä sopii pitkälti myös nörttimiehiin. Esimerkiksi tyttöystävän kanssa joudutaan riitoihin siksi, että tyttö raahaa Jonin taidenäyttelyyn. Kyseessä on 80-luvun performansseja ja ajan muita naurettavuuksia parodioiva, groteski tilaisuus, jossa "taiteena" esitellään esimerkiksi taidemuseon käytävillä ravaavaa hevosta tai ammeessa nakupellenä istuvaa nuorta pimua. Tyttöystävä ei itse ymmärrä taiteesta paljoakaan (ja kukapa tämäntyyppisestä "taiteesta" ymmärtäisikään), mutta nakupelle neito saa häneenkin eloa: hän ryhtyy tiedustelemaan vaativasti poikaystävältä, haluaisiko tämä olla sukupuoliyhteydessä nakupellen kanssa ja onko tällä paremmat rinnat kuin hänellä. Eli näkyville saadaan muutamin vedoin suomalaisen naisen huono itsetunto: taidenäyttelyyn mennään kun halutaan olla kultturelleja (koska naisen kuuluu olla), mutta siitä ei itse ymmärretä muuta kuin tissit, joista sitten saadaan kelpaamattomuuden ja alemmuuden tunteita. Poikaystävä vakuuttelee ilman muuta, että oma kulta on hänelle haluttavampi kuin joku näytteillä istuva nakupelle (jota tyttöystävä sitä paitsi on vienyt hänet katsomaan), mutta tyttö ei usko. Tietyssä vaiheessa poika sitten korottaa äänensä, jolloin tyttö miltei ilahtuneena alkaa paheksua: "Älä huuda mulle", ja sen jälkeen tulee se vanha kunnon mä-en-ikinä-lähde-minnekään-sun-kanssa-jollet-sä-osaa-käyttäytyä -litania. Lopulta mennään pihalle, ja siellä tyttöystävä saa köniinsä.

Myös pikaruokapaikan pirstominen näyttää nyt psykologisesti mielekkäältä ja motivoidulta kohtaukselta: rähinöintiin ajaudutaan nuorten miesten kaveruussuhteeseen tai nuorten miesten porukan sosiaaliseen dynamiikkaan kuuluvista syistä, ja yhteiskunnan ainoa suhtautumistapa tähän on nähdä nuoret miehet poliisin hoidettavana ongelmana. Kukaan ei pohjimmiltaan odotakaan nuorten miesten tekevän muuta kuin rähinöivän ja öyhöttävän. Jon ei ilmeisestikään viihdy ryyppäävän retkun roolissaan, ja on hänellä jonkinlainen moraalikin: Norjassa hänen tyttöystävänsä (luonnollisesti hänellä piisaa lohduttajanaisia, onhan hän jännittävä ja viriili öyhöttäjä) vuokraemäntä hakkaa lastaan, mistä Jon on aidosti järkyttynyt ja suutahtaakin emännälle kerran avoimesti. Ongelma on se, että se on tasan ainoa rooli, mikä hänelle, tai nuorelle miehelle, on tarjolla.

Loirin esittämä Öljys-Heikki on kehittänyt taiteeksi rahan pummaamisen norjalaisilta kaljaan. Kaljaa elokuvassa juodaankin lahjakkaasti, ja Loiri kertoi näytännön edellä, että viikkoja kestäneiden Jäämeri-kuvausten aikana koko elokuvaseurue ravitsi itseään mainitulla jalolla juomalla varsin reippaasti siitä yksinkertaisesta syystä, että sponsorina toimi paikallinen panimo. Luultavasti ainakin kännäämis- ja spurguilukohtaukset onnistuivat tämän takia erinomaisesti - niissä on varsin autenttinen ja uskottava meininki, mutta niitä olisi elokuvan kärsimättä voinut olla hieman vähemmän. Siinä vaiheessa kun norjalaiset sotilaat heittävät jo neljättä kertaa Jonia, Öljystä ja näiden kännärikavereita ulos sotilasalueelta, jossa heidän lempikännäilypaikkansa, vanhan Hvalen-nimisen troolarin irtohytti, sijaitsee, katsoja alkaa jo pikkuhiljaa tympääntyä, vaikka vitsi ensimmäisellä kerralla olikin oikeasti aika hyvä.

Tietyssä vaiheessa Jon raivostuu Öljys-Heikille ja karjaisee, ettei hän jatkuvasti halua ryypätä kaljaa ja että hän haluaa mennä töihin. Tämä jää pitkälti samanlaiseksi irtonaiseksi vastuullisuuden osoitukseksi kuin ärähdys lastaan hakkaavalle äidille. Lapsen isä ymmärtää ärähdyksen psykologisesti oikein, eli merkiksi Jonin miehistymisestä ja aikuistumisesta. Hän pitää Jonille mies miehelle -puhuttelun, jossa hän toisaalta lupaa Jonille tukea työnhaussa, mutta toisaalta haluaa pojan pysyvän hiljaa siitä, että äiti hakkaa lasta. - Sanoma on se, että nuoren miehen hyvyys ei muuta maailmaa (äiti saa edelleen lyödä lastaan) ja että nuoren miehen osoittamaa vastuullisuutta ja moraalisuutta ei arvosteta, paitsi ehkä jonkinlaisena pääsylippuna kunnon ihmisten luokkaan. Tämä on mielestäni aika osuva oivallus. Tässä kohdassa tulee myös näkyviin öyhöttäjä-Jonin ja kilttien nörttipoikien perimmäinen kohtalonyhteys tässä kulttuurissa elävinä nuorina miehinä. Luulenpa, että Lord Boredom on samaa mieltä kanssani. Moraalinen käyttäytyminen on yksinkertaisesti jotain sellaista, mitä nuorelta mieheltä ei odoteta. Moraalinen nuori mies on kuin yksisilmäinen sokeiden valtakunnassa - ei todellakaan kuningas, vaan pelottava friikki.

"Moraalisuudella" tarkoitan siis itsenäistä moraalisuutta, en todellakaan sellaista teeskentelyä, joka ilmenee naisvaltaisiin hyvyydelläpröystäily- ja oikeassaolotilaisuuksiin menemisenä. On täysin normaalia, että miehet menevät niihin moraalisuudella pröystäilläkseen ja inuakseen siinä sivussa pillua; ja naiset joko oikeasti ovat niin tyhmiä, että menevät tähän halpaan, tai sitten niin pelinaisia, että ymmärtävät yskän. Noissa tilaisuuksissakin luonnollisesti ATM on ATM ja YTM on YTM, sillä ne, jotka niihin menevät oikeasti aitoa solidaarisuuttaan ja nuoren miehen idealismiaan demonstroidakseen, jäävät niissäkin pillua vaille aivan kuten kaikkialla muuallakin, missä tätä hyödykettä on liikenteessä.

Vatikaani ärähti

Sen jälkeen kun kommunismi romahti, poliittinen katolisuus on Puolassa mellastanut jokseenkin hillittömästi, mutta kaikella tuntuu olevan rajansa. Redemptoristipappi - onkohan tälle parempaa suomalaista termiä, kun en ole törmännyt sanaan "redemptoristi" koskaan missään suomenkielisessä yhteydessä? - isä Tadeusz Rydzykin johtama radioasema Radio Maryja on tainnut joutua hankaluuksiin: Józef Kowalczyk, paavin nuntius Puolassa, on antanut kyseiselle radioasemalle julkisen varoituksen sen poliittisen toiminnan johdosta. Samalla hän on kehottanut Puolan piispainkokousta "ratkaisemaan lopultakin" Radio Maryjan aiheuttamat ongelmat.

Radio Maryja kuului nykyisen päähallituspuolueen, Prawo i Sprawiedliwośćin ("Laki ja oikeus"), tärkeimpiin tukijoihin vaalien aikana. Sen ansiosta PiS onnistui haalimaan itselleen öyhökatolisten äänet, jotka aiemmin ilmeisestikin jakautuivat useille eri öyhöporukoille ennen kuin PiS tuli maisemiin. 90-luvun alkupuolella sitä vaalikarjaa koki paimentaa omiin aitauksiinsa Stefan Niesiołowskin Zjednoczenie Chrześcijańsko-Narodowe (ZChN), Kristillis-kansallinen yhteenliittymä. Niesiołowski oli lehdissä julkaistuista kannanotoistaan ja kirjoituksistaan päätellen sellainen kärisevä äijän rähjä, että luulin häntä hyvin vanhaksi mieheksi ja oletin hänen sittemmin jo kuolleen vanhuuteen, mutta itse asiassa hän on syntynyt vuonna 1944, eli on vasta äskettäin päässyt kuudenkymmenen ikiin. Silloin kun seurailin tarkemmin Puolan politiikkaa, hän oli viidenkymmenen korvilla. Puolan nykyisestä suuntauksesta kertonee jotain se, että Niesiołowski ei ole PiSin jäsen, vaan toimii maltillisempien kristillisdemokraattien Platforma Obywatelska -puolueessa.

Radio Maryja on tullut surullisen kuuluisaksi homovihan levittäjänä - esimerkiksi homoihin kohdistuvilla väkivallanteoilla on nykyään käytännössä hallituksen tuki Puolassa - mutta sen lisäksi se on ankaran antisemitistinen. Koska Puolassa ei nykyään ole kuin kourallinen juutalaisia, Radio Maryjan antisemitismissä on ennen kaikkea kyse poliittisten vastustajien - olivat nämä juutalaisia tai eivät - leimaamisesta maan edulle vieraiden voimien edustajiksi. Asemaa ovat kritisoineet mm. Varsovan gettokapinan viimeinen eloonjäänyt osanottaja Marek Edelman ja jesuiitoista vuonna 2005 eronnut teologi ja historioitsija Stanisław Obirek, joka on rohjennut aiemmin mm. kritisoida uskovien tapaa palvoa Johannes Paavalia epäjumalana. Edelmanin mukaan aseman antisemitistinen julistus on samalla tasolla Der Stürmerin kanssa.

Isä Tadeusz Rydzyk johtaa Radio Maryjan ohella kokonaista mediakonsernia, johon kuuluu oma televisiokanava (Telewizja Trwam eli "Kestän" tai "Jatkan") ja oma lehti, Nasz Dziennik eli "Meidän lehtemme". Hänellä on myös oma kaaderikoulu, Yhteiskunnallisen kulttuurin ja mediakulttuurin korkeakoulu. Näitä laitoksia johdetaan Lux Veritatis- eli Totuuden valo -säätiön välityksellä. Mistään Berlusconista ei kuitenkaan voida puhua, sillä vaikka isä Tadeusz on tärkeä mediavaikuttaja, hän keskittyy omaan kohderyhmäänsä eli kiihkokatolisiin ikäihmisiin. Nuoria kuuntelijoita hänen radiollaan tuskin on samassa määrin.

Joka tapauksessa isä Tadeusz on katolisen kirkon pappi, ja häntä sitoo viime kädessä kirkkokuri. Nuntiuksen kirjeen sävy oli Polityka-lehden kommentaattori Adam Szostkiewiczin mukaan niin jyrkkä, että moista ei ole puolalaisessa kirkollisessa elämässä aikaisemmin juurikaan koettu, ja piispoilla ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin tarttua asiaan. Nuntius on patistellut heitä toimiin jo aikaisemmin, mutta ilmeisesti ketään ei ole huvittanut lykätä käsiään tähän törkykasaan.

Kuten arvata saattaa, isä Tadeuszin käsikassaroina toimii useita kääntymyksen tehneitä entisiä kommunisteja, jotka aikaisemmin saarnasivat proletariaatin diktatuurin ihanuudesta ja Neuvostoliiton suurenmoisuudesta. Antisemitismiä he lienevät julistaneet jo ennen vanhaan, joten toimenkuva ei pohjimmiltaan ole hirveästi muuttunut. Juutalaisuudesta he ovat epäilleet jopa Antoni Macierewiczia, toisinajattelijataustaista katolista oikeistopoliitikkoa ja yhdenaikaista Kristillis-kansallisen yhteenliittymän isoa kihoa. Tämä siksi, että kommunismin aikana Macierewicz toimi yhteistyössä Puolan nykyisessä poliittisessa kartassa sekulaareiksi vasemmistolaisiksi luokiteltavien silloisten toisinajattelijoiden Adam Michnikin ja Jacek Kurońin kanssa. Puolalainen sanoisi, että tilanne on kuin Sławomir Mrożekin novelleista: entiset kommunistit syyttelevät entistä toisinajattelijaa liiasta vasemmistolaisuudesta. Mutta olihan muistaakseni itse Hitlerkin sitä mieltä, että kommunistista saa aina hyvän natsin, kun taas kaikenlaiset sosiaali- ja muut demokraatit pitää panna leiriin ja kaasuun, koska sellaisista ei kuitenkaan tule kunnon hammaspyöriä totalitarismin koneistoon. - Macierewicz itse ei ollut asiasta pahoillaan, koska hänen näkökulmastaan Radio Maryja kuitenkin edustaa meikäläisiä.

Yksi isä Tadeuszin uskollisimmista avustajista on Edward Prus, joka neuvostoaikoina pelotteli puolalaisia fasistisen ukrainalaisen nationalismin uhalla. Prusia on useaan otteeseen julkisesti syytetty KGB:n ja Puolan kommunismin aikaisen tiedustelupalvelun agentiksi; ainakin hänen ukrainalaiskirjoituksensa olivat ilmeisestikin KGB:n propagandaa, katsoo Bohdan Osaczuk, puolalais-ukrainalaista yhteistyötä kannattava valtiotieteilijä. Nykyään Prus on puolestaan julistanut ihannoivansa "pannationalismia" ja "antikommunisteja ja uusfasisteja", jotka ovat hänen mielestään kommunisminvastaisen taistelun sankareita ja joiden ansioksi hän lukee kapitalistisen järjestelmän palauttamisen entiseen neuvostoblokkiin. Itse asiassa hänellä taitaa olla edelleenkin ystäviä Venäjällä, koska hänen nykyiset juttunsa vaikuttavat puolalaiselta versiolta duginilaisesta kansallisbolševismista.

Pitemmittä puheitta...

Minua ei kovin usein hävetä olla suomalainen. Mutta joskus sitä tekee mieli vajota maan alle. Katsokaa tätä linkkiä, jos ruoansulatuksenne kestää.

Veikkaan, että Perkolan Tommia tämä ei hämmästytä pätkääkään: hän on tunnetusti sitä mieltä, että mikä tahansa nykyajan ammattimuusikkobändi pesee heti kättelyssä kaiken, mitä 70-luvulla on tehty. Hämmentävämpää on huomata hänen olleen oikeassa jopa naiskauneuden kehityksen suhteen. Tosin joka aikakauden kauneuskäsityksiin vaikuttavat ajan tavat trimmata ja customoida nuoria tyttöjä: 70-luvun missi ei näytä meidän silmissämme kaunottarelta, koska häntä ei ole puleerattu eikä koristeltu nykyaikaiseen tapaan.

Taas kerran lukupäiväkirjasta

Se henkilökuvakokoelma Daoine Dathúla an Iarthair on sitten melkein luettu. Iirinkielinen Irlanti tuntuu olevan täynnä merkillisiä kylähulluja, joita kukaan ei takuulla keksisi omasta päästään, mutta aivan erityisesti minulle jäi mieleen yksinkertainen maalaismies, joka arvosti hyvin paljon kaikkia vankilassa istuneita. Irlannin historiassa syyttömiä, nälkäänsä varastaneita ja kansan ihailemia kapinallisia on tunnetusti vainottu niin kauan, että vankilassa istumista ei pidetä minään varsinaisena häpeänä. Irlanninenglannissa esiintyy kummallinen sanonta felons for our land, raskaita rikollisia isänmaamme tähden, jolla tarkoitetaan isänmaallisista syistä brittivankiloissa istunutta henkilöä. Näytelmässään An Giall, josta on olemassa myös englanninkielinen, music hall -farssiksi työstetty versio The Hostage, Breandán Ó Beacháin irvaili sijoittamalla salaisen IRA-tukikohtansa dublinilaiseen bordelliin. Bordellia... ei kun salaista tukikohtaa johtaa vanhuudenhöperö IRA-veteraani nimeltä Mösjöö, ja bordellissa majailee kantakundeina eriasteisia rosmoja. Kun eräs heistä joutuu vankilaan, Mösjöö julistaa, että hän kärsii rangaistusta isänmaan edestä, vaikka hän on todellisuudessa lusimassa tuomiota jostain ihan tavallisena kunnon rikollisena. ("Tavallisella kunnon rikollisella", ordinary decent criminal, ainakin Pohjois-Irlannin lainvalvojien slangissa tarkoitetaan henkilöä, jonka rikos ei liity terroristitoimintaan, vaan on jotain ihan tavallista omaisuus- tai henkirikollisuutta, esim. selvä varkaus tai kuolemaan johtanut kännipäissä käyty käsirysy. Tosin esimerkiksi huumekaupan puolella puolisotilaalliset ryhmät valvoivat ja valvovat varmaan vieläkin sitä, kuka missäkin saa tajusteita myydä. Väärässä paikassa hasista kaupanneet saivat perinteikkään luodin polvilumpioonsa.)

Daoine Dathúla an Iarthair siis kertoi tällaisesta naiivihkosta maalaismiehestä, joka arvosti sankareina kaikkia vankilan käyneitä miehiä. Hän koetti päästä mukaan paikallisten IRA-miesten rientoihin, muttei häntä pidetty riittävän älykkäänä. Vankilaan hänkin kuitenkin halusi ihailemiensa vapaustaistelijoiden tapaan, joten hän päätti syyllistyä rikokseen. Hän teki sitten pari tuhopolttoa, jotka tunnusti, mutta ensimmäisellä kerralla todisteet eivät riittäneet, ja mies vapautettiin. Toinen tuhopoltto onnistui paremmin, ja ukkeli pääsi Mountjoyn vankilaan lusimaan. Vuoden vankilakeikka oli hänelle lähinnä loma, ja hyvänahkaisena, mukavana irlantilaismiehenä hän tietenkin ystävystyi niin vartijoiden kuin muidenkin vankien kanssa. Vankilasta päästyään hän oli sitten mielestään oikea isänmaallinen urho - pohjalaisittain sanottaisiin kai, että hänestä oli tullut oikea "rautafanki" - ja hän piti jatkuvasti pilkkanaan paikkakunnan IRA-miehiä, jotka eivät olleet edes vankilassa istuneet, kuten hän.

Näin siis ennen vanhaan idyllisessä Irlannissa, kun kaikki puhuivat iiriä ja elämä oli muutenkin rennompaa.

Komentoorat, jälkisatoa

Puhutaan nyt vielä komentoorista. Kunniaylikomentoora kirjoitteli omassa päiväkirjassaan seuraavanlaisia:

Joillakin menee joskus äiti- tai isäsuhde vituralleen. Siitä seuraa tietty kaikenlaista. Esimerkiksi sellaista, että neljääkymmentä käyvät akateemisen koulutuksen saaneet miehet puhuvat kuin räkänokkakakarat anaalivaiheen ja uhmaiän kukkuloilla.

Keksi nyt jo jotain uutta. Äiti- ja isäsuhteeseen vetoaminen on jo poissa muodista, sitä paitsi feministitkin ovat käsittääkseni aktiivisesti osallistuneet Freudin jalustaltakaatamiseen. Tuo räkänokkakakaroihin rinnastaminenkin olisi myös moraalisesti rahtusen oikeutetumpaa sellaiselta ihmiseltä, joka itse olisi osoittanut joskus jotain viitteellisiä merkkejä kyvystä asialliseen keskusteluun ja kypsyyteen. Ei siksi että komentooria moraali koskaan kiinnostaisikaan, paitsi muiden moraali. Tässä(kin) suhteessa feministikomentoorat ovat täysin vanhojen hyvien vanhoillisten komentooratanttojen kaltaisia.

He selittävät jänisräikkäänsä pyöritellen, että feminismiin kuuluu olennaisena osana raiskaussyytteiden keksiminen tai että feminismi taistelee sen puolesta, että raskaana olevilla on oikeus vetää crackia naamariin.

Juu eihän kukaan feministi koskaan ole leimannut miehiä järjestään raiskaajiksi, kukaan feministi ei ole koskaan vaatinut miehille rangaistusta tekaistuista raiskauksista eikä kukaan feministi varsinkaan ole koskaan polttanut tupakkaa saati juonut viinaa. Feministit ovat aina olleet sillä kannalla, että on parempi vapauttaa syyllinen kuin tuomita syytön raiskauksesta, ja feministit ovat aina olleet tytöille hyvinä esikuvina terveissä ja päihteettömissä elämäntavoissa, eikä siteeraamani ylikomentoorakaan ole ikinä viinaan koskenut saati tupakkaa poltellut. Näinhän se tietysti on, kun teidän ylhäisyytenne niin väittää. Ja nimimerkki Isosiskohan on tunnetusti ollut hyvin ilahtunut siitä, että Raha-automaattiyhdistyksen kampanjassa on puututtu naistenkin alkoholiongelmaan.

Heidän mielestään naisissa ylipäätään on vikaa, ja feministi on tavallaan äärinainen, jolla on myös extreme-kokoiset naislajityypin heikkoudet.

Aleksandr Solženitsyn joutui Vankileirien saariston julkaistuaan sellaisten väitteiden kohteeksi, että hänen kirjansa "asettaa yhtäläisyysmerkin fasistimurhaajien ja tavallisen neuvostoihmisen välille". Solženitsyn vastasi tähän - muistista siteeraten: Pieni korjaus. Fasistimurhaajien ja Tšeka-NKVD-MGB-KGB-murhaajien välille - kyllä, niin asetan. Kun taas propagandisti vetää siihen samaan lokaan kaikki 'tavalliset neuvostoihmiset', jotta meidän murhaajiemme olisi helpompi piiloutua heidän joukkoonsa. Aivan samalla lailla kiihkofeministien on helppo piiloutua muiden naisten joukkoon ja taakse, niin kauan kuin nämä muut naiset eivät karkota kiihkofeministejä joukostaan ja sanoudu heistä irti.

No, tällainen mies kuitenkin löytää itselleen yleensä naisen ja työn (itse asiassa se todistaa vähän sen puolesta, että me naiset valitsemme toisinaan toooooodella kusipäisiä miehiä itsellemme)

Juu, hienoa että markkina-arvoteoria on hyväksytty sielläkin päin ja että naisia saa hänenkin mielestään sitä varmemmin, mitä kusipäisempi on. Tätähän me Henkan ja kumppanien kanssa olemme inttäneet siitä asti kun Suomeen perustettiin Blogistan.

Ehkä jokaisen meistä pitäisi joskus miettiä, mitä totuuksia hakkaamme fundamentalisteina toisten päihin.

Niin varmasti pitäisikin. Mikset sinä koskaan ole yrittänyt?

No, se siitä.

Ystävällinen lukija Erastotenes Aleksandrialainen (saatan erehtyä, mutta eikö nimen oikea muoto ollutkaan Eratostenes?) kommentoi edellistäni sikäli perusteellisesti, että lienen velvoitettu vastaamaan hänelle perusteellisesti.

Hyvä ja maltillinen kirjoitus Panulta. Haluaisin kuitenkin esittää moitteen taktiikasta: Olisi parempi, jos sanoisit olevasi feministi, sillä a on hyvin voisit sellaisesta käydä. Nyt olet feministeille mallivihollinen, joka räksyttää aidan takaa ja jota on helppo joukolla lyödä. Jos kutsuisit itseäsi feministiksi ja ainoastaan moittisit matriarkaattia, joka nyt patriarkaatin tultua lyödyksi, on ottanut sen paikan, olisi sinulla enemmän vaikutusta.

Valitettavasti tuo ei ole kovin hyvä idea, ja suoraan sanoen sitä on jo kokeiltu käytännössä. Kokeilusta on seurannut reaktioita, jotka ovat olleet huomattavasti esimerkiksi tämän blogin herättämiä raivokohtauksia ankarampia. Feministejä ei ole vuosikausiin voinut arvostella, koska pienikin kyseenalaistaminen on johtanut raivokkaisiin ja asiattomiin reaktioihin.

Veli Erastotenes ei ymmärrä alkuunkaan totalitaaristen liikkeiden todellisuutta. Niiden pahin vihollinen ei ole koskaan se avoin ja selkeä vihollinen, joka hyökkää pahki. Pahin vihollinen on nimenomaan se, joka katsoo olevansa samaa väkeä, ajavansa samaa asiaa, mutta ei ole totalitaristi. Kommunistien pahin vihollinen oli kolmikymmenluvun Saksassa nimenomaan sosiaalidemokraatti, joka antoi ymmärtää, että oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan olisi päästävissä antamatta kaikkea valtaa kommunisteille. Hyvä vihollinen oli porvari, koska hänen vihamielisyytensä oli odotettavissa ja oikeaa.

Minä olen pari kertaa jo idealistisina profeministiaikoinani yrittänyt arvostella feministejä ikään kuin uusvasemmistolaisen alakulttuurin sisäisestä näkökulmasta. Se raivoisa ja halveksuva reaktio, jonka siitä hyvästä sain niskaani, oli niin pelottava, että mieluummin siirryn kokonaan kyseisen alakulttuurin ulkopuolelle ja hyökkään feministejä vastaan ulkoapäin. Jos yrittäisin arvostella jotain sisältäpäin, henkihän siinä olisi vaarassa. Ei pidä kuvitella voivansa ylipuhua natseja, stalinisteja eikä muitakaan murhaajia pois hulluudestaan toimimalla heidän liikkeensä sisäisenä oppositiona, koska se on ehdottomasti maailman vaarallisin posti: siinä uhkaavat sekä liikkeen sisäiset puhdistukset - "pitkien puukkojen yö" - että liikkeen fanaattiset vastustajat. Ei kannata olla Buharin eikä Ernst Röhm.


Sinä olet feministi, jos sillä tarkoitetaan tasa-arvon ja ihmisyyden ideaalien puolustamista. Jos me päätämme määritellä sanan noin, sitä vastaan on vaikea käydä. Tämän jälkeen sinun mielipiteistäsi tulee eräs feminismin suuntaus etkä karkoita mahdollisia feministilukijoitasi välittömästi puolustusreaktion taakse.

Hah hah hah hah hah. En karkoita mahdollisia feministilukijoitani puolustusreaktion taakse, vaan saan heidät oveni taakse kyttäämään. Feministit ovat olemuksellisesti ja määritelmällisesti ennen muuta demokratiaa vihaavia vallanhimoisia roistoja, ja mitään he eivät vihaa niin paljon kuin sitä, että joku sanoo olevansa feministi, muttei alistu komentoorien totalitaariseen valtaan. Kapina omassa liikkeessä on totalitaariselle sortajalle, Stalinille, aina se suurin ja pelottavin vaara, ja siksi omaa liikettä pitää säännöllisesti puhdistaa toista mieltä olevista.

Minä olen juuri sellainen, joka on puhdistettu pihalle profeminismistä. Onneksi ei keskitysleirille, koska ihan vielä komentoorat eivät kontrolloi yhteiskuntaa. Mutta älkää hetkeäkään kuvitelko, että feministit eivät kykenisi murhatekoihin, totalitaristisen diktatuurin pystyttämiseen, kaasukammioiden rakentamiseen ja muihin vastaaviin tekoihin.

Luonnollisesti he ilkkuvat, että kylläpä miehet nyt pelkäävät, kun tällaisia piruja rupeavat maalaamaan seinille. Mutta tosiasia on, että totalitaaristen valtioiden hirmuteot syntyvät siitä, kun valtion ottaa haltuunsa tiiviisti keskinäisellä toverikurilla koossa pysyvä porukka, joka on toisilleen uskollisempi kuin oikeusvaltiolle, isänmaalle ja demokratialle. Vuonna 1915 Turkissa määräsivät asioista ittihadistit (nuorturkkilaiset). Vahakn Dadrian siteeraa artikkelissaan The Comparative Perspective of the Armenian and Jewish Cases of Genocide: A Sociohistorical Perspective armenialaisten kansanmurhaa organisoinutta turkkilaista majuria, joka sanoi: "Jos [ittihadisti]puolue käskee minua tappamaan isäni, en epäröi hetkeäkään." Dadrian lisää siihen, että toisin kuin valtiollinen auktoriteetti, tällainen epämuodollinen auktoriteetti on täysin vastuun ja tilivelvollisuuden ulkopuolella, joten sen nimissä hirmuteot onnistuvat varsin vaivattomasti. No, eikö feminismi muka ole tiiviin toverikurin koossapitämä yhteisö? Esimerkiksi täällä Blogistanissa yksikään nainen, ainakaan tunnustautunut feministi, ei juuri koskaan omasta aloitteestaan tuomitse feministikomentoorien törkeyksiä, vaan pikemminkin ymmärtää ja silittää myötäkarvaan komentooria täysin riippumatta siitä, miten alhaisia törkeyksiä siitä suunnasta lentäisikin. Suurinta osaa Blogistanin naisista komentoorat vievät kuin pässiä liekanarussa.

Muuten, feminismillä ei tietenkään tarkoiteta tasa-arvon ja ihmisyyden ideaalien puolustamista. Feminismillä tarkoitetaan vallanhimoa, valehtelua ja fasistoidia epäinhimillisyyttä. Jos feminismi puolustaa tasa-arvon ja ihmisyyden ideaaleja, niin Hitler oli partiopoika ja Kuropatyyn ei ole haudattu ainoatakaan niskalaukauksella ammuttua.

Toisaalta jotenkin epäilen, ettei sinua edes haluta saada kannattajia. Mieluummin nautit vihollisista, joita vastaan voit terävällä kynälläsi. Luonteesi on sen verran aristokraattinen, että nauit ollessasi yksin alhaisen rahvaan yläpuolella.

Ei tuokaan ihan väärään osu, mutta kyllä minä olen aidosti peloissani, huolissani ja vihoissani siitä, mitä feministit tekevät tälle yhteiskunnalle. Feministeistä mieleeni tulevat lähinnä Sawney Beanin klaani ja Mario Vargas Llosan romaanissaan Andien mies kuvaamat Loistavan Polun partisaanit, jotka murhaavat kaikki äärimmäisen julmalla tavalla ja joiden kanssa ei voi väitellä, koska heillä on teoria, joka todistaa syyttömät syyllisiksi ja kieltää kaiken inhimillisen kohtaamisen heidän kanssaan, jotta heidät olisi sitten helpompi surmata. Feministien kanssa on jatkuvasti tilanteessa, jossa kommunikaatio on mahdotonta, koska toisella osapuolella on hallussaan lopullinen totuus ja edistyksellinen teoria, jolla arvostelijan mielipiteet selitetään immanentisti vääriksi, hairahtuneiksi, mielisairaiksi ja "huonon äitisuhteen" aiheuttamiksi. Tällaisessa tilanteessa, kun ollaan eri maailmoissa, jäljelle ei todellakaan jää mitään muita vaihtoehtoja kuin täydellinen eristä(yty)minen tai väkivaltainen yhteenotto.

Sana "emansipaatio" on muuten mielenkiintoinen. Antiikin Roomassa perheenpää käytti kaikkiin omaisiinsa, palvelijoihinsa ja orjiinsa ehdotonta valtaa. Emansipaatio oli toiseksi kovin rangaistus, jonka hän saattoi antaa pojalleen. (Kovin oli kuolemantuomio.) Emansipaatiossa poika vapautettiin perheenpään vallasta. Riippui täysin siitä, miten paljon poika sai mukaansa omaisuutta, oliko emansipaatio lahja vai rangaistus. Isä saattoi ajaa poikansa alastomana ulos.

Onkin sopivaa, että feministit haluavat emansipoida rakastettusi. Mikä olisikaan sen mukavampaa kuin viedä heitä vastaan kapinoivalta rakkaiden tuki ja turva. Tätähän emansipaatio alunperin tarkoittaa.

Ja sitä se tarkoittaa feministien sanastossa edelleenkin. Ketä se hämmästyttää?

Umarł Stanisław Lem!

Stanisław Lem on nyt sitten kuollut. Lisää kirjoitan pidettyäni hiljaisen hetken ja tutustuttuani puolalaiseen nettitarjontaan.

Kun mietin, mikä Lem oli ensimmäiseni, se taisi olla tuo Solaris. Aloitin scifin lukemisen noin kaksitoistavuotiaana, samoihin aikoihin kun aloin oikeasti kiinnostua luonnontieteistä ja erityisesti kemiasta. Ala-asteella olin hyvä matematiikassa, mutta luonnontieteelliset aineet, joita siellä tunnetusti oli vähänlaisesti - tärkeimpinä biologia ja maantieto, joita tunnetusti opetettiin samoilla tunneilla - eivät napanneet. Kyllähän minä niistä yhdeksikköjä sain, mutta nykyään nimenomaan geologisen yleissivistykseni ohuutta pahoittelen kovastikin.

Luin silloin aika paljon sellaisia scifikirjoja, jotka menivät selvästi pikkupojalta yli hilseen. Itse asiassa scifillä oli aika paljon osuutta siihen, että opin lukemaan sellaisiakin kirjoja, joita suureksi osaksi en käsittänyt, ja mielsin sen täysin normaaliksi toiminnaksi. Solaris kuului ehdottomasti siihen osastoon. Myös Tarkovskin elokuvan taisin nähdä televisiosta aika nuorena. En itse asiassa ole aivan varma siitä, näinkö sen jopa ennen kuin luin itse kirjan.

Tuntuu merkilliseltä ajatella, että Lemin tuotannosta on merkittäviä osia vielä suomentamatta. Jo silloin ennen vanhaan hänen teoksensa eivät tuntuneet loppuvan koskaan: Solariksen jälkeen tuli Nuha - joka muuten on myös ensimmäisiä puolaksi koskaan lukemiani kirjoja, minulla on jossain oikein nätti taskupainos Katarista, jossa on hyvin onnistunut, abstrakti, mutta epämääräisesti "tulevaisuuteen" viittaava kansi. - Kyllä vain, "nuha" on puolaksi katar, ja se on sama sana kuin "katarri". (Katarri taas on puolaksi nieżyt, jos joku ihmettelee.) - Aika varhaisessa vaiheessa taisin lukea myös "Paluun tähdistä" (Powrót z gwiazd), joka on jotenkin jäänyt sivuun sen jälkeen, vaikka noin viisitoistavuotiaana se oli yksi lempikirjojani. Nyt en muista siitä muuta kuin sen, että päähenkilö oli palannut ilmeisesti relativistisella nopeudella tekemänsä avaruusmatkan jälkeen Maahan, jota hän tuskin tunnisti entisekseen, koska se tietysti oli hänen näkökulmastaan kaukaisen tulevaisuuden Maa. Taisi hän onnistua jonkinlaisen rakkaussuhteenkin väsäämisessä. Vieraantuneisuus oli samaa luokkaa kuin "Futurologisessa kongressissa" (jonka nimi on puolaksi tietenkin Kongres futurologiczny) - siinä tosin tulevaisuuteen eksynyt mies pelastetaan takaisin nykypäivään kertomalla, että hänen monikerroksinen utopia-dystopiavisionsa onkin vain kongressiväen niskaan tippuneiden hallusinogeenien aikaansaannosta.

Olin varmaankin tuohon aikaan yläasteikäinen. Muistan lukeneeni Kongressin samoihin aikoihin kun harrastin yliopistotason kemiankirjojen lukemista ja pääni meni sekaisin aminohappojen nimistä. (Kunnon hc-nörtti kauan ennen kuin nörttiys tuli muotiin!!) Lemin teoksille tyypillinen vieraantuneisuuden ilmapiiri kai vetosi sosiaalisesti hyljeksittyyn nuoreen poikaan. Kaikki Lemin päähenkilöt ovat jotenkin hukassa omassa ajassaan, tai siinä ajassa johon ovat joutuneet. Nuhan kertojaminä, amerikkalainen astronautti, on ahdistunut siitä, että moraaliarvot muuttuvat koko ajan, seksuaalisuus jyrää alleen kaiken ja esimerkiksi kansalaisaktivismilla on yhä groteskimpia päämääriä. Futurologisessa kongressissa, josta muuten tulee epämääräisesti mieleen Ruusujen aika -elokuva, koko maailma on hallusinaatiota hallusinaation päällä. - Kuulemma Lemin aiempaan tuotantoon kuuluva teos Śledztwo ("Rikostutkinta") oli Nuhan edeltäjä; Nuha on siitä edelleen kehitetty versio. - Isännän ääni, Głos Pana, oli toinen aikoinaan kiintoisa kirja, josta ei kuitenkaan jäänyt mitään erityistä mieleen, paitsi että se taisi ilmestyä ihan lukioaikojeni lopussa, tai kenties yliopistoaikojeni alussa, ja sehän oli tunnetusti alusta asti selvää että kemian opinnot olivat menossa päin helvettiä, koska sen jälkeen kun aloin harrastaa islantia, kemia ei kerta kaikkiaan enää ollut minun juttuni, vaikka uskottelin itselleni päinvastaista viiden vuoden ajan. Kirjaan liittyy siis synkkiä mielikuvia alkavista vaikeista kriisiajoista, silloista elämänvaihettani on mahdotonta erottaa kirjan herättämistä tunnelmista.

Lemillä on tietty roolinsa myös lukioaikaisessa saksanharrastuksessani. Silloin kun aloin saada saksan kielestä jonkinlaista otetta, hankin ainaisten Hermann Hessen novellien (minulla taitaa olla kaapissani vieläkin Hessen kootut novellit neljänä saksankielisenä niteenä) ja Thomas Mannin Buddenbrookien, jonka olen lukenut valehtelematta saksaksi lukiolaispoikana (nyt kun yritän työllä ja tuskalla kahlata läpi puisevaa Taikavuorta ja puisevampaa Faustusta, ihmettelen, millä kumman lihaksilla selviydyin nuorena Buddenbrookeista), oheen vaihtelun vuoksi kokoelman Lemin suomentamattomia, mutta saksankielisenä pokkarina hyvinkin saatavissa olevia novelleja lentäjä Pirxin seikkailuista. (Saksaksi niitä on saatavana kaksi kokoelmaa, Terminus ja Die Jagd. Vaikka kustantaja olikin Suhrkamp Taschenbuch, käännökset olivat itäsaksalaisen Verlag Volk und Weltin alun perin julkaisemia, ja niistä löytyi outo sana Skaphander, joka ilmeisesti tarkoitti avaruuspukua. Nyttemmin tiedän, että se oli alkukielen vaikutusta, puolan sanasta skafander, joka taitaa muuten olla alkujaan sukelluspuku.) Olin nähnyt televisiosta venäläisen filmatisoinnin yhdestä Pirx-novellista, sen nimi saksaksi oli Die Verhandlung ja puolaksi muistaakseni Rozprawa, eli oikeudenkäynnistä tai kuulustelusta oli kyse. Neuvostofilmatisoinnissa oli ollut huvittavaa se, että näyttelijät olivat puhuneet edustamistaan kuvitteellisista ylikansallisista robottiyrityksistä niiden englanninkielisillä nimillä venäjänkielisessä yhteydessä. Nykyään moinen olisi normaalia, mutta 80-luvulla ylikansalliset firmat ja venäjän kieli kuuluivat täysin eri todellisuuksiin.

Lem ei itse juurikaan arvostanut Pirx-tarinoita. Ne ovatkin Lemin luomuksista lähimpänä pulp-scifiä. Itse asiassa niissä on jotain arthur-c.-clarkemaista. (Miten tuollainen adjektiivi pitäisi kirjoittaa oikein?) Silti minä pidän niistä, ja lukisin ne mielelläni joskus puolaksikin saksan tai ruotsin sijasta (ne novellit, joita Die Jagd ei sisältänyt, löytyivät ruotsinnosvalikoimasta Rymdpiloten Pirx).

Vaiettu naiseus

Sivun laitaan on ilmestynyt uusi linkki, "Vaiettu naiseus". Sieltä löytyy kiintoisia uutisia naiseuden pimeistä puolista - niistä, joita naisliike kieltää olemassa olevankaan, mutta joita se samalla innokkaana pyrkii edistämään. Muutamia esimerkkejä:

- Naispuolinen lastenlääkäri auttaa äitiä lapsikaappauksen teossa
- Hämeenlinnan naisvankilan avo-osastolla joudutaan luopumaan äitien oikeudesta tuoda pieni lapsi mukaan vankilaan, koska äidit hakkaavat lapsiaan päntiönään
- Nainen pakastaa vastasyntyneet lapsensa elävältä
- Naisopettaja sekaantuu poikaoppilaaseensa, mutta on liian nätti vankilaan
- Televisiotähti synnyttää poikansa kokaiinipöllyssä ja vetää kokaiinia hätääntyneenä itkevän nelivuotiaan poikansa nähden

Feministit rääkyvät tästä hyvästä tietysti äänensä käheiksi. Niiden mielestä raskaimmankin rikoksen tehnyt nainen pitäisi vapauttaa, jottei syyllistettäisi naisia.

Totuus vapauttaa - edelleenkin

Kurkimme tässä Marian kanssa entisten äärikristittyjen itseterapiablogia Saastainen huone salavihkaa kuin mitäkin pornolehteä. En ole itse koskaan ollut tuon uskovaisen alakulttuurin jäsen, vaikka on minulla ollut tuttuja sen piirissä, ja olen päässyt vilkuilemaan sitä laidalta. Se uskonnollisuus, jonka kanssa itse olen ollut tekemisissä, on ollut huomattavasti intellektuaalisempaa, ja meidän kokouksissamme Saastaisen huoneen edustamien seurakuntien ja ryhmittymien on ollut yhtä väärässä paikassa kuin he olisivat jossain bordellissa tai yökerhossa (valitsin tahallani mahdollisimman räikeän vertauskuvan). Meilläpäin on oltu enemmänkin Daniel Nylund -henkisiä - itse asiassa Daniel Nylundin teksteistä on ollut minulle paljonkin apua silloin kun Novinha-traumani oli pahimmillaan.

Minun on siis aika vaikea samaistua siihen uskonnollisuuteen, josta Saastaisen huoneen kirjoittaja tai kirjoittajat ovat joutuneet kärsimään. Oma uskonnollisuuteni on isovanhemmilta opittua esimodernin maaseutuyhteiskunnan uskonnollisuutta, joka ei ollut missään ristiriidassa esimerkiksi kirjallisuus-, taide- tai tiedeharrastuksen kanssa. Esimerkiksi evoluutioteoria ja darwinismi on tästä tervejärkisestä agraarijunttinäkökulmasta niin järkeenkäypä asia, että rankimpien, vallankin amerikkalaisten, uskovaispiirien vihamielisyys sitä kohtaan on minusta aina tuntunut absurditeettien huipulta. Ahdistuisivat mieluummin edes tähtitieteestä ja alkuräjähdyksestä (jonka tosin - sanoi Stephen Hawking - ainakin katolisen kirkon dogmaatikot ovat jo juhlallisesti todenneet kristinuskon kanssa yhteensopivaksi, ja heidän jos kenen luulisi tietävän). Mikään junttinäkökulmasta katsottuna järkeenkäypä tieteellinen tutkimustulos ei voi olla ristiriidassa kristinuskon kanssa, sen olen kotonani oppinut; joten kaikenlaiset fundamentalistit, jotka kauhistelevat darwinismia, voivat olla vain amerikkalaisella rahalla ravittuja, junttisuomalaisesta luonnostaan vieraantuneita maanpettureita eivätkä kristittyjä ollenkaan.

Tiede ei siis ole ristiriidassa uskonnollisuuden kanssa; mitä sitten moderniin taiteeseen, esimerkiksi surrealismiin tai dadaan, tulee, se tietenkin antaa meille tarpeellisia näkökulmia sellaisen ihmisen sieluun, joka on niin ahdistunut, hämillään tai sekaisin, että hänen pitää luoda surrealistista tai dadaistista taidetta. Pornografiaan meillä tietenkin suhtauduttiin kielteisesti, mutta vain siksi, että se oli pakattu kuoreen, jossa luki suurin kirjaimin SYNTIÄ! RIVOA! RIETASTA! TABU! KYRPÄ! VITTU! LÄÄH! LÄÄH! SPRUITTA! SPRUITTA! ÖÖGH! ÖÖGH!. Jos samat alastonkuvat (en nyt puhu yhdyntä- enkä pimpanrevittelykuvista ollenkaan, vaan niistä iloisesti hymyilevistä nakupelleinä kekkaloitsevista kaunottarista), joita pornolehdistä löytyi, olisi esitetty Taiteen viitekehyksissä ja taulun kehyksissä, ne olisivat takuulla olleet hyväksyttäviä. (Tai hyväksyttäviä ja hyväksyttäviä - no, ainakin taidehistoriallisesti ymmärrettäviä, koska Taiteessa nyt oli kuitenkin ollut perinteenä kuvata tällaisia kohteita, ja se oli hyväksyttävä taidehistoriallisena tosiasiana siinä missä muutkin taidehistorialliset tosiasiat.) Seksuaalikielteisyyden keksin ihan itse, kun lähestyvä murrosikä alkoi ahdistaa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että ankara seksuaalikielteisyys on ihan hyvä tapa kapinoida kolmetoistavuotiaana kaikkia viisitoistavuotiaita kalkkiksia vastaan, kunhan se on tietoisesti ja camp-henkisesti harrastettua irvailua eikä se jää päälle siinä vaiheessa kun oikeasti alkaa panettaa. Lisäksi seksuaalikielteisyyttä tietysti pitää kutsua reilusti seksuaalikielteisyydeksi eikä esim. feministien tapaan esittää, että ilkkuva pilkka ja säälimätön viha nuoren pojan ja miehen seksuaalisuutta kohtaan on sitä todellista ja oikeaa seksuaalimyönteisyyttä (koska naisen seksuaalisuus, tai feministien tiedostamattoman konservatiivikristillisvaikutteien ihannekuva siitä, on se ainoa oikea seksuaalisuus, jota ylipäätään olemassa on).

Minulla oli nuorena poikana ateistivaiheeni, jota isovanhemmat kunnioittivat siinä missä useimpia muitakin maailmankatsomuksellisia kehitysvaiheitani. Kun nyt mietin, miten hirveitä tarinoita muut ovat kertoneet omista kotihelveteistään - erään ystävättäreni vanhemmat mm. hylkäsivät hänet ja pikkusiskon pitkiksi ajoiksi heitteille ilman ruokaa - isovanhempieni antama kasvatus näyttää yhä paremmalta, mielekkäämmältä ja vastuullisemmalta. Traumojahan aiheutti ennen muuta ikätoverien suvaitsemattomuus ja alkukantaisuus (sekä isoisän murrosikäni kannalta hyvin huonoon hetkeen osunut kuolema ja teräsmummon nopea puhkiruostuminen sen jälkeisinä vuosina), eivät kotona asetetut kiellot (joita toki jonkin verran oli). Ainoa asia, joka aiheutti kitkaa, oli aseistakieltäytyminen, johon päädyin nimenomaan isovanhempien omien porvarillis-liberaalien käsitysten pohjalta - ja siinäkin asiassa isovanhemmat olivat pikemminkin pragmaattisella kannalla kuin fundamentalisteja: 20-30-luvuilla nuoruutensa kokeneina he elivät yhä sellaisessa maailmassa, jossa suojeluskuntalaiset öyhöttäjät saattoivat kuljettaa tunnettua aseistakieltäytyjää junalla pitkin maata ja pahoinpidellä häntä julkisesti joka asemalla; ja he olivat myös huolissaan työllistymisestäni mahdollisen aseistakieltäytymisen jälkeen (mikä oli tietysti jo 70-luvulla tarpeeton huoli, koska jo pikkupoikana kykyni viittasivat akateemiseen uraan). Isovanhempieni käsityksen tuosta asiasta voi kiteyttää sanoihin kyllähän me tiedämme, että sinä olet hyvä poika vaikket menisi armeijaan, mutta tietääkö maailma? Ja maailma oli pelottava asia, ei uskonnollisesti, vaan ihan käytännön syistä: Kun mä kerran suureks saan, joudun maailman pauhinaan... on yksi lastenlauluperintömme synkimpiä ja uhkaavimpia säkeitä.

Maailma on oikeasti synkkä ja uhkaava. Maailma on pelottava. Ja kun luen Saastaisesta huoneesta seuraavat sanat -

Herätysuskovaisen elämä verrattuna tavallisen, tasapainoisen, "maailmallisen", ihmisen elämään on niin raskasmielistä. Kahtiajaon konkretisoi hyvin päivä suomalaisilla festareilla: toiset nuoret tanssivat, juopuvat, rakastuvat kesäyössä lavan edessä, toiset laulavat helvetistä aidan takana.

Uskosta luopumiseeni liittyvistä lukuisista tunteista yksi keskeisimmistä on tavattoman suuri elämänhalu, elämisen hurma. Yksikään baari-ilta, yksikään kävely kotiin aamuyöllä kesäkuussa, yksikään rakastelu, yksikään varma ja vakaa kokemus siitä, että tällainen minä olen, näin minä tunnen, ei enää mene ohi.

- pidän niitä romantisoivina ja typerinä, koska oma kokemukseni on osoittanut, että se tanssivien, juopuvien ja rakastuvien nuorten maailma on vähintään yhtä suvaitsematon ja ankara kuin herätysuskovaisten piirit pahimmillaan. Silloin kun minä olin koulukiusaamisen ahdistama nuorukainen Varkaudessa, en todellakaan saanut suurinta ja vilpittömintä ymmärrystä ja ystävyyttä niiltä toisilta älyköiltä ja koulupingoilta enkä liioin "tavallisilta" nuorilta, vaan eräältä lukioluokkani uskovaiselta pikku blondilta. Panin ystävyytemme usein tahallani kovalle koetukselle tekemällä hänelle suoraviivaisen törkeitä seksuaalisia ehdotuksia hyvin tietoisena siitä, että hän torjuu ne kuitenkin. Hän vastasi sanomalla "Hyi" ja teeskentelemällä järkyttynyttä (vaikka se hymy ei kyllä ollut yhtään järkyttynyt). Mutta koskaan hän ei suuttunut eikä ollut ilkeä minulle. Koska olen tyhmä mies, joka ei ymmärrä hyvän naisen päälle, en tietenkään koskaan rakastunut häneen. Tai ehkä sittenkin, mutta vasta silloin, kun oli liian myöhäistä. Mutta se mitä tässä halusin sanoa, on, että tuo yllä oleva vastakkainasettelu "raskasmielisen" uskovaisuuden ja elämäniloisen ryyppäämisen ja naimisen välillä on ainoastaan uskovaisen maailmankuvan negatiivi ja sellaisena yhtä alkeellinen yksinkertaistus kuin fundamentaaliuskisväen tapa nähdä maailma kahtena joukkona: toisella puolen ovat oikeasta uskosta osallisiksi tulleet pelastetut, toisella puolen Perkeleen peräreiän paiseesta roiskahtaneesta ripuliruilauksesta muovatut homunculukset, joiden lavea tie vie kohti helkattia. Typerää, pinnallista ja valheellista uskonnollisuutta on ilman muuta olemassa, mutta tämän hetken Suomessa suvaitsematon viina- ja seksievankeliumin julistaminen ja tämän "uskonnon" kyseenalaistajien usein väkivaltainenkin vaientaminen on valtakulttuuria. Valtakulttuurin piirissä elävän suvaitsemattomuuden kyseenalaistaminen on mielestäni aina huomattavasti aiheellisempaa kuin erilaisten alakulttuurien arvosteleminen. Uskovaisten alakulttuuri on juuri sille valtakulttuurille "hyvä vihollinen", jota kaikki örseltävät juopot voivat ryyppy- ja yrjöilypöydässään ihan vapaasti arvostella.

Jos ryyppy- ja yrjöilypöytä baari-iltoineen ym. on todellakin sitä, mitä Saastaisen huoneen kirjoittaja haluaa, jos se todellakin on sitä, mitä hän on, paha minun on mennä sitä kyseenalaistamaan. Kokemukseni mukaan kuitenkin Öyhönmäen yrjöpöytä ei ole monillekaan se oikea, haluttu ja tavoiteltu elämäntapa, vaan siihen yksinkertaisesti alistutaan, koska se nyt kerta kaikkiaan on valtakulttuuria, ainoa esitys joka kaupunginteatterissa pyörii. Jotenkin minusta tuntuu, että Saastaisen huoneen kirjoittaja yrittää inttää itselleen tehneensä nyt oikean ratkaisun aivan samalla tavalla kuin hän uskovaisporukoissa pyöriessään intti itselleen, että nyt hän on oikealla tiellä ja elää haluamallaan tavalla.

Erityisesti minua hämmentää se, että häneltä ei mene ohi "yksikään rakastelu". Tuo varsinkin kuulostaa harhaanjohtavalta, koska Öyhönmäen yrjöpöydässä seksi ei ole mitenkään oleellisesti vapaampaa eikä estottomampaa kuin uskispiireissä. Öyhönmäen yrjöpöydän seksitarjontaa säätelevät ankarat lait ja jyrkkä säätyjako, jolle blogipiireissä on haettu matemaattista selitystä ns. markkina-arvoteoriasta. Ilman muuta, jos kirjoittaja on nainen, joka haluaa nauttia seksistä vapauduttuaan uskonnollisista piireistä, Öyhönmäen yrjöpöytä on hänelle ahdistuneen uskonnollisen miljöön jälkeen todellinen onnela. Yrjöpöydässä on aina tilaa kaikille, joilla on pillu ja tissit. Kun hän istuutuu pöydän ääreen ja sanoo: "Minä olen entinen uskovainen, mutta olen luopunut uskostani, koska koin sen rajoittavan seksuaalisuuttani, ja haluan nyt eroon neitsyydestäni mitä pikimmin", kuulemme välittömästi kovenevien penisten napsahtelevan yrjöpöydän alapintaan, kun vilpittömän innokkaat miehet tarjoutuvat opettamaan kaunista ja viatonta tyttöä, joka on vielä tietämätön siitä, miten hänen pitäisi markkinasääntöjen mukaan pimppansa hinnoitella. Uskovaisporukoista irrottautuvan nuoren miehen asiat ovat tietysti paljon huonommin.

For the record

Pelastin vanhan Plökin arkistoista motokseni seuraavan Tommi Perkola -sitaatin. Valitettavasti Tommin blogin arkistoista tämä pari vuotta sitten ilmestynyt kirjoitus ei löydy:

Minusta feministien vastenmielinen piirre on se, että koska he ajattelevat olevansa sorrettuja, he katsovat ettei heidän tarvitse itse olla tasapuolisia. Siis toisin sanoen kun koko maailma muka sortaa naisia, tasa-arvo saavutetaan naisten raivokkaalla omien etujen ajamisella.

Lopun asiasta on kirjoittanut Plöki. Sain tuossa vuodenvaihteesa kuulla erästäkin ylioppilaskunnan hallituslaista, jonka mukaan kun toinen maailmansota loppui, kaikki päättivät ruveta vihaamaan naisia kun vihollisista oli puutetta. Kylmää sotaa varmaan ei sitten ollutkaan.

Naisasiapuolella nuorten naisten fasistisen ja örseltävän pahuuden valittelun tasoinen vainoharha on niin tarkkaan kuin olen voinut havaita (tunnen paljon feministejä ja naistutkimusta lukeneita) aivan normaalia, mitä Plökissä osuvasti parodioidaankin.

Minusta ihminen joka ei tajua Plökin perusviestiä (siis osaa erottaa sitä vaikkei hyväksyisikään) öyhöttävän pinnan alta on uuslukutaidoton moukka ja saisi hävetä ja syyllistyä.

Jumalan Totuuden suloisten, virvoittavain lähteiden maukas juoma juovuttaa meidät jälleen

Se maukas juoma on tietysti markkina-arvoteoria, tuo totuuksista kirkkain ja timangein. Äskettäin MAT on noussut puheenaiheeksi jo pintajengin raamatussa, itse Kitu-lehdessä, jonka asiaa käsitelleen artikkelin näin ensimmäistä kertaa Helsingin-matkallani. Artikkeli sisälsi tavallisen määrän populäärijulkisuuden väärinkäsityksiä, mutta se myös linkitti aihetta käsitelleisiin blogeihin, kuten Ihmissuhde-Henryyn, joten suuri yleisö päässee alkuperäisen jutun puutteistakin huolimatta pikkuhiljaa osalliseksi Jumalan Totuudesta, "joka on tekevä teidät vapaiksi". Kirjoittaisin tähän vielä enemmänkin ylistystä MAT:n suurenmoisuudelle, mutta tuumin, että lukijat joka tapauksessa jo pitävät minua mielipuolena fanaatikkona, joka uskoo kyseiseen teoriaan kuin herransanaan, joten minun ei erikseen tarvitse huolehtia imagonrakennuksesta, vaan voin siirtyä suoraan varsinaiseen aiheeseen eli ihmettelemään, mikä markkina-arvoteoriassa herättää sellaista torjuntaa ja millaiset ihmiset katsovat asiakseen siitä raivostua.

Suurin osa teorian herättämistä vastareaktioista on hysteerisyydessään ja epäjohdonmukaisuudessaan tahattoman huvittavaa lukemista. Tyypillisesti esimerkiksi naiset paheksuvat sitä, että joku "leimaa itsensä alempitasoiseksi mieheksi", ikään kuin eräät miehet vain tällä tavalla huvikseen julistautuisivat halveksituiksi nekruiksi ja ali-ihmisiksi. Todellisuudessahan mies toteaa itsensä alempitasoiseksi nimenomaan sen kohtelun perusteella, jota hän naisilta saa. Tyypillinen nuori nainen ei kuitenkaan ole koskaan kyseenalaistanut tapaa, jolla hän torjuu alempitasoiseksi olettamansa miehen ennen kuin tämä edes pääsee esittelemään persoonallisuuttaan. Hän toteaa miehen markkina-arvon sekä ulkonäön, elekielen että kateellisten kanssasisarten miehestä kertomien juorujen perusteella, ja jollei MA-mittarissa ole tarpeeksi isoa lukua, hän siirtää miehen "vain ystävät" -laatikkoon, ts. hyväksikäytettävien resurssimiesten joukkoon. Olen jopa valmis myöntämään vaikkapa Chin olevan vilpitön, kun hän viittaa "kemiaan", jonka puuttuessa mukavinkin mies jätetään pelkäksi kaveriksi. "Kemian" määrittelee se hänen takaraivossaan raksuttava kylmä kassakone, joka jauhaa aikansa - tak, tak, takatakatak, kling - kunnes sylkäisee ulos paragonin, jossa lukee arvio miehestä: "mitattu, punnittu ja köykäiseksi havaittu". Ei rikas, ei jännittävän rikollinen, ei jännittävän väkivaltainen, ei jännittävän ulkomaalainen. Se laskukone on niin elimellinen osa nuoren naisen tapaa arvioida miehiä, ettei hän välttämättä ole siitä erityisesti tietoinen. Ei hän ymmärrä, että juuri hänen puheensa "kemiasta" ovat se kuolemantuomio, jonka pääkallokasvoinen tuomari markkina-arvo-oikeudessa langettaa alempitasoiselle miehelle tätä edes kuulematta.

Tuhannet muut nuoret naiset ovat vedonneet samalla tavalla "kemiaan". Heidän "kemiansa" ovat jostain syystä aina olleet yhteneväiset: olemassa ovat ne miehet, joiden kanssa "kemia" osuu yksiin, ja ne, joiden "kemia" ja "synkkaaminen" ei tunnu pelaavan kenenkään naisen kanssa, kaikkein vähiten sellaisen, jonka kanssa heillä pitäisi olla paljonkin yhteistä. Kuusi laudaturia kirjoittanut kirjallisuutta ja taidetta harrastava raitis ja tupakoimaton naisylioppilas on varmuudella ylempitasoinen nainen, mutta kuusi laudaturia kirjoittanut kirjallisuutta ja taidetta harrastava raitis ja tupakoimaton miesylioppilas on yhtä ilmiselvästi alempitasoinen mies, tuskin mies ollenkaan, halveksittu epämiehekäs nynnerö ja friikki vain. Hänellä ei ole toiveitakaan koulutustasoltaan ja elämäntavoiltaan samanlaisesta tyttöystävästä, sillä kuten kaikki muutkin naiset, myös se ylempitasoinen raitis ja savuton älykkötyttö rientää pimppa kostuen karismaattisen, väkivaltaisen ja immuunikatoisen rokkimuusikon haaremiin. Sitten kun tämä sulttaani, joka ei tietenkään käytä Sultania, on istuttanut naiseen veneeriset pöpöisensä-pöpsykkäisensä ja mahdollisesti laittanut tälle pari lastakin, siiiiiitten ehkä se kuuden laudaturin poika kelpaa elättämään toisen miehen lapsia ja pöpsykkäisiä. Juu, tiedän: toistan itseäni, mutta tokihan minulla harrastajakirjoittajana on oikeus toistuvalla harjoittelulla etsiä sanomalleni osuvinta ja tehokkainta kirjallista muotoa.

Tämä "nuorten naisten fasistinen pahuus" johdattaa meidät tietysti pohtimaan itse pahuuden olemusta. Kuka on paha? Mark Rosenfelder huomautti osuvassa kirjoituksessaan amerikkalaisten ääriuskovaisten ja hörhövasemmiston yhteisistä piirteistä jotain sen suuntaista, että ihmisten kurjuus ja kärsimykset eivät johdu niinkään aktiivisesta, taistelevasta pahuudesta (jota toki on olemassa, esimerkiksi feminismi) kuin typeryydestä ja ajattelemattomuudesta. Paholaisen sijasta meillä on vastassamme pikemminkin Ibsenin Peer Gyntissään kuvaama Bøygen.

Nuori nainen, joka tekee seurustelupäätöksensä kovien markkinataloudellisten lakien mukaan, ei todellakaan miellä olevansa paha eikä julma sen enempää kuin fasistinenkaan. Yhtä lailla kuin mies, hänkin uskoo siihen kulttuurimme, mahdollisesti koko lajimme (erektuslaisissa blogeissahan on esitetty vankkoja evoluutiobiologisia argumentteja sen puolesta, että kyseessä olisi lajityypillinen, eläimellinen vaistomme) sisäänrakennettuun ohjelmointiin, joka esittää naisen, varsinkin nuoren naisen, herttaisena, hauraana ja raatelevalta maskuliinisuudelta suojeltavana olentona, joka on pohjimmiltaan miestä parempi, arvokkaampi ja ihmissuhteissa lähtökohtaisesti viisaampi ja jolla on siis oikeus käyttäytyä hyvinkin julmasti ja epähumaanisti sellaista miestä kohtaan, joka ei tiedä paikkaansa.

Kun mies joutuu odottamattomasti ja käsittämättömästi naisen torjumaksi ja vaatii sille paremmat perustelut kuin "kemian" tai naisen prinsessamaisen oikun, nainen ei osaa reagoida siihen muuten kuin loukkaamalla miestä mahdollisimman julmasti - jos mies on esimerkiksi puolella sanalla viitannut parin vuosikymmenen takaiseen koulukiusaamiseen, nainen julistaa miehen ikuiseksi ja lopulliseksi luuseriksi, koska vain luusereita on kiusattu koulussa ja koulukiusaaja on sankari ja kingi. Tämä tällainen on luvallista siitä syystä, että miehellä ei ole oikeutta vaatia sitä parempaa selitystä, ja useimmat miehet tyytyvät tähän, koska he ovat oppineet alistumaan "kemiaan" ja prinsessan oikkuihin.

Molemmat sukupuolet ovat suurelta osin tyytyväisiä tähän kauppaan: naiset, koska se antaa heille oikeuden lokoisaan moraaliseen laiskuuteen ja itsekkyyteen (kyllä minäkin arvostaisin sellaista elämää, jossa minulla olisi oikeus oikkuilla ja olla vittumainen mielin määrin ja vaatia huomiota ja passaamista, ja silti minua pidettäisiin jotenkin sisäsyntyisesti hienompana ja ylevämpänä olentona kuin passaajani, eikä minun koskaan tarvitsisi kyseenalaistaa omaa hyvyyttäni ja erinomaisuuttani saati pohtia motiivejani ja niiden oikeutusta), ja se osa miehistä, jolla markkina-arvoa naisen saamiseen on, koska on huomattavasti huojentavampaa ajatella, että sai sen tytön oman itsensä ja hienon erinomaisuutensa vuoksi, ei siksi, että silloin sattui olemaan prinsessan parempi päivä. On mukavampaa tuudittautua kuvittelemaan, että ATM:t ovat ihmisinä huonompia ja vähempiarvoisia kuin että heidät on torjuttu ulkokohtaisin ja jossain määrin sattumanvaraisinkin perustein, jotka sitä paitsi voidaan pelkistää yksinkertaiseen matemaattiseen kaavaan. On mukavampaa uskotella itselleen, että "ihmiset ovat erilaisia", sen sijaan, että nöyrtyisi ajattelemaan joutuvansa tyytymään ja alistumaan siihen, mitä teorian puitteissa on tarjolla. On rauhoittavaa kuvitella, että ihmiset hakevat pikemminkin kaltaisiaan kuin tasoisiaan, ja äärimmäisen epämiellyttävää pohtia sellaista mahdollisuutta, että nainen haluaa mieluummin korkeatasoisen miehen, jonka kanssa hänellä ei välttämättä ole juuri mitään yhteistä, kuin matalatasoisen miehen, jonka kanssa hän voi puhua monista asioista. On miellyttävämpää puhua "kemiasta" jonain mystisenä, kohtalokkaana voimana, jolle ihmisen on vain alistuttava, kuin nähdä se "kemia" analysoituna paperille hyvin yksinkertaiseksi kalkyyliksi, joka pelkistää "rakkauden" - siis nimenomaan ei seksiä, vaan sen henkisemmäksi ja henkistyneemmäksi ajatellun rakkauden - seksuaalisuuttakin alhaisemmaksi ja itsekkäämmäksi viettikoneeksi, joka ei juurikaan salli merkittäviä eroja yksilöpyksilöiden välillä.

On myös selvää, että jos se oma tyttöystävä ei tunnukaan tarpeeksi hyvältä - jos on esimerkiksi haaveillut epärealistisesti supertytöstä, joutunut sitten pienenä miehenä tyytymään johonkin tuttavapiiristään löytämäänsä keskinkertaiseen räpätätihilsuun pitempien ja komeampien miesten viedessä supertyttökandidaatit ja yrittää nyt äänekkäästi ja epätoivoisesti uskotella itselleen ja maailmalle supertytön nyt löytyneen - markkina-arvoteoria voi tuntua miehestä ahdistavalta ja se on torjuttava raivokkaasti, koska se herättää hänessä eloon kaikki ne pelot, joita vastaan hän suhteessaan joutuu taistelemaan.

Monet markkina-arvoteorian kannattajatkaan eivät oikein ymmärrä omaa teoriaansa, koska he uskottelevat, että markkina-arvolle olisi paljonkin itse tehtävissä. Näin ei asian laita tietenkään ole: tässä ainoastaan peruskapitalistisen self made man -ideologian aivopesu lyö läpi. Pikemminkin on olemassa tietty klappi reaalisen ja immanentin markkina-arvon välillä. Mies voi jossain määrin parantaa reaalista markkina-arvoaan - kuitata ulos latenttia markkina-arvopotentiaaliaan - tekemällä ehdotettuja asioita, mutta katto tulee aika varhain vastaan. Toisaalta tunnetun ja tunnustetun YTM:n kohdalla toimii eräänlainen hystereesi-ilmiö: kun mies on naistenmiehen kirjoihin päässyt, hän saa mennä todella rupiseen ja kuppaiseen kuntoon ennen kuin se vaikuttaa oleellisesti hänen flaksiinsa.

Mainitsin edellä, että markkina-arvoteoria synnyttää torjuntaa, koska ajatus tyytymisestä ja osaansa sopeutumisesta ei hemaise nykyajan ihmistä, varsinkaan naista tai YTM:ää, joka odottaa mahdollisimman täydellistä tyydytystä tarpeilleen. Ennen vanhaan kristinuskon hallitsemassa monokulttuurissa tyytyminen Herran jakamaan osaan oli paljon korkeammassa kurssissa. Ymmärrettiin, että ihminen ei saa haluamaansa elämältä ja Jumalalta vain heittäytymällä lattialle selälleen ja parkumalla ää-ää, Into tahtoo, Into tahtoo, ää-ää. Vaimolle tai miehelle ei asetettu kovin kohtuuttomia vaatimuksia, vaan ymmärrettiin, että maailma on syntiin langennut ja sellaisena epätäydellinen: mikä olisi ollut luonnollisempaa kuin se, että vaimo tai mies on myös epätäydellinen? Itse asiassa äkkinäinen voisi luulla, että itsensä epätäydelliseksi kokeva ihminen voisi kokea syvää yhteenkuuluvuutta ja samastumisen tunnetta samalla tavalla epätäydelliseksi mieltämäänsä partneria kohtaan.

Meister der Kleinen Form. Neue Folge

Lukulistalla, sattuneesta syystä: Margret Eggerstein-Harutunianin oppikirja Lehrbuch der armenischen Sprache. Sen innoittamana katsoin taas kerran Atom Egoyanin elokuvan Ararat, sen jälkeen myös trailerin. Ihan hyvä filmi se on. Siltikin mieleen tuli aforismi Peter Handken kokoelmasta Geschichte des Bleistifts: Meistens würde das Motto genügen. Aber der Autor hat noch den lächerlichen Ehrgeiz, auch den Rest zu schreiben. "Useimmissa tapauksissa motto riittäisi, mutta kirjailijan pitää naurettavan kunnianhimonsa vuoksi kirjoittaa loputkin." Sitä voisi rukata muotoon: "useimmissa tapauksissa traileri riittäisi, mutta ohjaajan pitää naurettavan kunnianhimonsa vuoksi tehdä loputkin filmistä."

Lukulistalla lisäksi Juri Lotmanin Sotvorenije Karamzina, Paul Prestonin Franco - Caudillo de España, kakkosnide Hertzenin julmetun pitkistä muistelmista Byloje i dumy...niin, ja sitten silmäilen kauhistuneena joku aika sitten ostamaani venäjänkielistä alkutekstiä Arbatin lapsista. Oliko siinä tosiaan silloin aikoinaan kolme 700 sivun paksuista osaa?

Seuraava barrikadiraportti

(Kastryčnickaja płošča yökuvassa. Lähde: Radio Libertyn valkovenäjänkielinen toimitus.)

Käväisin taas RFE/RL:n nettisivuilla katsomassa, mitä Kastryčnickaja płoščalla on tänään tekeillä. Väkeä on jälleen pidätetty kasapäin, mutta uutta sakkia saapuu torille. Reportterin mukaan aiemmin opiskelijanuorison hallussa ollutta aukiota miehitetään nyt selvästi ikäihmisten voimin. Herää kysymys: eivät kai ne kaikkia voi vankilaan panna?

Lähde: Radio Libertyn valkovenäjänkielinen toimitus.

Tämän nuorukaisen nimi on Michał Aŭdziejeŭ eli venäläisittäin Mihail Avdejev, ja häneltä miliisin erikoisosaston mies yritti repiä käsistä Valko-Venäjän punavalkoisen lipun. Punavalkoinen lippu - keskellä punainen vaakaraita, ylä- ja alakolmannekset lipusta valkoiset - on Valko-Venäjän opposition tunnus, joka 90-luvun alussa oli maan virallinen tunnus, kunnes istuva presidentti vallankaappauksensa jälkeen otti käyttöön vanhaan neuvostolippuun perustuvan mallin - punavihreän lipun, jota on koristeltu kansanomaista kudontataidetta jäljittelevällä pitsikuviolla.

Valko-Venäjän Puolan-suurlähettiläs, Pavał Łatuška, taas menetti malttinsa jouduttuaan puolalaisen televisiotoimittajan haastateltavaksi. Jälkeen päin hän meni ärjäisemään ääneen, että "sille pitäisi antaa turpaan" - eikä mikrofonista ollut vielä katkaistu virtaa. Tarkka sanamuoto oli Radio Libertyn mukaan: "Sanonpahan vain - ikinä en enää anna teidän asemallenne haastattelua. Teidän toimittajanne ovat - noh - kesällä oli aivan sama juttu, ja nyt ne taas alkavat siitä presidentistä...Kerta kaikkiaan...Jos en olisi suurlähettiläs - anteeksi vaan, sanokaa tämä sille pomollenne - antaisin hänelle turpaan." Diplomaatin ei oikein kuuluisi laukoa tällaisia, ja heti kun asia tuli puolalaisten poliitikkojen tietoon, he vaativat Łatuškan maastakarkotusta epätoivottuna henkilönä. Puolan journalistiliiton sananvapausvastaava Miłosz Marczuk julisti olevansa niin puulla päähän lyöty, ettei hän keksinyt sopivia sanoja suurlähettilään tuomitsemiseksi, ja valtiopäivien Valko-Venäjä -solidaarisuuskomiteaa johtava kansanedustaja Robert Tyszkiewicz piti tätä tyypillisenä esimerkkinä Łukašenkan asennoitumisesta vapaisiin tiedotusvälineisiin vaatien ulkoministeriöltä ankaria vastatoimia. Valko-Venäjän Varsovan-lähetystön lehdistöneuvos Dźmitry Vyborny hämmästeli kohua ja piti sitä tahallisesti lietsottuna. (Jostain syystä hän ei näytä maininneen "Valko-Venäjälle vihamielisiä voimia" eikä niiden juonia, ilmeisesti neukkuaikainen rutiini on kadoksissa.)

"Edistyksellinen" maailma ilmaisee toki tukensa istuvan presidentin uudelleenvalinnalle: Fidel Castro on onnitellut häntä vaalivoiton johdosta, ja epäilemättä myös sen, öhhhmmm, johdattamistavasta. Fidel on siis totisesti osoittanut olevansa etunimensä mukaisesti aina uskollinen, semper fidelis, siempre leal, ystävilleen, kuten Kuuba oli Espanjan kruunulle kaikkien muiden siirtomaiden jo itsenäistyttyä sen hallinnasta. Ja kyllähän me tiedämme, että Fidelilläkin on omat käsityksensä siitä, mitä "vapailla vaaleilla" tarkoitetaan.

Tuoreimman päivityksen (23.30) mukaan aukiolla on puolitoista tuhatta ihmistä. Lauluja lauletaan ja puheenvuoroja pidetään. Tunnelma on jännittynyt, aukion laidoilla on himmeälasisia autoja, ja miliisin erikoisosaston tilalle on ilmaantunut salaperäisiä nahkatakkimiehiä. Ulkomaisia lehtimiehiä uhkaa maastakarkoitus, useiden journalistien akkreditoinnit on julistettu peruutetuiksi maaliskuun 24. päivästä alkaen. Sen jälkeen alkavat sitten varmaan konetuliaseet laulaa?