sunnuntai 9. huhtikuuta 2006

Jon

Suomalaisen elokuvan festivaali on nyt viikonlopun edellä ja sen aikana ollut meneillään, valitettavasti vanhan äijän jaksaminen ei ole riittänyt kovin innokkaaseen seuraamiseen, vaikka päävieraana on niinkin huomattava suuruus kuin Vesa-Matti Loiri. Alun perin minun piti nähdä Jussi Pussi, mutta kun Maria ei päässyt tulemaan, hankin sen muhkean Spede-kokoelmani jatkeeksi DVD:llä, jotta saatoimme katsoa sen yhdessä. Sen sijaan kävin eilen katsomassa "80-luvun suomalaisen miesahdistuselokuvan" lippulaivan ja kaikkien "nuoren miehen rajujen odysseiojen" äidin, eli Jonin. Jon on Kari Väänäsen näyttelemä öyhöttäjänuorukainen, joka "jäsentymättömän ahdistuksen vallassa" ajautuu ensin kaverinsa kanssa tappeluun pikaruokapaikassa ja hakkaa sen jälkeen tyttöystävänsä. Molemmat teot ovat aiheellisia ja psykologisesti motivoituja ja ymmärrettäviä, myös ja varsinkin tyttöystävän hakkaaminen. Jälki on kuitenkin kummassakin tapauksessa rumaa, joten poliisia pakoon on lähdettävä aina Jäämeren rantaan hakemaan töitä norjalaisesta kalatehtaasta. Siellä elämä sujuu ryypäten ja rällästäen enemmän kuin töitä tehden. Kielenä käytetään uskottavan kankeaa kouluruotsia, johon sekoittuu aivan yhtä uskottavasti yhä enemmän norjaa elokuvan loppua kohti mentäessä.

Jon sai muistaakseni aika ristiriitaiset arvostelut, nuorukaisena lukemissani lehdissä voittopuolisesti kielteiset: siihen aikaan luin elokuvakritiikkejä pääasiassa Suomen Kuvalehdestä, jollen väärin muista. Festivaaliohjelmasta ilmeni, että Jonia oli moitittu liian ohuista naiskuvista, mikä on tietenkin koodi-ilmaus sille, että naiset esitetään uskottavan neuroottisina, rajoittuneina tai tyhminä - sanalla sanoen inhimillisinä ihannoinnin sijasta.

Kyllä Jon nyt kannatti katsoa, mutta silloin kun itse olin tulossa Jonin päähenkilönuorukaisen ikiin, olisin tuskin kyennyt samastumaan häneen. Luultavasti olisin tapani mukaan paheksunut sitä, että elokuvan päähenkilöksi on taas kerran valittu öyhöttäjä ja rällääjä, koska valtakulttuuri odottaa nuorten miesten aina olevan tappeluihin sotkeutuvia öyhöttäjiä ja rällääjiä ja sortaa meitä kilttejä nörttejä. Nykyisin olen jo oppinut suhtautumaan asioihin nyansoidummin ja nähdä Jonin kohtalon yleispätevämpänä kuvauksena nuoren miehen kohtalosta, joka kyllä sopii pitkälti myös nörttimiehiin. Esimerkiksi tyttöystävän kanssa joudutaan riitoihin siksi, että tyttö raahaa Jonin taidenäyttelyyn. Kyseessä on 80-luvun performansseja ja ajan muita naurettavuuksia parodioiva, groteski tilaisuus, jossa "taiteena" esitellään esimerkiksi taidemuseon käytävillä ravaavaa hevosta tai ammeessa nakupellenä istuvaa nuorta pimua. Tyttöystävä ei itse ymmärrä taiteesta paljoakaan (ja kukapa tämäntyyppisestä "taiteesta" ymmärtäisikään), mutta nakupelle neito saa häneenkin eloa: hän ryhtyy tiedustelemaan vaativasti poikaystävältä, haluaisiko tämä olla sukupuoliyhteydessä nakupellen kanssa ja onko tällä paremmat rinnat kuin hänellä. Eli näkyville saadaan muutamin vedoin suomalaisen naisen huono itsetunto: taidenäyttelyyn mennään kun halutaan olla kultturelleja (koska naisen kuuluu olla), mutta siitä ei itse ymmärretä muuta kuin tissit, joista sitten saadaan kelpaamattomuuden ja alemmuuden tunteita. Poikaystävä vakuuttelee ilman muuta, että oma kulta on hänelle haluttavampi kuin joku näytteillä istuva nakupelle (jota tyttöystävä sitä paitsi on vienyt hänet katsomaan), mutta tyttö ei usko. Tietyssä vaiheessa poika sitten korottaa äänensä, jolloin tyttö miltei ilahtuneena alkaa paheksua: "Älä huuda mulle", ja sen jälkeen tulee se vanha kunnon mä-en-ikinä-lähde-minnekään-sun-kanssa-jollet-sä-osaa-käyttäytyä -litania. Lopulta mennään pihalle, ja siellä tyttöystävä saa köniinsä.

Myös pikaruokapaikan pirstominen näyttää nyt psykologisesti mielekkäältä ja motivoidulta kohtaukselta: rähinöintiin ajaudutaan nuorten miesten kaveruussuhteeseen tai nuorten miesten porukan sosiaaliseen dynamiikkaan kuuluvista syistä, ja yhteiskunnan ainoa suhtautumistapa tähän on nähdä nuoret miehet poliisin hoidettavana ongelmana. Kukaan ei pohjimmiltaan odotakaan nuorten miesten tekevän muuta kuin rähinöivän ja öyhöttävän. Jon ei ilmeisestikään viihdy ryyppäävän retkun roolissaan, ja on hänellä jonkinlainen moraalikin: Norjassa hänen tyttöystävänsä (luonnollisesti hänellä piisaa lohduttajanaisia, onhan hän jännittävä ja viriili öyhöttäjä) vuokraemäntä hakkaa lastaan, mistä Jon on aidosti järkyttynyt ja suutahtaakin emännälle kerran avoimesti. Ongelma on se, että se on tasan ainoa rooli, mikä hänelle, tai nuorelle miehelle, on tarjolla.

Loirin esittämä Öljys-Heikki on kehittänyt taiteeksi rahan pummaamisen norjalaisilta kaljaan. Kaljaa elokuvassa juodaankin lahjakkaasti, ja Loiri kertoi näytännön edellä, että viikkoja kestäneiden Jäämeri-kuvausten aikana koko elokuvaseurue ravitsi itseään mainitulla jalolla juomalla varsin reippaasti siitä yksinkertaisesta syystä, että sponsorina toimi paikallinen panimo. Luultavasti ainakin kännäämis- ja spurguilukohtaukset onnistuivat tämän takia erinomaisesti - niissä on varsin autenttinen ja uskottava meininki, mutta niitä olisi elokuvan kärsimättä voinut olla hieman vähemmän. Siinä vaiheessa kun norjalaiset sotilaat heittävät jo neljättä kertaa Jonia, Öljystä ja näiden kännärikavereita ulos sotilasalueelta, jossa heidän lempikännäilypaikkansa, vanhan Hvalen-nimisen troolarin irtohytti, sijaitsee, katsoja alkaa jo pikkuhiljaa tympääntyä, vaikka vitsi ensimmäisellä kerralla olikin oikeasti aika hyvä.

Tietyssä vaiheessa Jon raivostuu Öljys-Heikille ja karjaisee, ettei hän jatkuvasti halua ryypätä kaljaa ja että hän haluaa mennä töihin. Tämä jää pitkälti samanlaiseksi irtonaiseksi vastuullisuuden osoitukseksi kuin ärähdys lastaan hakkaavalle äidille. Lapsen isä ymmärtää ärähdyksen psykologisesti oikein, eli merkiksi Jonin miehistymisestä ja aikuistumisesta. Hän pitää Jonille mies miehelle -puhuttelun, jossa hän toisaalta lupaa Jonille tukea työnhaussa, mutta toisaalta haluaa pojan pysyvän hiljaa siitä, että äiti hakkaa lasta. - Sanoma on se, että nuoren miehen hyvyys ei muuta maailmaa (äiti saa edelleen lyödä lastaan) ja että nuoren miehen osoittamaa vastuullisuutta ja moraalisuutta ei arvosteta, paitsi ehkä jonkinlaisena pääsylippuna kunnon ihmisten luokkaan. Tämä on mielestäni aika osuva oivallus. Tässä kohdassa tulee myös näkyviin öyhöttäjä-Jonin ja kilttien nörttipoikien perimmäinen kohtalonyhteys tässä kulttuurissa elävinä nuorina miehinä. Luulenpa, että Lord Boredom on samaa mieltä kanssani. Moraalinen käyttäytyminen on yksinkertaisesti jotain sellaista, mitä nuorelta mieheltä ei odoteta. Moraalinen nuori mies on kuin yksisilmäinen sokeiden valtakunnassa - ei todellakaan kuningas, vaan pelottava friikki.

"Moraalisuudella" tarkoitan siis itsenäistä moraalisuutta, en todellakaan sellaista teeskentelyä, joka ilmenee naisvaltaisiin hyvyydelläpröystäily- ja oikeassaolotilaisuuksiin menemisenä. On täysin normaalia, että miehet menevät niihin moraalisuudella pröystäilläkseen ja inuakseen siinä sivussa pillua; ja naiset joko oikeasti ovat niin tyhmiä, että menevät tähän halpaan, tai sitten niin pelinaisia, että ymmärtävät yskän. Noissa tilaisuuksissakin luonnollisesti ATM on ATM ja YTM on YTM, sillä ne, jotka niihin menevät oikeasti aitoa solidaarisuuttaan ja nuoren miehen idealismiaan demonstroidakseen, jäävät niissäkin pillua vaille aivan kuten kaikkialla muuallakin, missä tätä hyödykettä on liikenteessä.