torstai 13. huhtikuuta 2006

Prostituutiokeskustelu ja feministien mieskuva

Viime päivinä on Jumalan juovuttavasta, suloisesta Totuudesta osallisiksi tulleissa blogeissa, ts. feminismikriittisissä blogeissa, pohdittu tuota prostituutioasiakkuuden kriminalisointikysymystä ja etenkin kriminalisointia ajavien tahojen argumentointitapaa, jos sitä nyt argumentoinniksi voi sanoa. Miesasialistalla, jolta olen jo pari kertaa saanut potkut avoimesti ja jolta minut on lisäksi kerran yritetty poistaa vaivihkaa, ilman selkeää syytä - pääsin sitten listalle takaisin kun Ville Komsi alkoi ihmetellä, mihin olin mennyt - ns. profeministit ovat esitelleet omia kantojaan, jotka tietenkin määräytyvät täysin automaattisesti ja tahdottomasti sen mukaan, mikä mielletään feministiseksi kannaksi. (Se ruotsinkielinen kannanotto, jota Rahkonen siteeraa blogissaan, lienee samaisen herrasmiehen käsialaa, joka on ollut jatkuvasti heittämässä minua mieslistalta pellolle.) Tällä hetkellä feministien virallinen kanta tunnetusti on asiakkuuden kriminalisoinnin puolella; sitten kun tästä päätöksestä väistämättä aiheutuvat ongelmat räjähtävät joskus vuosikymmenen tai kahden päästä käsiin, uusi feministisukupolvi syyllistää tietenkin taas kerran miehet. Päätöstä ei luonnollisestikaan kyseenalaisteta: eihän maaäidin ja mantunaisen ylimaallisella viisaudella tekemässä päätöksessä voi olla mitään vikaa, vikaa on vain miehissä, noissa hirveissä olennoissa, jotka eivät koskaan suostu olemaan mieliksi valtiattaren oikulle.

Feministien ja profeministien kanssa ei voi väitellä. He ovat selootteja, jotka eivät kuuntele toista mieltä olevia, vaan luovat näistä itselleen viholliskuvan. Vihollisella ei voi koskaan olla järki- eikä moraaliperusteita mielipiteilleen eikä valinnoilleen. Vihollinen on paha huvikseen, hän ei osaa edes nauraa muulla tavoin kuin PAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHA. Omalla puolella voidaan joskus syyllistyä merkityksettömiin pikku ylilyönteihin, kuten nuorten ongelmiinsa apua etsivien tyttöjen kidnappaamiseen lesboraiskausta varten, mutta vastapuoli on pahuuden ruumiillistuma, koska se pitää valkoisia sukkia tumman puvun kanssa.

En siis haaskaa aikaa noiden kanssa väittelemiseen, koska se on seinille puhumista. Sitä vastoin minua kiinnostaa näiden olentojen mieskuva. Susanna Rahkosen blogista saakin erinomaista aineistoa:

Seuraavassa miesinhokkiominaisuuksien kolme ärsyttävintä: Vastuuta pakoileva mies, selittelevä mies, ruikuttava mies.

Näistä kolmesta piti sitten valita inhottavin. Muistaakseni Rahkosen hihhuleina hihkuvat aatetoverittaret valitsivat sellaiseksi ruikuttavan miehen. Ruikuttamisella tarkoitetaan sitä, ettei tyydy miehekkäästi vaieten kohtaloonsa kunnes sydäntauti tai muu ruikuttamatta jättämisestä tunnetusti ja tutkitusti seuraava stressitauti tulee ja korjaa miehen alle viidenkympin iässä. Useimmat miehet tunnetusti tyytyvät olemaan Susannan mieliksi vastuuta pakoilevia ja selitteleviä miehiä eivätkä ruikuta, vaan kuolevat mieluummin. Senhän näkee miesten kuolleisuusluvuista: miehen vuosi on kymmenen kuukautta. Kekseillään ja atraimillaan Susanna ja aatetoverit sullovat hiljaiset, alistuneina kulkevat miehet kaasukammioon, ja mielihyvästä aidosti täristen ylipääfeministi kääntää kuoleman hanaa. Sen jälkeen naiset voivatkin siirtyä valittelemaan sitä, miten hirveää on, että suomalainen mies joidenkin käsittämättömien miehisyysnormiensa vuoksi kieltäytyy puhumasta tunteistaan, hautoo niitä sisällään ja saa lopulta kuolemantaudin. Sillä ei tietenkään ole mitään osuutta asiaan, että susannarahkoset halveksivat tunteistaan puhuvia miehiä "ruikuttajina" ja "sovinisteina".

Sekä tämä ruikutusjuttu että Rahkosen muu kirjoittelu ovat, sanoipa hän mitä tahansa, täynnä uuvuttavan itsetarkoituksellista miesvihaa. Rahkosen mieskuva, ja feministien ja profeministien mieskuva yleensäkin, on peräisin jostain vuosikymmenten takaisesta suomifilmistä. Miehet ovat kuulemma kalsareitaan vaihtamattomia ylipainoisia lökäpöksyjä, jotka eivät ymmärrä muun kuin urheilun päälle. Kaisa Ruokamon blogista löytyy tällainen sitaatti: Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kommentoida jääkiekkoa - vaikka feministiset arviot miesten laumasieluisuudesta ja joukkovoiman tuntemisen tarpeesta olisivat mielenkiintoisia. Tyypillisessä ATM-blogissa ei osoiteta senkään vertaa kiinnostusta jääkiekkoon kuin Ruokamon omassa: hän jopa tietää jääkiekkojoukkueiden nimiä ja osaa yhdistää pelaajat niihin. Penkkiurheilevat naiset eivät nykyään ole mikään harvinaisuus. Latinalaisissa maissa nuoret tytöt kansoittavat jalkapallokatsomoita. Kun minä olin peruskoulussa, suurin osa luokan tytöistä oli jollain tavalla tai jossain mielessä kiinnostunut urheilijasankareista: paikallisten ja alueellisten joukkueiden sankarit ja "passarit" (termi, jonka merkitystä en edelleenkään tiedä) olivat tyttöjen huulilla. Siitä huolimatta Ruokamo puhuu "miesten laumasieluisuudesta", joka perustuu "mielenkiintoisiin" "joukkovoiman tuntemisen tarpeisiin". Tuon laumasieluisuuden ulkopuolella olevat miehet ovat feministeille näkymättömiä. Meitä yksinkertaisesti ei ole. Toisaalta taas penkkiurheilevat naiset eivät tietenkään ole laumasieluisia, vaan irrottautuvat individualistisesti roolisabluunoistaan Vahvoiksi ja Upeiksi Yksilöiksi, oletan.

Tälle on tietysti olemassa selityksensä: nämä feministit kuuluvat tupakoivien ja kapakoivien naishumanistien alakulttuuriin. Tupakoiva ja kapakoiva miesväestö taas on todennäköisesti keskimäärin alaluokkaisempaa ja vulgäärimpää kuin nämä naiset, jolloin se luultavasti vastaakin näitä kliseitä melko prikulleen. Varmaankin sinne kapakkaan mennään juuri sen takia, että sieltä löytyisi paljon alaluokkaista väkeä, jota voidaan sitten naisporukalla paheksua. Esimerkiksi Susanna Rahkosen blogista näkee, että miesten halveksiminen ja pilkkaaminen tuottaa eräille naisille ilmeisesti enemmän tyydytystä kuin mikään seksi. Miehen seksuaalisuus on hänelle kuvottava ja inhottava asia, jota pitää vastustaa, eikä hän pysty kuvittelemaankaan, että hänen järjetöntä prostituutiopakkomiellettään voitaisiin vastustaa muusta syystä kuin urosapinan irrationaalisten seksuaalisten himojen vuoksi.

Olen kyllä aina epäillyt, että suuressa osassa feministien järjettömyyksistä on kysymys yksinkertaisesti jonkinlaisesta pornosta. Miehen vierautta, eläimellisyyttä ja apinuutta korostetaan äärimmilleen, koska inhimillinen ja kommunikatiivinen mies ei kerta kaikkiaan kiinnosta, kiehdo eikä kiihota. Luonnollisesti suurin osa naisen esineellistämistä koskevista syytöksistä on tyypillistä projektiota: Todellisuudessa nimenomaan feministinaiset, jotka eivät kykene syvälliseen eivätkä pysyvään suhteeseen älykkään ja herkän miehen kanssa, esineellistävät vastakkaisen sukupuolen. (Eiväthän he itse ole erityisen älykkäitä saati oppineita. Ainoa, mistä he oikeasti tietävät mitään, on feministinen sanahelinä, jota he lapsellisuuksissaan pitävät tieteenä.) Sitten he syyttävät miehiä omista synneistään.