sunnuntai 26. maaliskuuta 2006

Totuus vapauttaa - edelleenkin

Kurkimme tässä Marian kanssa entisten äärikristittyjen itseterapiablogia Saastainen huone salavihkaa kuin mitäkin pornolehteä. En ole itse koskaan ollut tuon uskovaisen alakulttuurin jäsen, vaikka on minulla ollut tuttuja sen piirissä, ja olen päässyt vilkuilemaan sitä laidalta. Se uskonnollisuus, jonka kanssa itse olen ollut tekemisissä, on ollut huomattavasti intellektuaalisempaa, ja meidän kokouksissamme Saastaisen huoneen edustamien seurakuntien ja ryhmittymien on ollut yhtä väärässä paikassa kuin he olisivat jossain bordellissa tai yökerhossa (valitsin tahallani mahdollisimman räikeän vertauskuvan). Meilläpäin on oltu enemmänkin Daniel Nylund -henkisiä - itse asiassa Daniel Nylundin teksteistä on ollut minulle paljonkin apua silloin kun Novinha-traumani oli pahimmillaan.

Minun on siis aika vaikea samaistua siihen uskonnollisuuteen, josta Saastaisen huoneen kirjoittaja tai kirjoittajat ovat joutuneet kärsimään. Oma uskonnollisuuteni on isovanhemmilta opittua esimodernin maaseutuyhteiskunnan uskonnollisuutta, joka ei ollut missään ristiriidassa esimerkiksi kirjallisuus-, taide- tai tiedeharrastuksen kanssa. Esimerkiksi evoluutioteoria ja darwinismi on tästä tervejärkisestä agraarijunttinäkökulmasta niin järkeenkäypä asia, että rankimpien, vallankin amerikkalaisten, uskovaispiirien vihamielisyys sitä kohtaan on minusta aina tuntunut absurditeettien huipulta. Ahdistuisivat mieluummin edes tähtitieteestä ja alkuräjähdyksestä (jonka tosin - sanoi Stephen Hawking - ainakin katolisen kirkon dogmaatikot ovat jo juhlallisesti todenneet kristinuskon kanssa yhteensopivaksi, ja heidän jos kenen luulisi tietävän). Mikään junttinäkökulmasta katsottuna järkeenkäypä tieteellinen tutkimustulos ei voi olla ristiriidassa kristinuskon kanssa, sen olen kotonani oppinut; joten kaikenlaiset fundamentalistit, jotka kauhistelevat darwinismia, voivat olla vain amerikkalaisella rahalla ravittuja, junttisuomalaisesta luonnostaan vieraantuneita maanpettureita eivätkä kristittyjä ollenkaan.

Tiede ei siis ole ristiriidassa uskonnollisuuden kanssa; mitä sitten moderniin taiteeseen, esimerkiksi surrealismiin tai dadaan, tulee, se tietenkin antaa meille tarpeellisia näkökulmia sellaisen ihmisen sieluun, joka on niin ahdistunut, hämillään tai sekaisin, että hänen pitää luoda surrealistista tai dadaistista taidetta. Pornografiaan meillä tietenkin suhtauduttiin kielteisesti, mutta vain siksi, että se oli pakattu kuoreen, jossa luki suurin kirjaimin SYNTIÄ! RIVOA! RIETASTA! TABU! KYRPÄ! VITTU! LÄÄH! LÄÄH! SPRUITTA! SPRUITTA! ÖÖGH! ÖÖGH!. Jos samat alastonkuvat (en nyt puhu yhdyntä- enkä pimpanrevittelykuvista ollenkaan, vaan niistä iloisesti hymyilevistä nakupelleinä kekkaloitsevista kaunottarista), joita pornolehdistä löytyi, olisi esitetty Taiteen viitekehyksissä ja taulun kehyksissä, ne olisivat takuulla olleet hyväksyttäviä. (Tai hyväksyttäviä ja hyväksyttäviä - no, ainakin taidehistoriallisesti ymmärrettäviä, koska Taiteessa nyt oli kuitenkin ollut perinteenä kuvata tällaisia kohteita, ja se oli hyväksyttävä taidehistoriallisena tosiasiana siinä missä muutkin taidehistorialliset tosiasiat.) Seksuaalikielteisyyden keksin ihan itse, kun lähestyvä murrosikä alkoi ahdistaa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että ankara seksuaalikielteisyys on ihan hyvä tapa kapinoida kolmetoistavuotiaana kaikkia viisitoistavuotiaita kalkkiksia vastaan, kunhan se on tietoisesti ja camp-henkisesti harrastettua irvailua eikä se jää päälle siinä vaiheessa kun oikeasti alkaa panettaa. Lisäksi seksuaalikielteisyyttä tietysti pitää kutsua reilusti seksuaalikielteisyydeksi eikä esim. feministien tapaan esittää, että ilkkuva pilkka ja säälimätön viha nuoren pojan ja miehen seksuaalisuutta kohtaan on sitä todellista ja oikeaa seksuaalimyönteisyyttä (koska naisen seksuaalisuus, tai feministien tiedostamattoman konservatiivikristillisvaikutteien ihannekuva siitä, on se ainoa oikea seksuaalisuus, jota ylipäätään olemassa on).

Minulla oli nuorena poikana ateistivaiheeni, jota isovanhemmat kunnioittivat siinä missä useimpia muitakin maailmankatsomuksellisia kehitysvaiheitani. Kun nyt mietin, miten hirveitä tarinoita muut ovat kertoneet omista kotihelveteistään - erään ystävättäreni vanhemmat mm. hylkäsivät hänet ja pikkusiskon pitkiksi ajoiksi heitteille ilman ruokaa - isovanhempieni antama kasvatus näyttää yhä paremmalta, mielekkäämmältä ja vastuullisemmalta. Traumojahan aiheutti ennen muuta ikätoverien suvaitsemattomuus ja alkukantaisuus (sekä isoisän murrosikäni kannalta hyvin huonoon hetkeen osunut kuolema ja teräsmummon nopea puhkiruostuminen sen jälkeisinä vuosina), eivät kotona asetetut kiellot (joita toki jonkin verran oli). Ainoa asia, joka aiheutti kitkaa, oli aseistakieltäytyminen, johon päädyin nimenomaan isovanhempien omien porvarillis-liberaalien käsitysten pohjalta - ja siinäkin asiassa isovanhemmat olivat pikemminkin pragmaattisella kannalla kuin fundamentalisteja: 20-30-luvuilla nuoruutensa kokeneina he elivät yhä sellaisessa maailmassa, jossa suojeluskuntalaiset öyhöttäjät saattoivat kuljettaa tunnettua aseistakieltäytyjää junalla pitkin maata ja pahoinpidellä häntä julkisesti joka asemalla; ja he olivat myös huolissaan työllistymisestäni mahdollisen aseistakieltäytymisen jälkeen (mikä oli tietysti jo 70-luvulla tarpeeton huoli, koska jo pikkupoikana kykyni viittasivat akateemiseen uraan). Isovanhempieni käsityksen tuosta asiasta voi kiteyttää sanoihin kyllähän me tiedämme, että sinä olet hyvä poika vaikket menisi armeijaan, mutta tietääkö maailma? Ja maailma oli pelottava asia, ei uskonnollisesti, vaan ihan käytännön syistä: Kun mä kerran suureks saan, joudun maailman pauhinaan... on yksi lastenlauluperintömme synkimpiä ja uhkaavimpia säkeitä.

Maailma on oikeasti synkkä ja uhkaava. Maailma on pelottava. Ja kun luen Saastaisesta huoneesta seuraavat sanat -

Herätysuskovaisen elämä verrattuna tavallisen, tasapainoisen, "maailmallisen", ihmisen elämään on niin raskasmielistä. Kahtiajaon konkretisoi hyvin päivä suomalaisilla festareilla: toiset nuoret tanssivat, juopuvat, rakastuvat kesäyössä lavan edessä, toiset laulavat helvetistä aidan takana.


Uskosta luopumiseeni liittyvistä lukuisista tunteista yksi keskeisimmistä on tavattoman suuri elämänhalu, elämisen hurma. Yksikään baari-ilta, yksikään kävely kotiin aamuyöllä kesäkuussa, yksikään rakastelu, yksikään varma ja vakaa kokemus siitä, että tällainen minä olen, näin minä tunnen, ei enää mene ohi.


- pidän niitä romantisoivina ja typerinä, koska oma kokemukseni on osoittanut, että se tanssivien, juopuvien ja rakastuvien nuorten maailma on vähintään yhtä suvaitsematon ja ankara kuin herätysuskovaisten piirit pahimmillaan. Silloin kun minä olin koulukiusaamisen ahdistama nuorukainen Varkaudessa, en todellakaan saanut suurinta ja vilpittömintä ymmärrystä ja ystävyyttä niiltä toisilta älyköiltä ja koulupingoilta enkä liioin "tavallisilta" nuorilta, vaan eräältä lukioluokkani uskovaiselta pikku blondilta. Panin ystävyytemme usein tahallani kovalle koetukselle tekemällä hänelle suoraviivaisen törkeitä seksuaalisia ehdotuksia hyvin tietoisena siitä, että hän torjuu ne kuitenkin. Hän vastasi sanomalla "Hyi" ja teeskentelemällä järkyttynyttä (vaikka se hymy ei kyllä ollut yhtään järkyttynyt). Mutta koskaan hän ei suuttunut eikä ollut ilkeä minulle. Koska olen tyhmä mies, joka ei ymmärrä hyvän naisen päälle, en tietenkään koskaan rakastunut häneen. Tai ehkä sittenkin, mutta vasta silloin, kun oli liian myöhäistä. Mutta se mitä tässä halusin sanoa, on, että tuo yllä oleva vastakkainasettelu "raskasmielisen" uskovaisuuden ja elämäniloisen ryyppäämisen ja naimisen välillä on ainoastaan uskovaisen maailmankuvan negatiivi ja sellaisena yhtä alkeellinen yksinkertaistus kuin fundamentaaliuskisväen tapa nähdä maailma kahtena joukkona: toisella puolen ovat oikeasta uskosta osallisiksi tulleet pelastetut, toisella puolen Perkeleen peräreiän paiseesta roiskahtaneesta ripuliruilauksesta muovatut homunculukset, joiden lavea tie vie kohti helkattia. Typerää, pinnallista ja valheellista uskonnollisuutta on ilman muuta olemassa, mutta tämän hetken Suomessa suvaitsematon viina- ja seksievankeliumin julistaminen ja tämän "uskonnon" kyseenalaistajien usein väkivaltainenkin vaientaminen on valtakulttuuria. Valtakulttuurin piirissä elävän suvaitsemattomuuden kyseenalaistaminen on mielestäni aina huomattavasti aiheellisempaa kuin erilaisten alakulttuurien arvosteleminen. Uskovaisten alakulttuuri on juuri sille valtakulttuurille "hyvä vihollinen", jota kaikki örseltävät juopot voivat ryyppy- ja yrjöilypöydässään ihan vapaasti arvostella.

Jos ryyppy- ja yrjöilypöytä baari-iltoineen ym. on todellakin sitä, mitä Saastaisen huoneen kirjoittaja haluaa, jos se todellakin on sitä, mitä hän on, paha minun on mennä sitä kyseenalaistamaan. Kokemukseni mukaan kuitenkin Öyhönmäen yrjöpöytä ei ole monillekaan se oikea, haluttu ja tavoiteltu elämäntapa, vaan siihen yksinkertaisesti alistutaan, koska se nyt kerta kaikkiaan on valtakulttuuria, ainoa esitys joka kaupunginteatterissa pyörii. Jotenkin minusta tuntuu, että Saastaisen huoneen kirjoittaja yrittää inttää itselleen tehneensä nyt oikean ratkaisun aivan samalla tavalla kuin hän uskovaisporukoissa pyöriessään intti itselleen, että nyt hän on oikealla tiellä ja elää haluamallaan tavalla.

Erityisesti minua hämmentää se, että häneltä ei mene ohi "yksikään rakastelu". Tuo varsinkin kuulostaa harhaanjohtavalta, koska Öyhönmäen yrjöpöydässä seksi ei ole mitenkään oleellisesti vapaampaa eikä estottomampaa kuin uskispiireissä. Öyhönmäen yrjöpöydän seksitarjontaa säätelevät ankarat lait ja jyrkkä säätyjako, jolle blogipiireissä on haettu matemaattista selitystä ns. markkina-arvoteoriasta. Ilman muuta, jos kirjoittaja on nainen, joka haluaa nauttia seksistä vapauduttuaan uskonnollisista piireistä, Öyhönmäen yrjöpöytä on hänelle ahdistuneen uskonnollisen miljöön jälkeen todellinen onnela. Yrjöpöydässä on aina tilaa kaikille, joilla on pillu ja tissit. Kun hän istuutuu pöydän ääreen ja sanoo: "Minä olen entinen uskovainen, mutta olen luopunut uskostani, koska koin sen rajoittavan seksuaalisuuttani, ja haluan nyt eroon neitsyydestäni mitä pikimmin", kuulemme välittömästi kovenevien penisten napsahtelevan yrjöpöydän alapintaan, kun vilpittömän innokkaat miehet tarjoutuvat opettamaan kaunista ja viatonta tyttöä, joka on vielä tietämätön siitä, miten hänen pitäisi markkinasääntöjen mukaan pimppansa hinnoitella. Uskovaisporukoista irrottautuvan nuoren miehen asiat ovat tietysti paljon huonommin.