Tässä ROKS-jupakassa kaikkein hupaisinta on, että feministit alkavat itse muistuttaa yhä enemmän sitä luulottelemaansa miesten salaliittoa.
FEMINISTIEN VÄITE: miehet ovat patriarkaalinen salaliitto, joka vetää yhtä köyttä naisten etua vastaan. - FAKTA: feministit ovat syvälle poliittiseen järjestelmään soluttautunut "naisverkosto", joka esim. sosiaalialalla vetää yhtä köyttä miehiä vastaan, mutta asia puheeksi otettaessa kieltää kirkkain silmin käyttävänsä minkäänlaista valtaa.
FEMINISTIEN VÄITE: vallankäyttäjämiehet kuuluvat saatananpalvojakirkkoon ja käyttävät kirkkonsa rituaaleissa lapsia hyväkseen. - FAKTA: monet feministit kuuluvat wicca-höpöhöpöuskon piiriin, ja tuon Salanimen todistuksen mukaan (sekä myös ROKSin aivopesemien nuorten tyttöjen puheista päätellen) myös pakottavat nuoria tyttöjä lesbosuhteisiin kanssaan.
Samanlaisia analogioita voisi varmasti keksiä lisääkin, mutta tuossa pari esimerkkiä. Näyttääkin siltä, että feministien käsitys miehistä perustuu heihin itseensä. Ne luulevat meidän olevan samanlaisia paskiaisia kuin he itse ovat.
lauantai 1. lokakuuta 2005
Se katoava postaus
Seuraavan postauksen olen yrittänyt saada jäämään tähän jo neljä kertaa. Kerta toisensa jälkeen se on kadonnut. Lienee oletettava, että feministien salaliitto sabotoi jo palvelintakin.
Ihmissusi-Henkka linkitti Suomi 24 -keskustelufoorumin feminismisivulle, jossa Evin Rubarin dokumentti on antanut aihetta kiintoisiin kommentteihin. Eräs kaikkein kiintoisimmista on nimimerkki Salanimi, joka kertoo omista kokemuksistaan feminismiliikkeen kynsissä. Olen hiukan toimittanut näitä lainauksia luettavuuden parantamiseksi.
Olen feministi, ja minun on kerrottava Suomen tilanteesta. Täällä on myös aivan samankaltaista painostusta feministipiirien sisällä kuin Ruotsissa, se on suorastaan sadistista. En ole uskaltanut ilmoittaa ihmisille, joiden kanssa olen jo vuosia ollut mikana toiminnassa, ettei mieleni eikä sydämeni ole enää mukana tuossa liikkeessä. Pelkään kostoa.
Nuoruuden naiiviudesta lähdin mukaan, sekä siksi, että olin kokenut kovia. Miehiä olen oppinut arvostamaan vasta nykyisin, aivan tavallisia miehiä, kun olen huomannut mikä rehellisyys ja luotettavuus heidän maailmassaan vallitsee. Ainoastaan muutamille mieshenkilöille olen uskaltanut kertoa näistä asioista avoimesti, ja he ovat minua tukeneet, kiitos heille. Tiedän, että tämä teksti tulkitaan provokaatioksi, se on feministifanaatikkojen tapa toimia.
Edellinenhän ei sinänsä kerro mitään meidän miesten luotettavuudesta naisiin verrattuna, mutta jos nainen, jota vuosikausia on aivopesty pitämään kaikkia kaksilahkeisia raatelevaisina ihmissyöjähirviönä, huomaakin maailmassa olevan myös vilpittömiä, rehellisiä ja kilttejä miespuolisia ihmisiä, hän varmastikin on taipuvainen menemään toiseen äärimmäisyyteen miehiä koskevissa mielipiteissään.
Tälläkin hetkellä olen turvassa erään miehen luona, ja voin sanoa että se on olotilana suorastaan taivaallista feministien tiiviin kyttäyksen ja henkisen, jopa fyysisen painostuksen jälkeen.
Haluan myös ilmoittaa että noissa piireissä on yksilöitä, jotka painostavat lesbosuhteisiin nuoria tyttöjä, uhkaamalla heitä monin tavoin. Tämä ei ole mielestäni leikinlaskun aihe. En olisi pahempaan seuraan voinut joutua, mutta yritän kamppailla itseni teistä eroon, olette julmimpia ihmisiä mitä voi olla!
Kun nimimerkki Miessoturi toteaa Salanimelle kommentiksi suunnilleen: "Jos minä olisin lesbo, joka haluaa nuorta lihaa, menisin feministiliikkeeseen, koska feministeillä on kokonainen ideologia, jolla he voivat ylipuhua epävarman nuoren tytön lesbosuhteeseen", Salanimi vastaa:
Elämä opettaa. Vielä puolisen vuotta aiemmin olisin noussut vastustamaan tuota väitettä raivon vallassa, kuin robotti. En enää ole niinkään varma tuon näkemyksen viallisuudesta. Tuossa on paljon totta, kammottavan paljon. Yksikään mies ei muuten ole käyttänyt minua seksuaalisesti väärin. On kuitenkin täysin totta, että feministisissä piireissä tuo on arkipäiväistä. Tätä voi olla joidenkin hyvin vaikeaa uskoa todeksi. Nykyisin kaikille on uskoteltu ja kaikki pitävät tosiasiana, että vain mies tekisi jotain sellaista. En ole lesbo, olen hetero, tätä ei ole aina katsottu hyvällä.
Kun nimimerkki Cisma, joka on kaikesta päätellen yksi foorumin päivystävistä feministeistä, yrittää leimata Salanimen Tarja Halosen mainetta mustaavaksi poliittiseksi loanheittäjäksi, Salanimi vastaa:
Presidenttimme ei liity tähän asiaani mitenkään. Parjaa vain, olen tuohon todella tottunut. Turha luulla, etten pystyisi itse tuohon inhottavaan käytökseen. Minulla on ollut yli kymmenen vuotta raakalaisuudessaan aivan ylivertaiset opettajat. Olen pääsemässä teistä eroon, niin uskon ja olen siitä iloinen ja kiitollinen. Ehkä et itse kuuluu "valittuun sisäpiiriin" ja näin ollen et edes tiedä, minkälaisia asioita feminismin nimissä jatkuvasti tehdään. Tasa-arvoajatus on todellakin vain yksinkertaisimpien sumuttamista.
Tässä kohtaa tulee muuten mieleen se, mitä joku kommentoijistani sanoi yhteiskunnallisten liikkeiden eksoteerisen ja esoteerisen puolen eroista.
Tavoitteet ja teot ovat tosiasiassa äärimmäisen sairaat, sen vakuutan. Älä sinä, Cisma, sukella liian syvälle tähän liikkeeseen. Oman etusi nimissä, pidä silmäsi auki ja ole varovainen. En osaa olla sinulle mitenkään vihainen, uskon, että et vain todella oikein tiedä asioiden todellista tilaa. Ole hyvin varovainen ja muista että olemme kaikki ihmisiä, vasta sen jälkeen muuta, kuten naisia ja miehiä.
Cisma heittää Salanimelle taas jonkin solvauksen ja yrittää ilmeisen kiusaantuneena saada Salanimeä lopettamaan pyhien asioiden pilkkaamisen. Tähän Salanimi:
Sellaista jää paljon sanomatta, mitä tavalliset ihmiset eivät pystyisi missään tapauksessa uskomaan jos siitä nyt kertoisin. Aivan omassa maassamme tapahtuu hirveitä asioita ja niistä ei uskalleta eikä saa puhua, sen estää feministinen, yksilöihin kohdistuva terrori. Oikeastaan minä olen Cisman suhteen iloinen, uskon nimittäin hänen säästyneen tämän aatteen ikävimmiltä piirteiltä. Toivon, että hänen ei tarvitsekaan kokea asian mustia puolia. Silti ne ovat totta ja olemassa. Ja mahdollisesti vaaraksi hänellekin.
Olen täysin tietoinen siitä, että tuon aatteen sisällä on naisia, jotka pelkäävät ja voivat todella huonosti. On hirvittävää, etten voi heitä auttaa. Monet ovat minulle hyvin rakkaita ihmisiä, kuin perheenjäseniä. On kuitenkin pakko ensin saada voimia jokapäiväiseen, omaan, jaksamiseen.
Lahkolaisuuden tunnelmista, joista tulee mieleen lähinnä Leo Hartvaaran kömpelö, mutta rehellisyydessään vaikuttava romaani lestadiolaisuudesta, Suden uhrit, kertoo myös tämä katkelma:
Feministinen liike on hirvittävä kupla, joka puhjetessaan tuo esille niin paljon tehtyjä vääryyksia, laittomuuksiakin, ettei sitä uskoisi, jollei tietäisi asiasta niinkuin minä tiedän. On ikävää, että niin moni uskoo tekevänsä oikein ja toimii liikkeessä, jonka tavoitteet ovat nykyisin aivan erilaiset kuin suuri yleisö luulee. He aivan kirjaimellisesti haluavat anastaa vallan miehiltä ja painaa miesten aseman alas. Se on näin, ja tiedän, että se voi kuulostaa aika hurjalta. Uskoin itse aikani samaan, tai tavallaan luulottelin uskovani. On niin voimia antavaa kuulua vahvaan joukkoon, joukkoon joka on aina tukena. Tuo tuki on kuitenkin hyvin petollista, se loppuu heti kun alat esittää eräviä mielipiteitä. Joskus riittää pelkkä epäily, joskus on syynä henkilökohtainen kauna. Jopa se riittää ettei "anna" jollekin voimakkaalle liikkeen sisällä. Ja minä tiedän että tätä on vaikeaa uskoa.
Itse asiassahan tähän on varsin helppo uskoa, sillä loppujen lopuksi varsin monien lahkolaisliikkeiden tunnelmat ovat niitä jälkeen päin kuvanneiden sisäpiiriin päässeiden henkilöiden mukaan varsin samanlaisia. Hartvaaran kirjan - jossa muuten varjopuolten lisäksi kuvataan vilpittömästi myös lestadiolaisen uskon myönteisiä puolia ja jonka keskushenkilö, sosialistis-realistisessa mielessä positiiviseksi sankariksi nouseva saarnamies, on ihmiskuvana sekä uskottava että sympaattinen - lisäksi tässä yhteydessä täytyy mainita Jon Atackin kuvaus scientologeista, A Piece of Blue Sky, joka viimeksi asiaa tarkistaessani löytyi netistä kokonaisuudessaan, ja niin muuten näyttää löytyvän nytkin: tässä on linkki.
Joku varmasti haluaa kysyä minulta tässä vaiheessa, pelkäänkö oman henkeni puolesta. Kyllä minultakin Salanimen jutut nostavat tukan pystyyn, mutta tiedän, että lahkot pitävät jäsenensä alaisuudessaan toisaalta pelottelemalla lahkon ulkopuolisen maailman turvattomuudella, toisaalta luomalla lahkolaisille epärealistisia kuvia lahkon vaikutusvallasta ja kyvystä kontrolloida ja valvoa karkulaisjäsentensä tekemisiä. Tietysti otan feministien uhan - fyysisen uhan - hyvin vakavasti, ja yksi syistä, miksi en mielelläni mene blogistitapaamisiin, on se, että pidän murhan uhkaa ihan olemassaolevana sellaisissa tilanteissa. Tähän asti olen kyllä kokenut aitosuomalaiset hurrivihaajat suuremmaksi riskiksi kuin feministit, mutta ehkä minun pitää tarkistaa mielipidettäni.
Ampumaharrastuksen voisi toki itsepuolustusmielessä aloittaa. Mielellään tietysti niin järeällä aseella, että sillä ei pysty haavoittamaan lievästi, ainoastaan tappamaan tai ampumaan jäsenen irti. Perfektionistina en mielelläni tyydy puolinaisuuksiin. Tunnottomat, moraalittomat, mielettömät ja sieluttomat fanaatikot, joihin feministit tunnetusti eturivissä lukeutuvat, eivät ymmärrä mitään muuta kieltä kuin julmuutta. Heille on siis tehtävä alusta lähtien selväksi, että on itse vielä häikäilemättömämpi ja murhanhimoisempi. Peruskiltille miehelle on raskasta joutua ottamaan tällainen kanta, mutta on olemassa ihmisryhmiä ja aatesuuntauksia, joiden kanssa ei voi neuvotella - eikä saa, koska he vallanhimoisina machiavellilaisina kokevat kaikki sovittelupyrkimykset heikkouden merkkinä ja mahdollisuutena vetää välistä.
Onhan minulla sentään sukuperinteitä. On meillä ennenkin oltu kiihkoilijaliikkeiden vainoamia. Isoisäni, roolimallini, Varkauden Puurtilassa kansakoulunopettajana elämäntyönsä tehnyt maalaisliittolainen paikallispoliitikko Juho Takala kulki kolmikymmenluvulla pistooli taskussa lapuanliikkeen kyyditsijöiden varalta. Hän lienee ollut synkän huvittunut siitä, että hän oli syntyjään oikea pohjalainen Ylihärmästä, mutta Lapuan mukaan nimetyn liikkeen vastustaja; ja hänen vainoojansa, jotka olivat omineet "lapualaisen" nimen itselleen kunnianimeksi, olivat savolaisia. Isoisä muuten oli Artturi Leinosen linjalla lapuanliikkeen suhteen; Leinonen oli kodissamme niin keskeisellä sijalla, että olin aikuisella iällä kovin hämmästynyt siitä, miten vähän kyseisestä herrasta tiedettiin meidän mikrokosmoksemme ulkopuolella. Ehkä joskus innostun vielä lukemaan Leinosta urakalla ja kirjoittamaan hänestä jotain blogiin.
En kehota väkivaltaan feministejä vastaan. Mutta seuraavan kerran, kun tapaatte naisen, joka kertoo olevansa feministi, sanokaa hänelle kohteliaasti, ettette halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, että hän on säällisen elämänmenon, demokratian ja oikeusvaltion vihollinen, ja että samasta syystä ette kaveeraa myöskään nahkapäiden kanssa.
Jumala ompi linnamme,
Ja vahva turva aivan.
On miekkamme ja kilpemme
Ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
Kavala, kauhea
On kiivas, kiukkuinen
Ja julma, hirmuinen,
Vain Herra hänet voittaa.
Se sana seisoo vahvana,
He ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos veis he henkemme,
Osamme, onnemme,
Ne heidän olkohon,
Vaan meidän iät on
Jumalan valtakunta.
Ihmissusi-Henkka linkitti Suomi 24 -keskustelufoorumin feminismisivulle, jossa Evin Rubarin dokumentti on antanut aihetta kiintoisiin kommentteihin. Eräs kaikkein kiintoisimmista on nimimerkki Salanimi, joka kertoo omista kokemuksistaan feminismiliikkeen kynsissä. Olen hiukan toimittanut näitä lainauksia luettavuuden parantamiseksi.
Olen feministi, ja minun on kerrottava Suomen tilanteesta. Täällä on myös aivan samankaltaista painostusta feministipiirien sisällä kuin Ruotsissa, se on suorastaan sadistista. En ole uskaltanut ilmoittaa ihmisille, joiden kanssa olen jo vuosia ollut mikana toiminnassa, ettei mieleni eikä sydämeni ole enää mukana tuossa liikkeessä. Pelkään kostoa.
Nuoruuden naiiviudesta lähdin mukaan, sekä siksi, että olin kokenut kovia. Miehiä olen oppinut arvostamaan vasta nykyisin, aivan tavallisia miehiä, kun olen huomannut mikä rehellisyys ja luotettavuus heidän maailmassaan vallitsee. Ainoastaan muutamille mieshenkilöille olen uskaltanut kertoa näistä asioista avoimesti, ja he ovat minua tukeneet, kiitos heille. Tiedän, että tämä teksti tulkitaan provokaatioksi, se on feministifanaatikkojen tapa toimia.
Edellinenhän ei sinänsä kerro mitään meidän miesten luotettavuudesta naisiin verrattuna, mutta jos nainen, jota vuosikausia on aivopesty pitämään kaikkia kaksilahkeisia raatelevaisina ihmissyöjähirviönä, huomaakin maailmassa olevan myös vilpittömiä, rehellisiä ja kilttejä miespuolisia ihmisiä, hän varmastikin on taipuvainen menemään toiseen äärimmäisyyteen miehiä koskevissa mielipiteissään.
Tälläkin hetkellä olen turvassa erään miehen luona, ja voin sanoa että se on olotilana suorastaan taivaallista feministien tiiviin kyttäyksen ja henkisen, jopa fyysisen painostuksen jälkeen.
Haluan myös ilmoittaa että noissa piireissä on yksilöitä, jotka painostavat lesbosuhteisiin nuoria tyttöjä, uhkaamalla heitä monin tavoin. Tämä ei ole mielestäni leikinlaskun aihe. En olisi pahempaan seuraan voinut joutua, mutta yritän kamppailla itseni teistä eroon, olette julmimpia ihmisiä mitä voi olla!
Kun nimimerkki Miessoturi toteaa Salanimelle kommentiksi suunnilleen: "Jos minä olisin lesbo, joka haluaa nuorta lihaa, menisin feministiliikkeeseen, koska feministeillä on kokonainen ideologia, jolla he voivat ylipuhua epävarman nuoren tytön lesbosuhteeseen", Salanimi vastaa:
Elämä opettaa. Vielä puolisen vuotta aiemmin olisin noussut vastustamaan tuota väitettä raivon vallassa, kuin robotti. En enää ole niinkään varma tuon näkemyksen viallisuudesta. Tuossa on paljon totta, kammottavan paljon. Yksikään mies ei muuten ole käyttänyt minua seksuaalisesti väärin. On kuitenkin täysin totta, että feministisissä piireissä tuo on arkipäiväistä. Tätä voi olla joidenkin hyvin vaikeaa uskoa todeksi. Nykyisin kaikille on uskoteltu ja kaikki pitävät tosiasiana, että vain mies tekisi jotain sellaista. En ole lesbo, olen hetero, tätä ei ole aina katsottu hyvällä.
Kun nimimerkki Cisma, joka on kaikesta päätellen yksi foorumin päivystävistä feministeistä, yrittää leimata Salanimen Tarja Halosen mainetta mustaavaksi poliittiseksi loanheittäjäksi, Salanimi vastaa:
Presidenttimme ei liity tähän asiaani mitenkään. Parjaa vain, olen tuohon todella tottunut. Turha luulla, etten pystyisi itse tuohon inhottavaan käytökseen. Minulla on ollut yli kymmenen vuotta raakalaisuudessaan aivan ylivertaiset opettajat. Olen pääsemässä teistä eroon, niin uskon ja olen siitä iloinen ja kiitollinen. Ehkä et itse kuuluu "valittuun sisäpiiriin" ja näin ollen et edes tiedä, minkälaisia asioita feminismin nimissä jatkuvasti tehdään. Tasa-arvoajatus on todellakin vain yksinkertaisimpien sumuttamista.
Tässä kohtaa tulee muuten mieleen se, mitä joku kommentoijistani sanoi yhteiskunnallisten liikkeiden eksoteerisen ja esoteerisen puolen eroista.
Tavoitteet ja teot ovat tosiasiassa äärimmäisen sairaat, sen vakuutan. Älä sinä, Cisma, sukella liian syvälle tähän liikkeeseen. Oman etusi nimissä, pidä silmäsi auki ja ole varovainen. En osaa olla sinulle mitenkään vihainen, uskon, että et vain todella oikein tiedä asioiden todellista tilaa. Ole hyvin varovainen ja muista että olemme kaikki ihmisiä, vasta sen jälkeen muuta, kuten naisia ja miehiä.
Cisma heittää Salanimelle taas jonkin solvauksen ja yrittää ilmeisen kiusaantuneena saada Salanimeä lopettamaan pyhien asioiden pilkkaamisen. Tähän Salanimi:
Sellaista jää paljon sanomatta, mitä tavalliset ihmiset eivät pystyisi missään tapauksessa uskomaan jos siitä nyt kertoisin. Aivan omassa maassamme tapahtuu hirveitä asioita ja niistä ei uskalleta eikä saa puhua, sen estää feministinen, yksilöihin kohdistuva terrori. Oikeastaan minä olen Cisman suhteen iloinen, uskon nimittäin hänen säästyneen tämän aatteen ikävimmiltä piirteiltä. Toivon, että hänen ei tarvitsekaan kokea asian mustia puolia. Silti ne ovat totta ja olemassa. Ja mahdollisesti vaaraksi hänellekin.
Olen täysin tietoinen siitä, että tuon aatteen sisällä on naisia, jotka pelkäävät ja voivat todella huonosti. On hirvittävää, etten voi heitä auttaa. Monet ovat minulle hyvin rakkaita ihmisiä, kuin perheenjäseniä. On kuitenkin pakko ensin saada voimia jokapäiväiseen, omaan, jaksamiseen.
Lahkolaisuuden tunnelmista, joista tulee mieleen lähinnä Leo Hartvaaran kömpelö, mutta rehellisyydessään vaikuttava romaani lestadiolaisuudesta, Suden uhrit, kertoo myös tämä katkelma:
Feministinen liike on hirvittävä kupla, joka puhjetessaan tuo esille niin paljon tehtyjä vääryyksia, laittomuuksiakin, ettei sitä uskoisi, jollei tietäisi asiasta niinkuin minä tiedän. On ikävää, että niin moni uskoo tekevänsä oikein ja toimii liikkeessä, jonka tavoitteet ovat nykyisin aivan erilaiset kuin suuri yleisö luulee. He aivan kirjaimellisesti haluavat anastaa vallan miehiltä ja painaa miesten aseman alas. Se on näin, ja tiedän, että se voi kuulostaa aika hurjalta. Uskoin itse aikani samaan, tai tavallaan luulottelin uskovani. On niin voimia antavaa kuulua vahvaan joukkoon, joukkoon joka on aina tukena. Tuo tuki on kuitenkin hyvin petollista, se loppuu heti kun alat esittää eräviä mielipiteitä. Joskus riittää pelkkä epäily, joskus on syynä henkilökohtainen kauna. Jopa se riittää ettei "anna" jollekin voimakkaalle liikkeen sisällä. Ja minä tiedän että tätä on vaikeaa uskoa.
Itse asiassahan tähän on varsin helppo uskoa, sillä loppujen lopuksi varsin monien lahkolaisliikkeiden tunnelmat ovat niitä jälkeen päin kuvanneiden sisäpiiriin päässeiden henkilöiden mukaan varsin samanlaisia. Hartvaaran kirjan - jossa muuten varjopuolten lisäksi kuvataan vilpittömästi myös lestadiolaisen uskon myönteisiä puolia ja jonka keskushenkilö, sosialistis-realistisessa mielessä positiiviseksi sankariksi nouseva saarnamies, on ihmiskuvana sekä uskottava että sympaattinen - lisäksi tässä yhteydessä täytyy mainita Jon Atackin kuvaus scientologeista, A Piece of Blue Sky, joka viimeksi asiaa tarkistaessani löytyi netistä kokonaisuudessaan, ja niin muuten näyttää löytyvän nytkin: tässä on linkki.
Joku varmasti haluaa kysyä minulta tässä vaiheessa, pelkäänkö oman henkeni puolesta. Kyllä minultakin Salanimen jutut nostavat tukan pystyyn, mutta tiedän, että lahkot pitävät jäsenensä alaisuudessaan toisaalta pelottelemalla lahkon ulkopuolisen maailman turvattomuudella, toisaalta luomalla lahkolaisille epärealistisia kuvia lahkon vaikutusvallasta ja kyvystä kontrolloida ja valvoa karkulaisjäsentensä tekemisiä. Tietysti otan feministien uhan - fyysisen uhan - hyvin vakavasti, ja yksi syistä, miksi en mielelläni mene blogistitapaamisiin, on se, että pidän murhan uhkaa ihan olemassaolevana sellaisissa tilanteissa. Tähän asti olen kyllä kokenut aitosuomalaiset hurrivihaajat suuremmaksi riskiksi kuin feministit, mutta ehkä minun pitää tarkistaa mielipidettäni.
Ampumaharrastuksen voisi toki itsepuolustusmielessä aloittaa. Mielellään tietysti niin järeällä aseella, että sillä ei pysty haavoittamaan lievästi, ainoastaan tappamaan tai ampumaan jäsenen irti. Perfektionistina en mielelläni tyydy puolinaisuuksiin. Tunnottomat, moraalittomat, mielettömät ja sieluttomat fanaatikot, joihin feministit tunnetusti eturivissä lukeutuvat, eivät ymmärrä mitään muuta kieltä kuin julmuutta. Heille on siis tehtävä alusta lähtien selväksi, että on itse vielä häikäilemättömämpi ja murhanhimoisempi. Peruskiltille miehelle on raskasta joutua ottamaan tällainen kanta, mutta on olemassa ihmisryhmiä ja aatesuuntauksia, joiden kanssa ei voi neuvotella - eikä saa, koska he vallanhimoisina machiavellilaisina kokevat kaikki sovittelupyrkimykset heikkouden merkkinä ja mahdollisuutena vetää välistä.
Onhan minulla sentään sukuperinteitä. On meillä ennenkin oltu kiihkoilijaliikkeiden vainoamia. Isoisäni, roolimallini, Varkauden Puurtilassa kansakoulunopettajana elämäntyönsä tehnyt maalaisliittolainen paikallispoliitikko Juho Takala kulki kolmikymmenluvulla pistooli taskussa lapuanliikkeen kyyditsijöiden varalta. Hän lienee ollut synkän huvittunut siitä, että hän oli syntyjään oikea pohjalainen Ylihärmästä, mutta Lapuan mukaan nimetyn liikkeen vastustaja; ja hänen vainoojansa, jotka olivat omineet "lapualaisen" nimen itselleen kunnianimeksi, olivat savolaisia. Isoisä muuten oli Artturi Leinosen linjalla lapuanliikkeen suhteen; Leinonen oli kodissamme niin keskeisellä sijalla, että olin aikuisella iällä kovin hämmästynyt siitä, miten vähän kyseisestä herrasta tiedettiin meidän mikrokosmoksemme ulkopuolella. Ehkä joskus innostun vielä lukemaan Leinosta urakalla ja kirjoittamaan hänestä jotain blogiin.
En kehota väkivaltaan feministejä vastaan. Mutta seuraavan kerran, kun tapaatte naisen, joka kertoo olevansa feministi, sanokaa hänelle kohteliaasti, ettette halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, että hän on säällisen elämänmenon, demokratian ja oikeusvaltion vihollinen, ja että samasta syystä ette kaveeraa myöskään nahkapäiden kanssa.
Jumala ompi linnamme,
Ja vahva turva aivan.
On miekkamme ja kilpemme
Ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
Kavala, kauhea
On kiivas, kiukkuinen
Ja julma, hirmuinen,
Vain Herra hänet voittaa.
Se sana seisoo vahvana,
He ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos veis he henkemme,
Osamme, onnemme,
Ne heidän olkohon,
Vaan meidän iät on
Jumalan valtakunta.
torstai 29. syyskuuta 2005
Veljet! Huomenna olemme vapaita, jos Jumala suo
Tänä yönä TV2 esittää Evin Rubarin, Allahin kirkkaimman jalokiven, dokumentin Könskriget kahdesta tunnista neljännekseen lyhennettynä versiona nimeltä Miesten vihaajat. Jos ohjelman alkuperäisestä tehosta on jäljellä rahtuakaan, ja jos suomalaiset eivät ole vielä siinä määrin sairaan valheen pauloissa kuin ruotsalaiset, olemme astumassa feminismin jälkeiseen aikakauteen. Tänään sortajan kahleet painavat kaulaluitamme armottomasti. Tänään riettaita henkivaltoja palvovat raivottaret uhraavat pieniä poikia Moolokille. Tänään armottomat naaraspedot järsivät ja jäytävät kiveksiämme hyeenan naurua hihitellen. Huomenna, jos Jumala suo, olemme vapaita, veljet. Kiittäkää Jumalaa siitä, että Hän on lähettänyt Ruotsiin rohkean kurditaistelijan Salahuddinin sukua, Evin Rubarin, jota feminismin sairaus ja syövytys ei ole päässyt myrkyttämään. Alhamdulillah.
Avatkaa televisionne tänään klo 22.35 ja antautukaa Jumalan suloiselle totuudelle, joka vapauttaa valheen ja Saatanan kahleista. Niin kuin itäeurooppalaiset syksyllä 1989 vapautuivat kommunismin valheesta, niin vapaudumme mekin tänä yönä feminismistä, jos Jumala suo. Rukoilkaa armeliasta Armahtajaa, Tuomiopäivän Ruhtinasta, jotta Hän kohottaisi säihkyvän miekkansa yössä ja löisi maahan Perkeleen likaiset, viheliäiset hännystelijät.
Feminismi on ihmiskunnan vitsauksista saatanallisimpia, mutta Jumalan Totuus voittaa saatanan saastan. Mutta muistakaamme: älkäämme sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana tehkö sitä virhettä, että antautuisimme dialogiin ehdottoman ja kiistämättömän, saatanallisen pahuuden ruumiillistumien kanssa. Saatanan kyky vietellä vilpittömät ihmiset valheittensa verkkoon on rajaton. Älkää siksi yrittäkö "keskustella" feministien kanssa. Kohdelkaa heitä kuin niitä ruton ja koleran kantajia, joita nämä hirviöt ovat. Anathema!
No, leikki sikseen. Jos vaihteeksi puhutaan vakavasti ilman retorista hauskanpitoa: enemmän kuin itse ohjelma minua kyllä järkytti ruotsalaisten demaribloggaajien asennoituminen siihen. Mieleeni tuli Burleighin uudessa Natsi-Saksan historiassa siteerattu brittiläisen konservatiivisen germanofiilin kuvaus Saksasta Hitlerin valtaannousun jälkeen. Kyseinen herrasmies oli käynyt Saksassa 1800-luvun lopulta saakka, ja oletettavasti hallitsi myös saksan kielen. Hän tutustui muutamaan ihmisinä sympaattisilta vaikuttaneeseen SS-mieheen ja koetti saada heidän kanssaan aikaan aitoa vuoropuhelua. Hän oli halukas myöntämään, että monet SS-miesten esittämät Englannin politiikkaa koskevat arvostelut olivat aiheellisiakin. Mutta siinä vaiheessa kun SS-miesten olisi pitänyt vastata herrasmiehen sovinnollisuuteen samalla mitalla, nämä osoittautuivatkin oman maansa virallisen ulkopolitiikan (siis Hitlerin ulkopolitiikan) kritiikittömiksi kannattajiksi, todellisiksi "poliittisiksi eläimiksi". Brittikonservatiivi totesi kauhukseen olevansa tekemisissä "suljetun mielenlaadun" (closed minds) kanssa. Vastapuolella oli yksimieliseksi ohjelmoitu, itsekritiikkiin täysin kykenemätön rintama.
Samanlaisen mielikuvan sai ruotsalaisten vasemmisto- ja feministibloggaajien sielunmaisemasta. Hetkeäkään ei kellekään juolahtanut mieleen, että omat olisivat oikeasti tehneet virheen ja että itsekritiikkiin olisi ollut aihetta. Sen sijaan puhuttiin "takaiskusta" (backlash) ja leimattiin ohjelma naisvihasalaliiton aikaansaannokseksi. Vaikka unohdettaisiinkin "miehet ovat eläimiä" ja muut poleemiset heitot - jotka sinänsä voivat olla pelkkää liioittelevaa retoriikkaa (minun jos kenen luulisi tietävän, miten hauskaa yliampuvan kaunopuheisuuden harrastaminen voi parhaimmillaan olla) - olisi luullut Ireen von Wachenfeldtin vähemmän fanaattisten, mutta omalla tavallaan omituisten ja epäjohdonmukaisten lausuntojen saaneen jonkun feministin kysymään itseltään, missä tässä nyt oikein mennään. Wachenfeldt nimittäin julisti kirkkain silmin, että naisten tasa-arvo ei ollut edennyt Ruotsissa pätkääkään ja että olot yhä olivat patriarkaaliset. Siis kelatkaa nyt vähän: ROKS juhlii kaksi vuosikymmentä kestänyttä sankarillista työtään tasa-arvon ja naisten hyväksi, jona aikana se ei oman puheenjohtajansakaan mielestä ole saanut yhtään mitään aikaan...?
Feministit voisi ottaa vakavammin poliittisena liikkeenä, jos he toimisivat vähän enemmän kuin oikea poliittinen liike - ts. ymmärtäisivät, että ihmisillä ihan oikeasti on erilaisia poliittisia mielipiteitä ja tavoitteita ja että toista mieltä olevat voivat legitiimisti kritisoida feministejä joko itse tavoitteiden, niihin pyrkimistavan tai niiden mainostamiseen käytetyn retoriikan vuoksi. Toisin sanoen Rubarin ohjelman olisi pitänyt saada heidät miettimään, mitä he ovat itse tehneet väärin - tavoitteiden, keinojen tai retoriikan tasolla. Tämän sijasta ruotsalaiset feministit lähtevät siitä, että heihin kohdistuva kritiikki on määritelmällisesti oire pahoista ja torjuttavista yhteiskunnallisista tendensseistä, oikeistolaisten valtakeskusten salajuonista tms. Feministien kritisoiminen on määritelmällisesti moraalitonta, pahojen ihmisten touhua. Aivan samalla tavalla kuin marxismia voi kritisoida vain luokkavihollinen ja tuholainen, natsismia vain rotupetturi ja juutalaisten kätyri. Solidaarisuus vaatii sitä, että "oman puolen" edustajiksi miellettyjen henkilöiden ja ryhmien typeristä ja poliittisesti haitallisista virheistä ei voi irrottautua, vaan ne täytyy joko selittää parhain päin tai niiden täytyy kiistää ylipäätään tapahtuneen, ja joka tapauksessa vastapuolen motiivit on esitettävä mahdollisimman alhaisina tai niistä on vihjailtava epämääräisyyksiä ("mihin Evin Rubar pyrkii?" "Evin Rubar on patriarkaalinen nainen" "mitkä ovat Evin Rubarin taustavoimat?" jne.).
Jos poliittinen uudistusliike pyrkii tosissaan määriteltyihin ja konstruktiivisiin tavoitteisiin, sen tulee olla koko ajan tietoinen siitä, että vastustajat pyrkivät koko ajan kampittamaan sitä nostamalla ääriryhmien typeryyksiä esiin ja leimaamalla niiden avulla liikkeen maltillisemmatkin ainekset höyrypäiksi. Toisin sanoen, täysin riippumatta siitä, onko Evin Rubar oikeasti vilpitön totuutta etsivä toimittaja vai Ruotsin elinkeinoelämän rahoittaman Timbro-ajatuspajan (suomeksi: paskanheittovaltuuskunnan) tahdoton sätkynukke, järkevien ruotsalaisten feministien pitäisi älytä kiemurrella Rubarin koukusta irti ja irrottautua siitä osasta feminististä järjestökenttää, joka on ajautunut totalitarismiin ja lahkolaisuuteen. Tämän sijasta totalitaarisia feministejä puolustellaan siinäkin vaiheessa, kun he ovat muodostuneet selvästi rasitteeksi mille tahansa käytännön tavoitteille. Jos koko feministiliike sen jälkeen voidaan leimata demokratialle vaarallisiksi äärikahjoiksi ja änkyröiksi, niin itsepä ovat hautansa kaivaneet eikä heillä ole mitään oikeutta urputtaa.
Mikä tuollaiseen donquijotelaiseen itsepäisyyteen voi olla syynä? Eipä paljon mikään, ellei sitten raaka vallan- ja rahanhimo. Ruotsin valtio on rahoittanut ROKSia erittäin avokätisesti viime vuosien aikana, koska ROKS onnistui ujuttamaan etäispäätteensä hallitukseen ja ministeriöihin. Rummun lyömisestä naisasialla on tullut sen harrastajille elinkeino, tapa kiristää rahaa valtiovallalta. Liian monet ihmiset ovat taloudellisesti tai intellektuaalisesti riippuvaisia feminismin järjestökentästä (ajatelkaapa kaikkia "naistutkimukseksi" kutsutun teologian opiskelijoita, joilla ei oikein ole muita mahdollisuuksia työllistyä kuin hakeutuminen feministisen uskonnon uhripapittariksi), jotta he voisivat myöntää liikkeen tai sen joidenkin osien tehneen virheitä. Toisaalta - he eivät voi täydellä todella edes iloita liikkeen mahdollisesta menestyksestä, koska se merkitsisi, että liike on saavuttamassa tavoitteensa ja tulossa tarpeettomaksi, jolloin uhkaa rahahanojen sulkeutuminen ja ns. oikeisiin töihin meneminen. Siispä selkeät yhteiskunnalliset tavoitteet heitetään roskakoriin ja sen sijaan omistaudutaan lumpenintellektuellien itsetarkoituksellisille marttyyri- ja yhteiskuntakriitikkoleikeille, joilla ei oikeasti ole muuta funktiota kuin valta-asemien pitäminen ja parantaminen uhriksi ja sorretuksi tekeytymällä.
Pari sanaa muuten Lynndie Englandista. Minusta - ja puhun nyt entisenä profeministinä - rakentava feministinen tapa suhtautua Lynndie Englandin tapaukseen on todeta, että kun nainen on vapaa tekemään moraalisia ja eettisiä ratkaisuja, hän saattaa tehdä vääriä moraalisia ja eettisiä ratkaisuja. Vapaan tahdon hinta näet on se, että syntinen ihminen saattaa valita väärän ja pahan moraalisen vaihtoehdon, kuten liittyä Yhdysvaltain armeijaan, kiduttaa vankeja tai äänestää Hitleriä valtakunnankansleriksi. Kun naiset saavat vapauden tehdä omia poliittisia ja moraalisia valintoja, he valitsevat usein väärin, kuten miehetkin.
Feministit kuitenkin yrittävät selittää Englandin teot miesten antamilla käskyillä, miehisillä rakenteilla ym. vastuuta siirtävillä retorisilla tempuilla, joiden viimekätinen merkitys kuitenkin on, että naisella ei ole moraalista vastuuta, tai että naisen vastuu moraalisista päätöksistään ja ratkaisuistaan on jotenkin vähäisempi kuin miehen. Tässä on tietysti taustalla se, että monet feministit pitävät naista lähtökohtaisesti moraalisesti parempana olentona kuin miestä ja uskovat naisten aseman parantamisen ja naisten vallan lisäämisen johtavan utopiaan, jos utopialla tarkoitetaan laadultaan oleellisesti nykyistä parempaa yhteiskuntaa. Siksi Lynndie Englandin teot eivät voi koskaan olla hänen omien moraalisten ratkaisujensa tulosta, vaan ne nähdään luopumuksena määritelmällisesti hyvästä, oikeasta naiseudesta ja periksiantamisena miehisille valtarakenteille.
Näkisin itse, että on tappio naisille (mutta ehkä voitto feministeille, joiden tavoite on nimenomaan valta - oikeus kauaskantoisten moraalisten ratkaisujen tekoon - ilman vastuuta?), jos England saa oleellisesti lievemmän tuomion kuin rikoksiin osallistuneet miehet. Sellaisen tuomion tosiasiallinen viesti on, että England, naisena, on miehiä syyntakeettomampi ja vastuuttomampi olento. Sitä vastoin jos naisroistot saavat samanlaisia tuomioita kuin vastaaviin rikoksiin syyllistyneet miesroistot, tämä on itse asiassa tunnustus naisten itsenäisyydelle ja suvereniteetille moraalisina toimijoina, ja sellaisena oikeaa tasa-arvoa.
Avatkaa televisionne tänään klo 22.35 ja antautukaa Jumalan suloiselle totuudelle, joka vapauttaa valheen ja Saatanan kahleista. Niin kuin itäeurooppalaiset syksyllä 1989 vapautuivat kommunismin valheesta, niin vapaudumme mekin tänä yönä feminismistä, jos Jumala suo. Rukoilkaa armeliasta Armahtajaa, Tuomiopäivän Ruhtinasta, jotta Hän kohottaisi säihkyvän miekkansa yössä ja löisi maahan Perkeleen likaiset, viheliäiset hännystelijät.
Feminismi on ihmiskunnan vitsauksista saatanallisimpia, mutta Jumalan Totuus voittaa saatanan saastan. Mutta muistakaamme: älkäämme sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana tehkö sitä virhettä, että antautuisimme dialogiin ehdottoman ja kiistämättömän, saatanallisen pahuuden ruumiillistumien kanssa. Saatanan kyky vietellä vilpittömät ihmiset valheittensa verkkoon on rajaton. Älkää siksi yrittäkö "keskustella" feministien kanssa. Kohdelkaa heitä kuin niitä ruton ja koleran kantajia, joita nämä hirviöt ovat. Anathema!
No, leikki sikseen. Jos vaihteeksi puhutaan vakavasti ilman retorista hauskanpitoa: enemmän kuin itse ohjelma minua kyllä järkytti ruotsalaisten demaribloggaajien asennoituminen siihen. Mieleeni tuli Burleighin uudessa Natsi-Saksan historiassa siteerattu brittiläisen konservatiivisen germanofiilin kuvaus Saksasta Hitlerin valtaannousun jälkeen. Kyseinen herrasmies oli käynyt Saksassa 1800-luvun lopulta saakka, ja oletettavasti hallitsi myös saksan kielen. Hän tutustui muutamaan ihmisinä sympaattisilta vaikuttaneeseen SS-mieheen ja koetti saada heidän kanssaan aikaan aitoa vuoropuhelua. Hän oli halukas myöntämään, että monet SS-miesten esittämät Englannin politiikkaa koskevat arvostelut olivat aiheellisiakin. Mutta siinä vaiheessa kun SS-miesten olisi pitänyt vastata herrasmiehen sovinnollisuuteen samalla mitalla, nämä osoittautuivatkin oman maansa virallisen ulkopolitiikan (siis Hitlerin ulkopolitiikan) kritiikittömiksi kannattajiksi, todellisiksi "poliittisiksi eläimiksi". Brittikonservatiivi totesi kauhukseen olevansa tekemisissä "suljetun mielenlaadun" (closed minds) kanssa. Vastapuolella oli yksimieliseksi ohjelmoitu, itsekritiikkiin täysin kykenemätön rintama.
Samanlaisen mielikuvan sai ruotsalaisten vasemmisto- ja feministibloggaajien sielunmaisemasta. Hetkeäkään ei kellekään juolahtanut mieleen, että omat olisivat oikeasti tehneet virheen ja että itsekritiikkiin olisi ollut aihetta. Sen sijaan puhuttiin "takaiskusta" (backlash) ja leimattiin ohjelma naisvihasalaliiton aikaansaannokseksi. Vaikka unohdettaisiinkin "miehet ovat eläimiä" ja muut poleemiset heitot - jotka sinänsä voivat olla pelkkää liioittelevaa retoriikkaa (minun jos kenen luulisi tietävän, miten hauskaa yliampuvan kaunopuheisuuden harrastaminen voi parhaimmillaan olla) - olisi luullut Ireen von Wachenfeldtin vähemmän fanaattisten, mutta omalla tavallaan omituisten ja epäjohdonmukaisten lausuntojen saaneen jonkun feministin kysymään itseltään, missä tässä nyt oikein mennään. Wachenfeldt nimittäin julisti kirkkain silmin, että naisten tasa-arvo ei ollut edennyt Ruotsissa pätkääkään ja että olot yhä olivat patriarkaaliset. Siis kelatkaa nyt vähän: ROKS juhlii kaksi vuosikymmentä kestänyttä sankarillista työtään tasa-arvon ja naisten hyväksi, jona aikana se ei oman puheenjohtajansakaan mielestä ole saanut yhtään mitään aikaan...?
Feministit voisi ottaa vakavammin poliittisena liikkeenä, jos he toimisivat vähän enemmän kuin oikea poliittinen liike - ts. ymmärtäisivät, että ihmisillä ihan oikeasti on erilaisia poliittisia mielipiteitä ja tavoitteita ja että toista mieltä olevat voivat legitiimisti kritisoida feministejä joko itse tavoitteiden, niihin pyrkimistavan tai niiden mainostamiseen käytetyn retoriikan vuoksi. Toisin sanoen Rubarin ohjelman olisi pitänyt saada heidät miettimään, mitä he ovat itse tehneet väärin - tavoitteiden, keinojen tai retoriikan tasolla. Tämän sijasta ruotsalaiset feministit lähtevät siitä, että heihin kohdistuva kritiikki on määritelmällisesti oire pahoista ja torjuttavista yhteiskunnallisista tendensseistä, oikeistolaisten valtakeskusten salajuonista tms. Feministien kritisoiminen on määritelmällisesti moraalitonta, pahojen ihmisten touhua. Aivan samalla tavalla kuin marxismia voi kritisoida vain luokkavihollinen ja tuholainen, natsismia vain rotupetturi ja juutalaisten kätyri. Solidaarisuus vaatii sitä, että "oman puolen" edustajiksi miellettyjen henkilöiden ja ryhmien typeristä ja poliittisesti haitallisista virheistä ei voi irrottautua, vaan ne täytyy joko selittää parhain päin tai niiden täytyy kiistää ylipäätään tapahtuneen, ja joka tapauksessa vastapuolen motiivit on esitettävä mahdollisimman alhaisina tai niistä on vihjailtava epämääräisyyksiä ("mihin Evin Rubar pyrkii?" "Evin Rubar on patriarkaalinen nainen" "mitkä ovat Evin Rubarin taustavoimat?" jne.).
Jos poliittinen uudistusliike pyrkii tosissaan määriteltyihin ja konstruktiivisiin tavoitteisiin, sen tulee olla koko ajan tietoinen siitä, että vastustajat pyrkivät koko ajan kampittamaan sitä nostamalla ääriryhmien typeryyksiä esiin ja leimaamalla niiden avulla liikkeen maltillisemmatkin ainekset höyrypäiksi. Toisin sanoen, täysin riippumatta siitä, onko Evin Rubar oikeasti vilpitön totuutta etsivä toimittaja vai Ruotsin elinkeinoelämän rahoittaman Timbro-ajatuspajan (suomeksi: paskanheittovaltuuskunnan) tahdoton sätkynukke, järkevien ruotsalaisten feministien pitäisi älytä kiemurrella Rubarin koukusta irti ja irrottautua siitä osasta feminististä järjestökenttää, joka on ajautunut totalitarismiin ja lahkolaisuuteen. Tämän sijasta totalitaarisia feministejä puolustellaan siinäkin vaiheessa, kun he ovat muodostuneet selvästi rasitteeksi mille tahansa käytännön tavoitteille. Jos koko feministiliike sen jälkeen voidaan leimata demokratialle vaarallisiksi äärikahjoiksi ja änkyröiksi, niin itsepä ovat hautansa kaivaneet eikä heillä ole mitään oikeutta urputtaa.
Mikä tuollaiseen donquijotelaiseen itsepäisyyteen voi olla syynä? Eipä paljon mikään, ellei sitten raaka vallan- ja rahanhimo. Ruotsin valtio on rahoittanut ROKSia erittäin avokätisesti viime vuosien aikana, koska ROKS onnistui ujuttamaan etäispäätteensä hallitukseen ja ministeriöihin. Rummun lyömisestä naisasialla on tullut sen harrastajille elinkeino, tapa kiristää rahaa valtiovallalta. Liian monet ihmiset ovat taloudellisesti tai intellektuaalisesti riippuvaisia feminismin järjestökentästä (ajatelkaapa kaikkia "naistutkimukseksi" kutsutun teologian opiskelijoita, joilla ei oikein ole muita mahdollisuuksia työllistyä kuin hakeutuminen feministisen uskonnon uhripapittariksi), jotta he voisivat myöntää liikkeen tai sen joidenkin osien tehneen virheitä. Toisaalta - he eivät voi täydellä todella edes iloita liikkeen mahdollisesta menestyksestä, koska se merkitsisi, että liike on saavuttamassa tavoitteensa ja tulossa tarpeettomaksi, jolloin uhkaa rahahanojen sulkeutuminen ja ns. oikeisiin töihin meneminen. Siispä selkeät yhteiskunnalliset tavoitteet heitetään roskakoriin ja sen sijaan omistaudutaan lumpenintellektuellien itsetarkoituksellisille marttyyri- ja yhteiskuntakriitikkoleikeille, joilla ei oikeasti ole muuta funktiota kuin valta-asemien pitäminen ja parantaminen uhriksi ja sorretuksi tekeytymällä.
Pari sanaa muuten Lynndie Englandista. Minusta - ja puhun nyt entisenä profeministinä - rakentava feministinen tapa suhtautua Lynndie Englandin tapaukseen on todeta, että kun nainen on vapaa tekemään moraalisia ja eettisiä ratkaisuja, hän saattaa tehdä vääriä moraalisia ja eettisiä ratkaisuja. Vapaan tahdon hinta näet on se, että syntinen ihminen saattaa valita väärän ja pahan moraalisen vaihtoehdon, kuten liittyä Yhdysvaltain armeijaan, kiduttaa vankeja tai äänestää Hitleriä valtakunnankansleriksi. Kun naiset saavat vapauden tehdä omia poliittisia ja moraalisia valintoja, he valitsevat usein väärin, kuten miehetkin.
Feministit kuitenkin yrittävät selittää Englandin teot miesten antamilla käskyillä, miehisillä rakenteilla ym. vastuuta siirtävillä retorisilla tempuilla, joiden viimekätinen merkitys kuitenkin on, että naisella ei ole moraalista vastuuta, tai että naisen vastuu moraalisista päätöksistään ja ratkaisuistaan on jotenkin vähäisempi kuin miehen. Tässä on tietysti taustalla se, että monet feministit pitävät naista lähtökohtaisesti moraalisesti parempana olentona kuin miestä ja uskovat naisten aseman parantamisen ja naisten vallan lisäämisen johtavan utopiaan, jos utopialla tarkoitetaan laadultaan oleellisesti nykyistä parempaa yhteiskuntaa. Siksi Lynndie Englandin teot eivät voi koskaan olla hänen omien moraalisten ratkaisujensa tulosta, vaan ne nähdään luopumuksena määritelmällisesti hyvästä, oikeasta naiseudesta ja periksiantamisena miehisille valtarakenteille.
Näkisin itse, että on tappio naisille (mutta ehkä voitto feministeille, joiden tavoite on nimenomaan valta - oikeus kauaskantoisten moraalisten ratkaisujen tekoon - ilman vastuuta?), jos England saa oleellisesti lievemmän tuomion kuin rikoksiin osallistuneet miehet. Sellaisen tuomion tosiasiallinen viesti on, että England, naisena, on miehiä syyntakeettomampi ja vastuuttomampi olento. Sitä vastoin jos naisroistot saavat samanlaisia tuomioita kuin vastaaviin rikoksiin syyllistyneet miesroistot, tämä on itse asiassa tunnustus naisten itsenäisyydelle ja suvereniteetille moraalisina toimijoina, ja sellaisena oikeaa tasa-arvoa.
keskiviikko 28. syyskuuta 2005
Antikliimaksi
Menin hammaslääkäriin. Sain ruiskeen suuhun. Istuin odottamassa. Suu puutui. Istuin tuoliin. Leukaani sorkittiin. "Tässäkö kaikki?" kysyin. "Tässä", sanoi hammaslääkäri. "Entä märkäpesäke, eikö se pitäisi imeä tyhjäksi?" ihmettelin. "Ei siellä mitään märkäpesäkettä ollut, akuutti pulpiitti vain." Sain laskun. Se oli niin halpa, että saatoin maksaa sen käteisellä.
Menkää kaikki hammaslääkäriin. Ei tarvitse pelätä, paitsi kukkaron puolesta. Ja terveydestä ja hyvästä olosta saa vähän maksaakin, jos ei ole ihan rutiköyhä.
Eikä sitä antibioottikuuriakaan tarvinnut hankkia.
Kyllä elämä on sitten mukavaa.
Menkää kaikki hammaslääkäriin. Ei tarvitse pelätä, paitsi kukkaron puolesta. Ja terveydestä ja hyvästä olosta saa vähän maksaakin, jos ei ole ihan rutiköyhä.
Eikä sitä antibioottikuuriakaan tarvinnut hankkia.
Kyllä elämä on sitten mukavaa.
tiistai 27. syyskuuta 2005
Murjotusta
Päätös oli tehtävä, ja nyt se on tehty: maksoi mitä maksoi, nyt menen yksityiselle hammaslääkärille vedättämään murheenkryynin ulos ja hankkimaan antibioottikuurin, jotta en kuole leukaluun tulehduksesta levinneeseen sydänlihastulehdukseen enkä sepsikseen. Tänään turvotus ja kipu häiritsivät sekä töiden tekoa että nyt illemmalla iirin tunnin valmistelua, ja vaikka työkaverin antama Burana toimi hyvänä ensiapuna kipua vastaan, ikävä olo jäi. Mitä todennäköisimmin kipu palaa keskellä yötä, kun Buranan vaikutus lakkaa. Univelkaa on kuitenkin jo viime yöltä tuon kirotun hammassäryn takia.
Ehkäpä tästä seuraa hyvääkin, eli proteesin hankkiminen poistettavan kulmahampaan tilalle. Siihen olisi pitänyt ryhtyä jo aikoja sitten.
Ehkäpä tästä seuraa hyvääkin, eli proteesin hankkiminen poistettavan kulmahampaan tilalle. Siihen olisi pitänyt ryhtyä jo aikoja sitten.
maanantai 26. syyskuuta 2005
Mikähän helvetti siinä on...
...että juuri sinä iltana, kun Bloggeriin, ja vallankaan blogin kommentointipuolelle, ei saa yhteyttä Mozillan hyytyessä aikakatkaisuun, eräs nimeltämainitsematon herrasmieshistorioitsija Hervannasta onnistuu jättämään Eskon puumerkkinsä vanhan merkintäni kommenttiosastoon? Ehkä hänkin käyttää Operaa. Mozillalla on yhä mahdotonta päästä tänne, mutta Operassa tuntuu olevan riittävästi raakaa voimaa. Tavallisesti seilaan netissä Firefoxilla, täytyyhän sitä iirinkielistä käyttää, - minulla muuten on hieno Firefox-paitakin, kun olen osallistunut iirintämiseen silloin tällöin iltapuhteina (viime aikoina on kyllä jäänyt vähemmälle, en ole tainnut jaksaa kommentoida niiden postituslistaa kuukausiin) - mutta kokemus on opettanut, että Operalla pääsee läpi siitäkin, mihin Firefox hyytyy.
Taidan joutua hammaslääkäriin lähipäivinä.
Taidan joutua hammaslääkäriin lähipäivinä.
sunnuntai 25. syyskuuta 2005
Toverit
Saatettuani Maria Kristiinan junalle tulin kotiin viettämään yksinäistä iltaa. Ystäväni Ivan Hlinka oli kuitenkin saapunut Pohjois-Koreaan tekemältään matkalta ja halusi kertoa minulle kohokohdista. Hänen mukaansa Kim Il Sungin palvonta on Pohjois-Koreassa yhdistetty luontevaksi osaksi itäaasialaisen kulttuuripiirin ikiaikaista esi-isien palvontaa: suuri johtaja on yksinkertaisesti esi-isistä suurin, eivätkä paikalliset asukkaat yritäkään kiistää henkilökultin uskonnollista luonnetta. Kansallismielisyys on oleellinen osa Pohjois-Korean poliittista järjestelmää, ja periaate onkin, että jos korealaiset palvovat jumalaa, sen tulee olla korealainen jumala. Korealainen jumala on tietenkin suuri johtaja, presidentti Kim Il Sung.
Kommunismi on ehdottomasti riittämätön ja epätarkka ilmaus kuvaamaan poliittista järjestelmää, jolle luontevampia vertailukohtia löytyisi sassanidien Persiasta ja inkojen Tawantinsuyusta. Kommunismin funktio on lähinnä ollut mobilisoida massat tämän järjestelmän tueksi. Loput on sitten hoitanut suuren johtajan lahjakkuus ja kyky hyödyntää perinteet ja uskonnolliset tavat omiin tarpeisiinsa. Massat ovat yksinkertaisesti omaksuneet suuren johtajan luoman moraalisäännöstön osaksi omaa moraalista mentaliteettiaan.
Kommunismi on ehdottomasti riittämätön ja epätarkka ilmaus kuvaamaan poliittista järjestelmää, jolle luontevampia vertailukohtia löytyisi sassanidien Persiasta ja inkojen Tawantinsuyusta. Kommunismin funktio on lähinnä ollut mobilisoida massat tämän järjestelmän tueksi. Loput on sitten hoitanut suuren johtajan lahjakkuus ja kyky hyödyntää perinteet ja uskonnolliset tavat omiin tarpeisiinsa. Massat ovat yksinkertaisesti omaksuneet suuren johtajan luoman moraalisäännöstön osaksi omaa moraalista mentaliteettiaan.
Testi
Tämän löysin Stellolta.
You Are 70% Boyish and 30% Girlish |
You are pretty evenly split down the middle - a total eunuch. Okay, kidding about the eunuch part. But you do get along with both sexes. You reject traditional gender roles. However, you don't actively fight them. You're just you. You don't try to be what people expect you to be. |
lauantai 24. syyskuuta 2005
Tairetta, joo. Jätä siihen, nyt mentiin. CPP Potkustart odottaa kulman takana.
- Sss...si-sinun installaatiosi on vain kilo paskaa tehosekoittimessa - ja video, jossa töräytät pökäleitä kodinkoneeseen!
- Voi juma, eksä pysty näkeen enempää kuin ton pintatason? Kato, taiteilijan paskakin on niinku taidetta, tajuuksä?
(Otso Höglundin sarjakuvasta Jos olisin taiteilija, vapaasti siteeraten)
Toveri Enimmäkseen nimetön, jonka henkilöllisyyden uskon selvittäneeni (siis jos hän on "varsin iso mies" ja osallistunut Star Wreckin ydinryhmään, hän on se kaveri, jolla on se tyylikäs sukunimi), kirjoitti joskus viikkoja, jollei kuukausia, sitten seuraavanlaisen postauksen, jossa käsitteli käyntiään Taideteollisessa korkeakoulussa:
Taikin tilat Mediakeskus Lumeessa vaikuttivat lähes taivaallisilta. Valtavia studioita, oma lavastepaja ja jopa itse rakennuskin oli varsin mukavan näköinen. Ilmeisesti varsin iso osa tiloista jäi kokonaan näkemättä, mutta esimerkiksi TV-studio valtavina bluescreeneineen ja katon täyttävine valopattereineen herätti kyllä vahvaa kateutta. Vertailun vuoksi voitaneen mainita, että viime viikolla säädin useamman päivän matte paintingejä kaverin keittiössä, ruokapöydän ääressä.
Herää kuitenkin kysymys, että miksi ihmeessä en ole nähnyt vielä yhtä ainutta Taikkilaisten elokuvaa, jossa noita mahdollisuuksia oikeasti hyödynnettäisiin? Mikä saa opiskelijan ajattelemaan valtavan bluescreen-studion nähdessään, että "hei, olisi siistii jos nää mies ja nainen juttelis keittiön pöydän ääressä."? Miksi lavastepajasta käydään noutamassa pöytäja ruudullista vahakangasta? Eikö omatunto soimaa, kun miksaa kaverin äidin juuri improvisoimaa pianosooloa tunteikkaan kohtauksen taustalle THX-sertifikoidussa äänieditissä? Eikö kukaan koskaan hykertele miettiessään sitä, kuinka paljon luovia ja osaavia ihmisiä heidän ympärillään liikkuu? Minä vietin paikassa muutaman tunnin ja olin pakahtua innostuksesta.
Ihan oikeasti, mikä Taikkilaisia vaivaa? Jo pelkän uteliaisuuden pitäisi ajaa kokeilemaan jotain mieletöntä ja hurjaa, kun siihen kerran on mahdollisuus. Kyse on kaiken lisäksi koulusta, takuulla jokainen opiskelija tietää, että työelämässä moiseen ei enää tule mahdollisuutta. Hakataanko moiset hullut ajatukset opiskelijoista ensimmäisen kahden opintoviikon aikana?
Sen sijaan, kun pyritään visuaalisuuteen jollaista mitä tässä maassa ei olla ennen nähty, bluescreen-studiona toimii olohuone, pala maalattua muovimattoa ja valokalustona kolme Bilteman työmaavaloa. Kaiken lisäksi siinä vielä onnistutaan.
En nyt sano, etteikö Taikkilaisia tarvita, tai että heissä olisi välttämättä mitään vikaa. Ehkä deadlinet puskevat päälle, ehkä studioaikaa palautuksen aikaan irtoa kuin kaksi tuntia viikossa ja ehkä kaikki muut opiskelijat vihaavat leffan tekijää, eivätkä suostu tekemään mitään ilmaiseksi... Varmasti on jokin hyvä syy siihen, miksi Taikkilaiset eivät tunnu käyttävän edes murto-osaa mahdollisuuksistaan. Toivon kuitenkin hartaasti, että syy ei ole se, että he eivät edes halua yrittää.
Itse en kuitenkaan pystyisi viettämään kyseisessä talossa viittä vuotta kertoen tarinoita vanukkaista, hautoen päässäni suuruudenhulluja visioita tietäen, että sadan metrin säteellä olisi taitoa ja välineistöä toteuttaa ne kaikki. Toivon hartaasti myös sitä, että se ei ole se syy miksi en tule koskaan pääsemään Taikkiin opiskelemaan.
Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Minulla on ollut kyseenalainen kunnia aina silloin tällöin nähdä kaikenlaisten taideoppilaitosten opiskelijoiden tuotantoja. Yleisesti ottaen ne ovat olleet syvältä istumalihasten välistä kaivettua puolikiinteää ruoansulatusjätettä, jota ilman maailma olisi erinomaisesti pärjännyt. Niissä ei ollut edes sellaista viehätystä, jota on kunnianhimoisessa mutta lässähtävässä (kai maar falla pladask on suomeksi lässähtää) ensiyrityksessä. (Esimerkiksi rakastetun Keisarimme avaruuskadet-..., öhm, avaruuskapteenin uraa käsittelevän animaatiosarjan ensimmäisetkin osat viehättävät juuri sillä tavalla, samoin lasten piirustukset.)
Ne eivät herättäneet edes myötätuntoa. Huomattava osa siitä taiteesta, jota ns. tuulipukukansa halveksii muka modernina paskana, herättää minussa lähinnä myötätuntoa. Myötätunto on peräisin siitä tapauksesta, joka minulle sattui joskus ala-asteella. Tehtäväksi annettiin piirtää hirvi. Minä piirsin mielestäni vauhdikkaan kohtauksen, jossa metsästäjän pyssystä lentävät suuliekit tavoittelevat hirveä. Mitä todennäköisimmin Fauna - villi eläinmaailma -lehdessä oli ollut sellainen valokuva, joka sitten toimi innoittajanani. Juuri sillä tunnilla opettaja halusi meidän äänestävän parasta hirveä, ja minä olin täysin vakuuttunut voitostani. Olin tyrmistynyt, kun näin luokkatoverieni äänestävän milloin mitäkin tönkköä tikkukuvahirveä, kun taas minun loistava impressionistinen kohtaukseni jäi huomiotta. Vuosia myöhemmin löysin kyseisen liitupiirroksen paperieni joukosta ja totesin, ettei siinä hirveä näy, ainoastaan mustuutta ja pyssyn suuliekit. Luultavasti siinä alun perin oli ollut hirvi, mutta kun olin halunnut lisätä kontrastia suuliekeille, olin innoissani mustannut sekä hirven että metsästäjän näkymättömiin.
Hirven mustaaminen on varsin tavallinen tapa epäonnistua taiteenteossa. Jopa paskan lykkääminen kodinkoneeseen pyörimään voi oikeasti olla tapa sanoa jotain, jollei sitten muuta kuin että kymmenen vuotta minä sitä mestariteostani hioin, ja lopulta en enää muistanut mitä olin sillä alun perin halunnut sanoa, eli paskaa tuli. Mopo voi karata käsistä monella tapaa, eikä vähiten siten, että oma nerous tulee lopulta liian tärkeäksi, jotta mitään voisi delegoida enää kellekään. Tällöin pelkkä omien nerokkaiden ideoiden esittely tulee tärkeämmäksi kuin käsitettävän ilmaisun hakeminen niille yhdessä avustajien. Vanhoille, etabloituneille taiteilijoille käy näin varsin usein, eikä vain ns. vakavan taiteen puolella.
Olen tässä viime aikoina katsellut Speden vanhoja elokuvia, eikä minusta mikään näkemistäni ole varsinaisesti huono, ei ainakaan niin huono kuin ne surkeat itseään parodioivat kyhäelmät, joita Spede lykkäsi maailmalle 90-luvulla. Tämä johtuu siitä, että Spede työskenteli tuohon aikaan vielä yhdessä vanhempien ja arvostamiensa taiteilijoiden kanssa, joiden hoitoon uskalsi luottaa ja delegoida asioita. Nyt vasta esimerkiksi huomasin, miten keskeisessä osassa Leo Jokela on varhaisissa Spede-filmeissä. Itse asiassa Spede teki hämmentävän selvänäköisen ja osuvan elokuvankin aiheesta, nimittäin Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, jossa Speden esittämästä hahmosta, studiojärjestäjänä ja avustajana toimivasta Mikko Syvärivistä (nimi viittaa vähän liiankin ilmeisesti "kansan syviin riveihin"), tulee oviin törmäilevä nolojen tilanteiden mies, Koomikko Ovimikko. Koomikon toilailut menevät kansaan tasan niin kauan kuin kaatuileva kuuluttaja (Vesa-Matti Loiri) ja manageriksi ryhtynyt patruuna kotikylästä (Leo Jokela) ovat vauhdissa mukana. Kun Ovimikko vaihtaa herttaisen tyttöystävänsä (Tarja-Tuulikki Tarsala) nätimpään (Tamara Lund), päättää uudistaa ohjelmansa manageripatruunalta lupaa kysymättä ja antaa potkut kuuluttajalleen, yleisö hylkää hänet. Tarinan opetus on, että Koomikko Ovimikko ei ole yksin Mikko Syvärivi, vaan koko tiimi, sekä Mikko että kuuluttaja ja manageri. Vastaavasti noiden varhaisaikojen "Spede" ei ollut yksin Pertti Pasanen, vaan myös Leo Jokela ja kaikki muutkin Spede-tiimin jäsenet - Pertti Pasanen oli pitkälti vain porukan yhteen sitova ja tehtävät delegoiva johtaja.
Spede meni pilalle siksi, että hän sai yhä enemmän mahdollisuuksia mustata hirvensä. Speden viimeisten vuosien aikalaistodistajat kertovat kunnianarasta, egosentrisestä ja äreästä vanhasta miehestä. Olen taipuvainen uskomaan, että Spede oli vanhemmiten hyvin yksinäinen sekä ihmisenä että taiteilijana ja että Leo Jokelan kohtuuttoman varhainen kuolema vuonna 1975 (hän ei ollut täyttänyt viittäkymmentäkään) oli ehkä jo kohtalokas isku Spedelle - siis ei yksin Pertti Pasaselle, vaan Spedelle ja spedeismille viihdetaiteellisena kokonaisuutena ja, öh, brändinä.
Olen eksynyt aika kauas aiheesta, mutta palaillaan. Tyypillinen taideopiskelijatyö ei ole oikeasti sen enempää sympaattinen lässähdys kuin ylituottamisella ja yli-intoilulla mustattu hirvikään. Tyypillinen taideopiskelijatyö on juuri sellaista paskaa, jota Toveri epäilee taikkilaisten tekevän, eli mielikuvitukseton tekele, jossa on käytetty hienoja lavasteita, mutta jossa ei ole oikean yrittämisen makua ollenkaan. Tyypillinen taideopiskelijatyö on esimerkiksi se kamala kuvaelma, jota katselemalla joitakin vuosia sitten kidutin itseäni täällä Turussa. Tekeleessä käytettiin kyllä näyttäviä lavasteita ja rytkyjä, mutta ainoa, mitä siinä tapahtui, oli se, että kuvattiin äärimmäisen konventionaalisesti ja uuvuttavasti kotirouvan alistettua asemaa ja tyhjää elämää maailmalla ja töissä huitelevan miehensä yksinäisenä kotiorjana. Senkin vielä olisi sietänyt, jos esitys olisi perustunut klassikkotekstiin. Näin hyvin ei tietenkään asian laita ollut, vaan sen sijaan kyseessä oli jonkun nuoren pimun itse tuhertama teksti. Siis hei kelatkaa - nuori kimma, jonka elämässä näytelmän kuvaama vastakkainasettelu ei ollut ikinä ollut millään tavalla aktuelli, kirjoittaa täysin kirjallisten lainojen (ja feministisen ideologian, tuon kulttuurimme ja sivilisaatiomme perustaa järsivän ja jäytävän syövytysmyrkyn) varassa tällaisesta aiheesta näytelmäntapaisen, ja tämä sitten näytellään kunnianhimoisesti luoduissa lavasteissa. Ehkä on nähty klassisia näytelmiä, ja ajatellaan, että näytelmän kuuluisi näyttää tältä: siinä kuuluu niiku olla siis tällasia 1800-luvun lopun porvariston maailmasta tuttuja konflikteja, ja sit siinä kuuluu niiku olla yhteiskuntakritiikkiä niiku, ja sit tiätysti tota feminismiä.
Sanalla sanoen: plagioidaan klassikkoja. Kulttuuri, joka ei osaa muuta kuin plagioida klassikkoja, on ihan määritelmällisesti kuollut kulttuuri. Kuten Bernardo Atxaga hyvin tiesi, plagiointi sinänsä on elintärkeä elävöittäjä pienille kulttuureille ja kielille. Hänen kertojaminänsä kohtasi unessa Axularin, ensimmäisen baskikirjailijan, joka oli kovin innokas tietämään, miten baskikulttuurilla nyttemmin hurisi.
Son muy pocos los escritores, Maestro, valittaa Atxaga (joka on itse espanjantanut teoksensa) - kirjailijoita on kovin vähän.
Y plagiarios - ¿no hay plagiarios? - entä plagiaattoreita, onko heitä?
Kun Atxaga kertoo Axularille, että plagiointi on nykyään kovin huonossa maineessa ja sitä pidetään varkauteen verrattavana rikoksena - hoy en día, el trabajo de un escritor ha de dar la impresión de haber sido creado de la nada - Axular on pitkään hiljaa, ennen kuin alkaa päivitellä, millaiseksi maailman meno on mennyt, ja toteaa koko originaalisuusajatuksen olevan vahingollinen. Originaalityöhön menevällä vaivalla saa tekaistua kaksikymmentä hyvää plagiaattia, ja tulos on varmasti parempi ja lukemisen väärtimpi, kun plagioitavien mestarien kyvyt toimivat oppaana ja apuna.
Kaiken tämän maailmoja syleilevän ja aiheesta eksyskelevän lorottelun tarkoituksena on taaskin perustella, miksi Star Wreck - In the Pirkinning on minusta niin suurenmoinen ja hieno asia: pidän sitä terveenä ja kulttuuria elävöittävänä plagiaattina. Pelkän kääntämisen sijasta se on sovittanut esikuvansa suomalaiseen kulttuuriin ja suomalaiseen huumorintajuun, ja kuten me venäläiset formalistit hyvin tiedämme, kulttuurivaikutteet siirtyvät sediltä serkuille, populäärikulttuurista korkeakulttuuriin ja korkeakulttuurista populäärikulttuuriin. Ehkä Pirkinning jopa pystyy elävöittämään ns. taide-elokuvaakin. Ehkä ne taikkilaisetkin oppivat tekemään hurjia fantasiamaailmoissa, viidakkoplaneetoilla ja laavavirroissa liikkuvia elokuvia nyt kun niille on näytetty että se onnistuu vaikka kengännauhabudjetilla pöydän ääressä, jos on sekä tahtoa, visioita että kykyä delegoida hommat ne osaaville kavereille. Ehkä ne käsikirjoittajatkin oppivat plagioimaan vähemmän Ibseniä ja enemmän Vernor Vingeä ja Iain M.Banksia. Ehkä näemme joskus televisiossa suomalaisen avaruusoopperan, jossa Uuden Savon planeetan uudisasukkaat ottavat hermomurskain ja plasmaräjäytin tanassa mittaa Suur-Littoisten imperiumin turkulaisittain puhuvista palkkasotureista, eikä kukaan pidä ideaa edes erityisen huvittavana tai kaukaa haettuna, kun tarinan taustalle on kehitelty mittava ja sisäisesti johdonmukainen Linnunradan asutushistoria.
Tarkemmin ajatellen, ehkä ne palkkasoturit voisivat olla pohjalaisia - eräänlaisia geenimuunneltuja jem'hadareita, mutta kuitenkin kosmisia häjyjä, jotka lyävät laserpuukoolla. Maria auttaisi varmaan konseptin kehittelyssä.
Tairetta, joo. Jätä siihen. Nyt mentiin, sillä keisari Pirk on täällä!
- Voi juma, eksä pysty näkeen enempää kuin ton pintatason? Kato, taiteilijan paskakin on niinku taidetta, tajuuksä?
(Otso Höglundin sarjakuvasta Jos olisin taiteilija, vapaasti siteeraten)
Toveri Enimmäkseen nimetön, jonka henkilöllisyyden uskon selvittäneeni (siis jos hän on "varsin iso mies" ja osallistunut Star Wreckin ydinryhmään, hän on se kaveri, jolla on se tyylikäs sukunimi), kirjoitti joskus viikkoja, jollei kuukausia, sitten seuraavanlaisen postauksen, jossa käsitteli käyntiään Taideteollisessa korkeakoulussa:
Taikin tilat Mediakeskus Lumeessa vaikuttivat lähes taivaallisilta. Valtavia studioita, oma lavastepaja ja jopa itse rakennuskin oli varsin mukavan näköinen. Ilmeisesti varsin iso osa tiloista jäi kokonaan näkemättä, mutta esimerkiksi TV-studio valtavina bluescreeneineen ja katon täyttävine valopattereineen herätti kyllä vahvaa kateutta. Vertailun vuoksi voitaneen mainita, että viime viikolla säädin useamman päivän matte paintingejä kaverin keittiössä, ruokapöydän ääressä.
Herää kuitenkin kysymys, että miksi ihmeessä en ole nähnyt vielä yhtä ainutta Taikkilaisten elokuvaa, jossa noita mahdollisuuksia oikeasti hyödynnettäisiin? Mikä saa opiskelijan ajattelemaan valtavan bluescreen-studion nähdessään, että "hei, olisi siistii jos nää mies ja nainen juttelis keittiön pöydän ääressä."? Miksi lavastepajasta käydään noutamassa pöytäja ruudullista vahakangasta? Eikö omatunto soimaa, kun miksaa kaverin äidin juuri improvisoimaa pianosooloa tunteikkaan kohtauksen taustalle THX-sertifikoidussa äänieditissä? Eikö kukaan koskaan hykertele miettiessään sitä, kuinka paljon luovia ja osaavia ihmisiä heidän ympärillään liikkuu? Minä vietin paikassa muutaman tunnin ja olin pakahtua innostuksesta.
Ihan oikeasti, mikä Taikkilaisia vaivaa? Jo pelkän uteliaisuuden pitäisi ajaa kokeilemaan jotain mieletöntä ja hurjaa, kun siihen kerran on mahdollisuus. Kyse on kaiken lisäksi koulusta, takuulla jokainen opiskelija tietää, että työelämässä moiseen ei enää tule mahdollisuutta. Hakataanko moiset hullut ajatukset opiskelijoista ensimmäisen kahden opintoviikon aikana?
Sen sijaan, kun pyritään visuaalisuuteen jollaista mitä tässä maassa ei olla ennen nähty, bluescreen-studiona toimii olohuone, pala maalattua muovimattoa ja valokalustona kolme Bilteman työmaavaloa. Kaiken lisäksi siinä vielä onnistutaan.
En nyt sano, etteikö Taikkilaisia tarvita, tai että heissä olisi välttämättä mitään vikaa. Ehkä deadlinet puskevat päälle, ehkä studioaikaa palautuksen aikaan irtoa kuin kaksi tuntia viikossa ja ehkä kaikki muut opiskelijat vihaavat leffan tekijää, eivätkä suostu tekemään mitään ilmaiseksi... Varmasti on jokin hyvä syy siihen, miksi Taikkilaiset eivät tunnu käyttävän edes murto-osaa mahdollisuuksistaan. Toivon kuitenkin hartaasti, että syy ei ole se, että he eivät edes halua yrittää.
Itse en kuitenkaan pystyisi viettämään kyseisessä talossa viittä vuotta kertoen tarinoita vanukkaista, hautoen päässäni suuruudenhulluja visioita tietäen, että sadan metrin säteellä olisi taitoa ja välineistöä toteuttaa ne kaikki. Toivon hartaasti myös sitä, että se ei ole se syy miksi en tule koskaan pääsemään Taikkiin opiskelemaan.
Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Minulla on ollut kyseenalainen kunnia aina silloin tällöin nähdä kaikenlaisten taideoppilaitosten opiskelijoiden tuotantoja. Yleisesti ottaen ne ovat olleet syvältä istumalihasten välistä kaivettua puolikiinteää ruoansulatusjätettä, jota ilman maailma olisi erinomaisesti pärjännyt. Niissä ei ollut edes sellaista viehätystä, jota on kunnianhimoisessa mutta lässähtävässä (kai maar falla pladask on suomeksi lässähtää) ensiyrityksessä. (Esimerkiksi rakastetun Keisarimme avaruuskadet-..., öhm, avaruuskapteenin uraa käsittelevän animaatiosarjan ensimmäisetkin osat viehättävät juuri sillä tavalla, samoin lasten piirustukset.)
Ne eivät herättäneet edes myötätuntoa. Huomattava osa siitä taiteesta, jota ns. tuulipukukansa halveksii muka modernina paskana, herättää minussa lähinnä myötätuntoa. Myötätunto on peräisin siitä tapauksesta, joka minulle sattui joskus ala-asteella. Tehtäväksi annettiin piirtää hirvi. Minä piirsin mielestäni vauhdikkaan kohtauksen, jossa metsästäjän pyssystä lentävät suuliekit tavoittelevat hirveä. Mitä todennäköisimmin Fauna - villi eläinmaailma -lehdessä oli ollut sellainen valokuva, joka sitten toimi innoittajanani. Juuri sillä tunnilla opettaja halusi meidän äänestävän parasta hirveä, ja minä olin täysin vakuuttunut voitostani. Olin tyrmistynyt, kun näin luokkatoverieni äänestävän milloin mitäkin tönkköä tikkukuvahirveä, kun taas minun loistava impressionistinen kohtaukseni jäi huomiotta. Vuosia myöhemmin löysin kyseisen liitupiirroksen paperieni joukosta ja totesin, ettei siinä hirveä näy, ainoastaan mustuutta ja pyssyn suuliekit. Luultavasti siinä alun perin oli ollut hirvi, mutta kun olin halunnut lisätä kontrastia suuliekeille, olin innoissani mustannut sekä hirven että metsästäjän näkymättömiin.
Hirven mustaaminen on varsin tavallinen tapa epäonnistua taiteenteossa. Jopa paskan lykkääminen kodinkoneeseen pyörimään voi oikeasti olla tapa sanoa jotain, jollei sitten muuta kuin että kymmenen vuotta minä sitä mestariteostani hioin, ja lopulta en enää muistanut mitä olin sillä alun perin halunnut sanoa, eli paskaa tuli. Mopo voi karata käsistä monella tapaa, eikä vähiten siten, että oma nerous tulee lopulta liian tärkeäksi, jotta mitään voisi delegoida enää kellekään. Tällöin pelkkä omien nerokkaiden ideoiden esittely tulee tärkeämmäksi kuin käsitettävän ilmaisun hakeminen niille yhdessä avustajien. Vanhoille, etabloituneille taiteilijoille käy näin varsin usein, eikä vain ns. vakavan taiteen puolella.
Olen tässä viime aikoina katsellut Speden vanhoja elokuvia, eikä minusta mikään näkemistäni ole varsinaisesti huono, ei ainakaan niin huono kuin ne surkeat itseään parodioivat kyhäelmät, joita Spede lykkäsi maailmalle 90-luvulla. Tämä johtuu siitä, että Spede työskenteli tuohon aikaan vielä yhdessä vanhempien ja arvostamiensa taiteilijoiden kanssa, joiden hoitoon uskalsi luottaa ja delegoida asioita. Nyt vasta esimerkiksi huomasin, miten keskeisessä osassa Leo Jokela on varhaisissa Spede-filmeissä. Itse asiassa Spede teki hämmentävän selvänäköisen ja osuvan elokuvankin aiheesta, nimittäin Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, jossa Speden esittämästä hahmosta, studiojärjestäjänä ja avustajana toimivasta Mikko Syvärivistä (nimi viittaa vähän liiankin ilmeisesti "kansan syviin riveihin"), tulee oviin törmäilevä nolojen tilanteiden mies, Koomikko Ovimikko. Koomikon toilailut menevät kansaan tasan niin kauan kuin kaatuileva kuuluttaja (Vesa-Matti Loiri) ja manageriksi ryhtynyt patruuna kotikylästä (Leo Jokela) ovat vauhdissa mukana. Kun Ovimikko vaihtaa herttaisen tyttöystävänsä (Tarja-Tuulikki Tarsala) nätimpään (Tamara Lund), päättää uudistaa ohjelmansa manageripatruunalta lupaa kysymättä ja antaa potkut kuuluttajalleen, yleisö hylkää hänet. Tarinan opetus on, että Koomikko Ovimikko ei ole yksin Mikko Syvärivi, vaan koko tiimi, sekä Mikko että kuuluttaja ja manageri. Vastaavasti noiden varhaisaikojen "Spede" ei ollut yksin Pertti Pasanen, vaan myös Leo Jokela ja kaikki muutkin Spede-tiimin jäsenet - Pertti Pasanen oli pitkälti vain porukan yhteen sitova ja tehtävät delegoiva johtaja.
Spede meni pilalle siksi, että hän sai yhä enemmän mahdollisuuksia mustata hirvensä. Speden viimeisten vuosien aikalaistodistajat kertovat kunnianarasta, egosentrisestä ja äreästä vanhasta miehestä. Olen taipuvainen uskomaan, että Spede oli vanhemmiten hyvin yksinäinen sekä ihmisenä että taiteilijana ja että Leo Jokelan kohtuuttoman varhainen kuolema vuonna 1975 (hän ei ollut täyttänyt viittäkymmentäkään) oli ehkä jo kohtalokas isku Spedelle - siis ei yksin Pertti Pasaselle, vaan Spedelle ja spedeismille viihdetaiteellisena kokonaisuutena ja, öh, brändinä.
Olen eksynyt aika kauas aiheesta, mutta palaillaan. Tyypillinen taideopiskelijatyö ei ole oikeasti sen enempää sympaattinen lässähdys kuin ylituottamisella ja yli-intoilulla mustattu hirvikään. Tyypillinen taideopiskelijatyö on juuri sellaista paskaa, jota Toveri epäilee taikkilaisten tekevän, eli mielikuvitukseton tekele, jossa on käytetty hienoja lavasteita, mutta jossa ei ole oikean yrittämisen makua ollenkaan. Tyypillinen taideopiskelijatyö on esimerkiksi se kamala kuvaelma, jota katselemalla joitakin vuosia sitten kidutin itseäni täällä Turussa. Tekeleessä käytettiin kyllä näyttäviä lavasteita ja rytkyjä, mutta ainoa, mitä siinä tapahtui, oli se, että kuvattiin äärimmäisen konventionaalisesti ja uuvuttavasti kotirouvan alistettua asemaa ja tyhjää elämää maailmalla ja töissä huitelevan miehensä yksinäisenä kotiorjana. Senkin vielä olisi sietänyt, jos esitys olisi perustunut klassikkotekstiin. Näin hyvin ei tietenkään asian laita ollut, vaan sen sijaan kyseessä oli jonkun nuoren pimun itse tuhertama teksti. Siis hei kelatkaa - nuori kimma, jonka elämässä näytelmän kuvaama vastakkainasettelu ei ollut ikinä ollut millään tavalla aktuelli, kirjoittaa täysin kirjallisten lainojen (ja feministisen ideologian, tuon kulttuurimme ja sivilisaatiomme perustaa järsivän ja jäytävän syövytysmyrkyn) varassa tällaisesta aiheesta näytelmäntapaisen, ja tämä sitten näytellään kunnianhimoisesti luoduissa lavasteissa. Ehkä on nähty klassisia näytelmiä, ja ajatellaan, että näytelmän kuuluisi näyttää tältä: siinä kuuluu niiku olla siis tällasia 1800-luvun lopun porvariston maailmasta tuttuja konflikteja, ja sit siinä kuuluu niiku olla yhteiskuntakritiikkiä niiku, ja sit tiätysti tota feminismiä.
Sanalla sanoen: plagioidaan klassikkoja. Kulttuuri, joka ei osaa muuta kuin plagioida klassikkoja, on ihan määritelmällisesti kuollut kulttuuri. Kuten Bernardo Atxaga hyvin tiesi, plagiointi sinänsä on elintärkeä elävöittäjä pienille kulttuureille ja kielille. Hänen kertojaminänsä kohtasi unessa Axularin, ensimmäisen baskikirjailijan, joka oli kovin innokas tietämään, miten baskikulttuurilla nyttemmin hurisi.
Son muy pocos los escritores, Maestro, valittaa Atxaga (joka on itse espanjantanut teoksensa) - kirjailijoita on kovin vähän.
Y plagiarios - ¿no hay plagiarios? - entä plagiaattoreita, onko heitä?
Kun Atxaga kertoo Axularille, että plagiointi on nykyään kovin huonossa maineessa ja sitä pidetään varkauteen verrattavana rikoksena - hoy en día, el trabajo de un escritor ha de dar la impresión de haber sido creado de la nada - Axular on pitkään hiljaa, ennen kuin alkaa päivitellä, millaiseksi maailman meno on mennyt, ja toteaa koko originaalisuusajatuksen olevan vahingollinen. Originaalityöhön menevällä vaivalla saa tekaistua kaksikymmentä hyvää plagiaattia, ja tulos on varmasti parempi ja lukemisen väärtimpi, kun plagioitavien mestarien kyvyt toimivat oppaana ja apuna.
Kaiken tämän maailmoja syleilevän ja aiheesta eksyskelevän lorottelun tarkoituksena on taaskin perustella, miksi Star Wreck - In the Pirkinning on minusta niin suurenmoinen ja hieno asia: pidän sitä terveenä ja kulttuuria elävöittävänä plagiaattina. Pelkän kääntämisen sijasta se on sovittanut esikuvansa suomalaiseen kulttuuriin ja suomalaiseen huumorintajuun, ja kuten me venäläiset formalistit hyvin tiedämme, kulttuurivaikutteet siirtyvät sediltä serkuille, populäärikulttuurista korkeakulttuuriin ja korkeakulttuurista populäärikulttuuriin. Ehkä Pirkinning jopa pystyy elävöittämään ns. taide-elokuvaakin. Ehkä ne taikkilaisetkin oppivat tekemään hurjia fantasiamaailmoissa, viidakkoplaneetoilla ja laavavirroissa liikkuvia elokuvia nyt kun niille on näytetty että se onnistuu vaikka kengännauhabudjetilla pöydän ääressä, jos on sekä tahtoa, visioita että kykyä delegoida hommat ne osaaville kavereille. Ehkä ne käsikirjoittajatkin oppivat plagioimaan vähemmän Ibseniä ja enemmän Vernor Vingeä ja Iain M.Banksia. Ehkä näemme joskus televisiossa suomalaisen avaruusoopperan, jossa Uuden Savon planeetan uudisasukkaat ottavat hermomurskain ja plasmaräjäytin tanassa mittaa Suur-Littoisten imperiumin turkulaisittain puhuvista palkkasotureista, eikä kukaan pidä ideaa edes erityisen huvittavana tai kaukaa haettuna, kun tarinan taustalle on kehitelty mittava ja sisäisesti johdonmukainen Linnunradan asutushistoria.
Tarkemmin ajatellen, ehkä ne palkkasoturit voisivat olla pohjalaisia - eräänlaisia geenimuunneltuja jem'hadareita, mutta kuitenkin kosmisia häjyjä, jotka lyävät laserpuukoolla. Maria auttaisi varmaan konseptin kehittelyssä.
Tairetta, joo. Jätä siihen. Nyt mentiin, sillä keisari Pirk on täällä!
Kapitalismin hedelmiä
Uusliberalismi, rajaton kapitalismi, tasavero sun muu libertarismi ovat hillitsemättömän kokeilun jälkeen näyttäneet todellisen karvansa eteläisessä naapurissamme: Eestissä on suhteellisesti eniten hiv-tartuntoja Afrikan jälkeen.
Ei, en tosiaankaan yritäkään väittää, etteikö suomalaisilla roikale- ja öyhöttäjämiehillä olisi ollut osuutta asiaan. Sitä vastoin väitän, että kun kaikenlainen yhteiskunnan kontrolli, sosiaalituet ja kaikki mitä ei ole naulattu kiinni ja suurin osa kiinninaulatustakin yksityistetään ja kaikki muut ratkaisut leimataan kommunismiksi, päädytään tällaiseen tilanteeseen. Vaikka hölmö ja nyanssiton antikommunismi, joka rampauttaa yhteiskunnan innovatiivisuuden paljon tehokkaammin kuin mikään "vasemmistosävytteinen" poliittinen korrektius (sillä kukaan ei uskalla ehdottaa yhtään minkäänlaisia poliittisluonteisia ratkaisuja poliittisesti ratkaistaviin ongelmiin, kun "saatanan kommaria" ölisevä öyhökuoro huutaa hänet heti hiljaiseksi), onkin kaikkien Itä-Euroopan maiden yhteinen piirre, sen vastenmielisimmät esiintymismuodot olen kyllä nähnyt Virossa. Itse asiassa eestiläiset ovat lähinnä se kansallisuus, jota kohtaan tunnen rasistista inhoa ja vastenmielisyyttä. Tämä johtuu pitkälti juuri kulttuurisesta ja kielellisestä läheisyydestä. Pohjimmiltaan minusta tuntuu siltä kuin virolaiset olisivat kieltä ja kulttuuria myöten ilkeä parodia suomalaisista vastenmielisimmillään. "Minäkö muka tuollainen? Ei saatana!"
Eipä silti, myös venäläisissä on suomalaisen kannalta epämiellyttävää pitkälti juuri se, että he muistuttavat meitä häiritsevän paljon. Heidän alkoholisminsa on viime aikoihin asti ollut paljon pahempaa kuin suomalaisten, mutta nykyään olemme määrätietoisesti lähestyneet venäläistä ryyppäämistyyliä (josta keskiluokkamme käyttää kiertoilmaisua "eurooppalainen alkoholikulttuuri"). Heidän imperialistinen öyhötyksensä saa kysymään, olisimmeko me todella tuollaisia, jos me olisimme maailmanvalta - ja silloin amerikkalaisetkin alkavat tuntua pienemmältä pahalta. Ja heidän rikollisen alaluokkansa puistattava raakuus saa miettimään, millaisia suomalaiset olisivat, jos meidän maamme olisi köyhä persläpi ilman toivoa paremmasta. Sekään ei ole miellyttävä ajatus.
Ei, en tosiaankaan yritäkään väittää, etteikö suomalaisilla roikale- ja öyhöttäjämiehillä olisi ollut osuutta asiaan. Sitä vastoin väitän, että kun kaikenlainen yhteiskunnan kontrolli, sosiaalituet ja kaikki mitä ei ole naulattu kiinni ja suurin osa kiinninaulatustakin yksityistetään ja kaikki muut ratkaisut leimataan kommunismiksi, päädytään tällaiseen tilanteeseen. Vaikka hölmö ja nyanssiton antikommunismi, joka rampauttaa yhteiskunnan innovatiivisuuden paljon tehokkaammin kuin mikään "vasemmistosävytteinen" poliittinen korrektius (sillä kukaan ei uskalla ehdottaa yhtään minkäänlaisia poliittisluonteisia ratkaisuja poliittisesti ratkaistaviin ongelmiin, kun "saatanan kommaria" ölisevä öyhökuoro huutaa hänet heti hiljaiseksi), onkin kaikkien Itä-Euroopan maiden yhteinen piirre, sen vastenmielisimmät esiintymismuodot olen kyllä nähnyt Virossa. Itse asiassa eestiläiset ovat lähinnä se kansallisuus, jota kohtaan tunnen rasistista inhoa ja vastenmielisyyttä. Tämä johtuu pitkälti juuri kulttuurisesta ja kielellisestä läheisyydestä. Pohjimmiltaan minusta tuntuu siltä kuin virolaiset olisivat kieltä ja kulttuuria myöten ilkeä parodia suomalaisista vastenmielisimmillään. "Minäkö muka tuollainen? Ei saatana!"
Eipä silti, myös venäläisissä on suomalaisen kannalta epämiellyttävää pitkälti juuri se, että he muistuttavat meitä häiritsevän paljon. Heidän alkoholisminsa on viime aikoihin asti ollut paljon pahempaa kuin suomalaisten, mutta nykyään olemme määrätietoisesti lähestyneet venäläistä ryyppäämistyyliä (josta keskiluokkamme käyttää kiertoilmaisua "eurooppalainen alkoholikulttuuri"). Heidän imperialistinen öyhötyksensä saa kysymään, olisimmeko me todella tuollaisia, jos me olisimme maailmanvalta - ja silloin amerikkalaisetkin alkavat tuntua pienemmältä pahalta. Ja heidän rikollisen alaluokkansa puistattava raakuus saa miettimään, millaisia suomalaiset olisivat, jos meidän maamme olisi köyhä persläpi ilman toivoa paremmasta. Sekään ei ole miellyttävä ajatus.
torstai 22. syyskuuta 2005
Confieso que he leído
Lovelacen testissä irvaillaan 70-lukulaisuudelle siteeraamalla Ricardo Reyesin, eli siis tunnetummalta nimeltään Pablo Nerudan, iänikuista runoa La United Fruit Co., joka löytyy Enrico Mario Santín Canto general-edition sivulta 335. Olen tahkonnut tätä runoraamattua - siinä on 629 sivua, mihin ei ole laskettu Ediciones Cátedran mustille pokkareille ominaisia laajoja esipuheita sun muita kommentaareja - siitä asti kun aloin ymmärtää espanjaa enemmänkin kuin hyvää päivää kirvesvartta, ja oikeutta myöten on sanottava, että Neruda ei ole täysin vailla kirjallisia ansioita. Kokonaan toinen asia on, että meillä häntä ei ole koskaan osattu arvostaa oikeista syistä.
Canto general on nimenomaan raamattu: se alkaa maailman luomista käsittelevällä runosikermällä La lámpara en la tierra, jossa Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta muistuttavalla tyylillä kuvataan, kuinka Etelä-Amerikan manner nousee merestä ja saa mineraalinsa, kasvillisuutensa, eläimensä, sitten saapuvat linnut (vienen los pájaros), joista maanosa on niin kuuluisa, seuraavaksi joet (los ríos acuden) jne. Aikanaan Neruda käy sitten läpi kaikki Etelä-Amerikan historian yksityiskohdat, niin vapauttajat Simón Bolívarista chileläisten omaan Bernardo O'Higgins Riquelmeen, diktaattorit Paraguayn tri Franciasta Argentiinan Rosasiin jne. Myös oligarquíat saavat osansa, ja niitä käsittelevästä sikermästä löytyy myös United Fruitille omistettu runo. Canto generalin viimeinen osa, Yo soy, käsittelee sitten Nerudaa itseään ja hänen omaa elämäänsä. Siitä sikermästä löytyy toinen Nerudan runoista, jonka olen ehtinyt lukea suomeksi ennen kuin ryhdyin harrastamaan espanjaa. Kyseessä on tietenkin A mi partido, rakkauslaulu Chilen kommunistiselle puolueelle.
En missään tapauksessa sano, etteikö sekä United Fruit -runolla että Puolueelle osoitetulla rakkauslaululla olisi taiteellista, historiallista ja dokumentaarista merkitystä. United Fruit -runon irvailevassa alussa on ihan aitoa satiirista tehoa vieläkin: Jahve jakaa maailman ylikansallisille firmoille. Kommunistisesta oikeaoppisuudesta kielii se, että Jumalan rooli on nimenomaan toimia kapitalistien kyypparina ja paloitella kakku suuryritysten kesken. Sitä vastoin Canto generalin maailman luomisesta kertovilla alkusivuilla ei Jumalasta näy vilaustakaan. Linnut tulevat (vienen), joet saapuvat ikään kuin sovittuun tapaamiseen (acuden). Maailmaa ei siis luoda, vaan se syntyy itsestään ajan kypsyttyä.
70-luvun Suomesta kertoo kuitenkin paljon se, että noita jylhiä maailmanluomisrunoja ei meillä tunneta ollenkaan niin hyvin kuin United Fruit -runo ja Nerudan rakkausruno Puolueelle. Jälkimmäistä voi pitää ainakin hyvin osuvana kuvana ajan hengestä, koska sen luettuaan tietää, minkä takia intellektuellit, kirjailijat ja runoilijat - esimerkiksi Nerudan kaltainen pohjimmiltaan epäpoliittisen ja romanttisen oloinen runoilija - päätyivät kommunisteiksi ja millaisia tunteita puolueen jäsenyys heissä herätti.
Ilman muuta Etelä-Amerikan oloissa kommunismi oli ylipäätään varsin ymmärrettävä valinta, mutta esimerkiksi Pekka Valtosen hienosta Latinalaisen Amerikan historiasta selviää, että meillä varsin maltillisissa ja järkevissäkin vasemmistopiireissä tavallinen käsitys Latinalaisesta Amerikasta auttamattoman poliittisen polarisaation repimänä maailmana, jossa vasemmistosissien ja äärioikeistolaisten oligarkkien välillä ei ollut kolmatta vaihtoehtoa, oli lievästi sanoen liioiteltu. Itse asiassa 70-luvun vasemmistolaisuus ja Ronald Reagan -vainaa osoittavat liikuttavaa yksimielisyyttä siitä asiasta, että maanosassa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vallankumous/kommunistinen totalitarismi tai autoritaarinen hallitusjärjestelmä/äärioikeistolainen tappajajuntta. Aina kun ääriryhmät ovat jostain asiasta (etumerkit tai retoriikan päikseen vaihtaen tietenkin) yhtä mieltä, me kunnon ihmiset siinä välissä joudumme liisteriin.
Runo United Fruitista alkaa anarkistisen hauskalla kuvauksella Etelä-Amerikan jakamisesta valtojen kesken. Se päättyy pateettiseen kuvaukseen siitä, kuinka jossain kurjuudessa "käpertyy intiaani elävältä" (caían indios sepultados en el vapor de la mañana, sanoo alkuteksti, eli "intiaaneja kaatuu haudattuina aamun huuruihin"). En ole runouden asiantuntija, mutta minusta tuntuu, että ilkamoivan ja amoraalisen satiirin lopettaminen sormella osoittelevan pateettiseen moralisointiin ei ole esteettisesti onnistunut idea. Jos kerran halutaan kuvata sitä, miten suuryritykset riistävät ihmisiä, senkin voisi toteuttaa hirtehishumoristiseen, satiirisen liioittelevaan tapaan, ja runon keskivaiheilla esitetty kielikuva diktaattoreista kärpäsinä on sekin arveluttavan osoitteleva: hyi, katsokaa noita inhottavia verenhimoisia raatokärpäsiä.
Kun tätä runoa - eikä sitten yhtään mitään muuta eteläamerikkalaista runoutta, ei edes mitään muuta Nerudaa - on kyllästymiseen asti tyrkytetty meille tiedostavalla äänellä laulettuna (pikkupoikana muuten minäkin saatoin joskus sanoa, ettei jotain artistia jaksa kuunnella kun se laulaa niin kommunistisella äänellä, ja veikkaan, ettei kellekään tarvitse selittää asiaa tämän tarkempaan) - niin se on vääristänyt sekä käsityksemme Etelä-Amerikasta, eteläamerikkalaisesta runoudesta että hyvästä runoudesta ylipäätään. Kuten Ilkankin alluusioista voi huomata, siitä on itse asiassa tullut osa suomalaista vasemmistofolklorea.
Muistan, että itse aloin vieraantua ns. tiedostavan vasemmistolaisuuden dogmaattisimmista muodoista (Varkaudessa niitä harjoitettiin demarinuorten keskuudessa, nämä olivat 80-luvulla näet omaksuneet suuren osan edellisen vuosikymmenen taistolaisten populäärikulttuurista ja folkloresta) siinä vaiheessa, kun sittemmin CP Yrjänän - noista maagisista kirjaimista nimen edellä en ole varma - elämänkumppaniksi ennättänyt rasittavan mairea julkisuustyrkky rinnakkaisluokkalainen punapää, joka jossain välissä intoili kovasti Nicaraguasta, luki meille kyseisen runon aamunavaukseksi lukiossa. Luokkamme päivystävä antikommunisti Mika lausui tietenkin runon kuultuaan julki paheksuntansa, mutta olin itse melkein yhtä ärtynyt kuin hän, koska silloin minulle alkoi selvitä tuon tiedostavan vasemmistolaisuuden oleellisesti rituaalinen, konformistinen luonne juuri sellaisena latteana ksenofiliana, josta Tommipommi taannoin kirjoitti: Nerudalta tunnettiin tuo ja vain tuo runo, muttei sitten mitään muuta, eikä sitä "mitään muuta" suin surminkaan menty mistään itse hakemaan.
Nerudan runossa elävältä käpertyvällä intiaanilla ei ole omaa ääntä eikä nimeä, hän on vain una cosa sin nombre, un número caído, un racimo de fruta muerta derramada en el pudridero. Tämä voidaan tietysti tulkita tapana kuvata intiaanien sortoa ja voimattomuutta United Fruitin orjuuden musertamina. Mutta yhtä lailla asia voidaan nähdä niin, että älykkökommunisti Neruda käyttää intiaaneja ja heidän kurjuuttaan hyväkseen. Ei hän kuuntele kuolevaa intiaania, ei mieti tämän siihenastisia elämänvaiheita eikä koeta asettua tämän asemaan. Hän on espanjaa puhuva kommunisti, joka ei osaa eikä halua opetella ketsuaa, aymaraa eikä oman maansa intiaanien kieltä, mapudungua.
Jos hän hallitsisi intiaanien kielet, hän saattaisi kuulla näiltä kaikenlaisia ideologisesti sopimattomia käsityksiä, esimerkiksi jotain sellaista, ettei intiaaneja kiinnosta mikään comunismo, vaan oman viljelymaan saaminen ja mahdollisuus myydä itse omat banaaninsa kunnon markkinahinnoin. Moiset mielipiteet eivät luonnollisestikaan kiinnostaisi Nerudaa, joka on vakuuttunut siitä, että comunismo yksinään tuo onnen ja vaurauden intiaaneille. Intiaanin virka on kärsiä ja kuolla hiljaa ja näyttää säälittävältä ja vakuuttaa lukija comunismon siunauksellisuudesta.
Perun ashaninka-intiaaneilta comunismon edustajat - maolaiset Loistavan Polun sissit - tunnetusti surmasivat heimopäällikön ilmeisesti siinä naiivissa uskossa, että olivat vapauttamassa näitä jonkinlaisesta sorrosta. Ashaninkat eivät olleet oikein innostuneita, vaan ajoivat sissit matkoihinsa alueiltaan. Tarina ei kerro, jäikö yksikään sisseistä ashaninkojen kynsiin, mutta jos jäi, hänet oletettavasti käsiteltiin paikallisten kidutus- ja teloitusperinteiden mukaisesti.
Canto general on nimenomaan raamattu: se alkaa maailman luomista käsittelevällä runosikermällä La lámpara en la tierra, jossa Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta muistuttavalla tyylillä kuvataan, kuinka Etelä-Amerikan manner nousee merestä ja saa mineraalinsa, kasvillisuutensa, eläimensä, sitten saapuvat linnut (vienen los pájaros), joista maanosa on niin kuuluisa, seuraavaksi joet (los ríos acuden) jne. Aikanaan Neruda käy sitten läpi kaikki Etelä-Amerikan historian yksityiskohdat, niin vapauttajat Simón Bolívarista chileläisten omaan Bernardo O'Higgins Riquelmeen, diktaattorit Paraguayn tri Franciasta Argentiinan Rosasiin jne. Myös oligarquíat saavat osansa, ja niitä käsittelevästä sikermästä löytyy myös United Fruitille omistettu runo. Canto generalin viimeinen osa, Yo soy, käsittelee sitten Nerudaa itseään ja hänen omaa elämäänsä. Siitä sikermästä löytyy toinen Nerudan runoista, jonka olen ehtinyt lukea suomeksi ennen kuin ryhdyin harrastamaan espanjaa. Kyseessä on tietenkin A mi partido, rakkauslaulu Chilen kommunistiselle puolueelle.
En missään tapauksessa sano, etteikö sekä United Fruit -runolla että Puolueelle osoitetulla rakkauslaululla olisi taiteellista, historiallista ja dokumentaarista merkitystä. United Fruit -runon irvailevassa alussa on ihan aitoa satiirista tehoa vieläkin: Jahve jakaa maailman ylikansallisille firmoille. Kommunistisesta oikeaoppisuudesta kielii se, että Jumalan rooli on nimenomaan toimia kapitalistien kyypparina ja paloitella kakku suuryritysten kesken. Sitä vastoin Canto generalin maailman luomisesta kertovilla alkusivuilla ei Jumalasta näy vilaustakaan. Linnut tulevat (vienen), joet saapuvat ikään kuin sovittuun tapaamiseen (acuden). Maailmaa ei siis luoda, vaan se syntyy itsestään ajan kypsyttyä.
70-luvun Suomesta kertoo kuitenkin paljon se, että noita jylhiä maailmanluomisrunoja ei meillä tunneta ollenkaan niin hyvin kuin United Fruit -runo ja Nerudan rakkausruno Puolueelle. Jälkimmäistä voi pitää ainakin hyvin osuvana kuvana ajan hengestä, koska sen luettuaan tietää, minkä takia intellektuellit, kirjailijat ja runoilijat - esimerkiksi Nerudan kaltainen pohjimmiltaan epäpoliittisen ja romanttisen oloinen runoilija - päätyivät kommunisteiksi ja millaisia tunteita puolueen jäsenyys heissä herätti.
Ilman muuta Etelä-Amerikan oloissa kommunismi oli ylipäätään varsin ymmärrettävä valinta, mutta esimerkiksi Pekka Valtosen hienosta Latinalaisen Amerikan historiasta selviää, että meillä varsin maltillisissa ja järkevissäkin vasemmistopiireissä tavallinen käsitys Latinalaisesta Amerikasta auttamattoman poliittisen polarisaation repimänä maailmana, jossa vasemmistosissien ja äärioikeistolaisten oligarkkien välillä ei ollut kolmatta vaihtoehtoa, oli lievästi sanoen liioiteltu. Itse asiassa 70-luvun vasemmistolaisuus ja Ronald Reagan -vainaa osoittavat liikuttavaa yksimielisyyttä siitä asiasta, että maanosassa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vallankumous/kommunistinen totalitarismi tai autoritaarinen hallitusjärjestelmä/äärioikeistolainen tappajajuntta. Aina kun ääriryhmät ovat jostain asiasta (etumerkit tai retoriikan päikseen vaihtaen tietenkin) yhtä mieltä, me kunnon ihmiset siinä välissä joudumme liisteriin.
Runo United Fruitista alkaa anarkistisen hauskalla kuvauksella Etelä-Amerikan jakamisesta valtojen kesken. Se päättyy pateettiseen kuvaukseen siitä, kuinka jossain kurjuudessa "käpertyy intiaani elävältä" (caían indios sepultados en el vapor de la mañana, sanoo alkuteksti, eli "intiaaneja kaatuu haudattuina aamun huuruihin"). En ole runouden asiantuntija, mutta minusta tuntuu, että ilkamoivan ja amoraalisen satiirin lopettaminen sormella osoittelevan pateettiseen moralisointiin ei ole esteettisesti onnistunut idea. Jos kerran halutaan kuvata sitä, miten suuryritykset riistävät ihmisiä, senkin voisi toteuttaa hirtehishumoristiseen, satiirisen liioittelevaan tapaan, ja runon keskivaiheilla esitetty kielikuva diktaattoreista kärpäsinä on sekin arveluttavan osoitteleva: hyi, katsokaa noita inhottavia verenhimoisia raatokärpäsiä.
Kun tätä runoa - eikä sitten yhtään mitään muuta eteläamerikkalaista runoutta, ei edes mitään muuta Nerudaa - on kyllästymiseen asti tyrkytetty meille tiedostavalla äänellä laulettuna (pikkupoikana muuten minäkin saatoin joskus sanoa, ettei jotain artistia jaksa kuunnella kun se laulaa niin kommunistisella äänellä, ja veikkaan, ettei kellekään tarvitse selittää asiaa tämän tarkempaan) - niin se on vääristänyt sekä käsityksemme Etelä-Amerikasta, eteläamerikkalaisesta runoudesta että hyvästä runoudesta ylipäätään. Kuten Ilkankin alluusioista voi huomata, siitä on itse asiassa tullut osa suomalaista vasemmistofolklorea.
Muistan, että itse aloin vieraantua ns. tiedostavan vasemmistolaisuuden dogmaattisimmista muodoista (Varkaudessa niitä harjoitettiin demarinuorten keskuudessa, nämä olivat 80-luvulla näet omaksuneet suuren osan edellisen vuosikymmenen taistolaisten populäärikulttuurista ja folkloresta) siinä vaiheessa, kun sittemmin CP Yrjänän - noista maagisista kirjaimista nimen edellä en ole varma - elämänkumppaniksi ennättänyt rasittavan mairea julkisuustyrkky rinnakkaisluokkalainen punapää, joka jossain välissä intoili kovasti Nicaraguasta, luki meille kyseisen runon aamunavaukseksi lukiossa. Luokkamme päivystävä antikommunisti Mika lausui tietenkin runon kuultuaan julki paheksuntansa, mutta olin itse melkein yhtä ärtynyt kuin hän, koska silloin minulle alkoi selvitä tuon tiedostavan vasemmistolaisuuden oleellisesti rituaalinen, konformistinen luonne juuri sellaisena latteana ksenofiliana, josta Tommipommi taannoin kirjoitti: Nerudalta tunnettiin tuo ja vain tuo runo, muttei sitten mitään muuta, eikä sitä "mitään muuta" suin surminkaan menty mistään itse hakemaan.
Nerudan runossa elävältä käpertyvällä intiaanilla ei ole omaa ääntä eikä nimeä, hän on vain una cosa sin nombre, un número caído, un racimo de fruta muerta derramada en el pudridero. Tämä voidaan tietysti tulkita tapana kuvata intiaanien sortoa ja voimattomuutta United Fruitin orjuuden musertamina. Mutta yhtä lailla asia voidaan nähdä niin, että älykkökommunisti Neruda käyttää intiaaneja ja heidän kurjuuttaan hyväkseen. Ei hän kuuntele kuolevaa intiaania, ei mieti tämän siihenastisia elämänvaiheita eikä koeta asettua tämän asemaan. Hän on espanjaa puhuva kommunisti, joka ei osaa eikä halua opetella ketsuaa, aymaraa eikä oman maansa intiaanien kieltä, mapudungua.
Jos hän hallitsisi intiaanien kielet, hän saattaisi kuulla näiltä kaikenlaisia ideologisesti sopimattomia käsityksiä, esimerkiksi jotain sellaista, ettei intiaaneja kiinnosta mikään comunismo, vaan oman viljelymaan saaminen ja mahdollisuus myydä itse omat banaaninsa kunnon markkinahinnoin. Moiset mielipiteet eivät luonnollisestikaan kiinnostaisi Nerudaa, joka on vakuuttunut siitä, että comunismo yksinään tuo onnen ja vaurauden intiaaneille. Intiaanin virka on kärsiä ja kuolla hiljaa ja näyttää säälittävältä ja vakuuttaa lukija comunismon siunauksellisuudesta.
Perun ashaninka-intiaaneilta comunismon edustajat - maolaiset Loistavan Polun sissit - tunnetusti surmasivat heimopäällikön ilmeisesti siinä naiivissa uskossa, että olivat vapauttamassa näitä jonkinlaisesta sorrosta. Ashaninkat eivät olleet oikein innostuneita, vaan ajoivat sissit matkoihinsa alueiltaan. Tarina ei kerro, jäikö yksikään sisseistä ashaninkojen kynsiin, mutta jos jäi, hänet oletettavasti käsiteltiin paikallisten kidutus- ja teloitusperinteiden mukaisesti.
keskiviikko 21. syyskuuta 2005
Pikaisesti aamutuimaan
En taida nykyään jaksaa kirjoittaa mitään iltaisin, mutta tässä ennen töihin lähtöä viittaan Jan Guilloun uusimpaan, joka käsittelee Ruotsin feministipuolueen uusimpia toilailuja. Puolue on nyttemmin suistunut suomalaissyntyisen (kas kas) Tiina Rosenbergin johtamien fanaatikkojen haltuun, jotka lähtevät siitä, että miehen kanssa makaaminen on naiselta sukupuolipetturuutta.
Onhan tuokin yksi legitiimi tapa yrittää iskeä nättejä nuoria muotilesboilevia yliopistotyttöjä, ei siinä mitään. Haluaisin kuitenkin tiedustella kaikilta feministeinä itseään pitäviltä bloggaajilta, mikä logiikka siinäkin on, että Tiina Rosenbergin kaltaiset otetaan valtavirrassa vakavasti ja heitä ymmärretään, mutta rasistinen äärioikeisto, joka leimaa tummaihoisten kanssa makaavat naiset rotupettureiksi, on yhteiskunnan marginaalissa, ja esimerkiksi minun edustamani vasemmistosävytteinen ATM-ideologia, jossa väkivaltaisten ja naisia sortavien YTMien kanssa makaavat naiset ylläpitävät patriarkaattia ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, nauretaan kumoon. Hyvä on, sekä äärioikeiston rasismi että vasemmistolainen ATM-ideologia ovat vain saamattomien runkkarien säälittävä tapa iskeä naisia. Mitenkähän Tiina Rosenbergin edustama ideologia ei ole säälittävä? Miksiköhän feministeillä on lupa pitää "henkilökohtaista poliittisena" ja politisoida seksuaalisuus, mutta miehillä ei?
Juuri tällaisella älyllisellä epärehellisyydellä ja kaksinaamaisuudella feminismi ym. "edistykselliset" aatteet ovat myötävaikuttaneet uusnatsismin nousuun. Uusnatsit eivät ole ihan niin tyhmiä, etteivät he tunnistaisi esimerkiksi analogiaa Tiina Rosenbergin sukupuolipetturipuheiden ja omien rotupetturuusmeemiensä välillä.
Onhan tuokin yksi legitiimi tapa yrittää iskeä nättejä nuoria muotilesboilevia yliopistotyttöjä, ei siinä mitään. Haluaisin kuitenkin tiedustella kaikilta feministeinä itseään pitäviltä bloggaajilta, mikä logiikka siinäkin on, että Tiina Rosenbergin kaltaiset otetaan valtavirrassa vakavasti ja heitä ymmärretään, mutta rasistinen äärioikeisto, joka leimaa tummaihoisten kanssa makaavat naiset rotupettureiksi, on yhteiskunnan marginaalissa, ja esimerkiksi minun edustamani vasemmistosävytteinen ATM-ideologia, jossa väkivaltaisten ja naisia sortavien YTMien kanssa makaavat naiset ylläpitävät patriarkaattia ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, nauretaan kumoon. Hyvä on, sekä äärioikeiston rasismi että vasemmistolainen ATM-ideologia ovat vain saamattomien runkkarien säälittävä tapa iskeä naisia. Mitenkähän Tiina Rosenbergin edustama ideologia ei ole säälittävä? Miksiköhän feministeillä on lupa pitää "henkilökohtaista poliittisena" ja politisoida seksuaalisuus, mutta miehillä ei?
Juuri tällaisella älyllisellä epärehellisyydellä ja kaksinaamaisuudella feminismi ym. "edistykselliset" aatteet ovat myötävaikuttaneet uusnatsismin nousuun. Uusnatsit eivät ole ihan niin tyhmiä, etteivät he tunnistaisi esimerkiksi analogiaa Tiina Rosenbergin sukupuolipetturipuheiden ja omien rotupetturuusmeemiensä välillä.
tiistai 20. syyskuuta 2005
Oikiat asiat pysyy ja paranoo
Silloin kun muuttuva maailma ja tulevaisuusshokki koettelevat mielenterveyttänne, lukekaa Lovelacen testiä. Tänään tulin töistä väsyneenä ja hiukkasen masentuneenakin tänne ÅA:n tietokonesaliin laatimaan monistetta ylihuomista iirintuntia varten. Lueskelin sitten aikani blogeja ja päädyin avaamaan Ilkankin sivut. Ja heti ylimmäisenä oli kodikas ja turvallinen otsikko: ÖYHÖTI MÖYHÖTI. Tuntui ihan siltä kuin olisin tullut kotiin pitkien ja pelottavien harharetkien jälkeen, vähän niin kuin Bilbo sormusta hakemasta. Siis Hobitin Bilbo (eli Lohikäärmevuoren Kalpa Kassinen).
sunnuntai 18. syyskuuta 2005
Takaisin Krimin saarelle
Ilkeämielisenä henkilönä en tietenkään kirjoita kommentaariani Aksjonovin Остров Крымiin, Krimin saareen, kokonaisuudessaan ruotsiksi enkä kokonaisuudessaan suomeksi, joten joudutte lukemaan molempia kieliä voidaksenne kommentoida. Olkaa kiitollisia, etten osaa venäjää riittävän hyvin blogatakseni sillä kielellä - puolaa voisi kyllä taas kokeilla, mutta erikoismerkkien hakeminen merkkikartasta, vai millä pirun nimellä tuota teckenuppsättningiä nyt kutsutaankaan suomeksi, on aina yhtä raivostuttavaa. Ensimmäiseen osaan löydätte linkin tästä.
Kuten sanottu, eräs hämmentävimmistä Vankileirien saaristossa kuvatuista ilmiöistä olivat valkoemigrantit, jotka ehdoin tahdoin palasivat Stalinin Neuvostoliittoon huolimatta siitä, että hyvin tiesivät, mikä siellä odotti. Aksjonov paneutuu jo kirjan alussa pohtimaan näiden emigranttien motiiveja. Andrei Lutšnikovin isä Arseni voi toimia yhtenä esimerkkinä: hän on taistellut bolševikkeja vastaan, muttei kykene täysin vastustamaan poikansa lehden propagoimaa "yhteisen kohtalon" houkutusta. Vanha Arseni kuuntelee neuvostoliittolaista laulua nimeltä Каховка ja joutuu myöntämään, että laulu synnyttää hänessä jotain epämääräistä kaipuuta tai nostalgista houkutusta: sen komsomolilaisromantiikka, hän sanoo, muistuttaa hänen mieleensä hänen oman aikansa nuorena sotilaana junkkeripataljoonassa. Saatuaan Andrei-pojalta, joka käy usein Moskovassa, tuliaisena tästä laulusta tehdyn äänitteen vanha Arseni esittelee laulua kaikille junkkerikavereilleen, jotka innostuvat siitä yhtä lailla: kipaleesta tulee erottamaton osa heidän veteraanikokouksiaan.
Ehkäpä juuri tässä onkin syy, miksi minä samaistuin kaikkein eniten Antoškaan, vaikka Antoška olikin sellainen hasista röyhyttävä ja öyhöttävä huithapeli. Andrei-isä ja Arseni-vaari nimittäin ovat vaarantamassa juuri Antoškan maailman tulevaisuuden leikkimällä tulella, antamalla periksi Neuvostoliiton houkutukselle. Kun kapitalistisen Krimin liittäminen Neuvostoliittoon houkuttaa heitä, kyse on siitä, että he haluavat oman vanhojen papparoiden sentimentaalisuutensa takia uhrata sen maan, sen todellisuuden, joka on Antoškan koti. Ja Antoška on, hasiksenröyhyttelystään ja rikkaan nuoren tyhjäntoimittajan elkeistään huolimatta, vitaalin ja ajanmukaisen kulttuurin edustaja, joka puhuu yhtä sujuvasti tataaria (koska tässä vaihtoehtotodellisuudessa tataareja ei karkotettu Krimiltä) kuin venäjää, vieläpä molempia sekaisin, ja julistaa Krimin katukielen, tataarinsekaisen jaki-slangin, olevan minun isänmaani äidinkieli. Andrei ei kuitenkaan ota Antoškan jakinationalismia kovin vakavasti: - Milloin siitä on jakinationalisti tullut? - Tänä aamuna, kun hän oli pari tuntia merillä ja puhui venemieheni kanssa - tämä on jakiaktivisti. Kuitenkin Antoškan jakinationalismi on ilmaus legitiimistä halusta kieltäytyä isän ja isoisän sentimentaalisesta Neuvostoliitto-romantiikasta. Nuori mies tietää hyvin, että koko hänen elämäntapansa joutuu neuvostoarmeijan ja KGB:n jalkoihin, jos vanhat miehet irrationaalisuuksissaan keksivät liittää Krimin Neuvostoliittoon. Kun hän öyhöttää ja rällää rikkaiden tyhjäntoimittajien kanssa amerikkalaisia turistityttöjä paneskellen, se voidaan selittää sitaatilla bibamus, moriendum est - hän pitää viimeistä hauskaa ennen vedenpaisumusta. Kun hän rupeaa jakinationalistiksi, se voikin olla oire ensimmäisestä kypsyydestä, yritys ottaa oma elämä omiin käsiin ja kääntää myös kotimaan, Krimin, kehitys vaaralliselta Neuvostoliiton tieltä.
Tämä kaikki on siis vasta ensimmäisen luvun innoittamaa. Katsotaan, mihin suuntaan tarina kehittyy. Kuten sanoin, luen sitä nyt venäjäksi, enkä etene nopeasti.
Kuten sanottu, eräs hämmentävimmistä Vankileirien saaristossa kuvatuista ilmiöistä olivat valkoemigrantit, jotka ehdoin tahdoin palasivat Stalinin Neuvostoliittoon huolimatta siitä, että hyvin tiesivät, mikä siellä odotti. Aksjonov paneutuu jo kirjan alussa pohtimaan näiden emigranttien motiiveja. Andrei Lutšnikovin isä Arseni voi toimia yhtenä esimerkkinä: hän on taistellut bolševikkeja vastaan, muttei kykene täysin vastustamaan poikansa lehden propagoimaa "yhteisen kohtalon" houkutusta. Vanha Arseni kuuntelee neuvostoliittolaista laulua nimeltä Каховка ja joutuu myöntämään, että laulu synnyttää hänessä jotain epämääräistä kaipuuta tai nostalgista houkutusta: sen komsomolilaisromantiikka, hän sanoo, muistuttaa hänen mieleensä hänen oman aikansa nuorena sotilaana junkkeripataljoonassa. Saatuaan Andrei-pojalta, joka käy usein Moskovassa, tuliaisena tästä laulusta tehdyn äänitteen vanha Arseni esittelee laulua kaikille junkkerikavereilleen, jotka innostuvat siitä yhtä lailla: kipaleesta tulee erottamaton osa heidän veteraanikokouksiaan.
Ehkäpä juuri tässä onkin syy, miksi minä samaistuin kaikkein eniten Antoškaan, vaikka Antoška olikin sellainen hasista röyhyttävä ja öyhöttävä huithapeli. Andrei-isä ja Arseni-vaari nimittäin ovat vaarantamassa juuri Antoškan maailman tulevaisuuden leikkimällä tulella, antamalla periksi Neuvostoliiton houkutukselle. Kun kapitalistisen Krimin liittäminen Neuvostoliittoon houkuttaa heitä, kyse on siitä, että he haluavat oman vanhojen papparoiden sentimentaalisuutensa takia uhrata sen maan, sen todellisuuden, joka on Antoškan koti. Ja Antoška on, hasiksenröyhyttelystään ja rikkaan nuoren tyhjäntoimittajan elkeistään huolimatta, vitaalin ja ajanmukaisen kulttuurin edustaja, joka puhuu yhtä sujuvasti tataaria (koska tässä vaihtoehtotodellisuudessa tataareja ei karkotettu Krimiltä) kuin venäjää, vieläpä molempia sekaisin, ja julistaa Krimin katukielen, tataarinsekaisen jaki-slangin, olevan minun isänmaani äidinkieli. Andrei ei kuitenkaan ota Antoškan jakinationalismia kovin vakavasti: - Milloin siitä on jakinationalisti tullut? - Tänä aamuna, kun hän oli pari tuntia merillä ja puhui venemieheni kanssa - tämä on jakiaktivisti. Kuitenkin Antoškan jakinationalismi on ilmaus legitiimistä halusta kieltäytyä isän ja isoisän sentimentaalisesta Neuvostoliitto-romantiikasta. Nuori mies tietää hyvin, että koko hänen elämäntapansa joutuu neuvostoarmeijan ja KGB:n jalkoihin, jos vanhat miehet irrationaalisuuksissaan keksivät liittää Krimin Neuvostoliittoon. Kun hän öyhöttää ja rällää rikkaiden tyhjäntoimittajien kanssa amerikkalaisia turistityttöjä paneskellen, se voidaan selittää sitaatilla bibamus, moriendum est - hän pitää viimeistä hauskaa ennen vedenpaisumusta. Kun hän rupeaa jakinationalistiksi, se voikin olla oire ensimmäisestä kypsyydestä, yritys ottaa oma elämä omiin käsiin ja kääntää myös kotimaan, Krimin, kehitys vaaralliselta Neuvostoliiton tieltä.
Tämä kaikki on siis vasta ensimmäisen luvun innoittamaa. Katsotaan, mihin suuntaan tarina kehittyy. Kuten sanoin, luen sitä nyt venäjäksi, enkä etene nopeasti.
Meidän Ylhäisyytemme virallinen tiedotus
Meidän Ylhäisyytemme tietoon on tullut, että sen rauhanteossa Stalinilta tälle puolen rajaa unohtuneen Pietarin esikaupungin (nimeltään jotain sellaista kuin Hylsänki tai Hälisenki) jokin paikallislehti olisi lähettänyt kesätoimittajansa nuuskimaan Blogistanin asioita. Meidän Ylhäisyytemme loisteliaan Kanslian armollinen kanta asiaan on, että ainoastaan feministit ja muu julkisuudenkipeä, narrimainen ja alempiarvoinen aines antaa arkirutiiniensa häiriintyä moisen takia. Me suvaitsemme suurenmoisuudessamme edellyttää alamaisiltamme ja vasalleiltamme, että he jatkaisivat elämäänsä ja päiväkirjaansa entiseen, vakiintuneeseen tapaan.
Lepo.
Lepo.
lauantai 17. syyskuuta 2005
Suvaitsevaisuuden loppu
Kollega Junakohtaus parkuu nyt siitä, kuinka taannoin kutsuin häntä natsiksi hänen esiteltyään blogissaan mitä ilmeisimpien uusnatsien linkkejä vastapainona "monikulttuurisuudelle", ja hakee mielipiteilleen tukea Eero Paloheimolta ilmeisesti siinä lapsellisessa luulossa, että asianomaisen herran "vihreys" tekisi hänestä jonkinlaisen auktoriteetin minun silmissäni. Itse asiassa Eero Paloheimon äärioikeistolainen, linkolalaisuuteen vivahtava sisikunta on ollut näkyvillä jo kauan, puhumattakaan siitä, että hän aikoinaan otti Lappiin asettuneen, intiaaneina esiintyneen hörhölahkon vakavasti vielä siinä vaiheessa kun Erkki Pulliainen oli luopunut sitä suojelemasta. Muistaakseni hän kirjoitti lahkoa puolustelleen intoiluartikkelin Kanavaankin. Tällainen hörhökö minun auktoriteettini? Sällan!
En minä ylipäätäänkään pidä vihreitä kovin suuressa arvossa - siitä yksinkertaisesta syystä, että oma yhteiskuntanäkemykseni on, mahdollisesti ystäväni Jouko Heynon vaikutuksesta, muovautunut perinteisen suomalaisen legalismin linjoille, ja vihreiden keskuudessa sekä lain, yleisten lainsäädäntöperiaatteiden että lakitieteen - joka on ihan oikeasti tiede tuntemus ja ymmärtämys on melkoisen matalalla tasolla. - Kuten Jouko tapaa sanoa, "suomalaisuus" on juridinen käsite: "suomalainen" on henkilö, jolla on oikeus saada Suomen valtion myöntämä matkustusasiakirja eli passi. Muut "suomalaisuuden" määritelmät, esimerkiksi äidinkieleen, uskontoon ym. perustuvat, ovat juridisesti virattomia ja sikäli epäilyttäviä, että niihin turvautuminen on viime kädessä merkki oikeusvaltiota kohtaan vihamielisistä aikeista. Kun vaikkapa hurrivihaajat puhuvat "suomalaisuudesta" jonkinlaisena Suomen valtiosta eroavana entiteettinä, joka antaa heille oikeuden rikkoa Suomen valtion (kieli)lakeja, he tunnustautuvat valtiopetokselliseksi ainekseksi, jonka viimekätisenä aikeena on laillisen valtiojärjestelmämme kaataminen. Tästä syystä hurrivihaajat on ehdottomasti nähtävä vaarana demokratialle ja oikeusjärjestykselle ja heidät on, heti kun rikoksen tunnusmerkistö täyttyy, vangittava ja tuomittava joko valtiopetoksesta tai valtiopetoksen valmistelusta.
On ilmiselvää, että muslimien sharialla on yhtäläisistä syistä valtiopetoksellista potentiaalia. Henkilö, joka on oletetun umman (uskovien yhteisön) säännöille uskollisempi kuin Suomen laille, syyllistyy ilman muuta valtiopetokseen tai sellaisen valmisteluun ja tulee, kun rikoksen on perustellusti syytä epäillä tapahtuneen, pidättää, vangita, asettaa syytteeseen ja tuomita rikoksesta. Mutta oikeusvaltiollisiin periaatteisiin kuuluu, että ketään ei voida tuomita eikä karkoittaa maasta pelkästään sen takia, että hän on muslimi, vaan ainoastaan sen takia, että hän syyllistyy rikokseen, joka antaa lainmukaiset perusteet tuomiolle ja maastakarkotukselle. Samoin oikeusvaltiollisiin periaatteisiin kuuluu, että somalialaissyntyinen pikkurikollinen, taskuvaras tai katuhuligaani saa saman kohtelun kuin syntyperäinen suomalainen pikkurikollinen, taskuvaras tai katuhuligaani, eli hänen rikoksensa näytetään toteen ja hänet tuomitaan yleisten oikeusperiaatteiden mukaan. Toisin sanoen somalialaissyntyinen pikkuvaras ei ole "terroristi, joka uhkaa länsimaista sivistystä". Hän on toistaitoinen julli, joka ei ole päässyt sisään yhteiskuntaan ja joka ei osaa hoitaa asioitaan ihmisiksi, aivan samalla tavalla kuin syntyperäinen suomalainen pikkuvaras on toistaitoinen julli, joka ei ole päässyt sisään yhteiskuntaan ja joka ei osaa hoitaa asioitaan ihmisiksi.
Mainitsin edellä, että muslimien ummaan sisältyy maanpetoksellista potentiaalia siitä syystä, että se on ylikansallinen entiteetti, jolle Suomen kansalainen ei voi olla uskollisempi kuin Suomelle syyllistymättä valtiopetokseen tai sellaisen valmisteluun. Valitettavasti vain se "länsimainen sivistys", jota Junakohtaus haluaa puolustaa mieltämäänsä "monikulttuurisuuden" uhkaa vastaan, on samanlainen entiteetti kuin muslimien umma. Toisin sanoen "länsimaista sivistystä" saa puolustaa ja "monikulttuurisuutta" vastustaa tarkalleen niin kauan kuin Suomen lakeja ei rikota. Jos Junakohtaus haluaa olla mieltämälleen "länsimaiselle sivistykselle" uskollisempi kuin Suomen laeille ja oikeusjärjestykselle, siitä vaan; mutta tietäköön, että siitä voi seurata pidätys, vangitseminen, oikeusjuttu ja vankila.
Tarkoittaako tämä sitä, että maatamme hallitsee jokin poliittisesti korrektien monikulttuuridemarihirviöiden mafia? Ei sinne päinkään. Se tarkoittaa, että tämä on oikeusvaltio, jossa sovelletaan samoja kriteereitä kaikkiin lainrikkojiin. Jos Junakohtaus sattuisi olemaan aktiivinen muslimi, yleisesti ottaen reiluhkon tuntuinen kaveri, joka kuitenkin aika ajoin valittelisi blogissaan maailman pahuutta, muslimeihin kohdistuvaa sortoa ja yleistä viinanjuontirappiota, aika ajoin intoilisi Saiga-merkkisistä suurikaliiperisista ampuma-aseista ja aika ajoin antaisi linkkejä epäilyttäville kiihkomuslimisivuille, "koska Jumalan säätämää elämäntapaa on puolustettava, kun lännen viina ja rappio uhkaa sitä" - jos siis Junakohtaus olisi tällainen Mahmud ibn al-Junakohtaus, hän olisi todennäköisesti jo nyt tarjoilemassa teetä parille Ratakadulta saapuneelle kohteliaalle vieraalle. Ja aivan täydellä syyllä, koska Suomella ei ole varaa yhteenkään kansalaiseen, joka on muslimien ummalle uskollisempi kuin Suomelle.
Mutta aivan yhtä lailla Suomella ei ole varaa yhteenkään kansalaiseen, joka on jossain ulkomailta käsin ohjatussa poliittisessa kiihkoliikkeessä määritellylle "länsimaisen kulttuurin edulle" uskollisempi kuin Suomen edulle. Jos tällaisia kansalaisia alkaa ilmaantua, meidän isänmaallisten suomalaisten velvollisuus on viipymättä ilmoittaa heistä viranomaisille, koska heillä saattaa olla tekeillä jotakin laillisen esivallan kukistamiseksi tai maan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi - aivan samasta syystä kuin olemme velvollisia ilmoittamaan uhkaavasti käyttäytyvistä muslimisiirtolaisista viranomaisille.
Ns. suvaitsevaisuudella ei todellakaan ole mitään muuta rajaa kuin lain rajat. Toisin sanoen ns. monikulttuurisuus on ainoastaan normaali seuraus laista ja oikeudesta. Täällä saa pitää turbaania päässä siitä syystä kuin täällä saa pureskella purkkaa, eli kaikilla on oikeus tehdä sitä mitä huvittaa tai mitä on tottunut tekemään niin kauan kuin siitä ei aiheudu luonnontieteellisin, lääketieteellisin tai taloudellisin mittarein mitattavaa häiriötä muille ihmisille. Jos esimerkiksi herra Rupinder Singh Bahadur kulkee kadulla ohitse turbaani päässä, niin se ei ole häiriöksi kellekään, koska mikään laki ei kiellä ketään pitämästä turbaania. Jos Rupinder sitä vastoin pitää mukanaan tikaria, poliisin kuuluu pidättää Rupinder ja antaa hänelle rapsut teräaseen esittelystä julkisella paikalla.
Mitä sitten tulee "monikulttuurisuuteen", minulla itselläni on helvetin hyvin muistissa se aika, kun Suomessa ei käytännössä saanut olla suomalaisesta monokulttuurista poikkeavaa elämää edes lain puitteissa, vaan sosiaalitädit alkoivat heti nuuskia ihmisten asioita, jos ei osattu viimeisen päälle pysyä siinä mallissa, joka edellytti jatkuvaa samalla paikkakunnalla asumista, samoissa töissä käymistä ja omistusasuntoa. Jos Junakohtauksen "monikulttuurisuuden" vastustaminen tarkoittaa paluuta niihin aikoihin, minä kannatan monikulttuurisuutta. Jos Junakohtauksen "monikulttuurisuuden" vastustaminen tarkoittaa, että lakien noudattaminen ei riitä, vaan että pitäisi myös noudattaa jotain suomalaisuus- tai länsimaisuusmallia, jonka Junakohtaus ja hänen mustapaitaiset kaverinsa määrittelevät muilta lupaa kysymättä, minä kannatan monikultturisuutta ja vastustan Junakohtauksen ja hänen kaveriensa juonia. Jos Junakohtauksen ja hänen mustapaitaisten kaveriensa unelmissa väikkyvä "länsimaisen kulttuurin puolustaminen" edellyttää oikeusvaltion hävittämistä, sellainen länsimainen kulttuuri joutaakin mennä. Minä en sen perään itke.
Toisin sanoen Rupinder saa ihan rauhassa käyttää sitä turbaania. Siitä tikarista sitä vastoin kuuluu tulla rapsut.
En minä ylipäätäänkään pidä vihreitä kovin suuressa arvossa - siitä yksinkertaisesta syystä, että oma yhteiskuntanäkemykseni on, mahdollisesti ystäväni Jouko Heynon vaikutuksesta, muovautunut perinteisen suomalaisen legalismin linjoille, ja vihreiden keskuudessa sekä lain, yleisten lainsäädäntöperiaatteiden että lakitieteen - joka on ihan oikeasti tiede tuntemus ja ymmärtämys on melkoisen matalalla tasolla. - Kuten Jouko tapaa sanoa, "suomalaisuus" on juridinen käsite: "suomalainen" on henkilö, jolla on oikeus saada Suomen valtion myöntämä matkustusasiakirja eli passi. Muut "suomalaisuuden" määritelmät, esimerkiksi äidinkieleen, uskontoon ym. perustuvat, ovat juridisesti virattomia ja sikäli epäilyttäviä, että niihin turvautuminen on viime kädessä merkki oikeusvaltiota kohtaan vihamielisistä aikeista. Kun vaikkapa hurrivihaajat puhuvat "suomalaisuudesta" jonkinlaisena Suomen valtiosta eroavana entiteettinä, joka antaa heille oikeuden rikkoa Suomen valtion (kieli)lakeja, he tunnustautuvat valtiopetokselliseksi ainekseksi, jonka viimekätisenä aikeena on laillisen valtiojärjestelmämme kaataminen. Tästä syystä hurrivihaajat on ehdottomasti nähtävä vaarana demokratialle ja oikeusjärjestykselle ja heidät on, heti kun rikoksen tunnusmerkistö täyttyy, vangittava ja tuomittava joko valtiopetoksesta tai valtiopetoksen valmistelusta.
On ilmiselvää, että muslimien sharialla on yhtäläisistä syistä valtiopetoksellista potentiaalia. Henkilö, joka on oletetun umman (uskovien yhteisön) säännöille uskollisempi kuin Suomen laille, syyllistyy ilman muuta valtiopetokseen tai sellaisen valmisteluun ja tulee, kun rikoksen on perustellusti syytä epäillä tapahtuneen, pidättää, vangita, asettaa syytteeseen ja tuomita rikoksesta. Mutta oikeusvaltiollisiin periaatteisiin kuuluu, että ketään ei voida tuomita eikä karkoittaa maasta pelkästään sen takia, että hän on muslimi, vaan ainoastaan sen takia, että hän syyllistyy rikokseen, joka antaa lainmukaiset perusteet tuomiolle ja maastakarkotukselle. Samoin oikeusvaltiollisiin periaatteisiin kuuluu, että somalialaissyntyinen pikkurikollinen, taskuvaras tai katuhuligaani saa saman kohtelun kuin syntyperäinen suomalainen pikkurikollinen, taskuvaras tai katuhuligaani, eli hänen rikoksensa näytetään toteen ja hänet tuomitaan yleisten oikeusperiaatteiden mukaan. Toisin sanoen somalialaissyntyinen pikkuvaras ei ole "terroristi, joka uhkaa länsimaista sivistystä". Hän on toistaitoinen julli, joka ei ole päässyt sisään yhteiskuntaan ja joka ei osaa hoitaa asioitaan ihmisiksi, aivan samalla tavalla kuin syntyperäinen suomalainen pikkuvaras on toistaitoinen julli, joka ei ole päässyt sisään yhteiskuntaan ja joka ei osaa hoitaa asioitaan ihmisiksi.
Mainitsin edellä, että muslimien ummaan sisältyy maanpetoksellista potentiaalia siitä syystä, että se on ylikansallinen entiteetti, jolle Suomen kansalainen ei voi olla uskollisempi kuin Suomelle syyllistymättä valtiopetokseen tai sellaisen valmisteluun. Valitettavasti vain se "länsimainen sivistys", jota Junakohtaus haluaa puolustaa mieltämäänsä "monikulttuurisuuden" uhkaa vastaan, on samanlainen entiteetti kuin muslimien umma. Toisin sanoen "länsimaista sivistystä" saa puolustaa ja "monikulttuurisuutta" vastustaa tarkalleen niin kauan kuin Suomen lakeja ei rikota. Jos Junakohtaus haluaa olla mieltämälleen "länsimaiselle sivistykselle" uskollisempi kuin Suomen laeille ja oikeusjärjestykselle, siitä vaan; mutta tietäköön, että siitä voi seurata pidätys, vangitseminen, oikeusjuttu ja vankila.
Tarkoittaako tämä sitä, että maatamme hallitsee jokin poliittisesti korrektien monikulttuuridemarihirviöiden mafia? Ei sinne päinkään. Se tarkoittaa, että tämä on oikeusvaltio, jossa sovelletaan samoja kriteereitä kaikkiin lainrikkojiin. Jos Junakohtaus sattuisi olemaan aktiivinen muslimi, yleisesti ottaen reiluhkon tuntuinen kaveri, joka kuitenkin aika ajoin valittelisi blogissaan maailman pahuutta, muslimeihin kohdistuvaa sortoa ja yleistä viinanjuontirappiota, aika ajoin intoilisi Saiga-merkkisistä suurikaliiperisista ampuma-aseista ja aika ajoin antaisi linkkejä epäilyttäville kiihkomuslimisivuille, "koska Jumalan säätämää elämäntapaa on puolustettava, kun lännen viina ja rappio uhkaa sitä" - jos siis Junakohtaus olisi tällainen Mahmud ibn al-Junakohtaus, hän olisi todennäköisesti jo nyt tarjoilemassa teetä parille Ratakadulta saapuneelle kohteliaalle vieraalle. Ja aivan täydellä syyllä, koska Suomella ei ole varaa yhteenkään kansalaiseen, joka on muslimien ummalle uskollisempi kuin Suomelle.
Mutta aivan yhtä lailla Suomella ei ole varaa yhteenkään kansalaiseen, joka on jossain ulkomailta käsin ohjatussa poliittisessa kiihkoliikkeessä määritellylle "länsimaisen kulttuurin edulle" uskollisempi kuin Suomen edulle. Jos tällaisia kansalaisia alkaa ilmaantua, meidän isänmaallisten suomalaisten velvollisuus on viipymättä ilmoittaa heistä viranomaisille, koska heillä saattaa olla tekeillä jotakin laillisen esivallan kukistamiseksi tai maan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi - aivan samasta syystä kuin olemme velvollisia ilmoittamaan uhkaavasti käyttäytyvistä muslimisiirtolaisista viranomaisille.
Ns. suvaitsevaisuudella ei todellakaan ole mitään muuta rajaa kuin lain rajat. Toisin sanoen ns. monikulttuurisuus on ainoastaan normaali seuraus laista ja oikeudesta. Täällä saa pitää turbaania päässä siitä syystä kuin täällä saa pureskella purkkaa, eli kaikilla on oikeus tehdä sitä mitä huvittaa tai mitä on tottunut tekemään niin kauan kuin siitä ei aiheudu luonnontieteellisin, lääketieteellisin tai taloudellisin mittarein mitattavaa häiriötä muille ihmisille. Jos esimerkiksi herra Rupinder Singh Bahadur kulkee kadulla ohitse turbaani päässä, niin se ei ole häiriöksi kellekään, koska mikään laki ei kiellä ketään pitämästä turbaania. Jos Rupinder sitä vastoin pitää mukanaan tikaria, poliisin kuuluu pidättää Rupinder ja antaa hänelle rapsut teräaseen esittelystä julkisella paikalla.
Mitä sitten tulee "monikulttuurisuuteen", minulla itselläni on helvetin hyvin muistissa se aika, kun Suomessa ei käytännössä saanut olla suomalaisesta monokulttuurista poikkeavaa elämää edes lain puitteissa, vaan sosiaalitädit alkoivat heti nuuskia ihmisten asioita, jos ei osattu viimeisen päälle pysyä siinä mallissa, joka edellytti jatkuvaa samalla paikkakunnalla asumista, samoissa töissä käymistä ja omistusasuntoa. Jos Junakohtauksen "monikulttuurisuuden" vastustaminen tarkoittaa paluuta niihin aikoihin, minä kannatan monikulttuurisuutta. Jos Junakohtauksen "monikulttuurisuuden" vastustaminen tarkoittaa, että lakien noudattaminen ei riitä, vaan että pitäisi myös noudattaa jotain suomalaisuus- tai länsimaisuusmallia, jonka Junakohtaus ja hänen mustapaitaiset kaverinsa määrittelevät muilta lupaa kysymättä, minä kannatan monikultturisuutta ja vastustan Junakohtauksen ja hänen kaveriensa juonia. Jos Junakohtauksen ja hänen mustapaitaisten kaveriensa unelmissa väikkyvä "länsimaisen kulttuurin puolustaminen" edellyttää oikeusvaltion hävittämistä, sellainen länsimainen kulttuuri joutaakin mennä. Minä en sen perään itke.
Toisin sanoen Rupinder saa ihan rauhassa käyttää sitä turbaania. Siitä tikarista sitä vastoin kuuluu tulla rapsut.
torstai 15. syyskuuta 2005
Blogikysely
Velvollisuudesta:
Ensimmäinen satsi kysymyksiä: -
0. Miten selittäisin asiaa tuntemattomalle, mikä blogi on? Nettipäiväkirja tai nettimuistikirja. Kyllähän perinteinenkin "päiväkirja" kattaa varsin monenlaiset säännöllisesti, epäsäännöllisesti tai säännöllisen epäsäännöllisesti päivitettävät kirjoitukset.
1. Koska aloitin bloggaamisen? Kai maar se ensimmäinen Plöki alkoi joulukuussa 2002.
2. Miksi bloggaan? Haistatellakseni paskasakille. Onkos elämälle, vittu, muuta tarkoitusta?
3. Kuinka usein bloggaan? Vaihtelee. En ihan kerran päivässä. Veikkaisin, että viisi kertaa viikossa osuu aika lähelle keskiarvoa.
4. Tunnenko syyllisyyttä, jos et ehdi blogata? En. Bloggaamista pitäisi päin vastoin vähentää, jotta voisin keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten tutkimusaineiston lukemiseen ja lis.työn jatkamiseen.
5. Bloggaanko vai blogaanko? Bloggaan.
6. Mitä laskuria käytän? En nykyään mitään.
7. Kuinka monta lukijaa blogilista.fi:n mukaan? Vähän yli sata.
Toinen satsi: -
1. Luetko muiden blogeja? Luen.
2. Milloin aloitin blogien lukemisen? Vuonna 2002. Ensimmäinen lukemani blogi oli Tommipommi.
3. Kuinka monta blogia seuraan? Säännöllisesti ehkä kymmenkuntaa.
4. Millaisia blogeja luen mieluiten? Tuttujen ja fiksuiksi tai mukaviksi tietämieni ihmisten blogeja. Luonnollisesti asianomaisten tulee olla myös lainkuuliaista, kansalaiskuntoista ja valtiojärjestystämme kannattavaa, isänmaallista väkeä.
5. Millaisia blogeja luen vähiten? Alemman sukupuolen edustajien blogeja.
6. Käynkö lukemassa ärsyttäviä blogeja? Nykyään harvemmin. Koska päätehtäväni on Jumalan Totuuden julistaminen ex cathedra rahvaalle, minun ylhäisyydelläni on parempaakin tekemistä kuin ärsyttävistä blogeista ärsyyntyminen.
7. Luenko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja? Suomalaisia. Iirinkielisiä blogeja ei ole riittävästi, amerikkalaiset elävät jossain vaihtoehtotodellisuudessa ja saksalaiset kirjoittavat huonoa englanninsekaista saksaa. Ruotsalaiset ovat kaikki joko libertaristeja tai totalitaarisia vasemmistolaisia ja femakkoja.
8. Ovatko seuraamani ulkomaalaiset blogit samanlaisia kuin seuraamani suomalaiset? Eivät. Tärkein seuraamani ulkomaalainen blogi on An tImeallach, jota luen etupäässä iirinkielisyyden vuoksi.
9. Kuinka usein luen uusia blogeja? Harvoin. Makuni on jo muotoutunut.
Kolmas satsi: -
1. Onko blogini blogilistalla? Juu.
2. -
3. Miksi, ja itsekö ilmoitin? Itse ilmoitin. Kyllähän itse kukin kai haluaa lukijoita, ainakin jokusen.
4. Kuinka usein käyn seuraamassa sijoitustani listalla? Kohtalaisen usein. Tosin sijoitus on nyttemmin aika lailla jähmettynyt, järjestyksessä tapahtuu yleensä vähänlaisesti muutosta.
5./6. Miltä tuntuu, jos blogi nousee tai laskee listalla? No eipä paljon miltään. Vähänlaisesti sillä tuntuu olevan tekemistä sen kanssa, päivitänkö vai enkö ja mistä aiheista kirjoitan. Olen kyllä huomannut, että naisvihan väheneminen karkottaa lukijoita. Kukaan ei ilmeisestikään halua lukea esim. kirjallisuudesta.
7. Kommentoinko muiden blogien kommenttiosastoilla? Kyllä.
8. Missä blogissa useimmin? Vaikea sanoa.
9. Millaisia viestejä kommentoin? Määrittele "millaisia".
10. Kommentoinko muiden blogeja omassani? Kyllä, mutta sitä pitäisi vähentää.
11. Onko Blogistanissa sisäpiiri? Keskinkertainen pohjalieju on sisäpiirinä kaikkialla maailman suuressa Jantessa.
12. Tunnenko kuuluvani sisäpiiriin? Poikkeuksellisen lahjakkaana, älykkäänä ja suurenmoisena ihmisenä minulla ei tietenkään ole pääsyä keskinkertaisen pohjaliejun piireihin.
13. Käynkö blogitapaamisissa? En. Merkittävä osa bloggaajista on joka tapauksessa paskasakkia, jonka kanssa en viihtyisi pitkään samassa katetussa tilassa syyllistymättä äärimmäisen raakaan paloittelumurhaan raskauttavien asianhaarojen vallitessa.
Siinä on, heh-heh. Olisin voinut vastata raflaavamminkin, mutta pannaan nyt rutiinilla.
Ensimmäinen satsi kysymyksiä: -
0. Miten selittäisin asiaa tuntemattomalle, mikä blogi on? Nettipäiväkirja tai nettimuistikirja. Kyllähän perinteinenkin "päiväkirja" kattaa varsin monenlaiset säännöllisesti, epäsäännöllisesti tai säännöllisen epäsäännöllisesti päivitettävät kirjoitukset.
1. Koska aloitin bloggaamisen? Kai maar se ensimmäinen Plöki alkoi joulukuussa 2002.
2. Miksi bloggaan? Haistatellakseni paskasakille. Onkos elämälle, vittu, muuta tarkoitusta?
3. Kuinka usein bloggaan? Vaihtelee. En ihan kerran päivässä. Veikkaisin, että viisi kertaa viikossa osuu aika lähelle keskiarvoa.
4. Tunnenko syyllisyyttä, jos et ehdi blogata? En. Bloggaamista pitäisi päin vastoin vähentää, jotta voisin keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten tutkimusaineiston lukemiseen ja lis.työn jatkamiseen.
5. Bloggaanko vai blogaanko? Bloggaan.
6. Mitä laskuria käytän? En nykyään mitään.
7. Kuinka monta lukijaa blogilista.fi:n mukaan? Vähän yli sata.
Toinen satsi: -
1. Luetko muiden blogeja? Luen.
2. Milloin aloitin blogien lukemisen? Vuonna 2002. Ensimmäinen lukemani blogi oli Tommipommi.
3. Kuinka monta blogia seuraan? Säännöllisesti ehkä kymmenkuntaa.
4. Millaisia blogeja luen mieluiten? Tuttujen ja fiksuiksi tai mukaviksi tietämieni ihmisten blogeja. Luonnollisesti asianomaisten tulee olla myös lainkuuliaista, kansalaiskuntoista ja valtiojärjestystämme kannattavaa, isänmaallista väkeä.
5. Millaisia blogeja luen vähiten? Alemman sukupuolen edustajien blogeja.
6. Käynkö lukemassa ärsyttäviä blogeja? Nykyään harvemmin. Koska päätehtäväni on Jumalan Totuuden julistaminen ex cathedra rahvaalle, minun ylhäisyydelläni on parempaakin tekemistä kuin ärsyttävistä blogeista ärsyyntyminen.
7. Luenko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja? Suomalaisia. Iirinkielisiä blogeja ei ole riittävästi, amerikkalaiset elävät jossain vaihtoehtotodellisuudessa ja saksalaiset kirjoittavat huonoa englanninsekaista saksaa. Ruotsalaiset ovat kaikki joko libertaristeja tai totalitaarisia vasemmistolaisia ja femakkoja.
8. Ovatko seuraamani ulkomaalaiset blogit samanlaisia kuin seuraamani suomalaiset? Eivät. Tärkein seuraamani ulkomaalainen blogi on An tImeallach, jota luen etupäässä iirinkielisyyden vuoksi.
9. Kuinka usein luen uusia blogeja? Harvoin. Makuni on jo muotoutunut.
Kolmas satsi: -
1. Onko blogini blogilistalla? Juu.
2. -
3. Miksi, ja itsekö ilmoitin? Itse ilmoitin. Kyllähän itse kukin kai haluaa lukijoita, ainakin jokusen.
4. Kuinka usein käyn seuraamassa sijoitustani listalla? Kohtalaisen usein. Tosin sijoitus on nyttemmin aika lailla jähmettynyt, järjestyksessä tapahtuu yleensä vähänlaisesti muutosta.
5./6. Miltä tuntuu, jos blogi nousee tai laskee listalla? No eipä paljon miltään. Vähänlaisesti sillä tuntuu olevan tekemistä sen kanssa, päivitänkö vai enkö ja mistä aiheista kirjoitan. Olen kyllä huomannut, että naisvihan väheneminen karkottaa lukijoita. Kukaan ei ilmeisestikään halua lukea esim. kirjallisuudesta.
7. Kommentoinko muiden blogien kommenttiosastoilla? Kyllä.
8. Missä blogissa useimmin? Vaikea sanoa.
9. Millaisia viestejä kommentoin? Määrittele "millaisia".
10. Kommentoinko muiden blogeja omassani? Kyllä, mutta sitä pitäisi vähentää.
11. Onko Blogistanissa sisäpiiri? Keskinkertainen pohjalieju on sisäpiirinä kaikkialla maailman suuressa Jantessa.
12. Tunnenko kuuluvani sisäpiiriin? Poikkeuksellisen lahjakkaana, älykkäänä ja suurenmoisena ihmisenä minulla ei tietenkään ole pääsyä keskinkertaisen pohjaliejun piireihin.
13. Käynkö blogitapaamisissa? En. Merkittävä osa bloggaajista on joka tapauksessa paskasakkia, jonka kanssa en viihtyisi pitkään samassa katetussa tilassa syyllistymättä äärimmäisen raakaan paloittelumurhaan raskauttavien asianhaarojen vallitessa.
Siinä on, heh-heh. Olisin voinut vastata raflaavamminkin, mutta pannaan nyt rutiinilla.
Jumalan Totuuden suloisten, virvoittavain lähteiden maukas juoma
Blogimaailmaan on ilmestynyt uusi ATM-aihepiiristä kirjoittava tulokas, jonka olemassaolosta sain tietää vasta Hyvärisen Juuson kirjoituksia lukemalla. Kyseinen herra tottelee nimeä Lordselibacy, ja niin kuin hänen nimimerkkinsä kohtelee hieman kaltoin vapauden ja purukumin isänmaasta emanoituvan ainoan toden maailmankielen oikeinkirjoitusta, yhtä lailla hänen tähän mennessä ainoa kirjoituksensa suhtautuu äidinkielemme kirjoitussääntöihin rahtusen verran vähäisemmällä pieteetillä kuin itse näkisin hyväksi. Mutta koska kyseinen blogi on kuulemma saanut raivoihinsa juuri ne Blogistanin naiseläjät, joiden kiukuttelu on sitä villimpää ja epätoivoisempaa, mitä lähemmäksi maailma pääsee oikeutta ja oikeudenmukaisuutta, asianomaista kirjoittajaa lienee pidettävä Jumalan Totuuden yhtenä edusmiehenä maan päällä, jos kohta epätäydellisenä ja ajoittain harhateille erehtyvänä, mutta juuri sen tähden niin kovin inhimillisenä.
Juuso uumoili omassa blogissaan alkuhypoteesiksi, että asialla olisi yhtä puutteellisella oikeinkirjoituksella, mutta samalla joltisellakin absurdilla huumorintajulla siunattu teekkarisherra Rauli Lauhanen, jonka räävittömän satiiriset henkilökuvat sekä stereotyyppisistä humanisteista, stereotyyppisistä amiksista että stereotyyppisistä teekkareista ja kyltereistä iskevät kyllä vuosien Pahkasika-harrastuksen herkistämään ja hienostamaan nauruhermoon sillä proverbiaalisella kybällä. Veljeni Herrassa päätyi tosin hylkäämään hypoteesinsa, koska on sillä kannalla, että Lordselibacylta puuttuu sellainen itseironia ja terve kyky liata muiden lisäksi tarvittaessa omaakin pesää, joka hänen mielestään karakterisoi hra Lauhasen luonnetta ihmisenä, taiteilijana ja teekkarina. Lordselibacy viittaa kuitenkin melko yksiselitteisesti Lauhasen kirjoituksiin: tästä tekstistä piti tulla harmiton vastairvi kaikille muille irvailukirjoituksille eri alojen opiskelijoista - joten jollei asialla ole Rauli-herra itse, niin mitä todennäköisimmin joku hänen koulukuntaansa lukeutuva nuori taiteilija.
Kuten edellä annoin ymmärtää, olen sitä mieltä, että vaikka asianomaisen herrukaisen kirjoitus on ytimeltään tervettä ja erehtymätöntä Jumalan Totuutta meidän alemman tason miesten infernaalisista kärsimyksistä nuorten naisten fasistisen pahuuden kourissa, tuohon ydinmehuun on sekoittunut kaikenlaista joutavaa roipetta. Esimerkiksi kaikki naiset vievän öyhöttäjän esittäminen sekä etniseen vähemmistöön lukeutuvana, väkivaltaisena, aivovammaisena, kehitysvammaisena, pakkoliikkeisenä, alkoholisoituneena, narkomanisoituneena että nuoresta asti kriminalisoituneena alkaa jo hipoa absurdia huumoria, mutta pahaa pelkään, että kyseessä on tahaton absurdi huumori.
Idea sinänsä ei ole huono. Tunnetusti alempitasoisuuden peruskokemus on juuri siinä, että kiltti ja sivistynyt mies huomaa kaikkien, sanoo kaikkien, varteenotettavien seurustelukumppaniehdokkaiden rientävän mitä ruokottomimpien hamppien ja roikaleiden syliin. Tästä voisi kaikella muotoa jalostaa - ja varmasti rakastamamme ATM-sarjakuvan Ilman naista toteuttajat vielä jalostavatkin - absurdin komedian, jossa kiltti nörtti yrittää tutustua ensinäkemältä varsin varteenotettaviin tyttöystäväkandidaatteihin, mutta joka kerta hänen naisensa antaa jonkun ilmiselvän viisi-kuusikymppisen spurgun iskeä itsensä. Tällaisessa asetelmassa ATMyyden kokemus olisi vedetty tahallaan sellaisiin äärimmäisyyksiin, että sille olisi pakko nauraa; ja komedian piikki osuisi tietenkin siihen parhaaseen ja ansaitsevimpaan maaliin, eli nuoriin naisiin.
Valitettavasti Lordselibacylta puuttuu kaipaamani kyky luoda absurdia huumoria äärimmäisestä toivottomuudesta, sitä hirtehistä hekotusta, jota Ola Tunander luonnehti kahden vuosikymmenen takaisessa esseekokoelmassaan Den svarta duvan epiteetillä det olyckliga skrattet - kun surkeus ja epäoikeudenmukaisuus ylittää tietyn rajan, sen silkalle järjettömyydelle on aivan pakko nauraa. Masentavaa kyllä Lordselibacy on aivan puuduttavan tosissaan, ja se vie hänen "esseeltään" taiteellisen arvon, veisi siinäkin tapauksessa, että hän korjaisi kirjoitusvirheensä ja tyylipuutteensa. Paikoitellen hänkin kyllä yltää juuri tarkoittamaani satiiriseen ja hirtehisen koomiseen otteeseen, ainakin kuvatessaan öyhöttäjän ja humanistitytön häitä, joista tulee mieleen isovanhempieni muistelema pohjalaisviisu:
Härmässä häät oli kauhiat
siälä juathin ja tapelthin,
porstuasta porraspäähän
rumihia nakeltihin.
Kun kerran tunnelmaan pääsin, heitetään tuosta toinenkin säkeistö:
Niin kuin kupla veren päällä
Pikkulammi raukes,
Anssin Jussi vaan kilijahti
kun Lammin kurkut aukes.
(Meillä siteeratuissa versioissa tosiaankin Anssin Jussi, eikä Anssin Jukka, mutta samasta puukkoomiähestä on toki kyse.)
Lordselibacyn valitettavan puutteellisesta kaunokirjallisesta kunnianhimosta kertoo, ettei hän ole kunnolla tempautunut kuvaamaan noiden häiden tunnelmaa, koska ainekset suureenmoiseen verbaalifreskoon olisivat kasassa:
Oton isän puolelta paikalle saapui kokonainen heimo. Oton äidin puolelta saapui joukko puukoin varustautuneita pohjanmaalaisia urhoja. Oton hankkimat viinakset ja pirtubooli tekivät kauppansa. Tämän lisäksi Oton kummisetä oli järjestänyt paikalle runsaasti erittäin väkevää kiljua. Paikalle pitikin kutsua pariin otteeseen poliisit. Otto tuumi, että jos kerran Otto on poliisin tuttu niin täytyyhän häihin kutsua poliiseja. Poliisit tekivät paikalle myös pienimuotoisen huumeratsian, koska paikalla oli myös useita Oton kavereita. Minnan kaikki aikuisikäiset sukulaiset olivat jotain vitun akateemisia kurttuja, jotka nyhjöttivät erillään Oton sukulaisista. Mukana oli selvästi muutama teekkari tai tuore diplomi-insinööri, jotka ryyppäsivät keskenään ja höpisivät keskenään tietokoneista ja muista asioista mistä tavallinen kuolevainen ei ymmärrä.
Häiden kuvauksessa on omat hykerryttävät kohokohtansa - esimerkiksi seuraava on täysin hillitön heitto: Otto kysyi huolestuneelta - tässä kohdassa pitäisi tietysti olla huolestuneena, koska Otto on juuri saanut kuulla, että hänen iloisesti rökittämänsä Niilo-nörtti on menehtynyt aivokasvaimeen, joten Otto on se huolestunut osapuoli - isovatsaiselta Minnalta: "Eihän vauvasta tule samanlaista bittirunkkaria kuin Niilosta?" Minna sanoi: "Älä huoli, ei tule" ja hörppäsi lasistaan Oton valmistamaa pirtuboolia. - Silti minua surettaa aika lailla, että arvoisa blogistikollega ei saanut noista aineksista aikaan roimaa peckinpahilaista kuvausta häiden kaaoksesta. Lisäksi tarinaan liitetyt moralisoivat kommentit, esim. edellä olevaa sitaattia seuraava: Katsokaapa tilastoja kuinka monta alkoholin ja huumeiden vaurioittamaa lasta syntyy Suomessa vuosittain eivät oikein kuulu absurdin hirsipuuhuumorin tyylilajiin, vaan pikemminkin tuon kohtauksen pitäisi antaa vaikuttaa omalla painollaan. Kun kerrotaan juttuja, niiden moraalista opetusta ei pitäisi turhaan alleviivata. Kuten Samuel Golwyn sanoi: if you got a message, boy, use Western Union.
Tästä arvostelusta huolimatta olen - ja antakaa minun nyt vaihteeksi ruveta vakavaksi - sillä kannalla, että arvoisan kollegan teksti on sitä paljon puhuttua Jumalan Totuutta, koska ainakin hän on oivaltanut sen, mitä olen jo erinäiset vuodet inttänyt: suomenkielisen Suomen trendit määräävä yhteiskuntakerros, johon kaikki viime kädessä katsovat ylöspäin ja kokevat jäljitellä, on puolirikollinen öyhöttävä alaluokka. Ajatus, että humanistiopiskelija Minna tosiaan menee naimisiin narkkariöyhöttäjärikollinen Oton kanssa, on nimittäin ihan oikeasti uskottava. Ja syy on se, että alaluokkaa arvostetaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Nuoret jäljittelevät alaluokan elämäntapaa ja puhetyyliä, ovat tehneet jo seitsenkymmenluvulta saakka, ja tulos on, että alamaailman käytöstavat ja päihdetottumukset ovat valtavirtaa nelikymppisissä ja siitä nuoremmissa. Kukaan ei halua samastua kilttiin keskiluokkaisuuteen eikä suurin surminkaan sivistysporvariuteen, vaan elämän on oltava rankkaa kuin katuneekerijengeissä Yhdysvaltain getoissa.
Ja tämä on jo oikeasti merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Veikkaan nimittäin, että meillä ei ole kunnollista suomalaisen ihmistymisen ja keskiluokkaisen kunniallistumisen mallia, jonka voisimme antaa esimerkiksi maahanmuuttaneille muslimipojille jäljiteltäväksi. Meillä on vain sen rajun katuneekerin rooli. Siinä vaiheessa kun nuoruutensa pikkurikollisena haaskannut muslimipoika haluaa ruveta elämään ihmisiksi, on hyvin todennäköistä, että ainoa tapa elää ihmisiksi, jonka hän on ulottuvillaan nähnyt, on uskoontulo kiihkomuslimiksi. Jos näin käy, ja jos muslimiterroristeista alkaa tulla merkittävä yhteiskunnallinen turvallisuusuhka Suomessakin, voimme syyttää siitä vain itseämme - siitä, että olemme väärin suuntautuneessa herravihassamme ja kansanomaisuuden palvonnassamme tuhonneet keskiluokkaisuuden ja tehneet suomenkielisestä Suomesta valtavan yläasteen ilman opettajia.
Siinä muuten onkin yksi perussyistä siihen, miksi kirjoitan nykyään ruotsiksi, jos suinkin voin. Sivistysporvarina ja oikeasti keskiluokkaisena ihmisenä Suomessa voi olla vain ruotsiksi. Suomenkielistä keskiluokkaa ei oikeasti ole, on vain alaluokkaa ja alaluokan hengailijajäseniä. Rikkaimpien ja etuoikeutetuimpien maailmankuva ja elämäntapa on täysin alaluokkaistunut, nuoret nomenklatuuran jäsenet öykkäröivät tarkalleen sillä tavalla kuin alaluokka öykkäröi silloin kun sillä on rahaa ("mun nimi on Jussi Ahde ja mä aion just nyt vetää kokaiinia nokkaan").
Juuso uumoili omassa blogissaan alkuhypoteesiksi, että asialla olisi yhtä puutteellisella oikeinkirjoituksella, mutta samalla joltisellakin absurdilla huumorintajulla siunattu teekkarisherra Rauli Lauhanen, jonka räävittömän satiiriset henkilökuvat sekä stereotyyppisistä humanisteista, stereotyyppisistä amiksista että stereotyyppisistä teekkareista ja kyltereistä iskevät kyllä vuosien Pahkasika-harrastuksen herkistämään ja hienostamaan nauruhermoon sillä proverbiaalisella kybällä. Veljeni Herrassa päätyi tosin hylkäämään hypoteesinsa, koska on sillä kannalla, että Lordselibacylta puuttuu sellainen itseironia ja terve kyky liata muiden lisäksi tarvittaessa omaakin pesää, joka hänen mielestään karakterisoi hra Lauhasen luonnetta ihmisenä, taiteilijana ja teekkarina. Lordselibacy viittaa kuitenkin melko yksiselitteisesti Lauhasen kirjoituksiin: tästä tekstistä piti tulla harmiton vastairvi kaikille muille irvailukirjoituksille eri alojen opiskelijoista - joten jollei asialla ole Rauli-herra itse, niin mitä todennäköisimmin joku hänen koulukuntaansa lukeutuva nuori taiteilija.
Kuten edellä annoin ymmärtää, olen sitä mieltä, että vaikka asianomaisen herrukaisen kirjoitus on ytimeltään tervettä ja erehtymätöntä Jumalan Totuutta meidän alemman tason miesten infernaalisista kärsimyksistä nuorten naisten fasistisen pahuuden kourissa, tuohon ydinmehuun on sekoittunut kaikenlaista joutavaa roipetta. Esimerkiksi kaikki naiset vievän öyhöttäjän esittäminen sekä etniseen vähemmistöön lukeutuvana, väkivaltaisena, aivovammaisena, kehitysvammaisena, pakkoliikkeisenä, alkoholisoituneena, narkomanisoituneena että nuoresta asti kriminalisoituneena alkaa jo hipoa absurdia huumoria, mutta pahaa pelkään, että kyseessä on tahaton absurdi huumori.
Idea sinänsä ei ole huono. Tunnetusti alempitasoisuuden peruskokemus on juuri siinä, että kiltti ja sivistynyt mies huomaa kaikkien, sanoo kaikkien, varteenotettavien seurustelukumppaniehdokkaiden rientävän mitä ruokottomimpien hamppien ja roikaleiden syliin. Tästä voisi kaikella muotoa jalostaa - ja varmasti rakastamamme ATM-sarjakuvan Ilman naista toteuttajat vielä jalostavatkin - absurdin komedian, jossa kiltti nörtti yrittää tutustua ensinäkemältä varsin varteenotettaviin tyttöystäväkandidaatteihin, mutta joka kerta hänen naisensa antaa jonkun ilmiselvän viisi-kuusikymppisen spurgun iskeä itsensä. Tällaisessa asetelmassa ATMyyden kokemus olisi vedetty tahallaan sellaisiin äärimmäisyyksiin, että sille olisi pakko nauraa; ja komedian piikki osuisi tietenkin siihen parhaaseen ja ansaitsevimpaan maaliin, eli nuoriin naisiin.
Valitettavasti Lordselibacylta puuttuu kaipaamani kyky luoda absurdia huumoria äärimmäisestä toivottomuudesta, sitä hirtehistä hekotusta, jota Ola Tunander luonnehti kahden vuosikymmenen takaisessa esseekokoelmassaan Den svarta duvan epiteetillä det olyckliga skrattet - kun surkeus ja epäoikeudenmukaisuus ylittää tietyn rajan, sen silkalle järjettömyydelle on aivan pakko nauraa. Masentavaa kyllä Lordselibacy on aivan puuduttavan tosissaan, ja se vie hänen "esseeltään" taiteellisen arvon, veisi siinäkin tapauksessa, että hän korjaisi kirjoitusvirheensä ja tyylipuutteensa. Paikoitellen hänkin kyllä yltää juuri tarkoittamaani satiiriseen ja hirtehisen koomiseen otteeseen, ainakin kuvatessaan öyhöttäjän ja humanistitytön häitä, joista tulee mieleen isovanhempieni muistelema pohjalaisviisu:
Härmässä häät oli kauhiat
siälä juathin ja tapelthin,
porstuasta porraspäähän
rumihia nakeltihin.
Kun kerran tunnelmaan pääsin, heitetään tuosta toinenkin säkeistö:
Niin kuin kupla veren päällä
Pikkulammi raukes,
Anssin Jussi vaan kilijahti
kun Lammin kurkut aukes.
(Meillä siteeratuissa versioissa tosiaankin Anssin Jussi, eikä Anssin Jukka, mutta samasta puukkoomiähestä on toki kyse.)
Lordselibacyn valitettavan puutteellisesta kaunokirjallisesta kunnianhimosta kertoo, ettei hän ole kunnolla tempautunut kuvaamaan noiden häiden tunnelmaa, koska ainekset suureenmoiseen verbaalifreskoon olisivat kasassa:
Oton isän puolelta paikalle saapui kokonainen heimo. Oton äidin puolelta saapui joukko puukoin varustautuneita pohjanmaalaisia urhoja. Oton hankkimat viinakset ja pirtubooli tekivät kauppansa. Tämän lisäksi Oton kummisetä oli järjestänyt paikalle runsaasti erittäin väkevää kiljua. Paikalle pitikin kutsua pariin otteeseen poliisit. Otto tuumi, että jos kerran Otto on poliisin tuttu niin täytyyhän häihin kutsua poliiseja. Poliisit tekivät paikalle myös pienimuotoisen huumeratsian, koska paikalla oli myös useita Oton kavereita. Minnan kaikki aikuisikäiset sukulaiset olivat jotain vitun akateemisia kurttuja, jotka nyhjöttivät erillään Oton sukulaisista. Mukana oli selvästi muutama teekkari tai tuore diplomi-insinööri, jotka ryyppäsivät keskenään ja höpisivät keskenään tietokoneista ja muista asioista mistä tavallinen kuolevainen ei ymmärrä.
Häiden kuvauksessa on omat hykerryttävät kohokohtansa - esimerkiksi seuraava on täysin hillitön heitto: Otto kysyi huolestuneelta - tässä kohdassa pitäisi tietysti olla huolestuneena, koska Otto on juuri saanut kuulla, että hänen iloisesti rökittämänsä Niilo-nörtti on menehtynyt aivokasvaimeen, joten Otto on se huolestunut osapuoli - isovatsaiselta Minnalta: "Eihän vauvasta tule samanlaista bittirunkkaria kuin Niilosta?" Minna sanoi: "Älä huoli, ei tule" ja hörppäsi lasistaan Oton valmistamaa pirtuboolia. - Silti minua surettaa aika lailla, että arvoisa blogistikollega ei saanut noista aineksista aikaan roimaa peckinpahilaista kuvausta häiden kaaoksesta. Lisäksi tarinaan liitetyt moralisoivat kommentit, esim. edellä olevaa sitaattia seuraava: Katsokaapa tilastoja kuinka monta alkoholin ja huumeiden vaurioittamaa lasta syntyy Suomessa vuosittain eivät oikein kuulu absurdin hirsipuuhuumorin tyylilajiin, vaan pikemminkin tuon kohtauksen pitäisi antaa vaikuttaa omalla painollaan. Kun kerrotaan juttuja, niiden moraalista opetusta ei pitäisi turhaan alleviivata. Kuten Samuel Golwyn sanoi: if you got a message, boy, use Western Union.
Tästä arvostelusta huolimatta olen - ja antakaa minun nyt vaihteeksi ruveta vakavaksi - sillä kannalla, että arvoisan kollegan teksti on sitä paljon puhuttua Jumalan Totuutta, koska ainakin hän on oivaltanut sen, mitä olen jo erinäiset vuodet inttänyt: suomenkielisen Suomen trendit määräävä yhteiskuntakerros, johon kaikki viime kädessä katsovat ylöspäin ja kokevat jäljitellä, on puolirikollinen öyhöttävä alaluokka. Ajatus, että humanistiopiskelija Minna tosiaan menee naimisiin narkkariöyhöttäjärikollinen Oton kanssa, on nimittäin ihan oikeasti uskottava. Ja syy on se, että alaluokkaa arvostetaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Nuoret jäljittelevät alaluokan elämäntapaa ja puhetyyliä, ovat tehneet jo seitsenkymmenluvulta saakka, ja tulos on, että alamaailman käytöstavat ja päihdetottumukset ovat valtavirtaa nelikymppisissä ja siitä nuoremmissa. Kukaan ei halua samastua kilttiin keskiluokkaisuuteen eikä suurin surminkaan sivistysporvariuteen, vaan elämän on oltava rankkaa kuin katuneekerijengeissä Yhdysvaltain getoissa.
Ja tämä on jo oikeasti merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Veikkaan nimittäin, että meillä ei ole kunnollista suomalaisen ihmistymisen ja keskiluokkaisen kunniallistumisen mallia, jonka voisimme antaa esimerkiksi maahanmuuttaneille muslimipojille jäljiteltäväksi. Meillä on vain sen rajun katuneekerin rooli. Siinä vaiheessa kun nuoruutensa pikkurikollisena haaskannut muslimipoika haluaa ruveta elämään ihmisiksi, on hyvin todennäköistä, että ainoa tapa elää ihmisiksi, jonka hän on ulottuvillaan nähnyt, on uskoontulo kiihkomuslimiksi. Jos näin käy, ja jos muslimiterroristeista alkaa tulla merkittävä yhteiskunnallinen turvallisuusuhka Suomessakin, voimme syyttää siitä vain itseämme - siitä, että olemme väärin suuntautuneessa herravihassamme ja kansanomaisuuden palvonnassamme tuhonneet keskiluokkaisuuden ja tehneet suomenkielisestä Suomesta valtavan yläasteen ilman opettajia.
Siinä muuten onkin yksi perussyistä siihen, miksi kirjoitan nykyään ruotsiksi, jos suinkin voin. Sivistysporvarina ja oikeasti keskiluokkaisena ihmisenä Suomessa voi olla vain ruotsiksi. Suomenkielistä keskiluokkaa ei oikeasti ole, on vain alaluokkaa ja alaluokan hengailijajäseniä. Rikkaimpien ja etuoikeutetuimpien maailmankuva ja elämäntapa on täysin alaluokkaistunut, nuoret nomenklatuuran jäsenet öykkäröivät tarkalleen sillä tavalla kuin alaluokka öykkäröi silloin kun sillä on rahaa ("mun nimi on Jussi Ahde ja mä aion just nyt vetää kokaiinia nokkaan").
Na sluaite síoraí ag tarraingt ar shoiscéala na Gaeilge
Olen sitten antanut ensimmäisen iirin kielen oppitunnin. Aivan hämmästyin siitä, millaiset sankat ihmisjoukot saapuivat ilosanomaa kuulemaan - pelkäsin alun perin että tuskin saisimme ryhmää kasaan, mutta kaikkea vielä. Itse asiassa minulta loppuivat sekä ilmoittautumislaput että pankkisiirtokaavakkeet kesken. Toivotaan, etten mokannut mitään niistä asiaan liittyvistä paperimuodollisuuksista. Viime viikolla kyllä menin siihen opettajien tapaamiseen ja tein rehtorin antamista ohjeista perusteelliset muistiinpanot, mutta ne kysymykset, jotka sitten käytännössä tuntuivat tärkeimmiltä, olivat tietysti jääneet kysymättä. Toivotaan nyt kumminkin, että kaikki epäselvyydet saadaan selvitettyä ja kurssi luistamaan.
Lähdin siitä, että varsinaista kurssitusta ei ensimmäisellä kertaa vielä aloitettaisi, ja tyydyin puhumaan lähinnä kohteliaisuusfraaseista sekä iirin kieliopin yleisistä periaatteista, kuten substantiivikeskeisyydestä. Tietysti kopulalauseet olisi jo voinut ottaa käsiteltäviksi. Periaatteessa marssijärjestyksestä tulee seuraavanlainen:
- Luokituskopula.
- Identifioiva kopula. Määräinen artikkeli otetaan esille identifioivan kopulan yhteydessä.
- Tá-verbin preesens.
- Painottava kopula.
- Verbaalisubstantiivirakenteet.
- Yleispreesens.
- Mennyt aika.
- Futuuri.
- Agus-konstruktiot.
- Má-, mura- ja sula-sivulauseet.
Keskeisestä kieliopista täytyy siis jättää rannalle konditionaali ja habituaalinen preteriti. Toisaalta genetiivi pitäisi tunkea johonkin väliin. Samoin prepositio-oppi ja siihen liittyen pimennys.
Mihin kohtaan pannaan go/nach-sivulauseet?
Lähdin siitä, että varsinaista kurssitusta ei ensimmäisellä kertaa vielä aloitettaisi, ja tyydyin puhumaan lähinnä kohteliaisuusfraaseista sekä iirin kieliopin yleisistä periaatteista, kuten substantiivikeskeisyydestä. Tietysti kopulalauseet olisi jo voinut ottaa käsiteltäviksi. Periaatteessa marssijärjestyksestä tulee seuraavanlainen:
- Luokituskopula.
- Identifioiva kopula. Määräinen artikkeli otetaan esille identifioivan kopulan yhteydessä.
- Tá-verbin preesens.
- Painottava kopula.
- Verbaalisubstantiivirakenteet.
- Yleispreesens.
- Mennyt aika.
- Futuuri.
- Agus-konstruktiot.
- Má-, mura- ja sula-sivulauseet.
Keskeisestä kieliopista täytyy siis jättää rannalle konditionaali ja habituaalinen preteriti. Toisaalta genetiivi pitäisi tunkea johonkin väliin. Samoin prepositio-oppi ja siihen liittyen pimennys.
Mihin kohtaan pannaan go/nach-sivulauseet?
maanantai 12. syyskuuta 2005
Ön Krim
Nu har jag satt igång med att läsa Ön Krim, som jag ju borde ha skaffat mig för länge sedan på ryska. I en av mina första blogganteckningar förklarade jag att jag var på väg till Helsingfors för att köpa just den boken, men den råkade ju inte finnas på Ruslania den gången, och då köpte jag allehanda skräp i stället som jag inte orkat läsa till slut ännu. Då plitade jag också ned ett par rader om vad Ön Krim betytt för mig i sjutton-tjuguårsåldern.
Pärmen på den finska utgåvan av Ön Krim visar en ölflaska eller en ölburk - västligt öl - med varumärket Tuborg i kyrilliska bokstäver. På den tiden var jag ung och i någon bemärkelse även radikal och kapitalismkritisk. Det var åttiotalets obundna fredsrörelse, som t ex i tidningen Ydin tillät en sovjetkritisk inställning (Ydin gav t ex ut intervjuer med sovjetiska oliktänkare och fredsaktivister under en tid då det inte alls var en självklarhet i den finska pressen, ens i högerpressen), som utgjorde det formativa inflytandet på mig som politisk varelse, och givetvis smög det med en hel del barnslig och utopisk revolutionsromantik. När jag då såg den kyrilliska Tuborgburken på bokpärmen, betraktade jag den med blandade känslor. Å ena sidan tyckte jag, att en värld där Tuborgburkar kunde ha rysk text på vore en såtillvida bättre värld, att det inte skulle finnas kalla krigets motsättningar där - och eftersom det på åttiotalet såg minst sagt sannolikt ut att de motsättningarna skulle ta kål på oss alla, vore det inte så värst dumt med ett kapitalistiskt Ryssland ändå. Å andra sidan var jag kritisk på ett obestämt sätt och tyckte att det naturligtvis inte vore en perfekt värld precis, den där världen med kyrilliska Tuborgburkar.
Men det där har jag ju redan sagt för nästan tre år sedan. Låt oss alltså gå vidare.
När jag som ung, naturvetenskapsfrälst idealist läste Ön Krim, var jag redan mycket beläst och bevandrad i Solzjenitsyn. Ryssland och ryskheten var för mig oupplösligt sammanflätade med kommunismen och Stalin. Jag hade lärt mig en hel del ryska utan att märka det genom att bara plugga Gulagarkipelagen, men jag ville i princip inte lära mig ryska, eftersom jag uppfattade språket som nedsölat av alla grymheterna. Jag kunde inte föreställa mig något annat Ryssland, någon annan rysk tradition än den sovjetiska. Visst var jag medveten om att det fanns en exilrysk kultur, men samtidigt var jag övertygad om att den traditionen numera var helt sovjetiserad och att det vore flyktingarna från Sovjet som nu gav tonen inom emigrantkretsarna. Tanken på att det kunde finnas folk med en genuint tsarrysk mentalitet föll mig aldrig in. Visst, jag var nog medveten om att Solzjenitsyn i sina gamla dar börjat idealisera tsarismen. Men Solzjenitsyn kände inte ett annat Ryssland av egen erfarenhet än Sovjetunionen.
Ön Krim var den första bok jag läste som försökte beskriva mentaliteten hos tsartrogna gamla ryssar. Min morsa brukade givetvis läsa memoarer som tsaritsans hovdamer och liknande gestalter skrivit, men dessa handlade mest om hovlivets lyx och förfining. Både morsan och jag var medvetna, att dessa böcker slätade över det som för oss (post)moderna människor är oacceptabelt med tsarismen - den kejserliga absolutismen, enväldet, som trots sin glamourösa glans handlar om fullkomlig underkastelse under monarkens vilja och sålunda bör vara oss lika förhatligt som modern totalitarism.
Det är inte svårt att begripa varför folk blir kommunister. Den kommunistiska utopin kan, för att nu parafrasera Orwell, åtminstone i viss mån tilltala varenda människa som inte är en komplett skurk, en personlighetsstörd psykopat eller någon annan sorts libertarist. Svårare är det att förstå förmodern, feodal lojalitet, underkastelse under en människa bara därför att denna har "kungligt blod" och är en "legitim härskare". Det är lätt att inbilla sig att man är själv på något vis förmer än andra. Det är också lätt att dyrka någon därför att han åstadkommit någonting konkret - en ny stil i poppmusiken till exempel. Men dyrka någon bara för att denne tillhör en särskild familj? Det är någonting så främmande för en modern människa, att till och med kommunismen tenderar att kännas som mindre skrämmande, mindre främmande.
Det är precis det här Ön Krim handlar om. Så känns det åtminstone när man läser första kapitlet och möter Andrej Arsenjevitj Lutjnikov, chefredaktören för Krims ryskspråkiga och sovjetvänliga tidning. Krim är i romanen en ö, som, ungefär lik Taiwan gentemot Kina, utgör det vita Rysslands sista utpost. Analogin med Taiwan syns även i att Krim ännu på romanens sjuttiotal inte kallar sig en självständig stat, utan en provisorisk evakueringsbas för den vita armén. Detta innebär, att det officiella Krim inte söker efter en oberoende identitet, utan försöker hålla både inbördeskrigets och den tsaristiska traditionens låga vid liv. De som hör yngre generationer till, som Andrej och Andrejs son Antosjka, gör uppror mot denna uppenbara stagnation på olika sätt: Andrej predikar i sin tidning om en gemensam framtid för Krim och Sovjetryssland, Antosjka däremot är en rik odugling och dagdrivare som mest intresserar sig för haschrökning och nyemanciperade amerikanska bikinitjejer. Visserligen skryter han med att vara яки - "jaki" (eller kanske "yaki", jag tror att det heter så i den svenska översättningen) - representant för en ny nationalitet, vars kultur och språk är en blandning av krimtatariska och ryska. (I den här alternativa historien har givetvis krimtatarerna aldrig tvingats lämna sin nedärvda hembygd.) Man kan givetvis läsa Krim som en allegori om Väst på avspänningsåren (boken är skriven på sjuttiotalet, även om den nådde mig först mot mitten av åttiotalet), en beredskapsroman skriven för att varna oss för att tro alltför blint på avspänningen. Både Andrej och Antosjka har ju faktiskt sina motsvarigheter i det västliga livet.
Det var mest Antosjka som fascinerade mig när jag satte igång med att läsa boken för första gången. Inte därför att jag på något vis skulle ha identifierat mig med honom, nej - bevare oss väl. Jag var och är en snäll pojke som aldrig röker ens tobak, än mindre hasch, och de där bikiniskönheterna har aldrig befunnit sig inom mitt räckhåll heller. Men som gestalt var han så utpräglat västlig att man inte kunde låta bli att smågilla, eller smyggilla, honom. Han var en av "oss", i den bemärkelsen att man kunde förhålla sig till honom på något sätt. Han var inte obegriplig.
Mycket av det som Solzjenitsyn hade att berätta om Stalintiden och den ryska mentaliteten var nämligen precis det - obegripligt. Särskilt den ryska hemlängtan, som fick vita emigranter att återvända till Sovjet under Stalin, fast de helt säkert visste vad som väntade på dem.
Pärmen på den finska utgåvan av Ön Krim visar en ölflaska eller en ölburk - västligt öl - med varumärket Tuborg i kyrilliska bokstäver. På den tiden var jag ung och i någon bemärkelse även radikal och kapitalismkritisk. Det var åttiotalets obundna fredsrörelse, som t ex i tidningen Ydin tillät en sovjetkritisk inställning (Ydin gav t ex ut intervjuer med sovjetiska oliktänkare och fredsaktivister under en tid då det inte alls var en självklarhet i den finska pressen, ens i högerpressen), som utgjorde det formativa inflytandet på mig som politisk varelse, och givetvis smög det med en hel del barnslig och utopisk revolutionsromantik. När jag då såg den kyrilliska Tuborgburken på bokpärmen, betraktade jag den med blandade känslor. Å ena sidan tyckte jag, att en värld där Tuborgburkar kunde ha rysk text på vore en såtillvida bättre värld, att det inte skulle finnas kalla krigets motsättningar där - och eftersom det på åttiotalet såg minst sagt sannolikt ut att de motsättningarna skulle ta kål på oss alla, vore det inte så värst dumt med ett kapitalistiskt Ryssland ändå. Å andra sidan var jag kritisk på ett obestämt sätt och tyckte att det naturligtvis inte vore en perfekt värld precis, den där världen med kyrilliska Tuborgburkar.
Men det där har jag ju redan sagt för nästan tre år sedan. Låt oss alltså gå vidare.
När jag som ung, naturvetenskapsfrälst idealist läste Ön Krim, var jag redan mycket beläst och bevandrad i Solzjenitsyn. Ryssland och ryskheten var för mig oupplösligt sammanflätade med kommunismen och Stalin. Jag hade lärt mig en hel del ryska utan att märka det genom att bara plugga Gulagarkipelagen, men jag ville i princip inte lära mig ryska, eftersom jag uppfattade språket som nedsölat av alla grymheterna. Jag kunde inte föreställa mig något annat Ryssland, någon annan rysk tradition än den sovjetiska. Visst var jag medveten om att det fanns en exilrysk kultur, men samtidigt var jag övertygad om att den traditionen numera var helt sovjetiserad och att det vore flyktingarna från Sovjet som nu gav tonen inom emigrantkretsarna. Tanken på att det kunde finnas folk med en genuint tsarrysk mentalitet föll mig aldrig in. Visst, jag var nog medveten om att Solzjenitsyn i sina gamla dar börjat idealisera tsarismen. Men Solzjenitsyn kände inte ett annat Ryssland av egen erfarenhet än Sovjetunionen.
Ön Krim var den första bok jag läste som försökte beskriva mentaliteten hos tsartrogna gamla ryssar. Min morsa brukade givetvis läsa memoarer som tsaritsans hovdamer och liknande gestalter skrivit, men dessa handlade mest om hovlivets lyx och förfining. Både morsan och jag var medvetna, att dessa böcker slätade över det som för oss (post)moderna människor är oacceptabelt med tsarismen - den kejserliga absolutismen, enväldet, som trots sin glamourösa glans handlar om fullkomlig underkastelse under monarkens vilja och sålunda bör vara oss lika förhatligt som modern totalitarism.
Det är inte svårt att begripa varför folk blir kommunister. Den kommunistiska utopin kan, för att nu parafrasera Orwell, åtminstone i viss mån tilltala varenda människa som inte är en komplett skurk, en personlighetsstörd psykopat eller någon annan sorts libertarist. Svårare är det att förstå förmodern, feodal lojalitet, underkastelse under en människa bara därför att denna har "kungligt blod" och är en "legitim härskare". Det är lätt att inbilla sig att man är själv på något vis förmer än andra. Det är också lätt att dyrka någon därför att han åstadkommit någonting konkret - en ny stil i poppmusiken till exempel. Men dyrka någon bara för att denne tillhör en särskild familj? Det är någonting så främmande för en modern människa, att till och med kommunismen tenderar att kännas som mindre skrämmande, mindre främmande.
Det är precis det här Ön Krim handlar om. Så känns det åtminstone när man läser första kapitlet och möter Andrej Arsenjevitj Lutjnikov, chefredaktören för Krims ryskspråkiga och sovjetvänliga tidning. Krim är i romanen en ö, som, ungefär lik Taiwan gentemot Kina, utgör det vita Rysslands sista utpost. Analogin med Taiwan syns även i att Krim ännu på romanens sjuttiotal inte kallar sig en självständig stat, utan en provisorisk evakueringsbas för den vita armén. Detta innebär, att det officiella Krim inte söker efter en oberoende identitet, utan försöker hålla både inbördeskrigets och den tsaristiska traditionens låga vid liv. De som hör yngre generationer till, som Andrej och Andrejs son Antosjka, gör uppror mot denna uppenbara stagnation på olika sätt: Andrej predikar i sin tidning om en gemensam framtid för Krim och Sovjetryssland, Antosjka däremot är en rik odugling och dagdrivare som mest intresserar sig för haschrökning och nyemanciperade amerikanska bikinitjejer. Visserligen skryter han med att vara яки - "jaki" (eller kanske "yaki", jag tror att det heter så i den svenska översättningen) - representant för en ny nationalitet, vars kultur och språk är en blandning av krimtatariska och ryska. (I den här alternativa historien har givetvis krimtatarerna aldrig tvingats lämna sin nedärvda hembygd.) Man kan givetvis läsa Krim som en allegori om Väst på avspänningsåren (boken är skriven på sjuttiotalet, även om den nådde mig först mot mitten av åttiotalet), en beredskapsroman skriven för att varna oss för att tro alltför blint på avspänningen. Både Andrej och Antosjka har ju faktiskt sina motsvarigheter i det västliga livet.
Det var mest Antosjka som fascinerade mig när jag satte igång med att läsa boken för första gången. Inte därför att jag på något vis skulle ha identifierat mig med honom, nej - bevare oss väl. Jag var och är en snäll pojke som aldrig röker ens tobak, än mindre hasch, och de där bikiniskönheterna har aldrig befunnit sig inom mitt räckhåll heller. Men som gestalt var han så utpräglat västlig att man inte kunde låta bli att smågilla, eller smyggilla, honom. Han var en av "oss", i den bemärkelsen att man kunde förhålla sig till honom på något sätt. Han var inte obegriplig.
Mycket av det som Solzjenitsyn hade att berätta om Stalintiden och den ryska mentaliteten var nämligen precis det - obegripligt. Särskilt den ryska hemlängtan, som fick vita emigranter att återvända till Sovjet under Stalin, fast de helt säkert visste vad som väntade på dem.
Tilaa:
Kommentit (Atom)