torstai 29. syyskuuta 2005

Veljet! Huomenna olemme vapaita, jos Jumala suo

Tänä yönä TV2 esittää Evin Rubarin, Allahin kirkkaimman jalokiven, dokumentin Könskriget kahdesta tunnista neljännekseen lyhennettynä versiona nimeltä Miesten vihaajat. Jos ohjelman alkuperäisestä tehosta on jäljellä rahtuakaan, ja jos suomalaiset eivät ole vielä siinä määrin sairaan valheen pauloissa kuin ruotsalaiset, olemme astumassa feminismin jälkeiseen aikakauteen. Tänään sortajan kahleet painavat kaulaluitamme armottomasti. Tänään riettaita henkivaltoja palvovat raivottaret uhraavat pieniä poikia Moolokille. Tänään armottomat naaraspedot järsivät ja jäytävät kiveksiämme hyeenan naurua hihitellen. Huomenna, jos Jumala suo, olemme vapaita, veljet. Kiittäkää Jumalaa siitä, että Hän on lähettänyt Ruotsiin rohkean kurditaistelijan Salahuddinin sukua, Evin Rubarin, jota feminismin sairaus ja syövytys ei ole päässyt myrkyttämään. Alhamdulillah.

Avatkaa televisionne tänään klo 22.35 ja antautukaa Jumalan suloiselle totuudelle, joka vapauttaa valheen ja Saatanan kahleista. Niin kuin itäeurooppalaiset syksyllä 1989 vapautuivat kommunismin valheesta, niin vapaudumme mekin tänä yönä feminismistä, jos Jumala suo. Rukoilkaa armeliasta Armahtajaa, Tuomiopäivän Ruhtinasta, jotta Hän kohottaisi säihkyvän miekkansa yössä ja löisi maahan Perkeleen likaiset, viheliäiset hännystelijät.

Feminismi on ihmiskunnan vitsauksista saatanallisimpia, mutta Jumalan Totuus voittaa saatanan saastan. Mutta muistakaamme: älkäämme sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana tehkö sitä virhettä, että antautuisimme dialogiin ehdottoman ja kiistämättömän, saatanallisen pahuuden ruumiillistumien kanssa. Saatanan kyky vietellä vilpittömät ihmiset valheittensa verkkoon on rajaton. Älkää siksi yrittäkö "keskustella" feministien kanssa. Kohdelkaa heitä kuin niitä ruton ja koleran kantajia, joita nämä hirviöt ovat. Anathema!

No, leikki sikseen. Jos vaihteeksi puhutaan vakavasti ilman retorista hauskanpitoa: enemmän kuin itse ohjelma minua kyllä järkytti ruotsalaisten demaribloggaajien asennoituminen siihen. Mieleeni tuli Burleighin uudessa Natsi-Saksan historiassa siteerattu brittiläisen konservatiivisen germanofiilin kuvaus Saksasta Hitlerin valtaannousun jälkeen. Kyseinen herrasmies oli käynyt Saksassa 1800-luvun lopulta saakka, ja oletettavasti hallitsi myös saksan kielen. Hän tutustui muutamaan ihmisinä sympaattisilta vaikuttaneeseen SS-mieheen ja koetti saada heidän kanssaan aikaan aitoa vuoropuhelua. Hän oli halukas myöntämään, että monet SS-miesten esittämät Englannin politiikkaa koskevat arvostelut olivat aiheellisiakin. Mutta siinä vaiheessa kun SS-miesten olisi pitänyt vastata herrasmiehen sovinnollisuuteen samalla mitalla, nämä osoittautuivatkin oman maansa virallisen ulkopolitiikan (siis Hitlerin ulkopolitiikan) kritiikittömiksi kannattajiksi, todellisiksi "poliittisiksi eläimiksi". Brittikonservatiivi totesi kauhukseen olevansa tekemisissä "suljetun mielenlaadun" (closed minds) kanssa. Vastapuolella oli yksimieliseksi ohjelmoitu, itsekritiikkiin täysin kykenemätön rintama.

Samanlaisen mielikuvan sai ruotsalaisten vasemmisto- ja feministibloggaajien sielunmaisemasta. Hetkeäkään ei kellekään juolahtanut mieleen, että omat olisivat oikeasti tehneet virheen ja että itsekritiikkiin olisi ollut aihetta. Sen sijaan puhuttiin "takaiskusta" (backlash) ja leimattiin ohjelma naisvihasalaliiton aikaansaannokseksi. Vaikka unohdettaisiinkin "miehet ovat eläimiä" ja muut poleemiset heitot - jotka sinänsä voivat olla pelkkää liioittelevaa retoriikkaa (minun jos kenen luulisi tietävän, miten hauskaa yliampuvan kaunopuheisuuden harrastaminen voi parhaimmillaan olla) - olisi luullut Ireen von Wachenfeldtin vähemmän fanaattisten, mutta omalla tavallaan omituisten ja epäjohdonmukaisten lausuntojen saaneen jonkun feministin kysymään itseltään, missä tässä nyt oikein mennään. Wachenfeldt nimittäin julisti kirkkain silmin, että naisten tasa-arvo ei ollut edennyt Ruotsissa pätkääkään ja että olot yhä olivat patriarkaaliset. Siis kelatkaa nyt vähän: ROKS juhlii kaksi vuosikymmentä kestänyttä sankarillista työtään tasa-arvon ja naisten hyväksi, jona aikana se ei oman puheenjohtajansakaan mielestä ole saanut yhtään mitään aikaan...?

Feministit voisi ottaa vakavammin poliittisena liikkeenä, jos he toimisivat vähän enemmän kuin oikea poliittinen liike - ts. ymmärtäisivät, että ihmisillä ihan oikeasti on erilaisia poliittisia mielipiteitä ja tavoitteita ja että toista mieltä olevat voivat legitiimisti kritisoida feministejä joko itse tavoitteiden, niihin pyrkimistavan tai niiden mainostamiseen käytetyn retoriikan vuoksi. Toisin sanoen Rubarin ohjelman olisi pitänyt saada heidät miettimään, mitä he ovat itse tehneet väärin - tavoitteiden, keinojen tai retoriikan tasolla. Tämän sijasta ruotsalaiset feministit lähtevät siitä, että heihin kohdistuva kritiikki on määritelmällisesti oire pahoista ja torjuttavista yhteiskunnallisista tendensseistä, oikeistolaisten valtakeskusten salajuonista tms. Feministien kritisoiminen on määritelmällisesti moraalitonta, pahojen ihmisten touhua. Aivan samalla tavalla kuin marxismia voi kritisoida vain luokkavihollinen ja tuholainen, natsismia vain rotupetturi ja juutalaisten kätyri. Solidaarisuus vaatii sitä, että "oman puolen" edustajiksi miellettyjen henkilöiden ja ryhmien typeristä ja poliittisesti haitallisista virheistä ei voi irrottautua, vaan ne täytyy joko selittää parhain päin tai niiden täytyy kiistää ylipäätään tapahtuneen, ja joka tapauksessa vastapuolen motiivit on esitettävä mahdollisimman alhaisina tai niistä on vihjailtava epämääräisyyksiä ("mihin Evin Rubar pyrkii?" "Evin Rubar on patriarkaalinen nainen" "mitkä ovat Evin Rubarin taustavoimat?" jne.).

Jos poliittinen uudistusliike pyrkii tosissaan määriteltyihin ja konstruktiivisiin tavoitteisiin, sen tulee olla koko ajan tietoinen siitä, että vastustajat pyrkivät koko ajan kampittamaan sitä nostamalla ääriryhmien typeryyksiä esiin ja leimaamalla niiden avulla liikkeen maltillisemmatkin ainekset höyrypäiksi. Toisin sanoen, täysin riippumatta siitä, onko Evin Rubar oikeasti vilpitön totuutta etsivä toimittaja vai Ruotsin elinkeinoelämän rahoittaman Timbro-ajatuspajan (suomeksi: paskanheittovaltuuskunnan) tahdoton sätkynukke, järkevien ruotsalaisten feministien pitäisi älytä kiemurrella Rubarin koukusta irti ja irrottautua siitä osasta feminististä järjestökenttää, joka on ajautunut totalitarismiin ja lahkolaisuuteen. Tämän sijasta totalitaarisia feministejä puolustellaan siinäkin vaiheessa, kun he ovat muodostuneet selvästi rasitteeksi mille tahansa käytännön tavoitteille. Jos koko feministiliike sen jälkeen voidaan leimata demokratialle vaarallisiksi äärikahjoiksi ja änkyröiksi, niin itsepä ovat hautansa kaivaneet eikä heillä ole mitään oikeutta urputtaa.

Mikä tuollaiseen donquijotelaiseen itsepäisyyteen voi olla syynä? Eipä paljon mikään, ellei sitten raaka vallan- ja rahanhimo. Ruotsin valtio on rahoittanut ROKSia erittäin avokätisesti viime vuosien aikana, koska ROKS onnistui ujuttamaan etäispäätteensä hallitukseen ja ministeriöihin. Rummun lyömisestä naisasialla on tullut sen harrastajille elinkeino, tapa kiristää rahaa valtiovallalta. Liian monet ihmiset ovat taloudellisesti tai intellektuaalisesti riippuvaisia feminismin järjestökentästä (ajatelkaapa kaikkia "naistutkimukseksi" kutsutun teologian opiskelijoita, joilla ei oikein ole muita mahdollisuuksia työllistyä kuin hakeutuminen feministisen uskonnon uhripapittariksi), jotta he voisivat myöntää liikkeen tai sen joidenkin osien tehneen virheitä. Toisaalta - he eivät voi täydellä todella edes iloita liikkeen mahdollisesta menestyksestä, koska se merkitsisi, että liike on saavuttamassa tavoitteensa ja tulossa tarpeettomaksi, jolloin uhkaa rahahanojen sulkeutuminen ja ns. oikeisiin töihin meneminen. Siispä selkeät yhteiskunnalliset tavoitteet heitetään roskakoriin ja sen sijaan omistaudutaan lumpenintellektuellien itsetarkoituksellisille marttyyri- ja yhteiskuntakriitikkoleikeille, joilla ei oikeasti ole muuta funktiota kuin valta-asemien pitäminen ja parantaminen uhriksi ja sorretuksi tekeytymällä.

Pari sanaa muuten Lynndie Englandista. Minusta - ja puhun nyt entisenä profeministinä - rakentava feministinen tapa suhtautua Lynndie Englandin tapaukseen on todeta, että kun nainen on vapaa tekemään moraalisia ja eettisiä ratkaisuja, hän saattaa tehdä vääriä moraalisia ja eettisiä ratkaisuja. Vapaan tahdon hinta näet on se, että syntinen ihminen saattaa valita väärän ja pahan moraalisen vaihtoehdon, kuten liittyä Yhdysvaltain armeijaan, kiduttaa vankeja tai äänestää Hitleriä valtakunnankansleriksi. Kun naiset saavat vapauden tehdä omia poliittisia ja moraalisia valintoja, he valitsevat usein väärin, kuten miehetkin.

Feministit kuitenkin yrittävät selittää Englandin teot miesten antamilla käskyillä, miehisillä rakenteilla ym. vastuuta siirtävillä retorisilla tempuilla, joiden viimekätinen merkitys kuitenkin on, että naisella ei ole moraalista vastuuta, tai että naisen vastuu moraalisista päätöksistään ja ratkaisuistaan on jotenkin vähäisempi kuin miehen. Tässä on tietysti taustalla se, että monet feministit pitävät naista lähtökohtaisesti moraalisesti parempana olentona kuin miestä ja uskovat naisten aseman parantamisen ja naisten vallan lisäämisen johtavan utopiaan, jos utopialla tarkoitetaan laadultaan oleellisesti nykyistä parempaa yhteiskuntaa. Siksi Lynndie Englandin teot eivät voi koskaan olla hänen omien moraalisten ratkaisujensa tulosta, vaan ne nähdään luopumuksena määritelmällisesti hyvästä, oikeasta naiseudesta ja periksiantamisena miehisille valtarakenteille.

Näkisin itse, että on tappio naisille (mutta ehkä voitto feministeille, joiden tavoite on nimenomaan valta - oikeus kauaskantoisten moraalisten ratkaisujen tekoon - ilman vastuuta?), jos England saa oleellisesti lievemmän tuomion kuin rikoksiin osallistuneet miehet. Sellaisen tuomion tosiasiallinen viesti on, että England, naisena, on miehiä syyntakeettomampi ja vastuuttomampi olento. Sitä vastoin jos naisroistot saavat samanlaisia tuomioita kuin vastaaviin rikoksiin syyllistyneet miesroistot, tämä on itse asiassa tunnustus naisten itsenäisyydelle ja suvereniteetille moraalisina toimijoina, ja sellaisena oikeaa tasa-arvoa.