An tOileán a Tréigeadh

Olen viime päivinä lueskellut Ceiliúradh an Bhlascaoid -sarjan monografioita Blasket-saaren kulttuurista. Great Blasket Island, tai kuten iiriksi sanomme, An Blascaod Mór, sijaitsee Kerryn (Ciarraí) kreivikunnassa Dinglenniemen (Corca Dhuibhne) edustalla, ja viisikymmenluvulle asti se toimi puhtaana ja esikuvallisena pidetyn iirin kielen lähteenä. Saari oli varsin eristetty manner-Irlannista suurimman osan vuotta, koska ilmat ja merenkulkukelit ovat Irlannin länsirannikolla tunnetusti niin muuttuvaisia, että ne antavat käsitteelle epävakaa sää aivan uuden merkityksen. (Alan miesten keskuudessa kuuluisa laulu An Chéad Mháirt d'Fhómhar on isän valituslaulu pojasta, joka lähti Donegalinlahdelle kalaan kauniilla säällä, mutta joutui myrskyn kynsiin heti ulapalle päästyään ja hukkui. Maantieteestä tietämättämille tiedoksi, ettei Blasket-saari sitten ole Donegalinlahdella päinkään, vaikka länsirannikolla onkin.) Niinpä huvitukset ja ajankuluke piti keksiä itse, jolloin saarelle kehittyi aivan omanlaisensa kansanrunous ja kansankulttuuri. Säädetyssä järjestyksessä kielentutkijat ja kulttuurinationalistit löysivät saaren ja merkitsivät sen asukkailta muistiin niin elämäntarinat kuin arvoitukset, lorut ja sadutkin. Tulos on, että Blasket-saaren iirillä on ollut saaren kokoon verrattuna suhteettoman suuri vaikutus iirin kielen de facto -normiin: vaikka standardikieli periaatteessa poikkeaa Kerryn murteesta melkoisestikin, käytännössä eteläisiä murteita ja niiden erikoispiirteitä suvaitaan toimitetussa ja virallisessa kirjakielessä suhteettomassa määrin. Tämän takia ulsterilaiset parkuvatkin niin paljon siitä, että heidän murrepiirteensä joutuvat punakynän uhreiksi kohtuuttomassa määrin.


On käytännössä täysin mahdollista opetella jollei nyt puhumaan niin ainakin kirjoittamaan puhdasta blasketilaista iiriä sellaisena kuin sitä puhuttiin vuosisata takaperin, kun saaren kielenparsi oli vielä elävä kielimuoto. Blasket-kirjallisuuden peruskauraa ovat Peig Sayersin, Muiris Ó Súilleabháinin ja Tomás Ó Criomhthainin omaelämäkerrat, joista varsinkin viimeksimainitun kuvaama maailma ulottuu syvälle 1800-luvun puolelle. Viime aikoihin asti uusia Blasket-julkaisuja ja vanhojen uusintapainoksia on kuitenkin pomppinut arkistojen kätköistä maailmalle kiihtyvää tahtia: Peig on omaelämäkertansa lisäksi sanellut tutkijoiden edifoneihin (äänittäviin levysoittimiin) kirjastollisen kansantarinoita, irrallisia muistoja (joiden valikoima on ilmestynyt omaelämäkerrasta erillisenä niteenä) ja muuta folklorea, josta suurin osa odottaa vielä julkaisemistaan. Tomás Ó Criomhthain kirjoitti omaelämäkertansa sanelemisen lisäksi itse päiväkirjaa saaren tapahtumista - englantilainen, mutta iirinkielisyysihmiseksi kääntymyksen tehnyt tutkija antoi hänen luettavakseen Pierre Lotin Islannin kalastajat sekä Gorkin nuoruustrilogian, jolloin Tomás innostui itsekin kynäilemään ymmärtäessään, että hänen elämänsä saattaisi olla muiden maiden asukkaiden mielestä yhtä kiinnostavaa kuin islantilaisten ja venäläisten kansanihmisten kohtalot hänen mielestään. Tomás ja hänen poikansa Seán julkaisivat yhteisen kirjoituskokoelman nimellä "Hanhensulkia Blasket-saarelta", ja Seán kirjoitti oman kirjan siitä, kuinka asukkaat lopulta lähtivät omasta pyynnöstään ja Irlannin valtion tuella manterelle jättäen saaren tyhjilleen. Muiris Ó Súilleabháinin sisar piti päiväkirjaa ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin: vuoden 2000 tienoilla kirja toimitettiin painokelpoiseen muotoon ja saatettiin lukijoiden ulottuville. Ja vuoden 1997 aikoihin alkoi ilmestyä suunnilleen vuosittain Ceiliúradh an Bhlascaoid, jossa tutkijat käsittelevät Blasket-saaren kulttuuria milloin mistäkin uudesta näkökulmasta.


Kaikki iirin harrastajat joutuvat ennemmin tai myöhemmin tekemisiin Blasket-saaren kirjallisuuden kanssa. Minäkin olen lukenut siitä ainakin merkittävän osan: Peig Sayersin omaelämäkerran kouluversion Peig - Tuairisc a thug Peig Sayers ar Imeachtaí a Beatha Féin sekä sen hajanaisten muistojen ja tarinoiden kokoelman Machnamh Seanmhná hoidin ns. tuulensuojaan perusteellisesti panuamalla jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa iirinopintojani, joskus kymmenen vuotta sitten, tai ehkä vielä aikaisemmin. (Ensimmäinen kokonaan iiriksi lukemani kirja oli kylläkin Ger Ó Cíobháinin An Giorria san Aer, joka on munsterilaista murretta ja poikkeaa varsin vähän Peigin iiristä.)

Blasketin murre, joka on vaikuttanut niin paljon nykyiirin kirjakieleen, oli kuitenkin vain kielen tällä hetkellä syntyperäisesti vähiten puhutun päämurteen (Munsterin murteen) yhden alamurteen (Kerry) vieläkin pienempi alamurre. (Tosin myös ensimmäisellä nykyiiriksi julkaistulla romaanilla, pastori Peadar Ua Laoghairen Séadnalla, oli varsin suuri vaikutus - ja Séadna oli Corkin kreivikunnan iiriä, joka taitaa olla tällä hetkellä ehkä Waterfordin murretta lukuunottamatta Munsterin pienin murre. Byrokraatti-iiri omaksui Corkista lakikieleen preposition "um", joka ei ole elävää kieltä missään muualla kuin Corkin kreivikunnan iirissä.) Blasket-saarelaiset eivät mieltäneet itseään edes irlantilaisiksi: tarina kertoo, että kun blasketilainen nuorukainen astui maihin Dinglessä (Daingean Uí Chúise), lähimmässä kauppalassa, häneltä kysyttiin: "An Éireannach thú?" - oletko irlantilainen? - ja hän vastasi: "Ní hea, ach Blascaodach" - en, vaan blasketilainen.

Blasket-saaret ovat samassa asemassa iirinkielisen Irlannin kulttuurissa kuin Shakespeare englanninkielisessä kirjallisuudessa. Vaikka olenkin lukenut paljon sekä keskeistä että marginaalisempaa Blasket-kirjallisuutta - täällä Marian kesäkämpässä minulla on Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosikirjojen lisäksi mukanani kokoelma Muiris Ó Súilleabháinin lehtijuttuja ajalta, jolloin hän asui Connemarassa (niinpä kirjasta on helppo huomata kuinka hänen munsterilaiseen murteeseensa sekoittuu mitä ilmeisimpiä connachtilaisuuksia) sekä "An tOileán a Tréigeadh" ("Saari joka hylättiin"), Blasket-saaren entisen postimiehen muisteluksia vanhoista hyvistä ajoista - en pidä itseäni minään Blasket-asiantuntijana. Itse asiassa minua ujostuttaa esittää mitään erityisempiä väitteitä Blasketin kulttuurista ja elämäntavasta, koska on niin helppo löytää minua parempia asiantuntijoita.

Hier kommt schon wieder der Meister der Kleinen Form, der Unverwüstliche

Jotta ette kuvittelisi säännöllisen rakkauselämän ja hyvänäpidon tylsyttäneen mun uhkapuukkooni terää, annan pikku tyylinäytteen, jos sinihammas puree: Heli Koivula on kirjoittanut lesbopornokirjan (siitä käytetään juorulehdistössä välttösanaa "erotiikka"). Kuten tiedämme, Koivula ei ole lesbo, vaan naimisissa ulkomaalaisen miespuolisen urheilijakollegan kanssa. Miksi hän siis kirjoittaa kahden suomalaisen urheilijatytön lesbosuhteesta? No, kun kerran kaikille suomalaisille naisille ei kuitenkaan riitä ulkomaisia urheilijamiehiä, suurten naismassojen on tyydyttävä toiseksi parhaaseen, eli toisiinsa.

Suomalaiseen mieheen ei kuitenkaan saa suomalainen nainen alentua. Se on pyhä periaate, jota Koivula on toteuttanut omassa elämässään ja jonka hän näin haluaa opettaa naispuolisille ihailijoilleenkin.

Pieni kielitieteellinen muistiinpano

Joskus oman bloggailunsa alkuvaiheessa Vera ihmetteli sitä, että mingreli (eli megreli eli margaluri), laz ja svan - georgian/gruusian/kartvelin kielen sukukielet - saattoivat olla suhteellisen kehittyneissä valtioissa (Georgia ja Turkki) puhuttuja nykykieliä ja silti vailla kirjakieltä. No, oikea vastaus tietenkin on, että niiden puhujat käyttävät kirjakielinään joko georgiaa, venäjää tai turkkia. Ne ovat tosiaan georgian sukukieliä, eivät sen murteita - mingrelin sanotaan olevan yhtä kaukana georgiasta kuin saksan. Lisäksi näiden kielten sisäisetkin murre-erot ovat suuria - niinpä Turkin parinsadan tuhannen lazinpuhujan lukumäärä on laskemassa, koska eri murteita puhuvat lazit eivät juurikaan ymmärrä toisiaan, ja kommunikaatio sujuu turkiksikin helpommin. Minulla oli yhteen aikaan tapana kutsua tällaisessa sosiolingvistisessä jamassa olevia kieliä maan pääkielen "sosiolingvistisiksi murteiksi", sillä vaikka ne eivät olisikaan mitään sukua pääkielelle, pääkieli on niiden puhujille se ainoa ylialueellinen normi, johon he pyrkivät: niinpä pyrkimys normatiivisen kielen puhumiseen ilmenee kielenvaihtona, yhtämittaisena koodinvaihtona äidinkielestä viralliseen pääkieleen ja takaisin sekä ylenmääräisenä pääkielestä omaksuttujen lainasanojen käyttönä. Huomionarvoista on tällöin, että äidinkieli osataan ainoastaan hyvin paikallisena ja murteellisena varianttina. Kun tavataan äidinkielen toisen murrevariantin puhujia, omaa puheenpartta ei osata tehdä näille ymmärrettävämmäksi esimerkiksi käyttämällä laajalti tunnettuja sanoja tai muotoja. Tai osataan, mutta silloin ainoat takuuvarmasti "laajalti osatut sanat" ovat maan virallisen pääkielen sanoja. Eli kun lazin kielen atinan murteen puhuja haluaa kuulostaa ymmärrettävämmältä ardeshenin murteen puhujan korvissa, hän tekee sen sekoittamalla kotimurteeseensa turkin kielen sanoja. Siinä vaiheessa kun keskustelu sitten alkaa olla turkkia lazilaisin taivutuspäättein, kynnys siirtyä puhumaan kielioppia myöten turkiksi on varsin matala.

Diglossian käsite ei mielestäni ole riittävä kuvaamaan tällaista sosiolingvististä tilannetta, koska stabiilissa diglossiassa myös matalalla kielimuodolla (low variety) on usein jonkinlainen de facto yliregionaalinen muoto tai yleiskieli (koinee), jossa ei välttämättä ole sen enempää lainavaikutusta korkeasta kielimuodosta (high variety) kuin matalan kielimuodon alueellisissa tai paikallisissakaan murteissa. Saksankieliset sveitsiläiset eivät tietääkseni keskenään turvaudu kirjasaksaan eivätkä paraguaylaiset espanjaan sen takia, etteivät ymmärtäisi toistensa sveitsinsaksaa tai guaraníta (paitsi ehkä siinä tapauksessa, kun toinen paraguaylaisista puhuu mestitsiguaraníta ja toinen aitoa intiaanimurretta - mutta juuri siksi Paraguayn mestitsiväestön puhuma guaraní lasketaan eri kieleksi kuin intiaanien heimoguaraní).

Myös iirinkielisyystoiminnassa on ollut aika paljon ongelmana se, että syntyperäiset iirinkieliset kokevat iirin kuuluvan ensisijaisesti kotikylään. Tosin iirinkielinen televisiokanava ja iirinkielisten maaseutualueiden omaehtoinen kulttuuritoiminta ovat muuttaneet tilannetta varmasti hyvinkin merkittävästi, mutta vielä vuonna 1999 valitettavan lyhytikäiseksi jääneen Cuisle-lehden toimittaja sai Corkin kreivikunnan iirinkielisiltä nuorilta vastaukseksi kysymykseen, lukivatko nämä Cuislea: Ó, ní léim puinn Gaelainne dháiríre, ja kun heiltä tiedusteltiin, katsoivatko he iirinkielistä televisiokanavaa: Dherá, Gaelainn Chonamara ar fad athá ar TnaG.

Cuisle muuten oli sellainen lehti, että sitä on vieläkin ikävä. Se ilmestyi vain noin vuoden tai puolentoista ajan tuossa vuosituhannen vaihteessa, mutta sillä oli hieno, omalaatuinen ja omasta mielestäni varsin toimiva konsepti. Jutut olivat vaikeusasteeltaan oppikirjakappaleen ja vakavan artikkelin välillä, mutta silloinkin kun ne olivat iirin opiskelijoille suunnattuja, ne käsittelivät ajankohtaisia asioita olematta väkisin väännettyjä koulukirjatekstejä. Sanalistoja ja englanninkielisiä väliotsikoita käytettiin madaltamaan lukukynnystä. Lehdessä oli englantia, hmm, teaserin verran (oiread na mealltóige den Bhéarla, kuten sanoisimme iiriksi), siis sen verran, että englanninkielisen, harvemmin iiriä lukevan irlantilaisen kiinnostus saataisiin heräämään. Kyllähän kielivähemmistöjen keskuudessa on ennenkin julkaistu kaksikielisiä lehtiä (yksi sellainen, alasorbien Nowy Casnik, tulee minullekin), mutta Cuisle oli iirinkielinen yleisaikakauslehti, joka oli suunnattu kaikille iiriä vähänkin osaavista aina syntyperäisiin asti, ei mikään vähemmistön sisäinen tiedotuslehti, ja se olisi ollut kiistämätön vasta-argumentti kaikkien niiden korppikotkien vaientamiseen, jotka inisevät, ettei iiriksi muka voi puhua ajankohtaisista asioista. Rahoituksen puutteeseen sekin projekti sitten romahti.

Owê war sint verswunden alliu mîniu jâr!

Owê war sint verswunden alliu mîniu jâr!
ist mir mîn leben getroumet, oder ist ez wâr?
daz ich ie wânde ez wære, was daz allez iht?
dar nâch hân ich geslâfen und enweiz es niht.
nû bin ich erwachet, und ist mir unbekant
daz mir hie vor was kündec als mîn ander hant.
liut unde lant, dârinne ich von kinde bin erzogen,
die sint mir worden vremde rehte als ez sî gelogen.
die mîne gespilen wâren, die sint træge unt alt.
daz velt ist unbereitet, verhouwen ist der walt:
wan daz daz wazzer vliuzet als ez wîlent vlôz,
vür wâr mîn ungelücke wande ich wurde grôz.
mich grüezet maneger trâge, der mich bekande ê wol.
diu werlt ist allenthalben ungenâden vol.
als ich gedenke an manegen vil wünneclîchen tac,
die mir sint gar entvallen als in daz mer ein slac,
iemer mêre ouwê.

Owê wie jæmerlîche junge liute tuont,
den ê vil hovelîchen ir gemüete stuont!
die kunnen niuwan sorgen: wê wie tuont si sô?
swar ich zer werlte kêre, dâ ist nieman vrô:
der jugende tanzen, singen zergât mit sorgen gar:
nie kein kristenman gesach sô jæmerliche schar.
nû merkent wie den vrouwen ir gebende stât:
die stolzen ritter tragent an dörpellîche wât.
uns sint unsenfte brieve her von Rôme komen,
uns ist erloubet trûren und vreude gar benomen.
daz müet mich inneclîchen (wir lebeten ie vil wol)
daz ich nû für mîn lachen weinen kiesen sol.
die vogele in der wilde betrüebet unser klage:
waz wunders ist ob ich dâ von an vröuden gar verzage?
ôwê waz spriche ich tumber man durch mînen bœsen zorn?
swer dirre wünne volget, hât jene dort verlorn,
iemer mêre ouwê.

Owê wie uns mit süezen dingen ist vergeben!
ich sihe die bittern gallen in dem honege sweben:
diu werlt ist ûzen schœne, wîz grüene unde rôt,
und innân swarzer varwe, vinster sam der tôt.
swen si nû habe verleitet, der schouwe sînen trôst:
er wirt mit swacher buoze grôzer sünde erlôst.
dar an gedenkent, ritter: ez ist iuwer dinc,
ir traget die liehten helme und manegen herten rinc,
dar zuo die vesten schilte und diu gewîhten swert.
wolte got, wan wære ich der segenunge wert!
sô wolde ich nôtic armman verdienen rîchen solt.
joch meine ich niht die huoben noch der hêrren golt:
ich wolte sælden krône êweclîchen tragen:
die mohte ein soldenære mit sîme sper bejagen.
möht ich die lieben reise gevarn über sê,
sô wolte ich denne singen "wol" und niemêr mêre "ouwê",
niemer mêre ouwê.

(Walther von der Vogelweide)

Vogelweiden Waltherin runo - tuo kieli on muuten keskiyläsaksaa, ja koska minä opin lukemaan sitä välttävästi jo nykysaksaa harrastaneena lukiolaispoikana, jolla ei vielä ollut aikomustakaan tulla kielitieteilijäksi, on täysin kohtuullista vaatia, että tekin sen osaatte pääosin tulkita, jos nykysaksa sujuu - on verraten pitkä motoksi, mutta olkoon tässä kokonaisuudessaan, kun Vera kerran innoitti minua pohtimaan vanhenemista. Sen luulisi mietityttävän minua paljonkin, koska neljääkymmentä lähestyessäni olen vieläkin opiskelijakämpässä käkkivä ikuinen väitöskirjailija. Kuitenkin vaivaan sillä nykyisin päätäni huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi 22 vuoden ikäisenä pidin tapanani. Itse asiassa olen sillä kannalla, että kaksikymppisenä kovasti ihailemani Aksel Sandemose, jonka romaani jälkensä ylittävästä pakolaisesta, En flyktning krysser sit spor (tai En flykting korsar sitt spår, miten vain haluatte) oli yhteen aikaan raamatun veroinen elämänohjekirjani (nykyisin olen siirtynyt niistä ajoista merkittävästi eteenpäin, mutta "Sandemose-kauteni" on jäänyt muistoon hurjana ja kuohuvana nuoruutena, jota on enimmäkseen turha häpeillä), oli oikeassa sanoessaan, että iänmukainen nuoruus on itkua ja epätoivoa, kun taas selväjärkisimmät voivat epätoivosta noustuaan pelastua oikeaan nuoruuteen, oikeaan ennakkoluulottoman pohdiskelun ikäkauteen, joka on sellainen kuin "nuoruuden" on väitetty olevan ja jollainen "nuoruus", se ikävuosien mukainen, ei ole koskaan ollut, paitsi puoliseniilissä lyriikassa. (Pahoittelen, jos tämä on liian hämärää jätinää. Sandemose sanoi sen huomattavasti paremmin.) En varsinaisesti ole pelännyt niinkään vanhenemista kuin palkkiotta vanhenemista: jos kolme hammasta on vedetty pois, neljäs odottaa vetämistä ja viidennessäkin on juurihoito, elämän kuuluu maksaa siitä asianomaiset korvaukset, kuten elämänviisaus, muutaman kielen taito lisää ja uusi akateeminen oppiarvo, tai ainakin jonkinasteisesti mainetta ja kunniaa.

Yleisesti ottaen korvaukset ovat olleet kohtuullisia, niiltä osin kuin olen itse voinut vaikuttaa niihin. Naisrintamalla ilmenneet epäonnistumiset ovat katkeroittaneet ennen kaikkea siksi, että ne ovat olleet kompastelua epäolennaisuuksiin, enkä ole kokenut asioiden olevan hallinnassani: päätösvalta vaikuttaa elämäni onnistumiseen sillä rintamalla on mielestäni aina ollut jonkun muun käsissä, se on riistetty minulta jopa väkivalloin. Toisin kuin Vera, minä nimittäin olen aina halunnut lapsia, jollen omia niin ainakin opetuslapsia, ja minua on pohjimmiltaan suututtanut naisetta jäämisessä ennen kaikkea se, että niin triviaali taito kuin naiseniskemiskyky estää minua pääsemästä käsiksi siihen, mikä on todella relevanttia eli isänä olemiseen, varsinkin kun asiantuntevat tahot (= pikku Katie) ovat minulle antaneet silmiävetistävän lausunnon, että "you would make a great daddy". Ei ole oikein, että olen vielä tässä iässä ilman lapsia, vaikka toisaalta levottomana ja puolihulluna nuorena miehenä en takuulla olisi edes vastuun ryhdistämänä kyennyt toimimaan haluamani laisena isänä (nyt se jo alkaa vaikuttaa realistiselta mahdollisuudelta). Maria Kristiina ei toki ole huonoimmasta päästä äitikandidaatiksi, niin että ehkä kaikkea toivoa ei vielä ole menetetty.

Luultavasti kasvattaisin omat lapseni samalla tavalla kuin minutkin on kasvatettu: juurevan vanhoillisessa, miedosti kristillisessäkin hengessä, mutta runsaasti intellektuaalisia ärsykkeitä antaen. Päihteet olisi kielletty, mutta älyllisellä puolella taivaskaan ei olisi rajana. Se oli pääperiaatteiltaan hyvä kasvatus. Kokonaan toinen asia on, että se taisi olla pieneen ja ahtaaseen Suomeen liian hyvä. Sokeiden maassa yksisilmäinen ei todellakaan ole kuningas, vaan pelottava friikki, skitsofreenikko ja mielipuoli.

Aamunkoiton robotit

Tiina Kaarela lajitovereineen inttää mielellään, että minun käsitykseni feminismistä on jotenkin köyhä, kun en myönnä, että on olemassa useita feminismejä ja useita tapoja tulkita feminismi. Toistan jälleen kerran, kuten hidasjärkisille joutuu asioita toistamaan, että alan ottaa sen moninaisuuden huomioon heti kun siitä alkaa feministien omassa kirjoittelussa näkyä minkään valtakunnan merkkejä.

Nyt ei näy. Suuressa lapsettomuuskeskustelussakaan ei oikeasti ollut kyse lapsettomuudesta, vaan siitä, että feministien huutosakki röykytti joukolla Sedistä. Syy tähän sakinhivutukseen oli se, että Sedis oli rohjennut olla avoimesti eri mieltä Birdyn kanssa mistään asiasta - asia itse ei ollut niin tärkeä - ja käyttää hänen vaikuttimestaan ikävän moralisoivalta ja arvottavalta kuulostavaa epiteettiä "itsekäs". Koska Birdy oli käytännössä hyväksytty feminismin muotoilijaksi ja määrittelijäksi ja koska feminismi käytännössä edellyttää kritiikitöntä solidaarisuutta kaikkia aatteen toverittaria kohtaan ulkopuolisen arvostelun sattuessa, Sedis leimattiin jopa "vastenmieliseksi", hänet suljettiin kunnon ihmisten piirin ulkopuolelle ja hänen asiallisuutensakin nähtiin merkkinä jonkinlaisesta kieroudesta: juuri siinä, että hän ei alentunut panumaiseen antifeministiseen vyön alle lyömiseen, nähtiin todiste siitä, että hän oli jonkin patriarkaalisen leviatanin asialla. Feministeiksi tunnustautuvat bloggaajat liittyivät yhtenä naisena huutokuoroon, kukaan, sanoo kukaan, ei älynnyt, uskaltanut, kehdannut tai viitsinyt olla eri mieltä. Näin sivusta seuraajana saattoi miltei nähdä mulkosilmäisten robottien kääntyvän yhdessä rivissä yhtä ja samaa iskulausetta inttämään.

Niin kauan kuin "feminismi" käytännön tasolla tarkoittaa joukkoa intellektuaalisesti epäitsenäisiä sarjaan kytkettyjä robotteja, jotka eivät uskalla olla eri mieltä toistensa kanssa, voitte tunkea puheenne "monista erilaisista feminismeistä" sinne, minne ei aurinko paista eikä kuu kumota. Niin kauan kuin käyttäydytte kuin öyhöttävien, ulkomaalaisia hakkaavien skinihuligaanien persoonaton lauma, eri "feminismien" välisillä skolastisilla erimielisyyksillä on tasan yhtä vähän merkitystä kuin Hitleri-Hiltusen ja Köppelssi-Könösen skolastisilla erimielisyyksillä siitä, missä kulmassa pesismaila tulee kalauttaa mutakuonon takaraivoon parhaan tuloksen takaamiseksi. Muutan mielipidettäni asiasta heti kun eri feminismien edustajat ovat avoimesti ja kaikkien nähden eri mieltä oleellisista kysymyksistä ja ilmaisevat erimielisyytensä ihmisten kielellä, eivät käsittämättömällä sisäpiirijargonilla - tai kun yksi feministi uskaltaa puolustaa tämän maailman sediksiä toista feministiä vastaan. Sitä päivää kuitenkin saamme odottaa.

Sinihampaan takaa

Nyt kun olen pitkien vaikeuksien jälkeen löytänyt tyttöystävän, joka arvostaa minua elämänkumppanina, ihmisenä, miehenä ja kiihkeänä latinalaistyyppisenä rakastajana, minua suututtavat kaikki miehen statuksesta ja markkina-arvosta enemmän kuin miehestä itsestään ihmisenä välittävät naisenjolperot yhä pahemmin, kuten olette viimeisen vuoden aikana tainneet huomatakin. Erityisesti tietenkin suututtaa resurssien tuhlaus. Tuntuu siltä kuin olisi joutunut keskelle Brian Merrimanin runoelman Cúirt an Mheadhon Oídhche maailmaa: pimut vikisevät sitä, kuinka toistaitoisia miehet seksuaalisesti ovat ja kuinka kykenemättömiä heitä tyydyttämään ja kuinka tietämättömiä häpykielen olemassaolosta (ikään kuin häpykieli ei olisi ollut yksi keskeisimpiä puheenaiheita 1980-luvun ahdistuneiden pornontiiraajarunkkaripoikien iltamissa), samalla kun vapaana kulkee ATMiä, joista kohtuullisen pienellä harjoituksella saataisiin hurjia rakastajia - juttu kun on niin, että ainoa, mikä ainakin minun kokemukseni perusteella erottaa ATM:n siitä kiihkeästä latinotyyppisestä rakastajasta, on tilaisuuksien puute: ei minunkaan tarvinnut kohtuuttoman kauaa harjoitella löytääkseni, öhh, sen "sisäisen pornostarani". Tyydyttämättömien naisten ininään on tietysti yksi ainoa järjellinen selitys: kierrättäessään keskenään sitä seksuaalielämään oikeutettujen YTMien harvalukuista eliittiä naiset suostuvat olemaan sukupuoliyhteydessä vain seksuaalisesti törpöimpien ja itsekkäimpien miesten kanssa. YTM voi toki olla kokenut, mutta koska hänellä ei ole ollut minkään valtakunnan kannustinta paneutua naisen seksuaalisuuteen iskutaitojen opettelua enempää, on mahdollista ja jopa todennäköistä, että hän ei siitä häpykielestä tosiaankaan tiedä yhtikäs mitään.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin aikeissa ottaa takaisin sen, mitä edellisen merkinnän kommenteissa sanoin feminismin levittämästä häpykielikeskeisestä maailmankuvasta. Olen yhä sitä mieltä, että feminismi on turmellut koko seksologisen populäärikirjallisuuden levittämällään propagandalla emätinorgasmin olemattomuudesta, ja olen itse asiassa jopa taipuvainen uskomaan, että edes ympärileikattu afrikkalaisnainen ei ole niin absoluuttisen kyvytön nauttimaan sukupuolisesta kanssakäymisestä kuin femakkopropaganda väittää. Joillekin klitoriksesta iniseville femakoille moinen leikkaus olisi varmaankin vain parahiksi, jotta oppisivat, että heillä on vagina. Leikki leikkinä, mutta vulgäärifeminismin keskeisiin oppilauseisiin kuuluu, ettei nainen oikeasti miestä tarvitse sen enempää kuin kala polkupyörää, ja emätinvastaisen (antivaginistisen?) propagandan tarkoituksena oli vakuuttaa naisille, etteivät he tarvitse miestä mihinkään edes seksuaalisesti, vaan runkkaaminen on parempi vaihtoehto. Tästä tietenkin on seurannut, että nekään naiset, jotka oikeasti kykenevät nauttimaan seksistä vaginallaan, eivät pysty sitä tekemään kokematta huonoa omaatuntoa: sehän merkitsee, että he (yäk) tarvitsevat miestä johonkin eivätkä ole viimeisen päälle emansipoituneita ja vapaita. Näin heiltäkin voidaan näppärästi pilata ilo.

Feminismi on siis tässäkin asiassa vain ja ainoastaan vieraannuttanut ihmisiä omista seksuaalisista haluistaan, pilannut heidän elämänsä ja aiheuttanut heille kärsimystä. Feminismi on toiminut juuri sen kylmänkovan ja säälimättömän markkinamaailman asialla, jota kaikki "humanistit" sanovat vastustavansa. Feminismi on yksiselitteisesti paha asia, kärsimyksen lähde, joka estää ihmisiä elämästä hyvää elämää, myös seksuaalielämää.

Porvarillinen idylli

Nyt kun kesälomani on alkanut, olen oleskellut enimmän aikaa Marian kanssa hänen kesäkämpässään Varissuolla, jos kohta olemmekin käyneet kaupungilla - ja minä poikennut kotona Ylioppilaskylässä - miltei päivittäin. Menemättä yksityiskohtiin voin todeta, että yhteiselämä on sujunut enimmäkseen harmonisissa merkeissä ja suhde syventynyt merkittävästi. Tunnen itseni hyväksi mieheksi ja YTM:ksi. Sitä vakuuttuneempi olen feminismin yleisestä vahingollisuudesta ja valheellisuudesta. Sitä kannattamalla sain vain takkiini. Sitä vastustamalla olen saanut seurakseni hyvän ja reilun ihmisen, joka rakastaa minua. Yksikään feminismin tarjoama elämänohje ei ole ollut hyväksi. Jopa feministien käsitykset naisen seksuaalisuudesta ovat nykyisen kokemukseni mukaan päin helvettiä. Lukekaa femakkojen kirjoja ja tehkää täsmälleen päinvastoin kuin niissä neuvotaan. Vannon ja vakuutan, että saatte silloin ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa tai ainakin hyvän tyttöystävän.

Ahkeran seurustelemisen lisäksi olen myös lueskellut ainakin jossain määrin lisensiaattityöhöni liittyvää kirjallisuutta, nimittäin Günter Grassia, jonka Ein weites Feld on edelleenkin työn alla, mutta jonka tuoreehko romaani sodan saksalaisista uhreista ja näiden kohtalon jälkikaiuista Saksan nuoren uusnatsirahvaan keskuudessa, Im Krebsgang, osoittautui sekä hyväksi kirjaksi että varsin relevantiksi oman lisensiaattityöni kannalta, koska tarkoitukseni on sisällyttää siihen luku Bienekin tetralogian oleellisia teemoja (itäalueiden tavallisten saksalaisten kohtalo, saksalais-puolalainen raja- ja sekakulttuuri ym.) käsitelleistä muista kirjailijoista. Tähän asti listaan ovat päässeet Grassin lisäksi Erwin Strittmatter (joka kirjoitti saksankielisiä romaaneja alasorbinkielisestä kylämiljööstä), Johannes Bobrowski (joka kirjoitti itäeurooppalaisesta mystiikasta) ja Hermann Kant (DDR:läinen valtion juoksupoika, jonka ainoa hyvä romaani Der Aufenthalt käsittelee hänen sotavankeuttaan sodan loppuvaiheessa pikakoulutettuna nuorena saksalaissotilaana Puolassa). Joukon jatkoksi pitänee lisätä vielä kreivitär Marion Dönhoff, jonka tuotantoon olenkin viime vuosina - ja nyt parastaikaa - tutustunut perusteellisesti. Tosin myös Ralph Giordano on kirjoittanut Itä-Preussista.

Sellainenkin kirjailija on kuin Arno Surminski, joka on ilmeisesti kirjoittanut etupäässä nostalgiakirjallisuutta Itä-Preussista. Hänen teoksensa eivät ole ihan niin huonoja, ettei niitä kannattaisi tutkia, mutta herran nimen kohdalla on tyhjä aukko kaikissa kirjallisuudenhistorioissa, lieneekö tematiikka sitten ollut niin tabu vasemmistovivahteiselle yliopistovakiintuneistolle ("vakiintuneisto" on minun termini "establishmentille"). Itse asiassa siinä voisikin olla minulle sauma "etwas Neues zu leisten".

Hiski ja Panu raggareina

Viimeöinen uni oli aivan pakko kirjoittaa herättyä muistiin. Unen päähenkilönä oli minun lisäkseni Hiski Haapoja. Minä olin saanut jostain suuren määrän rahaa ja ostanut Mercedes-Benzin, minkä jälkeenkin olin rikas. Koska en itse osannut ajaa autoa, pyysin Hiskin kuskiksi. Hiski oli tosin lupautunut kuuluisalle tamperelaiselle historioitsijalle ja eheän isänmaan palauttajalle lastenvahdiksi, ja kuuluisan tamperelaisen historioitsijan ja eheän isänmaan palauttajan vaimo oli käärmeissään Hiskille siitä, että tämä lähti kuskikseni kotivahdin hommien hoitamisen sijasta, mutta kuuluisa tamperelainen historioitsija ja eheän isänmaan palauttaja rauhoitteli vaimoaan ja pyysi tätä päästämään Hiskin kuskiksi, koska eihän joka päivä sentään Mersulla pääse ajelemaan. Hiski siis lähti ajamaan minua pitkin kaupunkia, ja esiinnyimme rehvakkaina raggareina ja olimme kovasti äkkirikastunutta olevinamme. Totesimme kuitenkin, että kuvasta puuttuu äänekäs ghettoblasteri (tätä sanaa käyttäen), jolla voisimme huudattaa mahdollisimman törkeää, epämelodista ja äänekästä musiikkia ajellessamme ja terrorisoida ihmisiä. Päätimme ostaa ghettoblasterin ja lähteä mersulla maailmaa kiertämään road-elokuvan malliin. Kaurismäenkin nimi tuli mainituksi. Sen jälkeen heräsin.

Tämä kai liittyy jotenkin palkkapäivään ja loman alkamiseen.

Röökit vittuun, perkele, osa II: Paskasakki vittuun minun olohuoneestani, saatana

Tommin kommentin luettuani tuumin, että voisin kertoa vielä parilla sanalla, miksi kannatan röökien poistamista kapakoista (ihan itsestäänselvien syiden lisäksi). Kyse on yksinkertaisesti siitä, että julkinen tila on vapautettava röökin ja röökiväen ylivallan alta ja palautettava kilteille kunnon ihmisille. Kapakat ovat valitettavasti suomalaisen kulttuurin julkisista tiloista keskeisimpiä, kuten erinomaisen hyvin tiedämme siitä, miten tiukassa ns. pillu on kapakoissa käymättömälle miesihmiselle tässä maassa. Kapakoiden väkivaltaisuudet johtuvat pitkälti siitä, että kapakkaelämä, toimiessaan tupakoitsijoiden ehdoilla, on alistunut rikosluontoisten, psyykkisesti labiilien ja väkivaltaisten alaluokan edustajien valtaan, koska tupakointi on kuitenkin yleisempää ja tyypillisempää tämän alaluokan keskuudessa. Paskasakkiakin on luonnollisesti tiettyyn rajaan asti suvaittava kaikille yhteisessä tilassa, mutta ei ole reilua, kohtuullista eikä tasapuolista, että paskasakkiin kuulumaton ihminen pakotetaan keskeisessä ja merkittävässä osassa julkista tilaa noudattamaan paskasakin tapoja tai sietämään niitä oman terveytensä uhalla. Julkinen tila ei kuulu alaluokan yksinään hallittavaksi. Se kuuluu kaikille, ja jos alaluokka haluaa siellä olla, alaluokka saa opetella elämään meidän ehdoillamme, ei päinvastoin.

Ugus inisi taannoin joko Mummilan Janin tai Maailman keisarin kommenttiosastossa jotain siitä, kuinka "isoveli" kieltää taas kaiken kivan, tupakan jälkeen varmaan viinan ja seksinkin. On oikein helvetin hieno juttu, että nämä röökiä röyhyttävät ugukset kitisevät - mitä äänekkäämmin ja tuskaisemmin, sen parempi. Suomalaisten enemmistö on tupakoimattomia ja johan se on saatana, jos meidän pitää säätää elämäämme epäterveellistä, vastenmielistä ja meidänkin keuhkoihimme vahingollisesti vaikuttavaa pahetta harrastavan addiktivähemmistön mieliksi. Sitä paitsi jos vähemmistöjen suvaitsemisesta puhutaan, on täällä sellainenkin vähemmistö kuin astmaatikot, jotka hekin varmasti joskus haluaisivat mennä kaverien kanssa kaljalle. Röökiväellä ei ole mitään moraalista oikeutta estää astmaatikkoja tulemasta kapakkaan. Röökiväki voi aivan hyvin opetella olemaan kapakassa röökittä. Saa siellä silti edelleenkin viinaa ja naisia.

Koska Ugus ja muut röökimykset - tämän sanan keksin joitakin vuosia sitten tarkoittamaan epähuomaavaista tupakoitsijaa, ja arvasitte jo, että se on kontaminaatio röökistä ja röyhkimyksestä - eivät ole ikinä yksien sauhujen verran miettineet muiden ihmisten ottamista huomioon, he eivät pysty näkemään tupakkakieltoa ravintoloissa muuna kuin "ison veljen" määräilynä. Todellisuudessa ei ole kyse "isosta veljestä", vaan aivan yksinkertaisesti siitä, että röökimykset kukkoilevat jalat pöydällä puolityhjässä kapakassa, jonka ovat omineet itselleen, samalla kun kunnon ihmiset värjöttelevät ulkona. Eikö helkutti soikoon olisi jo aika ottaa se kapakka kunnon väen käyttöön ja heittää röökimykset mäkeen? Jos tässä jotakuta voi verrata "isoon veljeen", niin lähinnä näitä hamppariröökimyksiä sun muita uguksia, jotka sukupuolielinten nimiä ölähdellen ja sätkää heristäen yrittävät karkoittaa meidät omasta olohuoneestamme. Sellaista ei perkele kuulu sietää.

Täältä tulee demokraattinen kulttuurivallankumous. Tumpatkaa jo ne vitun röökit, tai lennätte pellolle MEIDÄN julkisesta tilastamme, saakeli. Ja muistinkos jo sanoa: Kaikki valta keskiluokalle! Eläköön pikkuporvariston diktatuuri! Alas ylä- ja alaluokka! Alas riistäjät ja pummit!

Sunnudagskvöld til mánudagsmorguns

No, oikeasti ei ole vielä sunnuntai-ilta, eikä sitä kai ole tarkoitus valvoa maanantaiaamuun asti. Timon myöhästynyt kuolinuutinen on vetänyt niin masentuneeksi, etten ole oikein mitään osannut tehdä.

Kadulla näin selvästi raskaana olevan naisen kulkevan tupakki kädessä ja kaljatölkki toisessa. Tekisi melkein mieli sanoa jotain, mutta toivon, että kyseessä oli Yhtyneet psykonartut ja huithapeliämmät ry:n ihan vain minun kiusakseni järjestämä performanssi. Paras olla provosoitumatta mokomasta.

En jaksanut oikein kirjakaupassakaan hillua. Tuli kyllä ensin ilman Mariaa ostettua kaksi Piko ja Fantasio -albumia ja Marion Dönhoffin kirjallista jäämistöä edustavia saksankielisiä pokkareita, sitten Marian kanssa pari ruotsinkielistä taskukirjaa (Strindbergin saaristolaisjuttuja sekä jonkun amerikkalaisen baptistipastorin ihan tolkulliselta vaikuttava kirja fundiskristityistä) ja yksi suomenkielinen - Plutarkhoksen elämäkerrat kuuluisista miehistä, se on niitä WSOY:n Laatukirjat-sarjan niteitä, viimeksi ostin Huizingan Keskiajan syksyn, jota en ollut aiemmin lukenut (nyt suurimmaksi osaksi olen). Tosin tulin siellä nähneeksi kahdella kympillä kaupattavan avaruusasemasimulaatio-ohjelman, joka kyllä tekisi mieli ostaa viime aikoina hieman pätkineen Redshiftin kaveriksi.

Irlannistakin tuli tyhmyyksissä tilattua taas neljällä kympillä kirjoja, ikään kuin panuttavaa ei olisi ennestäänkin rästissä. Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosittaisjulkaisu alkoi muka ilmestyä vasta äskettäin, ja nyt sitäkin on jo kahdeksan numeroa - piti hankkia ne kolme, joita ei vielä ollut, ja niiden lisäksi pari novellikokoelmaa ja yksi pikku romaani. Novellikokoelmat olivat Pádraic Breathnachin Buicéad Poitín ("Ämpärintäysi pontikkaa") ja Colm Ó Ceallaighin Clann na Feannóige - en nyt muista, mikä se feannóg on, enkä jaksa kaivaa Ó Dónaillin sanakirjaa esille. Kiintoisaa vertailla kirjojen ulkoasua. Breathnachin kirja on ilmestynyt 70-luvun lopussa, se näyttää lähinnä hikiseltä omakustanteelta, ja kannessa on virheellistä iiriä, vaikka kirjailija itse kirjoittaa sujuvaa connachtilaista. Typografia on melkein itäeurooppalainen ja kirjasinlaji valjua groteskia. (Groteski tarkoittaa samaa kuin englannin termi sans-serif, siis kirjasinlajia, jossa ei harrasteta noita antiikvalle ominaisia pääteosia. 70-luvulla groteskia pidettiin modernina, ja mikään ei tunnetusti vanhene niin nopeasti kuin aikansa moderni - nykyään groteskista tulee heti mieleen 70-luvun yrjöiset ja lattiavirtsaiset julkiset vessat. Kyllähän nykyäänkin näkee usein pökäleen vessan lattialla, mutta lapsuudessani julkiset vessat Suomessa olivat säännöllisesti niin kehitysmaisessa kunnossa, että mieluummin pidätteli viimeiseen asti kuin alistui menemään siihen hirveyteen. Valehtelematta näytti siltä, että esim. VR:n palveluksessa toimi silloin ahkeria, kalliisti palkattuja ja runsailla työsuhde-eduilla hommiinsa houkuteltuja vessansotkijapartioita, jotka työkseen, terveyttään säästämättä ryyppäsivät ja ylensöivät itsensä sellaiseen tilaan, että saattoivat oksentaa, kusta ja ulostaa uusin voimin jokaisen vessan yksilöllisenä käsityönä täysin sanoinkuvaamattomaan tilaan.) Ó Ceallaighin kirja taas on aivan uusi, ja sen ulkoasu on värikäs ja näyttävä - kirjasimet tietenkin hienostunutta antiikvaa. Se pieni romaani muuten on Mícheál Ó Conghailen tarina yksinäisestä vanhasta miehestä, joka rakastuu traagisesti nuoreen tyttöön - Seachrán Jeaic Sheáin Johnny, eli Jeaic Sheáin Johnnyn harhautuminen, tai harhapolku. (Jeaic Sheáin Johnny eli "Johnnyn [pojanpoika] Seánin [poika] Jeaic" - Jeaic on iirin oikeinkirjoituksen mukainen tapa kirjoittaa nimi Jack, Johnny voisi ehkä olla Janaí - on tyypillinen iirinkielisen maaseudun tapa muodostaa puhuttelunimiä. Isoäidin aikoinaan Pohjanmaalla kuulema "Eetun Jussin Hilma" on samalla tavalla muodostettu suomalainen maalaisnimi.) Ó Ceallaigh on tunnettu mukaansatempaavista seikkailutarinoistaan, kuten villin lännen romaanista Brídín an Dilleachta, mutta ensimmäisestä novellistaan päätellen tämä kokoelma on nyyhkytavaraa. Ó Ceallaigh muuten kirjoittaa myös markkina-arvonäkökulmasta varsin realistisesti nuorten ns. rakkauselämästä.

Oman elämänsä sankari, meidän elämämme tallentaja

Kielimies Panu-Petterille kulttuurikonteksteja!

- Timo Saarniemen omistus Eurooppalaisen matkapäiväkirjansa kappaleessa numero 39


Mitäs Tamara Lundista, mutta aivan sattumalta sain tietää huomattavasti merkittävämmästä kuolemantapauksesta omassa tuttavapiirissäni: Timo Saarniemi on kuollut, ilmeisesti jo kesäkuun puolella. Asia olisi ilmennyt suomenkielisestä Wikipediastakin, mutta minut uutinen tavoitti vasta nyt.

Tapasin Timon viimeisen kerran viime keväänä Suomalaisen elokuvan festivaaleilla, joille menin Maria Kristiinan kanssa. Timo oli paikalla kuten aina, ja luonnollisestikin sai ottaa minusta ja Mariasta ensimmäisen yhteisen valokuvan. (Se lienee nyttemmin hänen kokoelmissaan.) Hän taisi jo olla kuoleman merkitsemä mies, koska puheet olivat epätavallisen synkkiä niin valoisalle ihmiselle.

Nuoren aikuisuuteni Turussa Timo Saarniemi oli todellakin aina paikalla, läsnä. Juuri sen takia on erittäin vaikeaa tottua siihen, ettei häntä ole enää. Timo tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat Timon, myös minunlaiseni synkkä ja yksinäinen mies. Tutustuin Timoon henkilökohtaisesti noin vuonna 1991, jolloin olin joutunut taas kerran yhden onnettoman rakkauden uhriksi, ja luultavasti kärsin myös oikeista psyykkisistä ongelmista (jotka ovat ihan oikeasti eri juttu kuin nykyinen nettitrollaamiseni ja tuntuvatkin erilaisilta, siitä voitte olla varmoja). Opettajana ja kasvattajana Timo, jolla oli epäilemättä ollut oppilaittensa joukossa runsaasti kaltaisiani vaikeita luonteita ja öyhöttäväisiä nuorukaisia, kykeni auttamaan läsnäolemisellaan minua ja kohentamaan itseluottamustani. Ja kuten sanottu Timo oli aina läsnä.

Olisi kamala klisee esittää Timo isähahmona. Mutta kai hänessä jotain sellaistakin oli. Myös esikuvaa. Rokkivaarina hilluminen on tietysti varsin helppo tapa leikkiä nuorta miestä loppuikänsä, mutta minusta Timoa on turha yrittää pelkistää rokkivaariksi. Rokkivaari on sellainen mies, jonka kulttuurinen asteikko ulottuu vain rokkiin ja joka ei osaa puhua muuta kieltä kuin teennäistä rokkarislangia, mikä onkin syy siihen, että hän jää diskojen ja rokin maailmaan loppuiäkseen. Timolle rokkarislangi oli vain yksi hänen hallitsemistaan (suomen) kielistä. Samalla tavalla rokki oli vain yksi niistä kulttuureista ja kulttuurimuodoista, joista hän oli kiinnostunut ja joista hän nautti. Timo osoitti, että ihmisen on mahdollista elää uteliaasti ja tarkkailla maailmaa myönteisellä, tiedonhaluisella kiinnostuksella varsin korkeaan ikään saakka. Uteliaisuutta ja tiedonhaluista maailman tarkkailua monet pitävät erityisesti lapsille ja nuorille ominaisena, mutta itse asiassa suurin osa lapsista ja nuorista on kiinnostuneita vain siitä, miten pääsisivät mukaan sukupolvensa konformismiin ja valmiiksi paketoituun kapinaan. Timo kulki varmasti oman ikäpolvensa mukana tässä asiassa, mutta siinä missä se valmispakettikapina on useimmille vain tapa keskinkertaistua, poroporvarillistua ja tavallistua sitä itse tajuamatta, Timo pystyi sen jälkeen heräämään uuteen, uteliaaseen nuoruuteen - itse asiassa sellaiseen nuoruuteen, joita useimmilla ei oikeasti ole eikä ainakaan silloin kun he ovat ikävuosien mukaan nuoria.

Timo oli äidinkielen opettaja. Hän näki ja kuuli äidinkielen kaikessa. Hän osasi rokkarien slangin yhtä hyvin kuin Turun seudun murteenkin. Hän seurasi rokkia, opiskelijaelämää ja kulttuurin marginaaleja siksi, että hän halusi hallita suomen kielen sellaisena kuin sitä puhutaan juuri nyt, kaikkialla. Hän ymmärsi, että se oli hänen ammatillinen velvollisuutensa äidinkielen opettajana, osaajana ja välittäjänä. Jos mietin, miten Timo on vaikuttanut omaan tutkimukseeni, niin veikkaanpa, että Timon aito ja arvostava suhde ns. poploreen on avannut minun silmäni esimerkiksi viihdekirjallisuudelle ja kansanperinteelle arvokkaana kielenoppimismateriaalina. Nuorempana olin tavattoman snobi kulttuuriasioissa, myös kirjalliselta maultani. Veikkaanpa, että ilman Timoa en olisi keksinyt ruveta opettelemaan iiriä kansanperinnekirjoja lukemalla, vaan olisin pitäytynyt korkeakirjallisuuden kapeassa kaanonissa, etten peräti sanoisi kanjonissa. Ja se olisi huono juttu, koska silloin olisin jäänyt vaille sitä, mikä mielestäni on nykyään parasta omassa iirinkielisyystyössäni: syntyperäisten kansankielen arvostaminen kulttuurikielen rakennusmateriaalina.

Så som Timo följde med all kultur, populär eller inte, på finska, så intresserad var han också av det finlandssvenska studentlivet. Det var relativt sällan jag besökte Kåren, men ibland ägde där även sådana evenemang rum som jag inte ville missa, och det ville aldrig han heller. Han fanns alltid där med kameran. Han försökte sig som skribent även på svenska, och oavsett hur bristfälligt han behärskade språket, använde han det utan att låta sig hindras av något mindervärdeskomplex. Han förhöll sig till svenska språket med en sund och hurtfrisk punkrockarattityd: var och en är berättigad att lära sig svenska i Finland - och var och en är berättigad att också tala på svenska, utan hänsyn till om han kan det eller inte. Hans svenska må ha lidit av vissa inadvertenser, men han kunde, ville och vågade prata på, vilket ju brukar bereda oss finnar sådana svårigheter på vilket språk som helst, modersmålet icke undantaget.

Timo valokuvasi ja dokumentoi kaiken. On oma taitonsa ja taiteensa osata kulkea kameran kanssa ja ottaa kuvia sitä mukaa kun elää. Olen itse maailmalla reissatessani osoittautunut surkeaksi valokuvaajaksi, nimenomaan siksi, etten osaa ottaa kuvia varastoon, materiaaliksi, josta valikoidaan kerma. Olen surkea valokuvaaja siksi, että en ole Timo Saarniemi. Jos olisin enemmän Timo Saarniemi, olisin parempi valokuvaaja.

Timo näkyi aina maisemissa, mutta aluksi en tiennyt, mitä hänestä pitäisi ajatella. Kirjakahvilan kanta-asiakkaina emme kuitenkaan voineet lopultakaan olla tutustumatta toisiimme. Asiaan liittyi muuan suhteellisen järkevänä ja rationaalisena pitämäni silloinen paikan kanta-asiakas, joka kuitenkin oli kovasti innoissaan Ior Bockista ja tämän mytologiasta. Timo oli kovasti hämmentynyt siitä, että Iorin höpinät saattoivat upota noin fiksuntuntuiseen mieheen, eikä se minustakaan aivan luonteenmukaiselta tuntunut. Asianomainen herrasmies, vanhojen nuorisokapinoiden eloonjääneitä, joka oli aikoinaan korpeentunut äärivasemmistolaisiin oltuaan näissä aikansa mukana - hän oivalsi nostaa kytkintä porukasta siinä vaiheessa kun näki että tilaisuuksiin tuodaan varta vasten vaseliinia, jotta kädet eivät kuluisi liiasta taputtamisesta - kertoi minulle mielellään juttuja oman vasemmistomenneisyytensä järjettömimmistä käänteistä; hän myös istutti minuun ensimmäisen epäilyn feminismiä kohtaan, mistä tulee olla ikuisesti kiitollinen. - Mutta tämä arvostettava antifeministi siis julisti kovaan ääneen innostuneisuuttaan Ior Bockin Lemminkäisen temppeli -projektista, jota hän piti hyvinkin vallankumouksellisena arkeologisena mahdollisuutena. Tai niin me Timon kanssa asian käsitimme. Tosin myöhemmin ilmeni, että kyseinen herra oli lähinnä huvittunut ja vaikuttunut Ior Bockin röyhkeydestä, tämä kun oli onnistunut huiputtamaan Lemminkäinen-yritykseltä rahat temppelinkaivamisprojektiin, joka osoittautui myöhemmin arvattavasti lähinnä hasiksenpolttajaisprojektiksi.


Timo teki tapahtumista ja ihmisistä - minustakin - valokuvaraportteja. Ilmeisesti hän on dokumentoinut turkulaisen kulttuuri- ja opiskelijaelämän koko siltä ajalta, jonka olen tässä kaupungissa ehtinyt asua: Kirjakahvilan yatzykisat vuonna 1993, joihin minäkin osallistuin niissä suuremmin menestymättä (idea syntyi Sam Silfveniuksen, Reino Koivulan, Kari Aartoman ja minun yatzypöydässä), onnenpelihän se loppujen lopuksi on; Vysotskin laulujen ruotsinkieliset esitykset Kårenilla; islantilais-suomenruotsalaisen Malbik-elokuvan esitys Kårenilla. Nuo tulevat ensimmäisinä mieleen. Muistan että jonotimme Timon kanssa pikkupurtavaa, vai limpparia/kaljaako oli, Malbikin esitykseen, ja edessämme oli joku pieni sievä mustatukkainen tyttö, jonka kanssa minä yritin (ruotsiksi) jonkinmoista säälittävää flirtintapaista (suomeksi se ei olisi onnistunut silloin, eikä nyt), mutta luovuin suosiolla kun tyttö osoittautui hankeiitiksi. Malbikin lämmittelyfilminä taisi tulla dokumenttielokuva tatuoiduista ahvenanmaalaisista, jossa esiintyi myös Nalle Virolainen, vaikkei ollutkaan ahvenanmaalainen eikä puhunut ruotsia - tatuointeja hänellä kyllä oli kuin ahvenanmaalaisella merimiehellä.

Timo antoi minulle luonnollisesti 50- ja 60-vuotisjuhlakirjansa Oman elämänsä sankari ja Eurooppalainen matkapäiväkirja. Jälkimmäisen kohdalla hiipi kyllä mieleen kysymys, mahdammeko enää nähdä 70-vuotisjuhlakirjaa. Ehkä perustetaan Timo Saarniemen Seura, johon minäkin sitten varmaan liityn ja joka julkaisee sellaisen kirjan. Jonkun ainakin on huolehdittava siitä, että Timon valokuvakokoelma ei joudu hukkaan. Siitä saisi varmasti kokoon kymmenen tiiliskiven paksuista kuvateosta aika rankastikin karsimalla.

Tänä viikonloppuna huipentuu DBTL-festivaali, jolla yleensä en ole vaivautunut käymään, vaikka moneenkin kertaan on kaduttanut jälkeenpäin, kun olisi ollut tarjolla kiintoisaa kansan- eli maailmanmusiikkia (erinäisten vuosien takaisen Klezmatics-konsertin missaaminen suututtaa vieläkin). Mutta Timo lienee dokumentoinut niistä jokaisen perusteellisesti ja tarkkaan. Tätä hän ei enää ole valokuvaamassa.

Meister der Kleinen Form, noch einmal

Tamara Lund on kuollut syöpään. Veikkaanpa että syynä oli viina, tupakka ja vahvemmatkin virvokkeet. Tämä ei ole panettelua eikä moralisointia, vaan realismia sen suhteen, millaista elämää esiintyvät taiteilijat viettävät. Aika pikkulapsen näköinen se hänen tissihirviö-kaunotartyttärensäkin oli, ja meni naimisiin vastanäyttelijänsä kanssa, mikä ei välttämättä ole merkki kovin kypsästä elämänhallinnasta. Tyttö on tietysti nuorten naisten fasistisen pahuuden ruumiillistuma, mutta en ole erityisen ilahtunut siitä, että hän menettää äitinsä noinkin nuorena.

Veikkaanpa, että tytöllä olisi ollut paljon puhuttavaa äitinsä kanssa kahdenkymmenen vuoden päästä, jos äiti olisi elänyt niin kauan.

Hareemiliri, Hraemliri, Hremiliere ja harmistisen anarkian aika

Kun kerran innostuin kirjoittamaan Lentiirasta, minun täytyy varmaan palata lapsuuden maailmoihin uudemmankin kerran ja kertoa Kari Harmisen kuvitteellisesta jengistä. Kari Harmisen nimi ei todellisuudessa ollut Kari Harminen, vaan jotain muuta -inen-loppuista, mutta joka tapauksessa hän kuului minua läpi ala- ja yläasteen vainonneeseen luokkatoverijengiin.

Pidän todella valitettavana sitä, että luokkamme pysyi koossa ala-asteelta ykä-...ei kun yläasteelle, koska kiusaajien ja kiusattujen sosiaaliset suhteet eivät olisi välttämättä pysyneet entisellään, kun porukat olisi hajotettu. Kirjoitin joskus aikaisemmin, että minusta "nuorten oman maailman", ts. ammattirikollisten hallitseman natsismin, syntyminen tulisi kovalla kädellä estää ja nuoret pakottaa elämään sivistyneiden ja lainkuuliaisten aikuisten ehdoilla mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ja yksi tapa estää sen Kärpästen herra -maailman syntyminen olisi ehdottomasti hajottaa luokat joka kouluvuoden jälkeen. Tällöin oman luokan koulukiusaajat eivät kasvaisi elämää suuremmiksi Lex Luthor -luokan superkonniksi, vaan heidät saataisiin kiusaamisen uhrien silmissä kutistettua oikeaan kokoonsa; toisaalta Lex Luthorien sosiaalisten suhteiden verkostot revittäisiin säännöllisesti rikki ja he joutuisivat aloittamaan niiden rakentamisen useammin alusta.

Joka tapauksessa Harminen oli minun silmissäni juuri sellainen elämää suurempi roisto ja konna ja jenginsä ylitappaja. Itse asiassa se ystäväni Ivan Hlinkan "falskiksi vasemmistolaisuudeksi" kutsuma peruspelko yhteiskunnan romahtamisesta Mad Max -tyyppiseen anarkiaan, joka erottaa minun yleisen poliittisen asenteeni hänestä, lienee peräisin juuri niiltä ajoilta, kun asuin Harmisen johtamassa libertaristisessa pikkuvaltiossa, johon brezhneviläisen holhousyhteiskunnan lait eivät ulottuneet, vaan vahvempi toteutti itseään ja luonnon suomia oikeuksiaan vapaasti ja riemukkaasti, ja heikot sortuivat elon tiellä.

Jo silloin kirjallisesti lahjakkaana koetin muotoilla kokemukseni kaunokirjallisesti kirjoittamalla tarinoita "harmistisesta anarkiasta" ja "Harmisenmaan historiasta". Tarinat perustuivat ajatukselle, että järjestynyt yhteiskunta oli romahtamassa ja se romahtaisi välittömästi, kun nykyiset uhoavat yläastepojat siirtyisivät aikuisuuteen: koska kyseiset pojat eivät kunnioittaneet mitään lakeja ja asetuksia, vaan varastivat, pahoinpitelivät ja vandalisoivat - kenties tappoivatkin? - mistään piittaamatta ja kenenkään rankaisematta, uskoin Mad Maxin maailman olevan vain kivenheiton päässä. Tämä kaikki voi kuulostaa hyvinkin hupaisalta, mutta jos on kasvanut isovanhempien hoivissa lakeja ja esivaltaa miltei hysteerisesti kunnioittavaksi pikkuaikuiseksi, yläastepoikien korskeat kovan kundin elkeet ovat omiaan inspiroimaan juuri tällaisia visioita.

Harmistinen anarkia sai alkunsa siitä, että tarinoissa oikealta nimeltä mainittu Harminen parin samoin oikealta nimeltä mainitun kaverinsa kanssa ryösti urheiluliikkeen ja sai saaliikseen ilmakiväärejä. Ilmakivääreillään he sitten terrorisoivat kaupunkia hyökäten mm. poliisiasemalle. Poliisit tuupertuivat tietenkin henkiheittoina ilmakiväärien tuleen tai lähtivät pakosalle. Varkauden kaupunki oli pian ilman minkäänlaista lakia Harmisen kaapattua vallan täysin ja värvättyä yksityisarmeijaansa kaikki kaupungin nuorisohuligaanit.

Tässä kohdassa teitä tietysti alkaa naurattaa aivan mielettömästi, mutta ennen kuin nauratte (siihen järjestyy vielä riittävästi tilaisuuksia tätä merkintää lukiessa) miettikääpä kotvasen ajan harmistisen mytologian taustoja. Pidin nuorena poikana järjestäytynyttä yhteiskuntaa ihan vakavissani niin heikkona, että kourallinen ilmakiväärillä aseistautuneita nuoria kolleja pystyisi kaappaamaan vallan. ja muuttamaan Varkauden asfalttisoturien anarkiaksi. Tämä lakkaa naurattamasta tarkalleen sillä hetkellä kun ymmärrätte, että pikkukaupungin nuoren pojan elämässä ei välttämättä todellakaan ole mitään vastapainoa (kotia ja kirjastoa lukuunottamatta) sille maailmalle, jota harmiset ja heidän aseenkantajansa kiistattomina diktaattoreina hallitsevat. Se maailma, jonka kuninkaana riekkuu Averell Daltonin näköinen teiniviiksinen pojanruippana konetuliaseen näköiseksi muotoiltua ilmakkoa heiluttaen, on ainoa relevantti todellisuus. Ns. järjestäytynyt yhteiskunta vaikuttaa kaukaiselta ja epäoleelliselta Harmisen valtakuntaan verrattuna, jonka sosiaalinen koheesio, kulttuurinen yhtenäisyys ja kansalaishenki on raudanluja. Siksi nuoren pojan on täysin realistista ajatella, että se "järjestäytynyt yhteiskunta" - joka nuorten maailman näkökulmasta on pelkkä nynnyjen ja nörttien suojakseen pystyttämä illuusio - hajoaa kuin korttitalo heti kun Harminen kavereineen saa päähänsä uhata sitä ilmakolla.


Tarinan edetessä Harmisen valtakunta sai selvästi järjestäytyneempiä muotoja. Kaupungin nuoret tytöt tietenkin vangittiin ja suljettiin Kämärin urheilukentän lähellä sijaitsevaan haaremileiriin Harmisen armeijan poikien seksuaalisia tarpeita palvelemaan. Haaremileirin portille ripustettiin kyltti, johon itse Harminen riipusti surkealla oikeinkirjoituksella HRAEMLIRI. Mutta mitäs siitä - koska kyltin tekstillä oli virallinen status itsensä yksinvaltias ja pääroisto Harmisen kirjoittamana, kaikki puhuivat siitä alkaen haaremileirin sijasta Hraemliristä, ikään kuin tämä olisi ollut jonkinlainen paikan- tai erisnimi. Hraemliriin osoittavaan tienviittaan taas ei osattu kirjoittaa nimeä edes johdonmukaisesti väärin, vaan siihen tuherrettiin toinen kirjoitustaidottoman nuorisohuligaanin versio sanasta "haaremileiri", ts. HAREEMILIRI. Tästedes tämän väärin kirjoitetun viitan ympäristöstä, siis haaremileiriä ympäröivästä kaupunginosasta, alettiin käyttää samoin erisnimeä Hareemiliri. (Aikanaan Harmisen jengin jo hajaantuessa useiksi porukoiksi tärkeimmän kilpailevan sakin haaremileiri nimitettiin samalla periaatteella HREMILIEREksi.)

Sosiolingvistin vikaa minussa näkyy olleen jo siihen aikaan: periaate oli tosiaan, että jos kuningas ja keisari tekee kielivirheen, se on siitä lähtien oikein ja virallista kieltä. Kuten Sigismund sanoi prelaatille: Ego sum rex Romanus et supra grammaticam! Tosin Harminen ei ollut Rooman keisari, vaan nimitti itsensä generalissimus Harmiseksi. Ylipäätään hänen nuorista nöösipojista koostunut upseerikuntansa omaksui varsin pian barokkihenkisen sotilasarvoston, josta löytyi sellaisia upseerinarvoja kuin komentaja ja komendantti - jälkimmäisen arvomerkit olivat muuten samat kuin komentajan, mutta niihin oli liitetty suuri D-kirjain ilmaisemaan, että hänen arvonimessään oli tämä hieno ja herraskainen äänne, jota suurin osa tosielämän harmisista ja heidän aliupseereistaan ei kyennyt lausumaan 1970-80-luvun Varkaudessa. Valitettavasti suurin osa Harmisen jengin mielipuolisen hauskoista upseerinarvoista on päässyt unohtumaan, mutta ainakin everstisankari on jäänyt mieleeni - sen innoittajana toimi termi sotilasmestari, jota olen aina pitänyt hullunkurisena. Sanan sankari käyttö sotilasarvojen osana - muistaakseni minulla oli jossain kohdassa mammuttimaista upseerinarvoluetteloani myös termi sotilassankari - oli tarkoitettu korostamaan samanaikaisesti Harmisen porukan yleissivistyksen puutetta ja ahdasta villi-ihmisen perspektiiviä (he eivät ymmärrä "sankaria" muuna kuin epämääräisesti sotilaselämään liittyvänä käsitteenä ja olettavat sen sopivan sotilasarvon nimeksi) sekä omahyväistä pyrkimystä tyhjään loistoon ja hienouteen.

Korkeimpia arvoja, muistaakseni peräti generalissimuksesta seuraava, oli siitä analogisesti muodostettu kolonelissimus. Everstissimus ei oikein olisi toiminut, koska nuorten poikien joukossa siitä olisi heti hihitellen tehty "evers-TISSI-mus, evers-TISSI-mus" - ylläpidä siinä sitten auktoriteettia.

Tarinassa oli erikseen täsmennetty, että suurimmalla osalla näistä sotilasarvoista ei ollut yhtään mitään muuta merkitystä kuin tyhjänpäiväinen kerskailu. Ne pojat, jotka osallistuivat tosiasialliseen sotilastoimintaan - ympäryskuntiin, kuten Kangaslammelle ja Leppävirralle tehtäviin tiedustelu- ja ryöstöretkiin, erityisesti viinakauppojen ryöstöihin (tämän idean olin napannut suoraan tosielämän Harmisen ja hänen kaveriensa uhoiluista) - olivat hierarkian alimmalla tasolla, aivan kuten ne todellisuuden Harmisen jengin hengailijajäsenet, jotka pantiin tekemään pikkurikoksia ja ottamaan kiinnijäämisen riski, jotta Harminen ja muut jengin vakiintuneet jäsenet saisivat kaljaa ja tupakkaa.

Ajan oloon generalissimus Harmisesta tuli toki myös ympäryskuntien hallitsija. Valta kasvaa tunnetusti ilmakiväärin piipusta. Lisäksi sitä on ylläpidettävä terrorilla: Harmisen tapauksessa terroriin kuului oleellisena osana peräsuolen leikkaaminen uhreilta ja sen syöminen sisältöineen. Tällä minun oli tarkoitus korostaa Harmisen tarunomaista, Neron, Heliogabaluksen ja Commoduksen veroista rappeutuneisuutta viinan ja Hraemlirin tyttöjen tarjoamien nautintojen väljähdyttyä ja vahvempien kiihokkeiden osoittautuessa välttämättömiksi. Peräsuolesta tulikin Harmisen valtakunnan tunnus. Harminen alkoi sitten myös kirjoittaa oikeinkirjoitusta uhmaavalla slangillaan - josta tuli Harmisen maan virallinen kieli - häntä itseään ylistäviä kirjoja Harmisen maan vapaussodasta; jokaisesta kirjasta hän myönsi itselleen pramean kultamitalin, Peräsuobelin palkinnoksi kutsutun. Kirjat käännettiin aikanaan myös suomeksi: esimerkiksi mestariteos Vittu jätkät listitään ne sai suomenkielisessä asussa nimekseen Kirottua, miehet, surmatkaamme heidät.

Koska olin tuohon aikaan jo lukenut Vankileirien saaristoa ja Orwellia, ymmärsin, että harmistinen maailmanvallankumouskin voisi olla toimiva idea. Niinpä Harminen lähetti myös agenttejaan ja agitaattoreitaan yhä laajemmalle alueelle yllyttämään nuoria poikia kapinaan. Koska nuoret huligaanipojat olivat kulttuurisesti yhtenäinen, persoonaton ja sieluton lauma toistensa kaltaisia klooneja, kaikkialla he vastasivat kutsuun. Aluksi syntyi harmistinen anarkia, sitten joku paikallinen viisitoistavuotias sissikomentaja otti vallan, ja lopuksi Harmisen joukot saapuivat paikalle ja joko nujersivat ylivoimalla hänet tai - mikä tavallisempaa - hyväksyivät hänet yhdeksi Harmisen alipäälliköistä. Käsitykseni nuorisohuligaanien persoonattomuudesta kiteytyi siinä, että suurimmalle osalle näistä uusista harmisteista Harmisen asema palvottuna generalissimuksena ja jumalkuninkaana oli täysin itsestään selvä ja kiistaton: Harminen on nyt muotia ja sitä pitää seurata, kuten nuoret aina seuraavat muoteja. Puheet nuorista kapinallisina uuden etsijöinä ovat lysergihappopäissä keksittyjä houreita. - Tästä vakuutuin silloin, kun Simon ja Garfunkel muuttuivat muoti-ilmiöksi koulussamme. Aikaisemmin minä olin mielelläni kuunnellut isosiskolta jäänyttä Simon ja Garfunkel -levyä, jolloin minua oli vedetty turpaan hippimusiikin kuuntelemisesta. Sitten televisiossa markkinoitiin jotain Simonin ja Garfunkelin kokoomaälppäriä, ja viikon kuluessa mainoksesta joka jorma ja johanna oli levyn hankittuaan intona duon musiikista. Minä en tietenkään päässyt nauttimaan edelläkävijän maineesta, koska Ossi, Juice, Sumppi, Suitta, Pepe, Spittari-Spuge, Stiletti-Styde, Haiseva Harri, Harri Karvaturri, Päägalde, Ripuli, Mustasilmä-Reikäsilmä¹) ja muut olivat jo siinä vaiheessa keksineet uusia tekosyitä rääkkäämiselleni.

Lopulta Harmisen valtakuntakin hajosi - siinä vaiheessa kun tämä keskeltä Savoa lähtenyt mätäpesäke oli vallannut suurimman osan Sisä-Suomea ja ulottui suunnilleen Tampereelta Nurmijärvelle ja Oulusta Joensuuhun. Myös Yli- ja Alavieska olivat joutuneet Harmisen kynsiin, koska Harmisen valtakunnan mielenkiintoiseen läänijakoon kuului tuossa vaiheessa Vieskanmaan lääni. Varkaus oli edelleenkin valtakunnan keskus, ja samalla Keskilääni-nimisen hallinnollisen yksikön pääkaupunki. Rannikko oli yhä Suomen hallussa, samoin Lappi ja kapea kaistale Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Joka tapauksessa tarina päättyi siihen, että Harminen ei enää hallinnut vasallejaan, jotka halusivat kaikki generalissimuksiksi generalissimuksen paikalle - suurin osa hänen valtiostaan vajosi uudelleen harmistiseen anarkiaan, lisäksi siitä erottuivat merkittävinä kaksi seuraajavaltiota, toinen Haapajärvi, toinen Kajaani pääkaupunkeinaan. Näitä valtioita hallitsivat Haapajärven majuri ja Kajaanin kapteeni; vain pienemmillä valtakunnilla oli johtajinaan generalissimuksia ja kolonelissimuksia.

Minulla oli aika monta sotatilannekarttaa, jotka olin piirtänyt Coriolis-nimisestä maantiedon oppikirjasta valokopioidulle Suomen kunnat näyttävälle karttapohjalle. Toki Kai R. Lehtosen Historian peruskartasto oli toiminut osaltaan näiden karttojen innoittajana.

¹) Osa näistä liikanimistä on asianomaisista kouluaikanamme yleisesti käytettyjä, osa minun mielessäni heistä käyttämiäni haukkumanimiä ja osa tätä kirjoittaessani keksimiäni. Koettakaahan joutessanne arvata, mitkä ovat aitoja.

Feminismin todelliset kasvot

Tällaista jälkeä syntyi, kun joukko feministejä kävi Ruotsissa seksiklubin läheisyydestä löytämiensä miesten (eivät välttämättä olleet edes missään tekemisissä klubin kanssa) kimppuun baseball-mailat tanassa (aiemmin kyseinen astalo on tullut tunnetuksi saksalaisten skinien etnis-kulttuurillisen univormun osana).

Kuva on Antifeministiska samfundetin nettisivuilta.

Hyvää yötä, Birdy ja lapset

Birdyn älyllinen ja moraalinen mitättömyys on ollut selvä minulle jo kauan, mutta varsin pitkään hänen höpinänsä on kuitenkin otettu vakavasti muilla tahoilla. Silloin kun Birdy on eri mieltä jostain asiasta, hän vääristelee vastapuolen mielipiteen tunnistamattomuuteen saakka, ja päälle päätteeksi vielä ryhtyy henkilökohtaisuuksiin. Ennen muuta ei saa sanoa mitään, mikä saisi Birdyn oman kannan asiaan näyttämään missään mielessä moraalisesti epäilyttävältä - naisena ja feministinähän hän on joka asiassa oikealla, moraalisella hyviksien puolella, ja voi sitä, joka tämän kyseenalaistaa. Sedis tuli äskettäisessä lapsettomuuspuheenvuorossaan harpanneeksi liituviivan ylitse todetessaan, että Birdyn argumentit lapsenhankkimista vastaan ovat itsekkäitä - hän haluaa elää rikasta, mielenkiintoista elämää itsensä kehittämiseksi eikä halua vaivoikseen kiljuvia räkäsäkkejä, joiden takia pitäisi uhrautua ja rupsauttaa kroppansa. - On muuten merkillepantavaa, tässä välissä, että Birdy puhuu ikään kuin rupsahduksen, vanhenemisen ja kuoleman voisi estää olemalla hankkimatta lapsia, ikään kuin vanhuus jäisi tulematta jos jaksaa ylläpitää reipasta Edina ja Patsy -asennetta loputtomiin; ja yhtä kuvaavaa on, että Birdy kokee yhä velvollisuudekseen taistella rupsahdusta vastaan, koska hänellä ei ilmeisesti ole paljoa muuta tarjottavaa miehille (joista yksikään ei ilmeisesti pitkään viihdy hänen kanssaan) kuin ulkonäölliset avut. (Täytyy kylläkin sanoa, että siitä surkeasta mummelista päätellen, joka vilahteli taannoisen blogistikokoontumisen kuvaraporteissa, taistelu oli jo hävitty.)

Sedis totesi, että vaikka Birdyn argumentit lapsettomuudelle sinänsä herättivät vaikutelman itsekkyydestä, lapsettomuutta voidaan perustella paremminkin, ja ystävällisenä miehenä Sedis innostui myös tarjoamaan Birdylle näitä parempia perusteluja. Sediksen pitkä moraalifilosofian historiaan paneutuva esitys ei ole minun mahdollisuuksieni rajoissa, mutta omasta puolestani voin vain todeta, että saattaisin pitää itseäni liian tasapainottomana, itse lapsellisena tai - aivan oikein - itsekkäänä, jotta voisin hajottaa itseäni huolehtimaan lapsista, kun itsessänikin on riittävästi työtä. Sitä paitsi tiedän, että monillekin ihmisille olen jo nyt henkisesti esikuva ja isä, jonka vaikutus jää jälkeenpäin lapsissa elämään - enkä nyt tarkoita ainoastaan adoptiokummilastani. Toisin sanoen en välttämättä tarvitse lihallisia jälkeläisiä jättääkseni haluamani laisen puumerkin "ihmiskunnan suureen vieraskirjaan", kuten pornojengiteinivuosien aikainen paras ystäväni sanoi. On vallan mahdollista, että omien lasten hankkiminen häiritsisi merkittävästikin mahdollisuuksiani toimia iirinkielisten nuorten oppi-isänä, jollaiseksi minut ilmeisesti on jo pitkälti hyväksytty (jopa siinä määrin, että muuan puoliksi amerikanirlantilainen, puoliksi amerikanpuolalainen nuoriherra, joka osaa iiriä kohtuullisen hyvin itsekin, on jo nähnyt tarpeelliseksi nousta isäkapinaan minua vastaan).

Birdy olisi voinut ottaa Sediksen heiton itsekkyydestä rennommin: ihmisen on aivan mahdollista myöntää olevansa itsekäs ja kelpaavansa huonosti lasta hoitamaan juuri itsekkyytensä vuoksi, koska olisi vastuutonta antaa lasta hänenlaisensa hoivaan. On varsin hyvä argumentti vanhemmuutta vastaan todeta, että huonoja vanhempia ja huostaanotettuja lapsia on liikaa ja että juuri minun, joka tiedän, uskon tai pelkään soveltuvani siihen pestiin kehnosti, ei kannata ryhtyä niitä tilastoja kasvattamaan. Me miehet olemme koko ikämme saaneet kuulla sosiaalisesta kelvottomuudestamme, myötäsyntyisestä pedofiilisuudestamme ja muista vanhemmuuskelpoisuutemme kyseenalaistavista asioista, joten meidän on helppo nöyrtyä myöntämään rajallisuutemme tässä suhteessa. Mitä sitten tulee lastenteon "perusarvoisuuteen" yhteiskunnan ylläpitäjänä, tuskin olen ainoa henkilö maailmassa, joka pystyy näkemään tulevaisuuden lastentuotannon kokonaan kehitysmaihin ulkoistettuna: maailman kaikki lapset syntyvät eriasteisissa mutiaismaissa, tuotantokoneisto (köyhien maiden naiset) myyvät lapset jo imeväistasolla adoptoitaviksi ja saavat näin sekä lapsen ostajan rahoittaman korkeatasoisen raskaudenaikaisen terveydenhuollon että summan kylmää käteistä palkkioksi lapsesta. Ei ole mitään asiallista syytä (ehkä logistisia vaikeuksia lukuunottamatta, jotka toki voivat olla hyvinkin merkittäviä öljyhuipun jälkeisissä olosuhteissa), miksi länsimaista huipputeknistä yhteiskuntaa ei voitaisi ylläpitää kokonaan tai etupäässä tällaisten tuontilasten varassa, jos kohta tapa yleistynee ensimmäiseksi hyvinvoivan keski- ja yläluokan piirissä. Tästä seuraa tietysti, että lopulta vain köyhillä öyhöttäjillä ja periaatteen vuoksi omista soluistaan lisääntyvillä rasistihuligaaneilla (sama asia) on valkoihoisia lapsia, jolloin valkonaamaisuudesta ja sinisilmäisyydestä tulee nimenomaan kehittyneissä teollisuusmaissa nopeassa tahdissa alaluokkaisuuden ja rikollisuuden merkki.

Birdy ei kuitenkaan voi reippaasti myöntää olevansa itsekäs. Feministinä hän on tottunut olemaan arvostelun yläpuolella ja kokemaan oman itsekkyytensä toisenlaisena kuin muiden itsekkyys, koska jäsenyys sorretussa ja yleisesti sellaiseksi tunnustetussa yhteiskuntaryhmässä on antanut hänelle erikoisluvan keskittyä yksinomaan omaan napaansa. Kun joku sitten kutsuu häntä itsekkääksi, se on yksinkertaisesti ristiriidassa hänen koko maailmankuvansa kanssa "Itsekkäitä" ovat vain nuo toiset, pahat ihmiset - miehet. Jos jokin asia jonkun muun tekemänä on itsekkyyttä, niin pitäisihän Sediksen kaltaisen, Birdyn tähän asti fiksuna pitämän miehen ymmärtää, että Jupiterille, tai Heralle, sopivat toki monet asiat, jotka eivät sovi korskuvalle sonnille. "Itsekäs" on paha sana, joka sisältää moraalisen tuomion. Ja koska Birdy on hyviksien puolella eikä koskaan voi olla moraalisesti väärässä, tämä tuomio on väärä tuomio, jonka esittäjän kanssa ei neuvotella, ei älyllisesti keskustella, häntä ei yleensäkään enää voida tunnustaa oman itsen vertaiseksi. Hän on pahis, ja nyt Birdyä kiinnostaa enää vain esittää standardiarvionsa pahiksen motiiveista: joko pahis on onnettomasti ihastunut Birdyyn itseensä, tai sitten pahis ei siedä Birdyä - mikä ei tietenkään koskaan voi johtua siitä, että Birdyssä olisi mitään vikaa, vaan ainoastaan siitä, että pahis ei siedä Birdyn kaltaista vahvaa ja upeata naista. Luonnollisesti tämän taustalla taas on se, että pahis ei siedä vahvoja ja upeita naisia ollenkaan (syyt tähän selvitetään pitkällisellä pseudofreudilaisella selostuksella ja pahiksen "mielipiteet" psykologisoidaan pelkän lapsuudessaan kieroon kasvaneen hullun kouristuksenomaisiksi, robottimaisiksi pakkomielteiksi, joita tasapainoinen, vahva ja upea nainen ei tietenkään ota vakavasti eikä niiden kanssa keskustele), vaan haluaa pakottaa kaikki naiset kotiin tikahtumaan kirkuvien ipanoiden housuista tirsuvien ruskeiden liejujen imelänruokaisaan lemuun. Tietenkin kaikkien naisten velvollisuus on tässä tilanteessa nousta yhdessä pahista vastaan Birdyä puolustamaan; jos joku ei sitä tee, hänen olemassaolonsakin voidaan kyseenalaistaa (tästä erinomainen esimerkki oli se, kun Birdy kiisti Maria Kristiinaa olevan fyysisenä henkilönä olemassakaan ja epäili häntä minun keksimäkseni epähenkilöksi).

Oleellinen osa pahikseksi leimaamista on tietysti se, että riippumatta siitä miten asiallisesti opponentti on arvostellut Birdyä, tämän selitetään aina "raivostuneen" tai "vetäneen herneen nenään". Miehethän ovat Birdyn maailmassa testosteronihumalassaan toikkaroivia ja riehuvia sarvikuonoja, jotka myrskyisän tunne-elämänsä riepoteltavina jatkuvasti puskevat viattomia ohikulkijoita sieraimet huurussa ja korskuvasti mylvähdellen. Luonnollisesti Birdyn lukijat eivät vaivaudu tarkistamaan asiaa alkuperäisen tekstin kirjoittajalta, vaan tyytyvät oppiäitinsä viisauksiin - olisihan niiden epäileminen epäluottamuslause itselleen Pyhälle Naisasialle. Niinpä pahikseksi leimatun kirjoitusta arvostellaan isolla tanttajoukolla Birdyn vääristeltyjen kommenttien perusteella ja uhri joutuu sietämään esimerkiksi Birdyn anonyymien juoksilaiden asiattomuuksia ja paskanheittoa kommenttiosastossaan. Tällaisen provosoinnin vaikutuksesta enkelimäisinkin ihminen varsin nopeasti menettää malttinsa, jolloin Birdyn puheet örseltävästä sarvikuonosta vahvistuvat jälkikäteen tosiksi.

Aika pitkälti Birdy pystyykin näillä manipulointitaktiikoilla viemään varsinkin naisväkeä, mutta myös hännystelijämiehiä kuin pässiä narussa. Itse asiassa hän saa monessa tapauksessa itseään fiksummatkin naiset puolustamaan itseään sellaisilta osin kuin hän ei oikeasti ole puolustettavissa. Nämä naiset sitten tulkitsevat Birdyn lähinnä haukkumasanoista, vyön alle lyömisestä ja ilkeämielisyyksistä koostuvat vuodatukset parhain päin ja näkevät niissä syvällisyyttä, jota niissä ei alun pitäen ollutkaan, - ja tätä omaa tulkintaansa he sitten äänekkäästi kokevat puolustella tämän maailman sediksiä vastaan. Naisten ryhmädynamiikasta opettaa paljon se, että lauman tyhmin ja suupaltein pystyy noin vähällä järjellä dominoimaan älykkäämpiään, jopa haudan takaa (Valerie Solanas, Andrea Dworkin ym.).

Tommin pommi

Tommi kirjoitti seuraavanlaista:

En tiedä miksi kutsutaan sivistymättömiä ihmisiä, jotka haluavat käydä kovinkin kulturelleista. Moukka tai nousukas viittaavat johonkin ammoin kuolleeseen sosiaaliseen systeemiin. Yllättävää kyllä, sellaisia tapaa aina joskus harvakseltaan, ja yleensä he ovat naisia. Näitä lenitoja. En oikein tiedä pitäisikö heille nauraa vai nolostua heidän puolestaan. Ei varmaan ainakaan jälkimmäistä, koska mitäpä sitä turhaan motkottaa asiasta, josta ei ole toisille haittaa.

Luulen kuitenkin, että enemmän kuin mikään muu, Panua pännii tämä ihmisryhmä. Hän on aika usein kirjoittanut naisista, joiden lattea ksenofilia ei oikein sovi mitenkään sellaisen kanssa yhteen, että joku esimerkiksi lukee oikeasti kohdemaan kirjallisuutta. Poru nuorten naisten fasistisesta pahuudesta ja sellaisesta on sitten vain pieni sivujuonne.

En tiedä voinko allekirjoittaa tätä ihan tuosta vain, mutta myönnän, että jonkin todella tärkeän oivalluksen jäljillä Tommi tässä ainakin taitaa olla. Koetan kommentoida parhaani mukaan.

Muistaakseni sama Tommi sanoi joskus nyysseissä tunteneensa nuoren naisen, joka käytti eri asioita harrastavia miehiä huvimestareinaan. Tyttö oli olevinaan kiinnostunut eri harrastuksista ja hakeutui niistä innostuneiden miesten seuraan. Miehet tietenkin näyttivät kädestä pitäen niin golf- kuin pleikkariotteetkin, koska luulivat saaneensa kivan ja söpön kumppanin, jonka kanssa saisivat jakaa harrastuksensa. - Tässä muuten nähdään, että kiltin nörttimiehen haave ei todellakaan ole mikään tissimonsteri-seksinainen, vaan ennen muuta mukava ja kotitarpeiksi söpö tyttö, jonka kanssa voisivat puuhata kaikenlaista yhdessä. - Aikansa huvimestaria pompotettuaan tyttö sitten jätti tämän ja etsi itselleen uuden huvimestarin, jota käytti samalla tavalla hyväkseen.

Tämä on toinen puoli siitä ilmiöstä, jota Tommi kuvaa tuossa ylempänä olevassa sitaatissa: naiset ovat harvoin mistään kiinnostuneita sillä tavalla kuin miehet ovat. Evi Sönder muisteli joitakin aikoja sitten äkkiarvaamatonta joutumistaan hempukoiden seuraan mieleenpainuvasti:

Minua ärsytti suunnattomasti se, että hempukat puhuivat hölynpölyä ja läpäläpää. Että heidän mielipiteensä olivat älyttömän tyhmiä. Että he halveksivat ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita vaikkapa tähtitieteestä tai mistä tahansa tieteestä. Ihan kuin hempukat olisivat halunneet pönkittää tyhmän blondin kuvaa, jota he siinä niin ponnekkaasti edustivat. Heillä kaikilla oli kyllä poikakaverit ja omakotihaaveita ja vauvakuumetta ja aleshoppailusuunnitelmia (hei kato joo alet alkaa jo juhannukselta) ja lempimeikkivoidetta ja plaa plaa plaa.

"Ja mä sanoin sille ett mä haluun kuule nyt vaan ett sä paat ton kirjan pakettiin enkä mitään esitelmiä eise kirja mulle tuu kuvittele se luuli ett mä luen jotain lintukirjoja" ja sitten hempukat päivittelivät kaikkia kamalia tilanteita, joissa jonkun asian innokkaat harrastajat ovat yrittäneet kertoa harrastuksestaan hempukoille, miten naurettavia sellaiset ihmiset ovat ja mitä he oikein heistä kuvittelevat. Ja niin edelleen. Hempukoiden hempukkamaailma oli parasta mitä he tiesivät ja he ylläpitivät sitä olemuksellaan ja puheillaan.

Miehenä olemisen ja sopivan naisen hakemisen suuria tragedioita on, että naiset ovat keskimäärin melko hempukkamaisia, ja tämä koskee kyllä merkittävässä määrin juuri niitäkin naisia, joiden voisi päältä katsoen luulla olevan muuta kuin hempukoita, tai jotka ovat kovasti olevinaan muuta kuin hempukoita. Psykonarttujutuissani on useammin kuin kerran ollut kyse siitä, että seuraani on tunkeutunut nuori nainen, joka on ollut kovasti olevinaan samalla tavalla innostunut esim. näistä kielijutuista kuin itse olen. Mutta tällaisten tyttöjen sisään on aina viritetty hempukkapommi, joka räjähtää sillä siunaaman hetkellä kun alan oikeasti uskoa heidän tutkijanuteliaisuutensa olevan jotain muuta kuin showta ja valehtelua. Yhtäkkiä asianomainen muuttuu lenitaksi ja hempukaksi ja ihmettelee, mitä vittua minä hänestä oikein kuvittelen, mokomakin koulukiusattu runkkari ja joka suhteessa oikeaa ihmistä huonompi olento.

Ongelman ydin on tietysti se, että jos Panu sanoo olevansa kiinnostunut Irlannista, se tarkoittaa että Panu osaa iiriä sujuvasti sananlaskuja myöten, mutta jos Vulvosentriina (geneerinen ns. hempukan tai lenitan tai psykonartun nimi) sanoo olevansa kiinnostunut Irlannista, se tarkoittaa että Vulvosentriina haluaa juoda jännittäviä irlantilaisia kaljoja jännittävässä irlantilaisessa miljöössä ja levittää haaransa yhdelle tai mieluiten useammalle jännittävälle irlantilaiselle miehelle. Tämäkin vielä kävisi päinsä, jollei Vulvosentriinalla olisi pakonomainen tarve hakeutua Panun seuraan ja esittää Panulle olevansa samalla tavalla kiinnostunut Irlannista kuin Panukin, ja jos Panulla (tai geneerisellä ATM-runkkarilla) ei olisi voimakasta tarvetta ja halua uskoa ja toivoa Vulvosentriinan todella tarkoittavan samaa asiaa puhuessaan Irlanti-innostuksestaan. Juttu päättyy sitten poikkeuksetta riitaan, koska Vulvosentriina osoittautuu tuollaiseksi piilohempukaksi, joka on kovasti koettanut peitellä hempukkuuttaan esittämällä sen lattean, yleisluontoisen ja epäspesifin ksenofiliansa Panun Irlanti-harrastukseen verrattavana ilmiönä.

Kuvayritys

Näkyy tämä Bloggerin uusi kuvanpostaustyökalu sitten toimivan. Tuo kuva on siis otettu silloin huhtikuun lopussa 2004, kun meillä oli se iso mielenosoitus iirin kielen virallistamiseksi. Pitkätukkainen renttu puku päällä olen minä, oikeanpuoleinen kaveri on Julian de Spáinn, iirinkielisyysnuorten puheenjohtaja.

Tuota julistetta minulla ei valitettavasti ole itselläni, vaikka jossain taitaa olla kyllä postikortin kokoisia pikkujäljennöksiä tallella. Onneksi tämä kuva löytyi netistä. Siinä pitäisi lukea AN LÁ MÓR - Siúl ar son Stádas Oifigiúil don Ghaeilge san Aontas Eorpach - Walk for Official Status of the Irish Language in the European Union - Stádas - Dé Sathairn, 24 Aibreán 2004 - Saturday, 24 April 2004 - Teacht le Chéile: Am: 2:00 I.N. - Gairdín Cuimhneacháin (Cearnóg Pharnell) go Dáil Éireann - Paráid ar an tSráid! - Gathering Point: Time 2:00 P.M. - Garden of Remembrance (Parnell Square) - To Dáil Éireann - Feet on the Street!

Röökit vittuun, perkele

Jos sielunne sietää ja vakaumuksenne vaatii, allekirjoittakaa vetoomus savuttomien ravintoloiden puolesta nettiosoitteessa http://muumilaakso.org/~jristani/savuton/.

En uskalla luvata pimppaa kaikille AT-miehille, jos sivistynyt, savustumaton irlantilainen pubikulttuuri tuodaan meillekin, mutta uskallan väittää, että naisettomien, muuten mukavien kaverien mahdollisuudet sukupuoliyhdyntöihin kasvavat merkittävästi, jos rööki saadaan pois juottoloista ja niihin tulee enemmän fiksua, tupakoimatonta porukkaa. Irlantilaiset kokemukseni viittaavat vahvasti tähän suuntaan.

Feministinen korruptio

Johan minä tätä osasin epäilläkin, mutta nyt se on sitten vahvistettu: Ruotsissa on paljastunut mehevä feministinen korruptioskandaali. Tasa-arvoministeriö on jakanut olemattomille nais- ja tyttöyhdistyksille melkein miljoona kruunua, jotka rahanjakelusta vastannut virkamies (virkanainen, olettaisin) on pannut plakkariinsa.

On kieltämättä vaikeaa päättää, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kun kiihkofeministit näkevät yhteiskunnassa kaikkialla salattuja patriarkaalisia rakenteita ja salaliittoja, joiden vastustamiseksi naiset ovat velvollisia tekemään yhteistyötä, onkin osoittautumassa, että naisjärjestöt itse ovat muodostuneet juuri sellaiseksi "näkymättömäksi imperiumiksi", joksi ne ovat koettaneet maalata miesvallan.

Nyt pitäisi ottaa selvää siitä, ovatko esim. eduskunnan naisverkoston touhut täällä Suomessa kaikilta osin laillisia. En ihmettelisi, vaikka niidenkin jäljiltä löytyisi yhtä jos toistakin.

PS. Kommenttipuolella muutama merkintä sitten nimim. CalleC huomautti jonkun Jessica Sunin kirjoittaneen Voima-lehdessä, että naisten tulisi aina valita sänkykumppaneikseen tosimiehiä akateemisten nynnyjen sijasta, koska nämä on aivopesty feminismillä epämiehekkäiksi surkimuksiksi. Heh. Ensin piti olla pehmoa ja herkkää, ja juuri sillä siunaaman hetkellä kun miehet alkoivat oppia, että sitä kovisshowta ei tarvitse esittää, vaan saa olla oma kiltti itsensä, niin silloinkos akat käänsivät kelkkansa ja alkoivat vaatia väkivaltaista tosimiestä.

Sanonpahan vain: Jos naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa lisääntyy ja raaistuu moninkertaisesti, akat ovat totisesti ansainneet jokaisen turvonneen naaman, jokaisen katkenneen leukaluun, jokaisen murtuneen kylkiluun.

Paskahuorat

Toveri Enimmäkseen nimetön on taas päivittänyt, pitkästä aikaa. Tämä sitaatti on aivan pakko levittää laajemmalle:

Miehet ovat helppoja ja se - miehen iskeminen - onnistuu melkein millä tahansa taktiikalla. Paitsi ulostamalla julkisesti ja ryntäämällä sitten sohimaan miestä palavalla tupakalla.

Tapaus oli sellainen, että nuori isotissinen nainen kakki Toverin nähden julkisesti pusikossa ja yritti sen jälkeen kähmiä Toveria kädellä, jossa oli palava tupakka.

Maistelkaamme tätä uutta nuoren suomalaisen naisen nimitystä: paskahuora. Sehän kuulostaa - realistiselta!