Joku ehdotti, että keräisimme näytteeksi kokoelman edellisen vuoden parhaita postauksia. No, suosituin omistani oli tietysti tämä klassikko, jonka kissan häntääni nostaakseni reprodusoin tässä vielä kertaalleen. Seuraavana vuorossa lienee se Matti Nykäsestä ja Tony Halmeesta kirjoitettu, joka sekin herätti aikoinaan kiinnostusta.
"Fear dána, fear Tána"
(Marion Gunn)
...eli Panu Irlannin kansallissankarina
Tämä on tuorein versio Irlannin-matkakertomuksesta. Päivitys koskee lähinnä tähän asti unohtuneita tuntikirjan muistiinpanoja. Varhaisemmat versiot on poistettu. Ja tosiaankin yksi syy siihen, miksi siirsin tämän merkinnän ylimmäksi, on kommentointimahdollisuus.
Lentokoneessa
Tuntikirjasta
TURKU - HELSINKI
[Lähdin kotoa mielestäni hyvinkin ajoissa, mutta ehdin todellakin vasta viimeiseen mahdolliseen bussiin, ja se oli juuri lähtemäisillään, kun ehdin juosta sen kiinni.] Liput todella olivat lipputoimistossa, [vielä lentoasemalle saapuessani luulin], että tämä oli vain pilaa. [Minulla oli oikeasti vaikeuksia saada itseäni uskomaan, että olin lähdössä tälle matkalle. Olin henkisesti hyvinkin valmistautunut ajamaan bussilla takaisin Turun keskustaan ja menemään normaalisti töihin.] Bussissa tuli ikävä olo. Se, [että paluumatkalla täytyisi vaihtaa konetta Heathrowssa], kävi hermoilleni, ja aloin tuntea itseni pääosan esittäjäksi televisioelokuvassa Panu Höglundin viimeiset hetket, jossa luodataan kesken elämäntyönsä kuolleen salaperäisen suomalaisneron ajatuksia ja ajatusmaailmaa. Itse asiassa mielessäni vilahti muistumia eräistä näkemistäni kyseisen genren edustajista.
Lentoaseman henkilökunta on yhtaikaa ystävällistä ja tehokkaan oloista. Vaikka en ole ensimmäistä kertaa lentomatkalla, viime kerrasta on jo kaksi vuotta tulossa täyteen, ja minkäänlaista rutiinia ei ole vielä ehtinyt kehittyä. Olisi todella surkuhupaisaa, jos tällä reissulla pääsisin hengestäni jollain muulla tavalla kuin osaan pelätä. En esimerkiksi terrori-iskussa Heathrowhun tai lento-onnettomuudessa, vaan esimerkiksi auton alle jää[mällä] Dublinissa. Tai vaikka jonkun häiriintyneen fanin surmaamana. Oletan, että minulla on Irlannissa jo faneja, myös häiriintyneitä faneja.
Kiitoradalta kuuluu lentokoneiden ääntä. Minä en yhtään pidä siitä äänestä. Olin tosiaankin jo pitkälti kolmannella kymmenellä, kun ensimmäisen kerran lensin, siis sinne Islantiin. (Huvittavaa, että osaan sekä Islannin että Irlannin kieliä.)
Tuleekohan siihen Helsingin koneeseen yhtään muuta matkustajaa kuin minä? Vai istuvatko kaikki muut jossain muualla? Tämä ainakin on oikea portti. Pitäisi [varmaan] puhua ihmisten kanssa niitä näitä, niin ei tulisi loroteltua muistikirjaa täyteen turhaa tekstiä.
Joskus näihin aikoihin - tai no, ehkä vähän myöhemmin, koska "ryssän kello on yks'" ja suomalaise kello [puolestaan] kaks' silloin kun Irlannin kello on saanut kaks'toista täytetyks' - Adhmhaidin, Raido na Gaeltachtan aamuohjelma, esittää iirinkielisen haastatteluni.
Hermoiluni takia pasteerailin edestakaisin tässä portin edessä, kunnes turvatarkastuksen setä ystävällisesti valisti minua siitä, että kone ei vielä ole tullut edes Helsingistä.
Hyvää huomenta. Tervetuloa nousukiitoon. Potkuri pyörii sopivasti juuri ikkunan takana. Mieleen tuli groteski ajatus onnettomuudesta: potkurinlapa irtoaa, lentää ikkunasta sisään ja giljotineeraa meikäläisen.
Olisi se kyllä paska juttu, jos tällä reissulla kuolisi. Ei ehtisi oppia ranskaa. Eikä lukea kaikkia espanjankielisiä pokkareita.
HEILSINCÍ - BAILE ÁTHA CLIATH
Koneessa ollaan. Vaitelias vierustoveri lienee irlantilainen, luultavasti minua nuorempi kundi, mutta parrakas. Ainoa matkalukemistoni: Séamas Ó Griannan sentimentaalisia maalaisnovelleja, Cora Cinniúna 1. Yleensä iirinkielisten kirjojen lukeminen on taattu tapa saada aikaan keskustelu irlantilaisten matkakumppanien kanssa, vaikka sitten vain englanniksi.
Heh, Turusta Helsinkiin konetta lensi kapt. Virolainen. Helsingistä Dubliniin lentää kapt. Ruotsalainen. Onko Finnairin palveluksessa myös kapteeni Venäläinen?
Valmiina nousukiitoon. Näillä suihkulennoilla se on aina rankempaa. Mutta paskaako niiden pitää odottaa tässä näin kauan?
Moottorit alkavat huutaa. Nyt mennään. Onko tämä tosiaan ylämäki, vai tuntuuko vain siltä?
Tietysti vain tuntuu siltä. Partasuu vieressä katselee näkymiä. Minä en.
Miten nämä isot koneet tuntuvat ahtaammilta kuin pienet kotimaanlennon koneet?
Huomaan, että tämä ottaa voimille. Sydänvikaisille en suosittele. Jos vielä opiskelisin fysiikkaa, nämä voimat voisivat olla mielenkiintoisiakin. Nyt mieleen tule[vat] lähinnä mustaan aukkoon putoavaan henkilöön kohdistuvat vuorovesivoimat.
Nyt minäkin uskaltaudun vilkuilemaan ikkunasta. [Meri] näyttää täältä, pilvien ja sumujen kattamana, jokseenkin geneeriseltä valtamereltä. Mieleen juolahtaa [...] pätkä skottigaelia, kaikista maailman kielistä: tha an cuan chomh buan ri snàmh. [John MacLeodin kirjassa Highlanders - the History of the Gaels tämä käännetään seas too great to swim, mutta iirin perusteella sen voisi tulkita tarkoittavan meri on niin ikuinen uitavaksi, joka on tietysti tyypillinen lähisukukielen perusteella tehty tekorunollinen väärä käännös.]
Pilvet ovat ylhäältä katsoen kuin lumiaavikko, ehkä se, jonka keskellä Dominick Arduin putosi railoon ja hukkui.
Nyt on [ruoka-]aika. Jonkin sortin kanasalaattia...Aika mautonta.
Ruoan mukana tuli jotakin, joka päältä katsoen näytti voilta. Ihmettelin, pitäisikö tuollaisella voikilolla tosiaankin voidella ruoka-annokseen kuulunut kitukasvuinen reissumies, siis miniruisleipä. Vähän tarkemmin [asiasta selvää otettuani] kuitenkin huomasin, että voin tehtävää toimitti pieni Becel-nappi, ja se mustanpörssin voivuori osoittautui jonkinlaiseksi rahkaksi tai vanukkaaksi, tai mitähän vääpelinräkää lieneekään ollut.
Tämä lienee nyt se "geohistoriallinen pitkästymisen aikakausi", [joka Tuomas Nevanlinnan mukaan alkaa, kun lentopelkoinen on nousukiidon jälkeen rauhoittunut].
Olisikohan lento jo kääntymässä loppuaan kohden? Ruoka on syöty ja kahvitkin juotu. Nyt on roskien keruun vuoro.
Epäilemättä nyt on päästy siihen kohtaan lentoa, kun viinasta railakoituneet miehet notkuvat koneen käytävällä keskustellen mieheviä miesten asioista.
Minua ei ainakaan huvita pätkääkään leijua Skotlannin yläpuolella, kun täällä on kaikenkarvaisilla mullahinpartaisilla sinko- ja linkomiehillä tapana ampua lentokoneita alas. No, viime kerrasta on toki jo pari vuosikymmentä [ja silloinen sponsori Muammar Gaddafi ei ole enää alalla].
Ja nyt sitten näitä kännin railakoittamia miehiä lappaa laumoittain koneen etukeulan vessaan jonottamaan. Jättekiva. Kohta ne varmaan tekevät lentokonekaappauksen pissan täyttämällä peniksellä uhaten. "Laskeudu Glasgowhun, tai kusen niskaasi!"
Olisihan se sikäli osuvaa, että viskiä pyytäneet matkustajat joutuivat tyytymään konjakkiin. Ehkä nämä tyypit tosiaan pitävät viskiä niin oleellisena osana Irlannin-matkaa, että mieluummin haluavat viskinhakuvälilaskun Skotlantiin kuin saapuvat aikataulun mukaisesti Irlantiin [pelkän konjamiinin voimalla].
Jokohan nyt alkaa lähestymislento? Alhaalla näkyy maata, ja kone on selvästi muuttamassa suuntaa, tai valmistautumassa johonkin.
Paistaako aurinko täällä ylhäällä sokaisevammin, vai nuo pilviaavikotko [...] häikäisevät?
Minulla oli pitkään tapana luulla Binn Éadairia (Howth) Deilginisiksi (Dalkey). Mutta NYT taidan [oikeasti] nähdä Deilginisin.
Lentoemännällä, aeróstach, tuntuu olevan vaivaa lisää viinaa inuvien matkustajien kanssa. Muuten: onko kukaan huomannut liköörin haisevan aivan samalta kuin entisaikojen parfymoidut pyyhekumit, jotka olivat aina vaaleanpunaisen tai äitelän lilan värisiä - ja sen värin hajuisia?
Ja nyt mennään alas! Loppukuulutukset on annettu, pilvet harvenevat, suunta on alaspäin. Aina välillä huippaa hieman vatsasta, mutta aika lailla sujuvasti tuntuu laskeutuminen etenevän. Onkohan minulla vastaanottokomitea?
Ilma vaikuttaa sumuiselta. Johtuneeko siitä, että olemme laskeutumassa pilvien tasolle? Ohi ajelehtii hajoavainen, ikään kuin rihmainen ja harva pilvi. Alhaalla on vain häivähdys epämääräistä vihreää, joka voi olla joko maata tai merta.
Nyt ollaan pilvessä kuin entinenkin hippi. Kone kyntää sumua, välillä näkyy tiheämpi, valkoisempi pilvi kauempana.
Binn Éadair taitaa jäädä näkemättä tämän pilvisössön takia.
Ei! Onko tuo Binn Éadair?
Siinä on...
...ja me maassa!
Joku rouva selittää koneen takaosassa jotain Pieksämäestä. Här av alla ställen!
Seistään käytävällä. Ovet eivät ole vielä auenneet. Laiha eestiläinen pussaa aika kaunista, mutta samoin laihaa tyttöystäväänsä. Molemmat puhuvat eestiään, joka kuulostaa [tietokoneluokan liettualaisten] ölähtelyltä.
Baile Átha Cliath, Déardaoin, Aibreán 22, 2004 - torstai 22. huhtikuuta
Muistikuvia
Olihan minulla vastaanottokomitea, Aoife Ní Scolaí omassa persoonassaan, joka oli saapunut paikalle suuren iirinkielisen TERVETULOA PANU -kyltin kanssa, mutta teksti oli kirjoitettu niin ohuella kynällä, ettei se ilmeisesti näkynyt rillittömiin silmiini. Aikani maleksittuani soitin Aoifen kännykkään, ja kohta hän sitten löysikin minut annettuani tarkat ohjeet. Olin unohtanut antaa Aoifelle tuntomerkit, mutta pidin kädessäni Séamus Ó Griannan kirjaa, jonka (erehdyksessä) luulin riittävän tunnistamiseen. Tosin Aoife oli luullut minun menneen alas hakemaan matkatavaroitani, mutta minulla ei oikeasti ollut muuta kuin pieni olkalaukku sisällään se mitä Ros Goillin iirillä kutsutaan "(vaate)arkun pohjiksi", tóin an trunc, eli parhaat vaatteet - tumma puku, mauton solmio ja pesty, mutta silittämätön kauluspaita. Menivät ne silti täydestä, sitten kun vedin ne päälleni. Olin muodollisemmin pukeutunut kuin suurin osa porukasta - oltiinhan Irlannissa.
Ajoimme taksilla Conradh na Gaeilgen talolle, Sráid Fhearchairille - englanniksi Harcourt Streetille. Baile Átha Cliathin (siis Dublinin, te imperialistien kätyrit) liikenneongelmat olivat, jos mahdollista, pahentuneet entisestäänkin, ja liikennevaloja pidettiin perinteiseen irlantilaistapaan korkeintaan ohjeellisina. Synnynnäisenä lobbaajana (ei todellakaan le haghaidh pléaráca, vaan le haghaidh stocaireachta a rugadh í) Aoife puhui mielenosoituksesta myös taksikuskin kanssa, varmistaakseen, että tieto kulkisi myös taksikuskien tietotoimistolle. Maleksimme pitkään Conradh na Gaeilgen toimistolla, joka oli täynnä työteliästä väkeä - tunsin itseni laiskuriksi, ja tehdäkseni edes jotakin aloin luonnostella pientä puhettani lauantain mielenosoitusmarssille. Aoife teki samaa työtä kuin taksissakin, järjesteli kännyköitse mielenosoitusta. Itse asiassa Aoife on aika vaikuttava näky tehdessään Conradh na Gaeilgen ylimmäisen lobbarin - lobbaaminen on iiriksi muuten stocaireacht eli kutsuilla kuokkiminen (kuokkavieras on stocaire) - hommaansa: hän puhuu useisiin puhelimiin yhtaikaa ja vaikuttaa siltä kuin hänellä olisi vähintään neljä kättä. Kävin alakerrassa ostamassa suuresti himoitsemani kirjan Blianta Corracha, ennen kirjamuodossa julkaisemattomia Séamus Ó Griannan lievästi sanoen hupaisia ja hohdokkaita lehtijuttuja, jotka ovat ehdottomasti hänen laajan tuotantonsa parasta antia. Ihastuin myös korviani myöten kirjakaupan uuteen myyjätyttöön, jonka iirinkielinen etunimikin tarkoitti jotain sellaista kuin Söpöys. Minuahan ei ylipäätään ole helppoa erottaa iirinkielisistä kirjoista ilman rautakankea, mutta Söpöyden läsnäolo kirjakaupassa nosti kyseisen paikan viihdearvoa allekirjoittaneen silmissä todella ennenkuulumattomiin potensseihin.
Aoife esitteli minut työtoverilleen Deirdrelle, joka otti asiakseen viihdyttää minua. Menimme yhdessä istuskelemaan mukavaan pieneen puistoon nimeltä Gairdíní Uíbh Eachach, imperialistien mongerruksella Iveagh Gardens - Uíbh Eachach tai Iveagh on paikkakunta nykyisessä Pohjois-Irlannissa, aivan eri taholla kuin Iveragh eli Uíbh Ráthach, joka on Ciarraíssa (Kerry), Corca Dhuibhnen iirinkielisen niemen eteläpuolella. Puhuin Deirdren korvat tukkoon mielipiteitäni iirinkielisestä nykykirjallisuudesta ja iiriksi kirjoittamisesta ylipäätään ja kerroin hänelle Maarit Verronen -ja Pasi Jääskeläinen -käännöksistäni, ja siinä sivussa tulin kertoneeksi myös ummet ja lammet Verrosen novellituotannosta, jota mielestäni pitäisi kääntää iiriksi lisää (ja tietysti kääntäisin itse). Sen jälkeen menimme Deirdren kanssa vielä teelle hienoon paikkaan, sitten palasimme toimistolle lähteäksemme kolmestaan liikkeelle, Deirdre, Aoife ja minä, radiohaastatteluja tekemään. Bord na Gaeilgen toimistossa, jonka yläkerrassa toimii Raidió na Life, Aoife esitteli minut Colm-nimiselle herrasmiehelle. Raidió na Life oli minulle jo tuttu paikka, mutta toisen paikallisradion - Newstalkin - tiloissa en ollut aiemmin käynyt. Molemmissa paikoissa vastailin tavanomaisiin kysymyksiin iirin kielestä ja sen opiskelusta, ja oli kai minulla jonkin verran omalaatuisia mielipiteitäkin siitä, miten iirin opetusta voisi kehittää. Muistin kai myös mainita sen, että minusta iänikuinen Peig pitäisi koululukemistona korvata Klondyken-kävijä Micí Mac Gabhannin muistelmateoksella Rotha Mór an tSaoil.
Lopuksi meidän oli määrä mennä Sult-klubille. Sult tarkoittaa lähinnä hauskanpitoa ja viihtymistä, sitä, että jostakin on iloa. Matkan varrella juutuimme kuitenkin eleganttiin ruokapaikkaan, jossa söimme hyvin Conradh na Gaeilgen rahoilla ja joimme kolmeen pekkaan kaksi pulloa italialaista punkkua - en kehdannut kieltäytyä juomasta omaa osaani näin viehättävässä seurassa, ja olihan se aina moottoripetrolia (= valkoviiniä) parempi vaihtoehto. Jo ilmankin punaviiniä olen iiriksi selvästi parempi seuramies kuin suomeksi, mutta viinillä oli tietysti oma vaikutuksensa. Tai sitten tytöt - no joo, suunnilleen itseni ikäiset "tytöt" - kuuntelivat juttujani siksi, että iiriksi olen niin YTM kuin mies voi olla.
Sult-klubilla olin tietysti menestys, ja tapasin nettituttuja livenä, ennen muuta Oideas Gaelin johtajan Liam Ó Cuinneagáinin, joka sanoi minua edellisenä päivänä puhelimitse haastatellutta Raidió na Gaeltachtan toimittajaa pölvästiksi (amadán). Diplomaattisena miehenä totesin, että ehkä näin voi olla, mutta meidän on tyydyttävä siihen, mitä meillä on. Liam ja Aoife olivat kaikesta päätellen ilahtuneita vastauksesta.
Tietenkin kaikki halusivat ostaa minulle kaljaa, joten päädyin joltiseenkin humalaan. Eritoten nuoret opiskelijat tuntuivat jo tässä vaiheessa pitävän minua sankarinaan. Hyvältähän se tuntui, mutta parempaa oli tulossa...
Baile Átha Cliath, Dé hAoine, Aibreán 23, 2004 - perjantai 23. huhtikuuta
Tuntikirjasta, muutoksia ei merkitty
Perjantaiaamu: hämmästyttävää kyllä heräsin fyrir allar aldir, kuten islantilauiset sanovat - puoli kahdeksalta aamulla (mutta puoli kymmeneltä Suomen aikaa). Vetelehdin huoneessani tunnin pari Séamus Ó Griannan journalistisia kirjoituksia lueskellen. Hotellissa ei sitten ollutkaan aamiaistarjoilua, mutta fadhb ar bith - matkan varrelta löytyi aamiaiskahvila, joka edusti Irlannin kulttuurin brittiläistä puolta: sieltä sai ostaa paahtoleipävoileivän, joka kana-pekoni-juusto-alibisalaatti -täytteineen edusti lähinnä ulsterilaista pyttipannuperinnettä, Pekka Puskan kauhuksi. Maukas aamiainen, mutta niin täynnä rasvaa, että aivan hirvittää. Tirsuu vieläkin hampaiden välistä, ja tuli kalliiksikin.
Ostin pari postikorttia, nyt pitäisi vain löytää postitoimisto. Lienee varminta kulkea kaupungin halki Ard-Oifig an Phoistiin, Pearsen, Connollyn ja kumppanien kunniaksi. Hirveä kiusaus onkin kysyä joltakulta, missä pääpostitoimisto on, koska minulla on siellä an appointment with a certain Mr. Pearse. Tai ehkä mieluummin iiriksi: Gabh mo leithscéal, a dhuine uasail, ach an bhféadfá a rá liom, cá bhfuil Ard-Oifig an Phoist? Is é sin, tá coinne socraithe agam ansin leis an Uasal Mac Piarais.
Ehdinkin jo Suomessa unohtaa Irlannin liikennelain kirjoittamattoman pykälän: jos näette Baile Átha Cliathissa yhdenkin jalankulkijan, joka noudattaa punaisia valoja, hän on todennäköisesti suomalainen iirinkielisyysaktivisti.
By-pass, ohitustie, näkyy olevan iiriksi seachród. No, miksei.
Muistikuvia
Perjantai sujui lähinnä hiljaiselon merkeissä, mutta yksi haastattelu silloinkin oli annettava, nimittäin Irish Newsille, joka kai periaatteessa on pohjoisirlantilaisten katolisten lehti. Se oli annettava puhelimitse Aoifen toimistossa. Muistaakseni tapasin sillä kertaa Conradh na Gaeilgen päätoimistossa tri Pádraig Ó Laighinin, jonka tekoa oli Stádas-organisaatio iirin kielen edistämiseksi. Minun piti sitten vielä mennä vähemmistökielten asioita käsitelleeseen konferenssiin Alexander-hotelliin, mutta Deirdre antoi kovin harhaanjohtavat ohjeet, joten eksyin ja löysin hotellin vasta vaellettuani ensin muutaman kilometrin väärään suuntaan. Silloin oli jo myöhäistä ja iltapäivä pitkällä. Saapastelin kotiin, mutta lauantaihin varautuakseni ostin Sráid Ghraftanin - siis Grafton Streetin - kävelykadun kauppojen joukosta löytämästäni apteekista shampoota, saippuaa ja hammastahnaa ja painuin hotelliin jynssäämään itseni todella metroseksuaaliin kuntoon. Kun olin juuri tullut suihkusta, Aoife soitti toimistolta ja tiedusteli oloani, kerroin juuri peseytyneeni, makaavani i mo chraiceann dearg (kelteisilläni) vuoteella ja katsovani telkkaria. En sentään kutsunut häntä seuraksi, vaikka huomasin että moinen heitto kuulosti ehkä tarkemmin ajatellen jonkinlaiselta ehdotukselta. Tosin Aoife, ja nämä komeat gaelilaiset naiset yleensäkin, tuntuvat sopivan enemmänkin Skitso-Jannen kuin nöyrimmän palvelijanne naismakuun. Luullakseni Janne viihtyisi aivan loistavasti Irlannin iirinkielisissä piireissä ainakin naistarjonnan, mutta luultavasti myös juhlimiskulttuurin osalta. Sekä Aoifella että Deirdrellä oli mielestäni melkoisesti Jannen Superchickiltään edellyttämiä ominaisuuksia.
Asuessani Irlannissa olin todennut, että kun television avaa tultuaan kotiin, on enemmän kuin todennäköistä, että sieltä tulee ainakin joltain kanavalta Trekkiä. Avasin television ja surffasin kanavalta toiselle, ja aivan oikein: siellä oli juuri alkamassa se Voyagerin jakso, jossa Janeway ja kumppanit löytävät teknologiavuodon 28. vuosisadalta 20. vuosisadan lopulle: jakson pahiksena esiintyi Chronowerx-nimisen supersuuryhtymän pomo, ilmeinen Bill Gates -parodia. Valitettavasti se on kaksiosainen jakso: loppu jäi näkemättä, vaikka olenhan minä sen varmasti joskus nähnyt.
An Lá Mór, Dé Sathairn, Aibreán 24, 2004 - Lauantai 24. huhtikuuta - triumfi
Söin aamiaista samassa räkälässä kuin perjantaiaamuna. Haluamaani voileipään piti tunkea kalkkunansiivuja kanan loputtua. Irlantilainen keittiö: epäterveellistä kalliilla. Lohdutukseksi herkku oli vuorattu perunalastuilla (!). Kahvilan seinällä oli maalaus, jossa kitschikkäästi esitetty viiksiville polttaa sikaria mansikkavadin ääressä. On vaikeaa välttyä ajatukselta, että mansikat on pantu tuhkakuppiin. Maalaus antaa ymmärtää, että näin täällä tehdään mansikoille ja muulle ruoholle.
Aoife oli neuvonut minua tulemaan toimistolle kahdeksitoista, ja siellä oli varsin sankoin joukoin iirinkielisen nuorisoliikkeen ihmisiä valmistelemassa kylttejä. Deirdre oli sanonut, että tämä Na Gaeil Óga -liike oli kuin Vietnamin sodan vastainen liike: innokkaita nuoria tekemässä vapaaehtoistyötä penninkään palkkiota pyytämättä. Siltä se minustakin näytti, ja taas kerran oma toimettomuuteni nolotti minua, joten siirryin Söpöyden luokse kirjakaupan puolelle, missä olin toki viihtynyt perjantainakin. Sillä kertaa olin ostanut kolmen ulsterilaisen rahvaanrunoilijan kootut...oliko niitä nyt kolme? Peadar Ó Doirnín, Art Mac Bionaid ja itse suuri synnintekijä, virkaheitto pappi, juoppo ja paneskelija, the son of the gun Cathal Buí Mac Giolla Ghunna. Lauantaina poimin mukaani Anthony Rafteryn runot - hän ei ollut ulsterilainen, vaan merkittävä connachtilainen rahvaanrunoilija, luullakseni alkujaan Maigh Eon kreivikunnasta (Mayo). Sokea mies, kuten monet bardit, ja suosittujen laulujen tekijä. Monia lauletaan vieläkin, ja myös nöyrin palvelijanne osaa luikauttaa Eanach Dhúinin, jos lunttilapun käyttö on sallittua.
Aoife jatkoi asioiden järjestelyä kännykällään entiseen tapaansa - teidän tosiaan pitäisi joskus nähdä se nainen! - mutta oli järjestänyt tummatukkaisemman sisarensa Gormfhlaithin juttelemaan kanssani. (Jos mietitte miten se äännetään, niin goromlaih, paino ensimmäisellä tavulla, tulee aika lähelle ulsterilaista versiota, ja muita versioitahan en tue, heh hee. Tosin oikeasti puhun hieman connemaralaisvaikutteista standardi-iiriä, kuten Newstalkin haastattelijapojatkin huomasivat. )
Kello oli jo kaksi, eli mielenosoitus alkamassa, kun pääsimme taksiin, Aoife (niin, Aoife tosiaan äännetään iife) jatkoi koordinointiohjeiden solkkaamista kännykkäänsä, ja taksikuskiinkin tuntui tarttuneen meidän kiihkeä tunnelmamme: hän pujotteli Baile Átha Cliathin järjettömän liikennekaaoksen läpi kuolemaa uhmaten, ja minulle hiipi väistämättä mieleen sitaatti taistelulaulusta Follow me up to Carlow:
In we go, by the Lord!
Fiach MacHugh has given the word!
Follow me up to Carlow!
Ja mehän menimme. Väkeä oli koolla monituhantinen lauma, Aoifen mukaan heitä oli tullut busseilla iirinkielisiltä alueilta. Minä jouduin keskelle conamaralaisia, gaillimhilaisia ja roscomáinilaisia. Yksi pienikokoinen, jo iäkkäämpi conamaralaisnainen, syntyperäinen iirinpuhuja, tunnisti minut ja sanoi kuulleensa minun puhuvan radiossa: ulkomaalainen, ja puhuu niin hyvää iiriä! Siinä samassa huomasin joutuvani puristamaan kaikkien kättä ja vaihtamaan pari sanaa iiriksi jokaisen kanssa. Joka puolella näkyi hymyileviä kasvoja.
Lähdimme sitten liikkeelle varsin hidasta kävelyvauhtia, jotta ikäihmisetkin voisivat kulkea mukana. Edelläni oli pari nuorta mustaihoista naista, jotka olivat mielenosoituskylttiensä mukaan Ros Comáinista. (Anteeksi, nyt kun katselen www.craiceailte.comin sivuja, niin siellä toinen tytöistä näkyykin olleen Indreabhánista, iirinkielisen Conamaran keskeltä. Toinen kantoi kuitenkin Ros Comáinin tunnuksia, siitä olen varma.) Kummallakin oli mukana muutaman vuoden ikäinen lapsi kärryissään, ja vanhat maalaisihmiset Conamarasta kumartuivat lepertelemään lapsille hellästi iiriksi. Koska Aoife oli Aoife, hän oli jo kadonnut jonnekin asioilleen. Minä kuljin täällä, jonon hännillä, ja nautin auringonpaisteisesta päivästä. Kuten joku oli jo toimistolla todennut, Jumala oli kanssamme: kuinka usein Irlannissa muka on aurinkoisia kevätpäiviä?
Jonkin ajan kuluttua Aoife pyrähti takaisin luokseni mukanaan ITV Newsin kameratyttö ja hieman ylipukeutunut haastattelijapoika, jotka halusivat - vaihteen vuoksi - haastatella minua englanniksi. Haastattelu tehtiin jalkakäytävän reunalla, mutta oli vieressä jyrisevien rekkojen takia pakko ottaa uusiksi, ja jouduimme ottamaan väkijoukon kiinni - kameratyttö halusi sankkojen massojen virtaavan ohitsemme todistaen iirinkielisyysliikkeen joukkovoimaa, kun minä puhuisin televisionkatsojille. Vastasin niihin tavanomaisiin kysymyksiin, ja lopuksi minun piti vielä sanoa jotain iiriksi. Mitäpä muuta siinä olisin voinut keksiä kuin suunnilleen jotain tämän suuntaista - en ihan tarkkaan muista: Mitä minun pitäisi sanoa...Kiitos kaikille siitä, että olette tulleet tänne. Iirin opiskelu on ollut elämäni parasta aikaa, olen saanut hyviä ystäviä... tai jotain siihen suuntaan. Ainakin se tuli suoraan sydämestä, ja myös kuulosti siltä. Minä kun olen niitä harvoja ihmisiä, jotka osaavat puhua iiriksi tunteella. Ja melkoisen aidolta kuulosti myös ITV:n haastattelijapojan ihailun osoitus iirilleni. Hänenkin sielussaan, kuten monien päällisin puolin urbaanien, sliipattujen ja iiriä osaamattomien irlantilaisten, oli äidinkielen kokoinen kolo. Ei yleensä tarvitse paljoa röntgata, kun se onkalo tulee kuvassa näkyviin.
Lopulta väki oli koolla parlamentin luona. Koko aukio, vai katuko se oli, oli täynnä ihmisiä, ja oli oma hommansa pujotella heidän välitseen kohti ardánia, koroketta. Siinä vaiheessa Aoife, joka oli materialisoitunut jostain poliitikko- ja puhujarivin viereen, alkoi jo esitellä läsnäolijoita, myös minut: ...ja sitten kun hän pääsee tänne asti, seurassamme on Panu Höglund, suomalainen, joka on opetellut iirin kieltä. Sain häneen pian katsekontaktin, ja hän alkoi viittoilla minulle, että tulisin esiintymislavalle. Olin tuossa vaiheessa jo omaksunut irlantilaisten hyvät käytöstavat, ja hymyilin kaikille pyydellen samalla anteeksi, että pääsisin ohitse: Gabh mo leithscéal...gabh mo leithscéal...gabh mo leithscéal... Kun olin päässyt miltei lavan luokse, Treasa Ní Mhaoileoin, nyttemmin (voih) naimisissa ja nimeltään Treasa Uí Lorcáin, hymyili minulle yhtä kauniisti ja säteilevästi kuin aina ennenkin, ja minun piti tietysti puristaa hänenkin kättään ja tervehtiä äänettömästi, ennen kuin astuin tikkaille ja nousin istumaan Conradh na Gaeilgen puheenjohtajan Nollaig Ó Gadhran viereen.
Aoife jakoi puheenvuorot oman johdantopuheensa jälkeen, korostaen, että tänne olivat saapuneet niin syntyperäiset, sujuvat iirinpuhujat kuin kouluiirinsä unohtaneetkin, sillä asia oli yhteinen. Ensimmäisenä puhui muistaakseni tri Ó Laighin, joka oli silminnähden liikuttunut. Hän aloitti puheensa kolminkertaisella Stádas!-huudolla, johon yleisö tietenkin vastasi, ja julisti niin kansan, Dáilin (parlamentin alahuoneen) kuin senaatinkin sanoneen yksiselitteisesti haluavansa iirille virallisen aseman. Sitten oli poliitikkojen vuoro. Pääministerin edustajana puhui Seán Ó Neachtain, syntyperäinen iirinpuhuja ja europarlamentaarikko, jolla oli täysi työ saada sanottavansa perille yleisön buuatessa ja viheltäessä. Liberaalien "edistyksellisen demokraattipuolueen" naisedustaja puhui joka toisen lauseen englantia ja joka toisen iiriä, vasemmistolaiset ja Sinn Féinin nuorehko Piaras Ó Dochartaigh, mustatukkainen, tummakulmainen kaveri, joka muistutti hieman Iltiksen äärioikeistolaista toimittajasälliä Juha-Pekka Tikkaa, koettivat pitää pitkiä vaalipuheita ja ylittivät varmasti määräaikansa. Lopulta Aoife totesi: Anois, tá deireadh leis an bpolaitíocht - politiikka oli lopussa (suosionosoituksia ja naurua) ja nyt oli nuorten iirinpuhujien yhdistyksen, Nollaigin ja minun vuoro pitää puheemme. Aoife oli sijoittanut minut viimeiseksi, ikään kuin muut olisivat esittäneet vain lämmittelybändin osaa.
Ja lopulta nousin tuolistani hieman epävarmana. Rintataskussani odotti muistikirja, johon olin luonnostellut puheeni. Alun perin minun oli tarkoitus ekstemporoida luonnoksen pohjalta, mutta kun kerran poliitikotkin lukivat omat puheensa paperista, niin miksen minäkin. Olinhan kotona moneen otteeseen harjoitellut iirin ilmeikästä ääneenlukua. Ensimmäisellä nousuyrityksellä meinasin kaatua tuoleineni, mutta Nollaig ja Aoife tukivat minua ratkaisevalla hetkellä astellessani mikrofonin luokse. Olin jo tarttunut mikrofoniin, kun Aoife ryhtyi sitä säätämään todeten: Tá tú an-ard, bail ó Dhia ort - luoja kun sinä olet pitkä. Nyt ei ollut enää perääntymistä. Avasin muistikirjani ja aloitin.
I am sorry I cannot speak English very well, I am from Finland, and more comfortable with Irish.
Taputuksia. Nuorten opiskelijoiden kontingentti väkijoukon etualalla alkoi jo huutaa rytmikkäästi: Paaa-nu, Paa-nu, Paa-nu! Kohotin kuitenkin oikean käteni fanien hillitsemiseksi ja jatkoin iiriksi: Mutta tuumin, että ei olisi pahitteeksi sanoa pari sanaa englanniksi, koska se kuuluu olevan poliitikkojen virallinen kieli tässä maassa.
Tämä vitsi iski maaliinsa - irlantilaiset poliitikot kun yleensä aloittavat parilla iirinkielisellä kohteliaisuusfraasilla ja puhuvat sitten englantia, minä käänsin asetelman päinvastaiseksi. Naurunhohotus kuulosti lievästi sanoen spontaanilta.
Sen jälkeen kerroin, kuinka olin perjantaiaamuna livahtanut päällystakeiltani pääpostitoimistoon lähettämään postikortin puolalaiselle ystävälleni, joka halusi innokkaasti oppia iiriä, mutta jolla tätä mahdollisuutta ei ollut. Puola on maa, joka on joutunut kärsimään vuosisatoja naapuriensa sorron alla ja jaettuna - yhtäläisyydet Irlantiin eivät olisi voineet olla ilmeisempiä, käytin Puolan jaoista tietenkin termiä críochdheighilt, jolla iiriksi viitataan Irlannin jakoon. Puola on siis maa, jossa iirin asia ymmärretään hyvin. Monet Euroopan unionin uusista jäsenmaista ovat sellaisia maita, ja monet ihmiset siellä haluavat oppia iiriä - totta! - jos Taoiseach - "heimopäällikköä" tarkoittava iirin kielen sana, jolla viitataan vain Irlannin pääministeriin (muiden maiden pääministerit ovat príomh-aire) - armollisesti suostuu antamaan heille tilaisuuden. Sanotaan, että iiri kuuluu koko Irlannin kansalle, mutta se on vain osa totuutta. Se kuuluu koko Euroopan kansoille, opittavaksi ja tutkittavaksi, jotta he voisivat tutustua irlantilaiseen musiikkiin - termillä ceol Gaelach viitataan nimenomaan iiriksi laulettuun musiikkiin, ei Wild Roverin kaltaisiin kapakkalauluihin - ja iirinkieliseen kirjallisuuteen Rafterystä Seosamh Mac Griannaan. Tässä kohdassa yleisö kohahti kuin omaantuntoon olisi sattunut: ulkomaalainen tunsi heidän kulttuuristaan sen osan, josta hänen ei kuulunut tietää mitään, eikä varsinkaan heitä itseään paremmin. (Itse asiassa minun ja Nollaig Ó Gadhran tuolien välissä oli kassi, jossa makasi Söpöyden kaupasta ostettu Rafteryn kootut teokset sisältävä kirja.) Eurooppalaisilta puuttuvat mahdollisuudet oppia iiriä. Anna ne meille, Taoiseach. Anna tämä vanha eurooppalainen kulttuurikieli takaisin. Mihin sinä olet pannut meidän iirimme? Anna se takaisin Euroopalle!
Sinänsähän tässä oli kyse samasta teemasta, jota olin toistellut kaikissa radiohaastatteluissani: siitä vaikutuksesta, jonka minuun olivat tehneet Suomessa tapaamani ulkomaalaiset suomenopiskelijat. Monet olivat tottuneet puhumaan suomea keskenään, koska olivat tutustuneet suomen kurssilla: kerran keittiössäni istui liettualainen ja romanialainen, jotka keskustelivat sujuvalla ja kieliopillisesti lähes virheettömällä suomella. Monet olivat innostuneet suomifilmeistä tai suomirokista, Pahkasiasta tai Peräsmiehestä. Kai maar jossain vaiheessa tulee ajatelleeksi, mitä iirille merkitsisi, jos sitä olisi EU:n takia yhtä tärkeää opiskella kuin nyt suomea. (Luonnontieteilijät eivät tietenkään tätä ymmärrä, mutta koskapa ne mitään olisivat mistään tajunneet. Edes siitä, miten tärkeä se "pakkoruotsi" on, koska se voi olla yksi tie ulos valistumattoman ja tyhmyydellään ylpeilevän roskaväen diktatorisesti hallitsemasta Öyhösen-Möyhöttälästä. No, tiedänhänn minä toki sellaisiakin matemaatikkoja, jotka ovat perillä muustakin kuin kapeasta fakkialasta, mutta silloin onkin kyse todellisista alan huipuista ja merkittävistä intellektuelleista, jollaisia Blogistanista on turha etsiä.)
Suosionosoitukset olivat korviahuumaavat, ja olisiko lavan puolelta - siis ei tietenkään poliitikkojen keskuudesta, vaan ennemminkin Aoifen, Nollaigin ja tri Ó Laighinin suunnalta - kuulunut myös hiljaisia maith thú, maith thú -kannustussanoja.
Seuraavaksi olikin aika suorittaa juhlallinen seremonia: kaikki keräämäni kahdeksisenkymmentä tuhatta allekirjoitusta (Aoife oli poistattanut tulostetusta nimiluettelosta muutaman nuoren vapaaehtoistyöntekijän avustuksella mikkihiiret, akuankat ja haistattelut) ojennettiin juhlallisesti Seán Ó Neachtainille. Siitä olisi minulla komea valokuvakin, kun me neljä - Seán Ó Neachtain, nöyrin palvelijanne, Aoife ja tri Ó Laighin - seisomme vierekkäin sen kauhistuttavan paperikasan ympärillä. Valitettavasti Bloggerin ilmaisversio ei tue valokuvien postaamista, joten saatte pyytää minulta sitä tiedostoa sähköpostina. Löytyy se kyllä minikoossa netistä, ainakin toistaiseksi, Conradh na Gaeilgen sivulta, www.cnag.ie, mutta se poistuu sieltä aivan varmasti siinä vaiheessa kun tämän marssin muistelu ei enää ole ajankohtaista. (Näkyy se muuten olevan myös Ionad Buail Isteach na Gaeilgen, Baile Átha Cliathin iirinkielisen "käväisypaikan", sivuilla, www.ionad.org, ja siellä minut on näköjään jo nostettu suuren marssipäivän, An Lá Mór, symboliksi: An raibh tú ann? Do bhí Panu Petteri Höglund ann! "Olitko sinä paikalla? P.P.H. oli paikalla!") Aoife on saatu siinä näyttämään oikein kauniilta ja ylväältä, minä taas olen se tavanomainen pölvästi, ja hymykin jää viiksien peittoon. Europarlamentaarikko Ó Neachtain virnuilee oikeaa poliitikon hammastahnahymyä, ja tri Ó Laighin näyttää vielä todellistakin enemmän epätoivoiselta Ateenalaisten laulun sotavanhukselta, joka itkuun purskahtamaisillaan taistelee viimeisillään: Joukon maine mustuvi aina, kun melskeessä taiston nuorien eessä sä vaan vanhuksen kuolevan näät. Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on. Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon, taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös. Ennen paperipinkan ojentamista kohotin oman osani siitä pääni yläpuolelle kääntyen yleisöön päin, ja totta kai showmiehenne sai tällä captatio benevolentiaella poimittua uudet taputukset ja Paa-nu! -huudot.
Nöyrin palvelijanne ei sentään kaatunut taistossa, vaan jalkautui muiden mukana väkijoukkoon, ja taas täytyi puristaa käsiä usein kyyneltyneidenkin mielenosoittajien kanssa, joiden sanavarasto oli kutistunut tärkeimpään: Maith thú! Maith thú, a Phanu! Féirplé dhuit!
Tilaisuuden virallinen bändi Kíla, joka oli suostunut soittamaan ilmaiseksi, jos Aoifen puheista oikein ymmärsin, aloitti silloin keikkansa - sen tieltähän me oikeastaan poistuimme sieltä lavalta - mutta en jäänyt sitä kuuntelemaan: Aonghus Ó hAlmhain, saksalaisen naisen kanssa naimisissa oleva ja Saksassa pitkään asunut merirosvopartainen nettituttavuuteni halusi tarjota minulle kahvit An Caifé Gaelachissa kivenheiton päässä mielenosoituspaikalta.
Aonghusin kanssakaan en saanut juoda kahveja rauhassa - hermostuksissani tulin kaataneeksi kahviin sokerin sijasta aluksi suolaa, joten jouduin kokeilemaan käytännössä vanhan kansan sekoitusta: suolaa ja sokeria kahvissa - koska maith thú, maith thú -väkeä saapui vähän väliä taputtelemaan selkään. Luojan kiitos se oli kahvila, jossa ei myyty kaljaa. Jos olisi myyty, olisin joutunut yksin juomaan koko paikan kaljavarastot, kun minulle olisi ostettu kierros toisensa jälkeen. Aonghus pelottelikin minua sanomalla: Tá deireadh leis an saol ciúin anois, tähän loppui hiljaiselo, ja vasta silloin minulle meni jakeluun, että olin ilmeisesti juuri muuttunut superjulkkikseksi. Ajatus oli lievästi sanoen karmea.
Kahvilassa oli myös Gaillimhin (Galway) aikainen ystäväni Iúr Chinn Trásta (Newry), Éamonn, joka tuntui nauttineen muutakin kuin isänmaallista hurmiota, mutta hänelläkin oli kyyneliä silmissään, kun hän puristi kättäni. Hän ei enää ollut Gaelscoil an Iúirin luonnontieteiden opettaja, vaan oli luopunut moisesta hommasta varmaankin koululaisten rasavilliyteen väsyttyään. Hänen tyttärensä, suloinen ja vielä teini-ikäisen näköinen - tuollako tyttärellä oli jo viisi vuotta sitten vastasyntynyt lapsi, jonka kuvia Éamonn minulle aikoinaan isoisän ylpeydellä esitteli? - halusi vielä erikseen kiittää minua.
Aonghusille tuli kiire poistua, mutta join vielä hänen kustantamansa cappuccinot. Sitten tulikin aika ruveta valumaan kohti Sráid Fhearchairia. Enkä minä siellä tietenkään malttanut olla käymättä taas kerran Söpöyden kaupassa, jossa sitten tapasin itsensä Gordon McCoyn, protestanttien iiriharrastusta tutkineen belfastilai...tota, siis béalfeirsteläisen, piti sanomani. Hän mainosti jotain punakantista Kuningattaren yliopiston - sen yliopiston nimi ei tosiaan suomeksi ole Queens-yliopisto, vaan Kuningattaren yliopisto, koska se ei iiriksikään ole Ollscoil Queens, vaan Ollscoil na Ríona (kuningatar on iiriksi ríon tai banríon, jälkimmäinen on hiukan hassu sana, koska se tarkoittaa "naiskuningatarta"; myös sana ríbhean, "kuningasnainen", on olemassa, mutta minusta se on pikemminkin runollinen epiteetti) - kelttikielten laitoksen julkaisusarjaa, jossa hän oli saanut painoon omia artikkeleitaan, ja kaikki ne punakantiset kirjat tuntuivat olevan täyttä asiaa ainakin Pohjois-Irlannin iiriliikkeen tutkimuksesta kiinnostuneelle, mutta siinä vaiheessa minulla ei ollut rahaa moiseen lystiin. Siellä oli muuten myös uusi painos Alan Titleyn iirinkielisiä romaaneja käsittelevästä monografiasta. Sekin olisi pieni pakko ollut ostaa, mutta mistä rahat siihen otetaan?
Titley ainakin on ainoa, joka on keksinyt toimivan tavan arvioida Séamus Ó Griannan merkitystä ja teoksia. On hämmästyttävää, että niinkin fiksulta kriitikolta kuin Gearóid Denviriltä on jäänyt huomaamatta Ó Griannan sentimentaalisten rakkaustarinoiden pääpointti: rakastavaiset eivät niissä koskaan saa toisiaan, koska he puhuvat toistensa ohi eivätkä uskalla tai osaa myöntää tunteitaan, lopulta toinen heistä emigroituu Amerikkaan tai osallistuu Irlannin vapaussotaan, jossa hän joko kuolee tai joutuu eroon kullastaan. Denvir ei ilmeisesti ole koskaan lukenut loppuun ensimmäistäkään Séamus Ó Griannan kirjaa, koska niissä päähenkilö aina ja erehtymättä joutuu pettymään niin rakkauteen, isänmaallisuuteen kuin politiikkaankin. Titley vasta sen sanoi ääneen, että Séamusin - tai Máiren nimellähän hänet paremmin tunnetaan (kuten kaikki blogini lukijat hyvin tietävät - kumma kyllä kukaan uusimmilla muotiteorioilla päänsä sekoittanut humanistipelle ei ole vielä tullut esittäneeksi Séamus Ó Griannan tapaa omaksua naisen rooli tai persoona kirjailijanimessään esimerkkinä iirinkielisen maaseutukirjallisuuden ultramodernista genderblendauksesta ja sukupuoliroolien kyseenalaistamisesta, miksihän? - siksikö, että se kaataisi koko sen korttitalon, jonka varaan kaikenlaiset omaan terminologiaansa ja omiin läpi-ideologisiin ja epähistoriallisiin "patriarkaatti"-kuvitelmiinsa kompastuneet feministiteoreetikot ovat maailmankuvantekeleensä rakentaneet?) - kirjat ovat oikeastaan gaelilaisen maaseudun kiero vastaus siihen englanninkielisten pulp-halpaviihdelukemistojen tulvaan, joka iirinkieliseen maailmaan vyöryi 1900-luvun alussa: Máire sekoitti omissa kirjoissaan veitsenterävän tarkkaan maaseudun ja vanhan hyvän ajan Ulsterin iirin dokumentointiin viihdelukemiston sentimentaalisen rakkauskuvaston, mutta kohotti tarinan "realistisemmalle" tasolle antamalla sille onnettoman lopun. Máiressa oli hieman Tommipommia, mitä tulee hänen suhtautumiseensa tunteisiin: myös köyhien iirinkielisten tunteet ovat olemassa heille itselleen, mutta koko yhteisön ja yhteiskunnan kannalta niitä ei ole, koska tuollaisilla köyhillä rääpäleillä ei ole käytännön tasolla oikeutta tai varaa vaatia ketään ottamaan huomioon heidän tunteitaan.
Tietyssä vaiheessa Söpöys karkotti kaikki asiakkaat kaupasta, ja alkoi tulla pikkuhiljaa juhlimisaika. Iiriksi sanotaan oíche go maidin, "yö aamuun asti", eikä turhaan: ne pirskeet tosiaankin kestivät aamuun asti.
Kokoonnuimme siis alakertaan klubille, joka uuden lain ansiosta oli täysin savuton, olkoonkin että siellä oli pieni ulkoilmaesiintymislava, jossa jokin soittotaitoisten porukka jammaili, ja sitä tupakoiva väestönosa tietysti käytti röökilänään. Söpöyskin oli paikalla, mikä tietysti sai minut heti innostumaan. Olin itse jatkuvan huomion kohteena ja tunsin itseni illan kuninkaaksi: näistä asemista tuntui olevan hyvät mahdollisuudet vokotella Söpöyttä, vaikka sitten ei onnistuisikaan missään, eh, syvemmälle tunkeutuvissa aikeissa. Tyttö vaikutti ujolta ja herttaiselta, ja ulkonäkö oli miellyttävä olematta luotaantyöntävän kaunis. Eräs ihan kivannäköinen, pienikokoinen ja pulskansorttinen, irlantilaisen ronskisti käyttäytyvä tyttö puristi kättäni useita kertoja ja oli jatkuvasti kustantamassa minulle lisää kaljaa, mistä olin sinänsä ihan imarreltu, mutta ensinnäkin minulla oli silmiä vain Söpöydelle ja toiseksi kaljan tarjoaminen ei ehkä ole kaikkein toimivin tapa päästä yleensä raittiuteen pitäytyvän miehen suosioon, vallankin kun liialla alkoholilla kuulemma ei ole aivan suosiollinen vaikutus potenssiin. Jollei Söpöyttä olisi ollut, olisin hyvinkin voinut kiinnostua tästä neidosta, mutta minulla on niin paha taipumus ihastua yhteen ainoaan henkilöön kerrallaan...
Mitäs siinä muuta olisi yrittänyt kuin tunkeutua Söpöyden seuraan. Máire, joka huolehti Conradh na Gaeilgen eteistiskistä, koetti jopa esitellä meitä, mutta minä sanoin nauraen: Is seanchustaiméir mé - minä olen [Söpöyden kirjakaupassa] vanha asiakas. Söpöys vilkaisi minua ja hymyili ujosti. Hän itse asiassa vilkuili minua useita kertoja ja hymyili joka kerta ujosti hetken. Arvelin, että tämä oli hyvä merkki, ja koetin jutella hänen kanssaan. Hän oli joutunut viettämään koko päivän kirjakaupassa sillä välin kun muut olivat marssilla, ja utelin, oliko hänelle jäänyt ollenkaan asiakkaita (oli), kauanko hän oli ollut tässä työssä (kaksi viikkoa, eli iiriksi coicís), mitä hän oli tehnyt sitä ennen (opiskellut lakia).
Juteltuani aikani hänen kanssaan ja saatuani aina vain yhtä yksitavuisia vastauksia hän ilmoitti menevänsä vessaan, mutta "palaavansa kohta". Odottelin häntä aikani siellä ulkoparvekkeella, vai mikä sisäpiha lieneekään ollut, mutta eipä Söpöyttä kuulunut, ja aloin pelätä että hänelle oli sattunut jotain. Lopulta lähdin sisälle häntä etsimään. Minua tultiin kättelemään, hyvä kun ei halaamaan, ja minulle ostettiin kaljaa. Eräs tyttö, jolla oli mannekiinivartalo, filmitähden kasvot ja näyttävän pitkät ja tuuheat mustat hiukset - 17-vuotiaan itseni spermalimaisten ja kuolarähmäisten murrosiän unelmieni lihaksitulemus - rupesi juttusille kanssani, ja kohteliaisuudesta en voinut kieltäytyäkään, vaikka suoraan sanoen tämä tyttö tuntui todella surkealta korvikkeelta suloiselle Söpöydelle. Minä olin illan keskipiste, ihan oikeasti; ja olisin kunnioittanut nyt niin arvostetulla seurallani mieluummin Söpöyttä, jota kohtaan tunsin sentään jonkinasteista solidaarisuutta, kuten ujoja ja hämmentyneitä ihmisiä yleensäkin, enkä tällaista epätodellista Hollywoodista karannutta nukkea. Tai piipleä, kuten äiti sanoisi. Vuosia sitten televisiosta tuli ruskettuneita rantakaunottaria ja -komistuksia esittävä Pepsi-mainos, joka päättyi iskulauseeseen Join the Pepsi People Feelin' Free. Äiti alkoi sitten heittää sarkastisesti jotain Pepsi-piipleistä aina kun tämä mainos näkyi televisiossa, ja sitten kun toisissa mainoksissa esiintyi epätodellisen ja epäuskottavan kauniita muovi-ihmisiä, äiti puhui kyseisistä tyypeistä aina piipleinä. Pikkuhiljaa sanasta piiple tuli vakiintunut "taidearvostelutermi" perheessämme: jos elokuvassa ja TV-sarjassa esiintyvät henkilöt ovat epäuskottavia ja kiiltokuvamaisia, he ovat piiplejä. Tämä pakeilleni tunkeva irlantilaiskaunotar (joka kertoi lasketelleensa Isollasyötteellä - kesti jonkin aikaa, ennen kuin sain paikannimen rekonstruoitua hänen lievästi sanoen käsittämättömästä ääntämisestään) oli ilmiselvästi piiple - vuodentakainen naapurini Ylioppilaskylässä, Ruth Gaughan eli Rút Nig Eodhagáin, oli mitä suurimmassa määrin ihminen eikä piiple, vaikka nätti olikin. (Ruthin epäpiipleyteen kuului, että hänellä ei ollut rahaa tulla Suomeen uudestaan täältä kotiin mentyään. Tumma kaunotar, jolla on rahaa tulla Irlannista Isollesyötteelle laskettelemaan, on mitä ilmeisimmin piiple.) Sillä hetkellä kyllä totisesti toivoin, että Söpöys tulisi jostain nurkasta esiin, jotta voisin irrottautua tämän piiplen seurasta, lampsia Söpöyden luokse ja olla hänelle mukamas vihainen siitä, että hän oli ollut kadoksissa niin kauan - "koska minä aloin jo olla huolissani". Olisi ollut hienoa saada hänet tuntemaan illan sankarin silmissä itsensä tuota Hollywoodista karannutta kiinnostavammaksi. Valitettavasti Söpöyttä ei näkynyt. Hän oli kadonnut kuin maan nielemänä, eikä häntä ilmaantunut paikalle koko iltana, tai siis yönä (aamuun asti kestävänä iltana, laugardagskvöld til sunnudagsmorguns, jos minulle sallitaan todella rajoitettujen piirien inside-alluusio - selitys viattomille: tämä viittaa Ásta Sigurðardóttirin Islannin kirjallisuushistoriassa merkittävään, Tom Karlssonin suomeksi kääntämään novelliin Sunnudagskvöld til mánudagsmorguns, Sunnuntai-illasta maanantaiaamuun).
Aikanaan paikalle tuli Hollywood-kaunottaren poikaystävä, tai siis joku nuori kaveri, joka asetti omistavasti käsivarren hänen harteilleen. Tosin hän oli sekä lyhyempi kuin tyttönsä että muutenkin hieman markkina-arvoltaan tyttöä alempana - komea poika toki, mutta sillä tavalla komea kuin naapurinpoika on - ihminen, ei piiple. Syvästi järkyttyneenä huomasin, että kaveri kaikasta päätellen aivan oikeasti pelkäsi ulkomaisen 196-senttisen super-YTM:n iskevän hänen tyttönsä, ja kiirehti muistuttamaan häntä voimassaolevista omistussuhteista.
Minua hänen tyttöystävänsä ei kiinnostanut pätkääkään, minun mielessäni oli vain Söpöys. Niinpä olin oikeasti tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen ja ryhdyin juttelemaan molempien kanssa herrasmiehen elkein.
Jossain välissä muistan selittäneeni Aoifelle, kuinka huolissani olin Söpöydestä; Aoife sanoi, että Söpöys oli luovasta perheestä, mutta hyvin ujo. Tätä terävämmällä puukolla minun sydäntäni ei tietenkään olisi voinut viiltää: minäkin olin nuorena ollut ujo, ja minäkin tunnetusti olen "luovasta" perheestä. Aoifella itsellään oli huono omatunto siitä, että hän ja muut Conradh na Gaeilgen tyypit olivat kiireisyytensä vuoksi varmaan olleet Söpöydelle huonoja kollegoja eivätkä olleet osanneet auttaa häntä sopeutumaan yhteisöön. Aoife kehotti minua kirjoittamaan Söpöydelle, ja sen mielelläni tekisinkin; mutta valitettavasti en tiedä hänen koko nimeään enkä sähköpostiosoitettaan. Aoife on myös ollut kumman hiljaa Söpöydestä, vaikka onkin pariin otteeseen ollut minuun yhteydessä puhelimitse ja sähköpostitse palattuani Turkuun. Minä en pidä tästä ollenkaan.
Päädyin lopulta johonkin ikäisteni (kolkytjarisaisten) pöytään, jossa jouduin vastaamaan pitkällisiin ja mutkallisiin kysymyksiin niistä tavallisista aiheista eli siitä, miksi olin opiskellut iiriä, mutta myös kertomaan omasta perhetaustastani. Pöydässä oli mm. kihlapari, donegalilainen Mícheál, joka puhui kaunista Ulsterin murretta, sekä hänen melko kaunis tyttöystävänsä Orla Corkista, eli siis Corcaigh'sta. Join siinä muutaman kaljan, mutta aina välillä otin pintillisen vttä sen laimennukseksi, mikä tietenkin edellytti tiheähköä vessamatkailua portaita ylös: vessa oli aivan ulkoseinän vieressä, ja sisäpiha/esiintymislava/röökilän hihkuna kuului sinne läpi sementinkin. Kännissähän siinä taisi olla itse kukin, allekirjoittaneellakin oli vaikeuksia pysytellä pystyssä, mutta se johtui vähintään yhtä paljon, ellei enemmän, väsymyksestä kuin alkoholista: tässä vaiheessa iltaa, tai yötä, puoliyö oli jo turvallisesti (?) takanapäin. Tavallisesti olisin tuntenut itseni parittomaksi pyöräksi tällaisissa pirskeissä, mutta tällä kertaa en. Nämä olivat minun juhlani. Mitä kännimmässä nuoret irlantilaisopiskelijat olivat, sitä innokkaammin he osoittivat minulle suosiotaan ja kiitollisuuttaan. Jos viinissä todellakin on totuus, se on minulle niin imarteleva totuus, että posket vetää punaisiksi. Erään kerran vessaan mennessä seinän takaa kuului humalaista laulua, mutta se ei ollut mitä tahansa hoilausta, vaan - Art Mac Cumhthaighin kauan sitten sukupuuttoon kuolleella Etelä-Armaghin (Ard Mhacha Theas) murteella kirjoittama visioruno Úirchill an Chréagáin. Minä siis olin sellaisessa porukassa, jossa on luontevaa laulaa kännissä Art Mac Cumhthaigh'n lauluja. Joku kuulemma väittää sellaista, että iiri on kuollut kieli, että Ó Cumhthaigh on kuollut, että Ard Mhacha on läpienglantilaistunut. Älkää uskoko. Se englanninkielinen Irlanti on pintasilaus, mutta kun vähän kaivelee, pääsee sellaiseen maailmaan, jossa nuoret ihmiset hoilaavat kymmenen kaljan kumarassa Úirchill an Chréagáinia.
Puhukaa rauhassa te kyynikot humalikkaan horinoista, mutta minulle valkeni silloin selvästi, että sitäkään mielenosoitusta ei marssittu turhaan. Silloin kun Irlannissa nuoret ihmiset ölisevät kännissä Úirchill an Chréagáinia, me olemme voitolla.
Siihen mainitsemaani pöytäkuntaan kuului myös jonkin verran muuta porukkaa vanhempi mies vaimoineen: hän oli ammattikääntäjä, ja kun hän sai tietää, että olin Suomesta, hän kysyi heti:
Melkein nauratti, kun myönsin auliisti puhuvani ruotsia sekä sujuvasti että mielelläni. Kollega ei itse puhunut niinkään ruotsia kuin tanskaa, mutta kuten kaikki tanskaa vieraana kielenä puhuvat, hänkin äänsi sitä huomattavasti selvemmin kuin tanskalaiset itse. Meillä ei todellakaan ollut mitään kommunikaatiovaikeuksien näköistäkään, tosin minulta oli siinä vaiheessa kaljan vaikutuksesta äänenvoimakkuuden kontrolli hieman hakusessa, joten Club Chonradh na Gaeilgen seinät, joita oli ehdottomasti kiellettyä profanoida inhalla brittisortajien kielellä, kaikuivat ja tärisivät nyt kovaäänisen suomenruotsin ravistamina. Jos yläkerrassa kaikunut humalainen Úirchill an Chréagáin olikin jo osaltaan saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että hieman reippaasta oluen kumoamisesta huolimatta olin omieni joukossa, niin nyt olin suorastaan kotona.
Julian de Spáinn, yksi marssipäivän reippaista nuorista organisaattoreista, oli siinä vaiheessa rojahtanut sohvalle puoliunessa notkumaan, ilmeisesti hän musiikista ja kovaäänisestä puheensorinasta (joka varmaan nousi varsin epäterveellisiin desibeleihin) huolimatta onnistui todella nukahtamaankin. Hänen täytyi olla rättiväsynyt kaiken touhuilunsa jälkeen, mies oli nimittäin vielä vauhdikkaampi joka paikan höylä kuin Aoife, ja se oli paljon sanottu. Hänen esimerkkiään noudattaen minäkin parkkeerasin itseni sohvalle hieman levähtämään. Irlantilaiset olivat kuitenkin yhä vauhdissa, kun kello oli noin neljä aamulla, he loikkivat gaelilaisia tansseja musiikin tahtiin - Aoife ja kolmikymppisen pöytäseurueen ystävällinen tumma kaunotar muiden muassa, olisikohan siinä ollut Orlakin - ja tätä tee-se-itse-Riverdancea (vai pitääkö sanoa Damhsa na hAbhainne?) johti kersantti Ärjylän habituksella siunattu ankaraääninen, kookas ja paksu veikko, joka aivan ilmeisesti oli tanssinopettaja, jaellen hyvin sotilaallisia käskyjä. Hän tuntui olevan suorastaan tosissaan, muut tuntuivat ottavan asian enemmän leikin kannalta.
Muuan porukkaan kuulunut vanhempi herra, nimeltään Máirtín Ó Cadhain ja ilmeisesti varsin läheistä sukua sille kuuluisammalle Máirtín Ó Cadhainille - vuoden 1970 tienoilla kuolleelle modernistikirjailijalle, jonka pöytälaatikoista on viime vuosikymmenen aikana löydetty mm. kaksi julkaisematonta romaaniakin - pakkasi minut noin kello kuudelta aamulla taksiin, joka vei minut majapaikkaani. En ole ikinä ollut niin loppuun ajettu, mutta kyllä se sentään aika hauskaakin oli, loppujen lopuksi. Oíche go Maidin, todellakin! Näiden pirskeiden jälkeen aloin miltei ymmärtää, minkä takia jotkut jäävät niin täydellisesti koukkuun bilettämiseen. Kuten eräässä sekakielisessä tanssilaulussa lauletaan - ja taidettiin muuten laulaa sitä laulua siellä klubillakin: One and two, one two one, le haghaidh pléaráca a rugadh mé, waggety, one two one! (Onko noin vaikea arvata, että le haghaidh pléaráca a rugadh mé tarkoittaa synnyin bilettämään?)
Dé Domhnaigh - Slán Abhaile - Sunnuntai
Seuraavana aamuna (puoleltapäivin) ei ollut krapulaa, mutta kylläkin järjetön kiire lentokoneelle. Kyllä koti-ikävä ehti iskeä: tästä maasta piti äkkiä päästä pois, näiden tyyppien kanssa oli niin hauskaa ryypätä, että jos jäisin koneesta, ehtisin takuulla alkoholisoitua, ennen kuin pääsisin Suomeen, missä ei taatusti huvita ryypätä kenenkään kanssa, hyvä jos edes moikata. Viimeistään Heathrowssa, Helsingin koneeseen astuessa koti-ikävä kuitenkin parani kuin leikaten: siellä minua tervehtivät Mikko Alatalon kuuluisan taideluoman Ihmisen ikävä toisen luo sävelet; ja maanantaina Turun keskustassa huomasin, että hasiksenvapauttajat valmistelivat omaa mielenosoitusmarssiaan. Miettikääpä näitä dikotomioita: Suomi vs. Irlanti, Úirchill an Chréagáin vs. Ihmisen ikävä toisen luo, ja iirin aseman parantamista vaativa marssi vs. marihuananvapautusmarssi.
En minä nyt sano, että se Ihmisen ikävä... olisi huonokaan kappale oman perinteensä - suomalaisen elämänhanttikortti-iskelmän - puitteissa, mutta olen kyllä oikeasti sitä mieltä, että Úirchill, joka on omassa lajityypissään aika omalaatuinen ja genren kliseitä rikkovakin laulu, on taideluomana merkittävämpi kaikkien kriteerien mukaan. Sitä paitsi Alatalo on väärä mies laulamaan lauluaan. Olen kuullut Ihmisen ikävästä örseällä spurguäänellä esitetyn cover-version - esittäjän nimeä en nyt muista - joka sai sen kappaleen kuulostamaan miltei eheältä ja harkitulta taiteelliselta kokonaisuudelta. Alatalo ei pystyisi esittämään örseää spurgua vaikka yrittäisi.
Mistä sinne Irlantiin lähtee koneita? Máirtín Ó Cadhain - se kirjailija, ei se klubilla tapaamani tyyppi - ihmetteli 50-luvulla, mitä hän vielä tekee "tässä vieraassa maassa", kun koko hänen sukunsa on jo muuttanut Yhdysvaltoihin - miksei hän itsekin muuttaisi Massachusettsin Springfieldiin näiden perässä? Nyt minä ihmettelen, eikö minunkin pitäisi sittenkin, ihan oikeasti, ruveta tekemään lähtöä kotiin Irlantiin. Trasna na dtonnta, dul siar, dul siar, slán leis an uaigneas is slán leis an bpian... ("Aaltojen poikki, mene länteen, mene länteen. Hyvästi yksinäisyys, hyvästi tuska...")
